Blogit.fi

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Hoiva on huonoa bisnestä

 


Käsi pystyyn, kenelle tämän viikon esperigate tuli yllätyksenä! Näin arvelinkin - eipä juuri kenellekään. Vanhusten hodon heikko taso on yleisesti tunnettu, mutta tähän saakka vaiettu, salaisuus. On Luojan lykky, että vihdoin tuo paska levähti oikein kunnolla tuulettimeen. Ja haju on sen mukainen.

Esperin ja Mehiläisen paljastuneet epäkohdat vanhustenhoidossa eivät suinkaan tule olemaan ainoat laiminlyönnit ostokodeissa. Jos asiaa vaivaudutaan tutkimaan vaalien jälkeenkin, vastaavia tapauksia tulee paljastumaan useammista bisneksen periaatteella pyörivistä vanhussäiliöistä. Mites se nyt näin?
Bisnes ja hoiva sopivat todella huonosti yhteen. Tämä olkoon ennusmerkkinä myös niille soteloille, jotka meinaavat ulkoistaa vielä nykyistä isomman osan sairaanhoidostaan.

Ongelma on kaikessa lyhyydessään tämä. Kun asiasta tehdään bisnestä, täytyy hommia hoitaa bisneksen periaatteilla. Se tarkoittaa sitä, että ostaja ostaa palvelun jollain raha-arvolla ja toimittajan luojanluoma (kirjoitin tarkoituksella pienellä, koska en halua omaa Luojaani tähän sotkea) tehtävä on viilata toiminnan ja maksun väliin mahdollisimman suuri kate.Ja kun bisneksenä on vanhustenhoito, niin viilaus tehdään tietenkin hoidon tasosta. Eihän siinä muuta säästettävää olekaan.

Hoivan idea taas on se, että tietyn tasoinen hoito toteutetaan sen vaatimasta hinnasta huolimatta. Hoivan tason määrittää ostaja ja on palveluntuottajan asia saada tuotettua ostetun tasoinen palvelu - kaikissa tilanteissa. Minusta nämä kaksi tekijää soutavat aivan eri suuntiin.

Hoiva tuntuu olevan huonoa bisnestä kokijoiden lisäksi myös tekijöille. Kun Esperi Care Oy:n liiketoiminnan lukuja katsoo, niin pakkasta pukkaa kuin Siperian talvessa. Tosin luvut ovat vain lukuja. Miinusmerkit ovat seurausta kovasta kasvusta, omistajan verokikkailusta ja kovakorkoisesta lainoituksesta. (Itse asiassa mitä enemmän tästä Esperi Caresta lukee sitä likaisempi olo tulee). 

Syyllinen heittäköön ensimmäisen kiven

 

Kun vika on havaittu, on perinteinen tapamme etsiä ensimmäisenä syyllinen (paitsi, jos kateissa on Lahtinen ja konekivääri). Esperigatessa käsi virheen merkiksi nousi pystyyn yllättävän äkkiä. Ensimmäiseksi syylliseksi ilmoittautui Esperin nyt-jo-ex-toimitusjohtaja/edelleenkin-omistaja Marja Aarnio-Isohanni. "yhy yhy - valvonta petti, kun laskeskelin omistajana saamiani miljoonia". No ohi se kivi meni joka tapauksessa - toimitusjohtaja on sinällään hommaan kaikkein syyttömin. Hänhän on tehnyt sitä työtä, johon hänet on palkattu eli höylännyt tulosta, jotta hallitus olisi tyytyväinen.

Ja ihminen on siinä mielessä tahtonsa vanki, että kun tulosta on pakko tehdä, niin pakko ajaa tarvittaviin ratkaisuihin keinolla millä hyvänsä. Esperin hoitokodeissa on ollut töissä haamuhoitajia ja sairaanhoitotaitoisia palkanlaskijoita. Tuloksenteko on ajanut kaiken ohi.

Toimitusjohtajaa suurempi syyllinen firman virheisiin on yrityksen hallitus, jolla on toiminnasta kokonaisvastuu. Tosin tässäkin tapauksessa näyttää siltä, että hallitus ei ole tiennyt muuta kuin kokouspalkkionsa suuruuden. Mutta toisaalta - kenellekäs se hallitus tekee töitä? Aivan oikein - osakkeenomistajille. Hallituksen ja toimitusjohtajan tehtävä on tuottaa osakkeenomistajille voittoa ja voittoa syntyy, kun bisnes jaksaa jauhaa plussalla. Eli ei se vika oikein ole hallituksenkaan.

Osakkeenomistajat toki kantoivat ryhdikkäästi vastuunsa heti epäkohtien tultua ilmi. Esperin suurin suomalainen omistaja eläkeyhtiö Ilmarinen uhkasi myydä omistuksensa, jos eivät tavat parane. Kysyiköhän Ilmarinen koskaan osinkoja jaettaessa, että mitenkäs tämä tulos on tehty?

 

Palvelun ostajan vastuu?

 

Yksityisissä hoitokodeissa palvelun ostajana toimii usein kunta. Ja hoitokotien yksityistämisen syynäkin on tainnut (liian) usein olla kunnan tarve päästä eroon itse hoitamastaan hankalasta ja kovin ikävästä vanhustenhoidosta. Onko kunnissa syntynyt usko, että kun roskan raivaa maton alle, se lakkaa olemasta? Raha ajaa vastuun ja moraalin yli.

Valitettavasti vastuu on aina myös ostajalla. Ja vielä suurempi vastuu on silloin, kun ostajana toimii kunta. Ostajan täytyy olla tietoinen siitä, millaista palvelua se ostaa ja mistä se maksaa. Jos kunta/kaupunki ei osaa ostaa tai edes valvoa ostamaansa hoivaa, niin kuinka voimme luottaa kuntien ja kaupunkien hankintoihin muuallakaan? Meillä suomalaisilla on joskus jopa lapsenomainen usko siihen, että kunnilla ja kaupungeilla olisi tahtotila pitää huolta veronmaksajista, jotka lopulta sitä samaa yhteisöä ylläpitävät. Vastuu ilmeisesti loppuu silloin, kun ihminen on kyvytön pitämään oikeuksistaan huolta.

Toki kunta on vastuullinen myös toista kautta. Jos jonkun paikallisen "esperin" tehtävä on tehdä voittoa olemattomasta, silloin kunnan maksama summa on liian pieni. Ja jos kunnan maksama summa kuntalaistensa hoidosta on liian pieni, aletaankin puhua jo riistosta. Hoitokotien tapauksessa riistetään vastustuskyvyttömiä vanhuksia siten, ettei hoidolle varata riittävästi rahaa. Yhtä lailla huolestuneita ostamansa palvelun tasosta olisi pitänyt olla myös Valtionkonttori, joka huolehtii sotaveteraanien ja -invalidien palveluiden ostosta. Niin ja onhan siellä Esperin kourissa niitäkin, jotka maksavat viulunsa itse. Eikä muuten ole mitään halpaa lystiä!!

Kuntaa vielä suurempi toimija on Valvira. Toki Esperigate sai alkunsa, kun Valvira sulki Esperin Kristiinankaupungin toimipisteen, mutta kun lehtiä selaa ja tarinoita kuuntelee, niin stoppi olisi pitänyt tapahtua jo paljon aikaisemmin ja useammassa kaupungissa. Valtion vastuu koko vanhustenhoidon ylimpänä valvojana on pettänyt aivan totaalisesti. Mikä ihme siinä onkin, että näiden valvonta-asioiden on kyykättävä totaalisesti ennen kuin valvojaa alkavat hommat kiinnostaa kysyy nimimerkki Talvivaara.

Vanhustenhoidon heikko tila on ollut Suomessa jo pitkään hyssytelty kansantauti. Valitettavasti vaati sopivasti osuvat eduskuntavaalit ja yksi supermunaus yhdeltä palveluntuottajalta, että median kiinnostus vanhustenhoitoa kohtaan kasvoi lööppiasteelle. Tähän saakka asiasta on supistu sivistyneestä tekstaripalstoilla ja kahvikerhoissa.

Toivoa sopii, että asiaa saadaan korjattua jo tällä vaalikaudella. Jos lakimuutokset hoitajamitoituksen sitomisesta lakiin saakka eivät etene tällä vaalikaudella, niin seuraava eduskunta mitä luultavimmin lakaisee verovaroja syövän ajatuksen muiden tapaa maton alle. Ei minunkaan uskoni ihan riitä siihen, että tuoretta eduskuntaa kiinnostaisivat vuodepotilaana makaavat vanhukset heti vaalikauden alussa. Eri asia on puhua vanhuksista kauniiseen sävyyn ennen vaaleja, kun jokainen ääni ratkaisee.

Sotet, päiväkodit ja muut

 

Kuntien ja kaupunkien ulkoistamisvimma on vasta aluillaan. Vanhustenhoidon lisäksi ulkoistusta ollaan kovaa vauhtia tekemässä muidenkin sellaisten kansanosien parissa, jotka eivät itse pysty pitämään puoliaan. Yksityisiä päiväkoteja perustetaan kilpaa joka kunnan nurkkaan. Ja samaa tahtia on alkanut kuulua myös porua yksityisten päiväkotien toiminnasta. Mitä kaikkea löytyisikään, jos viranomainen vaivautuisi tutkimaan lastenhoidon yksityistämistä tarkemmin? No tällä viikolla ainakin paljastui Helsingissä päiväkoteja, jotka oli sijoitettu rakennuksiin, joilla ei ollut edes rakennuslupaa päiväkotikäyttöön.

Sote taas pakottaa kuntia ja kuntayhtymiä leikkaamaan sairaanhoidon kuluja. Ja mantra on tälläkin kertaa sama - laitetaan homma yksityisille, niin päästään eroon hoitovelvoitteesta ja säästämisen pakkokin siirtyy palvelun ostajalta tuottajalle. Lopputulos mietityttää tällaista veroja maksavaa palveluiden kuluttajaa.

Tulevaisuus pelottaa

 

Väistämätön fakta on, että meistä jokaisesta tulee joskus vanha. Ja vanhuksina on erittäin suuri todennäköisyys, että olemme itsekin jonkun esperin kourissa säilöttävänä. Ja jos hoidon taso on samaa luokkaa kuin nyt paljastuneissa ääritapauksissa, niin sitä kummasti toivoo armollista kuolemaa omaan sänkyyn hyvissä ajoin. Ei ole ihmisen arvoista elämää maata vaippa täynnä muistisairaana sänkyyn sidottuna ja unohdettuna.

Tilanteelta ei pelasta edes se, että ruoskimme torilla kaikkien bisneshoivakotien toimitusjohtajat. Ongelma ei ole palvelun tuottajassa, joka pakotetaan säästämään. Ongelma on meissä palvelun ostajissa - veronmaksajissa. Jos vastaavanlainen ongelmavyyhti olisi paljastunut vaikka Rankassa, niin veikkaan, että keltaliivit olisivat tehneet enemmänkin kuin vain laittaneet sivistyneen tekstarin lehteen.

