Blogit.fi

perjantai 17. heinäkuuta 2020

Kesäloman kirjakassin sisältö



Kesäloma näkyy uhkaavasti kalenterissa parin viikon päässä. Ensimmäistä kertaa pariin vuoteen saan ihan luvalla lörvehtiä aamulla pidempään ja käyttää aikaani vaikka suosikkiharrastukseeni, lukemiseen. Varaudun kesäloman viettoon hyvissä ajoin hakemalla kirjastosta "kesälomakassin". Sen sisältö on enemmän tai vähemmän tarkkaan harkittu ja pitää sisällään minulle sopivan kombon erilaista lukemista, jolla pärjään läpi vapaan. 

Valitsen kirjastosta yleensä viidestä kymmeneen kirjaa. Sisältö koostuu tietyllä tavalla ja pyrin löytämään tietyt vakioelementit, jotta lukemiseni saa eri ulottuvuuksia ja pysyn kirjojen parissa koko loman ajan. Kirjoista täytyy löytyä vastine eri fiiliksiin ja yleensä luenkin paria kirjaa yhtä aikaa ristikkäin.

Kuinka löydän omat suosikkini ja miten tuon kassin sisältö hupenee kirja kerrallaan?



Aperitiiviksi pari tiiseriä

Kesäloman kirjakassiin kuuluu ehdottomasti pari helppoa tiiseriä, joilla herätän lukuhimon täyteen liekkiin. Tiiseri on jotain helppoa ja jotain, mikä ei vaadi liikaa aivotoimintaa lukijalta. Tiisereiksi käytän helppoja dekkareita, kevyttä huumoria tai tuttuja klassikoita.

Paras tiiseri jokaiseen kesään on Reijo Mäen uusin Vares-dekkari. Niissä hahmot ovat tuttuja, tarinan kerronta etenee kuin Aurajoen vesi ja juoni on ymmärrettävän helppo. En yhtään ihmettele, että Varekset ovat koko kansan suosikkeja vuodesta toiseen. Laatu on tasaista ja aina, kun otat Vareksen käteen, tiedät mitä saat.

Muuten omia aperitiivejani lukemiseen ovat Juha Vuorisen kirjat, Vexi Korhosen dekkarit, Matti Röngän kirjoittamat Viktor Kärppä -kirjat tai sitten sellaiset klassikot, joita olen lukenut niin monta kertaa, että juoni on tuttu, mutta yksityiskohdat häipyvät muistista. 

Niin sanottuihin iki-klassikoihin kuuluvat muun muassa Mika Waltarin pitkät historiaromaanit, Daniel Defoen kirjoittama Robinson Crusoe tai vaikka kaikki Leon Urisin kirjoittamat kirjat. Aperitiivin ei tarvitse olla lyhyt tai kevyt. Sen ainoa tehtävä on herättää lukuhimo henkiin ja totuttaa silmät sekä keho tulevaan lukumaratoniin. 

Tiiserit ovat myös niitä, joihin ei koskaan kyllästy. Olen lukenut kaikki Juha Vuorisen teokset ehkä kymmeneen kertaan ja silti ne kelpaavat jokaisen kesän alkuun tiisereiksi herättämään lukuhimon kerta toisensa jälkeen. Tiiserit ovat myös monesti kirjoja, joita ostan omaan kirjahyllyyni. Iän myötä minusta on tullut erittäin tarkka siitä, mitä haluan itselleni ja missä taas lainaaminen riittää. Itselleni ostan nykyisin enää vain teoksia, joiden pariin tiedän palaavani myöhemmin. Käytännössä meiltä kirjahyllystä löytyy suosikki-bändien elämänkertoja sekä sellaista kevyttä kamaa, joita tulen lukemaan monta kertaa ja joiden pariin palaan aina, kun lukuhimo jostain syystä sammuu.

Pääruuaksi sopivasti faktaa ja fiktiota

Koostan oman lukukassini niin, että siellä on sopivassa suhteessa faktaa ja fiktiota. Haluan lukiessa oppia lisää ja lukea esimerkiksi historiasta, mutta sen lisäksi aivot kaipaavat tuuletusta, jota ne saavat vaikkapa hyvien dekkareiden tai historia-fiktion kautta. Yleensä minulla on kesken yksi kirja faktaa ja yksi fiktiota. Usein, kun on väsynyt, ei jaksa lukea paksua faktaa, vaan aivot kaipaavat pelkkää viihdettä. Sitten taas toisinaan kevyt fiktio ei riitä, vaan aivot kaipaavat haasteita ja tartun mieluiten faktaan.

