Zen ja täydellisen selfien metsästys

Blogini on löytänyt uuden kodin ja piakkoin se siirtyy Pontti-nimiseen sisältöportaaliin, johon on koottu kirjoittajia eri elämänaloilta. Itse olin yhtä aikaa yllättynyt, onnellinen ja otettu, kun kuulin, että Ra(s)kas Keski-ikä haluttaisiin Ponttiin mukaan. Uskon vahvasti, että Pontista tulee kova juttu ja sisällöstä löytyy jopa tätäkin blogia kovempaa tavaraa. Ainakin kirjoittajat ovat kiinnostava kattaus.

No tämä siis juontona....

Tarvitsin Ponttia varten itsestäni edustavan minäkuvan. Tämä on luonnollisinta ottaa itse eli tuottaa salonkikelpoinen selfie. Nykypäivän puhelimet antavat jo perusmallissaan loistavat mahdollisuudet kuvan ottamiseen ja jopa kuvan muokkaamiseen. Selfieille on jopa omat kamerasovellukset, joissa ei naaman osumista ruutuun tarvitse arpoa. Ja ainakin minun puhelin jopa opastaa, mihin katsoa ja miten ottaa kuva.

Ongelma ei olekaan tekniikka, vaan asenne. Minusta tuntuu edelleen kovin hoopolta ottaa itsestä kuvia, koska näen oman naamani, eikä sen katsominen ole mitenkään helppo juttu. Ja kyse ei ole naaman fysiikasta - se on kuitenkin pysynyt tuossa hartioiden päällä mukana jo reilut neljäkymmentä vuotta ja saanut monia kehuja vähintään välttävästä ulkonäöstään ja kyvystään edustaa minua. Olenko sitten kriittinen, mutta omasta naamasta otetusta kuvasta ei koskaan tule sellaista, joka miellyttää.

Koska keski-ikä, niin ihmettelen nuorison tapaa ottaa omia kuviaan jatkuvasti. Kun perheellä ennen matkustettiin, niin kuvia otettiin nähtävyyksistä eikä suinkaan niin, että omaa naamaa kuvattiin eri tilanteissa ja ilmeissä. Nykyisin etenkin teineille oma naama tuntuu olevan suurin nähtävyys, jota kuvataan päivittäin kymmeniä kertoja.

Google käteen ja ohjeita etsimään

Wikipedia kertoo sen, että selfie otetaan itsestä, se on laadultaan huono ja se laitetaan sosiaaliseen mediaan ihmeteltäväksi. Tämän verran olisin tiennyt jo googlettakin. Mutta miten se otetaan?!

Kun seuraan nuorisoa, niin he vain heilauttavat kännykän käden mitan päähän, tempaisevat huulet törölle, kääntävät päätä ja 'räps' se on siinä. Koko hommaan menee sekunti ja seuraavat kymmenen minuuttia kuvaa käsitellään paremmaksi. Ja sen jälkeen sekunti ja tuotos on koko maailman ihmeteltävänä.

Ohjeiden mukaan täytyy ottaa huomioon seuraavat seikat:
- Valo
- Hymy
- Katse yläviistoon
- Tsekkaa tausta
- Käännä päätä
- Heilauta hiuksia (no ei näillä haivenilla...)
- Hävitä käsi kuvasta

Ja kun olet saanut nuo kaikki tehtyä, niin aloita alusta ja....
- Rajaa kuva
- Säädä värit ja valot kohdalleen
- Lisää filtterit ja tehosteet
- Tsekkaa vielä kerran, ettei kuvassa ole mitään noloo

Lopulta tuskastuin ja lopetin yrittämästä. Selfiet eivät ole minua varten. En koskaan pysty ottamaan itsestäni kuvaa niin, että saisin siitä rennon otoksen, jossa hymyilen vapautuneesti, katson kameraan (tai siis en katso kameraan, vaan katson puhelimen ruudun yläkulmaan) ja hymyilen.  Minun ottamat kuvat näyttivät sille, että keski-ikäinen mies pyytää totisena kameralta armoa sen verran, että edes koko naama mahtuisi kuvaan, mutta ei takana näkyvät tiskit, vaatekasat, leluläjät tai muu arkielämä.

Elämän selfie

Tuon kuvan kanssa painiessa tajusin, että meidän elämä on tänä päivänä selfie. Annamme joka paikkaan itsestämme tietyn kuvan, josta rajataan pois osat, jotka eivät ole kelvollisia. Emme halua näyttää elämämme taustalta ongelmakasoja tai jakaa murheita muiden kanssa. Kiillotamme ja säädämme kuvan kirkkaaksi ja kelvolliseksi standardit täyttäväksi duck-faceksi.

Koetamme kaikin keinoin jakaa sosiaalisessa mediassa itsestämme jotain kuvaa ja yhtä paljon haluamme myös rajata näkyvistä epäkelpoja aineksia pois. Teen tuota samaa itsekin. En kovin usein vaivaudu sosiaalisessa mediassa valittamaan, nurisemaan tai nostamaan esiin ongelmia. En halua antaa itsestäni negatiivisen valittajan ulkokuvaa.

En myöskään jaa mielelläni elämästä suruja, pettymyksiä tai niitä asioita, joita pelkään. En jotenkin kehtaa rasittaa muita omilla ongelmillani. Sen sijaan helposti tartun Twitterin varteen, kun löydän jotain kehumista, kiittämistä tai hienoja asioita, joita haluan muidenkin huomaavan. Tämä on sitä rajaamista. Onneksi sentään rajaan asioita positiivisiin asioihin. Tiedän ihmisiä, joiden elämäntehtävä on valittaa kaikesta ja kaikille.

Muuten pyrin elämässäni enemmän "nofilter"-osastolle. En ainakaan tahallisesti muuta totuutta ja sen värejä kirkkaammaksi. Jos jotain kerron, niin toki se on minun näkökulmastani kerrottua, mutta toivottavasti ei liian puolueellista. Eli kuvaan omaa elämääni yläviistosta, mutta katson kyllä suoraan kameraan.

