Perhe juhlissa

Suomalainen kesä on täynnä mitä erilaisimpia juhlia. Eniten kesällä vietetään luonnollisesti häitä ja rippijuhlia, mutta koska kesä on pitkä ja helteinen (hah hah!), niin aikaa kulutetaan myös sukukokouksissa, kyläjuhlissa ja kaikissa mahdollisissa tapaamisissa, joissa saadaan hyvällä tai huonolla tekosyyllä koottua koko suku yhteisen makkaragrillin ääreen viettämään viikonloppua.

Perhejuhlat ovat lähes poikkeuksetta mainioita tapahtumia noin sosiologisesta näkökulmasta. Kootaan yhteisen pöydän ääreen muutamasta suvusta kerätty joukkio, jotka näkevät toisiaan ainoastaan noissa samoissa juhlissa muutaman vuoden välein. Kun aikaa kuluu ja ihmiset muuttuvat, niin siellä sitä porukalla mietitään, että tunnistaakohan kukaan minut ja toisaalta taas arvotaan kasvaneille lapsille ja kurtistuneille aikuisille oikeat nimet, puolisot ja sen mukaiset small talk-kysymykset. Loppuillasta taas, kun jokaiselle on saatu tiedusteltua oikeat nimet ja kaikkien kuulumiset on kuultu joko asianosaisilta itseltään tai muilta sukulaisilta, onkin aika kerätä itkevät ja huutavat lapset omaan autoon ja aloittaa kotimatka - ja alkaa odottaa seuraavia yhteisiä juhlia.

Näin homma etenee...

Juhliin valmistautuminen aloitetaan hyvissä ajoin edellisenä iltana, jolloin kerätään aamuksi jo valmiiksi kaikki seuraavan päivän rekvisiitta. Repertuaariin kuuluvat tietenkin juhlavaatteet, matkaeväät sekä mahdolliset lahjukset. Poikkeuksetta käyvät kaksi asiaa:

Joku on unohtanut tsekata juhlavaatteensa edellisten juhlien jälkeen ja siinä ainoassa kesäpaidassa on tahra keskellä rintamusta tai ainoissa oikeanvärisissä sukkahousuissa on silmäpako. Tämä johtaa tietenkin siihen, että perheen äiti-ihminen (siis sukupuolesta huolimatta se, jolla on pyykinpesukoneen ajokortti) starttaa koneen vielä kello 21 ja kiltisti odottaa, että paita on pesty ja saatu viriteltyä kuivamaan. Aamulla kesäpaita on kiva silittämällä vielä kuivattaa ja vetää hieman kosteana päälle. Tosin parhaimmillaan on itsellekin käynyt niin, että juhlavaatteet jäivät yli sadan kilometrin päähän ja juhliin mentiin appiukon puvussa, joka sopi juuri ja juuri toleransseihin sekä aikakauden että mittojen puolesta.

Toinen satavarma asia on se, että illalla etsimättä jätetään ne "pari pientä juttua", joiden olinpaikka tiedetään varmasti, koska ne "ovat aina samassa paikassa". Näitä esineitä ovat kalvosinnapit,  kesähousuihin ainoana sopiva vyö, ne ainoat kesäkengät, jotka kuuluvat tälle vuosisadalle tai sadasta kravatista se ainoa, jossa on isoisän tekemä solmu paikallaan. Luonnollisesti nämä ovat myös ne samat kaksi esinettä, joita koko perhe etsii viisi minuuttia sen jälkeen, kun auton olisi pitänyt jo olla liikkeellä.

Hyvä suunnittelu ja niin pois päin...

Matka juhlapaikalla aikataulutetaan porukalla edellisenä iltana. Siinä lasketaan kaikki vaihtoehtoiset reitit ja pisteytetään niiden pissipaikat, otetaan huomioon tietyöt, keliolosuhteiden vaihtelut sekä kuun vetovoiman vaikutus juuri kyseisenä päivänä. Tuosta kaikesta saadaan yhtälö, jonka lopputuloksena tulee tarkkaakin tarkempi ajoaika. Tähän päälle lisätään sitten viisitoista minuuttia, joka varataan "yllätysmomentille" (hirvikolari, auton rikkoontuminen, eksyminen jne.) sekä tietenkin se, että juhlapaikalla tulee olla viisitoista minuuttia alkamisaikaa aikaisemmin, jotta ei "ainakaan myöhästytä". Lopputulos on sitten se, että juhlapaikalla ollaan ensimmäisenä sen reilut puoli tuntia etuajassa. Siinä voidaan auton ikkunasta perheen kesken katsella, kuinka juhlien henkilökunta kantaa tavaroita sisään, laittaa juhlapaikkoja kuntoon - ja katselee uteliaana, että ketkä urpot tulevat juhliin puoli tuntia etuajassa... se on niin kuin kaksisuuntainen eläintarha.

