Ensimmäinen vuosi täynnä

Tasan vuosi sitten kirjoitin ruudulle ensimmäisen tekstini ja Ra(s)kas keski-ikä sai alkunsa. Kuten aina uuden saadessa alkunsa, on ennen synnytystä tehtävä paljon työtä. Ennen varsinaista kirjoitustyötä oli tehty kilotolkulla ajatustyötä sekä myös painia sen kanssa, voinko todella saattaa maailmaan yhden blogin. Suurimmat pelot olivat se, ettei sitä kukaan lue tai jos lukee, niin nauraa - vääristä syistä. Vaikka tiesin tuntevani lähes kaikki aakkosten kirjaimet ja tiesin jopa saavani ruudulle kokonaisia sanoja, ei julkisen ja kaikille näkyvän tekstin tekeminen ollu mikään peace of cake. Päinvastoin mitä enemmän ajattelin blogia sitä enemmän ajatus sen kirjoittamisesta alkoi kauhistuttaa. Lopulta kuitenkin päätin hypätä tuntemattomaan ja kirjoittaa.


Mistä kirjoitan?

Blogin aiheet lähtevät edelleen keski-ikäisyyden myytistä. Keski-ikä on yhtä monivivahteinen ja elämää mullistava elämänvaihe kuin murrosikä tai uhmaikä, mutta silti sitä pidetään jotenkin harmaana, nuhjuisena ja kriisiytyneenä. Minä taas veikkaan, että tulee vielä aika, jolloin keski-ikäisyys on trendikästä. Keski-iässä tehdään monia elämää myllertäviä muutoksia ja uusia alkuja, jotka puolestaan synnyttävät markkinan. Ja kun jokin synnyttää markkinan, niin sehän on yhtä äkkiä muodikasta. Eli miettikääpä markkinamiehet myös keski-ikää trendituotteena!

Minulle keski-ikä on kuitenkin lähinnä näkökulma. Elämäni sisältö on kombo isyyttä, perhe-elämää, työelämää, arkielämää sekä myös miehen elämää. Nuo kaikki yhdistyvät tässä blogissa yhteen kymmenen sormen pakettiin. Vaikka pääosa elämästäni on arkea, jonka voisi kuvitella olevan vähän tylsää, niin omasta mielestäni elän erittäin rikasta ja moniväristä elämänvaihetta. Välillä tuntuu, ettei vuorokaudessa tunnit yksinkertaisesti riitä edes ruuhkavuosista voivotteluun. Perheen isommat lapset suunnittelevat seuraavia askeleita kohti itsenäisempää elämää ja toisaalta taas pienin kasvaa humisten kuin honka. Voisi sanoa, että vauhtia ja ongelmia riittää kaikilla tasoilla ja kovin erilaissa jutuissa. Parhaimmillaan Serranon perhe istuu keittiönpöydän ääressä ja vasempaan korvaan huutaa moottoripyörää kaipaava teini ja oikeaan korvaan taas painetta tuo ihminen, joka haluaisi oppia ajamaan edes polkupyörällä. Samaan aikaan kuin lapset kasvavat, me vanhemmat huomaamme jättävämme nuoruuden ihan oikeasti taaksepäin. Ensimmäiset ovet elämästä menevät kiinni, tosin avaten samalla uusia ovia.

Keski-iän lisäksi blogin toisena johtavana teemana olen koettanut pitää onnellista elämää. Pyrin pitämään nillittämisen ja joutavasta valittamisen poissa sivuilta ja sen sijaan tuoda asioihin positiivisen klangin. Vähän synkemmissäkin asioissa voi nähdä positiviisen puolen ja jos ei sitä, niin ainakin jonkinlaisen opetuksen, joka kantaa eteenpäin. Ei liene suurikaan salaisuus, että jopa lapsenomaisesti haaveilen jonain päivänä kirjoittavani kirjan, joka käsittelee onnellisen elämän tavoittelua ja osin myös siksi pidän tuota teemaa yllä myös blogissani. Minua kiehtoo se, miten jokainen voi nähdä elämänsä onnellisena ja tehdä valintoja sekä ratkaisuja, jotka johtavat onnelliseen elämään. Yhtä lailla taas harmittaa nähdä sitä, kuinka ihmiset haaskaavat elämästään ison osan olemalla onnettomia - ja usein vain siksi, etteivät osaa tai tahdo olla onnellisia.

Miksi kirjoitan?

Ajatus omasta kirjallisesta maailmasta sai kipinän siitä, että koin minulla olevan jotain sanottavaa maailmalle. Tuo sama tunne elää edelleen. Viikon alussa seuraan sitä, saavatko tekstini lukijoita, mutta puolessavälissä viikkoa alkaa tulla tunne, että on sanottava jotain lisää. Alkuajoista näkökulma on muuttunut niin, että kirjoitan nykyisin enemmän lukijoille. Alussa, kun en tiennyt, löytääkö Ra(s)kas keski-itä yhtään lukijaa, kirjoitin enemmän itselleni. Itse oli ainoa lukija, jonka pystyin ruudun takaa näkemään. Nyt olen ilokseni huomannut, että itseni, vaimoni ja äitini lisäksi ruudun takana väijyy muitakin lukijoita. Osan tunnen ja osaa en. Mutta olipa lukija kuka tahansa, niin arvostan suuresti sitä, että joku uhraa aikaansa lukemalla tekstejäni ja jopa palaa blogin pariin viikko toisensa jälkeen.

Minulle blogi on myös terapiahuone omaan itseen. Kirjoittamalla näen ja muokkaan omia ajatuksiani ja kirjoittajan lisäksi toimin myös yhtenä blogin lukijana. On jopa yllättävän terapeuttista kirjoittaa ulos omia kokemuksiaan ja tuntemuksia ja välillä nuo tekstit kyllä roiskahtavat aika syvällekin. Juuri tänään äitini kysyi, että missä minulla menee raja kirjoittamisessa? Ajatukseni  lähtee suunnilleen siitä, että kirjoitan tänne sillä syvyydellä, josta voin puhua työkaverieni kanssa. Jos ajattelette lähimpiä työkavereita, niin hehän ovat jostain bestiksen ja kliinisen kollegan välistä. On siis ihmisiä, joille paljastatte itsestänne vielä enemmän (kuten vaikkapa oma puoliso), mutta kuitenkin parhaat työkaverit ovat niitä, joille kerrot asioita itsestäsi syvemmältä kuin keskivertotuttavalle. Oletteko samaa mieltä?

Ja toki koen olevani myös jonkinlainen positiivisen keski-iän lähettiläs. Uskon, että annan lukijoille jotain, mistä he ehkä saavat jotain - vaikka sitten hymyn keskelle paskaa maanantaita. Blogin perimmäinen tavoite on saada ihmiset lukiessaan toteamaan "tuota minäkin olen miettinyt!"

Miten kirjoitan?

Aiheet saavat kipinänsä yleensä yhdestä lauseesta tai ajatuksesta. Tuo johtoajatus löytää tiensä muistivihkoon, jossa kerään teeman ympärille tarinan. Tämä teksti on 91:n tekstini tähän blogiin eli sanottavaa on ainakin tähän saakka löytynyt. Nuo lauseet saattavat tulla mistä vain taivaan ja maan väliltä. Tekstit ovat lähteneet oman parisuhteen kiemuroista, keskusteluista vaimon kanssa tai sitten lasten toilailuista. Totta kai osansa teksteistä ovat synnyttäneet maan mainioimman kahvipöydän keskustelut tai sitten jokin sanomalehden artikkeli.

Olen vuodessa täyttänyt jo kaksi muistivihkollista aiheita ja tekstiaihioita. Kerään marginaaleihin vinkkejä tuleviksi teksteiksi ja jonkin verran kirjoitan muistivihkoihin myös päiväkirjatyyppisiä julkaisematta jääviä tekstejä. Eli kun jonain päivänä maallinen vaellukseni päättyy, niin sieluni oksennus löytyy tuolta muistikirjojen välistä.

Koetan antaa tänne teksteihin kohtalaisen paljon itsestäni, mutta paljon jätän myös paljastamatta. Parisuhteesta jätän asioita suljettujen ovien taakse ja lapsista myös asioita, jotka eivät ole soveliaita tänne sijoittaa. En kirjoita kohun, maineen tai paljastelun vuoksi. Enkä halua tämän olevan mikään kurkistusikkuna perheemme elämään. Enemmänkin tämä on kurkistusikkuna minun pääni sisään. Monet tekstit esiluetan vaimollani, mutta en ehkä niinkään tekstin sisällön vuoksi, vaan siksi, että haluan tietää edelleen, onko ajatukseni hölmö vai julkaisukelpoinen.