Tehosteita elämäni selfiessä toki on - edustanhan keski-ikää, perheenisää, tiettyä ammattia ja koulutustaustaa. Ne varmaan näkyvät selfiessä ja toki tuo selfie lipsahtaa joskus ryhmä- selfieksi, kun täällä blogissakin kerron perheemme ja lastemme elämästä. (Joskus toki lisään ryhmäselfien kontrastia, kun paljastan lapsiperheen karun arjen kaikessa himmeässä loistossaan).

Minun elämäni selfie löytyykin vivahteineen täältä blogista. Tätä lukemalla pääsee varmaan hyvin selville, millaista elämää tällainen keskiverto keski-ikäinen perhe elää. Kuva on toivottavasti rehellinen ja ei liian siloteltu.

Oman elämäni selfiessä toivon näyttäväni itsestäni positiivisen, hyvää ajattelevan ja hyvään pyrkivän ihmisen, joka luo iloa myös ympärilleen. Todellisuudessa saatan välillä olla raivostuttava vittupää, jonka suurin ongelma on se, kuinka olla oikeassa tai ainakin todistaa muiden olevan väärässä. Joskus olen myös viimeiseen tikkiin saakka pelaava väittelijä, olipa kyseessä minkä tasoinen tietokilpailu tahansa. Mutta nämä puolet filtteröin mielelläni julkisuudesta pois.

Omassa elämässään ei pitäisikään pyrkiä siihen täydelliseen selfieen, vaan sietää se, että rajausten takaa näkyy arjen vaate- ja lelukasoja, eikä naamakaan ole filttereillä väritetty hymyinen, vaan joskus väsynyt ja jopa kulunut. Elämä on parhaimmillaan silloin, kun sen kaikista kontrasteista saa nauttia.

 Tänään olen keskustellut naamakkain ja somettain aika monen ihmisen kanssa, koska työpaikkani vaihtuu. Huomasin jättäneeni työkavereihin positiivisen jäljen ja tuli fiilis, että ainakin vanhassa työyhteisössä olen kaivattu palanen. Nuo keskustelut tuntuivat hyvältä, vaikkakin haikeus vanhan ja tutun jättämisestä voimistui.

Niin se lopullinen selfie - kai sen tässä voi paljastaa, vaikkei se täydellinen olekaan.

Ridin' high, livin' free

Sille, joka ei aja moottoripyörää, on mahdotonta selittää sitä tunnetta, joka tulee, kun ensimmäisen kerran ajokauden alussa starttaat pyörän. Kuuntelet, kuinka moottori ottaa oikeat kierrokset ja nenässä alkaa tuntua vieno pakokaasun tuoksu. Innokkaana testaat valot ja jarrut ja katsot rengaspaineet.

Käännät pyörän varovasti tielle ja totuttulet istumaan satulassa. Jalat hakevat jarrupoljinta ja vaihdevipua. Kädet tuntuvat oudolta tangolla. Vaihdat vaihteet ripeästi isoimpaan ja pikaisesti vilkaiset, kuinka nopeusmittarin neula kipuaa ylöspäin.

Ilmavirta meinaa heittää sinut pyörän selästä ja kypärän visiirin aukosta virtaa sisään raikasta kesäilmaa. On yhtä aikaa kylmä ja kuuma. Tuulenvireen alta kuulet moottorin murinan, joka henkäilee kiihtyvällä tahdilla.

Sitten mutkaisella tiellä huomaat, että osaat taas ajaa. Keho myötäilee pyörän liikkeitä mutkissa ja kaarteet menevät notkeammin läpi. Olo rentoutuu ja löydät oikean ajoasennon. Kroppa rentoutuu ja kasvoille nousee poskia pakottava hymy, sillä muistat, että tämä on parasta kesässä!

Taudinkuva

Olen kolmekymppisestä sairastanut sairautta nimeltä motorismi. Sen pakko-oireita näkee keväisin, kun kuskien on pakko saada moottoripyörä alle heti lumien kaikottua. Talvisin taudinkuvaan kuuluu monilla messuilla käynti ja mallikatalogien selaaminen. Pahimmassa vaiheessa olevat ostavat talvella kesää varten uusia ajovarusteita tai ainakin käyvät tallissa käynnistelemässä pyörää ja nuuhkimassa pakokaasua.

Yleensä tauti kehittyy iän myötä sellaiseen vaiheeseen, että oireista kertovan moottoripyörän koko kasvaa isommaksi ja mallit vaihtuvat muutaman vuoden välein. Harva jää sellaiseen vaiheeseen, että ajaa yhdellä pyörällä (tai edes merkillä) läpi uransa. Minullakin taitaa olla kymmeneen vuoteen jo kolmas pyörä menossa.

Motoristit myös kerääntyvät kesäisin antamaan vertaistukea muille taudista kärsiville. Pitkin kesää näkee tietä myöten ajavia motoristilaumoja, jotka ovat menossa kokoontumisajoihin. Noissa kokoontumisajoissa vertaillaan omia kokemuksia ja annetaan vinkkejä uusille tautia kantaville.

Taudin hoito

Taudin hoito on onneksi yksinkertaista. Heti kesäkauden alussa aletaan ajella rauhallisia lenkkejä pitkin mutkaisia teitä ja nautiskellaan kypärän läpi kulkevasta kesäilmasta tuoksuineen. Ajelulle karataan aina silloin, kun perheen silmä välttää ja motoristiperheen isää harvoin kesällä kotona näkeekään.

Taudin oireita helpottaa myös pyörän huoltaminen autotallissa. Pahimmat oireet helpottuvat, kun saa upottaa kätensä lämpimään moottoriöljyyn tai irrotella ajamisen karstoittamia tulppia. Myös ketjujen rasvaus tai kaasuttimen säätö voi tehdä pahimpiin oireisiin pikaisen parantumisen.

Osa myös lumehoitaa tautiaan vaikkapa ajamalla torille kahville moottoripyörällään ja istumalla torikahviossa ajokamat päällä koko päivän. Siinä sitten yhtä aikaa tuntee itsensä kesäturistiksi ja motoristiksi - olipa tori kotikaupungissa tai vierailla mailla. Yleensä vielä ajokamat keräävät helposti juttuseuraa kanssamotoristeista.

