Hieman tavoitteellisesta kirjoittamisesta

Kuva: Pixabay / jestemrobert

Olen kirjoittanut erilaisia tekstejä kohta parin vuosikymmenen ajan. Suurin osa teksteistä on suljettu muistikirjojen sivujen sisälle, eikä niiden ole tarkoituskaan saavuttaa päivänvaloa, vaan jäädä perikunnan riesaksi komeron ylähyllylle. En ole koskaan ollut mikään päiväkirjan pitäjä. Ra(s)kas Keski-ikä on minun versioni päiväkirjasta.

Toistaiseksi näkyvin kirjallinen tuotokseni on tämä blogi. Siihen olen kirjannut elämääni, tapahtumia ja myös koko suomalaisen yhteiskunnan elämää vuosia. Nämä jäljet jäävät virtuaalimaailmaan näkyville niin kauan kuin alusta elää. Blogin aloitin alunperin siksi, että saan jonkinlaisen julkisen alusta ajatuksilleni. Halusin jollain tapaa ilmaista itseäni, mutta samalla myös kirjoittaa pysyvämmin muistiin elämäni tapahtumia.

Edelleen käväisen lukemassa vanhoja tekstejä, koska Ra(s)kaan Keski-iän sivuille on kirjattu oman elämän ylä- ja alamäkiä. Palaan mukaviin hetkiin ja muistelen vanhoja. Joskus tekisi mieli korjata sanamuotoja tai jopa sisältöjä, mutta autenttisuutta on kunnioitettava, vaikka se vähän kirvelee.

Blogi on ollut koulu. Se on opettanut kirjoittamaan ja siirtämään tajunnanvirtaa muistikirjan syheröistä ihmisen luettavaan muotoon. Blogi on myös ollut terapiapaikka. Kun lukee omaa tekstiään, tajuaa myös omia ajatuksiaan paremmin. Näkee itsensä ulkopuolisena ja osaa jotenkin fiksummin analysoida, mikä tässä elämässä on pielessä.

Kuva: Pixabay / Pexels

Runoja, satuja, kaikkea muuta kirjallista

Blogin lisäksi olen kirjoittanut muutakin. Kun viimeinen lapsi oli pieni, kirjoitin hänelle tarinoita ja satuja. Paras palaute, mitä olen koskaan saanut kirjoituksista oli se, kun lapsi palasi tänä kesänä yhden vanhan sadun pariin ja sanoi sen olevan edelleen hyvä. Olen onnistunut sentään jossain.

En rajaa itseltäni mitään pois. Olen testannut runojen kirjoittamista - ei ehkä ominta alaa, mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoista. Viime aikoina olen huomannut vielä, että kotimainen runous nostaa taas päätään. Luulen, että kotimaisen musiikin suosio ja lyriikoiden arvostus heijastuu kirjoitettuun runouteen. Runoushan on sanataidetta parhaimmillaan. Pieneen määrään tekstiä riimitellään tarina. 

Ja jotta oppisin, olen tehnyt työelämää koskevia artikkeleita enemmän faktapohjalta kokemusasiantuntijana. Näitä on julkaistu LinkedIn:ssä ja pari taitaa löytyä Duunitorin sivuiltakin. Työelämä kiehtoo minua ja sen lainalaisuuksien ruotiminen etenkin esimiesasemasta oli mielenkiintoista. Nyt voisin tehdä samaa yrittämisestä. Viiden vuoden aikana kerätyt opit olisi hyvä jakaa eteenpäin, jotta joku saisi niistä joko inspiraation uudelle uralle tai oppeja yrittäjänpolun alkuun. Samanlaisia tekstejä olen itsekin kahlannut ennen kuin pistin Y-tunnuksen hakuun. 

Kuva: Pixabay / Ofuss

Kirjoittamaan oppii lukemalla

 Ennen kuin opin kirjoittamaan, tein valtavasti töitä kirjan sivujen vastakkaisella puolella - lukijana. Olen lukenut erilaisia kirjoja käytännössä siitä saakka, kun opin lukemaan - ja sain kirjastokortin. Kirjaston löytäminen ja sen sisällön rikkaus on ollut ensimmäinen askel opiskelussa minkään sortin kirjoittajaksi.

Kukaan ei ole Waltari syntyessään, paitsi kaikki Waltarit. Jotta oppisi kirjoittamaan, on luettava muiden tekemää kirjallista tuotantoa. Minun kirjoittajan tieni on lähtenyt Joensuun Rantakylän sivukirjastosta, jonka lasten- sekä aikuistenosaston kahlasin läpi ennen aikuisuutta. Oli maagista löytää uusia kirjoja ja kirjasarjoja. Sivuille painetut seikkailut veivät uusiin maailmoihin ja loivat eläväksi kirjoittajan luomat hahmot. Luin Enid Blytonin Viisikot ja Seikkailu- sarjat. Ahmin Edgar Rice Burroughsin tekemät Tarzan- ja Mars-sarjat. Noiden kanssa lukulistalla oli liuta muita nuorten kirjoja ennen kuin tajusin pelanneeni lastenosaston läpi ja oli aika siirtyä seuraavalle tasolle. Minulla on päässäni jopa tarkka muistikuva, kun seison ensimmäistä kertaa kirjaston aikuistenosaston ensimmäisen hyllyn päässä ja mietin, että kaikki nämä kirjat ovat lukematta.

Nykyinen lukemistoni kattaa kaikenlaista kirjallisuutta. Luen kaunokirjallista bulkkia ja vakavampaa proosaa. Selaan ja ahmin tietokirjallisuutta, etenkin toisen maailmansodan historiaa sekä muusikoiden ja urheilijoiden elämänkertoja. Tästä olen kirjoittanut täällä blogissa aiemminkin.

Lukeminen kertoo, miten tekstiä tuotetaan. Jos et ole lukenut romaania, et voi tietää, mitä sen pitäisi sisältää. Muiden tekstien lukeminen auttaa löytämään omaa ääntä ja kirjallista ilmaisumuotoa. Fiksu ei kopioi, eikä ota vaikutteita liikaa. Mutta fiksua on tutkia erilaisia kirjoitustyylejä ja -tapoja.

Vanhoista kirjailijoista kaksi suosikkiani ovat nyt ja aina Mika Waltari ja Leon Uris. Molempien historiaan sidotut eepokset vievät mukanaan. Kirjoitustyyli on dieselmäinen - alku on hidastempoista ja käynnistyminen vaatii vähän hehkua. Mutta kun kirjassa saa kierrokset päälle, ei lukemista voi lopettaa. Etenkin Waltarin tiiliskivissä monilla loppuu usko ensimmäiseen sataan sivuun. Hahmot ja tarinat ovat vaikeaselkoisia ja rytmiä on hankala löytää. Mutta kun alun on saanut runnottua väkisin läpi, ei kirjaa voi enää jättää kesken.

Hyvää kirjaa tulee aina ikävä, kun sen on lukenut. Kun pääset viimeiseen kolmannekseen, toivot, etteivät sivut ihan vielä loppuisi. Tarina ja hahmot ovat syöpyneet sisuksiin niin, että luulet niiden olevan jopa tuttujasi. Tällainen hahmo on esimerkiksi Jussi Waltteri Vares, Reijo Mäen rosoinen yksityisetsivä, jonka lähes kaikki tarinat löytyvät omasta kirjahyllystäni. Kun tyypin seikkailuja lukee vuosikymmenen, on hänestä väkisin tullut vähän tuttu. 

Kuva: Pixabay / Un-perfekt

Haaveena romaani

Ultimaattinen ja eittämättä suurin haaveeni kirjoittajana on luoda kustannettu kaunokirjallinen romaani. Tavallaan se kirjallinen ympyrä sulkeutuisi, kun kirjaston hyllyillä olisi kirja, jonka selkämyksessä komeilee oma nimi. Joku aikuisuuden alkumetreillä tarpova ihmisenalku saattaa tarttua kirjaani ja saada siitä alun omalle tielleen.

Ja on yritetty, on saatana kirjoitettu. Romaanin alkuja on koneiden kovalevyt pullollaan. On hyviä ideoita, jotka on kirjattu ylös ja sommiteltu pitkälle valmiiksi. On muistikirjojen sivumarginaalissa olevia hahmoja, lauseita tai tapahtumia. Parhaimmillaan olen kirjoittanut jopa koko käsikirjoituksen saamatta sitä kustantajalle läpi. Ehkä se paras idea tai tuotantotapa on odottanut löytäjäänsä.

Käsikirjoitukset olen kirjoittanut ideoina paperille. Mitä tapahtuu, kuka tekee ja mitä tekee. Kirjan kulku on noin-arvioituina lukuina ja niiden sisällä ranskalaiset viivat. Homma on yleensä tyssännyt ajan puutteeseen sekä uskon loppumiseen omaan ideaan. Edelleen tuolla kovalevyllä on ainakin pari sellaista kirjan alkua, joiden tekemiseen uskon jollain tasolla ainakin itse "sitten joskus". 

Romaanissa kiehtoo ajatus siitä, että luot tarinan, jossa on oma maailma ja sen sisältämät hahmot. Hahmot antavat mahdollisuuden olla jumalana kaunokirjallisilla elämillä ja luoda niille tapahtumia ja elämänjanaa. Voit leikkiä tyypeillä ja antaa heille tilaisuuden kokea mitä vaan. En kirjoita menestyksen tai tuoton takia. Kumpikin ovat huonoja lähtökohtia itseä kiinnostavalle tekemiselle. Haluan luoda jotain, mikä tuottaa iloa muille. Ja totta kai haluan todistaa itselleni, että romaanin tekeminen on mahdollista.

Kuva: Pixabay / Webandi

Puolivalmis tuotos

Kesällä sain inspiraation tarinasta, jota nyt kirjoitan. Kirjan käsikirjoituksesta on valmiina 7/8 eli aletaan mennä loppuliukuun. Muutama vuosi sitten en olisi hiiskunutkaan tekemisistäni, mutta tällä kertaa minulla on jotenkin vahva usko siihen, että saan työstettyä käsikirjoituksen ainakin kustantajalle saakka. Sehän ei tietenkään takaa vielä mitään, vaan työn pitäisi kiehtoa kustantavaa tahoa niin paljon, että se saisi julkaisuluvan. Mutta tällä hetkellä minulle riittää se, että tekisin tuo työn edes loppuun.

Tällä kertaa olen kirjoittanut täysin poikkeavalla tavalla. En sketsannut, en tehnyt yhtään muistiinpanoja tai ennakkosuunnitellut. Olen vain orjallisesti kirjoittanut tarinaa eteenpäin kronologisesti. Homma lähti sellaisesta "opettele kirjoittamaan"-haasteesta. Huomasin, että pääni ei kirjoittamisen suhteen (tai minkään muunkaan) ollut enää tikissä. Jotta pääsin edes blogitarinoissa eteenpäin, piti antaa päälle "hyppystartti". Siksi aloin kirjoittaa kaksi sivua päivässä ajatuksella "kirjoita mitä vain, kunhan paperi täyttyy".