No mutta entäs nyt?

Ensimmäinen vuosi on opettanut aivan valtavasti kirjoittamisesta ja siitä, kuinka tekstiä tuotetaan. Olen myös oppinut paljon tekstien kuvittamisesta, blogin ulkoasun muokkaamisesta ja siitä, mitä ihmiset lukevat ja mitä ei. Itseäni on yllättänyt se, kuinka paljon olen kirjoittanut isyydestä ja vanhemmuudesta. Vaikka se ei ollut tarkoitus tai johtoajatus, niin huomaan, että tekstit saavat lukijoita ja ovat siis varmaan jotain vertaistukea kanssakeski-ikäisille.

Rehellisenä ihmisenä voin myös tunnustaa, että kaikki tuottamani teksti ei ole ollut priimaa. Väliin mahtuu huonoja päiviä, jotka tuottavat huonoja tekstejä. Mutta jokaisesta tekstistä tulee olla ylpeä - ne ovat aikansa tuotteita.

Kirjoittaminen on mahtavaa, vapauttavaa ja erittäin antoisaa. Veikkaan, että tämän blogin lukijoista, tämä blogi on antanut eniten minulle itselleni. Olen löytänyt väylän toteuttaa itseäni ja saanut vihdoin auki jo vuosia kyteneen tekstin tuottamisen innon. Toivottavasti Ra(s)kas keski-ikä saa elää vielä monia vuosia ja näkee myös vuosien mittaan uusia lukijoita. Kirjoittaminen siis jatkuu!

Lopuksi valtava kiitos teille ruudun takana väijyvät lukijat. Ilman teitä tätä ei synny. Jokainen palaute menee tuonne sielun poimujen sisälle ja kannustaa kirjoittamaan lisää. Eniten kommentteja tulee face-to-face ja vuoden aikana minut on yllätetty aika monta kertaa sanoilla "mä luin sun blogias" - se jaksaa ilahduttaa edelleen aivan valtavasti. Jokainen lukija merkkaa sitä, että on olemassa taas yksi ihminen lisää, joka on kiinnostunut minun ajatuksistani. Ja jokainen meistä on sen verran huomionkipeä, että osaa arvostaa omalla tekemisellä saatua huomiota. Siis kommentoikaa, keskustelkaa ja ennen kaikkea lukekaa. 

Tämän tekstin jälkeen pidän viikon tauon kirjoittamisesta ja vietän ansaittua vappua (en siis koko viikkoa, enhän minä mikään teekkari ole, vaan sosiologi!). Nauttikaa tästä arvoituksellisesta keväästä ja kesän odotuksesta.  

Toni Mikael 

PS. Tätä tekstiä luotaessa käytettiin yksi lasi espanjalaista punaviiniä sormien nivelrasvana

Kiitti hei!

Joskus sitä onnistuu tulemaan onnelliseksi kovin pienistä asioista. Tänä aamuna heräsin vasta kello 8:30 ja olin nukkunut koko yön yhteen putkeen. Olo oli täysin latautunut ja kehokin luuli varmaan minun vaipuneen koomaan. Ensimmäiseen pariin minuuttiin eivät sormet ja varpaat meinanneet löytää elämään ollenkaan oikeaa säveltä. Mutta hitaasti ja vakaasti kuin keski-ikäinen pääsin elämän juonesta kiinni. Kuuntelin hetken lapsen leikkiääniä olohuoneesta ja mieleen tuli ajatus kirjoittaa jotain asioista, joista olen kiitollinen.

Perusasiat kunniaan

Meillä ihmisillä on paha tapa tottua kaikkiin arkisiin asioihin niin, ettei niiden tärkeyttä huomaa ennen kuin jokin järkyttää tasapainoa. Varmaan jokaisella on arkipäivässä asioita, joista olisi syytä viskata silloin tällöin positiivinen muikkari yläkertaan. Sen sijaan usemmiten löydämme kyllä pienetkin nillittämisen aiheet helposti ja annamme ongelmien haudata hyvät asiat alleen. Meistä useita vaivaa elämässä mittakaavaongelma. 

Terveys on juuri yksi niistä asioista, jotka ovat meille itsestäänselvyyksiä. Emme edes huomaa teveyden olemassaoloa ennen kuin jokin todella uhkaa terveyttä tai menetämme osan siitä. Harva muistaa kiittää siitä, että pystyy joka päivä kävelemään omin jaloin paikasta toiseen tai siitä, että näkee ja kuulee kaiken. Entä jos menettäisimme jonkin noista? Valitettavan moni tarvitsee jonkin herätyksen ennen kuin alkaa arvostaa omaa ja läheistensä terveyttä.

Läheiset ovat toinen hyvä esimerkki. Aina välillä unohtuu se, kuinka onnellisessa asemassa itse on, kun ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa voi elämänsä jakaa. Toisinaan elämässä kyllästyttää sekä avioliitto että lapset. Nuo ovat juuri niitä hetkiä, jolloin olisi eniten syytä nostaa nenä pois omasta perseestä ja miettiä, millaista elämä sitten olisi, jos nuo häiriötekijät olisivat pois. Saattaisimme olla aika yksinäisiä tai ainakin kaipaisimme lähellemme jotain.

Ja ehkä meille suomalaisille on myös hyvä muistaa se, että elämme yhdessä maailman vakaimmista maista. Vaikka Suomi ei ole täydellinen paratiisi tai jokaisen unelmamaa, niin meillä on asiat vielä suhteellisen hyvin. Yhteiskuntarauhamme on korkealla tasolla, voimme luottaa siihen, että julkinen infrastruktuuri toimii ja ketään ei meillä jätetä yksin, vaan apua löytyy kaikilla tasoilla. Kun kuuntelee ihmisiä, jotka matkustavat paljon, niin yleensä he kertovat selväsanaisesti sen, miten mukavalta tuntuu palata kotimaan kamaralle.

Iloitse onnesta - siedä epäonnea

Itse aina huomaa sisäsyntyisen negatiivisuuden ja pessimisimin pyrkivän välillä väkisin pintaan. Kun onnistun jossain, niin vähättelen suorituksen merkitystä ja kiellän itseäni keulimasta suotta tyyliin "vielä se epäonni vie tästäkin voitosta ilon". Todellisuudessa jokaisesta onnistumisesta ja voitosta tulisi olla ylpeä ja onnellinen. Vaikka jonain toisena päivänä vastaan tulisikin epäonnea, niin eihän se tätä kyseistä onnistumista enää kaada. Positiivisesta suorituksesta tulee antaa itsellekin taputus olkapäälle.


Ja sama pätee myös niihin elämän epäonnistumisiin. Niihin ei saisi jäädä makaamaan, vaan ottaa virheistä opiksi ja suunnata kohti uusia seikkailuja. Minuakin vaivaa usein suomalaistyypillinen halu jäädä vellomaan epäonnen syliin ja pilllittää sitä, kuinka minä aina pystynkin epäonnistumaan. Oikea tapa on pyyhkäistä nenästä enimmät veret pois ja aloittaa alusta. Elämän mittakaavavirhe näkyy helpoiten juuri suhtautumisessa onnistumisiin ja epäonnistumisiin. Pienet epäonnistumiset tuntuvat usein suuremmilta kuin isotkin onnistumiset.

Kiitollisuus ja onnellisuus - serkukset

Ihminen on onnellinen silloin, kun hän ei ole onneton. Ja ihminen on onnellinen silloin, kun hän tahtoo olla onnellinen ja nähdä elämän positiiviset puolet. Onnellisuus on loppujen lopuksi pitkälti valintakysymys. Tunnen ihmisiä, joilla asiat ovat sillä tolalla, että moni rasvaisi köyttä tai ainakin sirottelisi tuhkaa päälleen, mutta silti nuo ihmiset painavat sairauksien tai taloudellisten epäonnistumisten keskellä hymyssä suin nähden tulevaisuuden parempana kuin tämän päivän. Vastavuoroisesti tunnen ihmisiä, joilla elämässä ei todellisuudessa ole mitään valittamista, mutta jokin pieni asia sakkaa. Ehkä rakkaus puuttuu tai työpaikka ei ole juuri toiveiden mukainen. Nuo ihmiset pystyvät suhteellisen ison onnistumisprosentin läpi näkemään elämässään huonot puolet ja suhtautuvat huomiseen enemmän uhkana kuin mahdollisuutena.