Ehkä hoivakodit on sertifioitava. Valvonnan läpäisemällä ja haamuhoitajat hävittämällä hoivakoti saisi "human touch"-sertifikaatin. Silloin kerran vuodessa joulukortin lähettävät sukulaisetkin voisivat olla varmoja, että pappa tai mummu on taatusti hyvissä käsissä. Toki sertin myöntäjän pitäisi olla kiinnostunut ja osaava. Valviralla on sinne vielä liian pitkä matka, mutta josko joku yksityinen konsulttifirma hoitaisi asian?

Valitettavasti vanhukset ovat vain yksi numerolappu rahajonossa muiden kanssa. Valtion ja kuntien rahaa naukuvat kaikki nuorista vanhoihin ja terveista sairaisiin. Kuka on se jumalankaltainen (jälleen tahallinen pieni kirjain), joka sanoo, miten niukkuutta jaetaan. Jos vanhustenhoitoa parannetaan, se raha on taas jostain muualta pois. Tällaisesta saa herkempi eduskuntavaaliehdokas jo pääsärkyä.

Suurin ongelma on kuitenkin se moraalinen ongelma, joka meitä kaikkia vaivaa. Jos vanhustenhoidon kaltainen ongelma on saanut muhia jo vuosia pinnan alla, emme tosiaankaan ole tarpeeksi kiinnostuneita siitä, kuinka vanhempamme ja isovanhempamme voivat. Hoivakotiin unohdettu vanhus on ehkä meille jokaisella se pienin paha, johon ei verovaroja kannata sijoittaa. Tai jos tuo lause tuntui pahalta sielunpohjassa, niin on aika tehdä käännös arvokkaampaa vanhuutta kohti.
Lapsillamme tulee olemaan meille tulevaisuuden vanhuksille ihan ikioma sanonta
oles pappa kunnolla tai sinut esperi perii

kuva - Pixabay

Sellutehtaan varjossa - Uimaharju





Olen seurannut tammikuun ajan lehtien palstoilla käytyä Uimaharju-keskustelua. Starttina oli Karjalaisen toimittajan ja kuvaajan toiviomatka Uimaharjun kylälle katsomaan, kuinka Joensuun etäisin kylätaajama sinnittelee omassa ylhäisessä rauhassaan. Keskustelu on jatkunut keskustelupalstoilla artikkelin jälkeen. Lopputuloksena oli, että piskuinen Uimaharju ei suinkaan ole Jumalan hylkäämä peräkylä, vaan vireä ja hyvinvoiva pikkutaajama, joka on pakkoliitetty osaksi Joensuuta.

Olen itse ylpeä puoli-Uimaharjulainen. Sukumme asuttaa kylää jo neljättä sukupolvea ja erinäisten sattumien kautta myös perheemme kesäpaikka sijaitsee keskellä Kruununkangasta. Toki on omituista, että "mökkeillä" voi ruutukaavalla, mutta Uimaharjussa kaikki on mahdollista. Enemmänkin ihmettelen, etteivät muut ole tajunneet samaa citymökkeilyn ihanuutta.

Uimarhjun uusitun koulun moderni fasadi

 

Sellun ja sahan varjossa

 

Uimaharjun kylä on alunperin osa Enon kuntaa ja syntynyt Pielisjoen varteen saha- ja lopulta selluteollisuuden sivutuotteena. Kylän suurin työllistäjä ja maamerkki ovat Stora Enson sellutehdas sekä saha, jotka ovat luonnollisesti paikkakunnan suurimmat työllistäjät. Mitään bulkki-teollisuutta ei sellun tuotantokaan nykyään ole. Tehtaan tuotannosta iso osa tehdään paperin raaka-aineen sijaan liukoselluksi, jota käytetään mm. kankaiden raaka-aineena. Liukosellua lastataan harva se päivä junanvaunuihin, joiden lopullinen määränpää löytyy kaukoidän vaatetehtaista.

Muutaman minuutin välein liikenneympyrässä jyristää tukkirekka. Puuteollisuus näkyy joka paikassa. Kun kylänraittia kulkee arkisin, pääasiallinen kulkupeli tuntuu talvisin olevan potkuri ja kesäisin rollaattori. Se kertoo kylän asukasrakenteesta paljon. Pikkuhiljaa nuorempi väestö on karannut valtatietä pitkin etelään - tai ainakin Joensuuhun saakka. Jäljelle ovat jääneet tehtaan eläkeläiset, joista kylän kahviloihin muodostuu naseva mielipideparlamentti.

Valtatietä myöten ovat karanneet myös monet palvelut. Terveyskeskusksesta ovat jäljellä enää seinät ja Osuuspankki veti luunsa Enoon viime vuonna. Harjuraitin varressa on muistoja edesmenneistä kaupoista ja liikkeistä. Parhaimmillaan kylällä toimi yhtä aikaa viisi ruokakauppaa sekä vaateliike ja urheiluliike. Nyt jäljellä ovat kyltit, jos nekään. Vika ei ole Uimaharjun, vaan modernin elämän. Pienet kivijalkakaupat ovat vaikeuksissa muuallakin ja mitä pienempi kylä sitä kapeampi asiakaskunta.

Palveluitta ei silti tarvitse sinnitellä. Kylällä on edelleen kaksi kauppaa ja kioski. Myös kahviloita on useampi kappale, jos munkkikahvihammasta pääsee akuutisti kolottamaan. Näiden lisäksi palvelee vielä entisen leipomon tiloihin kotiutunut "siirtomaatavarakauppa", joka on minutkin pelastanut pulasta lähes yhtä monta kertaa kuin paikallinen K-market. Ja koskaan ei ole mikään tarpeellinen jäänyt löytymättä - olipa kyse lasten liukureista, sulakkeista, pattereista tai hautalyhdyistä.

Ja on kylällä sellutehtaan lisäksi toinenkin kiistaton menestystarina. Uimaharjussa nimittäin leivotaan Suomen parhaat kukot. Kotileipomo Viipukka toimittaa kukkojansa aina niin pitkälle "kun näläkäsiä riittää". Ja yleensä taitaa käydä niin päin että kukot loppuvat ennen nälkäisiä ihmisiä. Ei ole nimittäin kerta eikä kaksi, kun olen kukotta jäänyt, kun olen ollut liikkeellä liian myöhään. Savolaiset pitäkööt kalakukkonsa, mutta parempaa lanttu- tai lihakukkoa ei muualta löydä. Soppii muuten koittoo!

Kun lähellä on Pielisjoki, Pielinen ja Koitere, ei veden ääreen ole koskaan pitkä matka.

 

Citymökkeilyn ihanuus

 

Me olemme päätyneet Uimaharjuun suvun perinteiden ja sattumien kautta. Mutta paikkaa en vaihtaisi pois. Olkoon niin, että kylä on pieni ja vaatimaton, mutta kun tarkemmin mietii, niin siellä on kaikki, mitä tarvitsemme. Ja varmaan moni muukin...

Kun mökkeillään ruutukaavalla, kaikki palvelut ovat käden ulottuvilla. Kaupat, kampaajat ja korjaamot ovat kylällä, joten elämän perushuolto on vaivatonta. Lisäksi kylällä ovat taatusti ne palvelut, mitä lomalainen tai viikonlopun viettäjä halajaa. Ja jos oikein kova tuska parempien palveluiden perään tulee, niin Joensuuhun on reilun puolen tunnin matka haukkaamaan likaisempaa ilmaa ja nauttimaan hälystä.

Lomalainen tarvitsee toki aktiviteetteja - Uimaharjussa on talvisin hyvin ylläpidetty latuverkosto. Luonnonlunta löytyy noin kuukautta aikaisemmin kuin etelä-Suomesta - niin ja hiihtokausi jatkuu kuukautta pidempään myös toisessa päässä. Ja toki kylältä löytyy myös pieni urheilukeskus kuntosaleineen, mäenlaskupaikkoineen ja jääkiekkokaukaloineen. Jokunen vuosi sitten urheilukentän ympäristöön pystytettiin vielä mittava frisbeegolf-rata, jota tosin emme ole vielä ehtineet testaamaan.
Kesäisin taas parasta on ulkoilu kauniissa maisemissa. Pienen ajomatkan päässä on Patvinsuon kansallispuisto ja luontopolkuja joka suunnasta. Kolille ajaa Uimaharjun kylältä alta tunnissa. Ja Kolilla ollaankin sitten jo Suomi-matkailun ytimessä.

Mökkeilijälle vesi on kriittisen tärkeä elementti. Hyvällä tuurilla Uimaharjusta löytää kyllä kortteerin veden äärestäkin, mutta muillekaan vesi ei ole mahdottoman matkan päässä. Pielisjoki virtaa kylän juuressa ja virallisia uimarantoja on useampiakin kappaleita. Ja lyhyellä harppauksella oletkin Pielisellä tai jos haluat veneillä karummissa erämaajärven olosuhteissa, niin Koitere löytyy myös läheltä.

Marja- ja sienimetsään pääsee käytännössä takapihalta ja marjavia maita löytyy varmasti jokaisen tarpeeseen. Mustikat ja puolukat kasvavat kankailla ja kun uskaltautuu suolle, niin sankot täyttyvät lakoista ja karpaloista.

Mites tuo rauha ja hiljaisuus?

 

Mökkeilijä kaipaa lomallaan rauhaa ja hiljaisuutta. Istuin kesällä omalla terassilla auringonpaisteessa reippaan tunnin verran. Kuuntelin itikoiden ininää ja paarman surinaa, enkä juuri muuta kuullutkaan. Ihmisiä ei talon ohitse liikkunut yhtään kappaletta eikä autojakaan ihan riesaksi asti rinkiä ajellut. Talvella saatan mennä iltapimeällä katselemaan kirkasta tähtitaivasta, kun valosaaste ei tähtien tuiketta himmennä. Ja usein pakkasillla taivaankantta maalailevat revontulet, jotka loimottavat värikkäänä tapettina läpi horisontin.

Syksyistä Patvinsuota hiljaisempaa paikkaa saa hakea

 

Vähemmän tyyristä mökkeilyä

 

Uimaharjun ongelma on väestökato. Joka kerta, kun käyn iltakävelyllä, huomaan jonkun talon jääneen tyhjäksi. Pikkuhiljaa vanhempi väestö siirtyy kaupunkiin, hoitokotiin tai Hepokankaalle. Valitettavan harvoin talot löytävät uusia asukkaita. Tyhjien talojen reunustamat tiet näyttävät yhtä aikaa kurjilta sekä yksinäisiltä.

Citymökkeilijälle se luo oivallisen tilaisuuden. Täysikokoisen rintamamiestalon saa Uimaharjusta tällä hetkellä noin 25 000 - 45 000 euron hintaan. Ero on huomattava, jos sitä vertaa vaikka Lappeenrannan tai Joensuun hintatasoon, syvästä etelästä nyt puhumattakaan. Usein se tarkoittaa sitä, että summalla siirtyy omistukseen peruskuntoinen tai remontoitu, mutta terve öljylämmitteinen omakotitalo isohkolla (noin tuhannen neliön) tontilla. Ja monesti kaupan on täysin varusteltuja, yksinkertaisia, mutta erittäin toimivia kiinteistöjä. Ja jos omakotitalon omistaminen hirvittää, niin kylällä on vielä muutaman kerrostalokin pystyssä, joista kaksio irtoaa omistukseen reilulla kymppitonnilla.