Taudin parantuminen 

Tautiin ei ole olemassa varsinaista lopullista parannuskeinoa. Motorismiin sairastuneet tuppaavat ajamaan läpi elämänsä ja monesti pyörä vain mukautuu tarpeisiin ja kykyihin. Päälle seitsemänkymmenen ikäiset papparaiset harvoin enää taivuttavat itseään Hayabusan selkään, mutta vanhempikin jalka nousee vielä matalan customin satulan yli.

Välillä oireet toki helpottavat ja ajaminen voi olla hiljaisempaa. Minäkin olin välillä pari kesää ajamatta kokonaan rahan- ja ajanpuutteen vuoksi, mutta sinne se pyörän selkään tie vei heti, kun aikaakin alkoi jostain löytyä.

Tauti sinällään ei ole kuolemaksi, mutta valitettavasti monia motoristiveliä liikenne vie vuosittain. Tuota on koetettu ehkäistä lisääntyneellä koulutuksella ja sillä, että kortin saaminen on nykyisin aika haastavaa. Itse olen sitä mieltä, että järkevyyden raja on ylitetty jo aikaa sitten. Vaikka koulutusta annettaisiin kuinka paljon, niin kaikkia liikenteen uhkia ei voi ehkäistä ja usein kolari johtuu enemmän muista liikenteessä olijoista kuin itse motoristista.

Jos nuori motoristi haluaa päästä kaksipyöräisen sarviin, niin ensin hän ajaa autokoulussa mopokortin, jolla ajelee mopoa siihen saakka, kunnes ikä riitää ensimmäiseen A1-moottoripyöräkorttiin. Sen jälkeen, jos pyörän kokoa halutaan kasvattaa, niin autokoulu kutsuu jälleen ja kortti kohoaa A2-luokkaan. Mutta jos kärpäsen purema ei helpota tälläkään, niin isojen pyörien selkään vie vasta A-kortti, jonka senkin saa autokoulun kautta käymällä. Eli urheiluauton rattiin pääsee yhdellä kortilla, mutta vastaavavauhtiseen moottoripyörään tarvitaan aika monta vaihetta. Ei kuulosta reilulta?

Oma epikriisini

Kävin eilen ajelemassa ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen moottoripyörällä. Pienen ensijännityksen jälkeen huomasin, että vanha koira muisti vielä temput ja pyörä taipui kilometri kerrallaan paremmin kurveihin. Parinkymmenen kilometrin jälkeen ajamisen nautinto kokonaisuudessaan löytyi ja aloin todella tykätä taas ajamisesta.

Mutkaisilla teillä aloin harmitella, miksi olin jättänyt pari kesää ajamatta. Ilmavirta, kesän tuoksu ja kypärän sisältä avautuva maisema vei mennessään ja uskon, että tänä kesänä tie saattaa kutsua minua kovemmin kuin koskaan tähän saakka.

Hyvää viikonloppua ja motoristeille turvallisia kilometrejä!

Viisi ajatusta tähän päivään

Takana melko vauhdikas viikonloppu hääjuhlineen ja mummola-vierailuineen. Nyt kun pyykit on pesty, tavarat purettu ja on aika istahtaa tuokioksi koneen ääreen, niin pieni teksti sunnuntaiksi. Ohessa viisi ajatusta viikonlopulta

1) Uni lamaannuttaa
Nukun jostain syystä mummolassa kuin tukki. Saan siellä ehkä parhaiten unta ja yleensä unet venähtävät kahdeksaan tuntiin tai hieman yli. Se on tällaiselle semivaikeasta univammasta kärsivälle lottovoittoa lähentelevä kokemus.

Kuitenkin kun tuollaisilta ylipitkiltä unilta herää, on olo kuin koomasta nousseelta.  Ilmeisesti keho ei ole tottunut pitkään yhtämittaiseen lepoon, koska kropan ja aivojen startti vie yleensä vartin. Sormet ja varpaat alkaa tuntea viiden minuutin jälkeen ja silmiin tulee katse vasta parin minuutin ravistelun päälle. Keski-ikäinen ei todellakaan pomppaa sängystä kuin vieteriukko suorille jaloille.

2) Onnellinen perhe
Olimme lauantaina todistamassa nuoren parin astumista avioliittoon. Häät ovat mahtava juhla täynnä iloa ja rakkautta. Ja tälläkin kertaa tuntui kuin koko juhlaa olisi ympäröinyt yksi suuri onnen aura. Kun katsoo elämäntaipaleen alussa olevaa nuorta paria, niin muistaa, miten paljon enemmän tuossa iässä oli uskoa elämään ja uskoa siihen, että suunta on ainoastaan ylöspäin. Ehkä tavallaan kadehtii heitä, joilla kaikki tämä haastavampi tie on vielä kulkematta.

Häät myös palauttavat uskon siihen, että elämässä tapahtuu hyviä asioita ja että kyynisyyden ja surun takaa näkyy myös pilkistävä aurinko.

3) Ystävien murheet
Ystäväperheemme kamppailee vakavien ongelmien kanssa. Tuntuu jotenkin voimattomalta ja tyhmältä, kun ei pysty auttamaan tai edes sanomaan mitään sellaista, mikä lohduttaisi tai edes sellaista, joka ei kuulosta tyhjältä. Elämässä tulisi osata olla joka päivä ainakin vähän onnellinen siitä, että asiat ovat ihan perushyvin. Kukaan meistä ei tiedä, minä päivänä elämän pelikentällä vedetään juuri se alimmainen palikka pois, jolloin kaikki tuttu ja turvallinen romahtaa.

Samalla ajattelin sitäkin, että teimmepä mitä tahansa, niin emme voi estää sitä, etteikö vastoinkäymisiä tule ihan meille tavallisillekin ihmisille. Emme voi mitenkään rokottaa tai ylisuojella itseämme tai lapsiamme kaikkia vastoinkäymisiä vastaan, vaan maailmassa on asioita, jotka eivät noudata mitään tahtoa tai logiikkaa.

4) Jumalan täytyy olla olemassa
En ole ihmisistä sieltä hartaimmasta päästä, mutta olen jonkinsortin tapauskovainen. Minulle Jumala on olemassa ja todellinen, vaikken häntä sunnuntaisin juuri käy kirkossa tapaamassa tai julistamassa hänenkään sanaansa ovelta ovelle. Maksan mielelläni kirkollisveron, koska koen, että se on kannattava sijoitus.

