Viisikymppiset vertailussa - mihin meistä oikein on?

Tekoälyn näkemys viisikymppisistä

Syksyllä vääjäämättä saapuva viidenkympin rajapyykki lähestyy ja se herättää tunteita. Ei kauhua tai pelkoa, enemmän uteliaisuutta. Vaikka ikää väitetään vain numeroksi, on maagisessa puolenvuosisadan lukemassa jotain erilaista. Se on vedenjakaja, joka siirtää ihmisen uuteen klubiin. Ei olla enää nuoria orhia, mutta ei kyllä suostuta vielä vanhenemaankaan. Elämme keski-iän kultaisia vuosia.

En ihmettele joidenkin kriisiytymistä. Elämä on tehtyjen tekojen ja kokemusten summa ja tässä vaiheessa on pelkästään luonnollista tehdä pientä välitilinpäätöstä siitä, ollaanko elämässä debetin vai creditin puolella. Takana on vuosikymmeniä kokemusta ja edessä parhaimmillaan jopa saman verran. Tänään viisikymppinen suomalainen mies elää odotusten mukaan kolmisenkymmentä vuotta ja nainen totta kai pidempään, että ehtii vielä tuhlata perikunnan varat loppuun. Tuosta kolmestakymmenestä vuodesta roikumme vielä työelämässä mukana vähintään kaksikymmentä vuotta. 

Työuraa meillä on koulutuksesta, ammatista, sattumasta ja omasta tahdosta riippuen noin kolmekymmentä vuotta. Työuralla puolivälin pyykki on mennyt ja loppuliukuun on pitkä aika. Käytännössä nyt viisikymppinen ehtii vielä hyvin tehdä elämässään täyskäännöksen ja aloittaa alusta, jos siltä tuntuu.

Mietitäänpä hetki meidän viisikymppisten statusta ja statistiikkaa - mihin meistä vielä on?

Työelämän kultakimpaleet

Jos lukee työelämää koskevia artikkeleita tai seuraa LinkedIn-pöhinää, saa tasan kaksi vastausta. Toisten mielestä viisikymppiset ovat työelämän ongelmajätettä ja toisten mielestä olemme "solid gold". Itse olen jälkimmäistä mieltä. Mielipiteeseeni löytyy sekä työelämän työntäviä että vetäviä tekijöitä.

Kokemus on tärkein seikka työmarkkinoilla pärjäämiseksi. Enkä puhu nyt työkokemuksesta. Tällä hetkellä markkinoille sopivampaa työkokemusta löytyy paremmin nuorisolaisten rosterista, mutta elämänkokemusta ja sitä kautta työkaluja pärjätä haastavissa, muuttuvissa sekä vaikeutuvissa oloissa, on enemmän tallennettu keski-ikäisten taskuun.

Elämänkokemus antaa suoritusvarmuutta, uskoa omaan tekemiseen ja ennen kaikkea kykyä hahmottaa paremmin, mikä on olennaista ja mikä merkityksetöntä. Keskimäärin olemme oppineet olemaan työyhteisöissä mukana kymmeniä vuosia ja todennäköisesti nähneet erilaisia työkavereita ja eri tavoin toimivia työyhteisöjä. Työkaverina olemme luultavasti sieltä luotettavimmasta päästä. 

Alaistaidoiltame päihitämme sekä meitä edeltävät että meidän perässä tulleet mennen tullen. Olemme töissä ajoissa ja ymmärrämme, että töihin tullaan joka päivä ja siellä on pääasiallisena tarkoituksena suorittaa työhön kuuluvia tehtäviä. Simppeliä, mutta ei kaikille itsestään selvää.

On totta, että emme varmaan teknisen osaamisen alalla ole parasta kymmenystä, mutta perusvarmoina suorittajina päihitämme ainakin ne, joilla on vaikeuksia keskittyä johonkin rasittavaan puurtamiseen tai rutinoituneisiin tehtäviin. 

Meille työn arvo on luultavasti suurempi kuin nuoremmille. Olemme viimeistä umpiteräksistä työn sukupolvea, joka määrittää itsensä työn kautta ja jonka merkitys elämälle tulee siitä, mitä olemme ja teemme työksemme. Nuoriso on (luojan kiitos!) oppinut höllentämään tästä elämäntavasta ja osaa nauttia elämästä paremmin työn ulkopuolella. Jos keski-ikäiseltä viisikymppiseltä viet työn, viet häneltä kaiken. 

Sitä mukaa, kun työelämän yhteisöt rakennetaan käsin poimien pala kerrallaan, on siellä varmasti pala myös rutinoituneelle, perusvarmalle tekijälle. Uskon, että viisikymppinen on roolipelaaja samassa missä tietoteknisesti tekoälyä räpläävä someosaajakin, osaamisen taso on vain erilainen - ei huonompi, vain erilainen. 

Parisuhteessa osaamme arvostaa vakautta ja arjen hallintaa

Ikäluokkani on monesti jo toisella tai jopa kolmannella kierroksella pitkissä parisuhteissa. Lapsiluku on pääasiassa täynnä, joten elämässä häämöttää vaihe, jossa saa keskittyä takaisin omiin unelmiin, suunnitella ajankäyttöä itsekkäästi omista tarpeista ja hakee myös parisuhde-elämältä toisenlaisia asioita kuin parikymmentä vuotta sitten. 

Harva meistä etsii itselleen puolisoa sieltä, missä valitaan isä- tai äitiehdokkaita. Alamme hakea kumppania, jonka kanssa voimme viettää aikaa kaksin. Monesti taloudellinen tilanne vapauttaa vaikkapa höllentämään työelämässä ja käyttämään rahaa matkusteluun tai laadukkaaseen vapaa-ajan harrastamiseen. Asuntolainoja on kuuliaisesti tilitetty pankille parikymmentä vuotta, joten sielläkin voi olla loppusuora edessä.

Emme ehkä kuitenkaan ole seikkailijoita. Ainakaan suurin osa meistä ei haaveile reppureissusta Laosin retkeilymajoihin tai kajakkiretkelle Grönlantiin (eikä kummassakaan ole siis mitään vikaa!!). Me alamme olla hieman maltillisempaa, laatutietoisempaa ja ennen kaikkea helppoa elämää vailla. Jos matkustamme, valitsemme all inclusiven ja matkatoimiston. Tai sitten hyppäämme Karibian risteilylle, jossa suurin ongelma on valita oikea asu illalliselle. 

Arvostamme myös arjen rutiineja. Suurin elämys voi olla (kuten tätä kirjoitettaessa) se, että pääset kotona terassille juomaan kaikessa rauhassa aamukahvia ja kuuntelemaan luonnonääniä. Asiat ovat parhaimmillaan pienissä arjen hetkissä. 

Tätä samaa etsimme myös kumppaneistamme. Perusturvaa, arjen onnellisuutta ja sitä, että voi luottaa sen toisen olevan siinä aamulla (hengissä). 

Jos tilastoja katsoo, niin viidenkympin korvilla myös erotaan paljon. Vedenjakaja voi jakaa parit myös eri suuntiin. Kun lapset on kasvatettu ja parisuhde on niin sanotusti tehtävänsä tehnyt, on monille tullut aika suunnata kohti omia unelmia. Aikuistenkaan kasvu ei aina mene samaan suuntaan ja silloin on viisaampaa tutkia omia unelmiaan vielä kun niihin on aikaa ja energiaa. Liika odottaminen ei tee hyvää missään asiassa, sillä se usein katkeroittaa.

Kuluttajien aatelia

Hämmästelen, kuinka vähän meille keski-ikäisille suunnataan mitään fiksua markkinointia. Totta kai meillä on Trivago-miehet ja Testomaxit, mutta oikeaa älyllistä kuluttajamarkkinointia meille tehdään kohtalaisen vähän. Enemmän kuluttajina nähdään nuoremmat, joille suunnataan pikakulutuksen sekä suurempien hankintojen palstamillit.

Kun rahallisesti ajatellaan, on keski-ikäisillä suhteessa eniten löysää kulutusrahaa. Olemme työelämässä usein saavuttamassa huipputason, missä myös rahalliset kannusteet ovat suurimmat. Peruspalkoissa ikälisät alkavat olla tapissa ja jo sekin nostaa vuositason ansioita kivasti. Se raha, mikä ennen meni asuntolainaan ja lapsiin, alkaa vähän kerrassaan valua omiin taskuihin. Ja ennen kuin tuo taskussa oleva raha alkaa mennä lääkkeisiin ja tulovirta supistuu pelkkään kuvitteelliseen eläkkeeseen, olisimme loistava saalis kuluttajamarkkinointiin. 

Kuluttajina olemme toki harkitsevia, vertailevia ja ehkä rytmiltämme hitaampia kuin nuoremmat. Me punnitsemme etenkin isoja ostoksia pidempään ja teemme ostopäätökset pidemmällä aikajänteellä. Jos etsimme televisiota, emme välttämättä osta sitä ensimmäisestä kaupasta ensimmäiseltä myyjältä, vaan viikkojen excelöinnin jälkeen sieltä, missä palvelun ja hinnan kultainen keskijana leikkaa. 

Palvelun ostajina olemme vaativia ja osaamme jo arvostaa premium-tason tuotteistusta. Emme ehkä palautteen antajina ole vielä hyviä, vaan äänestämme liian usein pelkästään jaloillamme. Emme koskaan mene toista kertaa kauppaan, jonka palvelu ei tyydytä vaatimustasoamme tai käy toista kertaa kampaajalla, joka ei saa oloamme tuntumaan kotoisalta. Palveluita ostetaan enemmän kuin vanhempiemme aikaan, mutta mitään super-wolttaajia emme suinkaan ole. Palvelut ovat meille enemmän vielä luksusta kuin arjen rutiinia.

Mutta kulutamme isommin. Autot, televisiot, kodit ovat hintaluokaltaan varmasti suurempia kuin aiemmin. Yksinkertaisesti siksi, että meillä on niihin varaa. Joillakin ehkä ensimmäistä kertaa ikinä. Osaamme arvostaa laatua ja kestävyyttä. Ongelmamme kulutuksen näkökulmasta on rahan turhan hidas liikuttaminen ja astetta huonompi vihreän ajattelun malli. Ekologisuus on meillä osin vielä opettelussa - olemmehan enemmän maapallon tuhooja- kuin pelastaja-sukupolvea. 

Ongelmina yksinäisyys, alkoholi ja kyvyttömyys unelmointiin

Olemme sosiaalisilta suhteilta hieman kömpelömpiä kuin nuoremmat. Meidän elämän prioriteettirinki koostuu yleensä sukulaisista, perheestä ja sitä kautta tulleista henkilöistä. Kun seuraa nuorempia ihmisiä, on heidän primääririnki enemmän ei-sukulaisista koostuvia ystäviä. Heille perhe on enemmän itse valittu kuin naimalla tehty.

Olemmekin hieman ongelmallisia ystävystymisen kanssa. Useimmilla meistä on luottoystäviä, mutta ei se puhelinmuistio ihan kilometrien mittainen silti ole. Ja koska olemme juuri eläneet ruuhkavuodet, jotka tunnetusti syövät kaiken ajallisen resurssin mustaan aukkoonsa, olemme myös jättäneet ystävillemme turhan vähän aikaa. Meidän ongelmamme on monesti yksinäisyys ja ystävien puute. Etsimme elämäämme turhankin vakavia ystävyyssuhteita ja pidämme oman elämämme usein jopa turhan privaattina. 