Viime vuosina kiinteistöjen etähallinta on tehnyt öljylämmitys- tai sekalämmitystaloista vielä käytännöllisiä. Moderneja lämmitysjärjestelmiä on mahdollista säätää etähallinnan kautta, olipa kyseessä kattilatoiminen keskuslämmitys tai ilmalämpöpumppu. Lisäksi kiinteistö on suhteellisen vaivatonta varustaa esimerkiksi murtohälyttimillä sekä vuotovaroittimilla, jotka varoittavat vesivuodoista. Kylällä on myös saatavilla kiinteistönhoitopalveluita, jotka huolehtivat kiinteistöjen kunnosta kesäasukkaiden poissaollessa. Ja voisin kuvitella, että talkkari-palvelutkin ovat halvempia, jos talkkari tulee muutaman kilometrin päästä verrattuna siihen, että mökki on keskellä erämaata omassa yksinäisyydessään.

Kun taloissa on sähköt ja juokseva vesi, niin mökkeilykin on vaivatonta. Astiat pesee astianpesukone ja pyykit puhdistuvat Passelin tai Pesukarhun sisuksissa. Puhelimissa jyllää 4G ja telkkaristakin löytää riittävän määrä kanavia sadepäivän varalle. Itse olen tehnyt etätöitä Uimaharjussa useampaankin eri otteeseen ilman minkäänsortin ongelmaa. Eli tällaisen citymökki-tukikohdan käyttöä on mahdollista laajentaa oman elämäntilanteen mukaan.

Makunsa kullakin

 

Meitä kesämökkeilijöitä on joka sorttisia. Toiset haluavat maksaa omakotitalon hinnan pienestä lautamökistä Saimaan rannalla ja toisille kelpaa lautamökin hintainen omakotitalo ruutukaavalla. Mökkeilyssä olennaisinta onkin aina se, mitä asukas lomapaikaltaan etsii.

Citymökkeilyn puolesta minä puhun sen vuoksi, että haluaisin nähdä Uimaharjun tyyppiset pienet kylätaajamat elossa vielä tulevaisuudessakin. Jos nykyinen vauhti jatkuu, niin parin vuosikymmenen päästä Uimaharjunkin kylänraitilla on pelkästään hylättyjä omakotitaloja vailla huolenpitoa. Palvelut kuihtuvat sitä mukaa, kun käyttäjät poistuvat ja lopulta jäljellä on enää piste kartalla.

Minä näen ajatuksemme citymökkeilystä ihanteellisena. Siinä yhdistyvät paikan rauhallisuus, tekemisen monipuolisuus, mutta myös olemisen vaivattomuus ja helppous. En ainakaan tällä hetkellä (ja tuskin koskaan) näe meitä perinteisinä järvenrantamökkeilijänä. Kantoveden sijaan hanavesi sopii minulle paremmin ja nyrkkipyykin sijaan tykkään, että vaatteeni pesee kone.

Toki sukurasitus hieman velvoittaa, mutta jopa omaksi ihmeekseni olen huomannut viihtyväni Uimaharjun vireässä kylätaajamassa loistavasti. Minulle siellä on kaikki, mitä tarvitsen - ja jopa enemmän.

Takaisin rautoihin

 


Olen elänyt kovin myrskyisässä suhteessa kuntosalien kanssa lukion ensimmäisestä luokasta alkaen. Ensimmäiset vuodet suhteeni kuntosaliin oli lähes salasuhde. Pienellä, mutta sitäkin innokkaammalla poikaporukalla nosteltiin rautoja koulun pienellä ja hikisellä kuntosalilla. Intoa ja kehittymisen halua oli monin verroin tekniikkaa ja tietämystä enemmän. Nuorille miehille tärkeintä oli saada suoritukseen mahdollisimman raskaat painot ja kovat tulokset. Kun ei naisseikkailuissa tai muissa elämän saavutuksissa ollut kehumista, niin sentään oli kirjoihin ja kansiin merkattu kelvollinen penkkitulos! No ei ne tuloksetkaan ihan Arnoldin tasoa olleet.
 
Sitten tulivat villit opiskeluvuodet ja suhteeni kuntosaliin muuttui puhtaasti etäsuhteeksi. Katselin kauempaa kyykkytelineitä ja käsipainoja, mutta kädet eivät vaan rautaan enää tarttuneet. Lienee joku demagnetoitumisilmiö. Kun opiskeluvuodet jäivät onnistuneesti taakse ja astelin rahamiehenä työelämään, niin paluun teki myös halu treenata.

Kakkoskierroksella himo salitreeniin tuli oman kehon kehittämisen tahdosta. Kovia tuloksia tärkeämpää oli saada kroppaan massaa ja alkaa näyttää enemmän "äijältä". Ja helposti treenaamalla ja syömällä rakentelinkin ensimmäisen kympin lisää ruodon varteen. Reilussa kolmenkympin iässä olin ihka ensimmäistä kertaa yli maagisen kahdeksankympin rajan.

Ja kun elämässä mennään noin seitsemän vuoden rotaatiolla, niin tämä toinenkin treenisetti päättyi aikansa kestettyään muutaman vuoden taukoon. Työelämän kiireet ja lapsiperheen arki söivät liikaa aikaa ja samalla katosi halu antaa aikaa ja huomiota omalle kropalle. Lopullisena huipentumana tulivat ns. kriisivuodet ja niistä seurannut totaalinen liikuntalakko. Tuli vaan fiilis, että kaikki muu saa ajaa liikunnan ja treenaamisen ohi.

Pahoinvoinnin herättävä vaikutus

 

Muutaman vuoden totaalisen liikuntalakon jälkeen olo alkoi olla aika tukala. Liikuntahan ei anna pelkästään fyysistä hyvinvointia, vaan se tuo valoa myös henkiselle elämänlaadulle. Pikkuhiljaa liikkumattomuus ja saman sohvannurkan yhtäjaksoinen tuijottelu alkoi riittää - ja käydä hermojen päälle. Sielussa alkoi taas kyteä halu hoitaa omaa kehoa ja hyvinvointia paremmin.

Keski-ikäisellä kroppa oireilee ihan luonnostaan. Luusto ja lihaksisto eivät ole enää niin elastisia kuin nuorena ja yllättäviä kolotuksia löytyy kehon jokaisesta nurkasta. Kun tuo jähmettymisen kierre pääsee riittävän pahaksi, huomaa yhtenä päivänä voivansa suorastaan huonosti.

Kehon yleisellä liikkumattomuuden aiheuttamalla pahalla ololla on hyvä herättävä vaikutus. Minäkin huomasin kaipaavani raitista ilmaa ja liikuntaa. Mikään helppo tehtävä sohvalta nousu ei ollut. Joutenolo ja lörväily on yllättävänkin houkuttelevaa. Pitkään meni niin, että tekosyitä olla liikkumatta oli enemmän kuin hyviä syitä liikkua. Ihminen on käsittämättömän taitava perustelemaan itselleen asioita, jotka puoltavat laiskottelua.

Eikä pelkästään ne laiskottelun vetävät tekijät, vaan myös ne kuntoilun työntävät tekijät. Jos olet kolmekin vuotta vailla fyysistä rasitusta, niin voin kertoa, että kroppa ei liikuntaa ihan napisematta ota vastaan. Ensimmäisten kävelylenkkien jälkeen kroppaa huusi sitä kuuluisaa hoosiannaa ja taisipa laulaa pari Mikko Alatalon veisuakin siinä samalla.

Tauon jälkeen liikunnan aloittaminen vaatii lujaa tahtoa ja halua oikeasti uskoa liikunnan tervehdyttävään voimaan. Minä en sentään päässyt pahasti lihomaan tai muuten löystymään laiskottelun autuaina vuosina, mutta voin kuvitella, miltä tuntuu lähteä lenkille, jos kroppa on kerännyt sohvasta mukaansa vielä parikymmentä kiloa ekstraa.

Askel kerrallaan - vähän, mutta säännöllisesti

 

Oman kuurini aloitin kevyesti kävelemällä. Alussa tärkeintä on, että lähtee liikkeelle. Startti on otettava pienistä asioista. Ensimmäisenä rakensin itselleni pelkästään tottumuksen liikkua ja annoin kropalle impulssin, että mieli on tehnyt päätöksen kropan aktiivisesta liikuttamisesta.

Liikunnan määrää ja intensiivisyyttä tärkeämpää on säännöllisyys. Ulos on lähdettävä, vaikka keli tai oma fiilis olisi millainen. Alussa ei  loppujen lopuksi ole edes väliä, liikutko vartin vai puoli tuntia tai harrastatko kävelyä, kiipeilyä vai uintia. Tärkeintä on vain, että kotisohva ja saippisten uusinnat jäävät taakse riittävän usein ja säännöllisesti.

Liikunnan intensiivisyys ja pidempi kesto seuraavat automaattisesti perässä, jos osaat aluksi totuttaa kropan liikkumaan. Mutta jos liian aikaisin alat piiskata väsynyttä ja sohvanvaltaamaa kehoasi maratonille, tulee hyvälle alulle nopea stoppi. Pakottamisen sijaan parempi metodi on houkuttelu.
Minäkin huomaan kävelylenkkien lipsahtaneen puolesta tunnista lähemmäs tuntiin. Samalla askelten tahti on noussut "ei-tässä-mihinkään-ole-kiire"-tahdista "sydänkohtausta-houkutellen"-tahtiin. Ja vaikka pyhästi vihaan juoksemista, niin syksyllä ehdin jo ottaa muutaman juoksuaskeleenkin - siis ihan vahingossa ja alamäessä (ja tätäkään en virallisesti tunnusta kenellekään....)

Talvella kävelypolut vaihtuvat latu-urakointiin.

 

Vaihtelu virkistää

 

Säännöllisyyden lisäksi toinen hyvä motivaattori liikunnalle on monipuolisuus. Jos höyläät kävellen samoja katuja viikosta toiseen, niin kyllästyyhän siihen - vaikka kuinka korvissa soisi Aamulypsy tai joku muu timanttinen podcast. Ei ole synneistä suurin ottaa joskus auto alle ja lähteä kävelemään vaikka toiselle puolen kaupunkia.

Ja lajien kirjohan on loputon. Talvella minäkin vaihdan kävelyn hiihtoon. Ja pienellä rahalla voi kroppaa lilluttaa vaikka uimahallissa. Luoja minua varjelkoon miltään vanhusten vesijuoksulta, mutta on se tunnustettava, että vanhan uimarin raihnaista ruumista ovat vetäneet puoleensa rivakat uimatreenit. Klooriveden tuoksu on uintia harrastaneelle kuin pilven tuoksu narkkarille. Siitä ei vaan pääse eroon, että kun uimahallin ovesta astelet sisään, alkavat jalat väkisin tehdä sammakkoliikettä.

Talvisaikaan liikuntaa saa myös vaikka luistelemalla. Hokkarit eivät uutena maksa miljoonaa, mutta jos uusien kiitimien hinta tuntuu liian kalliilta, niin tori.fi tarjoaa vähän käytettyjä kappaleita täysin naurettavalla kustannuksella. Ja luistelubaanoja kaupungista löytyy jokaisen tarpeeseen. Meillä perheen pienin painos opettelee kovaa vauhtia pysymään luistinten päällä ja olen ollut tukijoukkona mukana suihkimassa. Mukavaa liikuntaa, joka kuormittaa kroppaa vähän eri tavalla.