Iki-suosikkini ovat toiseen maailmansotaan liittyvät elämänkerrat tai kertomukset. Viime aikoina olen lukenut melkoisesti Auschwitzista kertovia tarinoita, joista parhaat ovat "Auschwitzin tatuoija", "Auschwitzin apteekkari" sekä "Sonderkommando". Lisäksi yksi yllättävimmistä, josta en ole nähnyt arvioita missään on Thomas Hardingin kirjoittama "Hanns ja Rudolf". Kaikkia noita suosittelen lukemaan, jotta oppisimme sen, kuinka paha maailma voi pahimmillaan olla. 

Luen toki myös ihan rintamakertomuksia tai sodassa kunnostautuneiden komentajien elämänkertoja. Erikoista on se, että amerikkalaisista tai englantilaisista ei juuri tarinoita tunneta, mutta sen sijaan saksalaisten komentajien elämänkertoja löytää helposti. Jos jotain pitäisi suositella, niin lukulistalle "Panssarikreivi", "Otto Carius, Tiikerit mudassa" sekä "Vaitelias Otto". Kenraalitason taistelijoista hyvin kirjoitettu kirja on "Karl Dönitz ja kolmannen valtakunnan viimeiset päivät". 

Sodan lisäksi koostan kirjakassini muusikko- tai urhelijaelämänkerroilla. Haen kirjoista tarinoita ihmisistä, joiden elämää ihailen. Koetan löytää tarinoita, jotka kertovat, miksi jostakusta on tullut suosittu menestyjä. Ensimmäisenä näistä kirjoista mieleen tulee "Shoe dog" (Niken perustajan tarina), Andre Agassin elämänkerta sekä "Voittoja ja valheita", mikä kertoi Lance Armstrongin doping-huuruisen tarinan. Urheilussa luen eri lajien edustajia todella laajalla skaalalla. Niissä lajia tärkeämpää on se, että kirja kertoo taustat sekä menestystekijät.

Kolmas suosikkigenreni faktapuolella ovat muusikot. Luen bänditarinoita tai sitten muusikoiden elämänkertoja. Kirjojen aiheet eivät välttämättä liity edes musiikkiin, mitä kuuntelen, vaan valintaan päätyy monesti muusikoita, joiden elämän tiedän olleen mielenkiintoinen. Ja on usein käynyt niinkin, että löydän jonkun yhtyeen musiikin vasta tekijöiden tarinoiden takaa. Näin kävi esimerkiksi The Who -yhtyeelle, jonka musiikin löysin sen jälkeen, kun luin Pete Townshendin kirjoittaman kirjan "Kuka olen". 

Luonnollisesti ahmin ensimmäisenä ne kirjat, jotka kertovat bändeistä, joita kuuntelen. Olen ostanut itselleni melkoisen läjän Led Zeppeliniä, AC/DC:tä, Red hot Chilli peppersiä tai The Doorsia kertovaa kirjallisuutta. 

Yksi salainen paheeni faktakirjoissa on Ruotsin historia. Olen heikkona teoksiin, jotka kertovat Ruotsin suurvalta-ajasta sekä sen ajan kuninkaista. On jotenkin kiehtovaa ajatella, että nykyinen "Euroopan villasukka" Ruotsi on ollut joskus koko Euroopan mahtivaltio ja todellinen suurvalta, jolle kukaan ei ole voinut mitään. Pakkohan siitä on lukea!



Fiktiossa tuttua ja tuntematonta

Fiktiopuolella pyrin ottamaan sekoituksen tunnettuja ja tuntemattomia tekijöitä. Pidän kirjasarjoista, kuten Conn Igguldenin Keisari- tai Valloittaja-sarjoista. Niissä on löyhä yhteys todellisuuteen, mutta tarinat on kuitenkin tehty fiktion ehdoilla. Igguldenin lisäksi pidän Bernard Cornwellin Uthred-sarjasta. 

Historia-fiktion lisäksi ahmin dekkareita. Vaimoni on ihastunut ruotsalaisiin dekkareihin ja monesti mukaani kirjastosta tarttuu Anna Janssonia, Camilla Läckebergiä tai Viveca Steniä, mutta minua nuo eivät viehätä. Itse olen enemmän Jens Lapidus-miehiä. Tavaan sujuvasti myös Grebe&Leanderin Venäjä-sarjaa tai ihan vaan kevyitä Jack Higgins -jännäreitä.