Toinen selkeä ongelma on suhteemme alkoholiin. Me olemme pussikalja-sukupolvea, joka on vielä viimeisenä tottunut sen perjantaikossun nauttimaan saunan jälkeen. Tässä eroamme selvästi nuoremmista. Mitä nuorempaan ikäpolveen tullaan vähenee alkoholin käyttö samaa tahtia. Toki osin tilalle tulee muita päihteitä, mutta alkoholi on se meidän juttumme. Alkoholiin sairastutaan ja jopa kuollaan. Sen suhteen meidän sukupolvemme on tietyllä tapaa hieman aseeton. 

No toki alkoholinkin suhteen olemme nautiskelijoita. Joukossamme on paljon olut- tai viski-entusiasteja ja suuria viinintuntijoita. Sekin on eräs tapa kuluttaa, kun varansa pitää. 

Itselleni suurin ongelma - jos sukupolvikokemusta katsoo - on tietynlainen unelmattomuus. Koen, että olemme ehkä huonoja unelmoimaan tai ainakin toteuttamaan omia haaveitamme. Meihin on turhan paljon vielä iskostettu edellisen sukupolven kärsimyksen jalostavaa vaikutusta. Turhan usein hylkäämme omat unelmamme ja jätämme ne pöytälaatikkoon odottamaan "parempia aikoja", joita ei sitten koskaan tulekaan. 

Väitän - maan virallisena keittiösosiologina - että meissä näkyy vieläkin laman turruttava vaikutus. Laman vuodet tappoivat suomalaisista kyvyn unelmoida. Elämä vedettiin niinä vuosina niin perustoja myöten luille, että siinä kuolivat pienet ja suuremmatkin haaveet. Ja tuosta "älä unelmoi, niin et pety"-mentaliteetista ei meidän sukupolvi ehkä koskaan oppinut nousemaan.

Jos olisin oikea sosiologi (olenhan nyt sentään laillistettu keittiösosiologi), tekisin laajan haastattelututkimuksen keski-ikäisten unelmista ja niiden toteuttamisesta. Kyselisin, kuinka hyvin aikuisilla ihmisillä toteutuu unelmoi-laske-toteuta- mekanismi ja jos se ei toimi, missä vaiheessa omien unelmien annetaan hyytyä ja miksi. 

Parasta mitä maa päällään kantaa

En olisi sukupolveni edustaja, ellen aidosti uskoisi juuri meidän 70-lukulaisten olevan parasta, mitä maa päällään kantaa. Olemme lama-ajan veteraaneja ja lapsia, jotka vielä muistavat Neuvostoliiton. Meissä näkyy vanhempiemme kasvatus, joka kertoi meille, että elämä on kärsimystä ja kipu se vasta jalostaakin. Olemme tuosta yliprotestanttisesta etiikasta onnistuneet hölläämään jo muutaman napsun, mutta ennen kaikkea me olemme tuottaneet seuraavan sukupolven, joka aidosti uskaltaa unelmoida, carpeta dieminsä ja ottaa rennommin. 

Me olemme työelämän höyryveturit, joiden hieman vailinaiseen suorituskykyyn voi luottaa tuulessa ja myrskyssä. Teemme sen, minkä lupaamme ja saavumme töihin, vaikkei huvittaisi, koska töissä ihmisen on hyvä olla.

Emme varmasti ole se jännittävin sukupolvi. Unelmamme liittyvät uuteen matkailuautoon tai siihen, että sais omilla polvilla polvistua lapsenlapsen rippisunnuntain ehtoolliselle. Emme unelmoi suuria, mutta sen, mistä uskallamme unelmoida, toteutamme. 

Ja vaikka kolkuttelemme viittäkymppiä, me edelleen opimme ja kasvamme. Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän osaa arvostaa helpon lauantai-aamun lisäksi elämänkokemusta ja ymmärtää, ettei ihminen lopulta ole koskaan valmis. Jokainen päivä on koulupäivä.

Mukavaa viikonloppua!

Olen niin väsynyt, etten jaksa lomailla

Kuva: Pixabay / Openclipart-Vectors

Sori, sorruin vähän klikkiotsikkoon - vanhemmiten vähän laiskistuu ja muuttuu huomiohakuisemmaksi. Tarina ei siis kerro vain minusta, vaan työelämästä yleisesti.

Kun puhuu ihmisten kanssa päivät pitkät (teen sitä siis työssäni paljon) on kesällä yleisesti kuultu mantra, että kun on neljä viikkoa lomaa,  menee ensimmäinen viikko toipuessa työstä, kaksi seuraavaa on puhdasta lomaa ja viimeinen viikko menee valmistautuessa työhön. Muistan tämän saman jo omilta palkkatyövuosiltani ja silloin se liittyi siihen, että työ oli joko itselle epäsopivaa tai sitten jäin lomalle jonkin projektin huonossa vaiheessa ja tekemätöntä työtä oli yksinkertaisesti liikaa. Ja joskus podin totta kai pientä jeesus-kompleksia, jossa kuvittelin olevani niin korvaamaton, ettei lomalle olisi voinut jäädä tai maailma pysähtyy ja jää keskentekoiseksi.  

Ongelma työelämän ylikuormitukseen on pääsääntöisesti työn muuttuminen. Olen itse pyörinyt työelämässä rattaissa lähes kolmekymmentä vuotta. Sinä aikana olen ehtinyt näkemään työarjen kaaostumisen, johtamisen huonontumisen, työn muuttumisen excel-suoritukseksi ja työntekijöiden muuttumisen perheestä pelkiksi luvuiksi. Työn arkea on talouden ehdoilla heikennetty erittäin rajulla kädellä. Sen vaikutukset näkyvät nyt loppuun ajetuissa työntekijöissä. Kesälomalle jäävä työmuurahainen on kuin ralliauto, jota on kolhittu ja rutattu ja lopuksi se bensan loppumisen takia työnnetään maaliviivalle.

Mikä sairastutti työelämän?

Kuva Pixabay / PublicDomainPictures

Talous johtaa kansaa

Työelämän muotivirtaukset näkee siitä, kuka organisaatiossa on toimitusjohtajan jälkeen kakkosmies. Kun aloitin ensimmäisiä linjaesimiehen tehtäviä vuosituhannen alussa, oli organisaation Jumalan, isän kaikkivaltiaan oikealla puolella aina HR-henkilö. Hänen vastuulleen kuuluivat työsuhdeasiat rekrytointeineen ja työsopimuskiemuroineen. Noihin aikoihin organisaatioissa oli vielä erikseen työhyvinvoinnista vastaava henkilö, jolle oli vastuutettu työsuhdeasioiden kivemmat puolet, kuten viihtyvyys, ergonimia ja työterveys sekä tyhy-toiminta (joka tuolloin eli kukoistusaikaansa).

Noista päivistä on henkilöstöjohtamisen osioita vahvasti downgreidattu ja talouden osaamista vastaavasti upgreidattu. HR-managerit saattavat olla jopa kokonaan ulkoistettuja ja Controllerin toimisto alkaa olla toimitusjohtajan kulmakammaria suurempi.

Kun tänä päivänä organisaation suuntaviivat piirretään, on kakkospallilla poikkeuksetta talousihminen. Se kertoo siitä, että talous on ajanut ihmisten ohi. Raha määrittää sen, ketä firmassa tarvitaan ja kuinka paljon. Se kertoo myös sen, kuinka suuri osa tuotannosta kuuluu kullekin työntekijälle. Mitä vähemmän tekijöitä per prosessi, sitä suurempi osa prosessia on yhden ihmisen vastuulla.

Talousjohtoiset organisaatiomallit ovat jatkuvassa voitontavoittelussaan epästabiileja ja niissä on jatkuvan tehostamisen pakko. Kun haetaan kullekin kvartaalille yltiöpositiivista onnistumista, on organisaation oltava viimeistä piirtoa vaille virtaviivainen kuin maranellon orhi. Silloin tehtäviä ja henkilömääriä muokataan jatkuvasti ja kokonaisuuksista tulee alati muuttuvia. Tätä jatkuvan muutoksen mallia ei sovi sekoittaa elastiseen organisaatiomalliin, joka on positiivinen termi. Tällainen jatkuvasti rakennettava organisaatiomalli tarkoittaa toistuvia yt-neuvotteluja, epävarmuutta omasta positiosta ja henkilöstön näkökulmasta pienempää kiinnittymistä firmaan ja sen tavoitteisiin. Kun olet mukana kolmatta kertaa vuoden sisällä yt-hyrrässä, alat väkisin vilkuilla naapuripöytiin sillä silmällä, josko sieltä löytyisi vähemmän tuulinen paikka. 

Pelko väsyttää. Työntekijöitä väsyttää pelko oman työn menettämisestä tai se, että työssä joutuu tekemään kohtuuttoman suuria kokonaisuuksia, joihin kyvyt eivät yllä kenelläkään muulla kuin sillä organisaatio-excelin luojan mielikuvituksella. Johtaja nimeltä talous pakottaa tekemään organisaatioista liian tiiviitä ja utopistisia. Nauroin tätä kerran äitini kanssa, kun kumpikin muisti eri firmoista saman käytännön. Kun tuli yt-hässäkän aika, otettiin firmassa kolmen hengen tiimi, joista poistettiin yksi ja loput työt jaettiin jäljelle jäävien kesken. Alussa tämä vielä oli oikeasti mahdollista, kun organisaatioissa oli löysää. Mutta kun sama tiivistys tehtiin kolmatta tai neljättä kertaa, alkoi homma mennä mahdottomaksi. 

Kuva luotu tekoälyn avulla

Elastinen organisaatiomalli joustaa, venyy, paukkuu - ja toimii

Elastinen organisaatio on toisenlainen ratkaisu. Siinä on jo alunperin henkilömitoitus tehty pieneksi, mutta tehtäväkenttä ei ole tiukasti rajattu roolien tai välttämättä edes tasojen välillä. On erilaisia tehtäväkokonaisuuksia, joista osaan kuuluu vastuu toiminnan vetämisestä ja johtamisesta. Organisaation henkilöt pystyvät tekemään töitä ristiin ja ovat niin itseohjautuvia, että siirrot tehtävien välillä (vertikaalisesti tai horisontaalisesti) voivat olla päivittäisiä tai jopa työpäivän sisäisiä aina hetken tarpeen mukaan. Tämä vaatii organisaation rakentamiselta paljon ja päivittäisjohtamiselta vielä enemmän, mutta kun nuo asiat ovat kunnossa, on elastinen organisaatio tuottavampi ja tekijöilleen mielekkäämpi työnteon malli. Tällainen malli sopii totta kai vain tiettyyn henkilömäärään yltäviin organisaatioihin. Suuremmissa kokonaisuuksissa homma menee farssiksi jo todennäköisyyslaskennan kautta.

Teen itse töitä pitkälti tällaiseen organisaatioon. Liikun hallin lattialta porukan vetäjäksi ja alueetkin vaihtelevat tehtävästä riippuen. Porukka on pieni, mutta se pystyy hoitamaan hommat joustavasti toisiaan paikaten, auttaen ja positiota muuttaen. Henkilöt on jotakuinkin käsinpoimittu niin, että he sopivat yhteen ja firma pystyy hyödyntämään kunkin tekijän henkilökohtaisia ominaisuuksia ja saamaan heistä "parhaat tehot" irti. Väitän, että työntekijöistä ainakin suurin osa, jos ei jopa kaikki, viihtyvät ja tuottavat tulosta parhaan kykynsä mukaan. Vaihtuvuus on pientä ja sitoutuminen keskimääräistä suurempaa. Henkilöstö haluaa itse kehittää toimintaa ja pyrkii luomaan uutta bisnestä alhaalta käsin. Hyvän johtamisen liian harvoja hyviä esimerkkejä.

