Blogit.fi

lauantai 28. tammikuuta 2017

Mitä bloggaaja lukee?

Koska olen tunnetusti hieman keski-ikäinen, niin maailmankuvani koostuu pääasiassa sanomalehdistä, radiosta sekä keskusteluista sosiaalisten viiteryhmieni jäsenten kanssa (=lue perheenjäsenet ja työkaverit :) ). Luen lähes joka aamu lehden heti tuoreeltaan paperiversiona  (kovilla pakkasilla saa lehti jäädä laatikkoon ja luen diginä) ja yleensä herään kuuntelemaan puoli seiskan uutiset radiosta. Jo noilla kahdella uutislähteellä pääsen pitkälle oman henkilökohtaisen maailmankuvani ja sivistyksen rakentamisessa. Totta kai päivän mittaan seuraan jonkin verran netin uutistarjontaa, mutta se pysyy lähinnä pintapuolisen uutisseurannan (= lue otsikoiden seuraamisen) tasolla.



Meidän sukupolvessa on vissi ero tuohon seuraavaan sukupolveen verrattuna. Vaikka sanotaan, että nuoriso ei uutisia seuraa, niin se on vain kopiopaperin kalpea puolitotuus. Huomaan ainakin meillä, että teinistö on harvinaisen hyvin selvillä siitä, mitä maailmassa päivän mittaan on tapahtunut. Pääuutiset ja tärkeimmät jutut ovat hyvin takaraivossa ja usein noista uutisista käydään meilläkin hyviä keskusteluja. Ja nuoriso seuraa uutisia myös muista kuin omasta elinpiiristään. Väitän, että kasvaa se maalaisjärki tuon tulevankin sukupolven päähän, koska osaavat pitää Trumpia täyshulluna ja ymmärtävät, että mies, jolla on ydinaseen käyttönappi povitaskussa, ei ole ihan vaaraton kaveri meillekään.

Valitettavasti nuorison uutisten välityskanavana toimii myös semitotuudellinen some, joka onnistuu hyvin nopeasti välittämään tietoa myös ilman teräksistä totuuspohjaa. Parin viime vuoden aikana on noussut esiin ilmiö, jossa rikosuutisten yhteydessä on somekanavilla alkanut levitä puolitotuuksia tai suoranaisia valheita rikoksen yksityiskohtiin tai tekijöihin liittyen. Pahimmillaan tuo on voinut aiheuttaa suoranaista lynkkaus-mielialaa oletettuja, mutta täysin viattomia tekijöitä tai tekijäryhmiä kohtaan. Ongelma muodostuu yhtä paljon valhetiedosta kuin siitäkin, että nuorison lähdekritiikki on olematonta. Ehkä on meidän vanhempien tai koululaitoksen vika se, että emme ole opettaneet lapsillemme, että aina se musta mies ei ole paha ja että naapurin Jaken kertoma syyllinen ei aina ole satavarma tieto, vaan helvetin huono arvaus tai siis nuorison kielellä trolli.

Olen kuitenkin huomannut, että nuoriso on kiinnostunut uutisista ja niiden välittämästä maailmankuvasta. Tämän hetken ongelma on se, että uutisia ei riittävästi tarjota niillä keinoilla, joita nuoriso käyttää ja jotka ovat nuorisolle luontevimpia. Suurin puute on netin tarjoamasta videomuotoisesta tarjonnasta. Teineille uutiset pitäisi tarjota valmiiksi pureskellussa ja helposti seurattavassa formaatissa, jolle tällä hetkellä paras alusta on video. Samoin uutisten tekijöiden pitäisi olla sellaisia, jotka ovat nuorisolle uskottavia. Käytännössä nuorille puhutaan nuorten kielellä ja nuorilla kasvoilla.

Perheen keskimmäinen kertoi tällä viikolla alkaneensa seurata radiota - kun viimein sain hämmästyksestä avautuneesta suustani sanoja kysymään, mitä kanavaa, niin vastaus oli "NRJ:n aamua". Tiesin toki, että NRJ on nuorten kanava musiikkinsa puolesta, mutta mikä nuoria sinne muuten vetäisi? Vastaus löytyi uskottavasta juontajasta - NRJ oli ottanut aamutiimiin tubetähti Mariieveronican. Tubenuoren vetäminen radion pariin on sama kuin Neuvostoliiton lakkauttaminen meidän sukupolvelle - siis täysi vallankumous. Tällä kertaa onnistunut sellainen!

Ja mikä parasta, niin teini heitti vielä päälle markkinamiehille loistavan vinkin - miksi tähti oli otettu aamuun, koska se on aika, jolloin toivotut kuulijat ovat koulussa. Nuoriso ei herää kuudelta kuuntelemaan aamua (toisin kuin keski-ikäiset) ja kahdeksan aikaan teiniläiset alkavat olla jo koulussa radion uluttumattomissa. Paras markkinapaikka tube-tähden radioshow:lle olisikin tällä laskentakaavalla iltapäivä.

Noiden primäärilähteiden lisäksi uutisia tulee myös työpaikalta ja ennen kaikkea kahviporukalta. Aika usein kahvitauolla keskustellaan siitä, mitä maailmassa tapahtuu tai mitä pitäisi tapahtua. Joskus käymme pitkiäkin keskusteluja ihan tavallisista uutisista ja kun pöydässä istuu uutisten tekemisen ammattilaisia, niin puheet ovat joskus aika koviakin. Tuo oma rakas tuttu kahvipöytä onkin todella hyvä verrokkiryhmä sille, että omaa maailmankuvaansa saa mitattua ja verrattua muihin. Suotta aina moititaan, että kahvilla jourutaan ja puhutaan kakkaa - tehdään monesti sitäkin, mutta arkimaailmaan tuo porukka tuo valtavasti valoa (joskus parhaimmillaan jopa älynvaloa).

Televisio sen sijaan jää minulta kyllä täysin varjoon. En seuraa koskaan Ylen legendaarisia puoli yhdeksän uutisia tai vielä legendaarisempia maikkarin kympin uutisia. Television tarjonta puuroutuu liikaa ja illlan tv-uutiset on käsitelty päivän mittaan niin moneen kertaan, ettei puhuvia päitä yksinkertaisesti jaksa katsella. Ainakin minä käytän aikani tuohon aikaan johonkin ihan muuhun.

Kun katson kristallipalloon, niin uutisten tulevaisuus jatkuu. Sivistystä ja tietoa on edelleen välitettävä ja kysyntää tulee riittämään uskottaville viestintävälineille. Luotettavia uutisia ei tehdä somessa, mutta se voi olla kanava, jossa niitä välitetään. Uskottavaa uutisointia tulevat tulevaisuudessakin tekemään ammattilaiset. Sen vuoksi uskon, että uutisia tuotetaan pitkälti samoissa paikoissa kuin nykyisinkin. Seurattuani muutaman vuoden  sitä, kuinka ammattilainen muuttaa tiedon uutiseksi, tiedän, ettei se onnistu jokaiselta. Itse arvostan todella paljon ammattitoimittajan tekemää juttua tai kolumnia, jonka kirjoittajan tiedän varmasti tiedonvälityksen ammattilaiseksi. Ja on minulla muutamia suosikkitoimittajia, joiden jutut luen aina, aiheesta huolimatta  - kai se on rakkaudesta lajiin.

Mutta julkaisuformaatti tulee kokemaan suuren muutoksen. Tulevaisuuden menestys syntyy siitä, että uutiset syntyvät digitaalisesti, monikanavaisesti ja ennen kaikkea nopeasti niin, että niitä pystytään julkaisemaan heti tapahtuneen jälkeen ja viestiä pystytään tukemaan välähdyksillä suoraan tapahtumapaikalta.Samoin merkitystä on sillä, että uutisen elinkaarta pystytään jatkamaan ensiesiintymisen jälkeen. Digitaalisuus antaa vallan sille, että uutiselle voidaan tehdä jatkoa pitkin päivää ja uutisen tarinaa saadaan täydennettyä ja väritettyä vielä ensikosketuksen päällekin.

Valtava merkitys on sillä, miten uutinen tuodaan käyttäjälle. Se tulee saada helposti käytettävänä ja ymmärrettävänä käyttäjän taskuun tai vielä lähemmäs. Tällä hetkellä näyttää siltä, että video tulisi olemaan seuraavan sukupolven valinta, mutta ehkä se onkin vain välivaihe ennen jotain käyttäjän aivoihin suoraan syötettävää fiidiä. Tekijöiltä se vaatii kykyä muuntua vaatimusten mukaisesti, mutta kun pohja on hyvä, niin muutos ei ole mahdoton. Yksi minun salainen haaveeni on, että joskus pääsisin tekemään videoformaattista tiedonvälitystä - mitään osaamista tai erikoista lahjakkuutta minulla ei asian suhteen ole, mutta valtava kiinnostus yleensä paikkaa koulutuksen puutteet :D

Hauskaa viikonloppua kaikille - lukekaa lehtiä!

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Lapselliset ja lapsettomat

Olen viime aikoina kirjoittanut paljon perheasioista ja lapsiperheen arjesta. Hassua, koska se ei todellakaan ollut ajatus, kun tätä blogia aikoinaan suunnittelun. Mutta meillä lapsiperheellisillä aika, ajankäyttö ja arki pyörivät pitkälti lasten ympärillä, joten siinähän ne jutut paljon liikkuvat. En silti haluaisi profiloitua "lapsiperheen isä"-bloggaajaksi, vaan enemmänkin keski-ikäiseksi yksilöksi.