Tästä samaisesta minuuttiaikataulusta saadaan yleensä jo päivän ensimmäinen riitakin aikaiseksi. Yleensä perheen hikipinko odottaa juhlatamineissa nappaskenkä naputtaen eteisessä, kun viimeiset etsivät niitä viimeisiä tavaroita taatuista piiloista. Sitten kun auto starttaakin viisi minuuttia suunniteltua myöhässä, on ensimmäisen päivä jo pilalla, koska on saatanan noloa mennä joka kerta myöhässä vain sen takia, että kaikki perheessä eivät tunne kelloa. Ökömökön ravistelemana mennäänkin matkan ensimmäiset kaksikymmentä kilometriä, kunnes radiosta suoltuva reipas kotimainen iskelmä sulattaa kovimmankin jään ja alkaa matkaan kuuluvat letkeä huulenheitto

"Isi, joko ollaan perillä" 
"Ei ihan vielä"

"Isi, saanko eväitä" 
"Joo, odota, kunnes päästään tästä pihatieltä pois"

"Isi, NYT on pissahätä" 
"Etkö käynyt lähtiessä?" 
"En ehtinyt, kun etsittiin sitä sinun vyötäsi..."

Yksi ennen juhlia tarkkaan mietittävä asia on se, kuinka esisyödään ennen juhlia. Monestihan ei tiedetä, onko juhlissa lämmin ruoka, kenen tekemä se on ja monelta se tarjoillaan. Jos tiedetään, että oikeaa ruokaa ei ole tai sen tekijä tiedetään kelvottomaksi, niin silloin syödään tukevasti, jotta voidaan perisuomalaiseen tapaan hieman kursailla juhlapaikalla tai näytellä yllättynyttä lämpimän ruuan ilmestyessä tarjoiluastioihin - "Eihän me arvattu..."

Jos taas menú on salaisuus, niin silloin esiruokinta on vaikeaa. Liikaa ei voi syödä, ettei näytä nololta, kun ylitäyteen mahaan vedetään vain salaattia ja savulohta ja hyväksi tunnustettua ruokaa ei voi syödä niin paljon kuin mieli tekisi. Toisaalta taas, jos tarjolla onkin vain makeat tarjoilut, niin syömättömyys kyllä kostautuu koko perheen nälkäkiukkuna paluumatkalla tai ainakin pahana olona sokeripommin jälkeen. Pahimmillaan joudut vielä viemään perheen syömään ravintolaan juhlien päälle - omaan piikkiin!

Juhlissa....

Juhlissa itsessään käy niin, että niitä, joita oletit tapaavasi, et tavannutkaan, mutta sen sijaan tutustut uusiin tyyppeihin, joita et ennen tuntenutkaan. Parhaiten tuttavuutta tehdään aina ruoka- ja kahvipöydässä, jossa kannattaakin löyttäytyä seurueeseen, jota ei tunne. Tällä tavoin saa kuulla sukujen juorut uudelta kantilta ja parhaimmillaan osallistuu keskusteluihin, joista ei ennen juhlia mitään olisi ymmärtänytkään.

Lapset ovat myös juhlissa äärimmäisen käteviä. Niiden avulla voit poistua seurueesta ja vaihtaa pöytää mielen mukaan. Samoin lapsien kautta pääsee yleensä tutustumaan muihin isä- ja äitijoukkioihin. Mikään ei ole helpompaa kuin lapsista keskustelu ja niiden vertailu. Itse pystyn nykyisin osallistumaan sujuvasti jopa synnytyskeskesteluihin, vaikka olen nähnyt kyseisen toimituksen vain kerran livenä. 

Jossain vaiheessa juhlia tulee sitten se vaihe, jossa kaikki alkavat kyttäillä toisiaan poislähdön merkeissä. Kukaanhan ei halua lähteä juhlista ensimmäisenä, joten kaikki odottavat, kuka on se rohkea, joka nousee sohvalta ja esittää ensimmäisen tekosyyn. Tämä kaveri ottaa toisaalta tietoisen riskin, koska ensimmäistä lähtijää tuijottavat kaikki. Toisaalta taas hänellä on käytettävissään kaikki mahdolliset tekosyyt. Jos ensimmäinen lähtijä kertoo, että joutuu lähtemään koiran synnytykseen, niin seuraavan on melko turhaa koettaa käyttää samaa tekosyytä uudelleen. Ei kenenkään koirat samana päivänä synnytä...eihän?