Tykkään myös paljon kotimaisista dekkareista. Uusin suosikkini on Max Seeck, jolla on hallussa hyvät tarinat, uskottavat hahmot sekä riittävän epäennustettava juonenkulku. Seeckin lisäksi kelpuutan kotimaisista Marko Kilpeä tai Jarkko Sipilän tekemiä kirjoja. Minusta dekkareissa suomalaisten kirjoittajien taso on todella kova. Meillä on omanlainen tyyli sekä uskottavat kirjoittajat, jotka pystyvät rakentamaan juonenkuluista riittävän haastavia ja oikealla tavalla kammottavia. Seeckiä voin sanoa jopa kadehtivani. Hänellä on hyvä hahmogalleria ja hän osaa kuljettaa juonta niin, että lukemista ei yksinkertaisesti voi lopettaa. Dekkareissa pidän siitä, että hahmot ovat uskottavia, mutta inhimillisiä. Sen lisäksi, että he ratkovat rikoksi, he myös rakastuvat, pettyvät, kärsivät ja ovat väsyneitä. Ihan kuin me kaikki muutkin kuolevaiset.

Yleensä löydän omat fiktiopuolen kirjani kirjaston "Viimeksi palautettujen" hyllystä. Viimeksi palautetut kertoo muutenkin, mitä kansalaiset lukevat ja siellä on monesti teoksia, jotka ovat jääneet varauslistan ulkopuolelle, mutta joita kuitenkin luetaan. Totta kai lonttaan myös kirjakauppojen uutuuhyllyjä sekä luetuimpien listoja. Käyn säännöllisesti ihailemassa Suomalaisen kirjakaupan valikoimaa ja kuolaan lukemattomien uutuusteosten perään.

Yksi salainen rakkauteni ovat Jari Tervon kirjat. Ne ovat ainoita kaunokirjallisia teoksia, joita pakotan itseni lukemaan yli sadan sivun. Tervo koostaa kirjansa niin, että ne lähtevät liikkeelle todella hitaasti. Tervon kirjoissa luet ensimmäiset sata sivua kuin katekismusta ja sen jälkeen tarina vie mennessään niin, että kun kirja loppuu, rukoilet, että sivuja tulisi jostain lisää. Tervo on mestari tarinan hiivuttamisessa ja siinä, että hän koukuttaa lukijan hahmoihin täysin huomaamatta.



Mikä on hyvä ja mikä huono kirja?

Kun valitsen luettavaksi kymmenen kirjaa, tiedän, että niistä kolme menee suoraan hylkyyn. Minulla on tietyt kriteerit, joilla luen kirjoja ja en koskaan kuluta aikaani sellaisten kirjojen parissa, jotka eivät sovi tiettyyn formuun. En pakota itseäni lukemaan kirjoja sen takia, että tekijä on tuttu tai siksi, että kirjan lukeminen nostaisi omaa sivistystäni. Olen esim. koettanut pariin kertaan lukea Salman Rushdien "Saatanalliset säkeet"-kirjaa ja todennut sen olevan niin tekotaiteellista paskaa, ettei minun aikani tule ikinä riittämään siihen. Lukeminen on minulle ennen kaikkea viihdettä ja hyvää ajankulua.

Ensimmäinen kriteeri on se, että tarinan täytyy juosta alusta saakka. En koskaan lue viittäkymmentä sivua pidemmälle kirjaa, joka ei lähde käyntiin. Ymmärrän, että joillakin kirjoittajilla on tarve salata kirjan juoni mahdollisimman pitkälle ja paljastaa se vasta lopussa. Minä en koskaan lue sellaisia kirjoja. Jos tarina ei starttaa, kirja menee "luiskaan".

Sekava juoni tarkoittaa yleensä sitä, että luet tarinaa kymmenen sivua ja huomaat, ettet ole tajunnut koko juonesta sanaakaan. Sitten palaat takaisin ja koetat löytää kohdan, jossa menit sekaisin. Jos tuota samaa teet riittävän monta kertaa, ei lukemisesta tule mitään. Kirjan lukemisen on tarkoitus olla helppoa ja viihteellistä. Ymmärrän, että toiset tekevät kirjallisuudesta taidetta, mutta he saavatkin etsiä lukijansa muualta.

Yksi iso miinustekijä on myös se, jos hahmoja on liikaa. Osa kirjoittajista rakastaa sitä, että kirjaan luodaan hahmo toisensa perään. Lukijalle se on tuskaa. Parhaissa kirjoissa hahmoja on alle kymmenen ja ne ovat käsitettävissä olevia ja liittyvät juoneen luontevasti. Sivuhahmoilla kirjan juoni hävitetään ja tärkeimmäksi tekijäksi muodostuu se, että koko kylä saa nimensä kirjan sivuille.