Puheistani huolimatta en ole mikään fanaattinen lapsiperheen pää tai äänitorvi. Ymmärrän oikein hyvin parisuhteita, joihin lapsia ei mahdu tai joihin niitä ei haluta. Elämäntapoja ja päämääriä on ihmisillä niin monenlaisia, että olisi väärin pakottaa tai toivoa ketään samaan muottiin, jossa itse kuivuu. Olen jopa tehnyt gradunkin vapaaehtoisesta lapsettomuudesta, joten jossain vaiheessa elämää tutkin tuota asiaa puolitosissani. Ja olen nuorempana elänyt parisuhteissa, joissa lapsia ei ole mukana ja joihin niitä ei ehkä olisi saanut mahtumaan.

Sitten itselleni kävi niin, että tuo isompi parivaljakko hiipi salaa elämääni vähän takaoven kautta ja lopulta sain myös itselleni yhden lopullisen parisuhteen. Lapsihan on vanhemmalle se parisuhde, joka ei kaadu mihinkään kriisiin ja joka jatkaa elämistään niin kauan kuin henki pihisee.

Ovatko lapset muuttaneet suhdettani elämään ja elämäntapaan, jota elän?

Yksiselitteisesti on ja ei ole. Edelleenkin ymmärrän, miksi jotkut eivät lapsia halua ja edelleen ymmärrän lapsettoman elämäntavan hyvät ja huonot puolet. Toisaalta taas on paljon asioita, joista en tiennyt mitään ennen kuin olin pidellyt käsissäni pientä vastasyntynyttä, joka oli täysin minusta riippuvainen. Sitä asiaa ei kenellekään opeta lapset, jotka eivät ole jollain tapaa omia (=lapset, joista pääset eroon jonkin ajan päästä). Sen sijaan vanhemmuuteen ei biologialla ole mitään merkitystä, vaan merkitystä on omalla asenteella. Ne vanhemmat, jotka panostavat lapsen ja aikuisen suhteeseen, pärjäävät siinä, olipa lapsi oma tai puolison oma tai adoptoitu. Kenenkään vanhemmuus ei ole arvotonta niin kauan kuin vanhempi itse sitä osaa ja haluaa arvostaa.

Itse olen koettanut suhtautua perheen kaikkiin lapsiin samalla pieteetillä. Välillä isäpuoleus on onnistunut hyvin, mutta on käyty kokeilemassa ojanpohjiakin ja opeteltu vähän vaikeimman kautta. Oma mielipiteeni kuitenkin on, että suhde kaikkiin kolmeen on kohtalaisen hyvässä tasapainossa ja jokainen lapsi kokee saavansa vähintään kohtuullista "palvelua".

En pidä lapsia itsestäänselvyytenä. Jokainen lapsi, jonka vanhemmat saavat - perinteisesti tai muuten - on arvokas itsenään. Ja itse suhtaudun lapsiin kuin kalleimpaan omaisuuteeni, joka on määräaikaisesti uskottu hoidettavakseni. Lapsien tehtävä on kasvaa turvallisessa ja henkistä kasvua ruokkivassa perheessä ja lopulta heistä on tarkoitus tulla veroja maksavia kansalaisia, jotka asuvat jossain muualla kuin kotona.

Samaa muuten ajattelen päiväkodista - se on kuin pankin tallelokero, jonne talletan kalleimman omaisuuteni päivän ajaksi, koska itse en voi olla tuota omaisuutta vahtimassa. Ja oletan, että siellä heitä hoidetaan samalla hartaudella kuin minä hoitaisin. (Todellisuudessa he suoriutuvat lastenhoidosta minua melko lailla paremmin ja joka iltapäivä, kun käyn lunastamassa talletukseni pois, kiitän mielessäni siitä, että nuo päiväkotien tädit ja sedät jaksavat tuota ipanalaumaa....)

Olisinko onneton, jos eläisin parisuhteessa, jossa ei olisi lapsia?

Tuskin olisin. Eläisin kovin erilaista elämää kuin nyt, mutta se ei olisi sen parempaa tai huonompaa - se olisi vain erilaista. Suurin ero tulisi ajankäytössä ja siinä, miten aikaa ja muita perheen resursseja jaetaan. Sen tiedän, että suhtautuisin lapsiin aivan eri lailla kuin nyt. Ennen omia lapsia olin kovin "en niin kiinnostunut lapsista". Siis en ole niitä tyyppejä, jotka juhlissa syövät vapaaehtoisesti lasten pöydässä, koska siellä on parhaat jutut ja saa sikailla. En myöskään ota kontaktia kovinkaan helposti vieraisiin lapsiin. Nyt viimeistään kun tuon oman pienen kanssa sosiaalinen piiri muotoutuu lapsellisten ympärille, niin olen huomannut muuttuvani lapsisallivammaksi. Ja ehkä lasten juttujen hienoutta ei ymmärrä ennen kuin niitä joutuu itse tulkkaamaan ja opettelemaan 24/7.

Sen voin kyllä tunnustaa, että paljon olisi itseltä jäänyt kokematta, jos ei elämään lapsia olisi koskaan tullut. Suurimmat ihmeet liittyvät lasten kasvuun ja kehitykseen. Ihmisen kasvun nopeuden ja tason kasvu on joka päivä hämmästyttävää. Ja siihen perustuu pitkälti myös vauva-ihmeisten kiehtovuus. Pieni ihminen kasvaa yhdessä vaiheessa niin hirvittävää vauhtia, että siinä tajuaa elämän ihmeen. Valitettavasti tuo vaihe korvautuu ensimmäisellä uhmavaiheella, joka hieman tuota ihanuutta saattaa rapauttaa.

Vanhemmat ja lapsettomat

Katson vieläkin karsaasti niihin leijonaemoiksi nimitettyihin persooniin, joiden koko elämä kiertää lasten ympärillä ja joiden maailmaan ei muuta mahdu kuin lapset, lapset ja lapset. Minusta on sairasta uhrata kaikki oma lasten eteen ja antaa kaikesta omasta periksi sen takia, koska lapset. Kenenkään aikuisen elämää ei voi korvata lasten elämällä eikä kenenkään aikuisen omat tarpeet ole niin arvottomia, etteikö niitä pitäisi pitää yllä myös silloin, kun elämässä on lapsia. Ei ole olemassa sellaista "sitku"-elämää, jota aletaan elää heti sen jälkeen, kun viimeinen lapsi luovuttaa avaimet pöydälle ja jättää osoitteenmuutoskortin tiedoksi.

Toisaalta yhtä karsaasti katson niitä vanhempia, jotka pitävät lasten saannin jälkeen kiinni vain siitä omastaan. Vaikka perheessä on pieniä lapsia, niin piinallisesti huolehditaan ensin omista menoista ja harrastuksista. Aikuisten aikataulut sanelevat täysin perheen ajankäytön ja lapset kulkevat siinä sivussa - eivät muuten kulje. Tätä samaa rotua minusta edustavat myös ne perheet, joissa lapset kuuluvat kokonaan äidille tai isälle ja toinen osapuoli elää elämää kuin lapsia ei olisikaan. Ennuste noille parisuhteille on vähän kehno, koska jossain vaiheessa päälle iskee takapotku, jossa kotivanhempi ottaa omansa pois - usein sellaisten korkojen kera, joita nähtiin 80-luvun asuntolainoissa.

Kuten elämässä yleensä, tässäkin hyvä tasapaino on enemmän kuin kullanarvoinen. Aikuiset kaipaavat molemmat jotain henkireikää lapsiperheen pyörityksen lisäksi ja toisaalta taas lapsen tarpeiden vähättely omien tarpeiden alle on rikos lasta kohtaan. Lapsi ei ainakaan toistaiseksi ole mikään kasvuautomaatti, joka kulkee sivussa. Pienenä lapset vaativat aikaa ja se tarve vähenee iän myötä. Ja näin tulee suhtautua myös ajankäyttöön.

Kun saa katsoa oman pienen kasvua, niin alkaa ymmärtää hyvin niitä ihmisiä, jotka ovat lapsettomuudesta katkeria. Tuskin on kipeämpää vajetta kuin lapsenpuute sellaiselle ihmiselle, joka niitä aidosti haluaa. Sen vuoksi en pidäkään kovinkaan kummallisena sitä, että lapsettomuuden eriparisuus kaataa parisuhteita. Halu päästä lapsiperheellisten joukkoon on niin iso asia, ettei siitä voi antaa periksi - ei mies eikä nainen. Itse en tuota suurta kaikenkattavaa halua isäksi ole kokenut, suhtautumiseni on enemmänkin rationaalinen "käy kuin käy"-tyyppinen. Mutta isyys on asia, josta olen erittäin ylpeä. En kuitenkaan menisi markkinoimaan lasten hankkimista ihmiselle, jonka tiedän lapsettomaksi -jokainen tehköön omat valintansa näin isojen kysymysten äärellä. 

Lapsellisilla kärsivät harrastukset ja parisuhde

Lasten saaminen on vanhempien parisuhteelle murhaa. Kun aikaa on vähän, niin se tarkoittaa valitettavasti sitä, että parisuhteen vaatimaa aikaa lykätään. Seksiä harrastetaan enää mielikuvissa ja pussailutuokioita näkee vain naistenlehtien sivuilla (ne, jotka niitä ehtivät lukemaan). Parisuhde ei pienten lasten perheissä pysykään hengissä muuten kuin tekohengittämällä. Sitä on vaalittava vaikka väkisin ja hampaat irvessä ja yhteisen peiton alle on mentävä kaikkina aikoina säännöllisin väliajoin. Mitään erikoisuuksia tuskin kannattaa haaveilla muutamaan vuoteen, mutta se pienikin fyysinen yhteys voi pelastaa kokonaisen parisuhteen. Kipinä, jonka annetaan sammua, ei helpolla enää roihua senkään jälkeen, kun lapset eivät yörauhaa häiritse, vaan vanhemmat ovat silloin jo keksineet omat rutiininsa, joihin toinen ei kuulu. Ja kuulen jo korvissani äänen "onko se seksi niin tärkeää" - on se. Perustelen sitä sillä, että se on ainoa asia, joka kuuluu parien kahdenkeskiseen elämään, jota ei voi korvata millään muulla. Ja jos tuo privaattipuoli puuttuu, niin se on kuin katkaisisit parisuhteen napanuoran ja päästäisit toisen karkuun. Seksi ja kaikenlainen fyysinen läheisyys on parisuhteen liima, joka pitää ihmiset yhdessä. Siitä kannattaa pitää kiinni, vaikka se välillä tuskaa tuottaakin.