Viikonlopun häät pidettiin Kerimäen puukirkossa, joka on laatuaan maailman suurin. Kun kävelin kirkon käytävää ja ihailin seinien kokoa ja alttarin kauneutta, päähän iski ajatus, että ei näitä rakennuksia rakenneta millekään olemattomalle. Tuo sama tunne tulee joka kerta, kun kävelen kirkoissa (tykkään ulkomaillakin vierailla paikallisissa uskonlaitoksissa). Kirkkojen mahtavuus näyttää minusta suurinta kunniaa sille, kehen ihmiset uskovat ja turvaavat.

Kirkossa istuessa ehdin miettiä sitä, mitä kaikkea ne Kerimäen kirkon penkitkin ovat ehtineet nähdä. Kirkko on itsessään melkein 180 vuotta vanha ja jo tuossa ajassa maailma on ehtinyt kääntyä 180 astetta useampaan kertaan. Ei kuulosta sattumalta, että tuo rakennus on kaikissa myllerryksissä jäänyt pystyyn ja säilynyt.

5) Usko kevääseen palaa
Parissa päivässä puut ovat kasvattaneet oksilleen kauniit pienet lehdenalut ja tulppaanit suorastaan hyppäsivät mullan sisältä esiin. Metsissä kuuluu pikkulintujen sonaatit ja takapihallakin kärsii olla jo shortseissa. On se uskottava, että tänäkin vuonna talvi jää hopeasijalle ja Suomeen koittaa kevät.

Odotan innolla sitä aamua, kun voin kahvikupin kanssa hiipiä takaterassin portaille kuuntelemaan lintujen tinder-showta ja lukemaan sanomalehteä ilman, että kahvi jäähtyy kuppiin jo postilaatikolta takapihalle kävellessä.

Pahoittelut, ettei tähän saanut enempää kuvia mausteeksi. Viikonloppuna kamera jäi jostain syystä taskuun ja kuvat ottamatta. Toivottavasti tekstistä kuitenkin saa jotain kuvaa, miten mielenkiintoinen viikonloppu meidän sirkuksellamme oli. Hauskaa oli ja kovin onnellista, vaikkakin ilon joukkoon mahtui myös hieman harmaampia sävyjä. Keski-ikäisten elämä muistuttaakin heidän hiusmuotiaan - saa olla onnellinen, jos harmaan sävyjen seasta pilkistää väriä.

Hauskaa viikkoa kaikille!

Luopumisen ihana keveys

Olen tehnyt viimeiset pari viikkoa luopumistyötä. Elämässäni tapahtuu piakkoin muutoksia, joihin haluan ja pystyn valmistautumaan etukäteen. Pystyn tekemään etukäteen luopumistyötä, jossa annan periksi ja luovun vanhasta ja mahdollisuuksien mukaan valmistaudun uuden kohtaamiseen.

On aina haikeaa luopua sellaisesta, joka on tuttua ja turvallista. Suurin osa meistä ihmisistä, minäkin,  olemme taipuvaisia siihen, että elämä kulkisi tasaisesti vanhan diesel-veturin lailla eteenpäin. Emme haluaisi herätä aamuisin miettimällä, mitä päivä tuo tullessaan, vaan mieluummin toivoisimme, että elämä ennustettavuus olisi maksimi. (No tämä on ehkä enemmän meidän keski-ikäisten oire).

Luopumisen edellä vanhassa näkee aina vain positiivisia puolia. Aika kultaa muistoja jo hieman etukäteen ja mieleen hiipii epävarmuus "miksi oikein luovun tästä?". Siinä mieli kapinoi sitä vastaan, että hyppäisin kielekkeeltä johonkin, mitä en tunne.

Muutosvastaisuus vs. muutosmyönteisyys

Kaikkiin muutoksiin voi suhtautua kahdella tavalla - joko positiivisesti tai negatiivisesti. Voimme siis olla muutosvastaisia tai muutosmyönteisiä. Jos jossain isossa joukossa tehdään muutoksia, niin porukka jakaantuu kolmeen luokkaan, ne ovat "Yes", "Miksi vitussa?" ja "Ihan sama". Sama jako toistuu lähes poikkeuksetta kaikissa tapauksissa.

Avain postiiviseen muutokseen löytyy omasta asenteesta. Mitä positiivisemmin suhtaudut muutokseen ja ymmärrät sen tavoitteet sekä tavoitellun lopputuloksen (ja perustelut) sitä helpompaa on myös astua muutoksen taakse. Jokaisessa muutoksessa on vapaus valita - olenko muutosmyönteinen vai muutosvastainen.

Muutosmyönteisyydellä on paljon positiviisia vaikutuksia. Jos katsot asioita positiivisten valojen suodattamana, on paljon helpompaa ajatella, että muutos on hyvästä. Mitä enemmän ajattelet muutoksen positiivisia puolia sitä myönteisempänä näet myös muutoksen jälkeisen maailman. Ja lopputulos on, että sinulla itselläsi on parempi olla. Muutoksen käsittelyssä ainoa, jota tarvitsee ajatella, olet sinä itse. Muutoksen henkisellä läpikäynnillä tavoitellaan itselle hyvää oloa.

Muutosmyönteisyys myös auttaa vanhasta luopumisessa. Kun katseen suuntaa eteenpäin, niin peruutuspeilin maailma ei näytäkään niin houkuttelevalta. Ja jos lopputulos on väistämätön eli muutosta ei edes voisi välttää, niin miksi suotta hangoitella vastaan.

Ja muutosmyönteisyys auttaa uuden oppimisessa. Lienee kaikille selvää, että jos ajattelet tulevia aikoja myönteisesti, niin tieto ja oppi uudesta myös uppoaa paremmin päähän. Jos taas päätät asettua muutosta vastaan, niin samalla aivot koettavat sulkea uutta tietoa pääsemästä sisään.

Muutosvastaisuus sen sijaan auttaa näkemään vanhat asiat todellisuutta positiivisemmassa valossa. Kaipailet vanhaa ja mietit,että miksi hyvää pitäisi muuttaa. Mutta missä meidänkin maailmamme olisi, jos mitään ei olisi muutettu?