Itse arvostan myös kaunista ja sujuvaa kieltä. Kirjoja ei tarvitse kirjoittaa kirjakielellä, mutta tykkään siitä, että sanojen käyttö on huoliteltua ja siistiä. Eräs kaikkien aikojen parhaimmista ja kauneimmista kirjoista, joita olen lukenut, on Minna Rytisalon "Lempi". Sitä lukiessa tuntui, että jokainen sana on mietitty ja hiottu osumaan toisiinsa. Koko kirja oli minusta yksi kaunis taideteos. Kirjan juoni ei ehkä ollut kärkikastia, mutta kieli itsessään oli niin kaunista, että itketti. Suosittelen lukemaan.

Minusta kirja ei voi olla liian pitkä. Rakastan Waltarin kirjoittamia pitkiä historiateoksia sekä Ken Folletin eepoksia. Niissä tarina juoksee koko ajan, tarina pysyy koossa ja kirjailija pystyy maalaamaan uskottavasti maailman lukijan eteen. Vaikka teosten koko lähentelee tuhatta sivua, ei yksikään sivu ole turha tai kirjoitettu vain täytteeksi. Lukiessa voi vain ihailla tekijään pitkämielisyyttä ja taitoa. Pitkien kirjojen ainoa ongelma on se, että niitä on mahdotonta lukea sängyssä. 

Elämänkerroissa jätän väliin teokset, joita ei oikeasti ole kirjoitettu. Osa elämänkerroista on pelkkiä luetteloita päähenkilön saavutuksista ja tekijällä ei ole itsellä ollut mitään mielenkiintoa hakea luvuille tai sattumille taustoja.  Hyvänä esimerkkinä vaikka Joel McIverin Metallica tai Black Sabbath -tekeleet. Kaikkein huonoimmat teokset on lisäksi tehty ilman kohteen hyväksyntää tai omaa panosta.

Hyvässä elämänkerrassa tekijä on kiinnostunut kohteesta ja värittää elämän merkkipaaluja hyvillä knopeilla ja tarinoilla. Kohdetta on kuvailtu monesta eri näkökulmasta ja varmistusta faktoille on haettu kohteen ulkopuolelta. Viime aikojen parhaiten tehdyistä teoksista mieleen tulee Tuomas Marjamäen kirjoittama "Spede nimittäin", jossa teksti elää ja tarinat vievät lukijan mukanaan. Vaikka itse en tod. ole Spede-fani, niin kirjan luin suorastaan ahmimalla. Ja se oli täysin tekijän ansiota. Ja totta kai parasta on, jos kirjan tekijänä on itse kohde. Hyvänä esimerkkinä vaikka Tina Turnerin "Minun rakkaustarinani" tai RHCP:n Flean kirjoittama "Happoa lapsille".



Lukeminen kannattaa aina

Olen ollut lukumiehiä koko ikäni. Opin lukemaan vasta ala-asteen ensimmäisellä luokalla ja muistan, että helpolla tuo taito ei päähäni istunut. Mutta sitten kun lopulta sain kirjaimet oikeaan järjestykseen, ei lukemiseni ole koskaan loppunut. Minun suurin inspiraationi on ollut oma äitini. Niin kauan kuin muistan, on äitini istunut kirja kädessä ja kirjannut myös ylös teokset, jotka hän on lukenut. Äitini haukansilmien ohi ei pääse yksikään lukemisen arvoinen uutuus.

Äitini kanssa vaihdamme vielä nykyäänkin lukuvinkkejä ja annamme toisillemme hyviä neuvoja siitä, mitä hyvää maailmassa on kirjoitettu. Ja tuota samaa lukemisen intoa koetan saada taottua myös lastemme päähän. Uskon siihen, että kirja on ikuinen formaatti, olkoon muotona perinteinen paperi tai sitten uusi sähkökirja. Kirjojen parissa saa aikansa kulumaan ja edelleenkin uskon, että kirjat sivistävät meitä ihmisiä paremmiksi. Ja ainakin kirjoihin on tallennettu menneiden aikojen virheet, joita ei huolisi toistaa. En lupaa, että lukeminen itsessään automaattisesti viisastaa, mutta antaa se siihen hieman paremmat eväät.

Hyvää viikonloppua!







lauantai 11. heinäkuuta 2020

Mihin se kesäkuu (ja puolet heinäkuusta) karkasi?




Heipparallaa pitkästä aikaa!