Sitten kun pää on saatu auki, niin kaikki perheet häipyvät juhlapaikalta tasaisin välein kuin Lahden MM-hiihdoissa. Tämä tehdään sen vuoksi, ettei haluta kenenkään näkevän, miten huonosti saa oman autonsa kaivettua parkkipaikan sumasta. Suomalaiset miehet eivät pelkää mitään niin paljoa kuin sitä, että pihalla on miesjoukko naureskelemassa onnettomaksi paljastuneille peruutustaidoille. On siis kohteliasta antaa edellisen perheen viedä autonsa pois tieltä kaikessa hiljaisuudessa ja vasta sitten mennä ottamaan omansa.

Mikäli kukaan ei uskalla tehdä ensimmäistä siirtoa, niin jälleen kerran lapset toimivat valttikorttina. Alle teini-ikäistä lasta voi helposti nipistää vähän kovemmin käsivarresta, jolloin lapsen saa huutamaan ja voi uskottavasti poistua paikalta vedoten lapsen väsymykseen ja pitkään päivään. En tietenkään itse myönnä tätä koskaan käyttäneeni, mutta...

Kauniiksi lopuksi :)

Tämä tarina on tietenkin fiktiivinen eikä liity ainakaan meidän perheeseemme millään tavalla. Tekstin inspiraatio tuli tänään vietetyistä rippijuhlista, joissa saimme kunnian olla vieraana ja katsella kateellisena, kuinka joillekin voi juhlasää ja järjestelyt osua täysin nappiin. Vaikka kuinka yritin, niin mitään epäonnea tai epäonnistumista en pystynyt löytämään. Siis kerrassaan loistava juhlat - kiitos emännälle ja isännälle, en tiedä luetteko blogiani :)

Kun poistuimme juhlista, niin annoin puoli-setämäisen neuvon juhlakalulle ja pyysin käyttämään nyt saatua lupaa huolellisesti. Viisitoistavuotias neito vastasi silmääkään räpäyttämättä "Yritetään...". Kun itsetunto ja huumorintaju on teinivuosina tuolla tasolla, niin monet herrasmiehet tulevat olemaan tuon neidon käsittelyssä helisemässä...

Loman jälkeen koittaa arki

Lomalta töihin paluu on aina vähän paskaa. Ei sen vuoksi, että työ olisi ikävää tai sen takia, että työpaikkani olisi jotenkin kurja. Kyse ei myöskään ole siitä, että vuorokausirytmini olisi jotenkin teinimäisen vinoutunut ja sen kääntäminen kävisi sieluun. Lomalla on yksinkertaisesti liian mukavaa. Kyse on siis siitä, että 24 tunnin vapaasta luopuminen on vähän vastenmielistä. Joka muuta väittää, on hullu tai käyttää vähän kovempia huumeita. Varmaan jokainen haaveilee joskus siitä, että saisi joutilaana viettää aikaansa ilman, että kukaan määrittää sitä, miten päiväsi käytät. 


Lomahan on parhaimmillaan silloin, kun se sisältää seuraavat elementit:

1) Terhakka touhuaminen - sisältää sen, että saat suoritettua jonkin koko alkuvuoden roikkuneen kotitehtävän. Monet kuittaavat tämän mattojen tai ikkunoiden pesulla tai vaikka terassin maalaamisella.

2) Uuden aloittaminen - Jokakesäinen uudestisyntyminen vaatii sen, että rohkeasti tarttuu johonkin uuteen ja "uskaltaa elää" . Tämän suoritteen saa kasaan käymällä kesäteatterissa, taidenäyttelyssä tai vaikka jossain uudessa matkailukohteessa tai ravintolassa.

3) Perinteiden kunnioittaminen - tästä pisteet silloin, kun olet tehnyt jotain samaa kuin kaikkina aiempinakin kesinä. Yleensä helpot pisteet otetaan perinteisestä sukulaisvierailusta tai hautausmaakävelystä, mutta toki tähän riittää sekin, että kärräät orkesterin syömään lähi-ABC:lle lehtipihviä.

4) Jotain perheeseen liittyvää - masokistit lastaavat koko perheen yhteen autoon ja pakottavat isoimmatkin lapset mukaansa kesälomamatkalle. Vaikka alku onkin monesti hankalaa, niin nämä ovat juuri niitä reissuja, joista syntyvät kaikille parhaat muistot (ja vuosien päästä porukalla ihmetellään, että miksiköhän nämä reissut oikein lopetttiin....)

5) Tylsistyminen - kun suoritteet on tehty, niin mieli alkaa tylsyä ja pikku hiljaa mieleen hiipii arjen kaipuu. Mikäli tätä vaihetta ei olisi, niin kukaan ei palaisi enää töihin lomien jälkeen.