Toinen mikä kärsii, ovat aikuisten jutut. Etenkin kotivanhempi kokee pienten lasten kanssa aikuispuhevajetta. Siis sitä, että ei enää kuule juttuja aikuisten maailmasta tai ylipäänsä kodin ulkopuolelta. Pientenkin lasten kanssa kannattaa pitää huolta siitä, että vanhemmat ehtivät jutella ja vaihtaa kuulumisia. Ja puhua nimenomaan jostain muusta kuin lapsista ja kodista ja perheestä ja ylipäänsä siitä kaikesta, mikä on niiden neljän seinän sisällä, joissa eletään.

Minua itseäni välillä ahdistaa se, ettei maailmaan mahdu muuta juteltavaa kuin lapset ja niiden asiat. Haluaisin keskustella jostain, mikä on vähän aikuismaisempaa, mutta toisen suusta tulee ainoasaan lauseita, jotka alkavat lapsipohjaisella aiheella. Toisaalta sen ymmärtää, että ajatusmaailmasta ison osan haukkaavat lapset, mutta eikö olisi muutakin?

Harrastuksista ja omasta ajasta luistaminen on täysin oma mokani, mutta niin vaan on päässyt käymään. Tuossa onkin minulle parantamisen paikka. Kaipaisin enemmän omaa aikaa tai aikaa harrastaa ja liikkua. Olen onnellinen, että vaimoni on löytänyt itselleen harrastuksen ja hänestä näkee, että aika pari kertaa viikossa "ulkomaailmassa" tekee hyvää. Toivottavasti itse menen pian perässä.

Lapselliset ja lapsettomat elävät kovin erilaista elämää. Kumpikaan ei kuitenkaan ole toistaan parempi, vaan parasta aina on se, että ihminen itse allekirjoittaa omat valintansa. Ja parisuhteet eivät lapsiperheissä elä itsestään, vaan vaativat kovaa työtä, jos ne meinataan kannatella yli pahimpien ruuhkavuosien. Jossain vaiheessa pienet lapset ovat isoja lapsia ja jossain vaiheessa avainkaapissa roikkuvat ne kaikki avainkaulanauhat, jotka tällä hetkellä vievät lapsiperheiden arjesta leijonanosan.

torstai 19. tammikuuta 2017

Tätä ei ollut ennen

Istuimme yhtenä iltana kaikkien kolmen lapsen kanssa keittiönpyödän ääressä syömässä iltapalaa. Mitäpä teimme? Ei me seurusteltu tai vaihdettu kuulumisia, vaan kaikki neljä oli omalla tabletillaan ja kahdella oli luurit päässä, koska he katselivat omia ohjelmiaan. Minä tutkin tabletin näytöltä uutisia ja keittiön äänimaailma täyttyi jonkun lastenohjelman tunnusmusiikista. Siitäpä siis aihe tähän kirjainkokoelmaan....

Muistatteko lapsuudenkodistanne, että joka paikka olisi ollut täynnä latureita, johtoja tai ylipäänsä kaikenmaailman sekamelskaa, jonka toisessa päässä on usb-liitin ja toisessa päässä mini-usb. Meillä kun jokainen käyttää oma puhelinta (pienintä lukuunottamatta) ja sitten tabletteja on siunaantunut iso liuta, niin se tietää samalla sitä, että latureita pyörii joka nurkassa ja pistorasioista roikkuu jokin sähköhäntä. Kummunikaatiovälineiden lisäksi ladataan kaiuttimia, kannettavia tietokoneita ja muita mahdollisia ja mahdottomia aparaatteja, joita tekniikan jumala kehittää... Mutta silti - se oikea laturi on aina kateissa!



Tabletit ovat mullistaneet niin meidän aikuisten kuin lastenkin elämän aika totaalisesti. Nyt jo huomaa, että telkkari jää melko lailla koskemattomaksi (jos ei rouvan outoa riippuvuutta katsella Emmentaalia ja sitä saksalaista höpö-saippista lasketa) ja ohjelmat katsotaan pääasiassa omaan aikaan ja omassa paikassa tabletilta. Tuolle pienimmälle tämä tarkoittaa sitä, että lastenohjelmia voi katsoa milloin vaan, eikä tarvitse orjallisesti odottaa kello "Pikku Kakkosta" aamulla tai illalla.

Minulle Spotify on tehnyt samaa. Olen musiikin heavy-useri ja mielelläni kuuntelen monenlaista musiikkia.Biisit löytyvät fiiliksen ja jaksamisen mukaan - joskus tekee mieli luukuttaa kasariheviä ja olla Iron Maidenin jäsen, kun taas välillä sitä kaipaa ihan klassisen kosketusta. Joskus taas laiskottaa niin, että laitan vaan jonkun top-listan soimaan ja koetan ymmärtää, mistä nuorisomusiikissa on kyse.

Lapsuudesta muistan, kuinka jotain lp-levyä varten piti saada säästöön 60 markkaa ja se oli usein työn ja tuskan takana. Silloin ei paljon fiilispohjalta musiikkia kulutettu, vaan homma perustui pitkälliseen suunnitteluun ja ennakointiin. Kaveriporukassa joku osti yhden kasetin tai levyn ja sitä sitten lainailtiin ja lopulta jopa kopioitiin. Ensimmäinen musiikkimaailmaa mullistanut keksintö olikin kaksipesäinen mankka, jolla saattoi kopioida kavereilta lainattuja kasetteja. Ja sen jälkeen seuraava mullistus taisi olla CD-levy, joka nyt jo muistuttaa antiikkia.

Ei saattane meidän lapsilla olla levykaappeja tai edes stereoita. Jos noita teinejä seuraa, niin luultavasti heistä seuraava sukupolvi syntyy jo jonkinlaiset luurit päässä, jotta he voivat olla "online 24/7". Musiikin tekeminenkin on muuttunut. Enää ei tähdätä siihen, että tehtäisiin hyvä levy, vaan levyn tekemisestä tähtäin on siirretty siihen, että tehdään sarja hyviä biisejä säännöllisin väliajoin. Nykymuusikoista ei edes monista saa mitään discografiaa, sillä yhden hitin ihmeitä tulee entistä enemmän ja suosiosta on tullut enemmän kertakäyttökamaa kuin pitkällistä uraa.  Mutta koska olen 70-luvun lapsi, niin minä kuuntelen ja kaipaankin hyviä albumeita - ja jopa ostankin niitä muutaman vuodessa.

Ei puhuta - tekstataan, jooko?

Kommunikointi tuon teini-armeijan kanssa perustuu pääasiassa kirjalliseen viestintään. Aina toisinaan tuntuu, että enemmän mekin keskustelemme whatsapp-viestein kuin naamatusten. Sehän tarkoittaa sitä, että keskustelu sujuu suunnilleen näin:

Äiti: "Missä olet ja milloin tulet kotiin?"
Lapsi: "Zögell, 7"

Äiti: "Miten päivä on mennyt, onko kaikki ok?"
Lapsi: "Ok"

Äiti: "Hei, siusta ei ole kuulunut koko päivään mitään, olen tosi huolissani, olethan kunnossa?"
Lapsi: "Joo"

Jos sanat tässä maailmassa jotain maksaisivat tai niiden käytöstä kannettaisiin vero, niin ei nuo lapset ainakaan sanojen liikakäytön takia kaatuisi konkurssiin. Todellisuudessa tuo tekstari-kulttuuri on köyhdyttänyt lasten kieltä todella paljon, vaikka toisaalta se tekee kielestä uudenlaista, melko kekseliästä ja soveltavaa. Tänä päivänä käyttökieli muuttuu ja uudistuu koko ajan ja nopeutuvalla tahdilla. Sana, joka tänään on muodissa, on huomenna jo merkki todellisesta junttiudesta.

Kieltä köyhdyttää myös se, että iso osa lapsista ei juurikaan lue lehtiä saatikka sitten kirjoja. Luin äskettäin artikkelin, jonka mukaan lukevan nuoren sanavarasto koostuu jopa 70 000 sanasta, kun taas lapsen, joka ei lue, sanavarasto voi olla ainoastaan 15 000 sanaa (ja noissa ilmeisesti sanoiksi lasketaan sanat "öö", "joo", "hmm" sekä erilaiset kolmekirjaimiset lyhenteet, jotka vaihtuva viikottain - sekä tietenkin "vittu" ainakin seitsemän eri kertaa, koska sitä käytetään niin paljon ja eri yhteyksissä).

Itse asiassa tuo koko nuorison v-kulttuuri on mullistanut koko suomalaisen kieliopin - koskaan ennen ei sama sana ole voinut olla kaikkia mahdollisia  sanaluokkia aina substantiivista partikkeliin saakka.