Kalenteri kertoo julmaa tarinaansa, että elämme jo heinäkuun puoltaväliä. Blogi on siis pölyyntynyt vaatehuoneen ylähyllyllä toista kuukautta täysin koskematta. Mieleen tulee keskustelu oman lapsen kanssa kesän alussa:

"Isi, isi, isiiiiii, saanhan mie sen trampan, jota olen AINA toivonut, saanhan?"
"Lupaatko hyppiä siinä joka aamu niin, että takahampaat irtoavat leukaluusta?"
"Lupaan, lupaan, lupaan. Menen heti herättyäni trampalle ja hypin sillä viimeiset unet silmistäni. Ja illalla hypin siinä vielä ennen nukkumista, että olen niin väsynyt, ettei minua tarvitse enää ikinä nukuttaa"

Ja kyllä - hänen korkeutensa sai trampan ja puolet takapihasta. Ja ei - hampaat ovat tallessa, enkä ole aamuisin nähnyt trampoliinin kankaan päällä harakkaa kummoisempia eläjiä. Toistaiseksi sijoitus on siis kannattavuuden rajamailla. Mutta toisaalta takapihalla on trampan verran vähemmän ruohoa leikattavaksi, eikä vielä yhtään tapaturmaa ole kirjattu työsuojelutoimikunnan pöytäkirjaan.

Nautiskelin kesäkuun alun helteet täysin mitoin. Istuskelin takapihalla tekemässä töitä heti, kun sinne tarkeni mennä ja pysyttelin tiukasti ulkoilmassa iltapäivään saakka, kunnes helle pakotti viettämään siestaa sisätiloihin. Iltaisin vielä kirjoittelin kiikussa keinutellen, kunnes vilu ja itikat pakottivat minut evakuoimaan itseni sisään. Mietin, että omaan kesääni en oikeastaan kesämökkiä tarvitse, koska en ole kummoinen veneilijä, enkä välttämättä kaipaa istuskelua järven rannalla (vaikka se mukavaa onkin).

Sattuneesta syystä emme ole matkustelleet, emmekä oikein edes käyneet missään. Joten mihin nämä puolitoista kuukautta ovat menneet?

Kirjoitushommia

Koska meidät ihmiset on edelleen tuomittu osittaiseen vapausrangaistukseen ja olemaan kotosalla, niin päätin käyttää aikani kirjoittamiseen. Blogi jäi kyllä huomiotta, mutta kirjoitin kaikkea muuta. Pitkästä aikaa otin virtuaalikynän karvaiseen käteen ja kirjoitin kunnon setin täyttä fiktiota (joku irvileuka tosin väittää tämän bloginkin olevan sitä)

Lopputuloksena täysimittainen kaunokirjallinen tarina, jonka kohtalo selviää "sitten joskus". Eikä tässä tapauksessa lopputuloksella ole edes väliä, sillä kirjoitin enemmän tekemisen ilosta ja rakkaudesta tarinoihin. En ole aikoihin keskittynyt mihinkään pidempikestoiseen, enkä ole rakentanut tarinallista juonta aikoihin, joten oli suuri nautinto koostaa omaan mielikuvitusmaailmaan uutta eloa. 

Kun kirjoittamisesta hylkää päämäärän tai seuraukset, alkaa tekemisestä nauttia toisella tapaa. Ote kynän varresta rentoutuu ja saa aikaan viihdettä, jolla, jos ei muuta, saa ainakin oman aikansa kulumaan. Ja onhan kirjoittaminen hyvä vaihtoehto kyllästymiselle. Mielikuvitusmaailma antaa pakopaikan omalta pihalta tai liiankin tutuiksi käyneistä ympyröistä. Fiktion luominen tuuletti päätä kummasti. Ajatukset sai hetkeksi heittää johonkin aivan toisaalle ja jumalainen luomistyö teki hyvää. 

Minulle kirjoittamisessa on aina ollut kyse oman häpeän voittamisesta. Häpeä on paras tekosyy lopettaa sellaisten asioiden tekeminen, joihin et täysillä usko tai joiden lopputulosta et pysty täysin ennakoimaan. Toisaalta taas häpeä ja pelko ovat parhaita tekosyitä olla tarttumatta itseä kiinnostaviin outoihin tai tuntemattomiin asioihin. Olen tehnyt viimeiset viisi vuotta lujasti töitä voittaakseni juuri itsehäpeän ja nolostelun ja antautunut tuottamaan tekstiä, jota itse lukisin. Ihminen itse on yleensä oman luovuutensa suurin vihollinen. 

Niin se tarina tosiaan tuli valmiiksi ja olen kovasti koettanut houkutella vaimoa sitä lukemaan ja arvostelemaan, mutta tiukkaa tekee löytää ensimmäistä lukijaa. Elämä näyttää, johtaako kirjoitustyö johonkin vai ei.



Ei ole väliä, oletko hyvä tai huono. Ainoastaan sillä on väliä, että kelpaat itsellesi

 

Kuunteluhommia

Kirjoittamisen lisäksi olen antanut korville kyytiä. Lähes kaikki podcast-lähteet ovat kesän aikana tuottaneet tavaraa, jota ei yksinkertaisesti voi jättää kuuntelematta. Koska #keski-ikä ja #kalkkis, niin suosikkini ovat löytyneet kummasti Yle Areenan puolelta. Yle on tehnyt hartiavoimin duunia ja tuottanut kesän aikana niin paljon audiotuotantoa, etteivät tunnit enää riitä.