Lomani onnistui siinä mielessä täydellisesti, että onnistuin karistamaan työpölyt niskastani heti ensimmäisestä päivästä alkaen. En hermostuneena vilkuillut sähköpostiani ja miettinyt mitä työmaalla tapahtuu tai käyttänyt aikaani pohtimalla, että paljastuvatko työpöydän alle piilotetut tekemättömät työni. Ensinnäkin ikä tuo oikeanlaista kiinnostumattomuutta asioihin, joihin en voi vaikuttaa ja toisaalta taas työni jäi sellaisiin käsiin, jotka ne varmasti hoitavat. (Toki kävin lomalla tekemässä yhden päivän töitä, mutta se nyt on eri asia…).

Tämän vuoden loma ei ollut siinä mielessä lomaa, että ajankäyttöni ei ollut omissa käsissäni. Kun kotona on pieniä lapsia, niin he määrittävät kaiken, mitä talossa tapahtuu. Heidän käsissään on se, ettei aamuisin nukuta myöhään. He kertovat, ettei ole soveliasta lukea koko päivää kirjaa laiturinnokassa ja he ovat myös vahvasti sitä mieltä, että koko päivän kestävä punaviinillä ryyditetty grillaaminen ja kesädisco eivät ole aikuiselle sopiva yhdistelmä. 

Sen sijaan leikkipuistossa voi olla aamulla jo kello seitsemän – silloin saa muuten parhaiten itselleen keinumisvuorot sekä ekslusiivisesti määrittää hiekkalaatikon käyttöäkin. Ja siinä sivussa voi irvailla töihin meneville ihmisille. Samoin lapsilta opin sen, että jäätelöä voi tosiaan syödä joka päivä ja kesällä se on tavallaan vähän pakollistakin. Lisäksi tapasin tällä lomalla lopullisesti uuden ystävän. Hänen nimensä on ”Pikku Kakkonen” ja hän on se pienten lasten vanhempien aamujen pelastaja, joka antaa meille puolesta tunnista tuntiin aikaa tehdä aamutoimia, kuten kotitöitä, lehdenlukua ja oman aamiaisen keskeytymätöntä nautiskelua (sisältäen jopa ekstrakupin kahvia).

Sain lomalla luettua useampia kirjoja. Kokoelma luetuista kirjoista koostuu sekä faktasta että fiktiosta. Tiedän ainakin enemmän toisen maailmansodan saksalaisesta panssariaseesta kuin ennen lomaa ja fiktion puolella viihdytin itseäni muun muassa Roope Lipastin humoristisella Halkaisukirvesmiehellä (suosittelen eri ikäisten lasten vanhemmille - kääntää todellisuuden hyvällä tavalla hassuksi). Kirjat vievät minut aika ajoin mennessään. Nytkin huomaan jo suunnittelevani syksyn lukulistoja ja kirjastossakin on odottamassa pitkä rivi varauksia. (Kyllä – edelleen liputan voimakkaasti kaikille kuuluvan kirjaston puolesta!!)

Pitkästä aikaa pääsin loman aikana myös liikunnan makuun kiinni. Viimeistä puoltatoista vuotta elämääni on määrittänyt käsittämätön saamattomuus ja laiskuus, joka on johtanut siihen, että olen suunnannut energiani enemmän liikunnan välttelyyn kuin sen suorittamiseen. Lopputulos on pahalla tuulella oleva ja vähän väsynyt keski-ikäinen. Nyt on taas akut täynnä ja mieli on täynnä uskoa siihen, että elämänlaatu paranee sillä(kin), että sohvan sijaan kärräisin lihani kuntosalille tai edes ulos kävelemään. Liikunta on siinä mielessä kavala sairaus, että jos siitä laskee irti, niin aloittaminen on kerta kerralta vaikeampaa. Kuntosalin ovi on monin verroin raskaampi avata sen jälkeen, kun salilla ei ole käynyt kolmeen kuukauteen kertaakaan, eivätkä lenkkaritkaan mahdu jalkaan, jos ne ovat eteisen nurkassa odottaneet käyttäjäänsä muutaman kuukauden.

En tiedä, lukeeko anoppi tai appiukko tätä, mutta tämän kesän ekstraiso-kiitos on annettava appivanhemmilleni. Olin parin lapsen kanssa mummolassa melkein viikon ja tuo viikko oli minulle yhtä suurta lepoa. Mummo ja ukki leikittivät lapsenlapsia niin, että itse sain nukkua vähän pidempään ja vaikka istua tuokion omissa ajatuksissani tai kirjan kanssa. Mummot ja ukit rules!

Mutta on työssä toki hyvätkin puolensa. On ihan hauskaa istahtaa välillä kahville aamulla ilman, että keskustelut liittyvät Ryhmä Hauhun, Frozeniin tai muihin ylikansallisiin lapsille suunnattuihin tuotteisiin. Vaihtelua on myös kuunnella aamulla vaikka Aamulypsyn uusintoja Kaapon tunnusmusiikin sijaan. Eikä pahaa tee sekään, että voi istahtaa valmiiseen lounaspöytään sen sijaan, että itse teet ruokaa. Mutta silti ensimmäinen työviikko on tuntunut noin kahdelta ja puolelta lomaviikolta pituutensa puolesta.