 

Takaisin rautojen pariin

 

Kun kerran rakastuu rautaan, niin salilta on suorastaan mahdotonta pysyä pois. Minäkin tuskailin pidemmän aikaa sen kanssa, että salille tekisi mieli, mutta en löytänyt sopivaa salia (mikä ihana tekosyy), eikä oikein hyvää treeniaikaakaan (mikä toinen huono tekosyy). Mutta kun fiilis ei ottanut laskeakseen, niin pakko oli keksiä jotain.

Niinpä tällä viikolla tein enemmän tai vähemmän kunniakkaan paluun kuntosalille. Motivaatio on ehkä toinen kuin aikaisemmin. Tässä iässä ei enää ole tarvetta todistaa itselleen, että pystyy nostamaan sata penkistä (enkä ole kyllä koskaan nostanutkaan), eikä myöskään ole tarvetta painaa päälle sataa (enkä ole liikkunut vaa'assa noissa lukemissa päinkään). Nyt motivaation lähteenä on löytää kroppaan lisää liikkuvuutta sekä lihastuntumaa ja keskittyä tekemään pienemmillä painoilla pidempää ja intensiivisempää sarjaa. Nyt tuntuu, että tärkeämpää on treeniin sisällä tehtävä matka kuin lopputulos.

Liikeradat löytyivät ensimmäisestä kerrasta alkaen tosi hyvin. Totta kai lihaskoordinaatio on jostain mustan meren tuolta puolen, mutta riittävällä toistomäärällä sekin varmasti korjaantuu. Sopivien painojen löytäminen vei hieman aikaa, mutta maltilla ja kokeilemalla homma alkoi luistamaan.
Suurin ongelma olivat muuttuneet salilaitteet. Periaatteessa kaikkien merkkien laitteet muistuttavat toisiaan, mutta muutaman kerran sai vipuja ja vipstaakeja väännellä, että vehkeistä löysi oikeat säädöt. Ja koska olen mies - ja keski-ikäinen, niin neuvoa en alentunut tietenkään kysymään. Mitä ei kysymättä opi, ei tarvitse tietääkään!

Salilla treenaaminen tuntui pitkästä aikaa kirjaimellisesti kipeän hyvältä. Kroppa otti treeniä vastaan kivasti ja yllättäen ns. toisen päivän kipukin oli jotakuinkin siedettävä. Kaikki salilla treenanneet tietävät, että lihakset eivät suinkaan saavuta kivun pohjalukuja treenejä seuraavana päivänä, vaan vasta ns. kakkospäivänä. Ja jos sen kivun yli pääsee ja palaa vielä painojen pariin, on tie lopullisesti auki.

Nähtäväksi jää, kuinka pitkälle motivaatio kantaa. Mutta jos hyvin käy, niin uudelleenlämmennyt suhteeni kuntosaliin kokee jälleen flirttailun jälkeen ihanan ihastumisen vaiheen, joka vaihtuu tasaiseen suhteen arkeen hyvine ja huonoine puolineen.

Se, mitä kaipaan, on nuoruusaikojen treenirinki. Porukassa oli kivaa treenata ja luonnollisesti heittää siinä sivussa äijäläppää. Missä olette äijät?!

бензин из россии - bensaa venäjältä, osa 2

 


Viime jaksossa alettiin valmistautua paikallisen bensarallin saloihin. Kokoon saatiin kaikki perusdokumentit ja siinä paperiviidakkoseikkailun ohessa selailin puhtaasta mielenkiinnosta läpi verkkosivustoja ja Facebook-ryhmiä, joissa rajanylityksestä keskusteltiin. Rajanylittäjien joukko muodostaa oman kaikenkarvaisen jenginsä, jolla on oma kieli ja omat pelisäännöt. Ulkopuolisesta vaikutti, että tankkaajat ovat omanlaisensa pro-sakki, jolla on hallussa tullikaavakkeiden täyttöproseduurit selkäytimessä ja jotka seikkailevat rajaviidakossa kuin kotonaan. No toki näin onkin, mutta joukkoon mahtuu ja rajalla kaverit kyllä opettaa.

Ja sitten pieni muistutuksen sana! Nämä tässä tarinassa kerrotut vaiheet ovat pätevät tällä hetkellä ja Imatra-Svetogorsk-asemalla. Kun kyseessä on Venäjä, niin säännökset vaihtuvat - joskus jopa nopeastikin. Toisinaan tarvitaan eri määrä lappuja ja käytännöt myös vaihtelevat asemittain. Se, mikä pätee Svetossa, ei välttämättä toimikaan Niiralassa. 

Käytännöt myös voivat muuttua päivässä. Jos tänään tarvittiin nastarengastarra, niin huomenna se voi olla vaikka antenniin kiinnitettävä ketunhäntä - kukapa näistä tietää. Paikalliset käytännöt selviävät parhaiten ortodoksisella "Kysy osaajilta"-metodilla. Samoin seuraamalla rajanylittäjien Facebook-ryhmiä pääsee äkkiä jyvälle, millaiset laput pitää kullakin asemalla olla sekä muut "kenttämestarin erikoiset". (Niin sitä nastarengastarraa ei enää tarvita - itsekin moista ehdin jo pienen hetken etsiskellä....)

Matkaa taitettu 0 kilometriä ja tankattu 0 litraa

 

Svetossa matkaan tarvitaan siis Passi+viisumi-yhdistelmä, paperinen rekisteriote, sekä 2*tulliselvityskaavake, joka tunnetaan myös nimellä "autolappu". Tulliselvityskaavakkeella ilmoitat, mitä tavaraa viet Venäjälle ja sieltä pois eli kun liikut autolla, niin kerrot vieväsi maasta auton ja paluumatkalla myös tuovasi sen takaisin.

Tulliselvityskaavakkeesta löytyy verkosta sekä täyttöohje että tyhjä kaavake. Rajanylityksen nopeuttamiseksi ja oman mielenrauhan säilyttämiseksi suosittelen tekemään tulliselvityskaavakkeen etukäteen valmiiksi. Malli kaavakkeelle (HUOM! Katso, että kaavakkeesta on voimassaoleva versio, tällä hetkellä vuoden 2019 alusta voimaan astunut malli) löytyy täältä. Ja malli siitä, miten kaavake täytetään löytyy vaikkapa täältä. Mallit ovat yleensä pdf-muotoisia, joten nykykoneilla niitä pystyy muokkaamaan ja täyttämään. Fiksu tekee mallista itselleen valmiin pohjan, johon täyttää koneella tiedot. Silloin kaavakkeen luku tullissa on notkeampaa ja läpimenoaika (toivottavasti) kevenee.

Noita tulliselvityskaavakkeita tarvitaan kaksi kappaletta - yksi kumpaankin suuntaan. Ja ne on tulostettava kaksipuoleisina. Vähän se vaatii askartelua, mutta kun homman oppii ja tekee itselleen valmiit pohjat, niin byrokratia helpottaa ensimmäisen kerran jälkeen.

Kun ollaan menossa tankkaamaan, ei sinne täydellä tankilla kannata mennä. Mutta en kyllä suosittele ihan hajuillakaan ajelemaan, koska tullin jonossa voi kulua aikaa ja syö se auto ruokaa siinä tyhjäkäynnilläkin. Jonon kestoa on vaikea arvioida etukäteen. Kuulemani mukaan parhaita aikoja ylitykselle ovat joko myöhäinen ilta tai todella aikainen aamu. Ja fiksut ylittäjät huomioivat myös venäläisten loma-ajat, jotka hieman poikkeavat meikäläisistä lomista. Käytännössä mitä enemmän sakkia sitä pidempään prosessi kestää. Hieman infoa rajajonoista saa esim rajakameroista tai seuraamalla rajanylittäjien facebook-ryhmiä.

Kun paperit olivat läjässä ja valmiina, me löimme karavaanin kuutoselle ja sataa kohti Imatraa. Teimme reissun loppiaisen jälkeisenä keskiviikkona. Venäjällä joulun lomakausi päättyy 8.1. (ja alkaa siis 31.12.), joten oletimme pahimman paluuruuhkan olevan jo takana. Tänä vuonna ei venäläisiä turisteja näkynyt katukuvassa edellisvuosien tapaan. Eu-pakotteet, ruplan arvon heilahtelu ja ennen kaikkea tuontirajoitusten muuttuminen karsivat turistien määrää. Vuoden 2019 alusta voimaan tulleiden sääntöjen mukaan tavaraa saa viedä enintään 25kg ja tullauksen alaraja on enää 500€. Muutos entiseen (50kg / 1500€) on niin raju, että se karkoittaa osan matkaajista ainakin hetkeksi.
Kaksi asiaa, jotka eivät poistu muodista - takatukka ja käteinen raha
Venäjällä pärjää kansainvälisillä luottokorteilla ja yleensä ne toki bensa-asemilla toimivat. Mutta koska asemilla ei yleensä ole automaatteja ja polttoaineet maksetaan kassalle, niin käteinen käy hyvin. Venäjällä on jaksoja, jolloin kortit eivät toimi tai bensa-asemien hoitajat vaihtuvat ja uusilla ei ole korttiautomaatteja. Kukaan meistä tuskin haluaa joutua tilanteeseen, jossa olet venäläisen - tai suomalaisenkaan - bensiksen kassalla ja rahaa ei ole, eikä kortti toimi.

Ruplia saa Lappeenrannasta pankeista tai Forexilta tai sitten Imatralta rajalle mennessä on Hrexin rahanvaihtokioski täällä. Me päädyimme tuonne Hrexille. Ero vaihtopisteiden välillä tulee vaihtokurssissa ja välityspalkkiossa. Viisas säästää siis tässäkin vähän. Valuutanvaihtopisteessä käy kortti, joten siellä pärjää ilman käteiseuroja.

Kioskin pihalla vielä varmistus, että kaikki paperit ovat matkassa ja sitten kohti rajaa!

Matkaa taitettu 38 kilometriä ja tankatu 0 litraa

 

Luonnollisesti ensimäisenä vastaan tulee Suomen tulli. Suomen puolella liikennettä ohjataan kolmea eri reittiä myöten. Bussit kulkevat omaa kaistaansa, EU-kansalaiset kulkevat omaa railoaan ja sitten EU:n ulkopuolisille on kolmas kaista. Me seurasimme kiltisti EU-kansalaisten henkilöautokaistaa. Opasteita ainakin Suomen puolella riittää ja niitä on helppo seurata.

Bussit, EU-kansalaiset ja muut erotellaan tässä suppilossa.

Suomen puolella meno on sujuvaa, koska porukkaa suodatetaan läpi useammalla luukulla. Luukulle mennään passin ja auton rekisteriotteen kanssa. Virkailija tsekkaa, että homma on kunnossa ja sen jälkeen matkaa jatketaan kohti Venäjän puolta. Aika meni ruhtinaalliset viisi minuuttia.

Seuraavana ajellaan kohti Svetogorskia ja Venäjän tullia. Liikenneympyrän ja muutaman mutkan jälkeen tullaan Venäjän puolen jonoihin. Myös naapurin puolella logiikka on suhteellisen selkeä. Oikeanpuoleiseen jonoon menevät ei-venäläiset ja venäläiset ottavat keskikaistan puolen. Busseille on myös oma kaistansa vasemmalla. Raskas liikenne soljuu vieressä täysin omassa kanaalissaan.