Tuon kahden sivun pakkokirjoittamisen tuloksena kehittyi tarina, johon syntyivät hahmot ja heidän elämänsä. Pikkuhiljaa tarina vei minua eteenpäin sellaisella voimalla, etten voinut enää jättää asiaa sikseen. Nyt tuo käsikirjoitus on pakko työstää loppuun ja saattaa julkaisukuntoon. Tehköön sen kelvollisuudesta päätöksen joku viisaampi. 

Kuva: Pixabay / ds_30

Tarina kulkee päässä

Kun kirjoitan blogitekstiä tai tällä kertaa kaunokirjallista tarinaa, kulkee teksti eräänlaisena nauhana päässä. Siis käytännössä kuulen itseni kertovan minulle tarinaa, jota koetan jäljentää paperille (tai ruudulle). Nyt tuo tarina on kulkenut päässäni kahden kuukauden ajan ja kehittynyt sitä mukaa paremmaksi. Tuon sisäisen kerronnan takia minun on kirjoitettava auki jotain joka päivä. Jos jätän kirjoittamisen pariksikin päiväksi, katoaa tarina päästä ja lanka katoaa. Tarinasta uudelleen kiinnisaaminen on vaikeaa, enkä sen vuoksi haluaisi luopua hyvästä alusta. 

Kirjoittamiseen pätee sama sääntö kuin kaikkeen muuhun harrastamiseen. Sitä oppii vain tekemällä. Kirjoittamista ei opi kuin kirjoittamalla ja treenaamalla kehittyy paremmaksi koko ajan. Oikotietä tai mitään erityistä lahjakkuutta ei ole. Ja myös kirjoittamisessa pitää uskaltaa epäonnistua. Vaikka kirjoitan kaksi sivua päivässä, se ei tarkoita kahta sivua valmista tekstiä. Joskus joudun pyyhkimään puolet edellisen päivän tuotoksesta pois, koska sisältö on kuraa. Mutta kirjoittamalla lisää jalostuu kura savitiiliksi, joiden varaan rakentuu kokonainen maailma. 

Kirjoitan nykyisin siksi, että en enää häpeä mitään. Nuorempana olisin luultavasti ollut nykyistäkin lahjakkaampi kirjoittaja, mutta häpesin liikaa sitä, mitä halusin tehdä. En uskonut omiin kykyihin, enkä pitänyt harrastusta sen arvoisena, että olisin panostanut siihen tarpeeksi. Kirjoittaminen oli jotenkin noloa ja omat vaatimukset lopputulokselle liian kovia.

Nyt kun vanhempana olen luopunut vapaaehtoisesti koko häpeän viitasta, uskallan ilmaista itseäni vapaammin ja vahvemmin. Tämän kappaleen toivon lukevan vaikka yhdenkin viisitoista-vuotiaan, joka miettii, voiko harrastaa runoutta, kirjoittamista tai muuta luovaa. Kyllä voi ja pitää voida. Häpeä ei saisi estää yhtään ihmistä luovuuden tieltä. Häpeä on oman pään sisällä olevaa ennakkoluuloa itseä ja omia kykyjä kohtaan. Se ei ole todellista väheksyntää kenenkään tekemisiä kohtaan.

Kuva: Pixabay / Printeboek

Raskainta on tarkastaminen ja itsekritiikki

Itse kirjoittaminen ei ole koskaan ollut minun ongelmani. Sanoja paperille tulee kuin porolta paskaa. Ongelma on sen tekstin siivoaminen. Blogi ei ole koskaan niin sniidu sanamuodoista tai tekstin 100% toimimisesta. Täällä kelpaa vähän skrodempikin jälki. Toki luen kaikki tekstini pariin kertaan ennen julkaisua ja korjaan sekä stilisoin, mutta en tykkää siitä yhtään. Olisi kiva, kun kaikki teksti tulisi päästä ulos valmiina ja siistittynä. 

Mutta annapa olla, kun tekstiä on 160 liuskaa. Se tarkastaminen ja kriittinen ajattelu on potenssiin kymmenen. Ei hirveästi kiinnostaisi kahlata omaa kirjaansa läpi kolmeen kertaan, muistaa kaikki epäjohdonmukaisuudet tai toistot ja viilata sanamuodot kerta kerralta virtaviivaisemmiksi. Nyt kun olen viimeisen tarinan tekstejä hieman korjannut jo kirjoitusvaiheessa, huomaan tekeväni tekstistä suoraan ääneenlukukelpoisempaa - siis käytännössä äänikirjakelpoisempaa. Siistin sanoja niin, että niiden lukeminen ääneen olisi helpompaa ja notkeampaa ja kuulijalle armollisempaa. 

Todelliset kirjailijat kuulemma hiovat, viilaavat ja tehostavat tekstiä moneen kertaan, jotkut jopa vuosia. Minua sellainen ei voisi vähempää kiinnostaa, vaikka se todellisuudessa on puolet tarinan kirjoittamisesta. Olen liian kärsimätön. Odotan liikaa, että joku muu saa tekstin luettavakseen (ihan sama pätee muuten näihin blogijuttuihinkin). Mutta tuohon tarkistustyöhönkin on vain nöyrryttävä.

Jollain tapaa toivon salaa vähän sateista ja synkkää syksyä, että inspiraatio kirjoittamiseen säilyisi. Toivon todella, että saan käsikirjoituksen maaliin niin, että sen voi lähettää eteenpäin. Ja totta kai salaisissa haaveissa on saada kirjoitukselle hyväksyntä, jotta tekstin näkee joku muukin kuin minä. 

PS. Lisäsin blogin sivupalkkiin palautelomakkeen, jos jollekin tulee salaisempaa asiaa, jota ei kommentteihin voi heittää. Saa käyttää, muttei oo pakko.

Musiikki nuoren näkökulmasta - vieraskynä by Taru

 Kuten viimeksi lupasin, niin tällä kertaa blogin tekstin kirjoittaja on ensimmäistä kertaa joku muu kuin minä. Lainasin kynää ja blogialustaa tyttärelleni Tarulle ja pyysin kirjoittamaan, miten hän kokee musiikin kuuntelun ja mitä musiikki merkitsee nuorelle ihmiselle.

Teksti on Tarun, en ole korjannut muuta kuin kielioppijuttuja. 

Olkaa hyvä!

Kuva: Pixabay / whoalice-moore

Heippa! 

Mun nimi on Taru. Oon syntynyt vuonna 2013 (siitä vaan laskemaan ikää :D ). Kirjotan tähän blogiin koska haluan tuoda oman näkemykseni esiin musiikista (ja myös iskän pyynnöstä).

Musiikin kuuntelu

Kuuntelen aika monenlaista musiikkia. Lempiartistejani ovat esim. Sanni, ja uusimpana kuuntelulistalleni on päässyt Katseye. Kuuntelen siis monenlaista pop-musiikkia. olen kuunnellut Sannia jo aika pienestä mutta silti en osaa kertoa, miksi sitä kuuntelen. Yksinkertaisesti - se vaan on hyvä! Katseyeta olen alkanut kuunella vasta aika pieni aika sitten. Ensimmäisen kerran näin Pinterestissä jonkun tanssivideon heidän biisistä ja tykkäsin siitä heti! K-pop -kulttuuriin tutustuin jo muutama vuosi sitten. Sieltä löysin Blackpinkin, mutta he lopettivat muutama vuosi sitten (ja jatkoivat tänä vuonna taas). Olen sellainen ihminen, jonka kiinnostuksenkohteet eivät juurikaan muutu. Siksi olen kuunnellut Sannia todella pienestä. 

Kuva: Pixabay / Alexey_Marcov

Vaikutteet ja opit

Vaikka sanoin, että kuuntelen monenlaista musiikkia, 60-80 -luvun musiikkiin en koske pitkällä tikullakaan (sori jo valmiiks kaikille jotka nyt rakastaa sellasta musiikkia). Mua ei siis saa helpolla kuuntelemaan edes radiosta sellasta musiikkia, vaikka mua kyllä taidettiin pienenä yrittää saada kuuntelemaan sellaisia. Tykkään ns. laadukkaasta musiikista, jota sellaiset biisit eivät juurikaan ole. 

En myöskään kuuntele iskelmähittejä. Voin kyllä vapaaehtoisesti kuunnella joitakin artisteja mutta ei ne ehkä ensimmäisenä soi, kun alan kuunnella musiikkia. On meillä ehkä silti joitakin samanlaisia musiikkimieltymyksiä vanhempieni kanssa. En nyt heti keksi mitään mutta ehkä meillä joitain on? hehe…. (eniten artisteja otan kuunteluun siskoltani <3) No mutta kuitenkin. 

Ensimmäisiä musiikkimuistoja mulla on varmaan just autonradiosta, päiväkodista tai lastenlauluista ja ohjelmien tunnareista. En tietenään osaa sanoa just yhtä tiettyä kertaa mutta niistä jostain se on. Lastenlauluja osaan kyllä ihan tarpeeksi! Osaan varmaan melkein joka ikisen lastenlaulun sanat. Siis ihan ”jänöjussin mäenlaskusta” ”lennä lennä leppäkerttuun”. Tunnareitakin osaan riittävän paljon. Olin juuri sellainen päiväkoti-ikäinen, joka toisti niitä samoja ohjelmia uudelleen ja uudelleen. Ja olen sellainen edelleen! Ja olin vielä sellainen, joka toisti mm. Paavo pesusientä, jossa on vanhempieni mielestä ärsyttävin tunnari IKINÄ. 

Kuva: Pixabay / Anncapictures

Milloin musiikkia?

Kuuntelen musiikkia kuulokkeilla aika usein. En kyllä tarkkaa määrää osaa sanoa, mutta ainakin joka viikko ja joskus enemmän. Musiikissa kuuntelen eniten ääntä. Äänellä en tarkoita säveltä ja soittimia vaan laulajan ääntä. Soittimilla minulle ei sinällään ole väliä :D. Enkä myöskään katso hirveän paljon musiikkivideoita, koska kuuntelen musiikkia Spotifylla (paitsi K-popissa jos nyt jotain tanssi-videota kattoo). En siis katso musiikkivideoita, mutta oon nähnhyt muutaman artistin livenä. muutama vuosi sitten kävimme Ilosaarirocissa. Siellä kävimme katsomasa (vai kuuntelemassa? en tiedä!) mm. Ellinooraa (ja Mouhousta ja Haloo Helsinkiä. muita en muista). Oon mä myös pienenä käynnyt jotain Hevisaurusta ja Fröbelin Palikoita kuuntelemassa mutta niistä mulla ei ole mitään muistikuvaa kun olin niin pieni :) 

Kuva: Pixabay / Bru-nO

Musiikin merkitys

Kuuntelen musiikkia, koska siitä tulee hyvä fiilis. En siis minkään syvemmän merkityksen takia, vaan koska se on kivaa! Kuuntelen musiikkia, kun huvittaa. Yleensä yksin, mutta välillä perheen ja kavereiden kanssa. Kuuntelen musiikkia kotona ja kodin ulkopuolella (harrastuksessa ja kavereilla). En kuuntele musiikkia missään tietyssä hetkessä. vaan esim., kun teen läksyjä.