Video on nuorten formaatti

Mutta eipä soimata suotta. Nuoret kommunikoivat ja hakevat tietoa omin keinoin. Nuorten formaatti on video. Tuollainen keskivertonuori voi viettää tavallisesta arkipäivästä 85% katsoen tabletin näytöltä erilaisia videoita, joita sinne ovat ladanneet samanlaiset tavis-teinit. Noissa videoissa ei ole meidän keski-ikäisten mielestä mitään järkevää sisältöä tai infoa, mutta kummasti ne vetävät puoleensa. Ja pikkuhiljaa aletaan myös ymmärtää, mikä mieletön markkinavoima noissa videoissa piilee. Jos mmiisas sanoo, että jokin tietty meikkivoide on paras ja just se oikee, niin kanavan kolmestasadastatuhannesta tilaajasta jokin prosentti tuosta vinkistä ottaa vaarin. Tuo kaikki on markkinamiehillä puhdasta rahaa.

Arvostan nuorissa sitä, että he tekevät itse ja seuraavat myös toisia itsetekeviä. Enää ei videoiden tarvitse olla amerikkalaisen kertakäyttökulttuurin tuote, vaan eniten seurataan videoita, joka on kuvattu omassa olohuoneessa. Samaa arvostan myös blogeissa. Nuoret (tai se lukeva 70t sanavaraston osaava osa siitä) lukee toisten nuorten blogeja ja arvostaa siis ei-niin-markkina-kulutus-höttöä. Ja se tarkoittaa, että nuorelle osaa parhaiten puhua ja välittää tietoa toinen nuori - ja omin kotikutoisin keinoin. Videoiden tekeminen ja lataaminen kaikkien nähtäväksi vaatii rohkeutta ja tiettyä itsekritiikittömyyttä. Halu tehdä jotain omaa voittaa pelon joutua arvostelun kohteeksi. Thumbs up!

Käyn itse säännöllisin väliajoin katsomassa, mitä videoita lapset katsovat - vieläkään se homman juju ei ole auennut. En todellakaan tajua, mikä niissä videoissa vetoaa tai miksi ihmeessä nuoriso niitä katsoo, mutta samapa tuo. Tuskin minunkaan vanhempani tajusivat, miksi huoneeni seinät oli täytetty kasarihevibändien julisteilla, joiden päähahmot näyttivät suunnilleen heroiinia piikittäviltä transuilta. 

Ajattomat teinit

Ajanhallinnassa teinit ovat täysin toivottomia. Jos annat teinille kellonajan, jolloin hänen tulisi olla jossain, niin todennäköisyys osumalle on pieni. Tämä ei tosin ole täysin teinien syy, sillä ympäristömme on rakennettu pitkälti siihen, että kellon tunteminen tai noudattaminen ei ole mikään edellytys pärjäämiselle. Televisiota ei tarvitse katsoa kellon kanssa, koska ohjelmat näkyvät portaaleissa läpi vuorokauden. Kaupat ja ostoskeskukset ovat auki aina ja ihmeiden taikamaailma eli internet on täysin ajaton ajankulutuspaikka. Miksi teini siis tarvitsisi kelloa?

Todennäköistä on se, että tulevaisuudessa myös työt ja koulut irrotetaan ajasta. Se tarkoittaa sitä, että opinnot ja työt tehdään virtuaaliympäristössä ilman mitään sidonnaisuutta paikkaan tai aikaan. Seuranta perustuu suoritusten arviointiin ja opiskelujen tulokseen, eikä enää siihen käytettyyn aikaan. Meille ehkä käsittämätöntä, mutta teineille luultavasti arkipäivää. Ajatelkaa, jos jonain päivänä koko ajan mittaminen onkin historiaa ja kaikki kellonajat hylätään tarpeettomana. Mitä silloin kirjoitetaan hautakiveen kuolinajaksi?

Maailma muuttuu ja meidän keski-ikäisten on vaan jotenkin tsempattava, että pysymme muutoksen perässä. Teinit voivat parhaimmillaan olla meille niitä parhaita opettajia siitä, mihin suuntaan tulevaisuus on menossa. Suhtautukaa teitä ympäröivään teinimaailmaan kuin Avara luonto-dokumenttiin - kun sille uhraa hieman aikaa ja keskittyy, niin varmasti oppii jotain uutta.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Lapsen kanssa muualla

"...kun olen kolmannen kerran pyytänyt lasta rauhoittumaan ja lopettamaan huutamisen, lapsi ottaa seuraavan vaiheen käyttöön. Hän nostaa volyymia vielä entisestään, potkii ja rimpuilee niin, että ulkopuolisesta homma näyttää lapsikaappaukselta tai vähintään pahoinpitelyltä. Jos huuto oli äsken korviahuumaava, niin nyt se päihittää jo kovimmankin palosireenin. Nostaessani lapsen olkapäälle, tunnen selässäni kahdenlaisia katseita - puolet tulee niiltä, jotka tietävät, mitä ajattelen ja puolet niiltä, joilla ei ole hajuakaan. Poistumme salista mahdollisimman vähin äänin..."

Aina välillä meidän aikuisten tekee mieli päästä pois kotoisten neljän seinän sisältä katsomaan, mitä muualla maailmassa on. Vaikka tiilitalossa mainoksen mukaan asuu onnellinen perhe, niin toisinaan mekin kaikki onnelliset muutumme onnettomiksi ja hermot palavat toinen toisiimme. Silloin on kiva päästä katsomaan urheilua, konserttiin, messuille tai ylipäänsä johonkin, jonka ihmismäärä sisältää muitakin ihmisiä kuin a) perheenjäseniä, b) sukulaisia, c) ystäviä tai edes d) muita lapsiperhetuttuja. Ja kun isovanhemmat asuvat yli sadan kilometrin päässä tai pari metriä mullan alla, niin se lähteminen tarkoittaa, että lapset on otettava mukaan. Kaikki lapsiperheet tietävät, että aina se ei ole täysin mutkatonta.

Lapsen vieminen katsomaan tapahtumia tai tilaisuuksia on sekoitus tiedettä ja taidetta. Siinä pärjää hyvällä valmistautumisella, rennolla otteella, sopivalla huumorilla sekä e-rit-täin pitkillä hermoilla.

Tapahtuman valinta

Kuinka valitaan tapahtuma, johon lapsen voi viedä? En suosittele ottamaan kolmevuotiasta Savonlinnan oopperajuhlille ensi-iltaan muiden samantasoisten kanssa. Voi helposti käydä niin, että oma sopraano alkaa kilpailla lavalla kiekuvien kanssa ja pahimmassa tapauksessa hän ottaa voiton. Sehän taas tietää, että se palkattu sopraano alkaa väkisin murjottaa ja koko oopperajuhlat ovat pilalla.

Sen sijaan kannattaa valita tilaisuus, jossa mahdolliset vahingot ovat mahdollisimman pienet. Eli kannattaa laskea niin, että jos tilaisuudesta joutuu lähtemään ensimmäisen kolmen minuutin jälkeen kotiin, niin lippujen maksaminen turhaan ei harmita, eikä tapahtuman näkemättä jääminen jätä sieluun kohtuuttoman suuria arpia. Sen lisäksi kannattaa ajatella tilaisuutta, jossa lapsi saa aikaan pienimmät vahingot. Eli kannattaako lasta viedä katsomaan museoon kiinalaisia maljakoita, jotka on pystytetty hyllyille, jotka lapsikin saa kaadettua?

Totta kai lähtökohtaisesti kannattaa etsiä tilaisuuksia, jotka kiinnostavat sekä lasta että aikuista. Tämä tarkoittaa tietenkin riittävän yksinkertaista viihdettä, koska ajatus on tarjota lapsille viihdykettä, mutta samalla aikuisille aivojen tuuletusta. Muistan itse, kun veimme lapset ensimmäistä kertaa festareille. Siellä ne huojuivat samalla tavalla kuin muukin festarikansa. Juopot oli nätisti aidattu omiin karsinoihin ja ylipäänsä fiilis oli rento. Koko tapahtuman pahin miinus taisi olla se, että lapset oppivat viimeistään silloin Petri Nygårdin alatyylin tuuheat sanoitukset ja rallattelivat niitä sitten pitkin kyliä - mutta oli se sen väärti.

Kolmas kriteeri lapsiystävällisen tapahtuman valinnalle on se, että sieltä on päästävä helposti pois. Puolet lasten kanssa koetuista tapahtumista päättyy kuitenkin siihen, että jossain vaiheessa ökömökö iskee, syntyy riita ja sitten lähdetään hälytysajossa pois katsomosta. Toisella punottaa naama huutamisesta ja toisella häpeästä. En siis suosittele kenellekään lähtemään lasten kanssa arvokkaan tv-ohjelman nauhoituksiin ja kertomaan siitä etukäteen tekstarilla kaikille sukulaisille. On asteen verran noloa, jos ohjelman taustalla kuuluu kovaan ääneen, kuinka kolmevuotias kertoo isin olevan tyhmä ja kieltäytyy täysin olemasta hänen kaveri enää ikinä. Toisaalta ehkä se joihinkin ohjelmiin toisi pikanttia maustetta, kun siellä taustalla näkyisi potkivaa lasta juoksujalkaa kantava isi.

Oikea ajoitus on kaiken a ja o

Aina on fiksua ottaa tilaisuus, jossa on paikkaliput. Tällöin voit ottaa paikat käytävän vierestä ja tiedät varmasti pääseväsi helposti poistumaan katsomosta pissille/kävelemään/katsomaan, mitä tuolla on/uudestaan pissille/ostamaan karkkia/lopulta pois vaihteleva minuuttimäärä ennen loppua. Kaikki ymmärtävät, että tämä on parasta jo yleisen viihtyvyyden kannalta. Fiksut ja kokeneet vanhemmat tunnistaakin siitä, että heillä on paikat käytävän varrelta, olkapäillä kassi, jossa on viihdepaketti ja he saapuvat katsomoon sopivasti kymmentä minuuttia ennen tilaisuuden alkamista. Sitten taas ne kokemattomat nuoret vanhemmat tuntee siitä, että he tulevat paikalle puolta tuntia ennen tilaisuutta, heillä ei ole mitään mukana ja he istuvat niillä paikoilla, jotka ovat keskellä riviä. Toisaalta nuo vanhemmat antavat meille kokeneemmille vanhemmille pientä huumoria. Mikään ei ole antoisampaa kuin seurata sitä, kuinka elämä opettaa.

