Töissä on ollut viime aikoina pientä matalaliitoa. Yksi hieman takarajoille venähtänyt projekti sekä pari muuta mielen ilmanpainetta laskevaa juttua ovat saaneet aikaan sen, että minäkin vanhana ammattilaisena aloin jo hieman epäilemään omia kykyjäni ja osaamistani. Tuota ei luonnollisesti paranna tämä marraskuun "pitkä musta". Työasioissa minulla ei toimi perinteinen "mitä-väliä"-asenne. Töissä olosta minulle maksetaan ja sen eteen on oma osansa tehtävä, oli motivaatio marraskuun takia missä ilmansuunnassa tahansa.
Tänään kuitenkin juttelin ystävän kanssa, josta en ole aikoihin kuullut mitään. Tiedättehän ne tyypit, joiden kanssa keskustelu jatkuu samasta lauseesta, johon se viimeksi jäi - oli keskustelujen väli viikko tai vuosi. Juteltiin elämästä ja kuolemasta ja lähes kaikesta siinä välissä ja jossain välissä kaveri heitti muutaman mukavan sanan tästä blogista ja kirjoittamistani jutuista. Noista parista sanasta tuli hetkessä hyvä fiilis ja tajusin, että jos nyt yhdessä nurkassa vetää, niin kai sitä jotain kuitenkin osaa.
Se pienen kehun voima...
Kasvatus ennen ja nyt
Meidät 70-lukulaiset kasvatettiin "hieman" eri metodeilla kuin tämän päivän geelitukat. Meitä ei suinkaan koetettu kehumalla potkia eteenpäin, vaan päinvastoin vanhemmat koettivat tasaisella latistamisella pitää meidät ruodussa. Olen tullut johtopäätökseen, että tuohon oli kolme mahdollista syytä.
Ensinnäkin vanhempiemme suurin kauhistus oli lapsi, jolle pääsisi jossain kasvatuksen vaiheessa lorahtamaan kusta päähän. Kehumisen välttämisellä tavoiteltiin sitä, että lapsi pysyisi nöyränä, eikä keula päässyt nousemaan edes vahingossa. Suomalaisilla on melko pitkälle selkäytimeen piirtynyt tapa hieman vähätellä osaamistaan. Salassa toivomme, että joku huomaisi osaamisemme ja kehuisi taitojamme. Jos kuitenkin saamme kehuja, niin kavahdamme hieman alaspäin ja vastaamme varmuuden vuoksi, että "eihän tässä nyt mitään, kaikkihan näitä..". Oikea tapa olisi gorillamaisesti takoa rintaa ja huutaa kovaan ääneen "Vittu, niin just!"
Toinen syy kehujen välttämiseen oli se, että vanhemmat halusivat pitää itsellään etuoikeuden latistaa omat lapsensa ennen muuta maailmaa. Koska maailma kuitenkin vetäisi lasta henkisesti turpaan, niin parempi se kyyti olisi aloittaa kotona. Silloin se tapahtuisi ainakin turvallisessa ympäristössä. Meitä lapsia haluttiin valmistaa jo pienestä pitäen siihen, että emme ole yhtään muita parempia ja että suorituksemme eivät eroa kenenkään muun suorituksista. Silloin vielä pyrittiin yksilöllisyyden sijasta tasapäistämiseen.
Kolmas ja todennäköisin syy lapsi-vanhempi-latistuskeskusteluille oli se, että vanhemmat halusivat opettaa lapsensa taistelemaan parempiin suorituksiin. Kun lasta riittävästi pakottaa kohti parempia suorituksia latistamalla ja vähättelemällä suorituksia, niin lopputulos olisi koko ajan kovempiin onnistumisiin pyrkivä oman perheen Rocky Balboa, joka väriliitu savuten tekisi entistä upeampia piirustuksia treenimusiikin soidessa. Ei välttämättä toimivin taktiikka....
Vanhemmat lasten itsetunnon rakentajina
Tänä päivänä me isät ja äidit kehumme pikku osaajia täysin estoitta ja kritiikittä jokaisesta suorituksesta. Pienen itsetunnon buustaaminen alkaa jo aamulla, jolloin heitämme ylävitoset onnistuneen ylösnousun merkiksi. Kakkakin osaa olla ihmeellinen, kun se tulee oikeasta paikasta. (jos minä esittäisin vaimolleni,että tulisi ihastelemaan tuotostani, niin kehujen määrä voisi olla vähäinen). Lisäksi jokaisen piirustuksen jälkeen annamme pienille suitsutusta niin, että herkempiuskoinen voisi luulla itse Picasson palanneen maanpinnalle (tai meidän lapsen tapauksessa voidaan ennemmin puhua Dalista).
Nuo kehumaratonit kuitenkin nostavat pienten itsetuntoa pala kerrallaan. Itsekin näen loisteen pienen kasvoilla, kun estoitta ja aidosti kehun paperille piirrettyä sotkua (anteeksi) ja näen siinä juuri ne samat ökkyläiset kuin lapsikin. Pienellä kehulla tuo lapsi haluaa tehdä lisää ja kyllä se yrittäminenkin kiihtyy, kun onnistumisen kokemukset ruokkivat tekemisen halua.
Me vanhemmat olemmekin omien lastemme itsetunnon parhaita rakentajia. Lapsi luottaa mielipiteeseemme ja uskoo sen, mitä mieltä hänen tekeleistään olemme. Lisäksi positiivisella ajattelulla on erittäin harvoin ollut mitään negatiivisia vaikutuksia - eli ei se kehu koskaan tyhjään maahan valu.
Tuo sama pätee meidän aikuistenkin maailmassa. Oikeat sanat oikeaan paikkaan saattavat piristää kummasti myös aikuisen itsetuntoa. Itsetuntohan ei ole koskaan loppuun asti rakennettu elin. Pieni kehu tai onnistumisen huomioiminen voi piristää alamaissa kulkevaa työkaveria ja kunnon kehu kotona vaimolle tai miehelle voi saada aikaan vaikka mitä.
Marraskuun hyvästelemiseksi voisi olla paikallaan ottaakin kehuviikko. Eiköhän heitetä tällä viikolla tavallista herkemmin kehuja lasten lisäksi myös aikuisille - töissä taikka kotona. Itsetuntobuusteri ei ainakaan hukkaan mene, mutta paljon sillä voi saada aikaan.
Blogit.fi
maanantai 28. marraskuuta 2016
sunnuntai 27. marraskuuta 2016
Pikkuisen joulun tarina
Osastopäällikkö Matikainen hyräilee joululauluja ja sitoo peilin edessä uutta kravattia kaulaansa. Päällä on juuri hankittu puku sekä viimeisen päälle siistiksi silitetty kauluspaita. Vieressä höyryää lasillinen hieman terästettyä glögiä ja nappanahkaisella otsalla keikkuu mainoslogolla varustettu tonttulakki. On jälleen aika vuosittaisten pikkujoulujen. Edessä olisi hyvää ruokaa, hauskaakin hauskempaa ohjelmaa ja ennen kaikkea mukavaa yhdessäoloa kollegojen kanssa. Koko vuosi on painettu selkä märkänä ja viimein koettaa rentoutumisen aika.
Taksikuski Virtanen nousee ylös sängystä, istuu hetken ja koettaa saada silmät tarkennettua kelloon, nähdäkseen, paljonko työvuoron alkuun on aikaa. Edessä olisi kiistatta vuoden vittumaisin ajopäivä. Heti alkuillasta alkaen takapenkin täyttäisivät humalaiset amatöörijuopot. Samat ihmiset, jotka alkuillasta kannetaan nauraen ravintoloiden eteen, noukittsisiin illalla tiedottomina ja kuuppa ilmaisella viinalla piripintaan täytettynä takaisin kotiin. Jos ei itse olisi isäntä, niin nämä vuorot jäisivät ajamatta. Kun sadatta kertaa saman illan aikana vastaat kysymykseen "renki vai isäntä?", niin kovempihermoisenkin pinna alkaa kärytä hehkuvanpunaisena.
Matikainen saapuu hyvissä ajoin ravintolaan ja hänet ohjataan firmalle varattuun kabinettiin. Tunnelma on vielä varovaisen rento. Ilmassa tuoksuu parfyymi ja viina ja joka puolelta kuuluu tasainen puheensorina. Paikalla on jo suurin osa kanssarikollisista ja pöytäseurueet ovat kokoontuneet aloittamaan illanviettoa. Jokavuotinen jännitys on suuren johtajan puhe, johon on sopivasti ympätty asiaa ja huumoria. Matikainen ottaa alkudrinkin ja asettuu omalle paikalleen osastonsa pöydän päähän. Puheet kääntyvät nopeasti työasioista pois ja alkoholi karkottaa turhan jäykkyyden tiehensä.
Johtajan puhe on odotetun onnistunut ja tunnelma kohoaa kuin salamaniskusta. Tänään ei haukuta pitkäksi menneistä kvartaaleista tai menetetyistä kaupoista, vaan kerrankin kehutaan jokaisen osasto panosta ja kiitetään ahkerasta työstä. Alkudrinkkien sisältämä buusteri iskee juhlijoiden aivoihin.
Matikainen miettii, että jos hän olisi toimitusjohtaja, niin häntä ei näissä kinkereissä nähtäisi. Puolet porukasta haluaa puolen yön aikaan väkisin jakaa ne parhaat kehitysehdotukset suoraan ison pomon kanssa ja loput haluvat vain vetää pomoa turpaan kiitoksena kuluneen vuoden piiskaamisesta. Pikkujoulu onkin suomalaisen vuoden "päivä kuninkaana"-leikki, jossa tittelit jätetään narikkaan ja jokainen kuvittelee hetken olevansa muiden kanssa samalla viivalla. Viina tasa-arvoistaa työyhteisöä paremmin kuin mikään laki.
Virtanen on ajanut jo muutaman tunnin. Pääasiassa kyydit lähtevät lähiöistä ja päätyvät keskustaan. Jono tilausjärjestelmässä kasvaa tasaiseen tahtiin. On taksien kiireisin ilta koko vuonna. Odotus ei jaksa edes harmittaa nousuhumalaisia asiakkaita, vaan päinvastoin auton sisäilman täyttävät iloinen puhe ja kupliva nauru. Mikään ei ole niin onnellinen kuin nousuhumalainen pikkujoulunviettäjä, joka tietää saavansa juoda taas firman piikkiin yhden illan ja näkevänsä loppuillasta työkaverit samanlaisessa kaatokännissä kuin itsekin on. Joukkohumala yhdistää tiukemmin kuin Nokia koskaan.
Virtanen ei alkuillasta taukoja pitele. Nyt ajetaan, kun kyytiä on. Jossain vaiheessa iltaa tulee kuitenkin se pieni hiljainen hetki, kun pikkujouluseurueet syövät ja ennen kuin sammuneiden rahtaus takaisin lähiöihin starttaa. Iltakymmenen jälkeen samoista kyydeistä taistelee juustokaton lisäksi myös valtio-omisteinen miekkataksi, joka poimii joukosta ne, joiden kunto ei enää taksiakaan kestä.
Matikainen on saavuttanut humalan korkeimman vaiheen. Glögien ja punaviinin päälle on ahdettu vielä jälkiruokaterävät ja mahassa vellookin kertakaikkinen sotku erilaisia ja eri värisiä alkoholijuomia. Paahtopaisti ja alkoholi taistelevat paikasta raittiissa ulkoilmassa ja Matikainen taistelee kaikin voimin pahaa oloa vastaan. Pää ei kuitenkaan voi pahoin - päinvastoin. Mieli on kirkas ja sen täyttävät sadat toistaan paremmat ideat.
Matikaisen päässä jyskyttää ajatus, että kuinka riittävä määrä juomaa onkin muuttanut reskontran Sirpan niin seksikkääksi. Päälle ahdettu lurex-mekko ja kiharalle kursittu tukka vetää Matikaista kuin suurin Rapala. Jalat vievät väkisin tanssilattialle ja Matikainen tuntee, kuinka disco lähtee lantiosta liikkeelle ja sen voimaa ei voi vastustaa. Tanssilattialla nähdäänkin lähes uusintaversio Dirty dancingistä, kun Matikaisen ja reskontran Sirpan askeleet käyvät yhteen.
Matikainen ehti jo käydä tervehtimässä suurta johtajaakin. Kertoi samalla, että hänellä on tulevalle vuodelle nippu uusia ideoita, jotka kannattaa toteuttaa heti, jos meinataan saada firma takaisin raiteilleen. Matikainen kertoi ymmärtävänsä, että johtajillekin sattuu virheitä ja tietävänsä, miksi naapuriosaston Mikko ylennettiin hänen sijastaan kolmososaston johtoon - onhan hän toimitusjohtajan vävypoika. Luoja on tänä iltana rakentanut Matikaisesta iloisen humalaisen. Hän on yhtä aikaa hauska, seksikäs ja täydellinen discon valtias.
Virtasen ilta kääntyy sikaosaston puolelle. Nesteellä hörpätty mokkakuppi ja sämpylä painuvat tyytyväisinä mahan pohjalle ja takapuoli asetuu tiukasti mersun nahkaiseen penkkiin. Virtanen on henkisesti valmis kohtaamaan joukon riehakkaita laskuhumalaisia, jotka laahustavat taksiin puolivaloilla mieli taistellen, jotta kotiosoite muistuisi mieleen. Joillakin taistelua käydään tosin sen puolesta, että kotiosoite ja siellä odottava arki eivät muistuisi mieleen ja juhlista vongattu yhden illan onni karkoittaisi huolet kauas pois.
Kymmenen jälkeen on ensimmäisiä sammuneita raahattu taksin penkille ja roskaläjän osoite on lyöty lapulla kouraan. Taksin parfyymin muodostavat sammuneiden rinnuksille valuneet viinatipat ja suupielistä roikkuva oksennus. Kotiosoitteessa odottaa monesti kyllästyneen näköinen aviopuoliso, jonka kasvoilta näkee, että kerta ei ole ensimmäinen ja tuskin monelle viimeinenkään. Myös ensimmäiset salaparit ovat kuskattu kutupaikkoihinsa. Illan jännityksen näkee molempien kasvoista samoin kuin sen, että estot on tilapäisesti hävitetty 100% kemiallisin voimin. Virtanen tietää kuskaavansa noita samoja ihmisiä aamulla koteihinsa, mutta kasvoilla on silloin aivan toisenlainen jännitys.