Musiikkielämykset

Olen jo pitkään haaveillut Sannin keikasta (mutta ikärajojen takia se ei ole onnistunut :( ) Haluaisin kyllä myös nähdä Katseyen livenä. Pienenä halusin opetella soittamaan kitaraa, mutta sitten tajusin vähän vanhempana, että sitä pitäisi oikeasti opetella. Pieni minä siis luuli, että voit vaan ostaa vain ostaa kitaran ja sitten osaat soittaa sitä. Nykyään kyllä tiedän, että se ei toimi ihan niin, mutta ei 5v minä sitä tiennyt. Halusin myös osata soittaa pianoa (olisihan se nyt edelleen kivaa mutta kuulemma meidän taloon ei tule pianoa…). Olisihan se nyt siistiä olla nutiolla ja soittaa kitaraa ja paistaa vaahtokarkkeja! mutta ei mulla riitä keskittymistä nuottien opetteluun, joten ehkä ei. Joskus halusin myös tulla laulajaksi, mutta monien musiikintuntien jälkeen tajusin, että sekään ei ole mahdollista. ja sitten myös tajusin, että ne biisitkin täytyy kirjoittaa itse! Siis itse, alusta loppuun. Jokainen nuotti (joita en osaa) ja joka ikinen sana!!! Ehkä siis pysyn vain kuuntelu linjalla.

Kuva: Pixabay / Simedblack

Musiikki ja minä

olen nyt tässä puhunut tasan kahdesta musiikin tekijästä mutta mikä siten tekee mielestäni bändistä/artistista hyvän? no. en oikein osaa vastata tähänkään! Kuuntelen pop-musiikkia eli kuuntelen sellaisia artisteja (artistilla tarkoitan artistia/bändiä.). Muuta en oikein osaa sanoa :D Pienenä pidin siitä, että biisissä on musiikkivideo, mutta nykyään sillä ei oikein ole mitään väliä. En ole myöskään sellainen ihminen, joka menee musiikki ”trendien” perässä. En siis kuuntele musiikkia, joka löytyy suomen TOP 50 listalta, koska en mielelläni kuuntele koko räppi-biisejä. En siis ota kauheasti mitään vaikutteita musiikista - jos nyt jonkun yhden jutun joskus (jos sitäkään).

No se alkaisi olla siinä! Mun ainoa tavoite tässä kirjoittamisessa on, että mä saisin tän loppuun ja taisin onnistua siinä! oli muuten tosi vaikeeta kirjottaa ilman emojeja :) no mutta nähdään ehkä joskus (tai sitten ei - ken tietää).  

Sukupolvien musiikki, osa 1 - elämäni erat

Kuva Pixabay / Gigxels

 

Minulle tämä blogi on muutakin kuin pelkkää keski-ikäisen elämän hurmosta ja elämän ilottelua. Jo vuosien ajan näillä sivuilla on ollut myös muistovarasto sekä tietyllä tapaa näkyvä jälki itsestä tulevaisuuteen. Koetan laittaa talteen omaa nuoruutta, lama-ajan jälkeisen sukupolveni Suomea sekä taltioida tämänhetkistä Suomen murrosta. Muistojen ja ajankuvan takia aiheetkin rönsyilevät perheen, politiikan ja muun sälän välillä. 

Viime tekstin musiikkimuistelot herätti melodisia muistoja omasta nuoruudesta - sekä siitä, miten wanna-be-pitkätukasta on tullut nykyisenkaltainen multigenre-kuuntelija. Ja koska asiat jalostuvat (ja joskus jopa paranevat jalostuessaan), päätin ensimmäistä kertaa kutsua blogiin myös vieraskynän. Tämän tekstin kakkososan kirjoittaa (toivottavasti) 12-vuotias tyttäreni Taru, joka kertoo miten hän näkee oman ikäluokkansa musiikin kuluttamisen ja mitä musiikkia kirjainsukupolvi kuluttaa. Enkä suinkaan pakottanut lasta kirjoittamaan mitään, vaan kysyin, haluaisiko hän ottaa osaa isänsä muistikirjaan. Olen viime aikoina muutenkin huomannut hänen orastavan kiinnostuksensa sekä kirjoittamiseen ylipäätään että myös minun tekeleisiin. 

Matka boomerin musiikin kausiin alkakoon...

Finnhitsin kultaiset ajat

1. Vanhempien musiikki - Finnhits-era, ikäkaudet X<12

Lapsena minun sukupolveni musiikillinen itsemääräämisoikeus oli todella minimissä. Pienessä kerrostalokaksiossa ei ollut omaa huonetta, eikä varsinkaan omia stereoita. Muistakaa kuitenkin, että korvalappustereot (jopa ne patterivetoiset kasettivehkeet) olivat vielä vuosien - sekä satojen eurojen - päässä. Internetistä, Youtubesta tai edes MP3:sta ei voinut unelmoidakaan.

Musiikkia syötettiin radiosta Ylen kahdelta kanavalta. Kaupallisia radioita ei ollut, eikä sellaisista voinut edes unelmoida. Musiikki kanavoitiin tiukasta valtion toimesta. Nuorisomusiikkia soitettiin ehkä pari tuntia viikossa ja hyvällä tuurilla jossain toivekonsertissa. Televisiossa sentään oli Levyraati, jossa saattoi joku nuorisolaisten biisikin vilahtaa ja Hittimittari, jossa varmaan minäkin näin ensimmäiset musiikkivideot. 

Radion ja television ulkopuolella musiikin syötekanavana toimi yleisimmin kotistereot, kannettava kasettimankka tai autoradio. No meillä ei silloin ollut autoa, joten olohuoneesta se musiikki lähti. Kotona oli isot stereot ja hitollinen nippu C-kasetteja sekä LP-levyjä. Hauskaa on, että nimeomaan LP-levyt tekevät uutta tuloaan autenttisena, puristisena, musiikinlähteenä. Ja voitte varmaan arvata, että pienellä tahmatassu-Tonilla ei isän stereoihin ollut mitään asiaa.

Vanhempani olivat oman sukupolvensa tuotteita, joten stereoista raikui sellaista Finnhitsin räimettä, ettei paremmasta ollut väliä. Tutuksi tulivat Olavi Virrat, Taiskat, Markku Arot, Frederikit, Mikko Alatalot ja muut. Niin lähtemättömän vaikutuksen tämä era jätti jälkeensä, että osaan edelleen sanat suurimpaan osaan Finnhits-lallatuksista. Lonkalta lähtee Tsingis Khanit, Hyvännäköiset sekä tietenkin ikisuosikkini Veikko Nieminen. Sellaista aikaa kestävää, kevyttä kotimaista iskelmää ei tänään enää tehdäkään. Musiikista tehdään jopa liian vaikeaa ja tarttumapinta on turhan ohutta. 

Kuva ei ole autenttinen, mutta idea varmaan selviää

2. Hevi-era - X<15

Kun pääsin irtoamaan vanhempieni tiukasta ikeestä, tulivat musiikilliset vaikutteet kotipihan kavereilta. Alkoi poikalasten pakollinen hevi-era, jossa koetin epätoivoisesti kasvattaa pitkää tukkaa - ei onnistunut - sekä hankkimaan levyjä ja kasetteja kierrättämällä kattavaa C-kasettivarantoa. Sen verran maailma oli mennyt eteenpäin, että olin saanut jo oman kasettimankan (muistaakseni vielä kaksipesäisen Sanyon), josta kavereilta kopioituja Kissin, Scorpionsin, WASP:n sekä Iron Maidenin kasetteja luukutettiin aamusta iltaan. Valitettavasti kuulokkeet eivät kuuluneet repertuaariin, joten musiikillinen saasteeni ulottui myös vanhempieni korviin. Siinä iski kipinää Scorpions ja Beatles vastakkain. Tuskin on ihme, että jäin yleensä kakkoseksi ja volyymia piti laskea, eikä rockia luukutettu puoli yhdeksän jälkeen.

Tähän samaan aikakauteen kuuluivat myös Suosikki-lehti sekä valtavan kokoiset julisteet. Omalta seinältäni löytyivät lakanan kokoiset Twisted Sisterin, AC/DC:n, Van Halenin ja Mötley Cruen jullarit. Miettikääpä asiaa, että minulla ei siis ollut omaa makuuhuonetta, joten sain "tapetoida" vain oman sängyn viereisen seinän ja yöllä herätessä vanhempieni sielunmaisemaan tunkeutui ensimmäisenä Dee Sniderin tai Nikki Sixxin vähän enemmän meikatummat naamat. Pitkä oli vanhempieni pinna, lähes loputon. Ihmettelen, etteivät  heittäneet minua julisteineni pihalle. Naurattaa ja hävettää ihan kyyneleet silmissä vielä nytkin.

Eikä siinä vielä kaikki. Jostain piti vielä kaivaa äidin vanha farkkutakki, johon ommeltiin selkään selkälippu ja hihaan hihamerkit kuumimmista bändeistä. Mihinkähän sekin takki on vuosien myrskyissä joutunut.

"ysikaks pilkku kasi..." ärsyttävä mainosrallatus kuuluu vieläkin

3. Paikallisradioiden era - X<20

Musiikillisesti maailma muuttui 90-luvun alussa. Tapahtui kaksi valtavaa muutosta. Ensinnäkin syntyivät ensimmäiset paikallisradiot. Musiikin tarjonta pääsi karkaamaan yhteiskunnan valvonnasta ja paikallisradioiden musiikillinen skaala oli Yleä huomattavasti laajempi ja nuorekkaampi. Muistan, miten juoksin (oikeasti) koulusta kuuntelemaan Radio Jokisen Jälkkäri-nimistä ohjelmaa, jossa paikalliset DJ:t soittivat kuuminta hottia ja ottivat vastaan kuuntelijoiden puheluita. 

Toinen muutos oli Ylen vastaisku paikallisradioille. Kahden kalkkis-kanavan sijaan syntyi kolme eri Ylen radiokanavaa, joista yksi oli Radio Mafia, pelkästään nuorisolle tarkoitettu ehtymätön musiiikin lähde. Enää ei tarvinnut olla riippuvainen kavereiden omistamista kaseteista, jonka sai kopioitua itselle.

Sinne jäi viimein epäonninen tukankasvatus sekä julisteet. Farkkutakkikin vaihtui trendikkäämpään kuosiin, kun hyvästelin hevin ja otin vastaan lista-musiikin. Tältä ajalta mieleen ovat jääneet radio-ohjelmat, kuten Pertti Salovaaran Salovaara-show, kesäinen Faksi-mafia sekä jokaviikkoinen Lista Top-40, josta oli pakko kuulla, mitä piti kuunnella. 