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Liian vahva liittokulttuuri jäykistää ja haittaa toimintaa

Suomalaisten organisaatioiden epäonnistuminen lähtee osin työn normituksen jäykkyydestä, mutta vielä enemmän huonosta johtamisesta. Meillä työ on monesta suunnasta kahlittu työehtosopimuksiin ja suhteellisen tiukkaan työlainsäädäntöön. Työaika- ja työsopimuslaki sitovat meidät tiettyihin normeihin ja sen lisäksi koko työelämä on valjastettu ay-liikkeen orjaksi yleissitovien työehtosopimusten kautta. En ole koskaan peitellyt sitä, etten ole mikään ay-liikkeen ystävä. Suhteellisen irrationaaliset ja suoranaiset tuottavaa työtä haittaavat kokemukset erään Suomen suurimman firman ikioman ay-liikkeen edustajien kanssa veivät uskon siihen, että tässä maassa voitaisiin tehdä kannattavaa työtä niin kauan kun työoloista päättää liitto eikä työnantaja. 

Työelämän organisaatiot on sidottu sekä palkkojen että irtisanomisehtojen ja niihin johtavien protokollien myötä liittopapereihin, jotka heikentävät mahdollisuuksia organisaatioiden kehittämiseen nopeasti ja tuottavuutta edistävästi. Työehtosopimushan on käytännössä asiakirja, joka suojaa organisaation heikoimpia osasia. Tuottava ja ahkera työntekijä ei tarvitse suojaa - häntä suojelee työnantaja, joka haluaa pitää hänet töissä tuottamassa lisää. 

Ihmettelen suuresti keskustelua kiistellyn "potkulain" ympärillä. Meillä pelätään luoda työnantajalle työkalua, jolla hän pääsisi helpommin eroon työntekijästä, joka ei joko sovi palapeliin tai jonka suoritus ei yksinkertaisesti riitä vaadittuihin tehtäviin. Vieläkin osa katsoo, että työpaikka on jonkinlainen ikuisesti luvattu taivasosuus, josta ei pidä luopuman kuin kuoleman tai konkurssin edessä. 

Potkulain kautta vastuuta työsuhteista siirretään takaisin työnantajalle. Loppujen lopuksi palkanmaksajan pitää pystyä päättämään, kenellä hän palkkaa haluaa maksaa. Ja en hetkeäkään usko, että työnantajat luopuvat niistä työntekijöistä, jotka ovat toiminnan kannalta tarpeellisia, hyödyllisiä ja tuottavia. Heistähän suorastaan tapellaan näinä aikoina, kun osaavista tekijöistä on eri aloilla pulaa. Suomi lieneekin ainoita maita maailmassa, jossa henkilön huono työsuoritus ei ole pätevä syy irtisanomiselle. 

Ja kun joku kuitenkin ainakin salaisesti tätä ajattelee, että mitäs minä kermaperse tuollaisesta tiedän, niin valitettavasti "been there, done that". Omissa positioissani työtehtävistä on saanut vähentää ihan työsuoritusten tai halutessaan vaikka väärien mielipiteiden takia ja kaikenlaista on kolmeenkymmeneen vuoteen ehtinyt kokea. Kaikki tuo on otettu oppina ja kasvatuksena.

Huono johtaminen on tuottavuuden este

Potkulaki-keskustelussa on mennyt kaksi asiaa sekaisin. Itse laki ei potki ketään pihalle, mutta se antaa työnantajalle mahdollisuuden irtisanoa työsopimus henkilöstä johtuvista syistä. Käytännössä siis jos työsuoritus ei riitä, on mahdollisuus normaalin protokollan (huomautus-varoitus) kautta irtisanoa henkilö. Syiden kirjo irtisanomiselle kasvaa ja muuttuu rehellisemmäksi. 

Tähänkin saakka on epätoivotuista ihmisistä kyllä eroon päässyt. Se on vain vaatinut isomman joukon yt-neuvotteluja ja sitä, että siinä poistettavien joukossa ovat "sattumalta" juuri ne firman kannalta persona non gratat.

Keskusteluissa eniten vilisee pelko mielivaltaisuudesta. Siis käytännössä siitä, että porukkaa nyt potkitaan tuon lain varjolla oikealta ja vasemmalta sen enempiä miettimättä. Ensinnäkin työnantaja tarvitsee tuottavuutta varten parhaan mahdollisen kombon työntekijöitä ja sitä varten hänellä tulisi olla työkalut rakentaa sellainen organisaatio, joka tuloksen luo. Se vaatii välillä sitä, että henkilöitä tehtävissä on vaihdettava ja osasia korvattava toisilla. Mutta en oikein jaksa uskoa, että kovinkaan moni työnantaja potkisi pihalle niitä henkilöitä, jotka ovat hänelle tarpeellisia ja tuottavia. Miksi ihmeessä hän heistä luopuisi?

Ja jos taas organisaatioiden rakentelu on mielivaltaista ja perustuu vaikka työntekijän mielipiteisiin, ulkonäköön tai johonkin "ei järjellä ymmärrettävään", ei vika taaskaan ole laissa, vaan johtamisessa. Laki on pelkkä työkalu ja se, joka sitä käyttää eri asia. Seuraava kysymys kuuluu - miksi sinä haluaisit olla töissä organisaatiossa, jossa työntekijöiden kohtelu on mielivaltaista? Eikö se ole omalle mielenterveydelle jo vaarallista ja potkut moisesta, olisivat pelkkä helpotus?

Sama juttu pätee mitattavuuteen. Potkulain suhteen pelätään, että työn mittaaminen ei ole yhdenmukaista ja henkilö voi joutua irtisanotuksi sen vuoksi, ettei hänen työtään joko ymmärretä tai tuottavuutta ei lukujen takaa nähdä. Jälleen sama kysymys - jos organisaation johto ymmärtää omaa toimintaansa niin huonosti, ettei se tiedä, mitä kukakin tekee, ei organisaatiolla ole tulevaisuutta - eikö pako sellaisesta ole pelkästään itsesuojelua?

Olen nähnyt kolmeenkymmeneen vuoteen johtamisen kaikki väriskaalat huonoimmasta parhaaseen. Nuorempana en valitettavasti uskaltanut äänestää huonoa johtamista jaloillani niin kuin sitä olisi pitänyt. Huono johtaminen on irtisanoutumiselle ihan yhtä pätevä syy kuin paska liksa, huonot työolosuhteet tai mielenkiinto johonkin muualle. Huonoa johtamista ei yksinkertaisesti pidä sietää, sillä sen sietäminen rakentaa koko organisaatiota savijaloille. 

Sitä mukaa kun työelämästä on hävitetty kaikki ylimääräinen ilma ja rakenteet on tiivistetty lähelle tyhjiötä, on myös johtaminen vaikeutunut - sekä huonontunut. Ihmisten sijaan johdetaan numeroita ja rivejä excelissä unohtaen, että tuottavuus tulee elävien henkilöiden kautta. Ihmisten sijaan on alettu puhua nuppiluvusta ja käsipareista ikään kuin ne olisivat sielusta irrotettuja osasia, joita voidaan muokata ja kohdella miten huvittaa. 

Tunnen omasta lähipiiristä hyviä johtajia. Paras kaverini on yksi heistä. Mikä hänet erottaa muista? Hän on läsnä, kiinnostunut siitä, kuka hänelle tekee töitä ja edelleen hän kulkee kentällä katsomassa oman porukan tekemistä, vaikka se vaatii järjetöntä ajamista pitkin maata. Johtaminen on parhaimmillaan edelleen lähijohtamista, siis sitä että katsotaan silmäkkäin toista ja kysytään, että mitä kuuluu. Tuon merkitys ei ole kadonnut mihinkään. Monesti tuo johtajuus hävitetään lähimaastosta ja muutetaan Teams-tyyliseksi etähallinnaksi. Joskus se toimii, mutta ei läheskään aina. Teams-johtamisen taakse mennään valitettavan usein silloinkin, kun omaa henkilöstöä ei uskalleta kohdata maantasalla. Ruudulle on monesti helpompi lausua vaikeita asioita kuin naamatusten. Hyvän johtamisen este on turhankin usein toimimisen pelko. 

Johtajuus ei myöskään ole koskaan kaveruutta, vaan se on toimi, jolla on päämäärä ja tarkoitus. Johtaja uskaltaa ilmaista, kun hommat menee pieleen ja myös toimia sen mukaan, että homma korjaantuu. Päätöksenteon heikkous on huonon johtamisen kulmakiviä. Varmistellaan liikaa, vältellään päätöksentekoa tai tehdään vain kivoja päätöksiä. Johtamiseen kuuluu paljon ikäviä asioita, jotka pitää pystyä käymään läpi ja pistää toimeksi. Päätösten tekemisessä more is more. Meistä jokainen tekee jopa arjessaan päivässä satoja päätöksiä, joista suurin osa on joko merkityksettömiä tai menee pieleen. Ja siltä elämä jatkuu. Liike on 100% onnistumista tärkeämpi seikka.

Vielä yksi hyvän johtajan merkki on kommunikointi. Tekemisen tavoitteet valuvat ylhäältä alaspäin niin, että ne tajuaa heikkolahjaisempikin ja tavoitteet ovat yksinkertaiset ja mahdolliset. On turha rakentaa sadan sivun power pointteja, jos sisältö on höttöä. Yleensä kaikki yli viiden kalvon (joista yksi on kansilehti) on liikaa. Johtajuus ei ole yleensä Show-offia, vaan se on Show-up:ia.

Paras (ja siis tarkoitan kauhein) oma kokemukseni ei ole niistä johtajista, joiden kaudella työt ovat loppuneet syystä tai toisesta. Erästä johtajaparia, joiden firmasta työsuhteeni purettiin, muistelen edelleen lämmöllä niistä neuvoista, joita sain lähtökeskustelussa. Tämä lyhyt ja myrskyisä suhde nimittäin oli yksi lähtölaukaus omalle yrittäjäuralleni, kun kokeneemmat yrittäjät valoivat uskoa omaan tiehen. Pahin kokemus ei myöskään ole siitä johtajasta, jonka vuoksi jouduin hieman ilman omaa syytäni pois (hyvillä ehdoilla tosin), sillä ymmärrän hänen johtajamantraansa ja sitä, että hän oli aikansa lapsi ja toimi niillä periaatteilla, jotka päähän oli iskostettu. Siis tavallaan hänen näkökulmastaan oikein toimittu.

Se pahin johtajakokemus tulee välinpitämättömyydestä. Sain organisaatioon uuden esimiehen, jonka tosin tunsin ennestään. Ehdin olla tuossa organisaatiossa noin puoli vuotta kuulematta esimiehestäni sanaakaan. Hän ei koskaan soittanut, kysellyt kuulumisia tai edes antanut tehtäviä ja pyytänyt tekemään mitään. Olin vain yksi organisaation liikkuva palanen vailla huolenpitoa. Sitten työsuhteeni vaihtui ja esimies jäi omaan lokeroonsa puuhailemaan. Työsuhteen jälkeen sain tosin tekstiviestin, jossa toivotettiin menestystä jatkoon. Se on edelleen tallessa - ihan vain muistuttamassa, millaiseksi en soisi itseni koskaan kasvavan. Rakkaudessa ja työelämässä pätee sama asia - pahinta on välinpitämättömyys.

Kun tätä leikkiä on leikkinyt kolmekymmentä vuotta, ymmärtää hyvin, että firmojen tulos tehdään johtamisella. Hyvä johtaja löytää organisaatioon palaset, jotka sopivat hyvin toisiinsa. Välttämättä yksilöiden ominaisuudet omana itsenään eivät ole 110%, mutta kun nuo tyypit lyödään yhteen, syntyy tulos, joka on osastensa summaa suurempi. Edelleenkään johtaminen ei ole rakettitiedettä. Se on ihmisten välistä suhdetoimintaa, jolla on päämäärä ja työkalut niiden saavuttamiseksi. 