Tilaisuuteen ei kannata koskaan tulla liian aikaisin tai liian myöhään. Jos tulet paikalle puolta tuntia aikaisemmmin, niin lopputulos on se, että seurueen lukutaidottomat ehtivät kyllästyä jo vartti ennen tilaisuutta ja paikalta joudutaan poistumaan ennen tilaisuuden alkua. Toisaalta taas, jos tulet paikalle minuutti ennen tilaisuuden alkua, niin tilaisuus ehtii alkaa ennen kuin lapsi on kysynyt kaikki aiheeseen liittyvät sata kysymystään. Se tarkoittaa sitä, että vastaat koko tilaisuuden ajan lapsen kysymyksiin, jotka kaikki ovat yhtä vaikeita ja alkavat kysymyksellä "isi, miksi....".

Tapahtuman viisi vaihetta

Yleensä tapahtumat noudattavat viittä yleensä samaa vaihetta.

1)Utelias
Ennen tilaisuuden alkua lapsi on kaikesta innostunut. Hän kyselee valtavan määrän kysymyksiä alkaen siitä, miksi tuo verho on sininen ja päättyen siihen, miksi tuo setä on kalju tai miksi tuolla tädillä on noin iso pylly. Fiksu vanhempi osaa jo etukäteen keksiä vastaukset niin, ettei jatkokysymyksiä synny (Verhot ovat siniset, koska vihreä kangas oli loppu ja tädin pylly on iso, koska siellä on piilossa peikko, joka syö uteliaat lapset). Utelias lapsi on mahtava - hän keksii ympäristöstä asioita, joita vanhemmat eivät huomaa ja itse ainakin hämmästelen sitä, millaisena lapsi maailman näkee. Mistään ei opi niin paljoa kuin lapsesta, joka tutkii maailmaa. Tämä vaihe kestää siihen saakka, kunnes tilaisuus alkaa. Sitten seuraa...

2) Innostunut 
Ja tässä taas nuorille vanhemmille ilmainen neuvo. Innostusvaihe kestää ne kolme ensimmäistä minuuttia, kun lapsi on oikeasti aivan satasella mukana tapahtumassa. Hän joraa, taputtaa, nauraa, tanssii ja ottaa täysin sydämin riemun irti. Hetken ehdit ajatella, että tämä oli paras idea ikinä. Ota valokuvia ja tee kaikki onnea pursuvat some-postaukset juuri tässä vaiheessa, sillä se on hetki, joka ei enää palaa. Ja jos aiot olla itse kiinnostunut tapahtumasta, niin kannattaa carpeta diemiin heti, koska kohta kätesi ovat täynnä jotain muuta.

3) Kyllästynyt
Lapsen mielenkiinto on kuin keski-ikäisten seksi. Täynnä isoja ennakko-oletuksia, mutta sisältö on loppujen lopuksi lyhyt ja kiihkeä. Konsertin ensimmäisen biisin jälkeen pienin on yleensä nähnyt tarpeeksi ja on aika tehdä jotain muuta. Peliin astuu tiede ja kokemus. Meillä etenkin äiti-ihminen on tämän asian mestari. Hän on yleensä aina varautunut vaiheeseen kolme seuraavalla tavalla:

- Keksi nokkelia kysymyksiä, joilla saat lapsen mielenkiinnon määrää nostettua ainakin viidellätoista minuutilla. Seurustele lapsen kanssa ja koeta hämätä häntä katsomaan jotain uutta.
- Lahjo lasta karkeilla tai muulla sopimattomalla. Meillä rusinapaketti ja Puuha-Pete-aski on ostanut monta puolikasta konserttia tai salibandy-peliä. Hinta mielenrauhalle ja omalle nautinnolle on tässä tapauksessa halpa. 
- Ota mukaan aina ja kaikkialle tarrakirja, puuhakirja tai joku tehtävävihko. Lapsi saattaa jostain kumman syystä kiinnostua katsomossa täyttämään tarrakirjaa tai muuta tehtäviä sisältävää vihkosta. 
- Anna lapselle puhelin tai tabletti. Tätä ei tietenkään kunnon vanhempi voi suositella, mutta kaltaisellamme keski-ikäisellä kaikentehneellä perheellä tämä on jo sallittujen listalla. Tiedämme jo muutenkin, että emme ole tähtikasvattajia, joita kuvataan Meidän perhe-lehteen, niin sama on tehdä virheitä vielä entistenkin päälle. Toisinaan sorrumme surutta siihen, että lapsi saa katsella aivotonta sähköviihdettä sillä välin, kun me saamme nauttia urheilusta tai musiikista. 

Meidän perheelle kaikkein kullanarvoisin apuväline on kuitenkin ollut pienimmän isosisko, siis perheen keskimmäinen. Hän on pelastanut tilanteita varmaan enemmän kuin mikään yllämainittu yhteensä. On enemmän kuin Luojan lahja, että perheessä on yksi väsymätön ja pikkusiskon kanssa puuhaava sisar, joka kävelyttää siskoaan pitkin Urheilutalon käytäviä sillä välin, kun isoveli tekee mailallaan taikoja pelikentällä. Kiitos S!

4) Riitaisa
 Meilläkin saattaa toisinaan tilanne hieman kärjistyä. Emme saavuta konsensusta lapsen kanssa hänen mielihalujensa tyydyttämisestä eli toisin sanoen kukaan ei enää jaksa kävellä pitkin katsomoita tai käyttää lasta katsomassa kahviota, ostamassa arpoja tai ylipäänsä hänen korkeutensa viihdyttämisestä. Silloin lopputulos voi jopa pahimmilllaan olla se, jolla tämä kirjoitus alkoi. Onneksi ei kuitenkaan liian usein - saattaisi mennä äkkiä usko koko omaan kasvatuskykyyn. Riitaisan lapsen kanssa pärjää, kun ei itse mene mukaan riitaan, vaan koettaa olla rauhallinen ja saada lapsen kiinnostumaan joko pelistä tai sitten jostain muusta. Epäonnistumisia tulee kuitenkin kaikille - mutta nekin kasvattavat nahkaa paksummaksi.

5) Väsynyt
Jos homma venyy liian pitkälle, niin unihan siinä voiton vie. Katsomoissa näkeekin usein lapsia, jotka nukkuvat vanhempiensa sylissä tai penkillä tai jossain siinä välissä. Nuo vanhemmat ovat saavuttaneet erävoiton, jonka voitonmerkkinä heillä itsellään on katselurauha ja lapsella taas on uni. Toki jokainen vanhempi tietää, että illalla tuosta unesta saatetaan maksaa pientä hintaa, mutta se on vasta sitten.... En muuten suosittele ketään vierasta herättämään sellaista lasta, joka konsertissa tai urheilutapahtumassa nukkuu. Siitä voi tulla nenään monesta eri suunnasta.

Vaikka lasten kanssa ulkomaailmassa käyminen voi olla vaativaa ja joskus jopa toivottoman vaikeaa, niin minusta lapsiakin tulee tuulettaa kodin ulkopuolella. Ei lapsi maailman tavoille opi, jos heitä ei opeta ja opettelu kannattaa aloittaa pienetä pitäen. Lasten kanssa "ulkoilu" voi tuoda vanhemmalle henkisiä mustelmia ja aiheuttaa häpeää, jonka muistaa lopun ikäänsä, mutta uskokaa pois - se on täysin sen arvoista. Vanhempana lapset todennäköisesti muistavat juuri sen, että heidän kanssaan oltiin muuallakin kuin kotipihalla ja kiittävät siitä. 

PS. Ja totta kai huutavaa lasta paheksutaan ja katsotaan pitkin nenän vartta. Se on reaktio niiltä, jotka eivät samaa ole kokeneet tai ovat jo autuaasti unohtaneet, mitä lapsen kanssa oleminen oli. Heistä ei kannata välittää, kärsikööt omasta ymmärtämättömyydestään. 

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Siunatut sunnutaiaamut

Hupsistakeikkaa, otsikosta tulikin hieman uskonnollissävytteinen, vaikka kirjoitus ei varmasti sitä ole. En aio kirjoittaa mitään Jumalasuhteestani, enkä siitä, että heräisin kirkkokäynnille sunnuntaisin (koska sitä en tee). Eipä sillä, etteikö se tarpeeseen säännölllisesti tulisi, mutta jääköön toiseen kertaan.

Lapsiperheessä omaa aikaa ei saa, vaan se täytyy ottaa. Jokaiselle minuutille on meilläkin yhdestä neljään muuta ottajaa ja jos istahdat sohvalle toimettomana tai koetat salaa vetää vilttiä korville pieniä nokosia varten, niin paikalle ryntää taatusti joku perheenjäsenistä kysymään kyytiä/leikkiseuraa/apukokkia/puurovahtia/taimuutajokapakottaanousemaanylös. Olenkin vahvasti alkanut epäillä, että meille on sisälle asennettu joku "isä- ja äitivahti"-kamerajärjestelmä, joka hälyttää kaikkien muiden puhelimissa silloin, kun isä- tai äiti-ihmisen leposyke laskee oikean levon tasolle. Tai ehkä meihin vanhempiin on istutettu onnistuneiden nokosten aikana jokin paikannussiru, joka kertoo sijaintimme ja lepotilan sitä kaipaaville.

Ja arvasitte ehkä - tähän kohtaan minulle tuli kirjoittamiseen pakollinen tauko, koska makuuhuoneesta tulivat pienet askeleet ja olivat leikkikaveria vailla....