Kiitollisuus ja onnellisuus ovat sukua sen vuoksi, että kiitollinen ihminen pystyy näkemään, mitkä asiat elämässä ovat hyvin. Kiittämätön ihminen sen sijaan keskittyy näkemään elämässä puutteita ja vajavaisuutta.

Olen vanhemmiten huomannut itsessäni sen puolen, että näen elämän päivä päivältä parempana. Olen onnistunut (toivottavasti) jättämään turhasta nillittämisen pois arkikielestä sekä ohittamaan myös pienet epäonnistumiset olkaa kohauttamalla. Isompiin epäonnistumisiin suhtaudun kuin Nelson Mandela, joka sanoi, ettei koskaan häviä - hän joko voittaa tai oppii. Samaa positiivisuutta olen koettanut luoda tänne blogin teksteihin. Olisi helppoa nähdä esimerkiksi keski-ikä kovin negatiivisena terminä, joka sisältää kriisejä ja voimakkaan vanhenemiskokemuksen. Tuo sama on positiivisuuden kielelle käännettynä se, että kriisit ovat oppimisen paikkoja, joiden jälkeen ihminen on kokemusta rikkaampi ja valmiimpi kohtaamaan uusia haasteita. Vanheneminen sen sijaan tuo kokemusta, jota voi koettaa levittää myös keski-iän kourissa painiville kanssaeläjille.

Sanoista tekoihin

Mistä sitten tänään olen kiitollinen?

Nuo alussa mainitut pitkät yöunet saivat koko päivän hienosti lentoon. Tänään teimme vaimon kanssa pihatyöt kevätkuntoon eli piha on pääosin haravoitu ja ylimääräiset kasvustot leikattu pihapensaista. Molemmissa autoissa on kesärenkaat alla eli ensi viikolla ajelu on äänimaailmaltaan hieman hiljaisempaa. Lisäksi suurin osa perheen polkupyöristä on ajokunnossa. Elämä alkaa huutaa ensimmäistä pyöräretkeä satamaan jäätelölle.

Olen myös kiitollinen siitä, että huomennakin lähden töihin, koska työnteko takaa sen, että taloudellinen turva säilyy. Lisäksi bonuksena perheestämme starttaa huomenna toinenkin auto työmaan suuntaan eli perheen toisenkin työikäisen arki on vähän aikaa toisenlaista.

Noin yleismaailmallisesti olen kiitollinen siitä, että olen terve, suomalainen, keski-ikäinen mies. Elämässä on tällä hetkellä suurin osa palikoista niin tiukasti maassa kiinni, etten pelkää elämän perustusten sortuvan heti huomenna. Ja tässä iässä tiedän myös sen, että jos nuo perusutukset jossain vaiheessa horjuvat, niin elämä on opettanut sen verran kättentaitoja, että pystyn kasaamaan jämistä vielä uuden talon, joka varmasti on vielä entistä ehompi.


Noiden edelllämainittujen lisäksi olen kuitenkin eniten kiitollinen noista kahdella jalalla kävelevistä ihmisenaluista, jotka tuottavat ilon lisäksi joka päivä myös uusia ja ennennäkemättömiä kokemuksia. Eilen otimme taas neiti kolmen kanssa mittaa toisistamme pihalla ja lopputulos oli se, että vahvempi voitti eli jouduin kantamaan punaisena kirkuvan palosireenin palomiesotteella takaisin sisälle liian pitkäksi venyneen iltaulkoilun jälkeen. Silti tuo ihmisaurinko oli tänä aamuna lähdössä uuteen päivään entistä positiivisemmalla mielellä ja tänään meillä olikin aika mahtava päivä pihatöiden parissa. Voiko tuosta muka olla kiittämätön??

Hyvää ja positiivista viikkoa - muistakaa kiittää hyvistä asioista!  

Tätä ne lapset opettaa

 

Olen joskus ennenkin sanonut, että en haluaisi profiloitua isä-bloggaajaksi, vaikka isyys ja lapset ovatkin erittäin suuri osa elämääni. Pyrin olemaan ihan vaan keski-ikäinen niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Toisinaan on kuitenkin mahdottoman hauskaa huomata, että lapset opettavat meitä aikuisia aivan valtavan paljon. Minäkin keski-ikäisenä kantturana opin lähes joka päivä jotain uutta noista kahdella jalalla kävelevistä ihmisentaimista. Aikuisen ja lapsen välisessä suhteessa kasvatusliikenne kulkee suomalaisen maantien lailla kahteen suuntaan tasaisesti pomppien. Aikuiset kuvittelevat jakavansa jälkikasvulleen jotain kuolematonta tietoa, mutta oppivat siinä sivussa salassapäiten ja huomaamatta lapsiltaan vähintään saman verran. Ohessa pieni kokoelma asioita, joita lapset ovat minulle opettaneet.

1) Huutaminen ei kannata

Meidän viimeinen ihmistaideteoksemme on luonteeltaan kovintakin graniittia tiukempi pakkaus. Ja kuten kaikki graniittilohkareet, on tämäkin irrotettu emäkalliosta eli minusta (ja vähän vaimostakin). Juuri tuosta samanluontoisuudesta johtuukin se, että toisinaan ajaudumme koviin periaatteellisiin väittelyihin, joissa minun aseitani ovat isän auktoriteetti sekä keski-ikäisen elämänkokemus. Vastapuolella lapsen argumentteina toimivat yleensä taikasanat "no six!", "koska en haluu" ja tietenkin "En, koska sinä olet tyhmä/kakka/muu sopiva adjektiivi". Hämmästyttävän usein nuo lapsen käyttämät parisanaiset lauseet vielä toimivat salasanan murto-ohjelmia tehokkaammin ja huomaan kuin huomaankin antaneeni jälleen kerran jossain asiassa periksi kiharalle päälle, joka on varustettu korvien välin täyttävällä hymyllä. Saakelin naiset ja naisen alut!

Usein ennen tuota lopputulosta käymme kaksin koko Serranon perheen taaksejättävää huutokilpailua. Samaa metodia on koetettu käyttää (lähes yhtä onnistuneesti) myös isompien suhteen ja parhaimmillaan meillä huutaakin viisi ihmistä yhteen ääneen jokaisen ollessa omasta mielestään ainoana oikeassa. Eli toisin kuin väitetään, oikeassa voi yhden mielipiteen sijasta olla yhdestä viiteen mielipidettä. (Ja miksi me ei käydä missään lomamatkoilla?!)

Olen kuitenkin huomannut, että tuo yletön huutaminen ei tuo lopputulosta koskaan. Lapset osallistuvat noihin aikuisten aloittamiin huutokonsertteihin oikein mielellään, koska tietävät, että kun aikuinen menettää hermonsa, niin lapsi on voittaja. Lapsethan ovat pienestä koostaan ja vajavaisesta kielitaidostaan huolimatta erittäin taitavia mielenkääntäjiä ja Geneven sopimuksen kieltämien psykologisten aseiden käyttäjiä. En tiedä kenenkään saavan hermojani palamaan niin nopeasti ja totaalisesti kuin tuollaisen kolmevuotiaan lapsukaisen.

No mikä sitten auttaa?

Jaa-a, siinäpä vasta kysymys. Lapsen mieli on niin monimutkainen, ettei siihen ole yhtä oikeaa metodia. Joskus auttaa aikuisen järkipuhe hi-taas-ti ja var-mas-ti esitettynä hiljaisella äänellä, mutta se ei toimi kuin yhdessä tapauksessa kymmenestä - eikä koskaan silloin, kun sitä eniten kaipaa. Joskus taas toimii vakuuttavalla alabassolla tehty aikuisen auktoriteettiin vetoaminen, mutta sekin toimii yhdessä tapauksessa kymmenestä - eikä tietenkään silloin, kun sille on kovin tarvis. 

Teille, joilla on tulevia teinejä, voin jo nyt valaista, että lapsen pipo ei mene päähän tai nilkat piiloon yhtään kertaa sanoilla "koska minä sanon niin" - lopputulos on sama, jos sanoisit "seesam aukene" tai "simsalabim". Teini-ikäisen mieli on kuin itsekiristyvä solmu - mitä enemmän vedät sitä kireämmälle köysi menee. Jos teinille koettaa paukuttaa tylyä faktaa silmät ja korvat täyteen, niin lopputulos on se, että teini sitä varmemmin kohauttaa olkapäitään ja uskoo tietävänsä asiat paremmin. Todistin tuon asian viimeksi noin puoli tuntia sitten.