Monsterit keskuudessamme

Ajattelin kerrankin olla jorisematta omiani ja heittäytyä vallan ajan hermolle. Tämän viikon kiistatta kuumin puheenaihe sekä mediassa että kaduilla on ollut Pokemon Go-sovellus. Iltakävelyllä näkee kaduilla sankoin joukoin kulkemassa teini-ikäisiä (ikähaarukalla 5-50 vuotta) katse tiukasti suunnattuna puhelimen näytölle. Sitten yhtä äkkiä tuo puhelinten lumoama ihmismassa pysähtyy yhteen paikkaan ja alkaa sanaton kuhina. Lopulta joku parkaisee - "ei perkele, ammuin Pikachusta ohi!!".

Tähän juttuun käytin ensimmäistä kertaa asiantuntija-apua. Otin perheen kolmetoistavuotiaan henkilöhaastatteluun ja pyysin häntä vihkimään minut tuon ilmeisen koukuttavan sovelluksen saloihin. Kiltisti (silmät kiiluen) hän selitti pelin periaatteet ja koetti vääntää jopa nelikymppisen ymmärrettäväksi, mistä hommassa on kyse.

Arkitodellisuuden päälle rakennettu pelimaailma

Pokemon Go:ssa on hyödynnetty nykypuhelinten paikannusta sekä karttasovellusta, jolloin todellisen maailman päälle on pystytty rakentamaan peli. Sovelluksen käyttäjä kulkee paikannus päällä pitkin katuja ja peli seuraa kulkua. Sitten jossain kohden ilmestyy Pokemon-hahmo, joka pyritään pyydystämään palloa heittämällä. Sovellus hyödyntää vanhaa 90-luvulla Game boy:lle kehitettyä anime-sarjan hahmostoa ja ideaa. Pokemon on alunperin japanilainen tuotesarja, josta tuli ajan saatossa Marion jälkeen toiseksi suosituin videopeli-tuotesarja. Meille vanhemmille peliä jopa tunnetumpi lienevät keräilykortit ja niihin liittyvä vaihtaminen ja pelaaminen, jota nyt aikuisuuden kynnyksellä olevat lapsemme harrastivat tuossa 10-15  vuotta sitten.

Nyt nuo samat hahmot seikkailevat älypuhelinsovelluksessa. Kävin eräänä iltana kävelemässä yhden pelaajan kanssa ja kokemus oli hermoja raastava. Vähän väliä teini pysähtyi poimimaan hahmon ja välillä tehtiin vähän pidempi stoppi "Poke-stopilla". Reitit kulkivat enemmän pelin ajatuksen mukaan kuin alkuperäisen "satamaan jätskille"-ajatuksen ohjaamana. Valitettavan usein lapsen katse jää kiinni puhelimen näyttöön, vaikka jalat menevätkin eteenpäin. Odotettavissa on siis vaaratilanteita ja luultavasti jopa onnettomuuksia johtuen siitä, että pelin koukuttavuus menee oman ja muiden turvallisuuden edelle.

Silti en voi olla ihailematta aikaan saatua suurta hypeä ja tuota erittäin nopeaa koukuttavuutta. Hämmästelen sitä, kuinka peli vie mukanaan eri ikäiset lapset, kerää lapset yhdessä keräämään pokemoneja ja sen lisäksi - mikä hämmästyttävintä - saa nuo lapset ulos raittiiseen ilmaan ja liikkumaan pitkiäkin matkoja Pokemonin perässä. Tulimme eilen tämän pokemon-lapsen kanssa Uimaharjuun kello 21 ja risat ja silti lapsen piti vielä päästä pienelle poke-huntille kiertämään (ja uskomatonta kyllä - täälläkin asuu Pokemoneja!!). Aikaisemmmilla kerroilla lapsi olisi keitetyn spagetin lailla liimaantunut sohvannurkkaan tekemään legendaarista ei-mitään. Pisteet Pokemoneille lasten liikuttamisesta!!

Huippujulkisuus lyhyessä aikaa 

Pokemon go on saavuttanut noin viikossa valtavan julkisuuden. Palstatilaa on löytynyt varmaan kaikista valtalehdistä sivutolkulla. Pelaajien liikkuminen meidän muiden kuolevaisten joukossa on huomioitu ja pelaavat massat kiinnostavat nyt mediaa myös pelialan ulkopuolella. Silloin, kun älypeli saa pintaa ei-pelaavien keskuudessa, niin kyse on isosta jutusta. Minulle mieleen tuleva edellinen vastaava peliin liittyvä hypetys on Angry birds ja kaikki varmaan muistamme, mihin se johti...