Kuuntelu muuttui myös enemmän kestokulutuksesta vaihtuvampaan fanittamiseen. Ajan suurimmat hitit olivat Pekka Ruuskan Rafaelin Enkeli (jota muuten saatettiin soittaa radiossa samalla kanavalla monta kertaa tunnissa), Neon 2:n hitit ja tietenkin Raptori. Musiikki oli jo silloin huomattavan kotimaista, koska tarjonta kasvoi ja kanavat muuttuivat. Ulkomaista listamusiikkia ainakin minä kuuntelin vähemmän. 

Ja se soi ja se soi...

4. Yökerho-era sekä CD-levyt X<30

Kun poika pääsi baariin, jäi radion kuuntelukin vähän vähemmälle. Musiikilliset vaikutteet otettiin yöelämästä ja mankassa alkoi soida euro-disco ja muu enemmän pulssin tahtiin sykkivä biitti. Baarissa viihdyttiin käytännössä melkein joka keskiviikko, perjantai ja lauantai ikävuodesta 18 eteenpäin aina sinne saakka, kunnes kutsui opiskeluelämä makaroneineen ja tonnikaloineen. 

Ilta alkoi Kultapääskystä, mistä löytyivät kaikki tutut. Baari oli ammuttu täyteen varhaisaikuisia. Jos halusit päästä eteenpäin oli käytettävä kevyesti kyynärpäätä ja anteeksipyyntöä. Kun pääsky pisti ovet säppiin siirryttiin joko Willyyn tai EastWestiin, tuulensuunnasta ja muotivirtauksista riippuen. Neljän aikaan sitten kierittiin portaat alas ja koetettiin löytää kyyti kotiin Rantakylään. Kajareissa soi Eurodance - keksittiin 2Unlimited, Snap ja Ruotsin tuliaisina Dr. Alban - It's my life.

Eurohumpan baarikuuntelun lisäksi aloin keräillä CD-levyjä. Musiikkia kulutettiin stereoiden lisäksi korvalappustereoista, joista ensimmäiset olin tosin saanut jo rippikoulussa. Tutuksi tuli Anttilan TOP-10 -osasto, josta piti monta kertaa viikossa käydä tsekkaamassa ilmestyneet uudet levyt sekä ale-korit, joista mukaan lähti usein klassikko-levyjä menneiltä vuosikymmeniltä. Vieläkin olohuoneesta löytyy kaapillinen CD-levyjä, joista ensimmäiset on hankittu tuohon aikaan. Niillä tuloilla ja siihen aikaan levyt olivat verrattain hintava hankinta - ihan kaikkeen eivät rahat riittäneet.

Postimyynnissä markkinoille tuli CDON, jonka valikoima oli perus-Anttilaa laajempi ja hintataso huokeampi. Postipoika on saanut kuskata levypaketteja harva se viikko postiluukusta sisään. Joskus vanhoja arkistoja siivotessa löytyi arkistoituna ostokuitit ja luottokorttilaskut. CDON.com taisi olla yleisin creditin käyttöpaikka.

Musiikkimaku alkoi leventyä jossain kolmenkympin korvilla. Palasin takaisin esim. AC/DC:n pariin. Vanha hevi oli loiventunut hard rockiksi, kun oikeasti raskaamman osaston olivat vallanneet Metallicat, Rammsteinit ja Dimmu Borgirit, jotka eivät minulle oikein maistuneet. Uutena rakkautena levyhyllyyn ilmestyivät Dire Straits ja U2. Rockissa mentiin softimpaan, melodisempaan ja jotenkin älyllisempään formuun. 

5. Aikuisuus, Suomi-rock sekä stadion-keikat

Ajan Saksan Autobahnia, vauhtia vajaat kaksisataa. Stereoissa soi Robbie Williamsin Intensive Care, jonka ostin Hampurin Saturnista muutaman muun levyn kanssa. Mietin sitä, että elämässä ei tule hienompaa hetkeä ja että Volvo on maailman paras auto - kumpikaan ei pitänyt paikkaansa. Vähänpä siis tiesin silloinkaan :D Tuo hetki on silti takaraivossa. Nytkin kun tyrkkään sen tismalleen saman levyn Minin CD-soittimeen (siitä vielä löytyy sellainen), pääsen samaan fiilikseen. Sen voin sentään käsi sydämellä vannoa, ettei Minikään ole maailman paras auto.

Musiikilla on voima päästää minut takaisin muistoihin ja hetkiin, joista saa energiaa, lohtua tai hyvää fiilistä. Se tuo mieleen hetkiä ja luo historian hetkeksi eloon. Minulta löytyy levykaapista kymmeniä levyjä, joihin liittyy muistoja, ihmisiä, tapahtumia tai pala nuoruutta, joka ei koskaan palaa. Junnu Vainion kanssa keskustelen edelleen elämästä ja sen lyhyydestä, nuoruuden menettämisestä tai hyvästä keski-iästä. Junnu tiesi ja olisi saanut jatkaa viisauksien kirjoittamista pidempään. 

Levyjen tilalle on tullut Spotify. Siirryin perhetilaajaksi jo toistakymmentä vuotta sitten. Musiikin suhteen olen koettanut olla lapsilleni sallivampi, mutta koettaa kannustaa aktiiviseen kuunteluun. Ja jokainen lapsista kyllä musiikkia myös kuuntelee. Mausta voi olla montaa mieltä, mutta kun jokainen sulkee musiikin luureilla omaan tilaansa, niin väliäkö tuolla. 

Nyt nautin Spotifysta musiikkia hyvin laajalla skaalalla. Jossain vaiheessa rakastuin moderniin Countryyn. Kuunnelkaapa joskus Eric Churchin Springsteen tai Thomas Rhettin Death row tai jotain Jason Aldeanin hittejä, niin tajuatte. Musiikkia, jota ei Suomessa edes osata tehdä samalla paatoksella ja uskolla. Country on Suomessa harmillisen huonosti tunnettu ja tunnustettu genre.

Kotimaisista bändeistä ja artisteista mukana on roikkunut vuosia Happoradio, joka on pakko nähdä livenä säännöllisesti. Lisäksi maistuu Olavi Uusivirta, Kolmas Nainen, Ismo Alanko, Zen Cafe tai Teleks. Ulkomaisista artisteista korviin valuu Red Hot Chilli Peppers, Mark Knopfler ja joskus KISS tai Scorpions.

Kotimaisten maku on kaksijakoinen. Toisaalta on kestohitit, joihin palaan säännöllisesti, mutta paljon kuuntelen myös tämän päivän listamusiikkia. Vaikka olen tunnettu ja tunnustettu buumeri, tykkään paljon tuoreesta kotimaisesta. Ehkä tämän päivän top-10 -hiteistä ei kymmenien vuosien päästä kuunnella ensimmäistäkään, mutta tätä päivää ne palvelevat parhaalla mahdollisella tavalla. Ja jotta voi nuorison kanssa edes jostain puhua, pitää erottaa Ibe Jopesta ja Kikka Olgasta.

Eikä rakkaus rockiin kuole koskaan - pari kertaa AC/DC:n lavalla nähneenä tai Iron Maidenia rokanneena on pakko tunnustaa, että vaikka tukka ei kasva päähän,  ei mikään tuuleta korvia niin kuin Angus Youngin soolot tai Bruce Dickinsonin laulusoundi. Tällä hetkellä odotan ensi kuun Robbie Williamsin stadionkeikkaa. Ensimmäinen kerta, kun näen herran livenä - ja vielä kermaperse-paikoilta. 

Kuuntelu on myös muuttunut niin, että harvoin tulee kuunneltua kokonaisia albumeita. Kulutus on yksittäisten kappaleiden jonoja, soittolistoja tai Spotifyn tarjoamia mixejä. Toisinaan on mukava kirjoittaa tai vaikka saunoa esim. suosikkilevyni Rolling Stonesin Havana Moon -albumin soidessa.

Musiikki on nyt ja aina parasta livenä. Ison konsertin ensimmäiset sävelet, jotka kulkevat suoraan läpi kehon ja tunne, kun paine iskee korviin ja tajuat näkeväsi jotain kuolematonta ja ainutkertaista. Bändejä, joita olet fanittanut pojasta saakka tai artisteja, joiden hitit ovat venyttäneet C-kasetin nauhan katki. Tunne, kun laulat mukana yhtenä kymmenistätuhansista ihmisistä ja olet osa jotain maagista.

Maailman maagisin kitaristi - Angus Young

Musiikki kulkee läpi elämän

Minulla musiikki on kulkenut mukana läpi elämän. Jokaiselta eralta on jäänyt biisejä matkaan, joihin palaan edelleen. Biisit, hitit ja vanhat lekat tuovat mieleen leikkeitä menneisyydestä, palauttaa johonkin hetkeen, tunteeseen tai muistoon. Musiikki on minulle avain oman elämän peruutuspeiliin. Musiikki ei itsessään ole vain musiikkia, vaan myös pala elettyä elämää.

Kuuntelen paljon viisaiden tekemiä sanoituksia. Junnu ja Juice olivat suuria ajattelijoita, joiden ääntä kuuntelen edelleen oppiakseni. Junnu opetti, että elämästä pitää nauttia silloin, kun sitä elää eikä jälkikäteen. Juice taas opetti katsomaan maailmaan vinojen silmälasien läpi erilaisia ilmiöitä arvostaen. Pauli Hanhiniemi taas kertoo tavallisten ihmisten tarinoita.

Tuoreemmista sanoittajista pidän Arttu Wiskarin (eli Janne Rintalan) sanoituksista sekä Samuli Putron ja Anssi Kelan tarinoista. On taito osata sovittaa reiluun kolmeen minuuttiin kokonainen elämäntarina, jota jäät miettimään ja jonka osaset näet elävänä mielessä. Sellaisia tarinoita haluaisin itsekin luoda.

Nyt annan tämän tekstin eteenpäin seuraavalle sukupolvelle ja haluan kuulla, miten he elämänsä musiikin näkevät

TOP-10 -biisit kaikilta aikakausilta:

Ohessa koko musiikillisen katalogin mukaan kerätty kuuntelu-kymppi. Järjestys on satunnainen ja tämän ulkopuolelle jää satoja ikonisia biisejä. Mutta jos tästä teen soittolistan, se tulee säilymään aina

1. Robbie Williams - Feel
2. Queen - The Show must go on
3. Happoradio - Sinä
4. Juha Vainio - Kainuun Eero
5. Kolmas Nainen - Talot ja tienhaarat
6. AC/DC - Cold hearted man
7. The Doors - Roadhouse blues
8. Thomas Rhett yms. - Death row
9. Mark Knopfler - Border Reiver
10. Tapani Kansa - Veikko Nieminen

+ Bonusbiisinä häävalssimme Marko Lämsä - Ikuisesti sinun

Sinä lähdit pois

 Parin viime viikon aikana on jätetty jäähyväisiä musiikkimaailman jättiläisille. Toissa viikonloppuna Katri Helena pisti puhelinlangat vielä kerran laulamaan ja tänä viikonloppuna stadionilta lähti pois Ultra Bra. Voisi varmaan sanoa, että kahden eri sukupolven end of an era nähtiin isolla lavalla.