Varsinaiselle tullialueelle otetaan puolenkymmentä autoa kerrallaan. Hommaa ohjataan liikennevaloilla. Eli seuraamalla vihreää valoa löytää yleensä oikean paikkansa. Meininki on kuin karja-aitauksessa. Eli kun toisesta päästä tullialue tyhjennetään, niin toisesta päästä otetaan seuraava setti sisään. Yksittäisiä autoja ei siis lasketa menemään, vaan tullialueen ryhmä toimii yhtenä yksikkönä, joka näyttää paperit ja jonka autot tarkistetaan ja sen jälkeen setti päästetään "vapauteen".
Jonottamisvaihe vaatii kärsivällisyyttä. Minulle jäi mielikuva, että venäläisten puoli veti muunmaalaisten kaistaa paremmin, mutta finskien jonoakin purettiin tasaiseen tahtiin kahdelle kaistalle. Jonossa meillä meni aikaa sellaisen tunnin verran, mikä pikaisen tullikoppigallupin mukaan on aika "njarmal".
Suomalainen on suomalaiselle veli - ulkomailla

Ensikertalaisena tämä tullivaihe on se jännittävin. Olin kuullut tarinoita kadonneista pikkulapuista ja revityistä autolapuista sekä muusta tullimielivallasta. Mitään tuollaista en itse kohdannut.
Paikallisoppaani oli edellä ja minä jonotin kiltisti hänen perässään. Ja totta kai - siis tietenkin totta kai - me jouduimme tullissa eri settiin. Kaverini meni minun edeltä tullin puolelle, kun itse jäin vielä jonoon. Pientä kylmää hikeä pääsi pukkaamaan, kun mietin, että eihän minulla ole aavistustakaan, mihin kopille ollaan menossa ja mitä papereita näytetään.Eikä se opaskaan voi jäädä siihen tullialueelle käkäilemään - kun venäläinen tullimies käskee mennä, niin silloin liikkuu.

Kun vihreä valo sitten omalla kohdalla paloi, niin ajelin vielä ensimmäisenä kaistan päähän ja nousin autosta. Päätin mennä jonon mukana yhtenä harmaana varpusena ja tehdä asiat samalla tavalla kuin muutkin (watch-and-learn-metodi). Hieman siinä sitten jännäkakkaa pukkasi, kun perässäni tulleet muut herrasmiehet kysyivät, että kukas se oli ensimmäinen. Tunnustin olevani paalulla ja herrat ohjasivat minut kylmiltään kopille.

Epäsuomalaiseen ja epämiehekkääseen tapaan tunnustin olevani ensimmäistä kertaa ja varauduin jo pitkiin huokauksiin, mutta huoleni oli turha. Koko joukkio alkoi neuvomaan, millä papereilla aloitetaan ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Ilmeisesti näissä jonoissa on noviiseja nähty ennenkin.

Kuten tiedätte vanhan sanonnan, jonka mukaan suomalainen on sellainen, että se mielellään maksaa satasen siitä, ettei naapuri saa viisikymppistä. Tuo sanonta ei pidä ulkomailla paikkaansa. Kun astutaan kotimaan kamaralta ulos, niin suomalainen on suomalaiselle veli. Oikeasti ilman tuon miesjoukkion jeesiä olisin vieläkin autoineni siellä tullissa. Kaverit neuvoivat kädestä pitäen, miten homma etenee.

Minua lämmitti eniten porukan solidaarisuus. Koska ryhmä toimii ryhmänä tullialueella, niin myös se jono tehtiin tulojärjestyksen mukaan. Eli vanhemmat konkarit laittoivat minut ensimmäiseksi ja itse järjestyivät myös tulojärjestykseen. Homma vie joka tapauksessa saman ajan, koska alueella oleva ryhmä pääsee Venäjän puolelle vasta, kun kaikki ovat valmiita.

Ja se etenee näin:

1) Passiluukku
Passiluukulla näytetään passi sekä auton rekisteriote. Virkailija katsoo passin tiedot ja rekkarin ja laittaa passin väliin valmiiksi täytetyn maahantulortin (tunnetaan nimellä "pikkulappu"). Maahantulokortti on kaksiosainen pieni lappu, jossa ovat matkustajan tiedot. Kortin toisen puolen virkailija jättää itselleen ja toisen hän sujauttaa passin väliin.
Sitten ne niksit!

- Varmista, että passissa on leima - sitä kysytään vielä kaksi eri kertaa, ennen kuin olet turvallisesti raja-alueen ulkopuolella.
- Kun poistut passiluukulta, ota pikkulappu pois passin välistä ja tallenna se visusti taskuun. Tämä siksi, että passi näytetään myös seuraavalla luukulla (autoluukulla) ja jos jätät lapun passin väliin, on vaara, että se putoaa tai katoaa.
- Hävitä vaikka hampaasi, munuaisesi tai muistisi, mutta älä kadota pikkulappua. Palautat sen tulliin paluumatkalla ja jos sinulta ei sitä lappua löydy, niin mörökölli sinut perii!

Passiluukun jälkeen marssit sitten autoluukulle

2) Autokoppi

Autokoppiin mennään niin, että mukana ovat passi, rekisteriote sekä molemmat tulliselvityskaavakkeet allekirjoitettuna ja päivämäärällä varustettuna. Minua neuvottiin taittelemaan paperit nättiin nippuun järjestyksessä passi, rekkari, tulliselvityskaavakkeet ja paperit oikein päin. Silloin virkailijan on nopeampi käsitellä laput.

Kopissa virkailija katsoo paperit, käy tulliselvityskaavakkeen läpi ja skannaa sen. Mikäli kyseessä on uusi auto (joka ei siis ole aiemmin käynyt Venäjällä), niin homma kestää hieman. Tulliselvitysten toinen kappale jää tuonne koppiin ja toinen tulee leimattuna sinulle takaisin.

Lopuksi virkailija liimaa tulliselvityskaavakkeeseen tarran ja lyö leimat. Muista tsekata, että paperissa on se leima, koska sitä kysytään seuraavassa kohdassa. Ja muista myös katsoa, että saat passisi takaisin virkailijalta. Minulle meinasi käydä niin, että passi unohtui skanneriin ja virkailija toivotti jo hyvää matkaa. Onneksi älysin pyytää myös punakantisen takaisin.

Minun tuurillani kopissa oli vielä tuore tullimies, jolle uuden auton rekisteröinti tuotti muutaman keskivertoa pidemmän huokauksen. Lisäksi porukan nokkamies päjähti kesken toimituksen koppiin ja vähän aikaa jepet karjuivat toisilleen jotain venäjäksi. Oma oloni oli kuin olisin seurannut 90-luvun Pulttiboissien kuvauksia. Onneksi en sentään nauranut ääneen!

Ja sitten vaiheeseen kolme - autosyyni

3) Auton tarkistus

Kun palaat papereiden kanssa autokopilta, menet seuraavaksi auton luo. Avaa valmiiksi ovet ja takakontti. Kun koko tullialueella olevan setin jäsenet ovat valmiita, tulee jostain takavasemmalta tarkastaja, joka tarkistaa auton sisäosat, takakontin ja myös takakontin varapyöräkotelon.
Tämä ensimmäinen herrasmies tarkisti myös sen, että tulliselvityskaavakkeessa on leima. Hänen perässään tulee sitten jäsen kaksi, joka tarkistaa uudelleen auton ja lisäksi passin leiman. Jos olet oikaissut aiemmissa vaiheissa jotain, niin tässä vaiheessa homma alkaisi alusta - ja koko ryhmä odottaisi.

Sitten, kun kaikkien autot on tarkistettu, puomi avataan ja porukka pääsee tullialueelta ulos.

4) Leiman tarkistus

Ja sitten vielä ennen Svetogorskiin ajoa on yksi puomi, jossa vartioi sotilasasuinen nuorempi herrasmies. Hän tarkistaa vielä yhden kerran, että passissa on leima ja päästää lopulta Sveton puolelle.

Matkaa taitettu 42 kilometriä ja tankattu 0 litraa

 

Svetogorskissa ensimmäinen bensa-asema on melkein tullialueen perässä. Kuten Suomessakin, bensanhinta muuttuu, mitä pidemmälle rajasta ajat. Lähimmällä asemalla bensa on kalleinta, mutta ei se nyt murhahintaista siinäkään ole. Joten jos kiirettä pukkaa tai et jaksa ajaa kauemmas, niin ensimmäinen asema on Хорошо .

Homma kulkee samalla tavalla kuin ennen vanhaan nuorena. Auto tankataan (katso, että otat ysivitosta, etkä ysikakkosta) ja maksetaan kassalle. Huom! Älä aja autoa pois pumpulta ennen kuin olet käynyt maksamassa. En testannuit, mitä tapahtuu, mutta epäilen, että kyltit ovat siinä asemalla jostain hyvästä syystä.

Ja keski-ikäisille miehille tiedoksi. Tuossa huoltiksella on hyvä ja siisti vessa, joten se tullijonossa kuplaksi äitynyt hätä helpottuu heti siinä!

Venäjältä saa siis tuoda mukana tankin täynnä ja sen päälle vielä kymmenen litraa polttoainetta. Mikäli sinulla ei syystä tai toisesta ole kympin astiaa, niin sitä ei huoli ostaa myöskään Suomesta. Tuossa huoltiksella on astioita myynnissä ja hinta tuskin on sama kuin meillä (ihan empiiristä tutkimusta en tajunnut tehdä).

Koska minulla ei kokemusta ole tätä yhtä kertaa enempää, niin parempia ostosvinkkejä, ruokapaikkoja tai muita viihdykkeitä en osaa Svetosta tai Viipurista kertoa. Mutta jos tämä matkailukipinä pääsee äitymään pahaksi ja löydän esim. Viipurin reissulle hyvän oppaan, niin voisin kirjoittaa noista kokemuksista lisää.

Tulliselvityskaavakkeeseen eli autolappuun tulee leima poikineen. Ja jokaista kysytään jossain vaiheessa.

 

Matkaa taitettu 44 kilometriä ja tankattu 60 litraa.

 

Takaisinpäin tullessa homma menee päinvastaisessa järjestyksessä kuin tullessa. Eli ensin tulee rajapuomi, jossa sotilaspukuinen herrasmies tarkistaa passin leiman. Sen jälkeen noudatetaan liikennevaloja ja mennään tullialueelle. Homma toimii ruuhka-aikaan myös täällä ryhmänä, mutta meidän tapauksessa paluualue oli tyhjä, joten siihen otettiin meidät kaksi erikseen.
Autokopissa käydään näyttämässä passi, rekisteriote sekä se tulliselvityskaavake, jonka sait Venäjälle tultaessa. Virkailija tsekkaa paperit ja palauttaa ne sinulle.

Niksi: Saat takaisin täyttämäsi leimatun tulliselvityskaavakkeen. Pidä se mukana myös seuraavalla kerralla. Voi kuulemma käydä niin, että virkailijan masiina näyttää autosi olevan jo Venäjällä. Tällöin voit sillä edellisen reissun tulliselvityskaavakkeella todistaa tulleesi edelliseltä reissulta pois.
Ja autokopin jälkeen mennään passikopille, missä virkailijalle annetaan passi, auton rekisteriote sekä maahantulokortti (eli se legendaarinen pikkulappu). Pikkulapun toinen puoli jää virkailijalle ja sinulla pitäisi olla passissa paluuleima.