Matikaisen ilta on viimeistä silausta vaille valmis. Suomalainen mies on sammuttanut viinakytkimellä älyn aivoistaan ja kaikki normaalit säännöt ja tavat on unohdettu. Reskontran Sirpan kanssa on vaihdettu kuumia suudelmia niin tanssilattialla kuin narikassakin. Matikainen on varma, että tänään häntä onnistaa. Nyt hän kuitenkin haluaa ottaa ihan pienet unet. Matikainen hiipii yökerhon pimeimpään nurkkaan ja pistää silmät kiinni - ihan vaan hetkeksi. Ihana ja tyyni rauha sammuttavat valot ja konehumpan korviavihlova jyske häipyy. Matikainen on onnellinen, sillä tällä hetkellä mikään huoli tai murhe ei paina. On vain uni, joka vie mennessään.
Virtanen ottaa jo ties monennen kyydin paikallisen yökerhon eteen. Autoon raahataan sammunut karpaasi, jolla on kravatti juicemaisesti otsalla. Mies on totaalisen tiedoton ja Virtanen miettiikin, uskaltaako herraa ottaa kyytiin. Saattajat kuitenkin sanovat, että firma maksaisi kustannukset, jos sotkua syntyy. Virtaselle tungetaan kouraan kaksi käyntikorttia. Toisessa lukee "osastopäällikkö Matikainen" ja käsin kirjoitettu osoite, joka on jossain lähiössä. Toisessa kortissa on firman laskutustiedot - vain siltä varalta, että...
Takapenkin sammunut kuorsaa koko matkan. Ääni peittää taakseen nastarenkaiden rapinan sekä yöradion juontajan äänen. Kyyti on pian ajettu ja Virtanen pakittaa rivitalon pihaan. Hän raahaa tiedottoman Matikaisen sisään, avaa oven taskusta löytyneillä avaimilla ja jättää miehen eteiseen kyljelleen nukkumaan. Pään alle taivuttelee vielä aamulla jaetun sanomalehden. Hieman kadehtii sammuneen vahvaa unta ja lähtee jatkamaan matkaa.
Matikaisen kyyti on onneksi illan viimeinen. Virtanen ajaa taksin talliin ja tarkistaa takapenkin. Penkiltä löytyvät viimeisen kuljetettavan taskusta pudonneet XL-koon Sloggit, joihin on huulipunalla kirjoitettu "Sirpa ja suttuinen puhelinnumero". Virtanen pyyhkäiseen penkille jääneen pienen virtsatahran Sloggeilla, sammuttaa tallin valot ja kävelee kotiinsa nukkumaan.
Taksikuski Virtanen nousee ylös sängystä, istuu hetken ja koettaa saada silmät tarkennettua kelloon, nähdäkseen, paljonko työvuoron alkuun on aikaa. Edessä olisi kiistatta vuoden vittumaisin ajopäivä. Heti alkuillasta alkaen takapenkin täyttäisivät humalaiset amatöörijuopot. Samat ihmiset, jotka alkuillasta kannetaan nauraen ravintoloiden eteen, noukittsisiin illalla tiedottomina ja kuuppa ilmaisella viinalla piripintaan täytettynä takaisin kotiin. Jos ei itse olisi isäntä, niin nämä vuorot jäisivät ajamatta. Kun sadatta kertaa saman illan aikana vastaat kysymykseen "renki vai isäntä?", niin kovempihermoisenkin pinna alkaa kärytä hehkuvanpunaisena.
Matikainen saapuu hyvissä ajoin ravintolaan ja hänet ohjataan firmalle varattuun kabinettiin. Tunnelma on vielä varovaisen rento. Ilmassa tuoksuu parfyymi ja viina ja joka puolelta kuuluu tasainen puheensorina. Paikalla on jo suurin osa kanssarikollisista ja pöytäseurueet ovat kokoontuneet aloittamaan illanviettoa. Jokavuotinen jännitys on suuren johtajan puhe, johon on sopivasti ympätty asiaa ja huumoria. Matikainen ottaa alkudrinkin ja asettuu omalle paikalleen osastonsa pöydän päähän. Puheet kääntyvät nopeasti työasioista pois ja alkoholi karkottaa turhan jäykkyyden tiehensä.
Johtajan puhe on odotetun onnistunut ja tunnelma kohoaa kuin salamaniskusta. Tänään ei haukuta pitkäksi menneistä kvartaaleista tai menetetyistä kaupoista, vaan kerrankin kehutaan jokaisen osasto panosta ja kiitetään ahkerasta työstä. Alkudrinkkien sisältämä buusteri iskee juhlijoiden aivoihin.
Matikainen miettii, että jos hän olisi toimitusjohtaja, niin häntä ei näissä kinkereissä nähtäisi. Puolet porukasta haluaa puolen yön aikaan väkisin jakaa ne parhaat kehitysehdotukset suoraan ison pomon kanssa ja loput haluvat vain vetää pomoa turpaan kiitoksena kuluneen vuoden piiskaamisesta. Pikkujoulu onkin suomalaisen vuoden "päivä kuninkaana"-leikki, jossa tittelit jätetään narikkaan ja jokainen kuvittelee hetken olevansa muiden kanssa samalla viivalla. Viina tasa-arvoistaa työyhteisöä paremmin kuin mikään laki.
Virtanen on ajanut jo muutaman tunnin. Pääasiassa kyydit lähtevät lähiöistä ja päätyvät keskustaan. Jono tilausjärjestelmässä kasvaa tasaiseen tahtiin. On taksien kiireisin ilta koko vuonna. Odotus ei jaksa edes harmittaa nousuhumalaisia asiakkaita, vaan päinvastoin auton sisäilman täyttävät iloinen puhe ja kupliva nauru. Mikään ei ole niin onnellinen kuin nousuhumalainen pikkujoulunviettäjä, joka tietää saavansa juoda taas firman piikkiin yhden illan ja näkevänsä loppuillasta työkaverit samanlaisessa kaatokännissä kuin itsekin on. Joukkohumala yhdistää tiukemmin kuin Nokia koskaan.
Virtanen ei alkuillasta taukoja pitele. Nyt ajetaan, kun kyytiä on. Jossain vaiheessa iltaa tulee kuitenkin se pieni hiljainen hetki, kun pikkujouluseurueet syövät ja ennen kuin sammuneiden rahtaus takaisin lähiöihin starttaa. Iltakymmenen jälkeen samoista kyydeistä taistelee juustokaton lisäksi myös valtio-omisteinen miekkataksi, joka poimii joukosta ne, joiden kunto ei enää taksiakaan kestä.
Matikainen on saavuttanut humalan korkeimman vaiheen. Glögien ja punaviinin päälle on ahdettu vielä jälkiruokaterävät ja mahassa vellookin kertakaikkinen sotku erilaisia ja eri värisiä alkoholijuomia. Paahtopaisti ja alkoholi taistelevat paikasta raittiissa ulkoilmassa ja Matikainen taistelee kaikin voimin pahaa oloa vastaan. Pää ei kuitenkaan voi pahoin - päinvastoin. Mieli on kirkas ja sen täyttävät sadat toistaan paremmat ideat.
Matikaisen päässä jyskyttää ajatus, että kuinka riittävä määrä juomaa onkin muuttanut reskontran Sirpan niin seksikkääksi. Päälle ahdettu lurex-mekko ja kiharalle kursittu tukka vetää Matikaista kuin suurin Rapala. Jalat vievät väkisin tanssilattialle ja Matikainen tuntee, kuinka disco lähtee lantiosta liikkeelle ja sen voimaa ei voi vastustaa. Tanssilattialla nähdäänkin lähes uusintaversio Dirty dancingistä, kun Matikaisen ja reskontran Sirpan askeleet käyvät yhteen.
Matikainen ehti jo käydä tervehtimässä suurta johtajaakin. Kertoi samalla, että hänellä on tulevalle vuodelle nippu uusia ideoita, jotka kannattaa toteuttaa heti, jos meinataan saada firma takaisin raiteilleen. Matikainen kertoi ymmärtävänsä, että johtajillekin sattuu virheitä ja tietävänsä, miksi naapuriosaston Mikko ylennettiin hänen sijastaan kolmososaston johtoon - onhan hän toimitusjohtajan vävypoika. Luoja on tänä iltana rakentanut Matikaisesta iloisen humalaisen. Hän on yhtä aikaa hauska, seksikäs ja täydellinen discon valtias.
Virtasen ilta kääntyy sikaosaston puolelle. Nesteellä hörpätty mokkakuppi ja sämpylä painuvat tyytyväisinä mahan pohjalle ja takapuoli asetuu tiukasti mersun nahkaiseen penkkiin. Virtanen on henkisesti valmis kohtaamaan joukon riehakkaita laskuhumalaisia, jotka laahustavat taksiin puolivaloilla mieli taistellen, jotta kotiosoite muistuisi mieleen. Joillakin taistelua käydään tosin sen puolesta, että kotiosoite ja siellä odottava arki eivät muistuisi mieleen ja juhlista vongattu yhden illan onni karkoittaisi huolet kauas pois.
Kymmenen jälkeen on ensimmäisiä sammuneita raahattu taksin penkille ja roskaläjän osoite on lyöty lapulla kouraan. Taksin parfyymin muodostavat sammuneiden rinnuksille valuneet viinatipat ja suupielistä roikkuva oksennus. Kotiosoitteessa odottaa monesti kyllästyneen näköinen aviopuoliso, jonka kasvoilta näkee, että kerta ei ole ensimmäinen ja tuskin monelle viimeinenkään. Myös ensimmäiset salaparit ovat kuskattu kutupaikkoihinsa. Illan jännityksen näkee molempien kasvoista samoin kuin sen, että estot on tilapäisesti hävitetty 100% kemiallisin voimin. Virtanen tietää kuskaavansa noita samoja ihmisiä aamulla koteihinsa, mutta kasvoilla on silloin aivan toisenlainen jännitys.
Matikaisen ilta on viimeistä silausta vaille valmis. Suomalainen mies on sammuttanut viinakytkimellä älyn aivoistaan ja kaikki normaalit säännöt ja tavat on unohdettu. Reskontran Sirpan kanssa on vaihdettu kuumia suudelmia niin tanssilattialla kuin narikassakin. Matikainen on varma, että tänään häntä onnistaa. Nyt hän kuitenkin haluaa ottaa ihan pienet unet. Matikainen hiipii yökerhon pimeimpään nurkkaan ja pistää silmät kiinni - ihan vaan hetkeksi. Ihana ja tyyni rauha sammuttavat valot ja konehumpan korviavihlova jyske häipyy. Matikainen on onnellinen, sillä tällä hetkellä mikään huoli tai murhe ei paina. On vain uni, joka vie mennessään.
Virtanen ottaa jo ties monennen kyydin paikallisen yökerhon eteen. Autoon raahataan sammunut karpaasi, jolla on kravatti juicemaisesti otsalla. Mies on totaalisen tiedoton ja Virtanen miettiikin, uskaltaako herraa ottaa kyytiin. Saattajat kuitenkin sanovat, että firma maksaisi kustannukset, jos sotkua syntyy. Virtaselle tungetaan kouraan kaksi käyntikorttia. Toisessa lukee "osastopäällikkö Matikainen" ja käsin kirjoitettu osoite, joka on jossain lähiössä. Toisessa kortissa on firman laskutustiedot - vain siltä varalta, että...
Takapenkin sammunut kuorsaa koko matkan. Ääni peittää taakseen nastarenkaiden rapinan sekä yöradion juontajan äänen. Kyyti on pian ajettu ja Virtanen pakittaa rivitalon pihaan. Hän raahaa tiedottoman Matikaisen sisään, avaa oven taskusta löytyneillä avaimilla ja jättää miehen eteiseen kyljelleen nukkumaan. Pään alle taivuttelee vielä aamulla jaetun sanomalehden. Hieman kadehtii sammuneen vahvaa unta ja lähtee jatkamaan matkaa.
Matikaisen kyyti on onneksi illan viimeinen. Virtanen ajaa taksin talliin ja tarkistaa takapenkin. Penkiltä löytyvät viimeisen kuljetettavan taskusta pudonneet XL-koon Sloggit, joihin on huulipunalla kirjoitettu "Sirpa ja suttuinen puhelinnumero". Virtanen pyyhkäiseen penkille jääneen pienen virtsatahran Sloggeilla, sammuttaa tallin valot ja kävelee kotiinsa nukkumaan.
perjantai 25. marraskuuta 2016
Mustat päivät
Näköjään musta-teema jatkuu noissa otsikoissa. Tällä kertaa nimi on kuitenkin perusteltu...
Harvoin näkee missään niin väsyneitä kasvoja kuin suomalaisella työpaikalla marraskuisena maanantaiaamuna. Harmaa massa väsyneitä, masentuneita, vittuuntuneita ja kaikin puolin elämäänsä kyllästyneitä kaleeriorjia valuu ovista sisään ja aloittaa viikon, joka tuntuu vähintään puolen kuukauden mittaiselta. Samaa virttä laulaa myös some - virtuaaliystävä toisensa jälkeen kertoo kuinka tänä vuonna hävisi kreikkalais-roomalaisessa painissa marraskuulle ja masennus pääsi kuin pääsikin hiipimään mieleen.
Marraskuu alkaa kuitenkin olla pikkuhiljaa taputeltu kanta tältä vuodelta. Oma marraskuuni tuntui kaikkia aikaisempia pidemmältä. En tiedä, tekeekö ikä vai joku muu tehtävänsä, mutta vuosi vuodelta elämä tuntuu pysähtyvän juuri tähän vuoden toiseksi viimeiseen ja syksyn viimeiseen rutistukseen. Minulle marraskuu on yksi pitkä musta jakso, jonka voisin jättää elämättä helposti. Pahinta minulle tekee pimeys. Pitkät valottomat jaksot ovat uskomattoman vaikeita sietää. Etenkin autoa ajaessa tuntuu kuin olisi jossain Luojan hylkäämässä peräaukossa yhden pitkän kolmenkymmen päivän jakson.
Mutta eihän tälle masennukselle saa antaa sijaa, eihän?!
Marraskuuhun ei ole lääkettä. Suomalaiset ovat kautta historian testanneet, auttaako masennukseen esimerkiksi hillitön juopottelu tai ylirailakas pikkujoulujen juhliminen. Kummastakaan ei kuitenkaan ole lääkkeeksi. Juopottelulla masennuksen lääkitseminen on vähän niin kuin sammuttaisi juhannuskokkoa bensakanisterilla. Pikkujouluista taas yleensä saa kerättyä mukaansa enemmän ongelmia kuin sinne mukanaan vei. Tänä vuonna minäkin vietän ensimmäistä täysin pikkujoulutonta vuotta. Ei siis amatööridokaamista ja neljään asti baarin tiskillä tiedottomana roikkumista. Mikä menetys!!
Marraskuuhun auttaa suomalainen sisu. Se, että tiedostamme marraskuun kestävän aikansa ja lopulta vaihtuvan joulukuuhun ja valkoiseen talveen. Jos maailmassa on jotain varmaa, niin se, että mikään huonoinkaan aika ei kestä ikuisesti.