Kesän ehkä odotetuin ja varmaan myös yksi suosituimmista tuotannoista on "Kaikki huutaa Dingo". Viime kesän Kikka-sarjan jälkeen on otettu vielä hieman kunnianhimoisempi tavoite ja koko Dingo-yhtyeen tarina on siirretty 20-osaiseen kuunnelma-podcast-sarjaan. Yksi jakso on reilut viisitoista minuuttia, joten kokonaisuuden haukkaa halutessaan parissa päivässä. Itse olen sarjassa menossa vasta alkupuolella, mutta jälki on selväti kehittynyt ja tarinan kerronta monipuolistunut Kikan tarinasta. Tuotanto tosin luottaa siihen, että kuulijalla on ennakkokäsitys Dingosta ja sen jäsenistä. Se on ollut myös elinehto sille, että bändin tarina on saatu tiivistettyä muutamaan tuntiin. Meihin Dingo-aikaan eläneisiin tuo sarja iskee kuin Korkeajännityksen tuhat volttia.

Toinen keskareille suunnattu sarja, on "Radio Mafia was here". Siinä muistellaan seitsemän puolen tunnin mittaisen jakson verran Ylen ensimmäistä nuorisolle suunnattua radiokanavaa, Radio Mafiaa. Mafia oli minun nuoruuteni radio, joten podcastin asiat ovat pääosin tuttuja ja merkityksellisiä. Nyt kanavan lopetuksesta on kulunut riittävästi aikaa, että perspektiivi on mennyt kohdilleen. On helppo huomata, kuinka suuri edelläkävijä monessa asiassa Mafia oli. Se oli oman aikansa kapinallinen, mutta tuleville kanaville se toimi paaluttajana tiellä, joka synnytti modernin, vapaamman, ohjelmien tekotavan. Jos tästä sarjasta jotain negaa hakee, niin Pertti Salovaaran haastattelukunto on kaukana loiston päivistä ja on vähän siinä ja siinä, voiko tuollaista jälkeä moraalisesti käyttää äänituotannoissa.

Noiden kahden lisäksi olen löytänyt Areenasta "Afrikkalaisen heinäkuun". Yle on tuottanut useamman Afrikkaa käsittelevän podcast-sarjan, joissa käsitellään Afrikan historiaa, maantiedettä, kulttuuria sekä muutosta. Hauskana kuriositeettina on sarja "Afrikan tähden maailma", jossa Afrikkaa käsitellään Afrikan tähti-pelin näkökulmasta. Ainakin minä opin paljon uutta timanttien tuottamisesta uusimmasta jaksosta. 

Ja viimeisenä podcast-sarjana on pakko suositella vielä "Kasarin lapset"-sarjaa. Siinä Vesa Winberg ruotii 80-luvun suosittujen rock-bändien taustoja sekä pohtii, mikä oli yhtyeiden suosion taustalla. Koska olen vanha hevimies ja ylpeydellä kantanut farkkutakkia, jossa oli selkälippu sekä hihamerkit, tarinat kiehtovat. Lisäksi Vesa on tekijänä radion puolelta tuttu ammattimies, jonka tuotanto ja kädenjälki ovat totaalisen priimaa. 

Kesän ajaksi olen myös uudistanut hieman paatunutta radiomakuani. Kun lypsy jäi lomalle, on hyvää aikaa kuunnella välillä jotain ihan muuta. Kesäkuussa viihdyin loistavasti Radio Aallon aamun parissa. Aalto on kanavana ottanut kesäksi teeman "Latino-Aalto", mikä on muokannut soittolistat uusiksi. Idea on loistava ja ainakin itse tykkään karistaa aamun unet silmistä letkeillä latino-rytmeillä.

Heinäkuussa taas aamuvuorossa on viime kesän tapaan Esko Eerikäisen vetämä aamushow Radio Novalla. Show'ssa Eskon juontajapari vaihtuu viikottain. Setin aloitti Mikko Leppilampi, joka oli täysi radionoviisi, mutta näillä korvilla kuunneltuna sopisi aalloillekin aivan loistavasti. Mikko Leppilampi on jotenkin ärsyttävän käypäinen joka paikkaan. Hän on juuri se kaveri, että vaikka nokeat siltä kasvot ja puet juuttisäkkiin, se nousee lopulta elokuvan kärkiosaan tai Tanssii tähtien kanssa -juontajaksi. Ei voi kuin kahdehtia. 