Kun olet saanut paperit, on jälleen vuorossa auton tarkistus. Avaa ovet, takakontti ja hanskalokero ja näytä virkailijalle passin leima. Auto tsekataan sisältä ja takakontista sekä varapyöräkotelosta. Jos näytät potentiaaliselta salakuljettajalta tai muuten epäilyttävältä, niin tässä vaiheessa se käry sitten käy. Henkilökohtaisesti keksin monta fiksumpaa ajanvietettä kuin salakuljettajan viran Venäjältä päin. Enkä suosittele lukijoitakaan testaamaan.

Autokopin jälkeen on toki vielä yksi puomi, jossa varmistetaan, ettei passiisi lyöty leima ole pudonnut tai kulunut siinä muutaman sadan metrin matkalla. Joskus nuorempana luulin, että venäläisten rakkaus papereiden leimaamiseen ja leimojen tarkistamiseen olisi puhdasta legendaa, mutta on siinä joku totuus olemassa.
Suomen puolella taas meno on yhtä joutuisaa ja sujuvaa kuin mennessäkin. Porukkaa otetaan neljällä luukulla ja papereineen kaikkineen aikaa meni pari minuuttia. Ruuhka-aikaan homma toki kestää, mutta tällä kertaa näin.

Virallinen todistus, että on sitä tankattu ruplillakin.

Matkaa taitettu 88 kilometriä ja tankattu 60 litraa

 

Koska tein ensimmäisen reissuni, en todellakaan väitä olevani minkään sortin osaaja tässä rallissa. Tämän kahden tekstin setin halusin kirjoittaa siksi, että hommasta jää testattu, toimiva ja rehellinen kuva. Ja toki haluan myös rohkaista sellaista tyyppiä kuin minä, joka ei ehkä ole ensimmäisenä säntäämässä uuteen, mutta on kiinnostunut elämässään tekemään muutakin kuin istumaan kiikkutuolissa.

Mitään rakettitiedettä Venäjällä matkailu ei siis ole. Siellä pärjää ilman venäjän kieltäkin auttavasti ja jos jotain osaa puhua, niin hommat toki helpottuvat. Minulla on ajatuksena opiskella venäjän perussanasto ja oppia pärjäämään maassa myös maan tavalla ja kielellä. Tarvitsen Venäjää yhtä toistakin projektia varten.

Luulin koko prosessia paljon vaikeammaksi. Meille suomalaisille on venäjästä rakennettu sellainen byrokraattinen ja ehkä osin mielivaltainen mörkö. Totuus on se, että homma pelaa omalla tavallaan - mutta se pelaa. Virkailijat eivät juuri hymyä väläytä, eivätkä sanoja vaihda, mutta hommansa he hoitavat. Slaavilainen palvelukulttuuri on perinteisesti vähän valjumpaa kuin vaikka etelä-Euroopassa.

Paljon hommassa on kiinni myös omasta itsestä. Jos osaat käyttäytyä ja hoidat hommasi sujuvasti ja oikein, pääset myös eteenpäin. Mutta mikäli venkuloit, soitat suutasi ja koetat vielä kiertää sääntöjä, niin kyyti on luultavasti kylmää. Pätee muuten Venäjän lisäksi aika moneen asiaan elämässä.

Ensikertalaisen viisi kovaa vinkkiä

 

1) Täytä laput etukäteen ja huolehdi, että kaikki on matkassa
- Passi + viisumi, paperinen rekisteriote, tulliselvityskaavakkeet 2 kpl, green card, matkavakuutus, käteistä rahaa.
- Vamista säännöllisin väliajoin, että matkassa ovat oikeat laput.
- Seuraa keskusteluja, jotta tiedät, mitkä käytännöt muuttuvat ja miten.
2) Ole zen
- Jonottaminen vie aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä. Muista, että on ihmisiä, jotka jonottavat vaikkapa ilmaisia ämpäreitä.
- Älä näytä hermostuneisuutta jonossa, äläkä varsinkaan luukuilla. Käyttäydy asiallisesti.
- Älä etuile tullijonoissa tai kiilaa autojonoissa. Kenenkään asia ei edisty sillä,että päätät olla mulkku muita kohtaan.
- Meillä meni tuollaisessa normaalissa ruuhkassa Lappeenrannasta Lappeenrantaan kolme ja puoli tuntia, pitäen sisällään myös valuutanvaihdon. Tuollainen aika kuluu hukkaan joskus muutenkin.
3) Pidä huoli tavaroista
- Pidä aina passi taskussa. Amatöörin virhe on jättää esim. passi auton etupenkille ja auton ovet auki, kun lähdet maksamaan tankkausta. Passin ja viisumin hävittäminen ei ole Venäjälläkään kaikkein fiksuinta. Se aiheuttaa monta harmaata hiusta itsesi lisäksi monille muille.
- Älä kadota pikkulappua. Pidä huoli, että se on tallessa kaikkina hetkinä.
- Varmista, että saat leimat sekä passiin että autolappuun. Niille leimoille on kummasti kysyntää.
4) Pidä aina mukana käteistä
- Vaikka omistaisit platinavisan tai timantti-masterin, pidä silti aina käteistä mukana. Joskus käy niin, että kortit eivät pelaa tai kortti voi hävitä. Silloin pelastaa se aina ja ikuisesti muodissa oleva käteinen.
5) Kysy apua
- Ulkomailla suomalainen on suomalaiselle veli. Jos et jotain tiedä tai ymmärrä, niin nosta käsi rohkeasti pystyyn virheen merkiksi ja kysy kanssamatkailijoilta apua. Joukossa on aina joku, joka tietää ja joukossa on aina joku, joka haluaa auttaa. Varsinkin tullissa ryhmä toimii ryhmänä, joten on ryhmän tehtävä auttaa tyhmää.
- Rajanylittäjät ovat tottuneet näkemään noviiseja ja he ovat tottuneet myös selviämään ja selvittämään asiat. Kun rohkeasti kysyy, niin vastauksen saa.

Summa summarum!

 

Hauskaa oli ja reissusta selvittiin hengissä ja ilman linnareissua. Monta myyttiä karisi jo ensimmäisellä kerralla ja loppuja myyttejä lähden kaatamaan sitten, kun tämä matkailu edistyy rajan bensistä pidemmälle. Hetkeäkään en epäile, etteikö tälle tarinalle tulisi vielä jatkoa.

бензин из россии - bensaa venäjältä, osa 1

 


Kun on ikänsä asunut jotakuinkin itärajan tuntumassa, näitä oman suunnan erikoisuuksia ei aina tajua edes kovin omituisiksi. Tässä päivänä muutamana juttelin Oululaisen kaverini kanssa siitä, että täällä on suhteellisen yleistä, että autoja tankataan tuossa rajan takana Venäjällä. Pohjois-Suomalaisesta se kuulosti jotenkin oudolta - jaa, miksiköhän?!

Olen asunut Lappeenrannassa kohta sen kymmenen vuotta ja tänä vuonna Lappeenrannasta tulee kaupunki, jossa olen asunut elämässäni toiseksi kauimmin. Olen jo pidemmän aikaaollut kovinkin kiinnostunut matkustelemaan enemmän ja tutustumaan tuohon suureen ja tuntemattomaan Venäjän maahan. Jotenkin vaan uskallus/viitseliäisyys/siviilirohkeus ei ole antanut periksi ottaa parempaa tuntumaa. Olen toki käynyt Pietarit ja Viipurit ihan perusturistimatkoilla ja pidän Venäjästä kaikin puolin. Kun seisoo Nevski Prospektin liikennevaloissa varttitunnin tai ihmettelee Iisakin kirkon pylväitä, niin tajuaa, että on sitä isoa maailmaa Etelä-Karjalan ulkopuolellakin.

Tässä tankkausideassa suurin sytyttäjä löytyi lopulta omasta perheestä. Kun nuorison seniori sai ajokortin, hän uhkraohkeana suuntasi rajan taakse lähes välittömästi ja lupasi lähteä myös minulle paikallisoppaaksi selittämään ah niin monimutkaisia käytäntöjä.

Tässä siis kaksiosainen tarina, miten rajan takana tankataan (tätä kirjoitettaessa siis jokainen vaihe on perstuntumalla testattu ja ruotsalainen rautahepo on palannut ensimmäiseltä reissulta tankki onnistuneesti täynnä)

Почему россия? - Miksi Venäjälle?

 

Käytännössä ainoa syy hakea bensaa Venäjän puolelta on hinta. Kun Suomessa perus ysivitonen maksaa tällä hetkellä puolitoista euroa, niin heti rajan takana päivän hinta oli 0,65€ litralta. Se tarkoittaa, että tankillisessa + kanisterissa tekee hyvää reilun viiskymppiä per kerta. Ja jos paljon ajaa - ja paljon tankkaa - niin oheiskulut saa äkkiä takaisin. Aikaa ja kärsivällisyyttä homma toki vaatii, mutta fiksumpaa minusta on jonottaa halpaa bensaa kuin vaikka ilmaisia ämpäreitä.

Eikä bensa suinkaan ole ainoa hyödyke, mitä rajan takaa tuodaan. Suomen ja Venäjän rajalta kulkee molempiin suuntiin monenlaista tavaraa. EU-pakotteet ovat toki tehneet omat haasteensa puolin jos toisinkin, mutta edelleen löytyy jotain, mitä kannattaa hamstrata.

Venäjällä reissaamiseen liittyy Suomessa vielä paljon ennakkoluuloja. Kun perinteiseltä änkyrä-russofobikolta kysyy, niin bensa on tehty vedestä, vähintään joka toinen ryöstetään ja lopusta puolestakin vielä iso osa suljetaan syyttä suotta vankilaan. Ja jos joku onnistuu sen raja-aseman löytämään, niin läpi ei pääse kuin luettelemalla kaikki kyrilliset aakkoset seitsemään kertaan takaperin ja pitämällä esitelmän, miksi venäjän kielessä on niin monta S-kirjainta. Niin eikä sovi unohtaa tärkeimpiä seikkoja, että Venäjän bensasta ei saa S-bonusta!
Pötypuhetta ja hevonhumppaa

No todellisuus on vähän toisenlainen. Toki minullakin oli hieman pelkoja, että miten siellä tullissa pärjää ja onko ne kaikki laput lopulta oikein täytetty ja leimattu ja näytetty oikealle virkailijalle. Mutta kun rohkeasti pää kenossa kulkee, niin tulostakin syntyy. Ja kuten tarinan toisessa osassa paljastuu, niin suomalainen on toiselle suomalaiselle sosiaalinen - kunhan ollaan ulkomailla!
Tässä tarinan ykkösosassa käyn läpi, mitä vaiheita on tehtävä ennen kuin pääsee ajamaan komeasti tullipuomille.

Passi ja hamm.... ei kun viisumi

 

Minä aloitin oman prosessini passista. Venäjälle matkustettaessa tarvitaan luonnollisesti passi ja vieläpä niin, että passin on oltava voimassa puoli vuotta matkan jälkeen (varmaankin niitä varten, jotka syyttä suotta sinne vankilaan kyörätään).