Toinen lääke on se, että repii itsensä väkisin ylös sängystä joka aamu ja taistelee päivän läpi. Ei anna masennukselle valtaa, vaan läimii itseään poskille ja potkii perseelle niin kauan, että masennus unohtuu. Elämä on tehty elettäväksi ja sänkyyn jääminen, asioiden surkuttelu tai turpa rutussa murjottaminen ei elämää eteenpäin vie.
Raitis ilma toimii myös. Tiedän, ettei ketään kiinnosta lähteä ulos, missä näet eteesi noin puoli metriä ja olet mustissa vaatteissasi autoilijoiden ykköskohde hippaleikissä, mutta suosittelen kokeilemaan. Minulle on ollut luxusta mennä marraskuussa kävellen töihin. Tuo varttitunnin happihyppy on jo tehnyt ihmeitä. Raittiin ilman vetäminen keuhkoihin ja jalkojen käyttäminen muuhunkin sohvanpidikkeinä auttaa kummasti.
Ainoa kemiallinen piriste, jota itse käytän, on arginiini. Kun ottaa argia, niin arki ei tunnu niin synkältä. En ole mikään luontaistuotteiden asiantuntija tai suurkuluttaja, mutta omasta kehostani kyllä huomaan, että alkusyksyn arginiinikuuri on auttanut jaksamaan. Sitä voin kyllä suositella, jos joku vinkkejä sattuu kaipaamaan.
Ja kyllä minä terapiana käytän tätä kirjoittamista. Mikäs sen piristävämpää kuin valittaa masennustaan joukolle, joka tätäkin lukee. Anteeksi ja kiitos samassa lauseessa.
Tietenkin, jos minulla olisi kaikki valta täällä maan päällä
Minun ratkaisuni tähän pimeään ja synkkään aikaan olisi melko radikaali. EU-päätöksellä Suomi julistettaisiin syyskuun ja helmikuun väliseksi ajaksi ihmisille asumiskelvottomaksi maaksi ja suljettaisiin. Meidät täällä asuvat rahdattaisiin Brysselin rahalla Portugaliin, jossa saisimme kaamospakolaisen statuksen ja täyden ylläpidon jossain yli neljän tähden hotellissa. Syksyä kaipaaville voitaisiin rakentaa Suomi-simulaattori vaikka valottomasta pakastimesta sekä kasasta drinkkilaseista varastettua jäähilettä.
Satamat naulattaisiin kiinni ja lentokentät laittaisivat ovensa säppiin. EU-tarkastajat kävisivät joka paikan läpi, ettei yhtään Suomalaista koettaisi piilotella masennuksen kourassa vaikkapa vaatehuoneen nurkassa piilossa.
Siellä sitä sitten nautittaisiin valohoidosta ja lämpöterapiasta (sekä halvasta punaviinistä) aina maaliskuun alkuun saakka, jolloin Suomen satamat taas avattaisiin ja asukkaat päästettäisiin koteihinsa. Siinä olisi taas jotain odottamista, kun nauttisit ensin valoisasta keväästä ja lopulta lyhyestä, mutta kylmästä Suomen kesästä.
Mitäs tuumitte ajatuksesta?
Musta perjantai
Ja lopuksi vielä sananen ällötyksestä nimeltä Black friday. Tänään minun sähköpostini on koko päivän paukkunut täyteen tarjouksia, joiden otsikkona on "Black friday tarjouksia". Toinen toistaan suuremmat alennusprosentit vilisevät lehtisissä ja lehtien mainoksissa.
Black friday on amerikasta Suomeen pakkosiirretty joulumyynnin aloituspäivä. Alunperin päivä on ollut kiitospäivän jälkeinen perjantai ja sen tarkoitus on ollut aloittaa joulusesongin myynti. Nimi tulee kirjanpidollisista termeistä - jos alkuvuosi myynneissä mennään punaisella eli tappiollisesti, niin black fridayn jälkeen tilikirjat kääntyvät mustalle eli voitolliselle puolelle. Black fridayn kustannuksella on amerikkalaisia huijattu kuluttamaan jo vuosia. Kaupat ovat auki pidempään ja asiakkaita houkutellaan megatarjouksilla sisään. Nyt tuo idea on "keksitty" myös Suomessa.
Eikö markkinamiehillä tosiaan ollut mitään kekseliäämpää kuin ottaa nimi ja ajatus suoraan ameriikasta? Eikö meidän joulumyyntisesonkia voisi aloittaa jollain kamppiksella, jolla on suomalainen nimi ja suomalainen ajatus? Vieläkö meistä suomalaisista on "siistii", kun joku asia uitetaan tänne Yhdysvalloista suoraan ja lyhentämättömänä?
Itse en tee yhtään black friday-ostosta. Pikemminkin haluan boikotoida koko ostopäivää ja odottaa sitä, että "manu-mainosmies" keksii sen, että suomalaiset huijataan kauppoihin ihan aidolla suomenkielellä ja jollain omaperäisellä ajatuksella.
Hyvää viikonloppua - otetaan sitten pikkujouluissa vähän ja sivistyneesti
Harvoin näkee missään niin väsyneitä kasvoja kuin suomalaisella työpaikalla marraskuisena maanantaiaamuna. Harmaa massa väsyneitä, masentuneita, vittuuntuneita ja kaikin puolin elämäänsä kyllästyneitä kaleeriorjia valuu ovista sisään ja aloittaa viikon, joka tuntuu vähintään puolen kuukauden mittaiselta. Samaa virttä laulaa myös some - virtuaaliystävä toisensa jälkeen kertoo kuinka tänä vuonna hävisi kreikkalais-roomalaisessa painissa marraskuulle ja masennus pääsi kuin pääsikin hiipimään mieleen.
Marraskuu alkaa kuitenkin olla pikkuhiljaa taputeltu kanta tältä vuodelta. Oma marraskuuni tuntui kaikkia aikaisempia pidemmältä. En tiedä, tekeekö ikä vai joku muu tehtävänsä, mutta vuosi vuodelta elämä tuntuu pysähtyvän juuri tähän vuoden toiseksi viimeiseen ja syksyn viimeiseen rutistukseen. Minulle marraskuu on yksi pitkä musta jakso, jonka voisin jättää elämättä helposti. Pahinta minulle tekee pimeys. Pitkät valottomat jaksot ovat uskomattoman vaikeita sietää. Etenkin autoa ajaessa tuntuu kuin olisi jossain Luojan hylkäämässä peräaukossa yhden pitkän kolmenkymmen päivän jakson.
Mutta eihän tälle masennukselle saa antaa sijaa, eihän?!
Marraskuuhun ei ole lääkettä. Suomalaiset ovat kautta historian testanneet, auttaako masennukseen esimerkiksi hillitön juopottelu tai ylirailakas pikkujoulujen juhliminen. Kummastakaan ei kuitenkaan ole lääkkeeksi. Juopottelulla masennuksen lääkitseminen on vähän niin kuin sammuttaisi juhannuskokkoa bensakanisterilla. Pikkujouluista taas yleensä saa kerättyä mukaansa enemmän ongelmia kuin sinne mukanaan vei. Tänä vuonna minäkin vietän ensimmäistä täysin pikkujoulutonta vuotta. Ei siis amatööridokaamista ja neljään asti baarin tiskillä tiedottomana roikkumista. Mikä menetys!!
Marraskuuhun auttaa suomalainen sisu. Se, että tiedostamme marraskuun kestävän aikansa ja lopulta vaihtuvan joulukuuhun ja valkoiseen talveen. Jos maailmassa on jotain varmaa, niin se, että mikään huonoinkaan aika ei kestä ikuisesti.
Toinen lääke on se, että repii itsensä väkisin ylös sängystä joka aamu ja taistelee päivän läpi. Ei anna masennukselle valtaa, vaan läimii itseään poskille ja potkii perseelle niin kauan, että masennus unohtuu. Elämä on tehty elettäväksi ja sänkyyn jääminen, asioiden surkuttelu tai turpa rutussa murjottaminen ei elämää eteenpäin vie.
Raitis ilma toimii myös. Tiedän, ettei ketään kiinnosta lähteä ulos, missä näet eteesi noin puoli metriä ja olet mustissa vaatteissasi autoilijoiden ykköskohde hippaleikissä, mutta suosittelen kokeilemaan. Minulle on ollut luxusta mennä marraskuussa kävellen töihin. Tuo varttitunnin happihyppy on jo tehnyt ihmeitä. Raittiin ilman vetäminen keuhkoihin ja jalkojen käyttäminen muuhunkin sohvanpidikkeinä auttaa kummasti.
Ainoa kemiallinen piriste, jota itse käytän, on arginiini. Kun ottaa argia, niin arki ei tunnu niin synkältä. En ole mikään luontaistuotteiden asiantuntija tai suurkuluttaja, mutta omasta kehostani kyllä huomaan, että alkusyksyn arginiinikuuri on auttanut jaksamaan. Sitä voin kyllä suositella, jos joku vinkkejä sattuu kaipaamaan.
Ja kyllä minä terapiana käytän tätä kirjoittamista. Mikäs sen piristävämpää kuin valittaa masennustaan joukolle, joka tätäkin lukee. Anteeksi ja kiitos samassa lauseessa.
Tietenkin, jos minulla olisi kaikki valta täällä maan päällä
Minun ratkaisuni tähän pimeään ja synkkään aikaan olisi melko radikaali. EU-päätöksellä Suomi julistettaisiin syyskuun ja helmikuun väliseksi ajaksi ihmisille asumiskelvottomaksi maaksi ja suljettaisiin. Meidät täällä asuvat rahdattaisiin Brysselin rahalla Portugaliin, jossa saisimme kaamospakolaisen statuksen ja täyden ylläpidon jossain yli neljän tähden hotellissa. Syksyä kaipaaville voitaisiin rakentaa Suomi-simulaattori vaikka valottomasta pakastimesta sekä kasasta drinkkilaseista varastettua jäähilettä.
Satamat naulattaisiin kiinni ja lentokentät laittaisivat ovensa säppiin. EU-tarkastajat kävisivät joka paikan läpi, ettei yhtään Suomalaista koettaisi piilotella masennuksen kourassa vaikkapa vaatehuoneen nurkassa piilossa.
Siellä sitä sitten nautittaisiin valohoidosta ja lämpöterapiasta (sekä halvasta punaviinistä) aina maaliskuun alkuun saakka, jolloin Suomen satamat taas avattaisiin ja asukkaat päästettäisiin koteihinsa. Siinä olisi taas jotain odottamista, kun nauttisit ensin valoisasta keväästä ja lopulta lyhyestä, mutta kylmästä Suomen kesästä.
Mitäs tuumitte ajatuksesta?
Musta perjantai
Ja lopuksi vielä sananen ällötyksestä nimeltä Black friday. Tänään minun sähköpostini on koko päivän paukkunut täyteen tarjouksia, joiden otsikkona on "Black friday tarjouksia". Toinen toistaan suuremmat alennusprosentit vilisevät lehtisissä ja lehtien mainoksissa.
Black friday on amerikasta Suomeen pakkosiirretty joulumyynnin aloituspäivä. Alunperin päivä on ollut kiitospäivän jälkeinen perjantai ja sen tarkoitus on ollut aloittaa joulusesongin myynti. Nimi tulee kirjanpidollisista termeistä - jos alkuvuosi myynneissä mennään punaisella eli tappiollisesti, niin black fridayn jälkeen tilikirjat kääntyvät mustalle eli voitolliselle puolelle. Black fridayn kustannuksella on amerikkalaisia huijattu kuluttamaan jo vuosia. Kaupat ovat auki pidempään ja asiakkaita houkutellaan megatarjouksilla sisään. Nyt tuo idea on "keksitty" myös Suomessa.
Eikö markkinamiehillä tosiaan ollut mitään kekseliäämpää kuin ottaa nimi ja ajatus suoraan ameriikasta? Eikö meidän joulumyyntisesonkia voisi aloittaa jollain kamppiksella, jolla on suomalainen nimi ja suomalainen ajatus? Vieläkö meistä suomalaisista on "siistii", kun joku asia uitetaan tänne Yhdysvalloista suoraan ja lyhentämättömänä?
Itse en tee yhtään black friday-ostosta. Pikemminkin haluan boikotoida koko ostopäivää ja odottaa sitä, että "manu-mainosmies" keksii sen, että suomalaiset huijataan kauppoihin ihan aidolla suomenkielellä ja jollain omaperäisellä ajatuksella.
Hyvää viikonloppua - otetaan sitten pikkujouluissa vähän ja sivistyneesti
maanantai 21. marraskuuta 2016
Ajan musta aukko
Kello kilistää puolta yhtätoista ja oikeastaan kaikki järkevät jutut on tekemättä. Kummasti on illan saanut kulumaan. Itse asiassa koko päivä on mennyt yhdessä hujauksessa. Ja vaikka aamulla ajattelit, että edessä on pitkääkin pidempi syysmaanantai, niin iltaan se pääsi valumaan kuin varkain. Kuulostaako tutulta?
Tai tämä - töissä ovestasi tulee sisään uusi kollega, jonka syntymävuosi on sama kuin se vuosi, jolloin pääsit ylioppilaaksi. Eikä ole montaakaan vuotta siitä, kun omat kollegasi sanoivat sinulle, että voisivat olla isiäsi tai äitejäsi. Silloin mietit, että kai tälle ikärasismille tulee joskus loppu ja jonain päivänä nuo kääkät on kärrätty kaatopaikalle. No tänä päivänä alan pikkuhiljaa lähestyä kääkkä-osastoa. Sen tietää siitä, kun aloitat joka kolmannen lauseesi sanoilla "muistan, kun...", "eikös ennen...", "en enää muistakaan" tai joku muu menneisyyteen ulottuvista fraaseista.
Tai kolmantena se, kun kahvipöydän jutut kääntyvät vuosien takaisiin työkavereihin, joista ei enää muisteta kuin lempinimet ja ne lempinimetkin ovat sellaisia, joita käytettiin Suomi-filmin lopputeksteissä.
Kaikki noista edellämainituista tarkoittavat sitä, että olen jossain vaiheessa kadottanut aikaa noin kymmenen vuotta. Se on se aikaväli, joka tarvitaan hyppyyn, jossa nuoruus hyvästellään ja seuraavassa asemakyltissä lukee "keski-ikä 5 km".