Hyvää johtamista, eikä tulosta, tehdä lukujen kautta. Sitä tehdään edelleen ihmisten kautta. Kun saat ihmiset tajuamaan omat päämääränsä ja tekemään töitä vapaaehtoisesti tuloksen puolesta, on tuottavuus suurempaa kuin ruoskalla ja excelillä. Lukuja tarvitaan ja tuottavuuden seurantaa tarvitaan, mutta se ei saa olla kaiken muun orjuuttava tekotapa. 

Uskonkin, että henkilöistä lähtevä johtaminen tuolee taas korostumaan jossain aikahaarukassa. Siihen johtaa se, että työehtosopimusten sitovuus vähenee ja organisaatioiden tarve joustaville/muuttuville työtehtäville kasvaa. Silloin työntekijät täytyy poimia käsin sopimaan juuri kyseisen orkesterin tarpeisiin ja muuhun joukkoon. Pelkkä tutkinto tai työkokemuskaan eivät enää riitä, vaan henkilö on haettava yksilöllisesti.

Toinen tekijä johtajuuden muuttumiselle on johtamisen syväymmärryksen lisääntyminen. Paremman tuottavuuden vuoksi on ihmisiä johdettava yksilöinä ja tuottavuus on haettava henkilöiden halusta (ei pakosta) luoda työlleen lisäarvoa. Kun organisaatikoiden koko pienenee, on jokaista osasta pystyttävä "säätämään käsin". 

Ja liitot - vaikka pidän teitä käytännössä suomalaisen työelämän tuottavuuden jarruna ja kasvun heikentäjänä, annan neuvon. Alkakaa muuttaa lähestymistapaanne yleissitovuudesta ja suurten massojen ohjaamisesta kohti yksilötason neuvontaa ja neuvottelua. Pyrkikää siihen, että paikallinen sopiminen ja henkilökohtaiset kontaktit ovat primääri tapa hoitaa työehtoasioita. Ymmärtäkään alueellinen ja aloittainen erilaisuus ja niiden suhde kansainväliseen kilpailukykyyn. Yleissitovuuden aika on jopa keskipitkällä aikajänteellä ohi. Sitä eivät tue työntekijöiden yksilöllistyvä elämäntapa ja huono sitoutuminen työnantajiin. Eikä sitä myöskään tue työelämän jatkuvasti kiristyvä kilpailu markkinoilla. Jos liian kalliilla työllä tuhotaan vientialojen kilpailukyky, niin lopputulos on meille kaikille huono. 

kuva luotu tekoälyä hyödyntäen

Loma on hetki pohtia suhdetta omaan työelämäänsä

Lomailu stressaavan työputken jälkeen voi olla haastavaa, mutta myös terapeuttista. Neljän viikon lepo ja irtiotto oravanpyörästä voi olla hyvä paikka miettiä omaa onnellisuustasoaan työelämän suhteen. Jos töihin paluu tuntuu kamalalta ja työtehtävät ylitsepääsemättömiltä, voisi olla viisasta pohtia, onko oma työnantaja tai positio sittenkään se oikea. 

Työtä on monenlaista ja monentasoista. Monet meistä ajautuvat työelämässä tehtäviin tai firmoihin, joissa ei loppujen lopuksi olekaan hyvä olla. Tuolle kaikelle on olemassa vaihtoehto. Se ei välttämättä löydy helpolla tai sitä ei hetkessä keksi, mutta aivojaan voi aina kutitella miettimällä vaihtoehtoista maailmaa.

Ja jos firma on oikea ja positio oikea, mutta innon tappaa tavoitteiden mahdottomuus ja arjen kohtuuttomuus, on ehkä syytä nostaa oma johto luokille ja alkaa pohtia, voisiko oloja muuttaa alhaalta käsin paremmiksi. En nyt mitään vallankumousta suosittele tekemään, mutta aikuisten välistä keskustelua siitä, mikä on kohtuullista ja mikä ei. Aikuiset ihmiset näitä firmoja yleensä pyörittää. 

Ja me loput, jotka nautimme lomasta vailla stressiä ja huolia, eikä työhönpaluu paljon kiristele takahampaita. Nautitaan helteistä ja ladataan akut kohti uusia koettelemuksia!

Lomalla viimeinkin

...saa ottaa rennommin

Huomenna alkaa kauan odotettu parin viikon kesätauko yrittämisestä. Taukoa on vähän vaikea kutsua lomaksi, koska kyseessähän on itse maksettua vapaa-aikaa. Joka tapauksessa aion tuon vapaan viettää loman lailla vapaana kuin taivaan lintu. Tällä kertaa kalenterissa ei ole edes kellontarkkaa suunnitelmaa tai kilometrin pitkää tehtävälistaa vapaata vauhdittamassa.

Luvassa lukemista, kirjoittamista, liikkumista ja nukkumista

Tämän kesän rytmi on jotenkin erilainen edellisiin verrattuna. Ensinnäkin mitään pidempää reissua ei ole varattu tai suunniteltu. Pari viikkoa menee aika lailla fiiliksen mukaan taiteillen. Retketkin pysyvät pääasiassa oman maakunnan puolella.

Liike ei kuitenkaan lopu. Minulle on tärkeää, että lomalla tapahtuu jotain. On vaikeaa pysyä paikallaan, koska on tottunut tekemään käsillään koko ajan jotain. Ja jos jää paikalleen, alkaa helposti työstää työasioita mielessään. Onneksi oma työ on sentään sellaista, ettei se perässä juuri kulje. Lomalla tulee usein fiilis, että pitää tehdä nimenomaan niitä juttuja, joihin aika ei töissä ollessa riitä. Ja nykyisinhän arjessa aika ei riitä juuri mihinkään.

Tekemisellä taas ei ole niin suurta väliä. On yhtä mielekästä käydä kävelyllä uusilla reiteillä, kirjoittaa jotain vapaa-ajan juttuja tai sitten lukea kirjoja takapihalla. Kaikki tuo on sellaista, mitä ei työviikkojen aikana tee - ja siinä se loman juju on. Loma on aikaa, joka on ei-työtä. 

Univelkojen kuittausta

Helle pistää kovasti kampoihin uniprojektille. Keväältä ja alkukesästä on kertynyt melkoinen määrä univelkaa taas maksettavaksi. Liiallinen kiire, hektinen elämä ja ajanhallinnan kadottaminen vie yöunet. Nyt on onneksi pari viikkoa tasaista aikaa, jolloin saa lähes joka aamu nukkua myöhään ja mikä parasta - nukkua pitkät päiväunet. Kuumassa on vaan hiton vaikea nukkua. Onneksi sentään taloa saa viilennettyä ilmalämpöpumpulla - se on ihana keksintö näin kesällä. 

Olen henkeen ja vereen päiväuni-ihminen. Rakastan lyhyitä nokosia ja voisin vetää vaikka koulutuksia siitä, kuinka akut ladataan kesken työpäivän mikro-näppäsillä. Päiväunet on tekniikkalaji, jota harvat hallitsee. Siinä taiteillaan oikeanlaisen nukkumaanmenon, riittävän lyhyiden, mutta tarpeeksi pitkien unien sekä sen kanssa, että päiväunet otetaan riittävän vakavasti. Monet nimittäin kuvittelevat, että päiväunet on jotain kevyttä ja merkityksetöntä. Todellisuudessa päikkäreihin pitää valmistautua kuten yöuniin, mutta sprinttimielellä. Käytä aina peittoa, pimennä huone ja päätä nukahtaa hetkeksi syvään uneen.

Kirjakassissa sekalainen valikoima dekkareita ja elämänkertoja

Lukeminen kuuluu kesään. Onko parempaa kuin viettää takaterassilla hetki lukien kahvikuppi kourassa. Kerrankin on aikaa keskittyä johonkin kirjaan pidemmäksi aikaa kuin se normaali kymmenen minuutin pikaluku ennen kuin uni vie voiton. Olen ollut lukemisen suhteen luvattoman laiska koko alkuvuoden. Saldona ei liene kymmentä kirjaa enempää.

Rakkaus kirjoihin ei sammu koskaan. Painettu kirja on edelleen minun maailmassani hittituote, jota ei mikään ääni- tai e-kirja voi päihittää. Uskon painetun kirjan formaattiin. Olen koettanut kovaa vauhtia vähentää kirjojen ostamista, koska tila kirjahyllyssä on rajallinen ja kirjojen hävittäminen käy sielun päälle liikaa. Jotenkin tuntuu aina pahalta heittää pois kirja, jonka eteen kirjoittaja on tehnyt ison työn. Samaa mietin aina, kun näen kirjakaupan ale-laarissa jonkun hengenteoksia parilla eurolla. 

Lukeminen kevenee kesällä. On kivempaa lukea jotain, mihin ei tarvitse laittaa 110% fokusta. Parhaita ovat kesäiset dekkarit, joita voi ahmia yhden päivässä. Perinteisesti olenkin lukenut loma-aikaan lähes jokaisen Reijo Mäen Vares-dekkarin ja sen päälle vielä Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjat. Niistä kun aloittaa, saa lukemiseen vauhtia. Sekä lukeminen että kirjoittaminen ovat kestävyyslajeja, joissa treenin merkitys on suuri. Lukeminen ruokkii lukemista samoin kuin kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista.

Tämän kesän erikoisuus on Jerry Cotton. Muistin yksi päivä oman lapsuuteni ja valtavan Jerry Cotton -kokoelman, joka minulla oli ja joka taisi jossain muutos kadota keräyspaperiksi. Nyt toritin itselleni hyvän nipun Cottoneita, joilla aion aloittaa aamukahvin lomalla. Jerry Cottoneissa on hyvää 70-lukulaista naivismia ja aikaa, jolloin hyvät olivat hyviä ja pahat pahoja. Tänä päivänä moisia tekeleitä ei kukaan painaisi, mutta onneksi on tori ja sen tiskin alta löytyvät valikoimat.

Tietokirjapuolella jatkan tuttua muusikkoelämäkertojen viitoittamaa tietä. Pysyttelen vieläkin 80- ja 90-lukujen hard rock sankareissa. Tuo sukupolvi alkaa nyt olla siinä iässä, että kirjoittelevat elämänkertoja, koska on viime hetket muistaa mitään LSD:n huuruisesta elämästään. Kun mennään vuosikymmen eteenäpäin, on joukko varmasti jo harventunut ja elämäkerratkin ovat toisen käden tietoa. Siinä laatu kärsii, kun kertoja vaihtuu.

Noissa kirjoissa kiehtovat tarinat siitä, miten joku bändi, biisi tai levy on saanut alkunsa. Millaista yhtyeiden arki on kiertueella ollut sekä tietenkin se, miksi homma loppui. Yhteistä tuntuu olevan kaikille valtava viehtymys päihteisiin.

Rock-jumalien lisäksi tämän kesän minua kiinnostava hahmo on Björn Wahlroos. Hänestä on julkaistu useampi elämäkerta ja hahmo on jotenkin ristiriitaisen kiinnostava. Wahlroos on talouselämän tuntija, joka puhuu poikkeuksellisen suoraan ja jolla on myös varaa epäsuosittuihin mielipiteisiin. Talousasioissa totuus tuntuu monista aika pahalta. Lisäksi hänen tarinansa laman kourista rikkauksiin on Suomessa poikkeuksellinen, kuten on hänen omaisuutensa määräkin. 

Loman tavoitteena nähdä Olavinlinna, Simo Häyhä -museo sekä Heureka

Pari kesää sitten vierailimme Hämeenlinnassa ja viime kesänä Turun linnassa. On varmaan itsestään selvää, että tänä kesänä kohteeksi valikoituu Olavinlinna Savonlinnassa. Paikka on tuttu, sillä olen asunut jokusen vuoden Savonlinnassa, mutta itse linnaan en ole joutunut vuosikausiin. Nyt on ehkä aika päivittää tuokin.