Epäilemättä pelin kehittäjät iskivät kerralla kultasuoneen. Pelin tuoma julkisuus näkyy väistämättä sekä idena alkuperäisen kehittäjän että myös tämän älypuhelin-sovelluksen kehittäjän kukkarossa isosti. Toivottavasti tuo raha käytetään viisaasti uusien vastaavien pelimaailmojen kehittämiseen.

Mitä tämä voi vielä avatakaan?

Pokemon Go hyödyntää lisättyä todellisuutta (englanniksi Augumented reality). Siinä todellisen maailman päälle on liimattu elementtejä, jotka eivät ole totta. Tässä tapauksessa pelin hahmot ja pelitodellisuus on laitettu todellisen katunäkymän päälle.

Nyt kun pää on saatu auki, niin ainakin minä alan odotella, miten tätä lisättyä todellisuutta tullaan hyödyntämään tulevaisuudessa. Jotenkin mahdollisuudet tuntuvat esimerkiksi uutisointien tai matkailun tai markkinoinnin kannalta lähes rajattomilta.

Miltä tuntuisi esimerkiksi kulkea Turun linnassa niin, että sovellus hyödyntäisi paikannusta ja kunkin huoneen kohdalla tulisi keskiaikaan sijoitettu hahmo kertomaan "autenttista tarinaa" huoneen historiasta. Tai jos kulkisin kaupungilla ja kunkin kaupan kohdalla sovelluksen hahmo alkaisi esitellä liikkeen mainostarjontaa kyseiseltä päivältä. "Hei, haluaisitko tulla maistamaan erikoishalpaa keskioluttamme, jota voisimme kyydittää annoksella bratwurstia ja hapankaalia?".

Uhka vai mahdollisuus?

Minusta idea on vallankumouksellinen ja uudella tavalla sähköistä maailmaa hyödyntävä. Minusta parasta on se, että nuo teinit saadaan kerrankin houkuteltua ulos kävelemään/pyöräilemään ja pois sisältä pölyttymästä. Olen viimeiset kolme viikkoa katsellut, kuinka yksi makaa sängyllä tabletti tiukasti liimattuna käteen kasvoilla mitään ymmärtämätön ilme ja näytöllä jonkin tubettajan tajunnanvirtaa. Ei hyvä. Mieluummin näen tuon lapsen liikkumassa kavereiden kesken ulkona tuntitolkulla vaikka sitten poke-huntilla.

Ja toinen asia, mistä tykkään on tuon sovelluksen avaamat mahdollisuudet muualla. Sovelluskehittäjille lisätty todellisuus on jotain uudella tavalla muovailtavaa rakennusainetta, jonka päälle voidaan tehdä mitä tahansa. Tulemmeko kohta näkemään kaupunkikeskustojen matkailusovelluksia ja japanialaisia turisteja kulkemassa katuja myöten kaupungin historiaan älypuhelimen kautta tutkien - toivottavasti.

Jos olis mulla miljoona

Kolmas lomaviikko takana ja tällä viikolla tein yhden loman fiksuimmista ratkaisuista. Otin lapsista pienimmät matkaan ja menimme mummolaan muutamaksi päiväksi. Kyseessä oli selkeä win-win-ratkaisu, sillä mummo jo viikolla soitteli ja kyseli, että eikös sitä voisi heilläkin aikaa viettää - isovanhempien ikävä on vanhempien siunaus.

Mummolaloma oli täynnä tekemistä ja olemista. Lapset ja isovanhemmat saivat nauttia täysillä toistensa seurasta ja jättivät vielä minut istumaan sohvannurkkaan parin hyvän kirjan kanssa. Sainkin viikon aikana luettua muutaman hyvän opuksen. Kirjoista voin muuten suositella Marutei Tsurusen kirjaa "Sinisilmäinen samurai" - kertoo hienon tarinan siitä, kuinka lieksalaisesta maatalon pojasta tuli ensimmäinen länsimainen, joka on valittu Japanin parlamenttiin.

 Ja koska pienimmän saattoi hyvällä omallatunnolla siirtää mummon seuraksi kello kuusi aamulla (tämä lapsi to-del-la nauttii aikaisista aamuista - tämän kesän ennätys on ollut kello 5:37 korvan juuresta kuuluva kuiskaus "Isi, joko noustaan ylös, minua EI nukuta..."), niin saatoin jopa nukkua vähän pidempään. Ja ilmeisesti vaimokin nautti siitä, että sai kerrankin olla itsekseen kotona (oliko tämä siis sittenkin win-win-win-ratkaisu??).