Vuorokauden kakskytneljä hoo
Koetan pitää vuorokauden rytmini mahdollisimman tasaisena. Menen nukkumaan noin yhdentoista aikaan ja herään kuuden maissa. Nukkumaan saatan mennä aikaisemminkin. Katson aika harvoin enää televisiota, joten jos luennassa ei ole mitään sellaista kirjaa, joka on pakko saada eteenpäin, annan periksi ja painun peiton alle. En kuitenkaan nuku tuota seitsemää tuntia. Koska keski-ikä, niin herään yleensä yöllä ja joskus saatan valvoa tunnin tai kaksi. Jos uni ei tule, hiivin sohvannurkkaan lukemaan tai kuuntelen podcasteja sängyssä. Viime yönäkin kuuntelin kello kolme, kun Tuija Pehkonen haastatteli Marja Hintikkaa. Valvominen lakkasi vituttamasta muutama vuosi sitten, kun tajusin, etten voi sille mitään. Tein itselleni zenit ja totesin, että jos ei nukuta, niin sitten on valvottava ja otettava tuosta ajasta kaikki irti.
Aamun herääminen taas johtuu perheen pienimmästä. Jostain syystä lapsella on tarvis nousta aikaisin ylös ja pitkällisten valintakokeiden jälkeen alokas isi on valittu parhaaksi leikkikaveriksi tuohon aikaan. Meille onkin muodostunut mielenkiintoinen rutiini koettaa leikkiä pikkuautoilla niin hiljaa, ettei kukaan muu herää.
Toisaalta, jos lapsi nukkuu pidempään, niin herään itse aamulla mielellään aikaisin. Keskimäärin aina tuntuu siltä, että pitkään nukuttu aamu on hukkaan heitettyä aikaa. Kun herää ajoissa, ehtii lukea lehden kunnolla, juoda ison kupin kahvia ja valmistautua päivään. Minusta kiireiset aamut, joissa lennossa haukataan pala leipää samalla, kun puetaan ja hypätään vartissa töihin, ovat aika ahdistavia. Tosin silloin, kun koetan saada kuskattua lapsen päiväkotiin ennen omaa töihinmenoa, johtaa aina tuohon vihaamaani minuuttipeliin. Tiedänkin, että jos meinaan olla kahdeksalta töissä, niin silloin kotoa on lähdettävä niin, että auton kello näyttä 7:37 (testattu idän ankarissa olosuhteissa).
Töissä ei luuhita
Työlle annamme lähes jokainen arkisin sen kahdeksan tuntia. Olen koettanut pitää päiväni mahdollisimman lähellä tuota "kahdeksasta neljään"-rytmiä. Aina se ei onnistu, mutta kun tosissaan yrittää, niin edes useimiten onnistuu. Ja jos päivää on pidennettävä, niin mieluummin menen vähän aikaisemmin töihin kuin että jatkaisin päivää neljän jälkeen. Etenkin, kun perheessä on pieniä lapsia, niin elämän uhraaminen työlle on suunnilleen sama kuin kääntäisi selkänsä perheelle. Lapset ovat pieniä vain hetken ja niille on osattava antaa aikaa silloin, kun lapset sitä tarvitsevat. Teini-ikäisistä jo huomaa, ettei heitä niin paljoa kiinnosta, tulenko töistä neljältä vai viideltä. Toista on tuon kolmevuotiaan kanssa. Mikään ei vedä vertoja sille riemulle, kun tulen ovesta sisään ja eteisen toisestä päästä tulee juoksujalkaa pieni ihminen, jolla on ehtinyt päivän mittaan kasvaa jo ikävä (ja joka ei pelkää näyttää sitä). Se on niitä isyyden pieniä iloja, joita vastaan toki saa hieman kärsiäkin.
Lapsiperheen ilta on muutenkin melko lyhyt. Jos tulen töistä neljän aikaan, niin kello on viisi ennen kuin on syöty ja siitä on vain kolme tuntia kahdeksaan, jolloin on aloitettava iltahommat, jos luulee saavansa pienen nukkumaan yhdeksältä.
Ja tuo viiden ja kahdeksan väli pitää sisällään sen kaiken, mitä lapsiperheessä voi pitää - kotityöt, harkkakyyditykset, kuulumisten vaihdot sekä sen yleisen häsäämisen, joka näyttää ulospäin siltä kuin koko suomenkielinen Serranon perhe koettaisi setviä asioitaan yhtä aikaa.
Jos taas lasta ei saa nukkumaan jo yhdeksältä, niin tuo aika on pois niin sanotusta omasta ajasta. Se on se aika, jolloin esimerkiksi kirjoitan blogia ja suunnittelen, mitä kirjoittaisin tulevaisuudessa. Yhdeksän jälkeen on myös se aika, jolloin tehdään niitä juttuja, joita ei lapsen kanssa voi tehdä. Yksi niistä on laskujen maksu. Oletteko koskaan koettaneet maksaa laskuja samalla, kun kolmevuotias elohopea pyörii ympärillä, koettaa näppäillä tietokoneen jokaista näppäintä, esittää noin sata kysymystä, joihin täytyisi saada vastaus "noin niinku heti". Ja kun kyllästyy häiriköimään siinä koneen vieressä, lähtee joko jomman kumman sisaruksen luo haastamaan riitaa tai sitten tekemään pahojaan sellaiseen nurkkaukseen, jonne silmät eivät keittiönpöydän äärestä yllä.
Lopputulos on joka tapauksessa se, että tekemäsi homma jää kesken ja juokset joko erotuomariksi sisarusten väliin tai korjaamaan aiheutettuja tuhoja ja estämään tulevia vesivahinkoja/sähköiskuja/puhaltamaan pipiä/torumaan rikosten jälkiseuraamuksena/korjaamaan rikkoontuneen esineen sirpaleita. Tai sitten vain ihmettelemään, missä se vahinko on tapahtunut, koska joka puolella on liian hiljaista.
Huuda "HEP", jos kuulosti yhtään tutulta. Vai onko tämä hullunkurinen perhe meidän ikioma ominaisuus?
Tai tämä - töissä ovestasi tulee sisään uusi kollega, jonka syntymävuosi on sama kuin se vuosi, jolloin pääsit ylioppilaaksi. Eikä ole montaakaan vuotta siitä, kun omat kollegasi sanoivat sinulle, että voisivat olla isiäsi tai äitejäsi. Silloin mietit, että kai tälle ikärasismille tulee joskus loppu ja jonain päivänä nuo kääkät on kärrätty kaatopaikalle. No tänä päivänä alan pikkuhiljaa lähestyä kääkkä-osastoa. Sen tietää siitä, kun aloitat joka kolmannen lauseesi sanoilla "muistan, kun...", "eikös ennen...", "en enää muistakaan" tai joku muu menneisyyteen ulottuvista fraaseista.
Tai kolmantena se, kun kahvipöydän jutut kääntyvät vuosien takaisiin työkavereihin, joista ei enää muisteta kuin lempinimet ja ne lempinimetkin ovat sellaisia, joita käytettiin Suomi-filmin lopputeksteissä.
Kaikki noista edellämainituista tarkoittavat sitä, että olen jossain vaiheessa kadottanut aikaa noin kymmenen vuotta. Se on se aikaväli, joka tarvitaan hyppyyn, jossa nuoruus hyvästellään ja seuraavassa asemakyltissä lukee "keski-ikä 5 km".
Vuorokauden kakskytneljä hoo
Koetan pitää vuorokauden rytmini mahdollisimman tasaisena. Menen nukkumaan noin yhdentoista aikaan ja herään kuuden maissa. Nukkumaan saatan mennä aikaisemminkin. Katson aika harvoin enää televisiota, joten jos luennassa ei ole mitään sellaista kirjaa, joka on pakko saada eteenpäin, annan periksi ja painun peiton alle. En kuitenkaan nuku tuota seitsemää tuntia. Koska keski-ikä, niin herään yleensä yöllä ja joskus saatan valvoa tunnin tai kaksi. Jos uni ei tule, hiivin sohvannurkkaan lukemaan tai kuuntelen podcasteja sängyssä. Viime yönäkin kuuntelin kello kolme, kun Tuija Pehkonen haastatteli Marja Hintikkaa. Valvominen lakkasi vituttamasta muutama vuosi sitten, kun tajusin, etten voi sille mitään. Tein itselleni zenit ja totesin, että jos ei nukuta, niin sitten on valvottava ja otettava tuosta ajasta kaikki irti.
Aamun herääminen taas johtuu perheen pienimmästä. Jostain syystä lapsella on tarvis nousta aikaisin ylös ja pitkällisten valintakokeiden jälkeen alokas isi on valittu parhaaksi leikkikaveriksi tuohon aikaan. Meille onkin muodostunut mielenkiintoinen rutiini koettaa leikkiä pikkuautoilla niin hiljaa, ettei kukaan muu herää.
Toisaalta, jos lapsi nukkuu pidempään, niin herään itse aamulla mielellään aikaisin. Keskimäärin aina tuntuu siltä, että pitkään nukuttu aamu on hukkaan heitettyä aikaa. Kun herää ajoissa, ehtii lukea lehden kunnolla, juoda ison kupin kahvia ja valmistautua päivään. Minusta kiireiset aamut, joissa lennossa haukataan pala leipää samalla, kun puetaan ja hypätään vartissa töihin, ovat aika ahdistavia. Tosin silloin, kun koetan saada kuskattua lapsen päiväkotiin ennen omaa töihinmenoa, johtaa aina tuohon vihaamaani minuuttipeliin. Tiedänkin, että jos meinaan olla kahdeksalta töissä, niin silloin kotoa on lähdettävä niin, että auton kello näyttä 7:37 (testattu idän ankarissa olosuhteissa).
Töissä ei luuhita
Työlle annamme lähes jokainen arkisin sen kahdeksan tuntia. Olen koettanut pitää päiväni mahdollisimman lähellä tuota "kahdeksasta neljään"-rytmiä. Aina se ei onnistu, mutta kun tosissaan yrittää, niin edes useimiten onnistuu. Ja jos päivää on pidennettävä, niin mieluummin menen vähän aikaisemmin töihin kuin että jatkaisin päivää neljän jälkeen. Etenkin, kun perheessä on pieniä lapsia, niin elämän uhraaminen työlle on suunnilleen sama kuin kääntäisi selkänsä perheelle. Lapset ovat pieniä vain hetken ja niille on osattava antaa aikaa silloin, kun lapset sitä tarvitsevat. Teini-ikäisistä jo huomaa, ettei heitä niin paljoa kiinnosta, tulenko töistä neljältä vai viideltä. Toista on tuon kolmevuotiaan kanssa. Mikään ei vedä vertoja sille riemulle, kun tulen ovesta sisään ja eteisen toisestä päästä tulee juoksujalkaa pieni ihminen, jolla on ehtinyt päivän mittaan kasvaa jo ikävä (ja joka ei pelkää näyttää sitä). Se on niitä isyyden pieniä iloja, joita vastaan toki saa hieman kärsiäkin.
Lapsiperheen ilta on muutenkin melko lyhyt. Jos tulen töistä neljän aikaan, niin kello on viisi ennen kuin on syöty ja siitä on vain kolme tuntia kahdeksaan, jolloin on aloitettava iltahommat, jos luulee saavansa pienen nukkumaan yhdeksältä.
Ja tuo viiden ja kahdeksan väli pitää sisällään sen kaiken, mitä lapsiperheessä voi pitää - kotityöt, harkkakyyditykset, kuulumisten vaihdot sekä sen yleisen häsäämisen, joka näyttää ulospäin siltä kuin koko suomenkielinen Serranon perhe koettaisi setviä asioitaan yhtä aikaa.
Jos taas lasta ei saa nukkumaan jo yhdeksältä, niin tuo aika on pois niin sanotusta omasta ajasta. Se on se aika, jolloin esimerkiksi kirjoitan blogia ja suunnittelen, mitä kirjoittaisin tulevaisuudessa. Yhdeksän jälkeen on myös se aika, jolloin tehdään niitä juttuja, joita ei lapsen kanssa voi tehdä. Yksi niistä on laskujen maksu. Oletteko koskaan koettaneet maksaa laskuja samalla, kun kolmevuotias elohopea pyörii ympärillä, koettaa näppäillä tietokoneen jokaista näppäintä, esittää noin sata kysymystä, joihin täytyisi saada vastaus "noin niinku heti". Ja kun kyllästyy häiriköimään siinä koneen vieressä, lähtee joko jomman kumman sisaruksen luo haastamaan riitaa tai sitten tekemään pahojaan sellaiseen nurkkaukseen, jonne silmät eivät keittiönpöydän äärestä yllä.
Lopputulos on joka tapauksessa se, että tekemäsi homma jää kesken ja juokset joko erotuomariksi sisarusten väliin tai korjaamaan aiheutettuja tuhoja ja estämään tulevia vesivahinkoja/sähköiskuja/puhaltamaan pipiä/torumaan rikosten jälkiseuraamuksena/korjaamaan rikkoontuneen esineen sirpaleita. Tai sitten vain ihmettelemään, missä se vahinko on tapahtunut, koska joka puolella on liian hiljaista.
Huuda "HEP", jos kuulosti yhtään tutulta. Vai onko tämä hullunkurinen perhe meidän ikioma ominaisuus?
keskiviikko 16. marraskuuta 2016
Menestyjät
Luen kohtalaisen paljon. Iso osa lukemistostani koostuu elämänkerroista, joissa pääosissa seikkailevat muusikot, urheilijat, näyttelijät tai poliitikot. Yhteistä noille kaikille on se, että he edustavat omalla alallaan poikkeuksellisen menestyneitä ihmisiä. Ihailen ihmistä, joka saavuttaa tekemisillään menestystä, mutta vielä enemmän ihailen sitä, että ihminen noudattaa oman unelmansa kutsua ja seuraa sitä vaikka mihin. Kirjojen lukeminen saa minutkin pohtimaan, miksei minusta koskaan tule menestyjää. Ja mikä ylipäänsä on menestyjä?
Menestyksen avaimet
Kun lukee riittävän monta elämänkertaa, käy selväksi, että päästäkseen huipulle, alalla kuin alalla, täytyy täyttää tietyt elementit. Kirjoitin tätä tekstiä varten muistiinpanoja ja huomasin, että menestykseen johtava tie on kovin erilainen kuin monesti luulisi. Tie huipulle on harvoin helppo ja vielä harvemmin suora. Onnistuakseen täytyy tehdä hurjan paljon töitä. Menestys ei ole sattumaa.
Tärkeintä on unelma
Ilman unelmaa ei ole mitään. Unelma antaa päämäärän, jota kohti kuljetaan ja suunnan lisäksi se antaa tavoitteen. Unelma on se, mitä tavoitellaan ja ilman päämäärää ei matka etene. Unelma on myös se tekijä, joka ajaa eteenpäin silloinkin, kun kaikki tuntuu menevän päin persettä. Ilman unelmaa tuskin Hanoi Rocksin pojat olisivat nousseet Tukholman kaduilta Los Angelesiin ja ilman unelmaa ei Mika Häkkinen olisi noussut sairaalan vuoteelta maailmanmestariksi.