Yleispätevää vastausta kasvatuksessa onnistumiseen ei siis ole, mutta sen tiedän, että kova ääni ja keski-ikäisen auktoriteetti ovat jotakuinkin tehottomia, eikä järkipuhekaan toimi kuin rajallisesti.

2) Lapsi on kuin peiliin katsoisi

Lapsesta näkee kiusallisen usein sen, millainen itse olen. Lapsihan käyttäytyy opittujen mallien mukaan ja seuraa läheisintä esimerkkiään eli vanhempiaan. Usein tuijotan tuota pientä lasta ja huomaan hänessä häiritsevän piirteen - vain todetakseni, että näen siinä palan itseäni. 

Tuo peili on kuitenkin hyvä opetuskappale. Sen, mikä omaa silmää häiritsee, voi myös korjata ja saada toimimaan eri tavalla. Se vain vaatii sitä, että itse alan toimimaan toisin. Eli lapsen muuttaminen käy ainoastaan itseä muuttamalla. Jos itse huudan suoraa huutoa moottoritiellä, paukutan nyrkkiä rattiin ja haukun kaikki kanssa-autoilijat alimpaan helvettiin, niin lienee turha toivoa, että jälkikasvusta tulisi rauhallinen sunnuntai-autoilija, joka ymmärtää jokaista "tieystävää" ja sallii kaikkien tojotoiden ajaa omaa vauhtiaan ilman ensimmäistäkään hermostumisen oiretta. 

Pienessä lapsessa oman esimerkin näkee käytösmalleissa ja tavoissa ratkaista ongelmia. Teineissä oman esimerkin vaikutus on paljon vaarallisempi, sillä matkiminen siirtyy asenteisiin ja mielipiteisiin. Onkin verrattain lyhyt päättelytehtävä, että jos et halua lapsestasi nurkkapatrioottia rasistia, niin älä ole sitä itse. Asenteet liukenevat teinin päähän kuin jääpala viskilasiin -hiljaa ja huomaamatta. Meidän vanhempien tulisikin muistaa joka päivä, että paremman maailman rakentaminen käy ainoastaan meidän omien asenteiden muuttamisen kautta, koska ne siirtyvät seuraavaan ja sitä kautta seuraavaan sukupolveen.

 

  

3) Jokaisen aamun voi aloittaa alusta

Suurin ihailuni kohde pienessä lapsessa on hänen taitonsa aloittaa jokainen aamu alusta. Vaikka ilta päättyisi millaiseen itkuun ja huutoon tahansa, niin aamulla ovesta astelee aurinkoisesti hymyilevä lapsi, joka on pyyhkinyt edellisen illan mielestään kokonaan. Tuolla taidolla olisi meille aikuisille aivan valtavan paljon käyttöä. Uhraamme asteen verran liikaa aikaa murehtimalla mennyttä ja elämme liikaa niissä asioissa, jotka ovat jo takanapäin ja joita ei siis voi muuttaa. Meille olisi viisasta useammin käydä nukkumaan sillä ajatuksella, että huomenna kaikki on toisin. Meidän tulisi myös olla hieman armeliaampia toisiamme kohtaan. Moniko aviopari riitelee illan ja käy nukkumaan ajatuksella ottaa huomenna revanssi? Monelleko on tärkeämpää olla oikeassa kuin onnellinen?

Lapsella sen sijaan on synnynäinen kyky nähdä uusi päivä potentiaalina. Hän pystyy aloittamaan aamut puhtaalta pöydältä muistamatta mitään edellisen illan negatiivisia tunteita. Mitä talentteja nuo pienet ihmiset ovatkaan!

Yksi omia helmasyntejäni on pyrkiä jopa yli sataprosenttiseen oikeassaolemiseen. Uhraan omaa (ja muiden) mielenterveyttä siihen, että saan jonkun merkityksettömän asian kääntymään omaksi hyväkseni. Olen myös etenkin nuorempana ollut niitä ihmisiä, jotka voivat jatkaa riitelyä ja murjottamista tasan sitä hetkestä, johon se illalla on jätetty - voi noita kanssani eläneitä naisparkoja! Vasta nyt neljänkympin paremmalla puolella olen hieman oppinut olemaan myös väärässä. Jokohan seuraavana kokeilisin lautapelejä....

 4) Mikä tahansa voi olla mitä tahansa

Seuraan toisinaan leikkivää lasta, joka alkaa kehittää mitättömän näköisistä palasista leikkiä, joka pikkuhiljaa kehittyy kokonaiseksi maailmaksi. Lapsen mielikuvitus on rajaton. Jos meille aikuisille antaa kaksi puukeppiä ja kävyn, niin lopputulos on, että kepit on tungettu nenään ja käpy viskattu naapurin auton kylkeen. Noin kahdenkymmenen sekunnin päästä aikuinen seisookin tylsistyneenä seinää vasten ja näprää älypuhelintaan kehuskellen virtuaaliystävilleen, kuinka retrosti on juuri leikkinyt. 

Etenkin työelämässä tuota visuaalista hahmottelukykyä tarvitsisi enemmän. Maailmaa muuttuu koko ajan nopeammin. Se vaatii meiltä osakkailta sitä, että pystymme muuttumaan mukana ja mieluummin jopa ennakoimaan asioita niin, että olemme muutosta puoli askelta edellä. Tämä vaatisi sitä, että pystyisimme näkemään uuden kehityksen polut etukäteen ja muuttamaan nykyisen maailman sellaiseksi, mitä se ei vielä ole. Käytännössä kyse on juuri mielikuvituksesta. 

Me keski-ikäiset usein tuhahtelemme sille, kuinka nuoret vievät työpaikkamme ja astuvat firmojen johtoon, vaikka paikat kuuluisivat ikäjärjestyksessä meille. Kyse on kuitenkin palkanmaksajan halusta nähdä kehittäjinä ne ihmiset, joilla on siihen suurin potentiaali. Kovenevassa muutosvauhdissa kokemuksen arvo pienenee suhteessa kykyyn nähdä visioita. 

   

5) Kysy, jos on kysyttävää

Kun kuljet tuollaisen kolmevuotiaan kanssa pitkin kaupungin katuja, niin hänen joka toinen lauseensa sisältää kysymyksen. Utelias lapsi tutustuu ympäristöönsä ja haluaa tietää siitä kaiken - jopa ne asiat, joille ei ole selitystä. Lapsi ei tunne mitään kynnystä sille, mitä voi kysyä - tosin eivät ne tunne mitään rajaa sillekään, mitä kysymyksiä voi esittää missäkin paikassa. Onko jollekin muullekin vanhemmalle tuttua se, että lapsi vilkaisee naapurikassalla olevan ostoskoriin ja ihmettelee suureen ääneen, miten paljon joku voi ostaa "isin Karhu-vissyä"?

Kun keski-ikäinen menee rautakauppaan, hän etsii aikansa kaipaamaansa tuotetta hyllyjen välistä. Hän saattaa kulkea rautakaupan läpi kolmeen kertaan löytämättä etsimäänsä. Sen jälkeen hän raapii päätään, soittaa vaimolle valitellen, ettei tuotetta ole ja vaihtaa kauppaa tai lähtee tyhjin käsin kotiin. Missään nimessä hän ei mene nolaamaan itseään ja kysymään apua myyjältä. Pahinta mitä keski-ikäinen mies tietää on se, että naapurin Pena näkisi miehen rautakaupassa ilman, että hän tietää, missä venetsialaisten marmorilaattojen irrotukseen tarkoitettu saumanliotuskitti on. Johan sille Shellillä naurettaisiin oikein porukalla.

Jos maailma olisi lastenkaltainen, niin me aikuisetkin kysyisimme, kun kysytyttää. Moniko avioliitto pelastuisi sillä, että ajatustenlukutaidon sijasta keskityttäisiin kysymiseen ja vastaamiseen. Moniko pilalle mennyt kotiremontti olisi korjaantunut sillä, että vinkkiä olisi kysytty ammattilaiselta? Ja moniko sydänkohtaus jäisi toteutumatta sillä, että alentuisimme kertomaan kroppaa vaivanneista oireista lääkärille? Niinpä niin, tämäkin oppi olisi helppo matkia pienemmiltä ihmisiltä.