Kaiken kaikkiaan viikko oli loistava. Pienin pääsi ensimmäisen kerran uimaan järvessä, näki höyryveturin ja kävimme myös Suomen nykyisin ehkä vilkkaimmalla kesätorilla - Savonlinnan kauppatorilla ooppera-aamuna. Lisäksi pääsimme tutustumaan uudistettuun Punkaharjun entiseen Valtionhotelliin, joka on uudessa kuosissaan todella upea. Arvostan hotellin uusien yrittäjien innostusta, osaamista ja ennen kaikkea sitoutumista aloittamaansa työhön ja toivon todella, että he saavat perinteisen hotellin lentoon ja täyteen asiakkaita myös ooppera-ajan ulkopuolella. Puitteet ainakin ovat kerrassaan mahtavat. Niille lukijoista, jotka eivät paikkaa tunne, niin käykääs tutustumassa http://hotellipunkaharju.fi/

Mutta tämä lomakuulumisista. Tuossa äsken kahvia juodessa tuli mieleen vanha kunnon ajatusleikki, josta muotoilin tämän päivän kirjoituksen....

 Paljonko tarvitsee rahaa, ettei tarvitsisi tehdä töitä?
 
Varmaan useimmat meistä työtätekevistä ovat leikkineet ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos olisi niin paljon rahaa, ettei töihin tarvitsisi mennä. Paljonko rahaa tarvitsisi ja mitä sillä rahalla tekisi?

Tietotoimisto Googlen mukaan suomalaisten keskipalkka oli viime vuonna 3538€ kuukaudessa. Jos lasketaan, että työläisen ura alkaa noin kaksikymppisenä ja jatkuu 67-vuotiaaksi saakka, niin työuran pituudeksi tulee huimaavat 47 vuotta. Tällä laskutoimituksella saadaan työuran tuloiksi

3538€ * 47 * 12,5 (lomarahat huomoiden) = 2 078 575€

Tästä summasta maksamme veroja noin kolmanneksen, jolloin käteen jäävä osuus on noin 1,4m€. Toisin sanottuna noin puolellatoista miljoonalla ihmisen elintaso pitäisi olla verrattain normaali niin, että palkkatyön pakkoa ei olisi, mutta elintaso vastaisi normaalin keskivertopalkansaajan elintasoa. Ajattele, jos joku löisi tuon summan kouraan parikymppisenä ja edessä olisi velaton elämä?

Työntekoa omilla ehdoilla ja lisää vapaa-aikaa

Ensimmäinen päätettävä asia olisi se, tekisinkö töitä, jos pakkoa ei olisi. Ongelmana tuossa saadussa rahassa olisi se, että siitä ei eläkettä kerry ja elämä nykyisin jatkuu eläkeiän jälkeen vielä parikymmentä vuotta, jos hyvin käy. Milläs tuo loppuelämä rahoitetaan, jos ei töissä käy. Ja työssä on muutenkin hyviä elementtejä, joiden takia sitä kannattaa tehdä. Joutilaan elämä ei houkuttelevuudestaan huolimatta varmaankaan ole niin hohdokasta.

Oma ratkaisuni olisi ehdottomasi työnteko, mutta pienemmässä määrin ja enemmän omilla ehdoilla. Voisin ehkä perustaa yrityksen, joka ei sitoisi täyteen työaikaan, mutta joka toisi toivottuja lisätuloja ja antaisi elämään jotain rytmiä. Omat haaveeni liittyvät johonkin hyvinvointiin ja terveyteen tai toisaalta voisin perustaa vaikka verkkokirjakaupan erikoiskirjoille. No toisaalta, jos rahaa olisi, niin miksen tekisi molempia. Yrittäminen voisi olla hieman vapaampaa, kun varsinaista onnistumisen pakkoa ei ole. Itselle suurin kynnys oman yrityksen perustamiseen liittyy siihen, että pelkään epäonnistumista ja tietenkin pelkään sitä, mitä tapahtuu, jos yritys ei tuokaan nyt elämiseen tarvittavaa rahaa. Tuskin kovinkaan tuntemattomia pelkoja muillekaan.

Toisaalta voisin tehdä sijoituksen jonkun muun yritykseen niin, että saisin osakkaana rahaa tuotoista. Kuinka sitten valkata se yritys, joka tulee tulevaisuudessa tuottamaan - ei mikään helppo valinta?

Ajatukseni työnteon suhteen liittyy eniten siihen, että haluaisin itselleni jäävän aikaa ns. omaan tekemiseen eli johonkin, minkä ei tarvitse tuottaa mitään. Aikaa käyttäisin omien unelmien toteuttamiseen.

Perushankinnat ensin

Rahat sijoittaisin siten, että ensin tekisin perushankinnat. Ensimmäisenä olisi järkevää hankkia koti varusteltuna siten, että halvinta ei tarvitsisi ostaa, mutta ei nyt Mielen kultahanoihinkaan mentäisi. Todennäköisesti ostaisin myös kesäpaikan tai kakkosasunnon. Lisääntyneelle vapaa-ajalle olisi hyvä olla viettopaikka, johon voisi vetäytyä koko perheen kesken.