Ensi viikolla Esko ottaa partneriksi Ile Uusivuoren ja sitten taisi olla Mikko Töyssy. Vaikka viime kesän Antti Holman veroista apujuontajaa tuskin löytyy, niin korvat raikastuu kun eetterissä kuulee uusia ääniä. Ile Uuusivuoren visiittiä odottelen, sillä herrahan on aikoinaan vetänyt YleX:n aamuohjelmaa ja sen jälkeen ei häntä radiossa ole nähtykään.

Jos muuten muistatte, kun meuhkasin aikoja sitten paikallisradioiden noususta tulevana median tuottajana. Nyt noita merkkejä alkaa - Luojan kiitos - näkyä eri puolilta Suomea. Karjalainen osti Joensuussa paikallisradion, jonka kautta tuottaa uutta ja omaa ohjelmaa. Samoin Jyväskylässä Keskisuomalainen tajusi itsekin äänen voiman yhtenä median osana ja perusti sinne paikallisradion. Kauniisti sanottuna Sanoma siis nosti myös radion jaloilleen. Tästä lisää vielä tekstin lopussa.


Lukuhommia

Ja loppuajan, mitä jäljelle kuuntelu- ja kirjoitushommista jäi yli, olen tiukasti käyttänyt lukemiseen. Olin ikionnellinen, kun kirjastot vihdoin aukesivat ja pääsin lonttaamaan hyllyiltä itselleni lukemista. Suurimmat löydöt kesän ajalle ovat tähän saakka olleet "Auschwitzin apteekkari" sekä Spede Pasasen elämänkerta. 

Ensimmäinen noista kertoo Victor Capesiuksesta, joka toimi keskitysleirillä apteekkarina ja koetti sodan jälkeen pakoilla oikeutta ja kuvitteli ilmeisesti itsekin olevansa syytön mihinkään rikolliseen. Tarina on yhtä aikaa kiehtova ja kauhistuttava. Ihmisen mieli on rajaton, kun se oikeuttaa itselleen sellaisetkin hirmuteot, joita toisen maailmansodan keskitysleireillä tehtiin. 

"Kahdeksan vankihammaslääkäriä, joiden tehtävä oli irrottaa ruumiiden kultahampaat talteen, työskentelivät yötä päivää. Suolahappo, jolla kultahampaat puhdistettiin lihasta ja luusta, kerääntyi valtaviksi määriksi haittajätettä, kun kultaa kerättiin parhaimmillaan jopa kymmenen kiloa päivässä"

- Posner, Auschwitzin apteekkari -

Toinen löytöni oli itse asiasta Suomalaisen kirjakaupan ale-laarista. Tuomas Marjamäki on kirjoittanut pitkähkön teoksen Suomalaisen viihdeteollisuuden edesmenneestä mogulista Pertti "Spede" Pasasesta. Spede on kiehtova sen takia, että myöhemmässä elämässään hän ei raottanut yksityiselämästään juuri mitään ja pysyi elokuvissakin pitkälti taustavaikuttajana. Silti Spede oli television nousukaudella luomassa monia viihteen trendejä ja jätti jälkeensä mm. ohjelmaformaatteja sekä tietenkin nipun elokuvia, joista jotkin jopa kestävät aikaa ja katsomista. 

Speden elämänkerrassa viihdyttävintä on Marjamäen kirjoitustyyli. Tuomas Marjamäki on pitkän linjan toimittaja ja ammattilaisen kädenjälki näkyy kirjan sivuilta. Kerronta etenee ja siinä on tarttuva, kepeä tyyli. Elämänkerrat sortuvat turhan usein kaavamaiseen luettelointiin ja unohtaa, että myös oikean ihmisen tarinan on kiinnostettava lukijaa, jos sitä mielii saada myytyä. Marjamäen tyyli sopii ainakin minun silmille ja sielulle mainiosti. Lisäksi sivuilta kuultaa se, että kohde on kiinnostanut tekijää muutenkin kuin ansionlähteenä. Monesti aito kiinnostus kohteeseen, luo tekstiin vähän erilaisen ja raikkaamman klangin.

Näiden kahden kirjan lisäksi ahmin vielä tietenkin uusimman Vareksen. Reijo Mäen tämän kesän luomus oli taattua Varesta - ei yllättävä, ei huono, mutta ei minusta kyllä sarjan kärkeäkään. Silti jokainen Mäen kirjoittama kirja on aina lukemisen väärti. Minulle Vareksen seikkailut ovat sitä kevyttä täytettä korvien väliin, johon voi tarttua lukemisen muuten takkuillessa. Niillä saa aina oman lukukoneen käyntiin ja lukemisen maistumaan.