Toinen lähimatkailukohde, jossa en ole ehtinyt koskaan käymään on Kollaa ja Simo Häyhä -museo Rautjärvellä. Tuohon samaan reissuun saa kätevästi ympättyä myös visiitin Rautjärven uudelle kirkolle sekä Hiitolanjoelle. Kaikki kun ovat käyntimatkan päässä toisistaan. Noiden ympärille saa rakennettua mukavan päiväretken. 

Kolmas "matkakohde" on Vantaan Heureka. Sielläkin olen kyllä käynyt, mutta edellisestä piipahduksesta on kulunut jo niin kauan, että varmaan paikka tuntuu ihan uudelta. Muuten museot saavat tältä kesältä jäädä rauhaan minun osalta. 

Toki käyntivaraa jää vielä noidenkin jälkeen. Lomaa ei ole koskaan fiksua suunnitella liian tiukaksi. Aina pitää olla varaa tehdä ex tempore -reissuja, päiväretkiä tai sitten vaikka pyöräretkiä johonkin lähikohteeseen. Suomessa on valtavasti nähtävää, eikä aina tarvitse lähteä sataa kilometriä kauemmas.

Loma on lomaa kelistä huolimatta

Olen aika lailla keli-ihminen. Alkukesän kylmä sää meinasi viedä hermot totaalisesti, kun kesä antoi odottaa itseään. Huomasin jopa salaa katselevani äkkilähtöjen aikatauluja ja hintoja. Mutta onneksi heinäkuu pelasti tilanteen. Viime päivien ihana helle on lähes kokonaan karkottanut pahan mielen kesäkuusta ja kesä alkaa maistua kesältä. 

Olen nyt ja aina helleihminen. Minulle sää ei voi olla liian kuuma eikä hellejakso liian pitkä. Minun akkuni latautuvat kesän lämmöstä ja kun syksy sekä talvi väistämättä tulevat esiin, on akkujen pakko olla piripinnassa aurinkoenergiaa. Sen vuoksi minun suustani ei koskaan kuule lausetta "sää on liian kuuma" tai "loppuisipa helle jo". Sen sijaan tutumpia ovat lauseet "syksy voisi tänä vuonna jäädä väliin" tai "kuka sitä lunta tarvitsee"

En toki väheksy pientä kesäsadetta. Mutta viikon kestävä yhtäjaksoinen monsuuni kyllä vie mieltä matalaksi. Silloin ei jaksa edes viihtyä sisällä kirjojen parissa nyhjäten. Mieli kaipaa ulos ja vanhat luut himoavat lämmintä. 

Mutta joka tapauksessa loma on lomaa säästä riippumatta. Tekemistä vapaille keksii kaikissa keleissä ja ajan saa kulumaan ilman, että tarvitsee vielä työkoneeseen tarttua. Yrittäjän elämähän on siitä jännää, että jos lomailu ei jostain syystä huvita, voi tehdä vaihtareita. Mennä pariksi päiväksi töihin ja pitää vapaita myöhemmin. Toivotaan, että tänä kesänä ei moiselle tarvetta ilmene. 

Helteistä heinäkuuta kaikille!!

Heikentynyt kulutus luo hiipivän laman

Kuva Pixabay / fotoblend

 

Olen jo jonkin aikaa joutunut työn kautta pohtimaan Suomeen tullutta hiipivää lamaa. Kulutuskäyrä on loiventunut ja ihmisten rahankäyttö on selvästi harkitumpaa kuin aiemmin. Kun rahat eivät kaikkeen riitä, siirrytään tarvehierarkian mukaiseen jaotteluun. Jos maha on tyhjä, jäävät Loboutinit kauppaan. Tai jos valittavana on kasvohoito tai sähkölasku, niin valitettavasti kasvohoito jää tekemättä.

Kuva Pixabay / Steinarhovland

Hiipivä lama on kulutuksen pysähtymistä

Suomen talous syöksyi Palanderin lailla alamäkeen 90-luvun alussa. Kyseessä oli pitkälle edennyt rahamarkkinoiden ylikuumentuminen yhdistettynä sakkaavaan idänkauppaan. Silloinkin kotimaisen rahatalouden ongelmien yksi syypää löytyi itärajan takaa. Lama-ajan Suomi oli suojaton globaaleja markkinaheilahteluja vastaan. Kansallisen valuutan kantokyky oli heikko ja parilla pakollisella devalvaatiolla nostettiin ulkomaisen lainarahan hintaa niin, että velanmaksu kävi useille yrittäjille ylivoimaiseksi. Konkurssi-tsunami tappoi sekä yritykset että mahdollisuuden kuluttaa. Käytännössä koko talous seisahtui muutamaksi vuodeksi.

Nyt meneillään oleva hiipivä lama on erilainen. Sillä ei ole varsinaista alkua, eikä sillä tule olemaan samanlaista loppua. Siihen ovat johtaneet useat pienet tekijät, joista suuri osa on meistä riippumattomia. Myös laman oireet ovat  erilaiset. Konkurssiaalto on kyllä vellomassa, mutta se jakautuu useammalle vuodelle. Etenkin rakennusalalla tapahtuvat konkurssit karsivat joukosta myös epätervettä ainesta, vaikkakin suurin osa yrityksistä joutuu maksuvaikeuksiin heistä johtumattomista syistä. 

Suurin syy lamalle on yksityisten kulutuksen hiipumisessa. Kun raha ei kierrä, ei talous toimi. Nykyinen markkinatalous perustuu pitkälti palveluihin ja kulutukseen. Jos rahaa ei ole, karsitaan ensimmäisenä palveluista ja kun palveluita ei käytetä, ei kiertoon riitä polttoainetta. Sinällään yksinkertaista siihen saakka, kunnes pureudutaan kulutuksen seisahtumisen syihin. 

Kuva: Pixabay / Pefertig

Raha ei kierrä, jos sitä ei ole. Ja sitä ei tule, jos se on liian kallista

Kulutus on käytännössä aina rahaa. Se on joko omaa rahaa tai velkaa. Tällä hetkellä velkaraha on kalliimpaa kuin vuosikymmeniin. Se tekee ihmisistä harkitsevia. Suurempia hankintoja, kuten autoja ja asuntoja, harkitaan tavallista pidempään, jolloin kierto seisahtuu. Ja jos puhutaan suuremmista hupikulutukseen käytettävistä hankinnoista, kuten kesämökeistä tai purjeveneistä, niin homma on melko totaalisen seis. 

Autojen osalta harkintaan vaikuttavat myös muut tekijät. Autojen hinnat nousevat ja valikoima kasvaa. Kun mietitään jälleenmyyntiarvoa ja jälkimarkkinaa, ei oikeaa vastausta ole olemassakaan. Mikä on nyt uutena ostetun bensa-auton arvo seitsemän vuoden päästä? Millainen hankinta on käytetty sähköauto? Onko hybridi sittenkään onnistunut kompromissi noiden kahden välillä vai pelkkä susi jo syntyessään? Ja kuka uskaltaa tarttua Dieseliin, kun sen verokohtelu on täysin mielivaltaista. Ja mikä ylipäätään on eri polttoainemuotojen saatavuus ja hintakehitys. Itse en ainakaan antaisi mitään suositusta kenellekään, enkä tällä hetkellä edes harkitse vaihtoa.

Velkarahan kalleus pakottaa myös supistamaan kulutusta, vaikkei sitä juuri huvitukseen käyttäisi. Jos asuntolainan korkomenot kasvavat, on kasvu pois omasta kulutuksesta. Nämä muutamat sataset voivat yksilön kannalta olla siedettäviä, mutta kun ne sataset kertautuvat vaikka kampaamojen tai kauneushoitoloiden asiakkaissa, niin se on yrittäjälle ongelma.

Käytämme rahaa tietyssä järjestyksessä (ainakin suurin osa meistä). Päällimmäisenä tililtä lähtevät asumis-, ruoka- ja terveysmenot. Sen jälkeen rahaa käytetään puolipakollisiin menoihin, kuten vaatteisiin ja harrastuksiin. Nimitän näitä puolipakollisiksi, koska ne ovat erittäin tarpeellisia, mutta niissä on selkeä karsimisen mahdollisuus verrattuna vaikka asumismenoihin. Sähköä on pakko ostaa, mutta housujen ostossa on valinnanvaraa enemmän. Joko ne jättää ostamatta tai ostaa halvemmat.

Viimeisenä rahanmenossa tulee niin sanottu hupikulutus. Se on sellaista kulutusrahaa, joka ei ole elämisen kannalta olennaista ja jonka pois jättäminen ei varsinaisesti uhkaa elämänlaatua, mutta tekee elämästä ehkä vähemmän mukavaa. Tällaista hupikulutusta ovat vaikka suoratoistopalvelut, kauneudenhoito- ja hyvinvointipalvelut. Nyt varmaan ymmärrätte, miksi olen asiasta kovinkin huolissani.

Me olemme siinä vaiheessa, että hupikulutusta on alettu jo karsimaan. Olen keskustellut tästä yrittäjäkollegoiden kanssa, jotka toimivat joko omalla alallani tai vastaavilla. Kulutus on selvästi hitaampaa, mutta ei kokonaan seis. Kampaamoissa ja hierojalla jätetään joka toinen kerta väliin tai kauneushoitolassa karsitaan kalliimpia hoitoja ja otetaan hieman pelkistetympi kokonaisuus. Hupikulutuksen väheneminen näkyy jopa suomalaisille rakkaassa alkoholinkulutuksessa. Ravintoloiden ovi ei käy niin tiuhaan kuin ennen ja kaljahanallakin on lepovuoro monta kertaa illassa. 

Kuva: Pixabay / aszak

Rakentamisen seisahtuminen ja pankkien nihkeys näkyy

Hiipivä lama kohtelee alueita epätasaisesti. Meillä kaakossa ongelmana on turistien puute ja rakentamisen pysähtyminen. Asuntorakentamisessa ei uusia hankkeita ole alkanut, eikä niitä ole edes näkyvissä. Eikä rakentaminen kannata, jos potentiaalisia ostajia ei löydy. 

Korjausrakentaminen vetää ilmeisesti vielä kohtuullisesti. Jos asuntoa ei ole mahdollisuutta vaihtaa, voi vanhaa sentään remontoida. Niillä yrityksillä, jotka hoitavat remontti- ja korjausrakentamista, on töitä vähintään kohtuullisesti. Samoin vanhojen asuntojen kauppa vetää jollain tapaa. Se taas on riippuvainen pankkien suopeudesta. Lainansaanti on vaikeampaa, jos kohde ei ole remonttivapaa ja riskitön. Pankkien suhtautuminen rahoitukseen on mennyt enemmän kieltäväksi kuin sallivaksi ja paljon kuuleekin tarinoita, miten rahoitus kohteelta on evätty, koska pankki näkee siinä ongelman. 

Asuntokaupan taantuma johtuu siitä, että niin ostajat kuin pankkikin kyttäävät etelä-Karjalan talouden näkymiä. Talouden näkymät vaikuttavat vahvasti siihen, mitä asuntojen hintakehitys tulee olemaan seuraavan kymmenen vuoden aikana. Jos edessä on paikallistalouden romahdus (vaikkapa esimerkkinä jonkun isomman toimijan loppuessa), romahtavat asuntojen hinnat. Silloin ei uuden kerrostaloasunnon ostaminen kannata, koska sillä tekee isot tappiot. Tämä on nähtävissä jo Imatralla. Asuntojen hinnat ovat romahtaneet sille tasolle, että uusien rakentaminen ei ole järkevää. Rakennuskustannukset ovat joka paikassa suunnilleen samat, jolloin tappio asunnon ostossa kasvaa heikoilla alueilla. Konkreettisesti ja rautalangasta väännettynä. Ei ole järkevää ostaa uutta kahdensadantuhannen asuntoa, jos myydessä siitä saa korkeintaan satatuhatta. Eikä sellaista kohdetta rahoita yksikään järkevä pankki.