Unelma kantaa myös silloin, kun olet tekemässä jotain, mihin kukaan muu ei usko. Kuuntelin yksi ilta räppäri Cheekiä televisiossa. Ohjelmassa hän kertoi, miten oli aloittanut räppäämisen aikana, jolloin kukaan muu ei sitä vielä tehnyt. Kertoi, että ensimmäiset riimit olivat aivan paskoja ja ei oikein meinannut uskoa itsekään tekemiseen. Kuitenkin lopputuloksen taitavat Suomessa tietää kaikki. Now that's the spirit!!
Unelma ja unelmaan uskominen on minulle ehkä se, jota eniten kadehdin menestyneissä. Heillä on ollut pienestä pitäen joku suunta, johon kulkea, kun itse vielä tässä neljänkympin jälkeen mietin, että minkä risteyksen valitsen ja mihin ne eri tiet voisivat johtaa. Olen myös juuri tuollainen allamainittu varmistelija, joka yrittää aina pitää toisen oven auki, jotta on paikka, mihin mennä, jos yksi ovi sulkeutuu. Minun luonteella ei oikein yrittäjäksi uskaltaisi ryhtyä - ainakaan yksin.
All in
Menestys on johdannainen sille, että ihmisellä on unelma, jota hän seuraa. Menestys ei olekaan pelkkää mainetta ja kunniaa, vaan loppujen lopuksi se on todeksi tullut unelma. Menestyneet muusikot tai urheilijat ovatkin yleensä kovin sinut saadun maineen kanssa, sillä sen eteen on tehty järjestelmällisesti töitä vuosia ja vuosikymmeniä. Urheilulajille tai musiikille on annettu kaikki mitä annettavissa on ja mitään toista vaihtoehtoa ei todellisuudessa ole ollutkaan. Se, joka haluaa menestyä, pelaakin aina all in. Kaikki panokset laitetaan samaan koriin ja toivotaan, että se riittää.
Suomalaiseen yhteiskuntaan on sisäänleivottu liiallinen varmistelu ja turvaverkkoihin nojaaminen. Se estää esimerkiksi monien lahjakkaiden yrittäjien uskalluksen ottaa riskejä ja hypätä oman idean perässä. Meille on opettu, että viisas pitää kaikki ovet avoinna ja turvaa aina reittinsä myös toista kautta. Ilman uskallusta riskit jäävät ottamatta ja mahdollinen menestyskin saavuttamatta. Pahinta minusta on vielä se, että julkisuudessa naureskellaan ja pidetään hulluina niitä, jotka sijoittavat kaikki unelmaansa ja ottavat joskus päättömiäkin riskejä. Vai kehuttiinko Hjallista silloin, kun hän esitteli idean Hartwall-areenan rakentamisesta?
Muistatteko nuoruudesta sen huippukiekkoilijan, joka heilui kanssanne kotibileissä vielä kolmen aikaan? Tuskin muistatte, sillä ne, jotka halusivat menestyä, olivat siihen aikaan nukkumassa, koska aamulla oli treenit tai pelireissu. Ja vaikkei ollutkaan, niin elämäntapa oli uhrattu yhtä päämäärää varten.
Lahjakkuus ei riitä, vaan voi olla jopa haitta
Monet menestyneimmät urheilijat sanovat, etteivät loppujen lopuksi olleet edes kaikkein lahjakkaimpien joukossa silloin, kun aloittivat lajin. Menestys on tullut työn kautta ja tehty työ on lopulta tuottanut tuloksen. Kovimmat lahjakkuudet saattavatkin olla ratkaisevassa iässä laiskoja harjoittelijoita, koska silloin menestystä saa vielä ilman kovaa treeniä. Se taas johtaa siihen, ettei kovan työteon moraali ui selkärankaan. Ja siinä vaiheessa, kun lahjakkaalta loppuu potku, kovan työn tehneet lunastavat palkintonsa. On toki heitäkin, jotka suhtautuvat omaan lahjakkuuteensa nöyrästi ja ovat valmiita tekemään lujaa duunia, vaikka lahjat antavatkin hieman etua. Ilman kovaa työtä ei käytännössä voi menestyä.
Muistatteko sen lätkäjannun, joka ala-asteella dominoi kenttää ja naureskeli teille putkihokkareille luisteleville - minkähän takia hänestä ei tullut "änäri"-jätkää? No sen takia, että lahjakkuus riitti D-junnutasolle, jonka jälkeen vähemmän lahjakkaat, mutta kovemmin harjoitelleet, painoivat ohi ja veivät edustuspaikat.
Jokainen epäonnistuu
Ne, joista kirjoitetaan kirjoja tai joita haastatellaan televisiossa, ovat vain pieni vähemmistö suhteessa kaikkiin heihin, jotka menestystä tavoittelevat. Jokaista menestynyttä laulajaa kohden on tuhat sellaista, joilla usko, lahjat, tai työnteon määrä eivät riitä loppuun saakka. Jokaista suomalaista NHL-kiekkoilijaa kohden kaukalossa on ollut yrittämässä satoja nuoria pelaajia, joista ei lopulta tullut ammattilaista.
Emme menesty, koska emme usko omaan tekemiseen. Mutta emme menesty myöskään, koska pelkäämme epäonnistumista. Koetamme kaikin keinoin vältellä sitä, että huomaamme tehneemme konkurssin tai pelkäämme, että joku nauraa tekemisillemme. Epäonnistumisen pelko blokkaa monia mahdollisia yrittäjiä ja tekee monista lahjakkaista kirjoittajista pöytälaatikkolyyrikkoja.
Myös minä pelkään kroonisesti epäonnistumista. Pelko siitä, mitä muut ajattelevat, esti minua kirjoittamasta vuosia. Ajattelin, miten noloa olisi, jos joku näkisi kirjoitukseni ja nauraisi niille tai pitäisi niitä huonoina. Laatu tuskin on parantunut, mutta olen antanut periksi unelmalle ja työntänyt epäonnistumisen pelon taakse. Varmaan näille tekeleille moni nauraakin, mutta toivottavasti tällä kertaa oikeista syistä - siksi, että niissä on jotain viihdyttävää.
Muusikoissa ja miljonääreissä on suurin osa niitä, jotka ovat ottaneet kunnolla turpaan ennen kuin menestys on lopulta saavuttanut tekijän. Tällä hetkellä median kuumin nimi Donald Trumpkin on kokenut urallaan kovia ennen kuin lento lopulta oikeni ja hänestä tuli todellinen talouden - ja nyt myös politiikan - suurpelaaja. Muusikoiden ensimmäiset bändit ovat hyvin harvoin niitä, jotka lähtevät lentoon ja kirjailijoillakin on usein useampi teos alla ennen kuin se läpilyönti tulee. Heille vaan usein käy niin, että ne aiemmatkin teokset nousevat jälkikäteen arvoon arvaamattomaan.
Meillä konkurssin tehnyttä yrittäjää pidetään epäonnistuneena. Todellisuudessa meidän pitäisi nostaa tuolle kaverille hattua, sillä hän on yrittänyt ja saanut varmaan jotain oppia. Jos unelma kantaa, niin tuo yrittäjä pyyhkii nenän ja aloittaa uuden yrityksen. Ja parhaassa tapauksessa jokin noista yrityksistä johtaa lopulta myös menestykseen.
Kuka lopulta on menestynyt?
Jos kysytään, kuka on menestynyt, osoitamme usein julkisuudesta tuttua urhelijaa, muusikkoa tai näyttelijää - liikemiestä tai poliitikkoa. Todellisuudessa kuitenkin menestynyt on jokainen, joka on seurannut unelmaansa loppuun saakka. Yhtä lailla meidän tulisi arvostaa yksinhuoltajaäitiä, joka on taistellut jokaisesta lapsestaan veronmaksajan tai pienyrittäjää, joka työllistää itsensä lisäksi muita ja tarjoaa siten elannon useammalle ihmiselle. Menestystä ei mitata vain rahassa tai maineessa, vaan se mitataan siinä, miten ihmisen päämäärät ja unelmat toteutuvat.
Voisin jatkaa tämän kirjoittamista vaikka kokonaisen kirjan verran, mutta päästän lukijat tällä kertaa helpolla ja lopetan tähän. Minua nuo menestyneiden tarinat kiehtovat ja edelleen uteliaana ja arkana tutkin, josko minullekin vielä löytyisi se oma polku, jota seurata.
Menestyksen avaimet
Kun lukee riittävän monta elämänkertaa, käy selväksi, että päästäkseen huipulle, alalla kuin alalla, täytyy täyttää tietyt elementit. Kirjoitin tätä tekstiä varten muistiinpanoja ja huomasin, että menestykseen johtava tie on kovin erilainen kuin monesti luulisi. Tie huipulle on harvoin helppo ja vielä harvemmin suora. Onnistuakseen täytyy tehdä hurjan paljon töitä. Menestys ei ole sattumaa.
Tärkeintä on unelma
Ilman unelmaa ei ole mitään. Unelma antaa päämäärän, jota kohti kuljetaan ja suunnan lisäksi se antaa tavoitteen. Unelma on se, mitä tavoitellaan ja ilman päämäärää ei matka etene. Unelma on myös se tekijä, joka ajaa eteenpäin silloinkin, kun kaikki tuntuu menevän päin persettä. Ilman unelmaa tuskin Hanoi Rocksin pojat olisivat nousseet Tukholman kaduilta Los Angelesiin ja ilman unelmaa ei Mika Häkkinen olisi noussut sairaalan vuoteelta maailmanmestariksi.
Unelma kantaa myös silloin, kun olet tekemässä jotain, mihin kukaan muu ei usko. Kuuntelin yksi ilta räppäri Cheekiä televisiossa. Ohjelmassa hän kertoi, miten oli aloittanut räppäämisen aikana, jolloin kukaan muu ei sitä vielä tehnyt. Kertoi, että ensimmäiset riimit olivat aivan paskoja ja ei oikein meinannut uskoa itsekään tekemiseen. Kuitenkin lopputuloksen taitavat Suomessa tietää kaikki. Now that's the spirit!!
Unelma ja unelmaan uskominen on minulle ehkä se, jota eniten kadehdin menestyneissä. Heillä on ollut pienestä pitäen joku suunta, johon kulkea, kun itse vielä tässä neljänkympin jälkeen mietin, että minkä risteyksen valitsen ja mihin ne eri tiet voisivat johtaa. Olen myös juuri tuollainen allamainittu varmistelija, joka yrittää aina pitää toisen oven auki, jotta on paikka, mihin mennä, jos yksi ovi sulkeutuu. Minun luonteella ei oikein yrittäjäksi uskaltaisi ryhtyä - ainakaan yksin.
All in
Menestys on johdannainen sille, että ihmisellä on unelma, jota hän seuraa. Menestys ei olekaan pelkkää mainetta ja kunniaa, vaan loppujen lopuksi se on todeksi tullut unelma. Menestyneet muusikot tai urheilijat ovatkin yleensä kovin sinut saadun maineen kanssa, sillä sen eteen on tehty järjestelmällisesti töitä vuosia ja vuosikymmeniä. Urheilulajille tai musiikille on annettu kaikki mitä annettavissa on ja mitään toista vaihtoehtoa ei todellisuudessa ole ollutkaan. Se, joka haluaa menestyä, pelaakin aina all in. Kaikki panokset laitetaan samaan koriin ja toivotaan, että se riittää.
Suomalaiseen yhteiskuntaan on sisäänleivottu liiallinen varmistelu ja turvaverkkoihin nojaaminen. Se estää esimerkiksi monien lahjakkaiden yrittäjien uskalluksen ottaa riskejä ja hypätä oman idean perässä. Meille on opettu, että viisas pitää kaikki ovet avoinna ja turvaa aina reittinsä myös toista kautta. Ilman uskallusta riskit jäävät ottamatta ja mahdollinen menestyskin saavuttamatta. Pahinta minusta on vielä se, että julkisuudessa naureskellaan ja pidetään hulluina niitä, jotka sijoittavat kaikki unelmaansa ja ottavat joskus päättömiäkin riskejä. Vai kehuttiinko Hjallista silloin, kun hän esitteli idean Hartwall-areenan rakentamisesta?
Muistatteko nuoruudesta sen huippukiekkoilijan, joka heilui kanssanne kotibileissä vielä kolmen aikaan? Tuskin muistatte, sillä ne, jotka halusivat menestyä, olivat siihen aikaan nukkumassa, koska aamulla oli treenit tai pelireissu. Ja vaikkei ollutkaan, niin elämäntapa oli uhrattu yhtä päämäärää varten.
Lahjakkuus ei riitä, vaan voi olla jopa haitta
Monet menestyneimmät urheilijat sanovat, etteivät loppujen lopuksi olleet edes kaikkein lahjakkaimpien joukossa silloin, kun aloittivat lajin. Menestys on tullut työn kautta ja tehty työ on lopulta tuottanut tuloksen. Kovimmat lahjakkuudet saattavatkin olla ratkaisevassa iässä laiskoja harjoittelijoita, koska silloin menestystä saa vielä ilman kovaa treeniä. Se taas johtaa siihen, ettei kovan työteon moraali ui selkärankaan. Ja siinä vaiheessa, kun lahjakkaalta loppuu potku, kovan työn tehneet lunastavat palkintonsa. On toki heitäkin, jotka suhtautuvat omaan lahjakkuuteensa nöyrästi ja ovat valmiita tekemään lujaa duunia, vaikka lahjat antavatkin hieman etua. Ilman kovaa työtä ei käytännössä voi menestyä.
Muistatteko sen lätkäjannun, joka ala-asteella dominoi kenttää ja naureskeli teille putkihokkareille luisteleville - minkähän takia hänestä ei tullut "änäri"-jätkää? No sen takia, että lahjakkuus riitti D-junnutasolle, jonka jälkeen vähemmän lahjakkaat, mutta kovemmin harjoitelleet, painoivat ohi ja veivät edustuspaikat.
Jokainen epäonnistuu
Ne, joista kirjoitetaan kirjoja tai joita haastatellaan televisiossa, ovat vain pieni vähemmistö suhteessa kaikkiin heihin, jotka menestystä tavoittelevat. Jokaista menestynyttä laulajaa kohden on tuhat sellaista, joilla usko, lahjat, tai työnteon määrä eivät riitä loppuun saakka. Jokaista suomalaista NHL-kiekkoilijaa kohden kaukalossa on ollut yrittämässä satoja nuoria pelaajia, joista ei lopulta tullut ammattilaista.