Kuten todettu - lapset ovat opintopisteettömän käytännön pedagogian käveleviä oppikirjoja. Heidän kauttaan maailmasta voisi oppia paljon -  ja yleensä hyviä asioita. Olen huomannut, että lapsi on pienenä läpeensä hyvä ja pyrkii kaikessa toimessaan hyvään. Ja vaikka joskus nuo toimet johtavatkin eri tasoisiin ja kokoisiin vahinkoihin, niin mikään vakuutus ei korvaa tapahtunutta vahinkoa samalla tasolla kuin lapsen aurinkoinen ja aito hymy sekä vienolla äänellä esitetty anteeksipyyntö. Tuota samaa asennetta suosittelen meille aikuisillekin.

Hyvää pääsiäisen jälkeistä arkiviikkoa kaikille!

Mitä toivon lapsista tulevan?

Katson sohvalta pienen kiharapään  touhuja. Kasasta leluja on tullut keskikokoisen yhteiskunnan kokoinen leikki täynnä toimintaa. Jokaisella palikalla ja muovieläimellä on oma roolinsa ja leikkiä johtaa yksinoikeudella kapelimestari, jonka suu käy tasaiseen tahtiin antaen leluille neuvoja ja käskyjä. En voi kuin ihailla lapsen mielikuvitusta, joka saa muunnettua yksinkertaisen muovipalikan eläväksi olennoksi. Alan miettiä, mitä toivoisin tuosta ihmisentaimesta kasvavan?

Isompien suhteen toivo alkaa olla mennyttä. Kasvatuksen positiivisiin aspekteihin vaikuttavat tekijät olisi pitänyt laskea viljavaan maahan jo vuosia sitten. Nyt kun ensimmäiset kolkuttelevat aikuisuuden portteja, niin voi enää vain toivoa, että joitain viisauksia on kotoa saatu syötettyä. Meidän vanhempien esittämät toiveet ovat vain toiveita. Viisas ja harkitsevainen nuori tekee itse päätöksen - joko ratkaisuvaihtoehtoja puntaroiden tai silmät kiinni suunnistaen.

Tuo nuorin on sen sijaan vielä siinä iässä, että kasvatuksella hänen elämänsä suuntaa voidaan bonsaimaisesti ohjailla johonkin suuntaan. Välillä tuollainen kolmevuotias vaikuteimuri ottaa kyllä onkeensa kaikista ei-niin-toivotuista jutuista, mutta vanhempien viisaudet putoavat korvien ulottuvilta kuin rasva teflonpannusta. Lapset ovatkin siinä suhteessa jänniä olentoja, että niihin syöttää erilaisia kasvatustapahtumia koko lapsuuden ajan, mutta lopputulosta ei näe ennen kuin aikuisena. Lastenkasvatusta voisikin nimittää pitkän aikavälin tuuripeliksi.

Jos saisin valita ne jutut, joita toivon lapsistani tulevan, niin tässä olisi short list

1) Luku- ja kirjoitustaito

 Vaikka nykynuoriso tuntuu valuvan kovaa vauhtia takaisin muinaisen Egyptin tasolle kommunikoidessaan pääsääntöisesti hymiöin, emojein ja mystisin kirjainlyhentein, niin väitän silti, että hyvä luku- ja kirjoitustaito ovat tulevaisuudessakin mainettaan tärkeämpiä ominaisuuksia. Ja vaikka maailma läpisomeutuisi kuinka pitkälle tahansa, niin tieto ympäröivästä todellisuudesta imaistaan silti silmien läpi aivoihin. Tällä hetkellä saan itse ihailla, kuinka sanat avautuvat kirjain kerrallaan lapselle ja nyt hän hahmottelee joitakin kirjoitettuja sanoja. Oivaltamisen ilo paistaa pienistä silmistä ja tuntuu, että noiden pienten taitojen kautta lapsi kasvaa noin puoli metriä päivässä.

Oma oppini ja viisauteni, jos sitä sellaisena voi pitää, on lähes täysin kirjoista opittua. Lukeminen ja opiskelu pelastivat minut nuorena kouluun ja sitä kautta täysijärkisenä työelämään. Kirjat ovat opettaneet minulle paljon sellaista, mitä en ole omin silmin koskaan nähnyt ja jotenkin sitä toivoisi, että sama jatkuisi myös seuraavalle sukupolvelle.

Pelkän mekaanisen lukutaidon lisäksi paljon tärkeämpää on se, että lapset oppisivat lukemaan asioita kriittisesti ja arvioimaan aina tiedon todenperäisyyttä. Tänä päivänä minua harmittaa suunnattomasti kaikenlaisen kvasitiedon määrä. Minun lapsuudessa totuus tuli sanomalehdistä ja radiosta. Totta kai tuokin median tuottotapa oli yksipuolista, mutta totta se ainakin oli. Lehdissä ei tänäkään päivänä kirjoiteta varmistamatonta tietoa ja lehdet myös kantavat vastuun aina tuottamastaan tiedosta.

Tänään taas tieto nuorille tulee useita epävirallisia reittejä myöten ja tiedon joukossa on enemmän epätotuuksia kuin totuuksia. Seurasin pari vuotta sitten yhden rikosuutisen leviämistä sekä virallisissa kanavissa että nuorten maailmassa. Siinä vaiheessa, kun sanomalehti vielä selvitti tapahtuman taustoja ja selvitti, mitä oikeasti tiedetään tapahtuneen, oli meidän keittiönpöydässä nuorisolla jo "varma tieto" tekijästä, hänen kansallisuudestaan ja teon motiiveista - lienee sanomattakin selvää, että lopulta mikään noista "varmoista tiedoista" ei pitänyt paikkaansa. Mihin kaikkeen nuo "varmat tiedot" olisivatkaan pahimmillaan voineet johtaa?

2) Avoimuus erilaisuutta kohtaan

Maailma muuttuu ja se vaati, että uuteen on pystyttävä sopeutumaan ja erilaisuutta on opittava sietämään aivan toisella tavalla kuin ennen. Muutos ei ole aina uhka, eikä erilaisuus saavu aina tavoitteenaan lanata kaikki vanha maan tasalle.

Erilaisuus lisääntyy kaikin tavoin. Me ihmiset muutumme koko ajan erilaisiksi ja kuilu kahden edellisen sukupolven välillä kasvaa koko ajan suuremmaksi. Minäkin vihaan pääsääntöisesti lähes kaikkea nuorisomusiikkia, Samoin kummastelen nuorison tapaa pukeutua tai kauhistelen joidenkin nuorison edustajien käytöstapojen puutetta. Mutta kun katson rehellisesti peiliin, niin tuskin nuoriso pitää minustakaan musiikkimakuni tai vaatteideni vuoksi. Ja huonokäytöksisiä löytyy meissä keski-ikäisissä taatusti vähintään saman verran kuin nuorisossa. Sietäminen, oppiminen ja kärsivällisyys ovat hyveitä, jotka johtavat rauhalliseen yhteiseloon.

Lisäksi maailman avautuminen johtaa siihen, että kohtaamme ilmiöitä, joita emme ennen ole kohdanneet aiemmin. Voin rehellisesti sanoa, että Joensuulaisessa maisemassa et 90-luvun alussa törmännyt muslimeihin, mustiin tai juuri homoihinkaan. Nyt taas samaa toria kiertäessäni on kirjo samanlainen kuin muissakin keskisuurissa kaupungeissa. Kaikkien ihmisten juuret eivät saata olla Pohjois-Karjalaisessa peruskalliossa, mutta yhtä hyvin he toria osaavat kiertää ja minun käsitykseni mukaan tänne mahtuu ihmisiä maailman eri kolkista.

Toivonkin lasteni näkevän erilaisuuden myös mahdollisuutena itseään kohtaan. Kun ei keskity sulkemaan ketään elinpiirinsä ulkopuolelle, niin nuo muut toimivatkin voimavarana ja mahdollisuutena.

3) Kyky elää elämää, jossa voi toteuttaa itseään ja jahdata unelmiaan

Oma missioni elämässä on saada ihmiset uskomaan aikuisemmallakin iällä unelmoimiseen ja siihen, että onnellisuus lisääntyy sitä kautta, kun ihminen luo unelmia ja jahtaa niitä. Omille lapsilleni toivon kaikkein eniten sitä, että he pienestä pitäen uskaltavat unelmoida ja toteuttaa unelmiaan - huolimatta siitä, kuinka hulluja nuo unelmat ovat. Minusta unelmat ovat elämän moottori, joka kuljettaa meitä eteenpäin ja jonka kautta omat päämäärämme tulevat todeksi.