Dekkareissa tämän kesän löytö minulle on ollut Max Seeck kaikilla neljällä dekkarillaan. Seeckillä on taito luoda raaka, mutta koukuttava maailma, johon pääsee suoraan sivusta seuraamaan. Hahmot ovat uskottavia ja inhimillisiä. Juonet ovat toisaalta vaikeita, mutta eivät sellaisia, ettei niitä tajuaisi kirjan viihdearvon kärsimättä. Eli ihan parasta luettavaa takapihan kiikkuun. Seeckin tuotanto on jotain sen tyyppistä, jota itse haluaisin tulevaisuudessa kirjoittaa. 


Rakkauteni Sanomalehti

Meille sanomalehti kuuluu aamukahvipöytään - paperisena. Minusta paperinen formaatti on edelleen sopivin kaveri kahvin kaveriksi. Muistaakseni olen joskus jopa ostanut keittiönpöydän sillä ajatuksella, että siihen mahtuu kaksi broadsheet-lehteä vierekkäin. 

Paperisen lehden selaamiseen menee sopivasti aikaa ja lukemisen jälkeen olen jälleen löytänyt paikkani maailmasta. Ilman uutisia olen kuin ulapalla purjeetta ajelehtiva vene vailla horisonttia. Uutiset ankkuroivat minut maailmaan. Olisi vaikeaa kuvitella lehdetöntä aamua.

Pidän edelleen, että uutisointi on paikallista. Minusta omalle maakunnalle osaavat parhaiten kirjoittaa oman maakunnan toimittajat. Olisi hieman pelottavaa ajatella sitä, että koko uutisointi olisi pelkkää iltapäivälehtien tuottamaa yhdentekevää huttua. Itse olen kyllästynyt IS:n ja IL:n uutisointiin, joka on vuosi vuodelta muuttunut puhtaasti klikkihuoraamiseksi ja kohuotsikoinniksi. Ymmärrän päämäärän ja keinot, mutta minulle lukijana ne eivät sovi. Paikallinen on paras laadun tae.

Mutta koska maailma muuttuu, on myös lehtien muututtava. Löytääkseen tarjonnalle kaikki käyttäjät, on uutisointia tuotettava niillä keinoin, joilla käyttäjät löytää. Formaatin on seurattava tiukasti käyttäjn jalanjälkiä. Siksi paperi on enää yksi vaihtoehto muiden joukossa. Digi on nouseva voima, joka saavuttaa varmasti ykkössijan käyttökanavana piakkoin. Koronakriisi herätti ihmiset etsimään luotettavaa ja nopeaa uutisointia. Paperi on silloin auttamatta liian hidas, mutta sen sijaan ihmisten luottamusta pystyvät harvat tavoittamaan samalla tapaa kuin oman maakunnan mediatalot.

Tätä ei siis ollut tarkoitettu Etelä-Saimaan mainokseksi, vaikka hyvää kannattaa aina mainostaa. Pohjustus koski Helsingin Sanomien maakunta-expatien tuotteelle HS Viikko, jota olen lukenut nyt parin kuukauden verran. Hesari siis tuottaa joka viikko lukupaketin, johon on tiivistetty viikon uutistarjontaa pidempien artikkeleiden muodossa. Artikkelit eivät ole instant-uutisointiin tarkoitettuja, vaan ajatus on siinä, että lehden parissa vietetään pidempi aika, eivätkä uutiset vanhene. Anteeksi ylisanat, mutta tuote on täydellinen! Se vei sydämen jopa kaltaiseltani vanhan kansan maakuntamieheltä.

Ja ne formaatit....

Kuten jo edellä sanoin, paikallisradiot nostavat päätään. Uusia asemia on jo nähty Joensuussa ja Jyväskylässä ja uskoisin, että kun kannattavuusluvut saadaan kohdilleen, tullaan jatkoa näkemään myös muualla. Oli harmi, että Radio Saimaa oli etupellossa hetken liian aikaisin. Siinä olisi ollut aihio, jonka päälle etelä-Karjalassakin olisi voitu luoda pitkäkestoista ja hyvää paikallista ohjelmaa. 

Ääni on noussut formaattina tekstin ja kuvan rinnalle vahvaksi toimijaksi. Lisääntyvä podcast-tuotanto sekä etenkin Suplan ja Yle Areenan kaltaiset jättiläiset totuttavat ihmiset käyttämään myös korviaan uutisten kuluttamisessa. Sen luonnollinen jatkumo on, että yleisö kaipaa luotettavaa uutislähdettä myös audiopuolelle. 

Jospa paikallinen mediatalo olisi tässä kehityksessä nopeasti mukana :)