Emme menesty, koska emme usko omaan tekemiseen. Mutta emme menesty myöskään, koska pelkäämme epäonnistumista. Koetamme kaikin keinoin vältellä sitä, että huomaamme tehneemme konkurssin tai pelkäämme, että joku nauraa tekemisillemme. Epäonnistumisen pelko blokkaa monia mahdollisia yrittäjiä ja tekee monista lahjakkaista kirjoittajista pöytälaatikkolyyrikkoja.
Myös minä pelkään kroonisesti epäonnistumista. Pelko siitä, mitä muut ajattelevat, esti minua kirjoittamasta vuosia. Ajattelin, miten noloa olisi, jos joku näkisi kirjoitukseni ja nauraisi niille tai pitäisi niitä huonoina. Laatu tuskin on parantunut, mutta olen antanut periksi unelmalle ja työntänyt epäonnistumisen pelon taakse. Varmaan näille tekeleille moni nauraakin, mutta toivottavasti tällä kertaa oikeista syistä - siksi, että niissä on jotain viihdyttävää.
Muusikoissa ja miljonääreissä on suurin osa niitä, jotka ovat ottaneet kunnolla turpaan ennen kuin menestys on lopulta saavuttanut tekijän. Tällä hetkellä median kuumin nimi Donald Trumpkin on kokenut urallaan kovia ennen kuin lento lopulta oikeni ja hänestä tuli todellinen talouden - ja nyt myös politiikan - suurpelaaja. Muusikoiden ensimmäiset bändit ovat hyvin harvoin niitä, jotka lähtevät lentoon ja kirjailijoillakin on usein useampi teos alla ennen kuin se läpilyönti tulee. Heille vaan usein käy niin, että ne aiemmatkin teokset nousevat jälkikäteen arvoon arvaamattomaan.
Meillä konkurssin tehnyttä yrittäjää pidetään epäonnistuneena. Todellisuudessa meidän pitäisi nostaa tuolle kaverille hattua, sillä hän on yrittänyt ja saanut varmaan jotain oppia. Jos unelma kantaa, niin tuo yrittäjä pyyhkii nenän ja aloittaa uuden yrityksen. Ja parhaassa tapauksessa jokin noista yrityksistä johtaa lopulta myös menestykseen.
Kuka lopulta on menestynyt?
Jos kysytään, kuka on menestynyt, osoitamme usein julkisuudesta tuttua urhelijaa, muusikkoa tai näyttelijää - liikemiestä tai poliitikkoa. Todellisuudessa kuitenkin menestynyt on jokainen, joka on seurannut unelmaansa loppuun saakka. Yhtä lailla meidän tulisi arvostaa yksinhuoltajaäitiä, joka on taistellut jokaisesta lapsestaan veronmaksajan tai pienyrittäjää, joka työllistää itsensä lisäksi muita ja tarjoaa siten elannon useammalle ihmiselle. Menestystä ei mitata vain rahassa tai maineessa, vaan se mitataan siinä, miten ihmisen päämäärät ja unelmat toteutuvat.
Voisin jatkaa tämän kirjoittamista vaikka kokonaisen kirjan verran, mutta päästän lukijat tällä kertaa helpolla ja lopetan tähän. Minua nuo menestyneiden tarinat kiehtovat ja edelleen uteliaana ja arkana tutkin, josko minullekin vielä löytyisi se oma polku, jota seurata.
lauantai 12. marraskuuta 2016
Isä on arvonimi
Huomenna on taas se aamu, kun kahdet askeleet hiipivät pois makuuhuoneesta ja teeskentelen nukkuvaa, vaikka keittiöstä kuuluvat aamupalan tekemisen äänet. Pienen hetken kuluttua makuuhuoneeseen tulevat loput perheestä yhdessä valmiin aamiaisen kanssa. Pienet kädet ovat käärineet lahjapaperiin jotain korvaamattoman arvokasta ja taatusti 100% tunteella tehtyä. Monesti nuo käyttöesineet sisältävät enemmän näyttö- kuin käyttöarvoa, mutta aina kun niitä vilkaisee hyllyn päältä, niin isänpäivät muistuvat mieleen.
Isänpäivä on jokaiselle isälle vuoden kohokohta. Itse ajattelen noina päivinä sitä, kuinka arvokasta on saada viettää lasten kanssa aikaa joka päivä. Harmittelen mielessäni niiden isien puolesta, joilla tuota mahdollisuutta ei ole tai niitä, jotka tuota mahdollisuutta eivät halua käyttää. Meitä isiä kun on moneen lähtöön. Valitettavasti osalta on mahdollisuus viettää lasten kanssa aikaa viety ja osa ei sitä saa, vaikka haluaisi. Sitten taas on niitä isiä, jotka ovat isiä vain elatusmaksukuitissa, eikä muuta sidettä lapseen ole tai tule.
Itse olen isäni kasvattama poika. Elimme kahden hengen härkätaloudessa vuosia ja siinä oppi kyllä sen, kuinka yksinkertaista ja karua, mutta helppoa, miesten elämä on. Kahden miehen taloudessa ei paljon tunteista löpisty tai turhia halailtu. Mutta toisaalta taas katsottiin iltapäivisin koulun jälkeen televisiosta Onnenpäiviä tai ikivanhoja kotimaisia elokuvia ja vietettiin aikaa veneillen tai kalastaen. Siinä sivussa opin myös sen, että kodinhoitoon ei naista tarvita tai että mikään työ kotona ei ole varustettu miehen tai naisen nimellä. Meillä isä imuroi, leipoi ja vaihtoi renkaat autoon. Toivottavasti saan tuon saman siirrettyä myös eteenpäin. Kotirauha nimittäin säilyy parempana, kun antaa vaimon välillä vaihtaa renkaat autoon.
Lapset opettavat aikuisia
Lapsi on aikuiselle paras opettaja elämästä. Pieni lapsi herää jokaiseen päivään siten, että se on mahdollisuus. Edellisen illan huolet, murheet ja riidat on unohdettu ja päivän voi aina aloittaa puhtaalta pöydältä. Lapsi myös näkee maailman aina uutena. Pienissäkin asioissa on jotain ihmeteltävää ja sellaista, mikä on kokemisen arvoista. Jos pystyisimme pitämään tietyn lapsellisen uteliaisuuden mielessämme, niin varmaan myös suhtautuisimme avoimemmin muuhun maailmaan ja olisimme rohkeammin kulkemassa uutta kohti. Lapsissa on paljon sellaista ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta, jota arvostan ja ehkä jopa kadehdin.
Lapsi saa myös lähes aina paremmalle tuulelle. Kun seuraa pienen lapsen leikkiä, niin päivän arkihuolet katoavat ja yhtäkkiä huomaat olevasi mukana kauppaleikissä tai autoradalla. Lapsesta saa monesti olla kiitollinen raskaan päivän jälkeen. Ilman tuota pientä energiapakkausta saattaisin seurustella sohvalla eversti Sandelsin kanssa ja tuijottaa jotain aivotonta saippuahömppää. Nyt puolestaan käteeni tarttuvat viisi pientä sormea, jotka vievät aivan toisenlaiseen maailmaan.
Totta kai lapset osaavat olla aika syvältäkin. Ne vaativat jatkuvaa huomiota, osaavat riidellä niin taitavasti, että jopa keski-ikäisen pitkät hermot ovat pian kasa savuavia tynkiä ja huutokonsertti on valmis. Enkä aina syty sillekään, kun aamulla kuuden aikaan korvan juuresta kuuluu vieno lapsen ääni sanoen "isi, joko noustaan".
Teini-iässä taas nuo pienet lapset muuttuvat pahimmillaan huutaviksi ihmishirviöiksi, jotka saavat lujaa pohtimaan, että olemmeko todellakin samalta planeetalta kotoisin ja edustammeko muka samaa rotua. Teini-ikäiset suorastaan pakottavat pohtimaan sitä, kuinka on 40 vuoden kokemuksen jälkeen mahdollista tehdä kaikki asiat pieleen. Parhaimmillaan kun samana päivänä on väärin onnistuttu valitsemaan, vaatteet, koulu, koti, ruoka ja jopa makaronilaatu. Ja kuinka voi muka kenenkään järki-ihmisen päähän tulla ajatus pyytää lasta laittamaan pipo päähän kahdeksan asteen pakkasessa ja tuulessa, joka puhaltaa jopa rappaukset irti seinästä - DAAHH!!!
Lapsessa onkin panos-tuotos-ajattelu viety huippuunsa. Vaikka päivä olisi sisältänyt 12 tuntia riitaa, huutoa ja kiukkua, niin kaikki on pois pyyhitty, kun nukkumaan mennessä pienet sormet hypistelevät korvanlehteä ja hetki ennen unta kuuluu kuiskaus "isi, olet paras". Sillä sekunnilla kaikki edeltävä on unohdettu ja anteeksiannettu ja kiitollisena kuuntelet pienen tuhinaa.
Isä on ja tulee olemaan suurin arvonimi, jonka koskaan saavutan. Onneksi tuo nimitys on ikuinen ja tuota arvonimeä ei muuten voi irtisanoa kuin omien hölmöilyjen takia. Sen vuoksi on jokaisen isän tehtävä pitää huolta 364 päivänä vuodessa, että on tuon arvonimensä väärti. Yhtenä päivänä vuodessa siitä teitä muistuttavat lapset. Ne pienet savikipot, puutyöt ja muut askartelut ovat sertifikaatteja siitä, että olette taas vuoden verran onnistuneet hoitamaan tehtäväänne sen vaatimalla arvokkuudella.
Hyvää isänpäivää kaikille isille, isoisille, isäpuolille ja muille isän virkaa hoitaville - olette kuninkaita!
Isänpäivä on jokaiselle isälle vuoden kohokohta. Itse ajattelen noina päivinä sitä, kuinka arvokasta on saada viettää lasten kanssa aikaa joka päivä. Harmittelen mielessäni niiden isien puolesta, joilla tuota mahdollisuutta ei ole tai niitä, jotka tuota mahdollisuutta eivät halua käyttää. Meitä isiä kun on moneen lähtöön. Valitettavasti osalta on mahdollisuus viettää lasten kanssa aikaa viety ja osa ei sitä saa, vaikka haluaisi. Sitten taas on niitä isiä, jotka ovat isiä vain elatusmaksukuitissa, eikä muuta sidettä lapseen ole tai tule.
Itse olen isäni kasvattama poika. Elimme kahden hengen härkätaloudessa vuosia ja siinä oppi kyllä sen, kuinka yksinkertaista ja karua, mutta helppoa, miesten elämä on. Kahden miehen taloudessa ei paljon tunteista löpisty tai turhia halailtu. Mutta toisaalta taas katsottiin iltapäivisin koulun jälkeen televisiosta Onnenpäiviä tai ikivanhoja kotimaisia elokuvia ja vietettiin aikaa veneillen tai kalastaen. Siinä sivussa opin myös sen, että kodinhoitoon ei naista tarvita tai että mikään työ kotona ei ole varustettu miehen tai naisen nimellä. Meillä isä imuroi, leipoi ja vaihtoi renkaat autoon. Toivottavasti saan tuon saman siirrettyä myös eteenpäin. Kotirauha nimittäin säilyy parempana, kun antaa vaimon välillä vaihtaa renkaat autoon.
Lapset opettavat aikuisia
Lapsi on aikuiselle paras opettaja elämästä. Pieni lapsi herää jokaiseen päivään siten, että se on mahdollisuus. Edellisen illan huolet, murheet ja riidat on unohdettu ja päivän voi aina aloittaa puhtaalta pöydältä. Lapsi myös näkee maailman aina uutena. Pienissäkin asioissa on jotain ihmeteltävää ja sellaista, mikä on kokemisen arvoista. Jos pystyisimme pitämään tietyn lapsellisen uteliaisuuden mielessämme, niin varmaan myös suhtautuisimme avoimemmin muuhun maailmaan ja olisimme rohkeammin kulkemassa uutta kohti. Lapsissa on paljon sellaista ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta, jota arvostan ja ehkä jopa kadehdin.
Lapsi saa myös lähes aina paremmalle tuulelle. Kun seuraa pienen lapsen leikkiä, niin päivän arkihuolet katoavat ja yhtäkkiä huomaat olevasi mukana kauppaleikissä tai autoradalla. Lapsesta saa monesti olla kiitollinen raskaan päivän jälkeen. Ilman tuota pientä energiapakkausta saattaisin seurustella sohvalla eversti Sandelsin kanssa ja tuijottaa jotain aivotonta saippuahömppää. Nyt puolestaan käteeni tarttuvat viisi pientä sormea, jotka vievät aivan toisenlaiseen maailmaan.
Totta kai lapset osaavat olla aika syvältäkin. Ne vaativat jatkuvaa huomiota, osaavat riidellä niin taitavasti, että jopa keski-ikäisen pitkät hermot ovat pian kasa savuavia tynkiä ja huutokonsertti on valmis. Enkä aina syty sillekään, kun aamulla kuuden aikaan korvan juuresta kuuluu vieno lapsen ääni sanoen "isi, joko noustaan".
Teini-iässä taas nuo pienet lapset muuttuvat pahimmillaan huutaviksi ihmishirviöiksi, jotka saavat lujaa pohtimaan, että olemmeko todellakin samalta planeetalta kotoisin ja edustammeko muka samaa rotua. Teini-ikäiset suorastaan pakottavat pohtimaan sitä, kuinka on 40 vuoden kokemuksen jälkeen mahdollista tehdä kaikki asiat pieleen. Parhaimmillaan kun samana päivänä on väärin onnistuttu valitsemaan, vaatteet, koulu, koti, ruoka ja jopa makaronilaatu. Ja kuinka voi muka kenenkään järki-ihmisen päähän tulla ajatus pyytää lasta laittamaan pipo päähän kahdeksan asteen pakkasessa ja tuulessa, joka puhaltaa jopa rappaukset irti seinästä - DAAHH!!!
Lapsessa onkin panos-tuotos-ajattelu viety huippuunsa. Vaikka päivä olisi sisältänyt 12 tuntia riitaa, huutoa ja kiukkua, niin kaikki on pois pyyhitty, kun nukkumaan mennessä pienet sormet hypistelevät korvanlehteä ja hetki ennen unta kuuluu kuiskaus "isi, olet paras". Sillä sekunnilla kaikki edeltävä on unohdettu ja anteeksiannettu ja kiitollisena kuuntelet pienen tuhinaa.
Isä on ja tulee olemaan suurin arvonimi, jonka koskaan saavutan. Onneksi tuo nimitys on ikuinen ja tuota arvonimeä ei muuten voi irtisanoa kuin omien hölmöilyjen takia. Sen vuoksi on jokaisen isän tehtävä pitää huolta 364 päivänä vuodessa, että on tuon arvonimensä väärti. Yhtenä päivänä vuodessa siitä teitä muistuttavat lapset. Ne pienet savikipot, puutyöt ja muut askartelut ovat sertifikaatteja siitä, että olette taas vuoden verran onnistuneet hoitamaan tehtäväänne sen vaatimalla arvokkuudella.