Kyky unelmoida tuo mukanaan kyvyn nähdä oman elämän potentiaalit ja mahdollisuudet sekä nousta omien kykyjen yläpuolelle. Ihmisen itsensä on oltava ensimmäinen, joka uskoo siihen, että joskus myös mahdoton on mahdollista, kun sen eteen tekee töitä.

Toivon myös, että lapsillani säilyy kyky innostua uusista asioista ja myös uskallus kokeilla uusia asioita. Totta kai toivon, että he tulevat näkemään maailmaa paljon enemmän kuin itse sitä ole nähnyt ja luultavasti tulen näkemään. Matkailuun sijoitettu raha tuo sijoituksen takaisin henkisenä kasvuna ja oppina erilaisuudesta.

Tähän olen koettanut käyttää KKK-menetelmää mahdollisimman paljon. Tuohan sisältää sen, että lasta Kehutaan, Kannustetaan ja Kiitetään asioista. Kotoa lähtevä positiivinen boogie saa lapsen uskomaan itseensä ja omiin kykyihinsä ja luottamaan siihen, että maailmassa pärjää, kun uskaltaa yrittää. (Tätä ei siis pidä sekoittaa siihen Pohjois-Amerikasta kotoisin olevaan lakana päässä hihhulointiin, joka toki sekin kannustaa omanlaiseensa luovuuteen, mutta ei ehkä lapsille sopivalla tai lakia kunnoittavalla tavalla)

4) Kyky tulla toimeen omillaan

Haluan lapsistani normaaleja veroja maksavia kansalaisia. Minulle ei ole merkityksellistä, mitä he tekevät työkseen tai harrastavat, kunhan pysyvät lain ja asetusten sisäpuolella. Mieluummin näen lasten lähtevän touhuihinsa onnellisina kuin että kulkisivat turpa mutturassa tekemässä työtä, joka ei tee muuta kuin rikkaaksi.

Työn lisäksi toivoisin, että lapsista kasvaa kaikin puolin itsenäisiä ja omat asiansa hoitavia aikuisia, jotka tulevat toimeen omillaan. Pahin pelkoni on, että nurkistamme löytyy vielä kahdenkymmenen vuoden päästä kolme nenänkaivajaa, jotka eläkkeen maksupäivänä tulevat pyytämään viikkorahaa ja autoa lainaksi. Ajatuskin puistattaa.

5) Usko ihmisen hyvyyteen

Viime aikojen uutisten jälkeen on vaikea ajatella pelkkiä positiivisia ajatuksia eläinlajista nimeltä ihminen. Osa meistä tuntuu olevan maapallolla pelkästään aiheuttaakseen kaaosta ja tuhoa. Ja nuo tuhon tekoset suuntautuvat pahiten juuri täysin sivullisiin ja sitä kautta viattomiin ihmisiin. Lopputulos on sama, olipa kyseessä ISIS-terroristien teot Tukholmassa, Yhdysvaltojen ohjusiskut Syyriassa tai Venäläisten tekemät tykistökeskitykset Ukrainassa.

Siltikään en usko, että oikea reaktio on sulkea kaikki rajat ja kääntyä sisäänpäin uskoen, että maailman pahuuden voi siten välttää. En jaksa uskoa kaiken väkivallan ja kaaoksen katoavan sillä, että keskitymme täällä Suomessa tuijottamaan vain omaa napaamme ja suljemme korvat maailman tapahtumilta.

Kun eli lapsuuttaan 90-luvun Joensuussa, niin näki, mihin kaikkeen tietämättömyys ja ennakkoluuloisuus voivat johtaa. Tänä päivänä tuo sen aikainen ulkomaalaisvastainen aate tuntuu asteen verran lapselliselta. Ja yhtä lapsellista on käyttää tuota samaa ymmärtämättömyyttä ja suvaitsemattomuutta vaaliaseena, kuten nyt tehdään eri puolilla Eurooppaa - ja myös Suomessa. En ole koskaan kokenut olevani mikään maailmanhalaaja ja minusta rikolliset kuuluu lähettää takaisin paluupostissa sinne, mistä he ovat tulleet - huolimatta siitä, mikä siellä odottaa. Mutta en voi mitenkään uskoa siihen, että on oikein vihata toista ihmistä puhtaasti perustuen uskontoon, ihonväriin tai vaikka seksuaaliseen suuntautumiseen. Tämän perusperiaatteen toivon siirtyvän myös eteenpäin lapsilleni. Minun vakaa uskoni on, että suvaitsevaisuus rakentaa parempaa maailmaa.

Hupsista - teksti meni hieman syvemmälle kuin oli tarkoitus, mutta toivottavasti lukijoista löytyy samanhenkisiä ja samoilla tavoitteilla varustettuja ihmisiä!

Hauskaa viikkoa!

Keski-iän ilot ja murheet

Heräsin viikonloppuun vähän poikkeuksellisesti jo viiden aikaan. Mielessä pyöri sata miljoonaa asiaa, eikä kaikissa soinut positiivinen klangi. Takana on nyrkkeilytermein keskiraskas viikko ja perjantaina, kun pistin työkoneen kiinni, olo oli vähän selkäänsaaneen makuinen. Jäin siinä sitten itsekseni miettimään, että mihin kaikkeen olen ajatuksiani kuluneen viikon aikana uhrannut. Tässä siis kotisosiologista liiba-laabaa vailla mitään tieteellistä pohjaa.

 Murheet

Tällainen keski-ikäinen hermokimppu ehtii viikossa murehtia ja huolehtia aikamoisen monesta asiasta. Koska elämästä yli 70% pyöritään kotona, niin iso osa murheistakin liittyy kotiasioihin ja kaikkiin niihin pienempiin ja isompiin jalkapareihin, jotka samaa lattiaa kuluttavat. Lapset tuovat elämään kaikenlaista pikku murhetta ja huolta - ihan tasaisesti jokainen kolmesta. Samoin keski-ikäistyvä avioliitto saa välillä kulmat kurttuun. Lapsipohjaiset murheet liittyvät useimmin heidän tulevaisuuteensa ja siihen huoleen, jota heistä tuntee. Vastuu painaa. Ja avioliitto taas on se elämän osatekijä, joka valitettavasti saa kantaa vastuuta myös muista ongelmista. Kuulostaako tutulta, että kun rahallisesti menee alavireisesti, niin myös parisuhde kärsii? Tai kun töissä on kovat paineet, ei se parisuhdekaan kukoista.

Samoin meidän perhe on elämässään juuri siinä vaiheessa, että miniatyyrivaltion tulo- ja menoarvio ei ole juuri koskaan täydellisessä balanssissa ja ylijäämää ei kuukausitasolla ole näkyvissä. Tuossa tilanteessa raha-asiat hiipivät väkisin sekä pääministerin että vaatimattomamman sisäministerin mieleen useammin kuin kerran viikossa. Ja tähän kvasisosiologiseen tarkastelujaksoon mahtui vielä kuunvaihde, jolloin tilitämme tulostaimme ison osan erilaisille osakeyhtiömallisille velkojille. Onko siis ihme, että tilin tyhjyyttä jaksaa ihmetellä. Vanhassa kunnon 70-lukulaisessa maailmassa, jolloin käteinen oli kova sana, kuunvaihteessa setelien kahina varmaan ylsi kuuhun asti. Yhtenä ja samana päivänä työnantaja kuvittelee korvaavansa meille kultaakin arvokkaan työpanoksemme ja yhtä lailla me kuvittelemme olevamme moiseen tyytyväisiä ja kiitollisia.Tällä viikolla tein vielä itseni kanssa yhden taloudellisesti hankalan päätöksen, joka aiheutti ensin huolta, mutta toisaalta sen tehtyäni olo oli ehkä hieman iisimpi.

Tällä viikolla uhrasin jonkin verran murheenajatuksia myös ystävillemme, jotka kamppailevat lapsensa vaikean sairauden kanssa. Tutuu turhauttavalta, kun auttamaan ei pysty ja tietää, että perheen elämä pyörii todella vakavien asioiden äärellä. Toisaalta taas, kun katsoo toisten kamppailua "ihan oikeiden" murheiden kanssa, niin siinä menevät omat muutaman pennin murheet oikeaan mittasuhteeseen.