Minua Katri Helena ei oikein puhuttele. Joo, totta kai osaan laulaa varmaan pari levyllistä hänen biisejään ulkoa, mutta se ei johdu niiden hyvyydestä vaan toistosta ja pakkosyötöstä. Noita Suomi-iskelmän helmiä on tullut kuunneltua enon Ladan takapenkillä jokusen sata(tuhatta) kertaa. Riittävällä toistolla mikä tahansa jää pitkäkestoiseen muistiin.

Katri Helenan biisit ovat aitoa kotimaista Finnhits-kamaa. Sanoitukset ovat lapsellisia, helppoja ja tarttuvia. Parin kuuntelukerran jälkeen biisi menee karaokessa pienessä nosteessa - ja niin sen pitääkin. Ei tätä musiikkia ole tehty ajateltavaksi vaan pelkästään kuunneltavaksi. Sen ajatus on laulaa mukana ja unohtaa. Ei sen syvällisempää.

Vaikka en kuuntele, niin arvostan Katri Helenan uraa. Päälle kuuttakymmentä vuotta ei Suomessa moni tee tuolla pieteetillä. Kalaojan tyttö lauloi hittejä niin monella peräkkäisellä vuosikymmenellä, ettei yhden käden sormet enää riitä. Tuttuja biisejä löytyy uran kaikilta jaksoilta. Tämä eroaa esim. Frederikistä, joka ei alun huippuvuosien jälkeen ole tehnyt ensimmäistäkään käyttökelpoista rallia. Ja Katri Helena teki tämän kaiken ilman sen suurempia kohuja tai tarvetta seiska-tason julkisuuteen. Kliinisti hoidettu homma. 

Ylisukupolvinen kokemus

Kuuntelin stadionkeikan kommentteja ja luin siitä kirjoitettuja artikkeleita, joten tietoni perustuvat puhtaasti niin sanottuun kerran jalostettuun tietoon. Katri Helenan keikalla oli nähty paljon ylisukupolvista liikettä. Lapset olivat katsomassa isoa keikkaan vanhempien tai isovanhempien kanssa. Letkistä jorattiin yhtä lailla omilla lonkilla kuin keinotekoisilla implanteilla. Harva musiikki yltää Suomi-iskelmän tavoin noin laajalle ikäskaalalle.

Katri Helenassa ja hänen sukupolvensa musiikissa tulee ehkä ikävä kestotähtiä, joiden ura kestää pidempään kuin Spotifyn viikon lista. On hyvin vaikea uskoa, että tämän päivän Suomi Top-10 -biiseistä ensimmäistäkään yhteislauletaan 2080-luvulla.

Tosin tuo kertoo enemmän musiikin kuluttajista kuin tekijöistä. Jokainen tekijä tekee omista lähtökohdistaan ei vain työtä, vaan taidetta. Taiteessa olennaista on tehdä vaikutus katsojaan, kuulijaan tai muuhun kokijaan. Tekijä on tuskin 70-luvullakaan miettinyt asiaa niin, että raapaisen hitin, jota yhteislauletaan stadikalla viidenkymmenen vuoden päästä. Kuluttaja sen sijaan hakee hetken huumaa, jonka voi helposti korvata vielä suuremmalla elämyksellä. Kuluttajan käyttäytyminen tekee kestävän musiikin luomisesta vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Musiikin kulutus on muuttunut myös siinä, että enää ei autossa kuunnella pakolla sitä musiikkia, mitä vanhemmat radiosta puristavat ulos (tai c-kasetilta). Nyt jokainen autossa olija luo oman musiikkimaailmansa luureilla, napeilla tai muilla henkilökohtaisilla laitteilla. Yhteistä tilaa ei ole autossakaan.

Tämän vuoksi Katri Helenan myötä hyvästelemme myös vuosikymmeniä kestäviä hittejä luoneen Finnhits-kulttuurin sekä kotimaisen iskelmän sellaisena kuin se on loistonsa päivinä luotu. Ei ole musiikkia, joka siirtyy meidän sukupolvelta seuraavalle ja siitä taas jonkinlaisen pakkosyötön kautta seuraavalle. 

Savanni nukahtaa

Ultra Bra on täydellisesti minun sukupolveni musiikkia. Kaikessa upeassa naiiviudessaan ja pikku-poliittisuudessaan bändi loi kuolemattomia hittejä, joita minä ja ikätoverini hoilattiin nuorena ja uudelleen nyt aikuisena nostalgiamielessä. Jo menestyksen vuosina bändi jakoi ihmiset tasan kahteen joukkoon - bändiä joko rakastettiin tai vihattiin, välimuotoja ei ollut. Se tekee musiikista vielä korkeampaa taidetta kuin ohimenevä lallatus, joka menee toisesta korvasta sisään ja tulee matona toisesta ulos. Hyvä bändi ymmärtää, että parhaudessaan on oltava joidenkin mielestä paska. Korkea taide ei ole sitä, jota jokainen osaa ymmärtää ja arvostaa.

Luulen, että Ultra Bran huippuvuodet sattuvat niin tiiviille jaksolle, että se ei iske useampaan sukupolveen ihan Katri Helenan tavoin. Omana aikanaan bändi oli ilmiö sen vuoksi, että musiikki erottui. Sanoitukset olivat perus "rakastan sinua, vihaan sinua"-genrestä älykkäämpiä ja vaativat kuulijoilta jo vähän "jazzin tajua". Ultra Bran musiikki ei ole helppoa, eikä yksitajuista. Sanoitukset ovat tavallaan aikakausi-sidonnaisia ja sävelmaailma on jotenkin YUP:n iskelmäversio. Huippuvuosien jälkeen bändi ei ehkä samalla tavoin iske ylisukupolvisesti muutamia kestohittejä lukuun ottamatta. 

Valitettavasti en päässyt stadionille. Ehkä siellä olisi kuulunut olla hyvästelemässä, ei bändiä vaan omaa nuoruuttaan. Me, jotka eksyimme Latviassa ja poltettiin erkkerissä tupakkaa, alamme olla vakavasti otettavassa iässä. Alan olla Junnu Vainion kanssa samaa mieltä, että "Yö Nyhavenin, sen kertoi kuitenkin, ei nuoruuttaan voi elää uudelleen". Niin se vaan menee, eskoseni.

Kuuntelin Ultra Bran stadionkeikan (ja kuuntelen sitä paraikaa tätä kirjoitettaessa) tallenteena Yle Areenalta. Kiitos Yle, kun käytät verorahani laadukkaasti. Tästä maksan mielelläni. Bändi näyttää iloiselta, hyvinvoivalta ja siltä, että tekeminen on kivaa. Tällaisiin fiiliksiin on hyvä lopettaa stadionillisen verran ihmisiä todistamassa. Kaikki upeat hitit ja vähän päälle, koko soitin- ja laulusektioiden voimin. Aivan upea elämys, varmaan livenä vielä monin verroin hienompi.

"Sinä lähdit pois

Minä katselin parvekkeelta

Loittonevaa selkääsi

Kiersit vesilammikot

Ja arvaan ettet

murehdi tätä eroa"

Hyvästi sekä Katri Helena että Ultra Bra. Molemmat teistä ovat ansainneet paikkansa musiikin tähtien joukossa. Ja kiitos - elämyksistä, hienoista sanoituksista sekä konserttielämyksistä. 

Viisi (ensimmäistä) vuotta yrittäjänä

 

Lappeen Hierontastudion logo puuhun ikuistettuna, tekijä Verstas Saimaa ja Jyri

Rakas virtuaalipäiväkirjani Facebook tarjosi pari päivää sitten muiston viiden vuoden takaa. Olin juuri saanut postissa Y-tunnuksen ja yrittäjäurani virallinen alkupiste lyötiin kansiin ja kirjoihin. On huimaa, että tuosta on kulunut tosiaan viisi vuotta. En pidä lukijoita jännityksessä, vaan paljastan että firma on edelleen pystyssä, voi hyvin ja maksaa pienyrittäjälle jopa säännöllisesti paperirahaakin.

Viisi vuotta yrittäjänä on opettanut enemmän kuin kymmenen vuotta palkkatöissä. Yrittäjien maailma on erilainen, kun hädän hetkellä ei muihin voi nojata kuin peiliin ja aika ajoin murenevaan itsetuntoon. Kaikki asiat on selvitettävä itse, koska massiivista hr-osastoa, ay-liikettä tai edes itseä huonompaa esimiestä ei rosterista löydy. Mutta kun tekee, niin oppii. Suurin osa suomalaisen yhteiskunnan pakollisista asioista on maalaisjärjellä selvitettävissä ja apua löytyy kaikilta byrokratian tasolta noin yhden puhelun päästä. 

Kun juttelen yrittäjyyttä harkitsevien tai siitä unelmoivien kanssa, suosittelen kokeilemaan – mutta varauksella. Tämäkään homma ei kaikille sovi (enkä tiedä vielä, sopiiko se minullekaan). Edes yrittäjyys ei ole täysin win-win-sopimus itsen kanssa, vaan siinä on omat hyvät sekä huonot puolensa. Joitakin asioita palkkatyön pumpulinpehmeästä maailmasta kaipaan, mutta suunnilleen yhtä paljon on asioita, joiden puuttumisesta olen syvästi helpottunut. Koetan suhtautua omaan statukseeni yrittäjä-toimitusjohtaja-työntekijä-orja-roolissa nöyrästi, mutta suurella ylpeydellä. Ja olenkin firmastani ylpeä ja koetan tehdä työt niin, ettei paremmissakaan pöydissä tarvitse nöyristellä. Töitä se vaatii ja aikaa se vie, mutta minusta homma on edelleen vähintään yhtä palkitsevaa kuin ennenkin.

Kuva Pixabay / Kemence99

Mitä teen, miten teen

Pyöritän käytännössä kahta firmaa yhdellä y-tunnuksella. Aamupäivät tuotan hienosti sanottuna logistiikan suunnittelupalveluja, mutta käytännössä teen alihankintana mitä tahansa postin lajittelijasta jakeluesimieheen ja kaikki mahdolliset kilkkeet siitä väliltä. Tämän työn minulle mahdollistaa kaksi asiaa. Ensimmäinen – ja tärkein – on luottoasiakas, jonka kanssa asiat sujuvat ja bisnes pysyy molemmin puolin järkevänä. Olen toiminut saman yhteistyökumppanin kanssa kaikki viisi vuotta ja yleisesti ottaen minusta tuntuu, että olen enemmän sinne päin firman mies kuin monet palkalliset tekijät. 