Passini oli päässyt edellisen reissun jäljiltä vanhentumaan, joten edessä oli uuden hankinta. Tänä päivänä hakemuksen voi kätevästi täyttää netissä. Ennen hakemuksen täyttöä on syytä käydä valokuvaamossa tallentamassa klassinen etuprofiili digifilmille. Poliisin verkkosivuilta löytyy listaus valokuvaamoista, jotka ottavat kuvat siten, että ne lähetetään sähköisesti suoraan poliisille.
Ja huomio! Kun käytte passia varten valokuvissa, pyytäkää samalla valokuvista perinteiset versiot Venäjän viisumia varten. Käytännössä tulette tarvitsemaan viisumihakemukseen tuoreen valokuvan ja kun sanotte, että ne tulevat Venäjän viisumia varten, kuvaamo skaalaa kuvat juuri oikeanlaisiksi. Saatte arvata, kuka teki kaksi reissua....

Aloituksesta aikaa on kulunut 0,5 päivää ja rahaa on mennyt 15€

Kun valokuvat on otettu ja lähetetty poliisin arkistoon, voi täyttää passihakemuksen. Mikäli haet ensimmäistä passiasi tai edellisen passin vanhenemisesta on kulunut aikaa, niin hakemuksen jälkeen tulee vielä erikseen varata aika poliisille. Minäkin piipahdin poliisin luona jättämässä sekä käsialanäytteen että sormenjäljet. Ajan varaamalla säästää omia hermojaan ja aikoja poliisille löytyy vallan notkeasti. Poliisiaseman aulassa vuoroani odottaessa kuuntelin sivukorvalla yhtä oman elämänsä yleis-Sirpaa. Kyllä niillä Putous-hahmoilla joku esikuva on olemassa.
Passi kannattaa myös maksaa samalla, kun sen tilaa verkon kautta. Sen saa jopa vähän halvemmalla. Viiden vuoden passi maksaa tällä haavaa 49€.

Aloituksesta on kulunut 4 päivää ja rahaa on mennyt 15+49=64€

Sillä välin, kun suutari-räätäli harsii passiasi valtion salaisessa passitehtaassa kasaan, voit hoitaa muuta paperisotaa kuntoon. Jos meinaa käydä tankkaamassa autopelissä, on autossa syytä olla ns. green card. Kyseessä on todistus siitä, että ajoneuvosi liikennevakuutus on voimassa myös ulkomailla. Itse brobushka on maksuton, mutta se on tilattava suoraan vakuutusyhtiöstä. Joka vakuutusyhtiöllä lienee omat tilauskanavansa, mutta meidän yhtiö toimi näin.

Niin siis rajan taakse tankkaamaan ei siis tarvitse välttämättä mennä autolla. Rajan yli pääsee kaikilla muilla vehkeillä paitsi kävellen. Todellinen Simo-säästäjä menee polkupyörällä kympin kanisteri kainalossa rajan yli ja polkee takaisin.

Green cardit tulivat postissa parissa päivässä. Kun talossa on kaksi autoa, niin kumpaankin piti tilaus tehdä erikseen, vaikka ne samassa kuoressa tulivatkin.

Kun kerran todistuksia alettiin tilaamaan, niin seuraavana otin yhteyttä matkavakuutusyhtiöön. Jotta Venäjälle voi anoa viisumia, täytyy hakemuksen mukana olla Venäjällä voimassa oleva matkavakuutus. Sen todistamista varten tarvitaan vakuutusyhtiöltä kirjallinen todistus matkavakuutuksen olemassaolosta. Minä hoidin asian niin, että laitoin oman vakuutusyhtiöni asiakaspalveluun sähköpostia, että tartteisin moisen todistuksen. Vastaus - sekä todistus - tulivat heti seuraavana päivänä. Mulle vakuutusyhtiö laittoi todistuksen sähköpostiin pdf:nä ja homma rokkas!
Sekä Green cardit että tuo vakuutusyhtiön todistus siis olivat maksuttomia.

Ja jos on niin, että autossa ei sattuisi olemaan enää paperista tehtyjä rekisteriotteita, niin sellainen täytyy käydä Trafilta tilaamassa. Rajan yli et pääse ilman kouriintuntuvaa rekisteriotetta. Varmista siis ennen rajalle ajamista, että autossa on vanha kunnon paperiversio.

Homman suurin ylläri tähän mennessä tuli vastaan seuraavana - passi oli valmis viikossa!! Eli ei kun dokumenttia noutamaan lähimmästä K-marketista ja seuraavana vuorossa olisi viisumin tilaaminen!

Aloituksesta on kulunut 12 päivää ja rahaa on mennyt edelleen 64€

Tällä green cardilla ei ole mitään asiaa golf-kentälle, mutta eipä pääse golf-kortillakaan rajan yli.

 

Viisumiviidakossa pärjää, kun osaa käyttää nettiä

 

Viisumin saa tilattua monelta eri toimijalta. Hintataso on yhtä kirjavaa kuin toimijatkin, joten ahkera vertailu säästää euroja. Sinällään viisumilla ja viisumilla ei ole eroa - samalle Venäjälle ne jäljet joka tapauksessa johtavat, eikä millään viisumilla saa jonossa parempaa paikkaa. Yleensä tilausaikakin on suunnilleen sama. Perusviisumin saa neljässä viikossa ja vähän nopeutettuna (ja toki kalliimpana) homma valmistuu jo kahdessa viikossa.

Oma ratkaisuni oli Rajamarket mutta se olisi voinut yhtä hyvin olla myös vaikka Itämatkat
Ja kerrataas vielä! Viisumia hakiessa täytyy siis kourassa olla voimassaoleva passi, matkavakuutustodistus, passikuva sekä rahaa noin puolitoistasataa euronkia. Passi jätettiin viisumia tilatessa firmalle, joka viisumin tilaa, koska viisumi kiinnitetään passiin kiinni. Ei siis kannata pariin viikkoon hommata itselleen sellaisia juttuja, joissa henkilöllisyyttään täytyisi todistaa passin kanssa.
Viisumi tuli lähes tasan sovitussa ajassa. Itse halusin omani pikana, joten homma oli klaari nätisti kahdessa viikossa. Yhtenä iltapäivänä puhelin soi ja vieno naisääni ilmoitti viisumini olevan noudettavissa.

Varmistin vielä ikiomalta paikallisoppaaltani, että mitään ekstraa ei tarvitse, joten edessä olisi matkan toinen vaihe - suuntana Venäjä ja Svetogorsk!

Visa, joka ei laskuja maksa, mutta säästää rahaa

 

Aloituksesta on kulunut 28 päivää (koska välissä ehdittiin viettää joulua) ja rahaa on mennyt 15+49+140=204€

 

Tarinan kakkososa kertoo sen, miten homma jatkuu rajan taakse ja tankkaamaan. Vieraillaan valuutanvaihdossa, kummankin maan tullissa ja lopulta bensa-asemalla sekä opitaan, että suomalainen on suomalaiselle veli - kun ollaan oman maan rajojen ulkopuolella!

2018 Valon ja liikkeen vuosi

 


Keski-ikäisten elämää pidetään suotta muuttumattomana ja staattisena. Ainakin omalla kohdalla tuntuu, että viime vuodet ovat olleet kaikkein suurimpia muutosten vuosia tähän saakka. Eihän elämän muuttumista huomaa ennen kuin tekee pieniä välitilinpäätöksiä ja tarkastelee kuluneita kausia taaksepäin.

Tosin en ole ihan varma, ovatko vuodet olleet muutosten vuosia vai huomaanko muutokset helpommin. Asiaa helpottaa kummasti, kun vieressä on kolme kappaletta huimaa vauhtia kasvavia mittatikkuja. Omaa ikääntymistään ei oikeastaan huomaa (paitsi, kun tapaa tuttuja vuosien jälkeen ja näkee heidän ikääntyneen kummallisen paljon), mutta kun seuraa lasten kasvamista, ajan kulumisen huomaa senteissä. Vauvat muuttuvat huomaamatta ajatteleviksi ja itsenäisiksi taaperoiksi, joista reippaiden koululaisten kautta kuoriutuu vittua latelevia teinejä ja lopulta oikeita aikuisia. Se, joka roikkui hetki sitten jalanjuuressa kiinni, näkyy enää ruokapöydässä ja kieltäytymässä perheen yhteisistä menoista milloin mihinkin tekosyyhyn viitaten. Lopulta jäljellä ovat ainoastaan avainkaapissa roikkuvat avaimet. Ainoat ikuisesti katoamattomat asiat ovat tiskipöydän likaiset astiat, lumityöt ja ruokalaskun koko.

Olen onnellinen, että perheessä on vielä yksi pieni, johon saan keskittää varauksetonta rakkautta ja jota voin vielä hetken pitää sylissä. Tuo pieni varavirtalähde on tänäkin vuonna pitänyt minua kiitettävästi liikkeessä ja toki välillä myös verenpaineet oikeissa toleransseissa. Tässä päivänä muutamana otimme pienen ihmisen kanssa hieman rajummin yhteen, niin vaimoni totesi savolaisella tyyneydellä, että "varmaan kurja katsoa itseään peilistä"

Hetken vielä pieni

 

Valon ja liikkeen vuosi

 

Minulle kulunut vuosi oli valon ja liikkeen vuosi. Vaikka tapahtumia oli paljon ja valitettavasti tänäkään vuonna ihan kaikki jutut eivät menneet pelkästään parempaan suuntaan, niin kokonaisuutena vuosi oli aivan loistava. Toki vuodessa itsessään oli paljon hyvää, mutta vielä enemmän löydän hyvää omassa ajattelumaailmassani ja tavassa käsitellä asioita. Ilmeisesti en vieläkään ole liian luutunut kasvamaan vahvemmaksi ja rohkeammaksi.

Liikettä vuodessa riitti niin työ- kuin henkilökohtaisessa elämässä. Ilahdutin vuoden aikana kolmen eri työnantajan verorekisteriä ja sain tehdä monenlaisia hommia ja vielä useammalla eri paikkakunnalla. Kaikista työpaikoista ja tehtävistä sain uutta oppia ja jokainen jätti myös jälkensä - uusia ystäviä, työkavereita, kontakteja ja ennen kaikkea oma maailmani avartui. Kun työelämä alkaa luuduttaa ja puuduttaa, suosittelen vähän jokaiselle rohkeaa askelta katsomaan, mitä kaikkea muualla on tarjolla.

Alan nyt paremmin ymmärtää milleniumien ajattelumaailmaa, joka perustuu jatkuvaan oppimiseen, kehittymiseen ja muutokseen. Tänään työmarkkinoille astuvat eivät tavoittele meidän tavoin pitkää ja kestävää työsuhdetta yhden työnantajan palveluksessa. He hakevat sitä, että pystyvät läpi uran löytämään uutta, kehittymään ja pitämään yllä myös työelämän positiivisen vetovoiman. Työuupumus tulee muuttamaan muotoaan. Enää ei väsytä siihen, että kaikki on aina samaa tai lähtemisen pelosta, vaan väsyminen tulee jatkuvasta etsimisestä ja työmarkkinoiden epävarmuudesta.