Toinen ongelma varsinkin etelä-Karjalassa on se, ettei muualta ole tänne tarpeeksi tulijoita. Asuntotilanne on paikallisten osalta kyllästetty ja jotta uusien asuntojen rakentaminen kannattaisi, pitäisi muuttotappio saada käännettyä voitoksi. Se taas vaatii työpaikkoja, mikä kysyy investointihalukkuutta. Investointihalukkuus taas vaatisi uskoa alueen tulevaisuuteen. Ja niin kauan, kun naapurissa rajalle tuodaan enemmän panssarivaunuja kuin turistibusseja, ei usko idän ihmeeseen nouse. 

Koko Suomen osalta ongelma on kaikenlaisten kulutustuotteiden hintojen nousu. Vaikka hinnat kasvaisivat maltillisesti, nousu hiipii kulutukseen skaalan kautta. Eli pienikin nousu vaikuttaa, jos nousua tapahtuu jokaisessa tuotteessa. Tämä ongelma taas on yleis-eurooppalainen ja johtuu monesta ristikkäisestä kriisistä. Tänne pussinperälle vaikutus on ehkä suurempi kuin vaikka keski-Eurooppaan.

Kolmas etenkin hupikulutukseen vaikuttava tekijä on myös hallituksen tukia kiristävä politiikka. Kun tukirahat pienenevät, supistuu yksittäisen ihmisen kulutus minimiin. Rahaa ei oikeasti jää enää muuhun kuin ruokaan, asumiseen ja lääkkeisiin. Tässä syntyykin pieni moraalinen ongelma. Olen itsekin vahvasti sitä mieltä, että turhia tukimarkkoja pitää karsia. Meillä ei yksinkertaisesti ole laajaan tukiverkkoon enää rahaa ja jotta veroaste ei kasva kulutusta ehkäiseväksi tekijäksi, on pystyttävä säästämään.

Toisaalta taas tukiverkon tiukkeneminen näkyy omassa kukkarossa. Jos hupikulutus pysähtyy, ei minulla ole asiakkaita. Ja hallituksen kannalta taas - jos hupikulutus pysähtyy, ei arvonlisäkertymä pysy ennallaan ja yrittäjien maksamat tuloverotkin pienenevät. Tämän päälle tietenkin se, että lopettavat yritykset siirtyvät tilikirjassa debet-puolelta creditille. Oikeaa vastausta ongelmaan ei ole olemassakaan, vaan kyse on arvovalinnoista. Teet miten tahansa, teet väärin. 

Kuva: Pixabay

Oma talous huolettaa, mutta ei vielä pelota

Pohdin asiaa totta kai omalta kannaltani. Tällä hetkellä kulutuksen seisahtuminen ei näy viivan alla. Kalenteri täyttyy ehkä hitaammin, mutta täynnä se on edelleen. Sen takaavat laaja asiakaskunta ja varmaan se, että omat hommani osaan hoitaa niin hyvin, että asiakkaat pysyvät asiakkaina. 

Mutta helpolla raha ei tule. Pärjääminen pakkokulutuksen ulkopuolella vaatii joustavuutta, näkyvyyttä ja sitä, että yhtään hutia ei voisi lyödä. Tällä hetkellä esimerkiksi viime hetkellä perutut ajat ovat vaikeampia myydä kuin ennen. Niiden uudelleenmyynti vaatii selkeästi enemmän aikaa ja vaivaa kuin aiempina parina kesänä. 

Itse olen kuitenkin toiveikas sekä oman työn että etelä-Karjalan suhteen. Tällä hetkellä kaupungin organisaatio toimii aktiivisesti ja edelleen löytyy yrittäjiä, jotka uskaltavat ottaa riskejä ja tuottaa uutta. Esimerkiksi City-ravit oli tällaisesta huippuesimerkki. Hullu idea, mutta keräsi yleisöä ja sai varmaan liikkeelle sekä ihmiset että rahan. Vieläkin kaipaan sitä, että tänne saataisiin uusia työllistäviä yrityksiä ja kaipaan myös sitä, että löytyisi enemmän vielä jengaa raahata kotimaisia turisteja katsomaan paikallisia nähtävyyksiä. Tietä on jo raivattu, mutta maalissa ei olla. 

Luotan myös omiin asiakkaisiini. Vuosien mittaan pysyvää ja aktiivista asiakaskuntaa on kerääntynyt ja uskon totta kai omaan kykyyni palvella sekä vanhojen että uusien asiakkaiden tarpeita. Ja etenkin alkukesästä on jopa uusia asiakkaita kiitettävästi mahtunutkin kalenteriin. Y.rittäjyys on aina uskoa omaan tekemiseen.

Kyllä tämä tästä :)

Ps. Enää viikko töitä ja sitten koittaa parin viikon hengähdystauko, jee!!

Keski-ikäisten ihmisten huonon omantunnon lähteet

Kuva Pixabay / WenPhotos

Huono omatunto on keski-ikäisten ihmisten kroonistunein kansansairaus. Se puhkeaa viimeistään sen jälkeen, kun talouteen saapuu ensimmäinen lapsi ja jatkuu niin kauan, kunnes joko unohdamme kärsiä siitä tai sitten elämä armahtaa muuten lopullisesti. Kärsimme omantunnon tuskista liittyen eri rooleihin elämässä. Aika ajoin tunnemme olevamme huonoja vanhempia lapsillemme, huonoja lapsia vanhemmillemme, kehnoja puolisoita toinen toisillemme ja muutenkin tunnemme, että suoriudumme elämästään korkeintaan välttävin arvosanoin. Useimmilla meistä suurin kriitikko katsoo peilistä aamuisin.

Koska elämä on kiireistä, taantunutta ja monella tapaa erilaisten risteyskohtien värittämää, painimme kroonisesti riittämättömyyden tunteen ja epäonnistumisten kanssa - ja usein häviämme. Seikkailu elämän roolien viidakossa johtaa siihen, että lopputulos on 24/7/365 yhtäjaksoinen kaaos, jossa aika ei riitä mihinkään ja kaikki tehtykin jää kesken.

Asiaa ei helpota yhtään se, että elämästä tulee haastavampaa vuosi vuodelta. Työelämän kuormitus kasvaa sitä mukaa kuin vanhenemme ja oma suorituskykymme laskee. Eli pienemmillä resursseilla pitäisi saada entistä enemmän aikaan. Yhtälö on usein mahdoton. 

Ja sama pätee vanhemmuuteen. Se, mikä ennen oli luonnollinen elämäntapa, on muuttunut suorittamiseksi. Vanhemmuudesta on tullut temppurata, jossa keskiössä ovat lapset ja heidän kannattelunsa menestyjiksi. Enää ei riitä sama kuin 80-luvulla - kaikki menee hyvin, jos lapset säilyvät hengissä aikuisuuteen ja ne saa potkittua kotoa pellolle.

Mistä kaikesta me podemme huonoa omaatuntoa? 

Kuva: Pixabay / Camera-Man

1) Riittämätön vanhempi

Tunnen usein riittämättömyyttä vanhempana. Koska teen paljon töitä, ei aika riitä siihen, että voisin antaa sen määrän huomiota lapsille, jonka he ansaitsevat. Helppo vastaus on totta kai se, että tekisin vähemmän töitä. Se taas johtaisi toiseen huonon omantunnon alalajiin. Siihen, että haluan tarjota lapsille tietyn tasoisen elämän ja resurssit, mikä onnistuu vain tienaamalla riittävästi.

Olen lama-ajan lapsi. Omassa takaraivossa jyskyttävät valitettavan pysyvinä muistoina ajat, jolloin rahat eivät oikeasti riittäneet mihinkään. Omalla kohdallani se on johtanut taloudelliseen varmisteluun. Olen koettanut pitää huolen siitä, että töitä tehdään aina, kun niitä on, koska joskus tulee aika, ettei niitä ole. Tätä kutsutaan nimellä yrittäjän dilemma. Yrittäjä haalii itselleen kaikki mahdolliset työt, koska jossain universumissa on mahdollisesti olemassa aika, että työt ovat loppu ja rahaa ei tule. Onko se todellista? No ei tietenkään ole, mutta näin se ajatusketju menee. 

Parinkymmenen vuoden vanhemmuuden perusteella voin todeta, että lapsille annettu aika on aina parhaiten sijoitettua aikaa. Se on myös kaikkein kallisarvoisinta aikaa, sillä se ei koskaan palaa. Lapset kasvavat, muuttuvat taaperoista naperoiksi, naperoista teineiksi ja lopulta aikuisiksi. Heidän tarpeensa vanhempien suuntaan vähenevät vuosi vuodelta ja meidän merkityksemme heidän elämässään pienenee - halusimme sitä tai emme. Siinä on jotain yhtä aikaa suloista ja katkeraa. Lapsista on vaikea luopua lapsina, mutta ei voi olla tuntematta ylpeyttä siitä, että he muuttuvat itsenäisiksi yksiköiksi. Lopputulos on hauska ja hankala tunteiden sekamelska. 

Kuva: Pixabay /LeoEspina

2) Riittämätön lapsi vanhemmille

Meidän sukupolvemme on edellisiin verrattuna erilaisessa asemassa siksi, että me joudumme pitämään enemmän huolta myös omista vanhemmistamme. Se johtuu kahdesta seikasta. Toisaalta vanhempamme elävät pidempään kuin edeltävät sukupolvet, jolloin vietämme heidän kanssaan enemmän aikaa kuin ennen. Tämä on totta kai suuri onni, mutta toisille se voi olla myös taakka. Pidempi elämä tarkoittaa sitä, että elämä jatkuu vanhuudessa. Nuoruus ja aktiivinen keski-ikä pysyvät suunnilleen samanmittaisina. Ja ihmisen vanheneminen tarkoittaa väistämättä sitä, että vastaan tulee myös ongelmia niin fyysisen kuin henkisen jaksamisen kanssa. 

Parantunut ravinto ja terveydenhuolto sekä lääketieteen kehitys jatkavat ihmisen elinikää - ainakin fyysisesti. Mutta valitettavasti prosessoripuoli muuttuu kestävämmäksi hitaammin. Sen vuoksi kamppailemme usein muistiongelmaisten läheisten kanssa. Muistamaton ihminen vaatii paljon huolenpitoa ja aiheuttaa jatkuvaa huolta läheisille. Hän on tapaturma- ja onnettomuusaltis, mikä jyskyttää lapsen harteilla koko ajan.

Vastavuoroisesti yhteiskunnan tuki vanhustenhoidossa heikkenee jatkuvasti. Yhä enemmän vastuunkanto jää läheisten harteille, koska hoitoa ei ole saatavilla tai siihen ei ole varaa. Asiaa ei helpota sekään, että olemme hajaantuneet eri puolille maata tai jopa maapalloa. Jos pari sukupolvea sitten saatettiin asua kolmen sukupolven yhteistaloudessa, niin nyt eri sukupolvien fyysinen etäisyys saatetaan laskea tuhansissa kilometreissä. Pidempi etäisyys ei suinkaan hälvennä huolta, vaan tekee vain asioiden hoitamisesta vaikeampaa.