Hyvää isänpäivää kaikille isille, isoisille, isäpuolille ja muille isän virkaa hoitaville - olette kuninkaita!
torstai 10. marraskuuta 2016
Yhden miehen Trumpettiorkesteri
Aamun suurin
uutinen jokaisessa mediassa oli Amerikan yhden miehen yhteiskunnallisen
katastrofin valinta presidentiksi. Pitkän ja likaisen vaalikampanjan päätteeksi
superpopulismi vei voiton ja toi Yhdysvaltoihin todellisen ”trytkyn”. Kampanja
piti sisällään Trumpin puolelta ainakin lähes rikosoikeudellisesti määriteltävää
kiusaamista, häirintää, uhkailua sekä myös tukun eri kansanryhmiin osuvaa rasismia.
Donald Trump on yksi suurella rahalla rakennettu mediailmiö, joka saa
pyöritettyä näköjään koko Amerikan pyörryksiin puheillaan.
Suomalaisittain on
jotenkin hämmentävää, että tuollainen show voi johtaa voittoon.
Lueskelin
illalla some-kommentteja ja sain ajatuksen tarttua itsekin kynään asiasta.
Joskus on minunkin aika ottaa se terävämpi kynää oikeaan käteen (joka minun
tapauksessani on kyllä vasen) ja kirjoittaa enemmän asiaa kuin asian vierestä.
Why worry?
Suurimmat
muutokset tulevat tapahtumaan Yhdysvaltojen sisällä. Trumpin kannattajista iso
osa koostuu valkoisesta, vähemmän koulutetusta väestöstä, jolle Trump loi
vaalikampanjassa unelman paremmasta Amerikasta. Trump vihjasi työpaikoista ja
siitä, että lama jää taakse luoden varallisuutta ja tehden ”America great again”.
Samassa kuitenkin vihjattiin siihen, että maasta suljetaan pois vähemmistöt ja
Amerikka alkaisi kääntyä sisäänpäin muodostaen oman sisämarkkinan. Jopa Trump
tietää, ettei tämä unelma ole mahdollinen. Saksassa eräs herrasmies koetti
samaa 30-40-luvuilla saaden toki aikaan oman yhteiskunnan nopean nousun, mutta
samalla rapauttaen rahamarkkinat. Seurauksena silloin oli se, että rahaa
lähdettiin hakemaan rajojen takaa hieman väkivaltaisimmin keinoin ja lopputulos
oli miljoonia ihmishenkiä vaatinut kaaos.
Amerikan
tyyppinen totaalinen kulutusyhteiskunta ei voi toimia yhtenä sisämarkkinana. He
jos ketkä tarvitsevat sekä vähemmistöjä kuluttajina että globaalia taloutta
kulutustavaroiden tuottajana. Lisäksi Yhdysvallat tarvitsee ulkomaista
valuuttaa, jotta markkinaa voidaan rahoittaa ja luoda työpaikkoja. Jos taas
Yhdysvallat meinaa kilpailla tuottajana kulutustuotemarkkinoilla Kiinan ja muun
Aasian kanssa, niin heidän palkkakehitys voi muodostua mielenkiintoiseksi.
Ongelmia
syntyy silloin, kun Trumpin kannattajat alkavat siirtää vaalipuheita
toimintaan. Uhkana on se, että rasismi leviää ja arkipäiväistyy. Trumpin
leväperäinen asenne naisten ahdistelua ja häirintää kohtaan voi johtaa siihen,
että naisen asema heikkenee – ahdistelu ja alentavat puheet hyväksytään ja
siirretään omaksutuiksi arvoiksi.
Seuraava
ongelma tulee, kun kannattajat pettyvät mahdottomiin lupauksiin ja alkavat
kapinoida. Onko mahdollista, että 60-lukulainen mielenosoitusten aalto leviää
jälleen Yhdysvaltoihin?
Globaalisti
suurin uhka on siinä, että Yhdysvallat vihdoin vetäytyy maailmanpoliisin
roolista ja vähentää sotilaallista panostaan eri puolilla maailmaa. Jälleen
kerran Yhdysvaltain sisämarkkinalle se olisi tuhoisaa aseteollisuuden markkinan
heikentyessä, mutta hyvää se tekisi toista kautta valtion kassalle
sotilasmenojen pienetyessä. Euroopan näkökulmasta se siirtäisi geopoliittista
painopistettä rajusti itään. Mitä tekee Venäjä, Intiaa ja ennen kaikkea Kiina siinä
tapauksessa, että Yhdysvallat liputtaa lentotukialukset telakalle ja sotilaat
kotiin?
Why not to
worry?
Yhdysvallatkaan
ei ole yhden miehen show. Olipa presidenttinä kuka tahansa, niin hänellä ei ole
yksinvaltiaan tai diktaattorin valtuuksia. Yhdysvallat on edelleen
perustuslaillinen liittotasavalta, jossa valtaa on hajautettu monelle eri
taholle ja tekijälle. Presidentti on toki keulakuva monelle asialle ja
kiistatta yksi vaikutusvaltaisimpia yksittäisiä henkilöitä sekä maailmassa että
Yhdysvalloissa.
Trump on
henkeen ja vereen bisnesmies, joka tottelee dollarin valtaa. Siksi hän
luultavasti tajuaa myös sen, että Yhdysvaltojen menestys perustuu siihen, että
se nojaa globaaliin talouteen ja talouskumppanuuksiin. Trump ymmärtää, että tienataksen
täytyy myydä ja myynti uppoaa vain sinne, missä on markkinoita.
Meidän
suomalaisten ja eurooppalaisten kannalta taas suurimpiä kärsijöitä ovat ihan
tavalliset amerikkalaiset. He joutuvat elämään hajautuvan yhteiskunnan ja
kasvavan rasismin kanssa. Lisäksi iso osa amerikkalaisista vähemmistöjen
edustajista pelkää todennäköisesti tällä hetkellä oman tulevaisuutensa
puolesta. Rajataanko Yhdysvallat muurilla etelän suunnasta vai ei?
Loppujen
lopuksi kukaan meistä ei tällä hetkellä tiedä, mikä on todellisuus Trumpin
shown takana. Jo voittopuhe antoi selkeitä viitteitä siitä, että Trumpin uhon
takaa saattaa paljastua ajatteleva ja järkevästi toimiva presidentti, joka
pyrkii puheitaan vähempään toimintaan ja vakaampaan yhteiskunnan kehitykseen. Show
on showta ja arki arkea.
Suomalaisten
on kuitenkin turha käyttää aikaansa Trumpia murehtien – hän ei ole se
presidentti, jonka tykit ovat rajan takaa suunnattu tännepäin.
maanantai 7. marraskuuta 2016
Happy Birthday to me!
Tänään vietetään Taiston päivää, lokakuun vallankumouksen muistopäivää - sekä minun syntymäpäivääni. Synttärit ovat minulle ehkä vuoden ykkösjuhla - se on vain yksi lapsellisuuden muoto, joka minusta löytyy, kysykää vaikka perheeltäni :) Tämä näkyy muun muassa siinä, että ostan todellakin joka vuosi itselleni myös lahjan - koska kukas muu se parhaan lahjan itselleen ostaa, jos ei se, joka minut parhaiten tuntee. Enää en kuitenkaan vedä mitään övereitä tuossakaan suhteessa (yhtenä vuonna saatoin ostaa lahjaksi stereot, jotka maksoivat...no kohtalaisen paljon - mutta siitä nyt on aikaa!)
Täytän neljäkymmentäyksi vuotta. Olen siis huidellut kultaista keski-ikää menemään jo hyvän tovin, mutta edessä on puolitosta vuosikymmentä samaa rataa. Iän lisääntyminen ja suhde omaan ikään ovat muuttuneet jännään suuntaan. Nyt jokainen lisääntynyt vuosi tuntuu vielä hyvältä ja kun ajattelen ikääni, niin asiat tuntuvat menemään monessa suhteessa parempaan suuntaan. En tunne itseäni vanhaksi, mutta en onneksi enää nuoreksikaan. Jos ajatellaan matkaa kahdestakympistä kolmeenkymppiin, niin silloin tuo koko kolmenkympin ikä jäi ikäänkuin horisontin taakse ja sitä ei pystynyt näkemään tulevaisuudessa. Kolmenkympin jälkeen taas seuraava vuosikymmen näkyi jo edessäpäin, mutta se tuntui kuitenkin kaukaiselta. Nyt kun ajattelen matkaa viiteenkymppiin, niin matka on lyhentynyt noin puolella. Vuodet tuntuvatkin menevän nopeammin kuin ennen.
Mikä keski-iässä on parasta?
Tässä iässä hyvää on se, että näkökulmaa riittää elämän molempiin suuntiin. Muistan vielä hyvin, millaista oli olla oikeasti nuori. Muistan, miten paljon tyhmiä ajatuksia nuoren ihmisen pää sisältää. Ja sen pitääkin niitä sisältää. Nuori ihminen, joka on liian viisas, jättää elämää elämättä. Sen sijaan keski-ikäinen, joka ei ole ottanut nuoruuden hölmöilyistä opikseen, on vain yksinkertaisesti tyhmä.
Fyysinen kunto rapistuu vuosi vuodelta. Sängystä ylöspääsy on vaikeampaa ja nukkuminen mielekkäämpää. Kun konttaa autoleikeissä lattialla kolmevuotiaan perässä, ikävuodet tuntuvat. Kunnon eteen pitääkin (tai pitäisikin) tehdä entistä enemmän töitä, koska laiminlyönnit näkyvät herkästi. Panostuksetkaan eivät ole mahdottomia. Pari kertaa viikossa kuntosalilla ja sen päälle reipasta kävelyä pari kertaa takaisi terveemmän elämän ja samalla paremman voinnin henkisesti. Nyt ymmärrän esimerkiksi isääni, joka aloitti rajun kuntokuurin jossain vaiheessa keski-ikää ja taisi viimeisenä elinvuotenaan hiihtää parin tonnin luokkaa.
Parikymppinen elää elämää, jossa hän vielä oppii koko ajan jotain uutta. Kolmekymppinen oppii uutta ja luulee tietävänsä jo kaiken. Neljänkympin jälkeen taas joutuu myöntämään, että joka vuosi joutuu hyvästelemään joitain taitoja ja ensimmäisissä jutuissa putoat junasta. Keski-ikäinen on viisas - ja siksi, että tietää, ettei tiedä kaikesta kaikkea.
Henkinen kunto sen sijaan paranee. Parasta keski-iässä on oikeasti se, että häpeän tunne ja liiallinen itsekriittisyys vaihtuvat armollisuuteen ja vähätvälittämiseen. Keski-ikäinen kokeilee - onnistuu tai epäonnistuu - mutta tuntee aina lapsenomaista iloa siitä, että saa asioita aikaan ja menee eteenpäin. Kymmenen vuotta sitten uskalluksen puute, ujous ja liiallinen itsekriittisyys estivät blogin kirjoittamisen. Olisin halunnut kirjoittaa jo vuosia ja vuosikymmeniä, mutta vasta nyt uskalsin aloittaa. En tiedä, olenko hyvä tai edes keskinkertainen, mutta se on aivan sama. Tunnen ylpeyttä siitä, että olen uskaltanut voittaa itseni.
Mitä on tulossa?
Kulunut vuosi on ollut hyvä. Se potkittiin käyntiin yllätysjuhlilla, joita muistelen vieläkin. Ilta ystävien seurassa, joita en ollut tavannut aikoihin ja kaikki eteeni nähty vaiva vetivät minutkin sanattomaksi. Ja kontrastina se, että perheellämme oli ollut jotakuinkin paskin vuosi kaikista. Ainoa tapa vetää elämää pataan onkin näyttää sille, että surun ja epäonnen keskellä uskaltaa ottaa aloitteen omiin käsiin ja alkaa elää.
Seuraavasta vuodesta olisi häpeällistä tehdä edellistä huonompi. Omat odotukseni liittyvät omaan henkiseen kasvuuni sekä siihen, että saisin liikunnan syrjästä uudelleen kiinni ja annettua itselleni jotain hyvää. Toivon myös, että saan kasvatettua tuosta seuraavasta sukupolvesta sellaisen, joka uskaltaa elää elämäänsä silloin, kun se on käsillä, eikä vasta vuosia myöhemmin. Toivon lapsista kasvavan itsevarmempia ja rohkeampia kuin olen itse ollut. Toivoisin voivani kannustaa heitä kehittymään omaan suuntaansa ja toivon, etten tahattomasti tuhoa heidän unelmiaan silloin, kun tarkoitus on suojella heitä ongelmilta ja vastoinkäymisiltä.
Aion viisastua kirjojen kautta ja kokea muutenkin elämyksiä, joita en ole tähän mennessä vielä kokenut. Toivottavasti näen uusia paikkoja ja tapaan uusia ihmisiä. Toivon, että jaksan jatkaa kirjoittamista useammallakin tavalla ja salaisesti toivon tietenkin kehittyväni tässä koko ajan paremmaksi. Edelleen aion jakaa näitä ajatuksia myös tämän blogin lukijoille.
Mutta ennen kaikkea toivon, että unelmoin edelleen lapsen tavoin uusista asioista ja asetan elämääni tavoitteita ja jotain, mitä kohden olen menossa. Vaikka keski-ikä on raskas, on se enemmän kuitenkin rakas.
Täytän neljäkymmentäyksi vuotta. Olen siis huidellut kultaista keski-ikää menemään jo hyvän tovin, mutta edessä on puolitosta vuosikymmentä samaa rataa. Iän lisääntyminen ja suhde omaan ikään ovat muuttuneet jännään suuntaan. Nyt jokainen lisääntynyt vuosi tuntuu vielä hyvältä ja kun ajattelen ikääni, niin asiat tuntuvat menemään monessa suhteessa parempaan suuntaan. En tunne itseäni vanhaksi, mutta en onneksi enää nuoreksikaan. Jos ajatellaan matkaa kahdestakympistä kolmeenkymppiin, niin silloin tuo koko kolmenkympin ikä jäi ikäänkuin horisontin taakse ja sitä ei pystynyt näkemään tulevaisuudessa. Kolmenkympin jälkeen taas seuraava vuosikymmen näkyi jo edessäpäin, mutta se tuntui kuitenkin kaukaiselta. Nyt kun ajattelen matkaa viiteenkymppiin, niin matka on lyhentynyt noin puolella. Vuodet tuntuvatkin menevän nopeammin kuin ennen.
Mikä keski-iässä on parasta?