Toinen homman mahdollistava tekijä on noin kolmenkymmenen vuoden kokemus postilogistiikasta. Olen sillä saralla tehnyt lähes kaikkea mahdollista ja osaamista löytyy kattavasti eri kokoisista firmoista, erilaisista rooleista sekä työstä niin palveluntuottajan kuin maksavan asiakkaan puolelta. Veikkaan, että tästä maasta ei samanlaista tartuntapintaa monelta löydy. Kaikki tuo antaa perspektiiviä, kokemusta ja myös ymmärryksen tuotannon kokonaisuuksista. Silti se ei ole ainoa asia, mistä minulle maksetaan. Minulle maksetaan siitä, että kiltisti vedän hanskat käteen ja teen sitä, mille on tarvis. Edes minun CV:llä ei ole varaa potkia joitain töitä, koska haluaa olla herra ja hidalgo kulmapöksyt jalassa. 

Illat sitten hieron asiakkaita toisen firman nimissä. Lappeen Hierontastudio on yhden miehen unelma, joka syntyi joskus vuosia ennen hierojakoulua tai y-tunnusta. Halusin saada jotain omaa, sellaisen tehtaan, jossa päätän omat tekemiseni. Ja toinen draiveri oli auttaa muita. On edelleen hämmästyttävän hienoa, että omin käsin tehdyllä työllä voi auttaa.

Koin entiset työni jollain tapaa hyödyttömiksi ja päämäärättömiksi. Heikko johtaminen, päättömät projektit ja alituinen yt-ralli säästötavoitteineen ja työteon epävarmuus, johon ei itse voi vaikuttaa söivät omaa motivaatiota. Epävarmuutta riittää nytkin – entistä enemmän jopa – MUTTA se on itsevalittua. Niissä on vissi ero.

Välillä päivät venyvät ylipitkiksi ja ihan aina ei mennä työaikalain tai lepoaikojen puitteissa, mutta toisinaan taas pitkät viikonloput tai yllärivapaat pelastavat jaksamista paljon. Vaikeinta tässä työssä on kieltäytyä jostain. Tehtävää työtä riittää ja asiakkaita (onneksi!) on enemmän kuin pystyy vastaanottamaan, joten toisinaan on vaan pakko pystyä sanomaan ei. 

Kuva Pixabay / genesis3g

Töiden määrä vaihtelee, kun itse pitää siitä huolen

Tänä kesänä olen tehnyt töitä vähemmän kuin edellisinä vuosina. Se johtuu parista jutusta. Ensinnäkin painoin alkuvuoden aika hullun lailla hommia ja se tarkoittaa verotuksellisesti hankaluuksia. Haluan pitää vuosiennakot siedettävällä tasolla, joten loppuvuodesta on pakko tasoittaa. Ylimääräisten verojen maksaminen nyky-Suomessa kiinnostaa ihan yhtä vähän kuin palkkatyöläisiäkin. Onneksi minulla on mahdollisuus säädellä niin työtä kuin verokuormaa.

Toinen syy on se, että olen halunnut keskittyä yhteen itselle tärkeään kirjalliseen projektiin. Aloitin heinäkuussa kirjoittaa romaanin käsikirjoitusta, joka on ylittänyt puolenvälin. Lupasin pyhästi itselleni, että jos saan puolet kirjasta kasaan, kirjoitan homman loppuun. Nyt tuosta tavoitesanamäärästä puuttuu enää neljännes, joten hommaa ei voi jättää kesken. 

Tämäkään ei vielä tarkoita, että tuosta syntyy mitään näkyvää. Se voi hyvästä yrityksestä huolimatta jäädä kustantajan hylkäämäksi tekeleeksi, mutta olenpahan ainakin tosissani asiaa koettanut. Se riittää minulle.

Kokonaisen kirjan kirjoittaminen on ehkä suurin unelmani, jota olen vaalinut vuosia (ja kun puhun suurimmasta, jätetään laskuista pois elämän aidosti suurimmat jutut, kuten lapset). Tuntuu jotenkin hurjalta, kun asiat siirtyvät unelmakartalta konkretiaan ja muodostuvat ihan oikeiksi teoiksi. Tätä samaa koin, kun alussa mainittu Y-tunnuksen sisältänyt kirje pamahti postilaatikkoon. Jokin immateriaalinen konkretisoituu ja sen voi nähdä. Kun tuon kirjoitusajan kiristää itselleen muutenkin vähästä vapaa-ajasta, niin sitä unelmaa todellakin jahtaa eläväksi.

Kuva Pixabay / Tama66

Viisi oppia yrittämisestä

Laitan loppuun vielä viisi asiaa, jotka itse olen oppinut yrittämisestä. Tällainen kädestä-suuhun – yksinyrittäminen on vielä suhteellisen helppoa hallita, eikä tätä voi edes verrata siihen tuskaan, jota ”oikeat yrittäjät” kokevat – siis ne, jotka pelaavat omilla rahoillaan, mutta työllistävät siinä sivussa muita. Heidän kokemusmaailmansa on minuun verrattuna monin verroin hankalampi, enkä väitä siitä ymmärtäväni juuri mitään. Perusperiaate lienee kuitenkin sama – haetaan maailmalta työtä, joka jalostetaan rahaksi.

1) Yrittämisen vapaus on harha

Klassisin klisee yrittämiseen liittyen on puhe siitä, kuinka vapaata yrittäminen on. Yrittäjän tehtävä on muodostaa työllä oma palkkansa. Yksikään kolikko ei tilille tai taskunpohjalle kilahda ilman, että sen eteen on tehty töitä. Sen vuoksi vapauden sijaan mekin olemme omalla tavallamme rahan orjia.

Käytän usein vertausta, että kuukauden kaksi ensimmäistä viikkoa teen töitä kaikille muille. Jonossa ensimmäisenä on käsi ojossa verottaja, jonka takaa kurkistelee eläkeyhtiö. Kun nämä kaksi feodaaliherraa on saatu tyytyväiseksi, tulevat vielä pienemmät saapalaiset – firma kun tarvitsee erilaisia palveluja ja hyödykkeitä pöyriäkseen. 

Mutta ne kuukauden kaksi viimeistä viikkoa tuottavatkin sitten rahaa minulle. Viimeisen kahden viikon aikana teen oman tilini, joka vaihtelee joka kuukausi. Mitään varmuutta ei tuloista ole. Jos käy huono tuuri, ettei asiakkaita ole, sairastun tai tulee muita pakollisia menoja, jää oma tilini tasan sen verran laihemmaksi. 

Yrittäjän vapaus tarkoittaa minulle vapautta tienata niin paljon kuin jaksan tehdä töitä. Minun palkallani tai työmäärällä ei ole varsinaista kattoa, vaan rahaa voi tehdä vaikka seitsemänä päivänä viikossa. Kuukausipalkkainen ihminen on sidoksissa tiettyyn summaan, jolla sielunsa myy. Minä en. Minun sieluni hinta vaihtelee rahantarpeen mukaan.

Tarkoittaa vapaus myös sitä, että voin pitää lomani silloin kun huvittaa. Voin pitää kaikki helaperjantait tai joulun välipäivät vapaana, eikä niistä tarvitse tapella kenenkään kanssa. Samoin voin ottaa kesälomani niin pienissä pätkissä kuin haluan. Tänä kesänä pidin joka toisen perjantain vapaana kirjoitushommien takia – homma ei ihan onnistunut suunnitellusti, mutta idea oli kyllä toimiva. 

2) Yrittäminen on aina epävarmaa

Yrittäjänä joutuu sietämään jatkuvaa epävarmuutta. Kukaan ei takaa sitä, että asiakkaita riittää läpi vuoden samalla tavalla. Kukaan ei takaa, että töitä riittää niin paljon, että tulotavoitteet täyttyvät. Hyvin usein matkassa on onnea ja vielä useammin sitä, että omaa joustavuutta pitää löytyä. Jos jossain kuukaudessa tulos uhkaa painua, on lisättävä työpäiviä ja haettava puuttuva osa jostain. 

Kukaan ei myöskään maksa sairaslomista tai siitä, että hoidan lasta kotona. Pahin skenaarioni minulle on se, että hajotan käteni niin, että korjaaminen kestäisi kuukausia. Se tietäisi tulojen putoamista merkittävästi. Hommaa pystyy onneksi tasoittamaan vakuutusten ja säästöjen avulla, mutta nekin lähtevät täysin omasta pussista. 

Olen joskus ennenkin kirjoittanut, että yrittäjä pudottautuu vapaaehtoisesti järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle. Me emme ole työehtosopimusten tai työaikalakien piirissä – eikä meitä koske juuri muutkaan niistä hyödykkeistä, joista kuitenkin maksamme.

Mutta lohdulllista on se, että epävarmuutta oppii sietämään. Siitä tulee normi, jota ei enää vuosien jälkeen kyseinalaista. Syntyy usko, että kaikki järjestyy aina jollain tapaa – ja niin ne järjestyvätkin. Suurin oppi itselle yrittämisen osalta on ollut kyky sopeutua, oppia ja pärjätä. Yrittäminen jättää niin yksin, että siinä on opittava – tai upottava. Minusta on firman myötä tullut itsenäisempi, itseohjautuvampi ja rohkeampi. Nämä ovat asioita, joita en olisi missään firmassa tai roolissa oppinut palkkatyön maailmassa. Pakko on niin hiton hyvä opettaja. 

3) Suhde rahaan muuttuu

Olen ollut parillakin yrittäjällä töissä. Silloin jo huomasin, että firman pomolla on kovin kummallinen suhde rahaan. Raha on yrittäjälle pelkkä käyttöväline, jota tulee ja jota menee. Sitä on turha hillota, koska sitä voi tehdä koko ajan lisää. Asenne on erilainen kuukausipalkkaiseen verrattuna. Kun liksa tulee kerran kuussa ja siihen ei muutosta saa kuin rukoilemalla ja työpaikkaa vaihtamalla, niin on pakko elää eri lailla. Kuukausipalkkainen kuluttaa saatua summaa euro kerrallaan ja jossain vaiheessa ne rahat sitten loppuu. Jos on hyvä tuuri, rahat loppuu vasta palkkapäivän lähellä.

Samaa huomaan nyt itsessäni viiden vuoden jälkeen. Rahaa tulee ja sitä menee. Edelleenkään sitä ei ole tuhlattavaksi saakka, mutta helpommin se tuntuu välillä tuolta lompakosta irtoavan. Itse muutan investointi-kokoluokan asiat aina työtunneiksi. Montako tuntia pitää tehdä töitä tai montako asiakasta pitää saada pöydälle houkuteltua, että joku hankinta on mahdollinen. Jos työ tuntuu liian suurelta suhteessa hankittavaan asiaan, menee idea hylkykoriin äkkiä. 