Kuva: Pixabay / sippakorn

3) Kuinka kohtelen itseäni

Poden huonoa omaatuntoa siitä, kuinka kohtelen itseäni. Valitettavan paljon laiminlyön oman sieluntemppelini perushuoltoa. Turhan usein liikunta jää väliin ja vaihtuu sohvan kutsuvaan nurkkaan. Tiedän kivuliaan hyvin, että tämä laiminlyönti kostautuu itselleni ajan kanssa. Fyysinen työ vaatisi parempaa kunnon ylläpitoa. Keho kuluu ja sitä pitäisi vastavuoroisesti treenata kohtaamaan ajan hampaan tekemät syömäjäljet. Yhtä hyvin tiedän myös sen, että fyysinen jaksaminen edesauttaa henkistä jaksamista. Hyvä lenkki, kävely tai salitreeni antavat buustia, jonka avulla myös mieli kevenee. Sen sijaan sohvalla hyvin istuttu ilta ei sitä tee. Olo on sumuinen, väsynyt ja vetämätön. Veikkaan, että jos Newton olisi elänyt, niin hänen painovoiman seuraava laki olisi koskenut sohvan muodostamaa magneettikenttää, joka vetää ihmistä puoleensa. 

Kirjoitin pari viikkoa takaperin myös suhteestani alkoholiin ja siitä, kuinka olen alkanut keventää kuormaa. Vaikka tämä mielipide voi olla hieman epäsuosittu, niin alkoholi on elimistölle myrkkyä. Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän juomisen vaikutukset tuntuvat kehossa. Se ei minullekaan tarkoita totaalikieltäytymistä, vaan asioiden järkevöittämistä. Turhat annokset poistamalla kiittävät vatsa ja pää. 

Minun suurin yksittäinen ongelmani on huono nukkuminen. Vaikka koetan pitää unirytmin tasaisena ja säännöllisenä, ei se aina onnistu. Toisinaan katson sarjoja tai elokuvia yömyöhään tai sitten pari drinkin jälkeen kärsin heikoista yöunista. Molemmat häiriöt ovat itseaiheutettuja - ja siten melko turhia. Hyvä yöuni pitää meidät suorituskykyisenä ja antaa energiaa päivään, jossa sitä tarvitaan. Paljonko unta sitten on tarpeeksi?

Nukun noin 6-7 tuntia yössä. Koetan käydä nukkumaan yhdentoista aikaan ja yleensä herään kuuden jälkeen, jotta olen seitsemältä hesarini lukeneena ja isolla kahvimukilla tankattuna valmis kohtaamaan päivän haasteet. Joskus viikonloppuna onnistun nukkumaan pidempään - se on luksusta. Kroonisten univelkojen lyhennysten kuittaaminen on makeinta maailmassa. Kun kroppa on levännyt saatuaan vaikka yhdeksän tuntia lähes yhtäjaksoista unta, se suorastaan kehrää. Noin pitkien unien onnistuminen tosin on lottovoittoon verrattavissa oleva sattuma.

Kuva: Pixabay / Zhugher

4) Menneiden valintojen aiheuttama huono omatunto

Suorittaja-sukupolven edustajana olen ehtinyt tekemään kaikenlaista. CV on tässä iässä jo kunnioitettavan pitkä ja kuljetulle polulle on mahtunut enemmän ylä- ja alamäkiä kuin tour de francessa. Elämän nykytila on menneiden valintojen summa. Osa meistä osaa suhtautua itseensä armollisemmin ja hyväksyy sen, että kaikki valinnat eivät mene nappiin. Itselläni ongelma on, että en osaa vieläkään olla itselleni riittävän armollinen valintojeni suhteen. Virheet ja väärät valinnat opettavat, ne kasvattavat vahvemmin meistä sellaisia, mitä olemme. Ja virheetön ihminen ei ole elämäänsä elänyt, vaan pelkästään varmistellut, että elämä jää elämättä ja nauttimatta. 

En itsekään ymmärrä näitä "en päivääkään vaihtaisi pois"-tyyppejä. Minä vaihtaisin - jopa vuosia tai melkein vuosikymmeniä. Rehellisesti puhuttuna opin elämään ja hyväksymään itseni lopullisesti vasta neljänkympin korvilla. Kasvuprosessini oli hidas ja kitukasvuinen kuin vaivaiskoivun elo Lapin tuntureilla - eikä lopputuloskaan sen kummoisempi ole ollut. Johtuen tuosta pohjoisen ilmaston pitkästä ja hitaasta kasvukaudesta, olen viidenkympin kohdalla luultavasti onnellisempi ja enemmän sinut itseni kanssa kuin koskaan ennen. Minulle ikääntyminen sopii.

Elämään kuuluvat virhevalinnat. Normaaliin kiertokulkuun kuuluu, ettei siinä mennä suoraa linjaa kohti onnistumista. Välillä mennään metsään, oikaistaan ja tehdään asiat uusiksi. Sitä prosessia nimitetään kasvuksi. Meidät erottaa toinen toisistamme se, kuinka suhtaudumme omiin virhevalintoihin ja kuinka otamme opiksemme epäonnistumisista. Ne, jotka myöntävät virheensä ja ottavat opikseen, kasvavat nopeimmin ja varmimmin. Heistä tulevat ne metsien jykevät punahongat.

Jos voisin aloittaa elämäni uusiksi, niin tietäisin, miten se pitäisi elää. Ihmisen elämän dilemma on se, että teemme nuorena ratkaisuja, joiden oikeellisuuden - tai virheellisyyden - näkee vasta aikuisena. Ja vasta aikuisena oikeasti tietäisi, miten elämä pitää elää. Eikä tätä oppia voi edes siirtää seuraavalle sukupolvelle, sillä leikin sääntöjen mukaan jokaisen sukupolven pitää vetää se elämä vihkoon omalla tavallaan. Paska peli - paskat säännöt. 

Kuva: Pixabay / tvjoern

5) Huono puoliso

Jokaisen ihmisen vuorokaudessa on samat 24 tuntia, jotka jaamme mieleisellämme tavalla. Kultaisen keskitien jaolla nukkumiseen menee 1/3 vuorokaudesta, työhön uhraamme 1/3 vuorokaudesta ja viimeinen kolmannes on sitä meidän omaa aikaa, jonka jaamme perheen, kotitöiden, harrastusten, ystävien ja kaiken muun elämään olennaisena kuuluvan sälän kesken. 

Useimpien keski-ikäisten elämän (anteeksi stereotypiani!!) primääririnki koostuu puolisosta, lapsista ja omasta lähisuvusta. Kun lapset ovat pieniä tai vanhemmat vanhoja, ne imaisevat juuri tuosta omasta ajasta merkittävän osan. Legendaaristen ruuhkavuosien aikaan perheen vanhempien (yhden tai useampien) aika kuluu puhtaasti lasten ja kodin eteen tehtävään työhön ja jonnekin sinne treenikuljetusten, viikkosiivousten ja kauppareissujen väliin koetetaan survoa myös aikuisten aika. Ruuhkavuosien aallokossa suurin kärsijä on juuri parisuhde.

Valitettavan usein aikuisten välinen suhde on se niin sanottu joustava elementti elämässä. Se taipuu, joustaa, antaa periksi ja välillä katoaa, kun ajalle ja huomiolle on tärkeämpiä ottajia. Se parisuhde on myös elävä elementti elämässä. Jos sitä ei ruoki ja vaali, se myös kuolee. Aikuisten välisestä suhteesta tulee puhtaasti funktionaalinen bisnes-suhde, jossa ainoastaan hoidetaan asioita, eikä toinen toista. 

Hyvä parisuhde kestää myrskyt ja se kestää myös ne ajat, jolloin sille ei riitä aikaa. Mutta se kaikki vaatii työtä. Pysyäkseen hengissä parisuhde vaatii huomiota ja toimiakseen se vaatii, että sillä on merkitystä nimenomaan aikuisten välisenä suhteena. Funktionaalinen kämppis-suhde, jossa pelkästään jaetaan työt tasaisesti keskenään ja piirrellään suorat viivat perhekalenteriin, ei ole parisuhde. On surullista nähdä, kuinka monien ihmisten suhteet kaatuvat ajan ja huomion puutteeseen. Ne kaatuvat, koska niissä annetaan liikaa periksi kaikelle muulle. Työt vievät aikaa, lapset vievät aikaa, koti vie aikaa. Ja lopulta sitä energiaa ei riitä enää muuhun. Iltaisin sänkyyn kaatuu kaksi elävää ruumista, joiden viimeinen mielenkiinnon kohde on se vieressä makaava toinen aikuinen.

Ehkä ongelma on siinä, että sitä parisuhdetta ei nähdä riittävän tärkeänä. Kuvitellaan liikaa, että parisuhteen voi siirtää loputtomiin syrjään tai eletään elämää, jossa joskus tulee aika, jolloin aikuisten suhde kaivetaan jostain varaston perukoilta ja otetaan uudelleen käyttöön.

Parisuhteen ongelma on myös se, että siitä on tehty liikaa suorittamista. Arjen kiireetöntä oleilua ei nähdä arvokkaana, vaan haetaan turhankin paljon elämyksiä. Elämää ei ole eletty, jos ei Kreikan valkeita rantahietikoita ole nähty kolme kertaa vuodessa. Joskus parhaaseen parisuhteeseen riittää kiireetön ilta kotona kaksin ilman puhelimia, lapsia tai someja.

Suomessa ollaan huolissaan lapsiluvun pienenemisestä. Lapsiluku ei tule kasvamaan, jos ei opita ensin elämään kaksin aikuisten kesken. Perheen sokkeli valetaan aikuisten suhteesta ja vasta kun perusta on riittävän tukeva, voidaan sen päälle rakentaa tukeva perhe, jossa lapsille on hyvä kasvualusta. 

Kuva: Pixabay / Trudi90

Grande final - kuinka huonon omantunnon kanssa tulee toimeen

Huonon omantunnon tuskia ei saa napista käännettyä pois. Ne seuraavat meitä halusimme tai emme. Se tavallaan kuuluu siihen keski-ikäisen ihmisen peruspakettiin. Lohtua tunnontuskiin ei kannata hakea pullosta, eikä niitä voi siirtää muidenkaan hartioille. Tästä elettäväksi tarkoitetusta elämästä on valitettavasti selvitettävä ihan itse. 

Paras lääke huonoon omaantuntoon ovat itsearmo ja maalaisjärki. On opittava antamaan itselle anteeksi se, ettei ole täydellinen tai että omat kyvyt ovat aina vajavaiset. Tämä pätee yhtä lailla vanhemmuuteen, arkielämään kuin parisuhteeseenkin. Oman vajavaisuuden hyväksymisessä auttaa myös tieto siitä, että me kaikki keski-ikäiset seisomme samassa suossa.

Kaikkia elämässä tehtyjä virheitä ei saa millään korjattua, eikä tarvitsekaan. Nuo pintaan tulleet kolhut antavat jokaisen elämälle ne persoonalliset muodot ja ohjaavat meitä kohti parempaa minää - jos niistä osaa ottaa opikseen. Virheiden välttelyä tärkeämpää onkin ottaa niistä opiksi. 

Paras lääke huonoon omaantuntoon ovat kuitenkin hyvä huumori ja ystävät. Kun omia murheitaan oppii jakamaan jonkun hyvän ystävän kanssa, huomaa mieltä painavien huolten olevan lopulta arkisia. Ja pienellä keittiö-sosiologisella istunnolla moni pieni ongelma saadaan ratkottua ja elämä menee entistä kevyemmin eteenpäin. 