Tässä iässä hyvää on se, että näkökulmaa riittää elämän molempiin suuntiin. Muistan vielä hyvin, millaista oli olla oikeasti nuori. Muistan, miten paljon tyhmiä ajatuksia nuoren ihmisen pää sisältää. Ja sen pitääkin niitä sisältää. Nuori ihminen, joka on liian viisas, jättää elämää elämättä. Sen sijaan keski-ikäinen, joka ei ole ottanut nuoruuden hölmöilyistä opikseen, on vain yksinkertaisesti tyhmä.
Fyysinen kunto rapistuu vuosi vuodelta. Sängystä ylöspääsy on vaikeampaa ja nukkuminen mielekkäämpää. Kun konttaa autoleikeissä lattialla kolmevuotiaan perässä, ikävuodet tuntuvat. Kunnon eteen pitääkin (tai pitäisikin) tehdä entistä enemmän töitä, koska laiminlyönnit näkyvät herkästi. Panostuksetkaan eivät ole mahdottomia. Pari kertaa viikossa kuntosalilla ja sen päälle reipasta kävelyä pari kertaa takaisi terveemmän elämän ja samalla paremman voinnin henkisesti. Nyt ymmärrän esimerkiksi isääni, joka aloitti rajun kuntokuurin jossain vaiheessa keski-ikää ja taisi viimeisenä elinvuotenaan hiihtää parin tonnin luokkaa.
Parikymppinen elää elämää, jossa hän vielä oppii koko ajan jotain uutta. Kolmekymppinen oppii uutta ja luulee tietävänsä jo kaiken. Neljänkympin jälkeen taas joutuu myöntämään, että joka vuosi joutuu hyvästelemään joitain taitoja ja ensimmäisissä jutuissa putoat junasta. Keski-ikäinen on viisas - ja siksi, että tietää, ettei tiedä kaikesta kaikkea.
Henkinen kunto sen sijaan paranee. Parasta keski-iässä on oikeasti se, että häpeän tunne ja liiallinen itsekriittisyys vaihtuvat armollisuuteen ja vähätvälittämiseen. Keski-ikäinen kokeilee - onnistuu tai epäonnistuu - mutta tuntee aina lapsenomaista iloa siitä, että saa asioita aikaan ja menee eteenpäin. Kymmenen vuotta sitten uskalluksen puute, ujous ja liiallinen itsekriittisyys estivät blogin kirjoittamisen. Olisin halunnut kirjoittaa jo vuosia ja vuosikymmeniä, mutta vasta nyt uskalsin aloittaa. En tiedä, olenko hyvä tai edes keskinkertainen, mutta se on aivan sama. Tunnen ylpeyttä siitä, että olen uskaltanut voittaa itseni.
Mitä on tulossa?
Kulunut vuosi on ollut hyvä. Se potkittiin käyntiin yllätysjuhlilla, joita muistelen vieläkin. Ilta ystävien seurassa, joita en ollut tavannut aikoihin ja kaikki eteeni nähty vaiva vetivät minutkin sanattomaksi. Ja kontrastina se, että perheellämme oli ollut jotakuinkin paskin vuosi kaikista. Ainoa tapa vetää elämää pataan onkin näyttää sille, että surun ja epäonnen keskellä uskaltaa ottaa aloitteen omiin käsiin ja alkaa elää.
Seuraavasta vuodesta olisi häpeällistä tehdä edellistä huonompi. Omat odotukseni liittyvät omaan henkiseen kasvuuni sekä siihen, että saisin liikunnan syrjästä uudelleen kiinni ja annettua itselleni jotain hyvää. Toivon myös, että saan kasvatettua tuosta seuraavasta sukupolvesta sellaisen, joka uskaltaa elää elämäänsä silloin, kun se on käsillä, eikä vasta vuosia myöhemmin. Toivon lapsista kasvavan itsevarmempia ja rohkeampia kuin olen itse ollut. Toivoisin voivani kannustaa heitä kehittymään omaan suuntaansa ja toivon, etten tahattomasti tuhoa heidän unelmiaan silloin, kun tarkoitus on suojella heitä ongelmilta ja vastoinkäymisiltä.
Aion viisastua kirjojen kautta ja kokea muutenkin elämyksiä, joita en ole tähän mennessä vielä kokenut. Toivottavasti näen uusia paikkoja ja tapaan uusia ihmisiä. Toivon, että jaksan jatkaa kirjoittamista useammallakin tavalla ja salaisesti toivon tietenkin kehittyväni tässä koko ajan paremmaksi. Edelleen aion jakaa näitä ajatuksia myös tämän blogin lukijoille.
Mutta ennen kaikkea toivon, että unelmoin edelleen lapsen tavoin uusista asioista ja asetan elämääni tavoitteita ja jotain, mitä kohden olen menossa. Vaikka keski-ikä on raskas, on se enemmän kuitenkin rakas.
lauantai 5. marraskuuta 2016
Ilta vainajille
Tänään lauantaina vietetään Suomessa pyhäinpäivää. Muistelemme silloin edesmenneitä läheisiämme. Perinteisesti meillä ainakin iltaan kuuluu kävelykierros läheisellä hautausmaalla ja kynttilän sytytys muualle haudattujen muistopaikalle. Syksyinen ja lumeton hautausmaa on kaunis kaikkine lyhtyineen ja kynttilöineen.
Emme asu samalla paikkakunnalla, mihin läheisemme on haudattu, joten muistomme lähtevät eteenpäin kaukopuheluna. Kynttilän myötä laitamme yläkertaan terveisiä ja hyviä ajatuksia. Kurkistamme hieman kuolleiden valtakuntaan nähdäksemme vilauksen rakkaista, joita ei enää ole.
Itse sytytän kynttilän kaksi vuotta sitten menehtyneen isäni muistolle. Nyt kun kuolemasta on kulunut jo aikaa, asiaan on saanut etäisyyttä sen verran, että voin muistella häntä kaivaten, mutta tavallaan hyvillä mielin. Kun viereltä lähtee joku todella läheinen, niin toipuminen on pitkä tie, jolla ei voi oikaista. Asioista toipuu ja haavat paranevat vähän kerrallaan. Mutta aina välillä huomaa, että jotkin asiat näyttävät valoisammalta ja on menty surussa askel eteenpäin.
Suru muuttaa muotoaan
Emme asu samalla paikkakunnalla, mihin läheisemme on haudattu, joten muistomme lähtevät eteenpäin kaukopuheluna. Kynttilän myötä laitamme yläkertaan terveisiä ja hyviä ajatuksia. Kurkistamme hieman kuolleiden valtakuntaan nähdäksemme vilauksen rakkaista, joita ei enää ole.
Itse sytytän kynttilän kaksi vuotta sitten menehtyneen isäni muistolle. Nyt kun kuolemasta on kulunut jo aikaa, asiaan on saanut etäisyyttä sen verran, että voin muistella häntä kaivaten, mutta tavallaan hyvillä mielin. Kun viereltä lähtee joku todella läheinen, niin toipuminen on pitkä tie, jolla ei voi oikaista. Asioista toipuu ja haavat paranevat vähän kerrallaan. Mutta aina välillä huomaa, että jotkin asiat näyttävät valoisammalta ja on menty surussa askel eteenpäin.
Suru muuttaa muotoaan
Vainajasta jää aina tukku muistoja, joista ajan myötä mieleen tatuoituvat ne muutamat. Suurin osa muistoista häipyy ja haalistuu vähän kerrallaan. Vaikka muistelen isään edelleen lähes päivittäin, niin huomaan joidenkin juttujen unohtuneen. Yhtenä päivänä huomasin, että en enää muista, miltä isäni ääni kuulosti tai autosta oli häipynyt se edellisen omistajan tuoksu. Pitkään istuin isäni autoon ja aina aistin hänen tuoksunsa.
Parhaita muistojen herättäjiä ovat vanhat paperivalokuvat. Joskus on mukavaa istua alas ja selata valokuva-albumeita tai selata laatikoita, joihin on pakattu muistoja menneiltä vuosikymmeniltä. Valokuvissa ihmiset ovat iloisia ja hymyilevät, jolloin tulen itsekin hyvälle tuulelle. Yhtäkkiä elän muistot uudelleen kuin olisin taas paikan päällä.
Vanhempien yksi tehtävä onkin luoda lapsille muistoja - tehdä yhdessä asioita ja tuottaa kokemuksia, joihin voi palata sitten joskus, kun vanhempaa ei enää ole. Minustakin on hauskaa, kun perheen pienin muistaa edelleen retken Korkeasaareen, joka kuitenkin tehtiin toissakesänä, kun juniori oli alle kahden vuoden ikäinen.
Olen siitä onnellisessa asemassa, ettei minulle jäänyt yhtään huonoa muistoa isästäni. Siksi voinkin hyvällä mielellä sytyttää isäni muistolle kynttilän ja lähettää hänelle rakkaat terveiset yläkertaan.
Hyvää pyhäinpäivää
perjantai 4. marraskuuta 2016
Pitkää viikonloppua
Hyvää viikonlopun alkua ihmiset!
Vietän ansaittua pitkää viikonloppua ja torstaina ajoimme jo töiden jälkeen mummolaan. Mummolassa pikainen ruoka ja sitten Savonlinna-saliin kuuntelemaan Samuli Edelmannia. Katsoimme lipuista, että ne oli varattu jo huhtikuussa. Se kertonee eniten siitä, että lapsiperheessä suunnitelmat tehdään hyvissä ajoin, sillä liikkuvia osia on niin mahdottoman paljon.
- miten saa töistä vapaata niin, että molemmat aikuiset ovat yhtä aikaa vapaalla ja pääsevät samaan konserttiin.
- kuka vahtii lapsia, jotta sen lisäksi, että aikuiset ovat konsertissa, lapset eivät siellä ole.
- miten saadaan isot lapset koulusta pois niin, että heille ei tule oppimisvajetta. Tämän päivän koulussa, kun lapsillekin ylimääräiset lomat haetaan, eikä lapsia voi vetää opinahjosta noin vaan. Meidän aikaan koulussa oltiin vaan onnellisia, jos joku lapsi söi lounaansa kotona eikä ollut opettajan riesana.
- ja sen lisäksi muut matkaan liittyvät järjestelyt, kuten vaatteet, eväät, lelut, lääkkeet ja ja ja...
Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että ihan huonon musiikin takia ei järjestelyjä viitsi edes aloittaa. Kun tarkemmin miettii, niin artisti voisi kiittää erikseen paikalle saapuneita lapsiperheitä, kun tietää, että he ovat vaivautuneet tekemään hänen musiikkinsa vuoksi kaiken sen ylimääräisen työn.
Hieman ovat asiat muuttuneet niistä ajoista, kun enemmän käytiin ulkona. Ennen konsertti tai keikka oli vain luonteva siirtymä ennen baariin menoa, mutta nyt kun konsertti oli puoli kymmenen aikaan ohi, niin ainoa ajatus oli päästä äkkiä kotiin ja nukkumaan. Pitkä työviikko oli vaatinut veronsa molemmilta. Ajatus baariin menosta tuntui enemmän puolihauskalta vitsiltä.
Tähän mennessä kuitenkin paras hetki tässä viikonlopussa oli aamulla, kun lapsi kuiskasi hiljaa, "isi, saanko mennä?" Ja kun annoin luvan, niin juniori kipitti pikkujaloillaan leikkimään olohuoneeseen mummon kanssa. Ja kerrankin - yöunet saivat aamusta kaivattua jatkoa. Näytti muuten elämä aika paljon valoisammalta parin tunnin jatkounien jälkeen. Nukkumista aamuisin voi melkein suositella! Mutta onhan ne ajat tässäkin suhteessa muuttuneet - jos ennen pääsi lapsista joskus aamulla eroon, niin se taisi johtaa johonkin ihan muuhun kuin kauniiden unien jatkoon...
Koska perjantai, niin hauskaa viikonloppua ihan jokaikiselle!
Vietän ansaittua pitkää viikonloppua ja torstaina ajoimme jo töiden jälkeen mummolaan. Mummolassa pikainen ruoka ja sitten Savonlinna-saliin kuuntelemaan Samuli Edelmannia. Katsoimme lipuista, että ne oli varattu jo huhtikuussa. Se kertonee eniten siitä, että lapsiperheessä suunnitelmat tehdään hyvissä ajoin, sillä liikkuvia osia on niin mahdottoman paljon.
- miten saa töistä vapaata niin, että molemmat aikuiset ovat yhtä aikaa vapaalla ja pääsevät samaan konserttiin.
- kuka vahtii lapsia, jotta sen lisäksi, että aikuiset ovat konsertissa, lapset eivät siellä ole.
- miten saadaan isot lapset koulusta pois niin, että heille ei tule oppimisvajetta. Tämän päivän koulussa, kun lapsillekin ylimääräiset lomat haetaan, eikä lapsia voi vetää opinahjosta noin vaan. Meidän aikaan koulussa oltiin vaan onnellisia, jos joku lapsi söi lounaansa kotona eikä ollut opettajan riesana.
- ja sen lisäksi muut matkaan liittyvät järjestelyt, kuten vaatteet, eväät, lelut, lääkkeet ja ja ja...
Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että ihan huonon musiikin takia ei järjestelyjä viitsi edes aloittaa. Kun tarkemmin miettii, niin artisti voisi kiittää erikseen paikalle saapuneita lapsiperheitä, kun tietää, että he ovat vaivautuneet tekemään hänen musiikkinsa vuoksi kaiken sen ylimääräisen työn.
Hieman ovat asiat muuttuneet niistä ajoista, kun enemmän käytiin ulkona. Ennen konsertti tai keikka oli vain luonteva siirtymä ennen baariin menoa, mutta nyt kun konsertti oli puoli kymmenen aikaan ohi, niin ainoa ajatus oli päästä äkkiä kotiin ja nukkumaan. Pitkä työviikko oli vaatinut veronsa molemmilta. Ajatus baariin menosta tuntui enemmän puolihauskalta vitsiltä.
Tähän mennessä kuitenkin paras hetki tässä viikonlopussa oli aamulla, kun lapsi kuiskasi hiljaa, "isi, saanko mennä?" Ja kun annoin luvan, niin juniori kipitti pikkujaloillaan leikkimään olohuoneeseen mummon kanssa. Ja kerrankin - yöunet saivat aamusta kaivattua jatkoa. Näytti muuten elämä aika paljon valoisammalta parin tunnin jatkounien jälkeen. Nukkumista aamuisin voi melkein suositella! Mutta onhan ne ajat tässäkin suhteessa muuttuneet - jos ennen pääsi lapsista joskus aamulla eroon, niin se taisi johtaa johonkin ihan muuhun kuin kauniiden unien jatkoon...
Koska perjantai, niin hauskaa viikonloppua ihan jokaikiselle!
tiistai 1. marraskuuta 2016
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)