Olen kuitenkin paikallistanut yhden hetken, jolle ei ole ketään muuta ottajaa. Ne ovat sunnuntaiaamut. Teinit nukkuvat pois elämänahdistustaan ja niitä ei hereille saisi, vaikka korvanjuuressa räjäyttäisi isommankin ydinlatauksen. Pieninkin alkaa jo oppia, että viikonloppujen lastenohjelmat alkavat vähän myöhemmin, joten Ylen tekstiuutisia on turhaa nousta katsomaan. Ja vaimokin tahtoo viikonloppuisin ottaa vähän pidemmät unet, eikä siis ole seuraa vailla vielä aikaisilla tunneilla. Siis nyt puhutaan aamusta noin kello viidestä eteenpäin.

Kuten tunnettua, olen kehno nukkumaan ja heräänkin yleensä jossain vaiheessa vielä aamuyöksi laskettavaa aikaa. Etenkin nyt talvisaikaan alkaa henkinen paini siitä, jäänkö lämpimän peiton alle kuluttamaan aikaa pimeässä, vai nostanko itse itseni niskasta kylmään ulkomaailmaan ja starttaan päivän heti käyntiin. Talviseen kylmään taloon nouseminen vaatii kovin karaistunutta karjalaista luonnetta. 

Ei ketään ei missään

Sunnuntaiaamut ovat rauhallisia ja hiljaisia. Talo on äänistä vapaa ja pienen hetken voi kuvitella olevansa maalla, vaikka onkin keskellä ruutukaavaa. Aikaa nautiskeluun ei kuitenkaan jää, vaan on käytävä toimeen välittömästi. Vaikka kello onkin vasta viisi, niin aikavarkaat väijyvät nurkan takana odottaen tilaisuutta pilata oman hetkesi.

Unelmani on herätä kesäaamuun niin, että voin hiipiä höyryävän kahvikupin kanssa hakemaan lehden laatikosta ja kävellä suoraan takaterassin portaille lukemaan lehteä ja juomaan kahvia. On meillä terassilla pöytäkin, mutta jostain syystä nuo portaat ovat muotoutuneet minun paikakseni. Kesäisessä aamussa tuoksuu raikas yhdistelmä nurmikkoa ja kukkia. Äänimaailma koostuu erilaisten lintujen äännähtelyistä. Ja kyllähän se hymyilyttää, kun tietää, että nuo äänet tietävät sitä, että siellä vokotellaan naaraita ja koetetaan päästä pesänrakennuspuuhiin.

Olen tässä seitsemän vuoden aikana huomannut, että tuo unelma toteutuu maksimissaan kaksi kertaa kesässä. Vaikka kaikki fasiliteetit, kuten terassi, kahvi ja sanomalehti ovat saatavilla joka aamu, niin jostain syystä tuota rauhallista hetkeä ei vaan saa kiinni.

Kalliit minuutit

Näin talvisaikaan sunnuntaiaamun rutiinit ovat yleensä aika samat. Ensimmäisenä käyn kahvinkeittimen kimppuun ja koetan sikkaraisilla silmillä saada aikaan pannullisen mustaa kultaa. Arkisin en juo kotona kahvia, mutta viikonloppuisin en taas keksi muuta keinoa aloittaa aamua. Yleensä vielä juon ensimmäisen kupillisen suoraan tyhjään mahaan, jotta kofeiini saa parhaan mahdollisen tarttumapinnan ja humahtaa päähän käymättä missään välillä.

Kahvin jälkeen käyn hakemassa lehden tai sitten kulutan aamun lukemalla tai kirjoittamalla. Aktiviteetit riippuvat fiiliksestä ja fiilis riippuu ilmanpaineesta, sisäpoliittisesta tilanteesta tai sitten siitä, mihin kehon voimavarat riittävät. Parasta on kuitenkin se, että vanhat aivot saavat kerrankin käynnistyä rauhassa ja aloittaa päivän niin sanotusti puolilla kierroksilla.

Tykkään myös kuunnella musiikkia. Sunnuntaiaamun valinta on yleensä jotain rauhallista (ja sellaista, joka ei herätä muita). Suosikkejani viikonloppujen aamuun ovat samat. Olen viime vuosina tykästynyt kunnon amerikkalaiseen country-musiikkiin ja "thank God" Spotifysta, joka mahdollistaa tasan sellaisen musiikin kuuntelun, jota mieli sattuu halajamaan. Countryssa vetoaa rento fiilis ja "alla American"-tyyppiset tarinat. Suosittelen kaikkia kokeilemaan!

Toinen valintani viikonloppuihin on ooppera. Ooppera on salainen paheeni, jota suosin silloin, kun kukaan ei kuule. Etenkin meillä ei oopperan rakastajia ole minun lisäkseni yhtään - eikä ilmeisesti tule. Minua tuo musiikin muinaisjäänne kuitenkin kiehtoo ja joka kerta, kun kuuntelen Wagnerin aarioita, mietin, kuinka tuollaista musiikkia on voitu luoda 1800-luvulla. Oopperaan jää todella koukkuun, vaikkei sitä ymmärräkään.

Sunnuntain hiljaisten minuuttien määrä on täyttä arpapeliä. Joskus saattaa olla, että voin uppoutua kirjaan tai kirjoittamiseen tunneiksi, mutta joskus ensimmäinen seuraa kaipaava hiipii syliin jo viiden minuutin jälkeen. Ehkä se onkin tuo ajankäytön arvaamattomuus, joka tekee tästä aamujen vietosta niin jännää. Joka tapauksessa annan mieluummin periksi peiton alla vetelehtimisestä ja otan pienen tuokion aikaan itselleni, vaikka se aikaista heräämistä vaatiikin. Miten sinä käytät viikonloppuaamusi?



 

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Keski-ikäinen - Pikku Kakkonen

Tänään viettää neljäkymmentävuotispäiviään meille 80-luvun lapsille ah niin rakas lastenohjelma Pikku Kakkonen. Siis tuo lapsuuden iltojen ilo ja aikuisuuden hengähdystauon suoja on saavuttanut myös kultaisen keski-iän. Onkohan silläkin pohdinnassa elämän valinnat ja virheet ja pakollinen tarve tuntea olevansa nuori? Onkohan P2:lla kriisi?

Silloin ennen

Tätä kirjoittaessa odotan kahta asiaa - keskiviikon saunaa ja dokumenttia, joka kertoo pikku kakkosen kasvusta ja kehityksestä. Nuo lyhyet välähdykset vanhoista lastenohjelmista toivat mieleen ehkä noin miljoona muistoa siitä, kun kuvaputkitelkkaria katsottiin. Minulle tuo joka iltainen lastenohjelma sisältää muistoja seuraavista tyypeistä:

- Ransu-koira ja eno-Elmeri
- "Voihan änkeröinen" eli Pelle Hermanni (rauha hänen muistolleen)
- Lasse Pöysti ja iltasadut
- Nukkumatti, jolla oli enemmän vempeleitä kuin James Bondilla (ja joka oli kotoisin itä-Saksasta!)
- Nalle Luppakorva (käsi ylös, joka muistaa tunnuslaulun ulkoa!)
- Timo Taikuri
- Rosvo Rudolf

Kovasti on tuo lasten makasiini muuttunut. Eipä ollut meidän nuoruudessa Senjaa juontamassa, eikä siellä seikkaillut Ryhmä Hau. Mutta oli Pekka ja Ransu ja lapsille sentään ihan kokonainen ohjelma. Tuohon aikaan ei ainakaan minun muistaakseni ollut juuri muuta katsottavaa lapsille kuin P2 ja sitten lauantaisin Pätkis, joka esitti vanhoja Disneyn piirrettyjä. Meillä kotona taisteltiin televisioajasta verisesti lauantai-iltaisin, kun äiti halusi katsoa Lauantaitansseja ja minä tietenkin Pätkistä. Harvoin jäin voitolle... Johtuukohan omat antipatiani Heikki Hietamiesta kohtaan juuri siitä, että hänen naamansa vei minulta niin monta kertaa piirrettyjen tuoman nautinnon. Siinä sitä sitten koko perheen kesken katsottiin, että kuka siellä tanssilattialla mokaa ja näkyykö tuttuja. Vielä  tänäkään päivänä en keksi hölmömpää ideaa televisio-ohjelmaksi kuin Lauantaitanssit - pysyköön manan majoilla ikuisesti!

Nythän maailma on ihan mullin mallin. Lapsille tulee ohjelmia aamuisin ja iltaisin ja monelta eri kanavalta. Pikku Kakkonenkin tulee kaksi kertaa päivässä - eli onko se siis kakskertaakakkonen eli nelonen?

Perheenisät ja -äidit osaavat varmaan kaikki ohjelmien tunnarit ulkoa ja muistavat aika monen hahmon nimen. Tämä johtuu siitä, että kuuntelemme keittiössä, mikä ohjelma on alkamassa, jotta tietäisimme, paljonko rauhallista elämää vielä jatkuu.

Täytyy kyllä arvostaa kaikkia niitä lastenohjelmien tekijöitä. Heillä täytyy olla tekemiseen sataprosenttinen palo - ei tuota muuten jaksaisi. Oma suosikkini on ehkä Neppajymykerho, jossa lapset ovat lähettäneet askarteluja televisioon ja juontaja näyttää perässä, kuinka kukin askartelu on toteutettu. Voin vaan kuvitella, miten paljon lapsen ego kasvaa, kun näkee oman tuotoksensa telkkarissa. Ja toisaalta voin vaan kuvitella, kuinka vaikeaa on välillä pidellä pokkaa noita askarteluja tehdessä. Minä ainakin saattaisin revetä pari kertaa aivan totaalisesti jotain paperisammakkoa kokoon liimatessa...