Samoin tähän viikkoon mahtui myös pari globaalia murheen lähdettä. Kun terroriteot tuodaan Pietariin ja Tukholmaan, niin siinä tuntee todella, kuinka lähelle maailman pahuus jo yltää. En tunne mitään todellista maailmantuskaa, mutta nuo teot kertovat, että terrori hakee kohteensa sattumanvaraisesti. Terrorismin lähtökohtainen motiivi on huomionherättäminen ja kauhun aikaansaaminen kaikissa, ja ennen kaikkea viattomissa, ihmisissä. Samoin Yhdysvaltojen tekemä ohjusisku Syyriaan on mainettaan pahempi asia. Jos Yhdysvallat iskee raskain ohjuksin kohteeseen, jossa sijaitsee myös Venäjän maajoukkoja, niin eikö se teistä muista kuulosta jo veren kaivamiselta nenästä isolla peukalolla?

Yleensä olen oman terveyteni suhteen melko huoleton veikko. Jos ei lasketa noita suhteellisen kauniiksi pyöristyneitä ruumiinmuotoja, niin olen jotakuinkin terve ja myös tunnen itseni terveeksi. Tällä viikolla kuitenkin ruumis joutui jonkun tietoturvaiskun kouriin, koska puolet viikosta kolotuksia löytyi vähän joka puolelta. Ja koska keski-ikä, niin sitä alkaa miettiä, joko se supervartalon alasajo alkaa.

Viikon murheet kääntyivät minulla tällaiseksi piiraaksi:

Ilot

Olen kuitenkin perusluonteeltani positiivinen ja melko huoleton velikulta. Niinpä elämään mahtui kuluneen viikon aikana myös paljon iloja. Hauskasti ne ilon lähteet ovat pitkälti samoissa paikoissa kuin murheetkin. Perheenjäsenet tuovat elämään paljon positiivista ja enemmän heistä onneksi iloa on kuin murhetta. Suhteellisen täysijärkinen ja tasapainoinen parisuhde sekä lasten tuomat väriläiskät elämään antavat paljon - ja antavat enemmän kuin murheuttavat. Vaikka joissain propagandateksteissä lapsia väitetään kalliiksi ja hankaliksi, niin ainakin tällä viikolla huomasin, että sijoituksena lapset "pitävät päällään" erittäin hyvin. Kun saaduista ilon hetkistä vähennetään murheet, niin minä koin jääväni reilusti voiton puolelle. Ja kuten murhetta, niin myös iloja tuottivat kaikki kolme vajaakasvuista tasaiseen tahtiin. Viikon lause minusta on pienimmän kello 5:46 heittämä positiiis-sävyinen lausahdus "eiköhän se isi meidän ole jo aika herätä ja nousta ylös".

Minulle iloa tällä viikolla tuottivat myös kevään voimakas vihertyminen sekä ensi viikolla koittava lyhyt lomantynkä. Jos tällä viikolla ehkä painoi edellinen kuusipäiväinen työviikko, niin enemmän sain kyllä sairasta nautintoa siitä, että ensi viikon lyhyt viikko lyheni vielä lyhyemmäksi. Lomaa tähän väsymykseen kaipaa ja nyt se tulee todella hyvään saumaan. Eilen autolla ajellessani seurasin, kuinka pellot ovat jo auenneet ja ensimmäiset kurjet sekä joutsenet olivat saapuneet jostain Fuengirolan lämmöstä. Siinä alkaa olla viimeisiä merkkejä siitä, että vuoden parempi puolisko on täydessä vauhdissa ja talveen ei ole paluuta ennen loppuvuotta. Kesää manatakseni vaihdoin jopa yhteen autoon kesäisemmät renkaat alle. Muistattehan, mitä kaikkea renkaanvaihtoon liittyy

Iloa tuottivat edellisten lisäksi tietenkin myös ystävät viesteineen ja puheluineen. Minun ilahduttamiseen ei niin mahdottomia tarvita. Ja on se tunnustettava, että työstäkin sai muutamia ilonhetkiä. Kun työn osaa suhteuttaa siihen, millaista elämä olisi ilman työtä, niin kummasti se alkaa askel kevetä aamulla tehtaaseen taivaltaessa. Elämän ilot ja murheet ovatkin usein suhteellisia ja onnellisen ihmisen erottaa onnettomasti usein se, kuinka hyvin omat asiansa osaa laittaa mittasuhteisiin.

Viimeiset viisitoista prosenttia ilon ajatuksista laitoin otsikolle "elämä". Kaiken kaikkiaan elämä tässä iässä ja tähän aikaan vuodesta on enemmän positiivista kuin negatiiista. Ja kun seuraa muiden ihmisten todellisia huolia, niin sitä jotenkin helposti osaa laittaa omat murheensa oikeaan perspektiiviin ja iloita niistä pienemmistäkin asioista. Elämä kaikkineen on tosi jees.

Ja yksi suuri ilon aiheuttaja on myös tämä blogi. Huomaan, että lukijamäärä kasvaa viikko viikolta ja tuntuu, että uusia lukijoita löytyy myös. Tuskin vaimo ja äitikään jaksaa niin montaa kertaa tekstejäni käydä tarkistelemassa. Ja aina tuolla kylillä ja somessa liikkuessa saa myös palautetta - toki enemmänkin kelpaa.

Ilon piiras näyttää tältä:

 

Tilin saldo

Kokonaisuuten viikko jäi  minusta plussan puolelle. Murheet, joita koin, olivat lopulta aika pieniä ja kovin maallisia. Ja yli neljänkymmenen vuoden kokemuksella myös tiedän, että laskujen maksusta aiheutuva vitutus katoaa muutamassa päivässä, kun joutuu valmistautumaan taas uusiin haasteisiin. Myös työelämän kiireet ovat kausiluonteisia ja kun kelkka kääntyy kohti kesää, niin työn murheet vaihtuvat kesän odotukseen. Positiivisen puolen kevät ja lähestyvä lomanen antavat voimaa, joka peittoaa murhepuolta helposti. Kuka muka jaksaa keväällä olla murheellinen?

Testinä tämä kvasisosiologinen pohdinta oli minusta tervettä. Aina aika ajoin on syytä laittaa murhepisteet yhteen koriin ja ilon pisteet toiseen ja laittaa nuo korit vaakaan. Helposti huomaa, että ne jutut, jotka vievät elämäniloa varjon puolelle, ovatkin suhteessa aika pieniä. Tässä elämänpelissä hyvin pitkälti asenne ratkaisee!

Hyvää viikonloppua lukijat! 

Keski-iän kriisipesäke

Keski-iän tunnetuin tuote on taatusti keski-iän kriisi. Siitä on brändätty jotain, jonka kaikki tuntevat, vaikka sisältö jää usein vieraaksi. Heikoimmat vellovat kriisin kourissa heti kolmekymppisten jälkeen läpi koko kultaisten vuosien, kun vahvimmat kieltävät minkään kriisin olemassaolon vielä siinä vaiheessa, kun pihalla hyrskyttää uudenuutukainen harrikka, jonka tarakalla parikymppinen pirkko jauhaa purkkaa ja kinuaa ajelulle.

Keski-iän kriisi on epätoivon tila, jota aletaan odotella joskus kolmenkympin jälkeen ja kaikkina tasakymppeinä ilma täyttyy toisen maailmansodan pommituksen sakeudella kysymyksistä siitä, joko se kriisi on vihdoin tavoittanut juhlakalun. Montako kertaa olette itse kuulleet tai itse esittäneet kysymyksen "jokos pukkaa kriisiä?"

Kriisi on jotain, jota pelätään, mutta samalla odotetaan. Kriisissä on ihmiselle mahdollisuus  tutkia elämää ja toisaalta kriisi voi olla se kimmoke, jota tarvitaan, että elämän suunta saadaan käännettyä kohti kaivattua vektoria. Negatiivisessa mielessä taas kriisi johtaa meidät pois tutusta ja turvallisesta suunnasta kohti tuntematonta. Joka tapauksessa kriisi on risteys, jossa on päätettävä, muuttaako nykyistä elämää vai jääkö "kiirastuleen makaamaan".

Onnellinen ei kriisiydy

Kriisi ei iske niihin, joilla ei elämässä ole muutettavaa. Siis heitä, jotka elävät elämäänsä jahdaten koko ajan onnellisuutta ja tehden töitä sen eteen, että elämän tavoitteet toteutuvat. Kyse on ihmisistä, jotka asettavat päämääriä, luovat unelmia ja elävät niin, että tavoitteet ohjaavat elämää. Elämän tavoitteissa ei ole kyse ainoastaan rahasta, maineesta tai menestyksestä, vaan yksinkertaisesti siitä, että on riittävästi uteliaisuutta selvittää omat kiinnostuksen kohteensa ja tehdä töitä niiden toteutumisen eteen.