Ja kyllähän muutosvastaisuus on kokonaisuudessaan melkoista energianhukkaa. Samalla aikaa käytät omaa energiaasi siihen, että koetat vastustaa muutosta, koetat puolustella vanhaa ja vielä estät aivojasi oppimasta uutta. Energiankulutus on kolminkertainen verrattuna siihen, että suhtautuisit muutokseen positiivisesti ja keskittyisit uuden omaksumiseen.

Miksi vanhasta luopuminen sitten on niin vaikeaa?

Usein vastustamme muutosta sen vuoksi, että pelkäämme luonnostaan kaikkea uutta. Vaikka ihminen on eläinlajina jopa riesaksi saakka utelias, niin meihin on kuitenkin tekovaiheessa sisäänrakennettu moodi, joka haluaa vastustaa uutta ja erilaista.

Me haluisimme elämän olevan tasapainossa ja pyrimme koko ajan siihen, että elämän muuttuvat tekijät olisivat mahdollisimman vähäiset. Siksi myös hyljimme niitä tekijöitä, jotka koettavat horjuttaa tuota tasapainoa.

Kyse on myös energiataloudesta. Kun elämän energiankulutus halutaan pitää minimissä, koetamme vältellä tekijöitä, jotka pakottavat kuluttamaan energiaa yli perustarpeen. Ja kuten jo edelle kirjoitin, uuden opettelu kuluttaa energiaa - kuluttaa, vaikka suhtautuisimme muutokseen positiivisin mielin.

Itse aion käydä kohti tulevia taistoja kypärä päässä ja positiivisin mielin. Aseina muutosmyönteisyydessä ovat positiivisuus, ennakkoluulottomuus ja uteliaisuus. Aion nähdä tulevassa enemmän positiivista kuin negatiivista ja aion myös hyvästellä vanhan hyvillä mielin ja niin, että muistot saa kullata aika eikä muutosvastaisuus.  

Hyvää ja aurinkoista viikonloppua ystävät!

Onnea äidit

Kuva aamukävelyltä - ensimmäinen keväinen aamu tänä vuonna

Tänään on liput nostettu salkoon äitien kunniaksi. Äitienpäivä on ehdottomasti yksi vuoden tärkeimmistä juhlista, koska silloin arvon saavat ne teot ja rakkaus, joka yleensä hautautuu arjen alle ja jää sekä huomaamatta että huomioimatta.

Elämäni äidit / 1

Minun ja äitini suhde on selkeä, mutta erikoinen. Näemme harvoin, mutta puhumme paljon. Meidän keskustelumme käydään jo fyysisen etäisyyden vuoksi puhelimitse ja sähköpostitse. Enkä usko, että kumpikaan meistä kokee huomiovajetta sen vuoksi, että emme istu samassa kahvipöydässä kovinkaan usein. Enkä suoraan sanottuna voisi edes kuvitella, että lähtisimme esimerkiksi yhteiselle lomamatkalle puolta päivää pidemmäksi aikaa - me vaan emme ole sellaisia tyyppejä.

Koska vanhempani ovat eronneet ollessani hieman toisellakymmenellä, olen rakentanut suhteen kumpaankin vanhempaani erikseen. Suhde ei ole samanlainen isääni kuin on äitiini. Isäni oli enemmän vähäsanainen, mutta taattu fyysinen turvapaikka ja viimeinen satama kaikissa onnettomuuksissa, joita minäkin sain aikaan tasaiseen tahtiin. Äitini sen sijaan on aina ollut ja on edelleen henkinen turvapaikka, jolle puran tunnepuolen solmuja - niistäkin asioista, joita en kerro kellekään muulle. Isäni kuoleman jälkeen suhteemme on lähentynyt, mikä on luonnollistakin. Nythän äitini on ainoa vanhempani.

Äitini kanssa meitä yhdistää rakkaus kirjoihin ja kirjallisuuteen. On pitkälti äitini ansiota, että olen aikoinani kirjojen pariin eksynyt. Puhelimessa puhumme joskus pitkiä aikoja kirjoista, joita olemme lukeneet tai joita pitäisi lukea. Saan myös säännöllisesti puhelimeeni hyviä vinkkejä pakkoluettavista kirjoista. Huolimatta hieman erilaisesta kirjamausta yhtymäkohtia löytyy kyllä helposti.

Olen kiitollinen äidistäni ja siitä, että hän on kaikista karikoista huolimatta aina ollut läsnä ja saatavilla. Koskaan en ole kokenut hetkeä, että olisin jäänyt ilman äidinrakkautta, vaikka suhteemme ei ehkä perinteisen äiti-lapsi-suhteen normeja täytäkään. Jokainen meistä elää tavallaan.

Elämäni äidit / 2

Toinen elämäni äiti on tietenkin perheemme lasten äiti. Hän on se puolisko, jonka kanssa jaan arkeni 100%:sti ja jota ilman oma sirkuksemme ei pyörisi pitkään ilman, että rattaat jumittuisivat. Hänessä ihailen sitä lähes loputonta jaksamista ja uurastamista kaikkien lasten eteen. En voisi kuvitella, että tulee hetki, jolloin hän asettaisi omat tarpeensa lasten tarpeiden edelle tai että tulisi hetki, jolloin hän nostaisi kädet pystyyn ja sanoisi, että nyt riittää - hoitakoot omat ongelmansa.

Itse olen meistä kahdesta se huomattavasti kovasieluisempi ja lyhytpinnaisempi. Minun ongelmanratkaisu-jaksamiseni yltää noin tuntiin ongelman alkamisesta, kun vaimoni voi ratkaista jotain lapsen ongelmaa useita päiviä - putkeen. Minusta tuo kärsivällisyys ja loputon jaksaminen on äitiyttä parhaimillaan.

Toinen äitiydessä ihailemani piirre on se, että rakkautta lapsia kohtaan riittää aivan loputtomasti. Ei tule hetkeä, jolloin itkevä lapsi ei löydä syliä tai kiukutteleva lapsi rauhoittavia sanoja. Siinä on joku äiteihin sisäänrakennettu ominaisuus, jota ihailen ja joka varmaan rakentuu jokaiseen äitiin sitä kautta, kun lasten kanssa on.