Toinen suosikkini on ehdottomasti nimipäiväukko - meillä on lapsen kanssa aina arvuuttelukisa, mitä se ukko tällä kertaa tekee. Harmi vaan, että niitä muovailuvahahahmoja on niin vähän, että sama toistuu turhan usein. Hitto, ko osaiskin tehdä niin hyviä muovailuja itse!

Keski-ikäisen P2

Meille keski-ikäisille perheellisille Pikku Kakkonen on ihan toinen juttu. Se on luotettava lapsenvahti, joka tarjoaa aikuisille lyhyen hengähdystauon iltaisin. Kun kello tulee viisi, niin taaperon saa hiljennettyä vähäksi aikaa ja voi ottaa joko nokoset tai saattaa kodin vähäksi aikaa ihmisasumuksen näköiseksi. Jos sattuu oikein hyvä ilta, niin lapsen suosikkisarjoja tulee sellaisessa tahdissa, että arkivapaata tuleekin kokonainen tunti. Ja kun P2:n perään alkaa kolmosella Emmerdale, niin saa arjen rasittama aviomies rauhaa vielä toisenkin tunnin.

Aamuisin taas lapsi katsoo mielellään Pikku kakkosta ennen hoitoon lähtöä. Sillä saa ilmeisesti päivän helpolla käyntiin, kun ensin sängystä siirtyy sohvalle, katsoo vähän lastenohjelmia ja sitten käy pukemaan ja syömään. Vaikka tiedän, ettei se television katselu ehkä kaikkein fiksuin aktiviteetti lapselle ole, niin sallin tuon pienen synnin (koska saan itse juoda kahvin ja lukea lehden rauhassa).

Ja sitten ne viikonloput...

Viikonloppuisin P2 alkaa tuntia myöhemmin. Se on meille tuskaa, koska pieni ei suinkaan nuku sinne kahdeksaan, milloin lastenohjelmat alkavat. Se siis tarkoittaa, että toinen aikuinen herää aikaisemmin ja viihdyttää lasta kahdeksaan, kunnes vahtivuoron ottavat lastenohjelmat. Sen jälkeen sitä voikin sitten liukua lämpimän peiton alle takaisin....veikkaankin, että Pikku Kakkonen on pelastanut monta keski-ikäisten avioliitoa ja seksielämää antamalla ilmaisen lapsenvahdin siksi viiden minuutin mittaiseksi ajaksi, jonka tuo vanhojen ihmisten romantiikkatuokio tarvitsee.

Me keski-ikäiset olemmekin paljosta velkaa Pikku Kakkoselle. Lapsuudessa se tarjosi meille katsottavaa ja meidän omaa viihdykettä ja nyt vanhempana tuo sama kaveri vahtii meidän lapsia ja tarjoaa iltaan pienen hengähdystauon ja viikonloppuisin ehkä enemmänkin. 

Onnea Pikku Kakkonen!

torstai 5. tammikuuta 2017

Mäet ja Laaksot

Jos istuisitte alas ja alkaisitte katsoa omaa elämäänne taaksepäin. Kuinka paljon taaksepäin muistatte ja mitkä ovat ne muistot, jotka tulevat päällimmäisinä mieleen? Muistatteko menneestä elämästä ikäviä vai onnellisia asioita? Eläisittekö elämänne toisella tavalla, jos sen saisi kelata taaksepäin ja aloittaa uudelleen jostain kohdin?

Kun on iältään päälle neljäkymmentä, niin on siitä onnellisessa iässä, että muistaa asioita kaksikymmentä vuotta taaksepäin (eikä ole unohtanut vielä paljoakaan). Niin pitkään ajanjaksoon mahtuu melkoinen potti elämää ja kahteen vuosikymmeneen on ehtinyt tehdä vähän kaikkea - jotain fiksua ja jotain vähemmän fiksua. Yksi yö kun taas valvoin itsekseni, mietin, mitkä jutut ovat jääneet päällimmäisenä mieleen alkaen siitä ajasta, kun olin parikymppinen jolppi.

Ne hyvät jutut

Ihan ensimmäisenä ainakin minun mieleni alkaa hakea asioita, jotka ovat tuottaneet suurta iloa tai, joista jäänyt muisto on positiivisesti voimakkain. Tietenkin muutamien viime vuosien isot jutut tulevat ekana mieleen - lapsen syntymä, omat häät, talon osto eli ne samat huippuhetket, joita meistä suurin osa kokee. Keski-ikä onkin monesti yhtä muistojen ilotulitusta, jolloin elämässä tapahtuu paljon isoja juttuja.

En ole mikään fanaattinen automies, mutta jostain syystä kaikki omien autojen ostot ovat jääneet mieleen. Muistan, kun ostin ensimmäisen Honda Civicin Jyväskylän Auto-Bestistä opintolainalla. Oli melkoinen vallantunne ajaa omalla autolla pitkin Jyväskylän katuja. Samoin tietenkin sen, kun ajoin kolmekymppisenä moottoripyöräkortin ja astuin ensimmäistä kertaa liikenteeseen kaksipyöräisellä - en ole koskaan ennen tai jälkeen tuntenut sellaista sekoitusta turvattomuudesta, pelosta ja huikeasta ajofiiliksestä kuin silloin. Mietin, että hullut näitä vekottimia ajaa. Nyt kymmenen vuotta jälkeenpäin olen aika onnellinen, että tuolloin hurahdin. Vaikka ajot ovat jääneet parina kesänä vähemmälle, niin kyllähän moottoripyörän kevään ensimmäinen startti on aika äijää.

Ulkomaan ja miksei kotimaankin matkat ovat minulle myös asioita, joista on jäänyt tosi hyviä muistoja. Minusta matkailuun sijoitettu raha on kyllä aina käyttämisen väärti, koska välillä on aina elämässä niitäkin hetkiä, että on hyvä palata muistoihin ja hakea voimaa menneistä kivoista jutuista. Eikä sen matkailun tarvitse aina olla mukavaa luxusta. Aika usein mieleen palaavat nuoruuden vaellusretket, jolloin oltiin Ilomantsissa lähes kaksi viikkoa putkeen reissun päällä tai kaveriporukalla Lapissa vaeltamassa ja Haltia huiputtamassa - aika kuolematonta.

Ja pojat ainakin tietävät yhden jutun, mistä syntyy hyviä muistoja...eipä siitä sen enempää.

Nuoruudesta ei sen sijaan ole jäänyt oikein mitään yksittäistä muistoa, mutta päällimmäisenä mieleen tulee tunne, joka syntyi oman nuoruuden kaveriporukan yhdessäolosta ja "hengailusta". Viikot odotettiin perjantaita, jotta päästiin kiertämään Joensuun keskustaan rundia. (Käsi pystyyn, ketkä ovat tehneet samaa - joko Joensuulla tai ilman). Nuoruus on jäänyt mieleen enemmän vapautena ja huolettomuutena.

Koko tähän astisen elämäni voimakkain muisto on ja tulee varmaan olemaan se, kun pidin ensimmäistä kertaa sylissäni tuota perheen pienimmmäistä. En kokenut suurta isän ylpeyttä tai hartioitani ei yhtä äkkiä painanut kahdenkymmenen vuoden alkava vastuu. Katsoin tuota pientä ihmettä silmiin ja mietimme hieman hämmentyneenä, että "mitäs nyt". Lapsi tuijotti minua kovin intensiivisesti kahdella pikimustalla silmällään ja jotenkin tuntui, että se pieni rääpäle tiesi elämästä jopa minua enemmän. Hetkessä tajusi, että jotain käsittämättömän suurta oli tapahtunut ja että elämä ei enää koskaan tulisi olemaan samaa kuin ennen.

 Ne huonot jutut

Jännä juttu, mutta taaksepäin tuijottaessa eivät ne "paskinta paskaa"-fiilikset puske läpi. Eli ne hetket, kun joku asia on jännittäyt niin, että kalsarinsauma venyy jännäkakasta tai ne öiset pelot, kun tuntuu, että koko elämä kaatuu ja seuraavasta päivästä ei yksinkertaisesti selviä. Nuo kaikki ovat häipyneet jonnekin muistojen hautausmaalle ja krematoitu. Se tarkoittaa sitä, että elämän pelkääminen ja jännittäminen on turhaa - kaikki ne negatiiviset tunteet kuitenkin pyyhkiytyvät pois mielestä ajan kanssa. Sama juttu on muuten sekin, kun joskus noiden teinien kanssa joutuu ottelemaan ja kotona muutenkin tunteet hieman kuohuvat jo koko arki tuntuu Gettysburgiin verrattavalta taistelukentältä. Nuo ohimenevät riidat ja kiistat eivät jää kummittelemaan mieleen.

Tavallaan surullista elämässä onkin se, että 99% siitä koostuu tasaisesta harmaasta arjesta ja tuosta ajasta ei mieleemme jää mitään piikkiä. Emme todellakaan muista vuosien päästä sitä, kun söimme viikon putkeen uunimakkaraa, koska rahaa ei muuhun ollut.

Ja teineille voin paljastaa salaisuuden. Teitäkään ei enää kahdenkymmenen vuoden päästä harmita se, ettette saaneet niitä trendin kuumimmalla huipulla ollutta vaatetta tai puhelinta. Sitä koko trendiä ei muista kukaan.

Tietenkin ne jutut harmittavat, kun on itse jossain epäonnistunut. Mutta nekin asiat muuttavat ajan kanssa perspektiiviään. Potkut tai kauniilta tytöltä saadut pakit eivät enää harmita, mutta ne kyllä muistaa. Ja monesti myös jälkeenpäin tajuaa, miksi se tyttö ei minun kanssani halunnut olla tai miksi emme sopineet työnantajan kanssa samaan yhtiöön. Nuo jutut kuitenkin muistaa!