Kriisissä on kyse siitä, että ihmiselle syntyy liian suuri juopa elämän ja haaveiden välille. Ehkä jonain päivänä huomaat, että omat tavoitteesi eivät ole toteutuneet tai et ole saavuttanut elämässä niitä asioita, joista haaveilit. Tasakympeissä kriisi iskee siitä syystä, että nuo ovat hetkiä, jolloin katsomme taaksepäin ja vertaamme elämää menneisyyden ja nykyisyyden välillä.

Kriisi voi tulla myös sen vuoksi, että huomaat haaveidesi toteutuneen ja ne eivät olleetkaan sitä, mitä luulit. Mitä haluat sen jälkeen, kun olet nähnyt kaiken tai mitä haluat sen jälkeen, kun olet saanut kaiken? Loppujen lopuksi olemmekin onnellisimpia silloin, kun meillä on jotain tavoiteltavaa ja jotain, mitä odottaa. 

Toisille taas koko elämä on kriisiä. Tunnen ihmisiä, joille kriisit ja elämän riitasoinnut ovat polttoainetta, joka vie elämää eteenpäin. Ehkä heillä elämä menee niin, että kun koko ajan hakee elämälle tasapainoa, niin tuntee liikkuvansa ja kun tuntee liikkuvansa, tuntee myös elävänsä.

Työ, avioliitto, lapset, harrastukset, terveys

Kriisin lähteet ovat loputtomat. Tyytymättömyyttä voi kokea kaikkea sitä kohtaan, mitä elämä pitää sisällään. Toiset eivät tykkää työstään, kun toiset taas ovat tyytymättömiä avioliittoonsa. Joillekin kriisi tulee siitä, kun huomaa fyysisen kunnon tai terveyden rapistuvan. Toiset taas ovat onnettomia siitä, että asiat jäävät tekemättä tai näkemättä.

Kriisin laukaisee jokin käännekohta elämässä. Se voi olla syntymäpäivä, avioero tai vaikka läheisen kuolema. Kriisin saa aikaan jokin, joka saa meidät yhdellä sysäyksellä tarkastelemaan omaa elämäämme - jokin, joka tekee muutoksen. Keski-iässä kriisi tulee sen vuoksi, että koemme silloin paljon suuria muutoksia. Monet eroavat ja monet myös menettävät läheisiään. Lapset kasvavat ja yhtenä päivänä huomaamme olevamme kotona aikuisten kesken - elämä on muuttunut ja pohdimme kysymystä "mitäs nyt?". Koska tuo kriisin laukaiseva tekijä on kaikilla eri, niin kriisi myös tulee eri ihmisillä eri aikaan. Kriisiä voi alkaa toisella pukkaamaan kolmessakympissä, kun viimeinen alkaa kokea elämäntuskaa vasta viidenkympin jälkeen. Parisuhteessa onkin lievästi sanottuna ongelmallista, jos kumpikin kipuilee oman kriisinsä täysin eri aikaan.

Kun kriisi iskee päälle, niin alamme paniikinomaisesti tehdä muutosta elämäämme. Jokin on suistanut tutun elämänrytmin pois tasapainosta ja alamme hakea epätasapainon jälkeen uutta tasapainon tilaa. Tasapainoa haetaan siitä, että ne ulottuvilta karanneet haaveet halutaan saada kiinni. Sen vuoksi miehet ostelevat viidenkympin villityksen kourissa moottoripyöriä ja veneitä. He koettavat tavoittaa menetettyä haavetta ikuisesta nuoruudesta tai palata ajassa taaksepäin aikaan, jolloin viimeksi vielä haaveilivat jostain. Samasta syystä eron jälkeen haetaan kainaloon nuorempaa kumppania, koska jostain syntyy oletus, että nuori kumppani nuorentaa ja toisen nuoruudesta voi löytää myös oman tiensä nuoruuteen. Noin ylipäänsä kumppanin vaihdolla haetaan omalle sielulle uutta peiliä - luullaan, että se kadonnut minä löytyy, jos omaa naamaa peilaa uuteen kumppaniin.

Sankolistassa kriisin ratkaisu

Miten kriisistä sitten pääsee yli? Pitääkö elämä muuttaa totaalisesti, jotta elämän uusi tasapaino löytyy? Täytyykö jokaista mielihalua ja haavetta noudattaa, jotta karanneen onnellisuuden saa taas kiinni?

Viime aikoina eri paikoissa on pyörinyt ihmisten tekemiä bucket listejä. Ne ovat listoja, joissa ihmiset listaavat asioita, jotka vielä ovat tekemättä, mutta jotka on tehtävä ennen kuin lusikan nakkaa viimeisen kerran nurkkaan. Minusta tuo idea on hyvä. Olen koettanut hahmotella omaa bucket listiäni kasaan ja saanut jo muistikirjan nurkkaan joitakin aihioita. En kuitenkaan ole koonnut koko listaa. En siis tiedä, toimiiko bucket list kriisin ratkaisuna. Ajatustasolla voisin kuitenkin kuvitella, että kun listaa elämän vielä tekemättömät haaveteot allekkain ja alkaa toteuttaa niitä, niin kriisi ikään kuin selkiytyy mielessä. Silloinhan nuo mieltä kummittelevat puutteet ovat näkyvillä ja huomaat, että elämä ei suinkaan ole livennyt lapasesta kokonaan, vaan kriisi on pelkkä tunne siitä, että aika on päässyt laukkaamaan ja oletkin elämänjunasta vain muutaman aseman jäljessä.

Omaan bucket listiini eivät kuulu laskuvarjohyppy tai tatuointi. Siihen ei myöskään liity kävelyretki Santiago de Compostellaan tai kapuaminen Himalajan huipulle. Mutta matkustelua siihen kyllä liittyy ja paikkoja, joita haluaisin nähdä. Siihen liittyy myös se, että voisin näyttää itse itselleni olevani fyysisesti kunnossa ja hyvävoimainen. Siihen kuuluu myös joitakin kirjoja, jotka haluan lukea ja joihin haluan tutustua.  Hyvä esimerkki on esimerkiksi se, että haluaisin lukea raamatun kannesta kanteen, koska uskon sen kirjan sisältä löytyvän hyvää elämänfilosofiaa, joka opettaa niin sanottuun hyvään elämään. Aika näyttää, tartunko kyseiseen opukseen koskaan tositarkoituksella. Sen verran pinnallinen olen myös, että listaani olen kirjoittanut haluavani vielä kerran omistaa purjeveneen.

Oma kriisini sai lähtölaukauksen isäni kuolemasta. Se sai minut pohtimaan elämän rajallisuutta ja sitä, että omaa lähtöaikatalua ei löydy mistään VR:n taulusta, vaan sen päättää ihan joku muu. Yhdellä iskulla tajusin sen, että jos jään odottamaan elämän valmistumista ja sitä hetkeä, kun on aika toteuttaa omia unelmiaan, voikin hyvin käydä, että odotus päättyy puulaatikon sisäpuolelle. Voin rehellisesti tunnustaa, että pari vuotta tuon lähtölaukauksen jälkeen olin monissa asioissa sekaisin kuin se monille tuttu seinäkello ja elämä oli aikamoista hakemista. Tietyllä tavalla minun pelastukseni oli se, että perheessä oli niin pieni lapsi, että hän vaati totaalisen huomion ja pakotti pitämään omankin sielun edes jonkinlaisessa aakkosjärjestyksessä. Tasaisesta keskivertoelämästä tuli jotenkin kummallista tempoilua ja testaamista, jossa yksi kerrallaan availin elämäni ovia vain nähdäkseni, mitä oven takana on. Olen aika varma, että elämän ykkösrinki oli välillä sellaisen tsunamin kourissa, että välillä ei tiennyt, onko kompassin punainen neula etelässä vai pohjoisessa. Osin onkin tuuria ja avioliittolupauksen valtuuttamaa pitkämielisyyttä, että oma kriisini ei suistanut koko elämän perusrakenteita kokonaan raiteiltaan. Nyt kahden ja puolen vuoden jälkeen alkaakin tuntua siltä, että suurimmat aallot ovat jo lyöneet läpi ja jossain rautatietunnelin päässä näkyy ledin pilkahdus. Minulle paras terapiamuoto ovat olleet juuri nämä tekstit, joita raavin pääni sisältä tänne blogiin. Siis rakkaat lukijat - olen salakavalasti raahannut teidät mukaan tälle puolihullulle kriisinselvityspolulle. Kiitokset siitä, että olette kohta vuoden olleet matkassa.