Tämän päälle tietenkin autot ja muut kulkupelit. Itselleni moottoripyörä on aina ollut tärkeä ja olen pitänyt pyörää, vaikka rahat ovat välillä tiukilla olleetkin. Tälläkin hetkellä pyörä odottaa tallissa, mutta seisontavakuutuksessa. Toivottavasti ensi kesänä on jo ajokelien aika.... Ja jos haaveista puhutaan, niin ehkä purjevene on minulle ollut se toteutumaton haave. Ja nyt kun aikaa kerran on, niin....

Mitenkään pröystäilemättä hankkien nuo perustarpeet saisi kasaan 500-600t€, jolloin käyttöön jäisi vajaa miljoona. Tämä olisi siis se raha, jolla elettäisiin. (Tähän väliin kuuluu se takakireiden ekonomien lause, että rahat kannattaisi sijoittaa johonkin tuottavaan tiliin tai rahastoon niin, että korkotulot blaa blaa ja sijoitustuotto pölö pölö...., joten kuvitelkaa se kuivakka tekstiosuus tähän kohtaan)

Asumiskuluissahan säästyisi pitkä penni, kun asuntoa ei tarvitsisi hankkia lainarahalla ja kaikki korkomenot sekä asunnossa, että esimerkiksi autoissa jäisivät pois. Laskin muuten eräänä päivänä, että lainoihin kuuluvat lainaturvavakuutukset kustantavat meille laina-aikana noin 55t€ eli käytännössä tuossa asuntolainan sivussa maksamme vakuutusyhtiölle sellaisen reilunkokoisen yksiön verran rahaa. Ja parhaassa tapauksessa vielä rahaa, jota emme vakuutusyhtiöstä nosta koskaan korvauksina pois. Olisiko fiksumpaa säästää nuo rahat ja muuttaa ne vaikka sijoitusasunnoksi, jonka voi hätätilanteessa myydä pois ja muuttaa rahaksi?!

Hyvin sijoitettua rahaa olisi myös lasten harrastusten turvaaminen ja se, että kaikki saisivat harrastaa suunnilleen sitä, mitä mieli halajaa. Meilläkin on vuosien varrella käyty muutamia keskusteluja siitä, kuinka kallista harrastaminen on ja toisaalta joitakin harrastuksia on ollut pakko hylätä niiden kalleuden vuoksi. Raha, joka menee siihen, että lapset pysyy pois torin laidalta notkumasta, on minusta hyvin sijoitettua rahaa. Jos nyt ei jokaiselle omaa ponia osteta, niin ainakin paremmat nappikset!

Loppuraha unelmien toteuttamiseen

Jos työnteon määrää saisi vähennettyä ja taloudellista painetta palkkatulojen keräämiseen ei olisi, niin käyttäisin aikaa omien unelmieni toteuttamiseen. Haluaisin nähdä maailmaa ja matkustella enemmän. Nyt jos rahaa olisi käytettävissä, niin todennäköisesti pakkaisin koko orkesterin lentokoneeseen pari kertaa vuodessa ja tekisin maailmaa muillekin tutuiksi. Lista itselleni vielä ennennäkemättömistä kohteista on lähes loputon; Lontoo, Normandia, Kreikka, koko Pohjois-Amerikka, Kiina, Japani ja päälle vielä Suomen omat kohteet, joissa voisin käydä useampaankin kertaan.

Toisaalta oma haaveeni on ollut aina tutustua Saksaan paremmin ja nyt voisi olla mahdollista ottaa joku puolen vuoden sapatti ja hengailla germaanisten veljieni kanssa - siellä sitten volkkarin tehtaalla vääntelisin muttereita turkkilaisten ja muiden maahantulokkaiden kanssa kilpaa bretzeleistä nautiskellen.

Ja ehkä toinen isompi haave olisi tuottaa jotain kirjalllisesti näkyvää. Ehkä uskaltaisin höllätä kukkaronnyörejä niin, että tekisin jonkin omakustanteen - kuka ties lifestyle-oppaan keski-ikäisille tai sitten humoristisen dekkarin Reijo Mäen hengessä.

Ja noin kokonaisuutena haluaisin käyttää rahaa siihen, että oma sekä perheen hyvinvointi olisi tapissaan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Jos rahaa olisi, niin sen käyttäminen yhteiseen hyvään, terveyteen ja henkiseen hyvinvointiin, olisi rahalle varmaankin kaikkein paras sijoitus.

Uskoisin, että jokaisella olisi oma karttansa, miten käyttäisi tuon puolitoista miljoonaa, mutta varmaan raha menisi itse kullakin siihen, että oma onni lisääntyisi ja unelmat toteutuisivat, kumpikin on sijoituskohteena "priceless".