Itselle raskaimpia juttuja ovat olleet erot ja kuolemat. Oma eroni pisti miettimään elämää vähän tarkemmin ja sai aikaan ehkä tietyn ryhtiliikkeen. Ylipäänsäkin, kun omista munailuista joutuu kärsimään, niin viisas ihminen ottaa opiksi. Noissa huonoissa jutuissa onkin aina myös se puoli, että niistä oppii aina jotain!

Raskaimmat muistoni tähän astisessa elämässäni liittyvät kuitenkin kuolemaan. Tuskin koskaan unohdan puhelua, jossa setäni kertoi isäni löytyneen kuolleena kotoaan. Suru, joka puristaa koko sielun nyrkkiin ja pusertaa niin, että ilmat kirjaimellisesti pakenevat keuhkoista. Tai tuskin muistoista häipyy matka kappelista hautausmaalle. Kun puhutaan raskaista askelista, niin tuolla hetkellä ymmärsin tasan, mitä se tarkoittaa.

Ne opettavaiset jutut

Minulle parhaat opit ovat tulleet omista virheistä tai epäonnistumisista. Mutta voimakkaimmat muistot ovat jääneet tilanteista, joissa en ole uskaltanut tehdä jotain tai olen pelännyt jonkin asian tekemistä niin paljon, että se on jäänyt tekemättä. Minun elämääni mahtuu yllättävän paljonkin tilanteista, joissa olen suorituksen kynnyksellä ottanut taka-askelia ja sen takia ne jälkeenpäin harmittavatkin. Olisiko minusta tullut toisenlainen ihminen, jos olisin uskaltanut? Menetinkö pelkäämällä jotain, mikä olisi muuttanut elämäni?

Ihailenkin niitä ihmisiä, jotka uskaltavat - siis niitä heittäytyjiä, jotka kulkevat mielensä oikkujen mukaan, tarttuvat tarjottuihin mahdollisuuksiin ja tekevät kaikkea mahdollista. Heiltä puuttuu se valtava kynnys, jonka ylittämisen taakse jäävät iso osa elämän potentiaaleista ja mahdollisuuksista. Minun henkisessä asunnossani tuo kynnys on olemassa ja vasta nyt keski-iän kultaisina vuosina olen oppinut katsomaan sen kynnyksen yli uteliaana ja vailla epäonnistumisen pelkoa. Olenkin onnellinen siitä, että olen alkanut jättää häpeän viittaa pois päältä ja nyt suuntaankin elämässä rohkeammin eteenpäin kuin parikymmentä vuotta sitten.


En ehkä haluaisi aloittaa elämääni alusta mistään kohdin, koska se olisi luultavasti jollain toisella tavalla raskasta kuin nykyinen. Totta kai jättäisin paljon tekemättä tai oikeastaan tekisin enemmän asioita, joista olen unelmoinut. "En päivääkään vaihtaisi pois" on täyttä paskaa. Jokaisen elämässä on nippu päiviä, jolloin asiat menevät munilleen ja päivän deletoisi enemmän kuin mielellään kalenterista pois.

Jos lukijoissa on nuoria salakatselijoita, niin paras vinkki elämään on se, että uskaltakaa elää. Ette muista epäonnistumisia tai tilapäisiä takapakkeja (tai niitä pakkeja) jälkeenpäin, mutta uskaltamisesta ja elämän elämisestä täysillä saatte elämäänne kokemuksia ja muistoja, joihin on keski-iässä mahdottoman mukavaa palata. Ja elämään oppii vain elämällä - siihen kuuluu onnistumisia, epäonnistumisia ja opetuksia, joita ei muuten saa kuin kokeilemalla. 

Eikä elämä meiltä keski-ikäisiltäkään ole ohi. Tehokasta peliaikaa on vielä niin paljon, että suurimman osan toteutumattomista unelmista ehtii vielä muuttaa todeksi, kun vaan nousee sohvalta ja aloittaa.

  




tiistai 3. tammikuuta 2017

Loman jälkeen

Lähes kaksi viikkoa lomaa teki terää. Nukuin huomattavasti normaalia enemmän ja heräilin öisin vähemmän. Lopputulos on se, että "Alepan kassit" silmien alla vajuivat muistuttaen enää korkeintaan hedelmäpussien kokoiset. Ja huomattava ero on myös fiiliksessä, millä herää aamuisin. Silmät aukeaa fiiliksellä, että keskusyksikössä on virrat laitettu todella pois ja uni on ollut kiitettävän syvää. Harmi vaan, että tämä Suomen kuuluisa kenraali talvi veti esiin sellaiset kelit, joissa ei voi luistella, hiihtää tai olla ylipäänsä ulkona. Tammikuinen vihreys takapihalla ei oikein inspiroi talviaktiviteetteihin.

Mitenkähän sitä taas vetikin itsensä syksyn aikana niin piippuun, että kaipasi kunnon kokovartalolatausta?

Loman jälkeinen maanantai on aina aika jännityksen täyteinen päivä. Kuinka hommat on hoidettu ja odottaako pöydällä puhdas pöydänkansi vai papereilla peitetty sotkukasa? Käyvätkö avaimet oveen vai joko nimi on liitetty poistettavien kuluerien listaan? Onko koko työpaikka enää samassa paikassa - mitähän tapahtuisi, jos lasitalon paikalla olisikin kuoppa ja koko firma olisi siirretty muualle.

Ihan varmuuden vuoksi vielä aamulla tein vesilasitestin varmistaakseni, olenko todella korvaamaton - no vesilasiin ei tälläkään kertaa jäänyt kuoppaa ja huomasin olevani vain pieni osa byrokratian rattaistoa. Olisi se mahtavaa, jos joku kerta siihen vesilasiin jäisi kuoppa. Sitten koettaisit varovaisesti kantaa sen kuopan sisältävän lasin töihin ja näyttää sen johtajalle "Kukas nyt on ansainnut palkankorotuksen, häh?!". Viimeisenä lomarutiinina vielä aamupalapöydässä tarkistin Veikkauksen pelitilin, josko se lottopotti olisi tarttunut haaviin ja saisin viime hetken pelastuksen. Sekään onki ei ollut ottava...eli ei kun töihin vaan.

Loman jälkeen ensimmäinen päivä täytyy osata ottaa iisisti. Jos lähdet liian kovalla tahdilla liikkeelle, niin lopputulos on, että puolenpäivän jälkeen olet aivan poikki. Työt jäävät tekemättä ja tunnet itsesi täysin nollaksi. Koko loman aikana kerätty energiavarasto valuisi viemäristä alas jo ensimmäisenä päivänä ja vain sen takia, että läksit liikkeelle kasisatasen taktiikalla kymppitonnin juoksuun. Hätähousut miettivätkin iltapäiväkahvin aikaan jo sitä, että toteutuuko Väyrysen ennustus ja vitutukseen voi todellakin kuolla. Hätäily ei kannata, uskokaa pois te työnarkomaanit!

Jos taas osaa ensimmäisen päivän ottaa sopivan rennolla otteella, niin töihin syttyy uudelleen. Täytyy jotenkin vakuuttaa kropalle ja mielelle, että sitä ollaan oikeassa paikassa ja loma on nyt todellakin taaksejäänyttä elämää. Nytkin tutkiskelin rauhassa ensin sähköpostin ja sen jälkeen lähdin aamukahville kyselemään kahvipossen kuulumiset. Parissa viikossa ehtii tulla melkoinen määrä sosiaalista vajetta ja työkavereita oli vähän ikävä. Onneksi paikkaani kahvipöydässä ei oltu varastettu, vaikka kyselyjä on luultavasti ollutkin.

Kun sosiaalinen elämä oli järjestyksessä, niin oli aika kohdata todelliset koitokset. Ensimmäisenä järjestelin kalenterin ajantasalle. Maanantaina viimeistään on hyvä tietää, missä päin valtakuntaa meinaa loppuviikon viettää. Nyt ei kalenteri tuonut mitään yllätyksiä, vaan ensimmäisen viikon sain tehdä kuukaudenvaihteeseen liittyviä juttuja (joita kyllä riittää....).

Ennen lounasta aloin ihmetellä, kuinka hiljaista oli. Tsekkasin vielä kerran, ettei sähköpostissa ollut mitään erikoista ja totesin, että välipäivien aikana hommat oli hoidettu paremmin kuin hyvin. Mielessäni kiitin sijaisia, jotka hommia olivat hoitamassa. Kun jättää oikeat ihmiset oikeaan paikkaan, niin saa itse loman jälkeen lentävän lähdön.

Nyt parin läpikahlatun päivän jälkeen olen päässyt taas rytmiin kiinni ja töissä on loppujen lopuksi aika hiton hyvä fiilis. Mieli on täynnä uusia ideoita ja tuntuu, että tekemisen entinen tahti on saavutettu jopa odotettua nopeammin. Kiidän työelämän ulottuvuuksissa kuin tähtilaiva Enterprise.

Ja sitten pienten lasten vanhemmille loppuun yksi hyvä kasvatusvinkki.
Kun opetatte lapsille noita jouluperinteitä, niin muistakaa opettaa myös se, että joululla on  päätepiste. Meillä tuli melkoinen hässäkkä, kun pienin heräsi joulun jälkeen ja alkoi kyselemään joulukalenterin perään. Itku ja huutohan siinä tuli, kun koetimme selittää, että ei se joulukalenteri jatku ikuisesti, vaan se viimeinen avattu luukku todellakin tarkoittaa, että seuraavan kerran kalentereita availlaan vasta vuoden päästä. Syyttäisin tästä kyllä meitä opettajia, enkä suinkaan kolmevuotiasta oppilasta.