Henkilökohtaisesti paras lääkkeeni elämän vastoinkäymisissä on hurtti huumori ja se, että asioihin pystyy suhtautumaan riittävällä keveydellä, vaikka joskus vituttaakin. Suurin osa arkielämän ongelmista on joko merkityksettömiä tai sellaisia, ettei niihin itse voi vaikuttaa. Merkityksettömät asiat kannattaa ohittaa ja niihin asioihin, joihin ei voi vaikuttaa, ei kannata uhrata turhan paljon energiaa. Pääasia on uskoa, että elämä kantaa ja näyttää tiensä. 

Oltiinpa Lietsussa

 

Joensuulaiselle postitalo on postitalo

Saimme vaimon kanssa kutsun ystäväni 50-vuotisjuhliin Joensuuhun ja päätimme samalla yöpyä ja nautiskella kesäisestä viikonlopusta Joen kaupunnissa. Koska olemme laiskoja keski-ikäisiä ihmisiä, aloittaisimme mielellään sunnuntain hyvän aamupalan parissa, joten viime aikoina suosimamme AirBnb:t jäivät suosiolla väliin. Päätimme myös vältellä vihreän kortin mafian paikkoja ja suosia mieluummin jotain pienempää itsenäistä majataloa. Sitten ei kun google käteen ja etsimään. Ison G:n ja parin ystävän suosituksesta varasimme huoneen Joensuun keskustan Lietsu Boutique Apart-hotellista.

Sisäänkäynti

Keskustassa ja joenvarrella

Lietsun ensimmäinen yllätys oli sen osoite. Meille vanhoille joensuulaisille postitalo on ikuisesti postitalo, vaikka sen siinä kuuluisassa voissa paistaisi. Lietsu on sijoitettu entisen valtion byrokratialinnakkeen kahteen ylimpään kerrokseen, joten näkymät ovat käytännössä melkein parasta, mitä Joensuussa voi tarjolla olla. Talon toisen puolen ikkunat osoittavat Pielisjoelle ja ikkunasta saa näkymän upeasti kanavalle ja jokivarteen. Meillä ei valitettavasti käynyt niin hyvä tuuri, että olisimme saaneet jokinäkymän, mutta pienistä ei lasketa. 

Sijainti keskustassa Rantakadun varrella on erinomainen. Kaupat ja etenkin minulle rakas tori ovat kivenheiton päässä (ja sen kiven jaksaisi heittää tällainen heikkokätisempikin). Toisaalta taas hotellin ovelta pääsee suoraan kävelemään Pielisjoen varteen ja tutustumaan rannan terassitarjontaan. Teimme pienen kävelykierroksen Taitokorttelissa ja jokivarressa. Kesäisen aurinkoisessa illassa paikat kuhisivat elämää ja ihmisiä. Jopa minulle tuli vanhassa kotikaupungissani olo, että olen turistina vähän kauempana kotimaasta. Joensuu on onnistunut pitämään hengissä keskustan ja torin, jossa ihmisiä näkee viettämässä aikaa. Totta kai tällaisena kanta-karjalaisena omat suosikki-kaupunkini ovat muutenkin nämä torien ympärille rakentuneet markkinakaupungit, kuten Joensuu, Kuopio, Mikkeli tai vaikka kesäinen Savonlinna. 

Jokainen huone on nimetty persoonallisesti karjalaistyyliin

Ystävällinen henkilökunta ja siistit huoneet

Hotelli reception sijaitsee talon viidennessä kerroksessa. Sinne pääsee joko portaita pitkin tai maailman pienimmällä hissillä, johon kahden ihmisen ja matkatavaroiden sovittaminen on tetriksen mestaruusotteluun verrattava suoritus. Aamupalalla mietimme, mikä urakka kalusteiden raahaaminen huoneisiin ja vastaanottoon on ollut. Kantajajoukkoa ei käynyt kateeksi edes näin vuosia jälkikäteen.

Pienen hotellin parhaat käyntikortit ovat ystävällinen henkilökunta sekä tilojen siisteys. Lietsussa molemmat ovat onnistuneet täydellisesti. Pientä hotellia pyörittää selkeästi kompakti porukka ja heistä kaikista välittyy perheenomainen kodikkuus. Tilat ovat perus-siistiä siistimmät ja linja on samanlainen niin yleisissä tiloissa kuin huoneissakin. Jouduimme etsimään huoneessa yhtä korvakorua sängyn alta ja oli melkoinen yllätys, kun meitä ei väijynyt hotellien perinteinen villakoira-armeija, vaan lattia oli pölytön myös sieltä, minne silmä ei aina yllä. 

Huoneet sekä iltaisin yleiset ovet toimivat avainkoodilla. Kirjautumisen jälkeen tiedot huoneen numerosta kilahtavat myös sähköpostiin ja tekstiviestillä puhelimeen, joten unohtamisen vaaraa ei ole. Ainakin itsellä on joskus vaikeuksia muistaa, mikä se huoneen numero on, jolloin avainkortin kuorta joutuu pitämään suotta mukana. Koodilukot ovat uuden sukupolven laitteita ja toimivat kuin ajatus. Vanhemmissa koodilukoissa metodi on "näppäile-kiroile-näppäile uudelleen hitaammin-odota-pääse sisään", mutta Lietsussa ovet toimivat kuten niiden kuuluu eli "type´n´go". Pienillä jutuilla tehdään eroa muihin.

huoneessa selvisi myös nimen alkuperä

Persoonalliset huoneet ja sisustus

Lietsu Boutique Apart hotel on ainakin sisustuksesta päätellen ajateltu perinteisten hotellimatkailijoiden lisäksi myös sellaiselle matkustajatyypille, joka viipyy vieraana pidemmän aikaa. Tällaisia voisivat olla työmatkojen takia paikkakunnalla oleilijat tai vaikka pidempää retkeä tekevät. 

Ensimmäisenä huoneesta huomaa tilavuuden. Neliöitä on perus-scandicia selvästi enemmän ja tila on viihtyisä. Seinien tapetit ovat kodikkaat ja luovat viihtyvyyttä. Seuraavana silmät kiinnittävät huomion huoneen mini-keittiöön, josta löytyy astioiden ja mikroaaltouunin lisäksi myös tiskikone, liesi ja kunnon tiskiallas. Pesuhuoneessa on pakollisen suihkun lisäksi myös pesukone. Jos olisin vaikka pidemmällä työmatkalla, vähentäisi pesumahdollisuus tarvittavan vaatereservin määrää ja lisäisi elämisen vaivattomuutta. Pyykit saa kuivumaan kuivaustelineelle, joka myös huoneesta löytyy.

Tällaista keski-ikäistä lähes kaiken nähnyttä matkustajaa ilahduttaa huoneen yksilöllisyys. Seinien tapetit ja sisustuksen karjalaisvivahteet erottavat Lietsun bulkki-hotelleista. Huoneessa viihtyy pidempäänkin kuin on pakko. Jokainen huone on persoonallisesti nimetty karjalaisten perinteiden mukaan ja nimille löytyy myös selitys huoneesta. Lietsu kunnioittaa karjalaisuutta oivalla tavalla myös aamiaishuoneen sisustuksessa. Kyseessä on rohkea veto olla erilainen. Mie kyll tykkäsin!

Huoneet ovat epähotellimaisen kodikkaita. Olen jo jokusen vuoden hieman vältellyt yksitoikkoisia ja mitäänsanomattomia hotellihuoneita, joiden ainoa sisustuksellinen tavoite on prismamainen samankaltaisuus. Menitpä mihin tahansa kaupunkiin, löydät varmasti samanlaisen hotellihuoneen ilman turhia yksilöllisiä krumeluureja. Suuremmat hotelliketjut eivät vieläkään tunnu tajuavan, että he kilpailevat kotimajoitus-asiakkaiden kanssa samasta markkinasta ja häviävät taistelun 6-0, koska hinta ja laatu eivät enää kohtaa. Hintaa on etenkin suurissa kaupungeissa liikaa ja vastinetta rahalle liian vähän. Ratkaisu on suuruuden ekonomian sijaan pienuuden kodikkuus, joka Lietsussa toteutuu hienosti.

Hotelli on myös huomattavan hiljainen. Tämä voi tietenkin johtua siitä, että viikonloppuna vierailijoita oli vähemmän, mutta ilmeisesti vanhan virkamieslinnakkeen seinät on betonoitu niin paksuiksi, että naapurihuoneista ei meteli pääse häiritsemään. Nukkuminen kaupungin sykkeen yläpuolella onnistui jopa tällaiselta unihäiriöiseltä.

Aamiainen on laadukas, kompakti ja karjalainen

Suussasulavat sultsinat aamiaisella

Sain jo etukäteen vinkin, että Lietsun aamiaisella tarjottavat karjalanpiirakat ovat jotain, mitä kannattaa odottaa. Kertojat olivat oikeassa, mutta vähättelivät. Syötyäni selkeästi käsintehtyjä oikeita karjalanpiirakoita, tunsin pientä myötähäpeää muiden hotellien tarjoamien uunilämmitteisten cocktail-piirakoiden puolesta. Totta kai pienellä on mahdollisuus tehdä asiat paremmin, koska syöjiä on vähemmän, mutta silti... Ja ihan super-suurena bonuksena aamupalalla oli suussasulavia sultsinoita. Jo lapsuudessa opin syömään tuota karjalaisherkkua, jota mummoni valmisti. Pakko tunnustaa, että oli ihan liki, ettei pieni onnenkyynel tipahtanut silmäkulmasta. 

Kaiken kaikkiaan aamupala oli kattava, laadukas ja kompaktin kokoinen. Sen sijaan, että vedettäisiin överiksi artikkelien määrässä, on panostettu laatuun ja sopivaan kattavuuten. Oikeastaan ainoa, mitä vähän kaipasin, oli teräspannusta kaadettava pannujauhatteinen kahvi, joka olisi sopinut tunnelmaan paremmin (vinkkiä saa käyttää, mut ei oo pakko).

Huone on kodikas ja siisti

Kodikas keskustan pakopaikka matkailijalla

Lietsu vei sydämeni jo ensimmäisellä yöpymisellä. Kodikkuus, ystävällisyys ja siisteys sekä selkeä toimivuus erottaa pienen yksityisomisteisen hotellin massiivisista kilpailijoistaan. Lietsussa bonukset eivät tule kortilta, vaan tunnelmasta. Huoneiden persoonallisuus kutsuu viihtymään pidempään. Ja jopa vanha paatunut joensuulainen pääsi aitoon turistitunnelmaan. Lietsu erottuu edukseen. Huoneiden hinnoittelu on laatuu nähden järkevä ja hinnoittelussa on noudatettu keski-eurooppalaista ajatusta, että huoneen voi ottaa joko aamiaisella tai ilman (mielipiteeni varmaan arvaatte lukemalla tuon yläpuolen fiilikset aamupalan tarjonnasta).

Kiitos Lietsu - pysy aina pienenä, kodikkaana ja erilaisena. Ole se gallialaiskylä Joensuun keskellä, joka taistelee ketjuhotellien yksitoikkoisuutta ja persoonattomuutta vastaan. Pidä henkilökuntasi tyytyväisenä, koska heidän ystävällisyys ja palveluilo on paras käyntikortti, jonka voit saada. Säilytä suussasulavat karjalanpiirakat aamupalalla ja karta helppoutta ja mitäänsanomattomuutta. Olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet.

PS. Tämä teksti ei siis ole mikään kaupallinen yhteistyö. Kirjoitan tämän täysin vapaaehtoisesti saamatta tästä mitään muuta kuin hyvän mielen siitä, että kunnoitan paikallisten yrittäjien ja heidän henkilökuntansa työtä. 

PPS. Pahoittelut kuvien köpöstä tasosta. Blogin lukijat kyllä tietävät, etten varsinaisesti ole mikään mestarikuvaaja, joten otin miten kykenin ja luultavasti rikoin kaikkia suurten somepersoonien sääntöjä, koettakaa kestää!