Raha on ehkä yrittäjälle jotenkin konkreettisempaa. Sen kulkemisen näkee asiakkaan lompakosta omaan. Ja samalla tavalla näkee, kuinka monta euroa jokaisesta satasesta vedetään välistä. Suomalainen verojärjestelmä on tällä hetkellä yhtä aikaa reilu, mutta kohtuuttoman ankara. Sitä mukaa kun palvelut huononevat, kasvaa verojen ja sen tapaisten maksujen määrä. Maksetulle rahalle ei siis saa enää vastinetta. Minä en kapinoi verojen määrää vastaan, mutta siitä en pidä, että maksetut rahat käytetään huonosti. 

4) Aika on arvokkain omaisuutemme

Kun tekee kiistatta paljon töitä, osaa omaa aikaansa arvostaa eri tavalla. Ja etenkin kun ajankäytöstä päättää itse, muuttuu vapaa-aika kummallisen arvokkaaksi. Tätä samaa tekee myös ikääntyminen. Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän tarvitsee aikaa palautuakseen ja pysyäkseen työkuntoisena. 

Arvostan vapaa-aikaa, vapaata ja sitä, että voin olla tekemättä mitään. Tämän vuoden lyhyet vapaat ovat saaneet taas pään toimimaan niin että esim. blogin kirjoittaminen maistuu ihan eri tavalla. Syntyy ideoita, mistä kirjoittaa ja teksti valuu aivoista paperille lähes itsestään. Kun ideat loppuvat, on tehty liikaa töitä. Nyt osaan lukea vaaranmerkit ajoissa. 

Kun perheen isommat lapset olivat pieniä, tein liikaa töitä ja vääristä syistä. Heidän kasvustaan jäi tietty siivu varmaan näkemättä ja en ehkä onnistunut olemaan niin osallistuva vanhempi kuin olisi pitänyt. Viimeisen painoksen kanssa olen pitänyt huolen, että näin ei ole. Työtä ja rahaa tulee olemaan aina – mutta aika läheisten kanssa voi loppua kesken. Pienistä lapsista jää parhaat muistot, vaikkei aikuisissa lapsissakaan mitään vikaa ole. 

Ihmisen pitää olla uskollinen itselleen. Toteuttaa unelmiaan ja luoda elämästä sellainen kuin haaveilee. Se tarkoittaa jokaiselle eri asiaa. Toisille tärkeää on matkustella, toisille olla paras padelissa. Jokaisen unelman tulisi olla yhtä arvokas ja tärkein hänelle itselleen. Unelmat vaativat aikaa ja kaikkea aikaa ei kannata uhrata työnantajalle – tai edes omalle firmalle. Aika on hyödyke, jota ei valmisteta lisää.

5) Usko ideaasi ja yritä

Pidän nykyisestä elämäntyylistäni. Rakastan sitä vapautta tehdä omia asioitani ja palvella asiakkaita, niin, että olen firman kasvot. Kannan vastuun työn tuloksesta tai epäonnistumisesta itse. En voi mennä piiloon paskan pomon, huonon luottamusmiehen tai onnettoman työkaverin taakse. Minun tapauksessani syyllinen kaikkeen löytyy aina peilistä. Se on rehellistä työtä, johon voin suoraan vaikuttaa itse. Suurissa organisaatioissa minua turhautti asioiden hitaus ja muutoksen kankeus. Asioita ei saanut muutettua ennen kuin se oli käynyt hyväksyttävänä kolmessa eri portaassa, jotka kaikki huononsivat alkuperäistä ideaa omalla tavallaan  - ihan vain ollakseen jotain mieltä. 

En myöskään ollut koskaan mikään ay-liikkeen fani. Koin, että heidän tehtävä on olla työelämän neuvostoliitto, joka pystyy muokkaamaan kullasta paskaa. Fanaattinen työntekijöiden oikeuksien jahtaaminen ja työnantajan velvollisuuksien ruotiminen vie työltä tuottavuuden – ja ilon. Ymmärrän heidän olemassaolonsa ja se kuuluu suomalaisen työelämän periaatteisiin, mutta heidän aikansa jäi jonnekin menneille vuosikymmenille. 

Yrittäminen tulee lisääntymään. Yhä useammasta työntekijästä tulee ainakin osa-aikainen yrittäjä. Jokainen yritys on yhden ihmisen unelma jostain omasta. Minusta unelman kutsua tulee noudattaa. Taloudellinen tai laadullinen onnistuminen ei tule hetkessä, eikä helpolla, mutta usein ne pienetkin voitot antavat enemmän kuin lomarahaorjuus vieraan palveluksessa.

Ideoita on tasan kahdenlaisia – niitä on hyviä ja huonoja. Hyvät menestyy, huonot jalostuu. Epäonnistuminen ei ole maailman vakavin asia edes Suomessa. Mekin alamme oppia amerikkalaisen mentaliteetin, jossa nurin narahtanutta yrittäjää ei kivitetä suoralta kädeltä, vaan ymmärretään se, että jokaisen ne oppirahat on jostain maksettava. 

Yksi unelmani on se, että joskus vielä saisin opettaa yrittäjyyttä muille. Uskon pystyväni kertomaan tuleville tai aloittaville yrittäjäntaimille, mihin suuntaan kannattaa kasvaa tai miten omaa ideaa jalostetaan y-tunnukseksi saakka. Uskoisin pystyväni kasvattamaan itseensä uskovia yrittäjiä,joilla kuitenkin pysyy järki päässä.

Meni hieman pitkäksi tämä teksti, mutta asia on jotenkin ruotimisen arvoinen. Tiedän monien pohtivan elämän vaihtoehtoja yrittäjyys voi monelle olla yksi harkittava vaihtoehto muiden joukossa. Kuten sanoin, tässä on puolensa. Minulle tässä elämäntilanteessa ja tässä hetkessä tämä sopii paremmin kuin hyvin. Yhden täysmuutoksen tehneenä en koskaan sano, etten tee jotain tai teen varmasti jotain. Nautiskelen nykyisestä työstä ja katselen aina avoimin silmin elämää. Yrittäjän elämä on vähän sellaista porttiteorian kanssa olemista. Kun yhden homman on saanut alulle, alkaa nähdä mahdollisuuksia muuallakin. Tunnustan joskus katsovani vapaita liiketiloja sillä silmällä, että niihin saattaisi perustaa jotain kivaa tulevaisuudessa. Parasta olisi, jos pystyisi tekemään firman, jonka alla voisi työllistää itsen lisäksi vaikka perheenjäseniä. Mutta nää nyt on vaan näitä….

Kesäloma over and out

 Aamulla kello soi seitsemältä, mutta mies soi hereille jo varmaan ennen kuutta. On kesäloman jälkeisen maanantain aamu. Takana kaksi viikkoa täysin työtöntä aikaa. En tehnyt mitään edes vähänkään työltä haisevaa, vaan pitäydyin pelkissä kotihommissa. Ketkä edellistä kahta viikkoa muistelevat, niin hellettä pukkasi - ihan jokaisena neljänätoista päivänä. Aurinkoa rajattomasti, lämmintä niin, ettei vanhoja luita paljon tarvinnut saunottaa erikseen ja totta kai tilastolukemien varmistamiseksi yksi ukkosmyrsky. 

Olin lomalla varmaan enemmän ulkona takapihalla kuin sisällä. Tällaisella säällä ei kaipaa edes kesämökkiä. Niin inhottavan kermaperseistä kuin se onkin sanoa, niin hellepäivän päälle koneellisesti viilennetty asumus on kyllä nannaa.

Aamupäivät menivät sujuvasti lukien ja kirjoittaen ja illat ihaillen luontoa. Korkeintaan terassi vaihtui välillä auringosta varjon puolelle. Nimittäisin tällaista lomaa "easy living"-lomaksi. Suunnitteluun, toteutukseen tai edes matkanjohtajan rooliin ei tarvinnut juuri energiaa tuhlata, mutta kuitenkin tekemistä riitti tasaisesti koko jaksolle. Helppoa, halpaa ja mukavaa.

Parasta lomassa oli kiireettömyys ja suloinen joutilaisuus. Pitkät aamut kirjojen parissa ilman painetta lähteä johonkin tai tehdä jotain. Iltapäivät, joihin kuuluivat lähes pakollisina päiväunet ja päälle illat täynnä hyviä kotimaisia tv-sarjoja tai sitten istuskelua ulkona.

Mietin hetken jopa eläkettä - siis sitä eläkettä, jota vaille tulen itse jäämään. Ehkä minun eläkkeeni eletään pienissä paloissa keskellä työuraa. Varastettuja perjantaita, joista kalenteri putsataan ja pitkiä viikonloppuja, joihin jo yksikin lisäpäivä tuo loman tuntua. Yrittäjänä tuo valinta olisi täysin mahdollinen ja jopa melko harkittava.

Onnistunut lomastrategia - suunnittele itse itsellesi ja heitä suunnitelmat roskiin

Tämän kesän loma ajoittui ruuhkaisimpaan aikaan heinäkuussa. Siis ne viikot, kun jokaiseen lomaaktiviteetiltä tuoksuvaan paikkaan pitää jonottaa. Ei ehkä minun suosikkini, mutta kun ei käy missään turistikatiskoissa tai -rysissä, ei ruuhkaa edes huomaa. Säiden puolesta minulle parempaa osumaa ei olisi voinut tulla. Veikkaan, että näistä kahdesta helleviikosta lähetän armolahjoja säänhaltijalle vielä lokakuussakin. Sen verran hyvin henkiset aurinkopaneelini akkuja latasivat. Sain valo- ja lämpöhoitoa todellakin riittävästi, enkä minuuttiakaan liikaa.

Jotenkin tähän vuoteen suunnittelemattomuus osui hyvin. Pidempi lomareissu ei oikein jaksanut kiinnostaa ketään osakkaista, eikä suunnittelupöydällä ollut mitään järkevää näkemistä. Ulkomaille ei olisi tehnyt edes mieli. Siis parempi pysyä kotona, mutta pysyä myös erossa kaikesta tekemättömästä metatyöstä. En pessyt mattojaikkunoitaterasseja tai oikeastaan mitään muuta kuin itseni iltaisin.

Loma tuntui jotenkin enemmän itsevalitulta kuin aikoihin. Siitä jäi nyt puuttumaan tunne, että lomailen  muita varten. Vaikka kotona olikin täysmiehitys, ei kukaan tuntunut kaipaavan seuramiestä tai matkanjohtajaa - tai edes kiinteistöpäällikköä. 

Helppo elämä

Kotona ollessakin mentiin melko ohkasilla ohjaksilla. Ruokavalikoima oli suunnilleen grillimakkaraa ja jotain muuta. Pääasiassa helppoa, vaivatonta ja jotakuinkin ruokkivaa. Maisteltua tuli kyllä lomamaiseen tapaan Lörtsyt Savonlinnan torilla, Vedyt Lappeenrannan torilla ja jopa pannini Mikkelin torilla. Meni siis aika lailla torittamiseksi koko homma - eikä sovi unohtaa vanhan Porvoon toria, jossa ei tosin syöty mitään. 