Liikettä riitti myös fyysisesti. Pitkäikäiset lukijat muistavat, että viime vuoden kamppailin liikunnan puutteen kourissa ja pyhästi lupasin antaa sieluni temppelille lisää raitista ilmaa ja fyysistä rasitusta. Tänä vuonna tuo lupaus on pitänyt. Liikunta löysi kuin löysikin tieni takaisin elämääni - joskin aika eri muodossa kuin tähän saakka. Nyt omaan aamun ohjelmistoon kuuluvat puolen tunnin reippaan aamukävelyt - tai näin talvisaikaan hiihtely. Jo pienen liikunnan vaikutuken huomaa kropassa ja siinä, kuinka paljon kevytkin reippailu piristää mieltä.



Rauhoittava kuva aamulenkin varrelta.

 

Se asenne

 

 

Valoa riitti vuodessa myöskin usein eri tavoin. Takana on "kaikkien aikojen kesä". Edes minä en muista kuin pari yhtä hienoa valoisaa ja helteistä kesää. Tällaiselle hellehullulle yhtäjaksoinen kuuma kausi oli mannaa! Kertaakaan ei omassa mielessä käynyt, että helle olisi riittänyt, eikä edes kasvihuoneilmiö-maanikkojen huutelu varjostanut nautintoani. Täysin estoitta iloitsin kesällä toimiston pätsistä ja iltaisin uimarannasta.

Hellekesä sattui siinäkin mielessä oikeaan saumaan, että perheen pienin pääsi tutustumaan kunnolla uimarantaelämään. Itselle järvessä uiminen ei ehkä ole nautinnoista suurin, enkä ole kummoinen rantahiekassa makoilija, mutta kun uimarantaa seuraa pienen lapsen silmin, pääsee osaksi pienen ihmisen nautintoa. Pienin lähtee talvella vielä uimakouluun, joten ensi kesänä rantariemut voivat olla hieman toisenlaisia.

Täyttä laukkaa!
 
Luonnonvalon lisäksi olen tänä vuonna kokenut koko elämän entistä valoisammaksi. Vuoden puolenvälin jälkeen huomasin itsessäni valtavan muutoksen positiiviseen suuntaan. Ehkä isäni kuoleman aiheuttama varjo väistyi vihdoin ja surutyö muuttui kauniiksi muistoiksi vapauttaen omaa kapasiteettia muidenkin asioiden ajatteluun. Pari vuotta se surutyö aktiviisesti otti, mutta pahimpienkin menetysten takana paistaa aina valo.
 
Minulle tuo surutyön läpikäynti on vapauttanut valtavasti energiaa. Nyt huomaan, että iltaisin jaksan muutakin kuin raahata itseni sohvalle nukkumaan. Toki liikunta on tehnyt terveemmän olon, mutta kyllä suurin energiavaranto tulee kuitenkin korvien välistä. Surutyön läpikäynti on raakaa aivotyötä. On aika muistella ja on aika unohtaa. Suruun ei saa jäädä vellomaan, mutta ei sitä saa jättää käsittelemättäkään. Näin loppuvuodesta menetin vielä oman mummoni, joten surutyötä tulee meidän perheessä vielä riittämään. Suru-uutisten vastaanottamisessakin kehittyy. Kun kerran on kokenut riittävän suuren menetyksen, niin seuraaviin osaa suhtautua eri tavalla. Se ei surun määrää vähennä, mutta se muuttaa tapaa kohdata oma surunsa ja menetyksen aiheuttama tuska.

Kaunis Kitka yläviistosta

Tuota energiaa olen käyttänyt moneen asiaan. Vuoden alussa starttailin omaa podcast-sarjaa, joka sittemmin jäi hienon radiokokeilun jalkoihin. Yksi kiistatta vuoden hienoimpia juttuja oli päästä tekemään viikottaista Saimaan Podilogi-sarjaa Radio Saimaalle. Lasselle olen ikuisesti kiitollinen mahdollisuudesta päästä tutustumaan radiotyöhön sekä siitä, että pääsin aivan nollakokemuksella vääntämään radiokolumneja. Harmi, ettei aika vielä ollut kypsä saada paikallista nettiradiota liikkeelle, mutta vielä senkin aika koittaa. Itse uskoin - ja uskon edelleen - tuotteeseen ja siihen, että siitä saataisiin menestystarina myös Etelä-Karjalaan. Jotkut asiat vain ottavat aikaa ja vaativat sen, että joku tekee sen kuuluisan pioneerityön.

Tuota orastavaa podcast-ajatusta täytyy ensi vuodelle jalostaa. Oma toiveeni olisi saada aikaan jotain podcastien ja Podilogin välistä. Eli ehkä tulossa on ajankohtaisia Etelä-Karjalaisia asioita ruotiva podcast-sarja. Ainakin kysyntää sellaiselle on, koska paikallinen äänitarjonta on vielä verrattain köyhää.

Vaihtuisiko moottoripyörä veneeseen - ei kai sentään?!

Podaamisen lisäksi olemme tänä vuonna tehneet pieniä kotiseutumatkoja. Viisivuotias on siinä mahtavassa iässä, että hänen kanssa matkustaminen on mutkatonta ja pienet retket onnistuvat niin autolla matkustaen kuin myös kävellen (niin ja hänet saa ylipäänsä mukaan joka paikkaan).
Salainen toiveeni on, että tästä viimeisestä painoksesta kasvaisi minulle vaelluskamu, jonka kanssa voisin tehdä joskus pidempiäkin retkiä. Matkaa olemme tähän saakka tehneet ihan tässä lähiseudulla ja lähimaakunnissa. Tutuiksi ovat tulleet Savitaipaleen Kärnäkosken linnoitus, Kiteen eläinpuisto ja Kotkassa Maretarium sekä merikeskus Wellamo.

Kotkaa täytyy kyllä ihan erikseen kehua - matkailullisesti kiva, nopeasti tavoitettava ja monipuolinen paikka, josta löytyy näkemistä yhtä aikaa pienille ja vähän isommillekin matkaajille. Käykää ihmiset ihmeessä Kotkassa!

Eikä unohtaa sovi Patvinsuon syysretkeä, jonka tein setäni sekä muksun kanssa.
Suomalaista lasitaidetta Wellamon näyttelystä kesältä.
Vuoden suurin reissu oli alkukesän Karhun kierros. Näin jälkikäteen ajateltuna olen kaverilleni todella kiitollinen, että hän suunnilleen korvasta pitäen raahasi minut takaisin metsäpoluille (niin ja vaimolleni siitä, että hän laski minut matkaan :) ). Eihän tuo Kuusamon reissukaan ihan tuubiin mennyt, mutta silti se oli vaeltaja-minän paluun alku. Ensi kesänä toivottavasti aikaa riittää pieneen Ilomantsin reissuun ja mielellään useamman yön verran. Sen verran tuo vaelluskärpänen pääsi puremaan Kiutakönkään rannalla seistessä.

Onneksi en toteuttanut uhkaustani siitä, että naulaan rinkan tuvan seinään ja poltan vanhat vaelluskenkäni...

Kaikest' selviää

 

Vuoden suurin opetus on se, että kaikesta selviää. Elämän tehtävä on näyttää ihmiselle välillä persettä oikein kunnolla, mutta sen merkitys ei ole lannistaa, vaan vahvistaa. Jokainen kokemamme takaisku on muutettavissa positiivisiksi kokemuksiksi ja jokaisessa mustimmassakin hetkessä on opin siemen - joskus sen opin tajuamiseen voi tosin mennä parikin vuotta, mutta silti.

Minua viime vuosien takaiskut ovat vahvistaneet. Ne ovat vahvistaneet itsetuntoani sekä ajattelumaailmaa. Toki elämän epäonnistumiset käyvät sieluun edelleen, mutta häviöön ei jää enää vellomaan. Ainakin omasta mielestäni olin vielä muutama vuosi sitten paljon heikompi ja takaiskujen sietokyky oli paljon pienempi. Nyt tuntuu, että olen paljon enemmän sinut itseni kanssa ja suhtaudun elämään noin ylipäänsä positiivisemmin. Toivottavasti ajattelumaailman muutos heijastuu myös ulospäin ja kantaa jossain vaiheessa hedelmää.

Toinen tämän vuoden opetus on se, että olen oppinut näkemään ympärilläni pienet, kauniit asiat. Ainakin minulla on omassa elämässäni niin paljon hyvää, että parhaat jutut näkee pelkästään päätä kääntämällä. Välillä on ehkä ollut liiankin kova kiire rakentaa uraa, menestystä ja muuta "vouhkaa", etten ole tarpeeksi ehtinyt nauttia ihan näistä arjen pienistä jutuista. Tässä on varmaan opin paikka itseni lisäksi myös monille muille.

Vuoden 2019 pähkinät pienessä kuoressa

 

Tulevana vuonna aion suunnata jollain tapaa uusille urille. Vahva veikkaus on, että työelämä tulee olemaan samanlaista sähläämistä ja oman paikan etsimistä ainakin alkuvuoden. Edelleen toiveissa on löytää itselle pysyvämpi jalansija firmasta, jonka arvot ja ajatukset allekirjoitan ja jolle olen valmis uhraamaan kolmanneksen elämästäni.


Työelämän muutosten lisäksi toiveissa olisi aloittaa jonkin sortin opiskelu. Ainakin tänä vuonna vähän vauhtia saaneet kieliopinnot saavat jatkoa. Aloin tutustua kesän aikana venäjän ja espanjan omaehtoisiin opintoihin ja huomasin kielten opiskelun olevan erittäin hyvää aivojumppaa. Venäjän kielen oppimista yritän vielä edistää pienellä naapurimaan matkailulla. Taskussa kiiltelee tuore viisumi ja sen käyttöä olen suunnitellut myös Svetoa pidemmälle.

Kirjoitushommat saavat edelleen jatkua. Olen ollut lievästi sanottuna hieman laiska näin loppuvuodesta, mutta siihen lupaan pyhästi pysyvämmän muutoksen. Edelleen kirjoittaminen antaa virtaa ja sen kautta on helpompi selkeyttää ajatuksia. Joten niin kauan kuin terapiatyökalu toimii, on hoitoa syytä jatkaa!

Kirjoitusten lisäksi haluan jatkaa alkuja saaneita podcast-tarinoita. Se tarvitsee uuden alustan ja ajatuksen ja mielellään jonkun kestävän johtoajatuksen. Olen hahmotellut jopa ajatusta, että saisin tehdä haastis-podcastia jonkun yhteistyöyrityksen kanssa, mutta se on totaalisesti vielä ajatuksen tasolla.

Näiden lisäksi olen kiinnostunut opiskelemaan. Olkoonpa kyseessä harrastus tai ihan oikea ammatti (joka minulta siis puuttuu), niin joka tapauksessa keski-ikäiset aivoni kaipaavat jotain jumppaa ja mieli huutaa uutta oppia. Tätä ajatusta alan jalostaa heti vuoden alussa.

Meni niin tai näin, niin oletettavasti luvassa on taas kerran vauhdikas vuosi, jonka käänteitä tuskin tässä vaiheessa edes pystyy arvaamaan. Toivottavasti lukijat pysyvät edelleen kyydissä!

Kiitos kaikille lukijoille kuluneesta vuodesta - toivotan kaikille rauhallista ja entistä parempaa uutta vuotta 2019!