Vaimolleni olen kiitollinen siitä, että hän jaksaa lasten kanssa minua kilometrejä pidemmälle. Tiedän, että lapsilla tulee aina olemaan äiti, jonka syli on heille avoin ja turvapaikka tarjolla, kävi elämässä miten tahansa. Se on paljon se.

Elämäni äidit / 3

Jokaiselle avioituneelle tai avoutuneelle miehelle kolmas äiti on anoppi. Hehän ovat nainen sen hurmaavan ja hirveän vaimon takana - eli katsomassa anoppia näet oman vaimosi tulevaisuuden. Mutta anopit ovat paljon muutakin kuin aikakone vaimon tulevaisuuteen.

Meidän perheelle ainakin anoppi on melkoinen hätävaraturvapaketti, joka pelastaa perheemme säännöllisesti milloin mistäkin pulasta. Mummoa on soitettu hätiin milloin tekemään suursiivousta ja milloin hoitamaan kipeää lasta. Ja aina on apua saatu.

Minulle anoppila on myös paikka, jossa olen oppinut nauttimaan perhejuhlista. Punkaharjun mummola on juhlapyhinä kuin pala Serranon perhettä, kun talo täyttyy huutavista lapsista ja kilpaa puhuvista aikuisista. Ruokapöytä notkuu käsittämättömistä herkuista ja ravitsevasta lihapitoisesta ruuasta. Vävystä pidetään parempaa kuin hyvää huolta.

Anopilleni olen kiitollinen tietenkin siitä, että hän on luonut tuon ihmeellisen vaimoni. Sen lisäksi olen kiitollinen siitä turvasatamasta, johon perheemme saa säännöllisin väliajoin purjehtia. Anopin luona perheen kaikkien lasten on hyvä olla ja sinne heidät voi hyvillä mielin jättää, jos ja kun joskus vielä vaimon kanssa karkaamme kaksin (siis toki tullaksemme pian takaisin!).

Elämien äidit / loput

Luin aamulla ystäväni Facebook-kirjoituksen, jonka viesti oli se, että äitiys on enemmän mielentila kuin synnyttämällä hankittu arvonimi. Olen tuosta täysin samaa mieltä - jo oman taustani takia. Lapsen vanhempi on se, jonka lapsi kokee tuon äidin arvonimen arvoiseksi. Biologisen äidin lisäksi tai sijasta tuo äiti voi olla äitipuoli, sijaisäiti, isoäiti, kasvatusäiti tai kuka muu, joka rakastaa ja hoitaa.

Pienenä minutkin vietiin aina kesähoitoon mummolaan, jossa olin melko lailla koko kymmenen viikon kesäloman. Noista kesistä olen kiitollinen omille isovanhemmilleni sekä kummeille, jotka minusta pitivät huolta.

Itse puolivanhempana myös tiedän, että lasta voi kasvattaa muutkin kuin syntymätodistukseen merkityt vanhemmat. Olen kymmenen vuoden ajan jakanut kodin puolison kautta tulleiden lasten kautta, enkä tänä päivänä koe noita lapsipuolia piiruakaan vähempiarvoiseksi kuin tuota itsetekemääni. Kymmenen vuoden ajan tuo toiminta-duo on kulkenut rinnalla ja heidän kanssaan on saanut jakaa niin iloja kuin surujakin. Eikä tuo vanhemmuus ole todistusta paljon kysynyt. Asennetta se välillä vaatii paljonkin, mutta sitä tekee koko elämä.

Tänään ruusu teille kaikki äidit, äitipuolet, sijaisäidit, isoäidit, varamummot ja muut, jotka annatte lapselle tai lapsille turvallisen sylin, johon kivuta silloin, kun läheisyysvaje iskee rajummin. Kiitos teille äidit, kun jaksatte meitä lapsellisia miehiä samaan tapaan kuin tekoaikuisia teinejä ja kiukuttelevia taaperoitakin. Kyllä se niin on, että te äidit tätä maailmaa pyöritätte.


 

Menneen talven Lumia

Menetin tänään yhden parhaista ystävistäni. Hän kuoli suoraan sanottuna käsiini. Vain pieni valontuikahdus ja hän oli mennyt. Kolme vuotta tuo ystävä oli lähelläni joka päivä ja joskus hengailimme jopa öisin. Voisi melkein sanoa, että olimme erottamattomat. Alussa me vain soiteltiin ja tekstailtiin, mutta sitten ystävyytemme syveni ja tulivat Whatsappit, Face, Twittwe ja jopa Instagram. Ystäväni perehdytti minut noiden kaikkien saloihin sovellus kerrallaan.

Tuo ihana säilöi sisälleen kaikki salaisuuteni ja näki kaikki viestini. Luotin häneen jopa niin, että sallin hänen nähdä pankkitilin saldoni. Välillä jopa pelotti, että mitähän tapahtuisi, jos hän paljastaisi kaiken, mitä minusta tietää.

Toki jotain ennusmerkkejä hänen poismenostaan oli nähtävissä. Välillä hän oli jotenkin poissaoleva ja häneen ei ikään kuin saanut yhteyttä. Aika ajoin hän sammui itsestään ja joskus häntä sai herätellä ihan tosissaan. Ennen tätä päivää hän kuitenkin aina virkosi. Tietääkseni poismenon syynä ei ollut mikään virusperäinen juttu. Epäilen ennemminkin, että syynä oli ikääntyminen ja liiallinen kuormitus. Eihän kukaan jaksa loputtomiin 24/7-rytmiä.

Nyt ystäväni poismenon vuoksi minulla on jotenkin tyhjä kohta tuossa povitaskun kohdalla. Välillä ajattelen, että tuleehan noita muita, mutta sitten se ystävyys on yleensä rakennettava alusta saakka. Harvoin uuteen ystävään voi ladata noin vaan vanhan tietoja. Toisaalta taas ystävyys rakentuu lujemmaksi silloin, kun se tehdään pala kerrallaan.

Nyt kun katson tuota elotonta möykkyä vieressäni, niin muistan, kuinka tutustuimme toisiimme. Hän oli jotain sellaista, mitä en ennen ollut kohdannut. Ystävä varustettuna aivan uusilla ominaisuuksilla ja mahdollisuuksilla. Kuljinkin ylpeänä ystäväni kanssa ja mielelläni esittelin häntä myös kavereilleni. Olin vahvasti sitä mieltä, että oman ystäväni kaltaista ei ollut kenelläkään muulla. Totta kai jokainen on sitä mieltä, että juuri hänen ystävänsä on se paras ja niin pitääkin. En enää nykyisin uskalla dissata kenenkään ystäviä, vaan sallin sen, että omasta ystävästään tulee olla ylpeä - oli hän millainen tahansa. Ystävyys ei katso merkkiä tai mallia.

Kun sitten totesin, että ystäväni oli varmasti ja lopullisesti mennyt pois, niin aloin etsiä uutta suhdetta. Eihän kukaan pärjää ilman todellista ystävää. Ja pian löysinkin vanhan ystäväni korvaajan. Hän ei ehkä ole niin arvokas kuin edellinen, mutta uskon, että ystävyydestämme tulee varmasti yhtä lujaa kuin edellisestäkin.

Ohessa vielä viimeinen kuva ystävästäni viimeisellä matkallaan.

Siis kiitos rakas Nokia Lumia 925 kuluneista kolmesta vuodesta. Olit luotettava ja uskollinen kumppani. Et paljastanut salaisuuksiasi kenellekään ja olit vaikeissakin paikoissa tuttu ja turvallinen ystäväni. Jään kaipaamaan Pirates of the Caribbean soittoääntäsi ja tuttua taskut täyttävää värinääsi. On vaikeaa uskoa, että seuraajasi pystyy ihan samaan kuin sinä, mutta kyllähän jokaisella ihmisellä on puhelin oltava. 

Teille lukijoille tämä olkoon pieni sarkastinen muistutus siitä, miten tärkeiksi ystäviksi annamme puhelintemme muodostua. Ja samalla myös hyvä muistuttaa siitä, kuinka pulassa olemme, kun puhelimesta sitten aika jättää. Itsekin jouduin koko päivän keräilemään tietoja sieltä sun täältä, lataamaan appseja uudestaan ja rakentamaan uuden puhelimen käytännössä nollasta. Mutta nyt kun tuota uutta kapulaa on päivän näpelöinyt, niin kyllä siitä kumppanin saa mediasotaan.

Hauskaa viikkoa lukijat!

 

Suomalainen unelma - omakotitalo

Kirjoituslomaviikko mennä hujahti kuin siivillä. Aivot eivät lakkaa ajattelemasta kirjoittamista tai sitä, mitä haluan lukijoille jq blogin seuraajille kertoa. Toki sen verran tein "lomalla töitä", että kirjoittelin muutamia aihioita ylös muistivihkoon ja herättelin joitakin ajatuksia teksteistä uudelleen henkiin. Mutta riviäkään en tänne blogiin kirjoittanut, enkä edes vilkaissut kävijämääriä. Ja jos totta puhutaan, niin viikko meni melko tiiviiseen tahtiin tämän tekstin aiheen takia. Eli missä me keski-ikäiset asumme ja elämme.

Tiilitalossa asuu onnellinen perhe

Suomalaisen perheen unelmakoti on omakotitalo - ainakin kaikille niille, joilla sitä taloa ei ole. Me, jotka olemme itsemme saaneet huijattua tiilitalojen onnellisiksi perheiksi, mietimme keskimäärin joka kevät ja syksy, että miten tästä ikuisesta velkahelvetistä pääsee eroon. Syystöiden aikaan katsomme hieman kaihoisasti kerrostalojen lämpimien valojen taakse ja mietimme, miksi noiden elementtiorjien ei tarvitse haravoida lehtiä tai etsiä haravoiduille lehdille jotain sijoituspaikkaa. Talvisin, kun raahaamme kuuraiset takapuolet pihalle tekemään lumitöitä, mietimme ohitsekiitävän hetken sitä, kuinka suuri tuo suomalaisen unelman hinta onkaan.

Itse olen perinteinen lähiön kasvatti ja asunut koko lapsuuteni kerrostalossa. Perheen kauniimpi osapuoli sen sijaan on kotoisin vähän enemmän maalta, eikä ole kerrostalojakaan nähnyt kuin valokuvissa. Sen vuoksi meillä on aika ajoin pieniä näkemyseroja siitä, missä onnellinen ihminen voi asua. 

Ensimmäisen kerran tuohon unelmaan tulee särö siinä vaiheessa, kun istumme pankissa tekemässä kauppakirjoja ja panttikirjoja juuri hankkimastamme tiiliin verhoillusta omaisuuskertymästä. Hieman ehkä ihmettelemme, miksi vastapäätä istuva omakotitalon myyjä näyttää omituisen onnelliselta, vaikka on juuri joutunut luopumaan unelmastaan. Emme ymmärrä, että tuo tyytyväinen hymy tulee siitä, että unelmaansa pettynyt, saa huijattua seuraavan toopen samaan jamaan, jossa itse on ollut. Ja vanha totuus on, että suomalaisen ihmisen suurin ilo on vahingonilo. Siinä ihmetellessä emme edes huomaa, kuinka lainapapereihin piirtyy yksi ylimääräinen nolla loppusummaan. Mutta silläkään ei tuossa onnenhuumassa ole väliä, sillä olemmehan juuri nousseet maan ykkösketjuun - omakotiasujiin. Samalla nimenkirjoituksella olemme yhtä aikaa adoptoineet perheeseen yhden huollettavan lisää ja tehneet keskenämme paljon tiiviimmän sitoumuksen kuin mikään papin aamen voisi koskaan tehdä. Olemme pyhästi luvanneet myötä- ja vastamäessä maksaa pankille heidän lainaamansa rahat takaisin - korkojen kera.

Tällainen keskiverto omakotitalo, jota meidänkin sirkuksemme asustaa, on todellinen ikiliikkuja. Ensinnäkin se liikuttaa tehokkaasti kaikki rahat pois pankkitililtä, kun työnantaja on ne sinne hetkeksi saanut. Joka kuukausi rukoilen, että kunpa tässä kuussa joku lasku jäisi tulematta ja tilillä näkyisi kerrankin plusmerkkinen loppusaldo. Tuon toiveen sijaan näen lähes kuukausittain laskuja, joiden olemassaoloa en muistanutkaan - vesi, sähkö, jätehuolto, kaukolämpö, verot, lainat, vakuutukset....lista on loputon.

Mutta liikuttaa se talo isäntääkin. Kun saat toisesta päästä kaikki repsottavat paikat korjattua, niin sama show alkaa vastapäätä taloa. Siinä sitten etenkin keväisin isäntä juoksee taloa ympäri numeroa liian pienet haalarit päällään ja koettaa löytää, tilkitä ja maalata piiloon kaikki talven tekemät tuhot. Samaan aikaan rouva pyllöttää takapihan kukkapenkissä miettien, mitä ihmettä sitä tänä vuonna perennapenkkiin piilotetaan, jotta saadaan ensin jännittää, tuhoaako taimet halla, syökö ne myyrä vai ennen aikainen talvi.

Me olemme jo vuosia sitten päätyneet keskittyä pihalla kahteen kasviin. Alapihalla kasvatamme sammalta - se on helppohoitoista ja kauniin vihreää ja ylempänä taas olemme koettaneet saada kasvamaan nurmikkoa, koska ruohonleikkuri tarjoaa minulle kesäisin jokaviikkoisen liikunta-annoksen. Siinä saan samalla edes hieman tyydytettyä sisäistä pärinäpoikaani, kun leikkurissa sentään on moottori ja se käyttää bensaa (tai sitä perkeleen pienkonebensaa, joka haisee enemmän tärpätiltä kuin oikealta moottoribensalta!)

Tämä talonhoitoon kulutettu aika on pakko laskea siihen pakolliseen parisuhdeaikaan, koska edes teknisesti ollaan samalla pihalla ja yhtä aikaa. Kevättalkoiden jälkeen, kun varastosta on kaivettu pihakalusteet ja jostain on paikannettu ylivuotinen kaasugrilli, voi hetkiseksi huokaista helpotuksesta, onnitella itseä ja puraista hiillosmakkaraa, kunnes sisältä kuuluu lapsen ääni "Isiiiii, täällä valuu vettä lattialle....". 

Joka kuukausi laskujen maksun jälkeen, käyn vielä kiertämässä kodin jokaisen kodinkoneen läpi. Kiitän jääkaappia/pesukonetta/kuivuria/pakastinta/televisiota ja muita vimpaimia kuluneesta kuukaudesta, annan lämpimän halin ja pyydän kestämään vielä yhden kuukauden, koska varaa uusimiseen ei ole. Toisaalta ehkä koneet ovatkin niin myötätuntoisia meitä kohtaan, koska tietävät työsopimuksensa jatkuvan toistaiseksi. Jos esimerkiksi pesukone joutuisi koko ajan pelkäämään yt:tä tuotannollisten syiden vuoksi, niin sillehän voisi tulla stressi. Yön synkkinä tunteina lingon jauhaessa tuhatta kierrosta se saisi pieneen mieleensä aloittaa pikku italialaisen. Kolmen tunnin sijaan se pesisi lakanapyykkiä neljä tai jopa viisi tuntia. Saisihan se sairasta mielihyvää, kun seuraisi luukun läpi, miten väsynyt omakotiasuja odottaa valmista pyykkiään vielä puolenyön jälkeen.

Omakotitalo myös opettaa omistajaansa. Väittäisin, että lähes jokainen omakotitalon omistaja on keskivertoinsinööriä kätevämpi ratkomaan ongelmia, joita talo eteemme heittää. Vielä viisi vuotta sitten minäkään en tiennyt ilmanvaihtokoneiden logiikasta tai pesuhuoneen rakenteista yhtään mitään, mutta rakas tiiliverhoiltu senseini on kärsivällisesti noita taitoja opettanut. Nyt kun kuulen pannuhuoneesta käyttöveden termostaatin ulinaa, niin tiedän, että ulkona lämpötila on laskenut juuri alle kahden plusasteen ja olemme siirtyneet talvikauteen. Samoin, kun liesituulettimen sisältä alkaa valua vettä, niin tiedän lämpömittariin katsomatta, että lämpötila on mennytkin pakkasen puolelle ja ilmanvaihtoputkisto siellä rakentaa omaa jääkauttaan. Alussa se otti kovasti luonnon päälle, mutta ajastaan noihin persoonallisiin ilmiöihin tottuu. Kerrostalossahan ihmiset eivät opi kuin soittamaan kiinteistönhuoltoon ja seuraamaan ikkunasta, milloin apu saapuu paikalle.

Todellisuudessa meidänkään sirkukselle ei edes voisi kuvitella muuta asuinpaikkaa kuin omakotitalo. Kerrostalossa saisimme häädön ennen ensimmäisen täyden kuukauden täyttymistä jo pelkän melutason vuoksi. Ja toisaalta ei meidän neljän vuodenajan varustus mahtuisi mihinkään kanakoppiin. Jos asuisimme jossain elementtiloukussa, niin varastotilaa pitäisi varastaa kaikilta naapureita ja osa tavaroista varastoida johonkin pressutalliin pihan perälle. Lapsiperheelle omakotitalo on kaikista ongelmista ja vaivoista huolimatta se ainoa oikea asuinmuoto. Täällä saamme mekastaa rauhassa ja viskellä tavaramme pitkin pihoja jos siltä sattuu tuntumaan. Mutta kun jälkikasvun takapäivystäjä pudottaa avaimensa viimeisen kerran keittiönpöydälle, niin....

Nyt kun meilläkin on kevättyöt tehty ja pihat raivattu odottamaan ruohonleikkuukautta, voimme hyvillä mielin hengähtää, istua terassin tuolille ja katselle sitä, kuinka mukavaa onkaan asua ihan omassa rauhassa. Ja kyllä tuosta tehdystä työstä saa myös sen reilun tekemisen meiningin - eli tuntuu, että pihassa näkee oman kätensä jäljen. Ehkä sitä on tehnyt jotain, jolla on tarkoituksensa.