Vaatteiksi kelpasivat shortsit ja t-paita, koko kahden viikon ajan. Tosin kerran puin päälle uimashortsit ja pari kertaa saattoi t-paitakin vaihtua pellavapaitaan. Viimeistään tänä kesänä muuten lopullisesti rakastuin pellavavaatteisiin. Tarjolla oli keveitä, suht viileitä ja ennen kaikkea kivan näköisiä pellavaisia housuja, shortseja ja paitoja. Missä nämä kaikki ovat olleet aiemmin?!

Innolla töihin

Tästä alkaa sitten syyskausi. Minun vuoteni vaihtuu jotenkin aina kesällä ja loman jälkeen palataan töihin levännein ja uudistetuin aivoin. On suorastaan ihana palata takaisin tutun pöydän ääreen ja asiakkaiden pariin. Tämän päivän mieli pyörittelee jo huomista ja suunnittelen ennakkoon aamun kulkua. Projektit jatkuvat, työ ei lopu ja into on taas huipussaan. Kädet syyhyävät päästä jatkamaan siitä, mihin pari viikkoa sitten jäin.

Loman onnistumisesta kertoo se, että olo on levännyt. Sellainen kuin se on parhaimmillaan pitkien yöunien jälkeen. Mieli on saanut syötettä jostain muusta kuin työstä. Se on saanut syötettä kirjoista, kirjoittamisesta ja ajattelusta. Lomalla aina tajuaa, miten ajatukset urautuvat ei-loma-aikaan. Ne miettivät työtä, sen jälkeistä vapaata ja sitten taas töitä. Vapaa ajattelu häviää ja luovuus katoaa. Se on työssäolon suurin harmi.

Työstä muuten kertoo se, millä mielin sinne palaa loman jälkeen. Kun lukee ihmisten postauksia, sieltä joutuu valitettavan paljon lukemaan sitä, miten vähän töihinpaluu kiinnostaa tai miten vähän töitä huvittaa aloittaa loman jälkeen. Jos paluu ahdistaa, kannattaa aina miettiä, onko paikka oikea. Yleensä loma tuo hyvää perspektiiviä omaan työhön ja saa näkemään tutun ja turvallisen työn toisessa valossa. 

Minullakin oli vuosia, jolloin loman viimeisenä iltana ahdisti ja jopa pelotti mennä töihin takaisin. Loma oli ollut liian ihana, että siitä olisi halunnut luopua tai sitten odottava työ oli jotain, mitä ei halunnut enää suorittaa. Jos olisin silloin tarttunut tuohon ajatukseen kiinni, olisin saattanut tehdä monta ratkaisua jo aiemmin. Kannattaa siis kuunnella omia tuntemuksiaan rehellisesti.

Mitä tapahtuu syksyllä?

Eipä juuri mitään erikoista. Työt jatkuvat ennallaan ja elämä pysyy kiireisenä. Jos Luoja suo, yksi iso kirjoitusprojekti pääsee maaliin ja olen tehnyt jotain, mistä olen haaveillut. Sen takia olen valmis jopa himmaamaan vähän töissäkin. Mutta sen näyttää aika ja jaksaminen. En ota asiasta sen isompia paineita, koska kyse on harrastuksesta.

Syksyllä on vähän koulutusta. Aloitin yhtä kolmen kurssin sarjaa ennen kesää ja sen toinen osa on elokuussa. Mielenkiintoinen kokonaisuus, joka vie ammatillisesti hieman jäsenkorjauksen puolelle. Tämä kurssisarja on ikään kuin tiiseri jäsenkorjauksesta ja ainakin ensimmäisen jakson perusteella asiaa pitää alkaa vakavasti harkitsemaan. Hierontaa on nyt viisi vuotta takana ja lisäoppi auttaisi ratkaisemaan asiakkaiden ongelmia entistä paremmin. Olen huomannut, että osaamiselle on kysyntää ja apua tarvitsevia on joka päivä enemmän. Kyse ei ehkä niinkään ole siitä, että ihmiset olisivat huonompikuntoisia vaan siitä, että apua ei saa enää sieltä, mistä ennen. Mielelläni vastaan huutoon omalta osaltani.

Ja vapaata aion pitää myös loppuvuonna aiempia vuosia enemmän. Elokuussa on vielä pari vapaata perjantaita ja sen jälkeen alan miettiä, jatkuvatko perjantaivapaat vielä syksylläkin. Ainakin lisälepo on tehnyt hyvää. Homma täytyy pyöräyttää laskukoneen kautta ja tsekata rehellisesti, mihin on varaa. Itsentä loppuunajamiseen ei ole varaa.

Hyvää alkavaa elokuuta ja hyvää työviikkoa niille, joiden lomat loppuu tähän!

Mikä ihme on lomastressi?

Porvoon upeat ranta-aitat

 Ensimmäinen lomaviikko mennä huristeli ohi niin, että juuri ja juuri ehti nähdä kalenterinlehden kääntyvän. Oli kivan joutuisa viikko, joka piti sisällään sopivasti aktiviteettejä ja rentoutumista superhelteisessä auringossa. Mutta tärkeintä oli se, että uni, valvominen sekä päivärytmit löysivät oikean tahdin heti alussa. Ja käsi sydämellä vannon, etten ajatellut töitä hetkeäkään. Minulle loma muuttuu lomaksi heti ensimmäisestä päivästä lähtien, koska tiedän, ettei maailma valmistu teinpä mitä tahansa, eivätkä kesken jääneetkään asiat luultavasti aiheuta maailmanloppua (ja jos aiheuttivat, niin löyhässä oli sekin loppu). 

Helteet antavat lomalla loistavan etelä-eurooppalaisen säväyksen, kun kuumuudessa vellova Lappeenranta muuttuu hiostavaksi Rivieraksi kesän pariksi viikoksi. Aamulla voi hiipiä suoraan kahville takapihalle ja pysyä ulkona koko päivän. Illalla sitten ennen nukkumaanmenoa laskeutuu ilmalämpöpumpun viilentämään asumukseen ja nukkuu yönsä kuin murmeli. Olen melko varmasti istunut tällä samaisella terassisohvalla, jossa nyt kirjoitan, enemmän loman aikana kuin sisällä.

Olen aloittanut aamut Jerry Cottonin seikkailuilla, kuten jossain postauksessa kerroin. Niitä kuluu lääkärin määräyksen mukaisesti yksi aamussa. Sen lisäksi olen lukenut romaaneja ja kirjoittanut. Voi luoja, että olen kirjoittanut - blogia, blogiaihioita, muistiinpanoja sekä kaikkea "sekalaista", josta joskus syntyy jotain tai ei synny.

Joskus ennenkin olen maininnut, että lomalla pää toimii ihan eri tavalla kuin töissä. Ajatus on vapaampi, kirkkaampi ja luovempi. Rakkaus kaikenlaiseen kirjoittamiseen on roihahtanut taas ja toivottavasti jossain alle vuosisadan mittaisessa jänteessä se tuottaakin jotain.

Tämän aamun Cottonin jälkeen kävin pohtimaan sanaparia lomastressi. Siitä puhutaan monissa eri yhteyksissä. Sanaparina loma ja stressi kuuluvat yhteen suunnilleen yhtä todennäköisesti kuin köyhä porvari tai suvaitsevainen persu.

Miksi jotkut stressaa lomalla? Onko kyse huonosta suunnittelusta vai kyvyttömyydestä irtaantua töistä?

Olavinlinnan jyhkeä muuri

Mikä lomassa stressaa?

Suomessa on Euroopan ja varmaan lähes koko maailman pisimmät palkalliset lomat. Jos lomaa on kesässä neljä viikkoa, sen pitäisi riittää lähes mihin tahansa. Kuten pari viikkoa sitten kirjoitin, imee työelämä meistä energiaa siihen tahtiin, että kunnolliselle palautuiselle ei mikään loma tunnu riittävän. Stressi tulee silloin liian rankasta työelämästä eikä lomasta. 

Lomassa stressaa sen pituus, lyhyys, ajankohta tai sisältö. Itse pidän kesässä kaksi viikkoa lomaa. Tänä kesänä olen noiden parin viikon lisäksi pitänyt vielä joka toisen perjantain vapaata, jotta saan taatusti riittävästi valohoitoa ennen pimeää syksyä. Oikeasti kahta viikkoa pidempää lomaa en kesällä tarvitsekaan. Näissä viikoissa ehdin tehdä kaiken tarpeellisen ja ladata akut niin, että loman jälkeen olen valmis palaamaan töiden ja asiakkaiden pariin. Kakkosviikon lopussa alkaa mieli jo kääntyä työhön päin ja odotan innolla, että pääsen taas hierontapöydän ääreen.

Rakastan työtäni edelleen, vaikka suhteessamme koittaa jo viides vuosi. On kiva mennä asiakkaiden luo takaisin ja aloittaa työt. Sitä tiettyä työn sosiaalista puolta on tavallaan ikävä. Mutta tauko tekee hyvää. Yleensä loman jälkeen alkavat uudet jutut ja päästään kertailemaan lomakuulumisia kantisten kanssa. 

Ajankohdassa on ratkaisevaa sen sijoittuminen kesällä sekä sijoittuminen suhteessa puolison tai lasten lomiin. Porukkahan jakaantuu kahtia. Osa haluaa olla puolisonsa kanssa samaan aikaan ja osa taas haluaa olla nimenomaan eri aikaan lomalla. Makuja on monia. Stressaavaa hommasta tulee, jos toiveet eivät toteudu. Jos haluat reissata puolison kanssa matkailuautolla pitkin Eurooppaa, se on vaikeaa, jos toinen on lomalla kesäkuussa ja toinen elokuussa. Samoin ongelmia tulee, jos haluat metsästää sorsia lomalla, mutta loma pätkähtää kesäkuuhun. Noista syntyy jo ymmärrettävästi pientä stressinpoikasta.

Meillä stressiä on tullut silloin, kun lapset olivat pieniä. Lomat piti sovitella limittäin niin, että lapsille saatiin järjestettyä joku aikuinen kotiin ainakin lähes koko kesän ajaksi. Koululaisten kahdeksan viikon loma voi olla vanhempien painajainen, jos aikuisten lomia ei saa rakenneltua koko kesäksi putkeen. Hoitopaikan järjestäminen isommalle lapselle on mahdottomuus ja yhtä vaikeaa on lasta jättää koko päiväksi yksin kotiinkaan.

Lapsena minut raahattiin kesäksi mummolaan. Ei lapsen mielestä aina ideaalein ratkaisu, kun kaverit jäivät kaupunkiin, mutta nyt aikuisena kiitän vanhempiani valppaudesta ja isovanhempiani turvallisesta lapsuudesta. Pysyin ehkä paremmin poissa pahanteosta.

Suunniteltu vai suunnittelematon loma?

Toisille on olennaista, että lomalla saadaan tehtyä kaikki rempallaan olevat kodin työt. Kun aloitetaan terassien öljyämisestä ja jatketaan mattojen ja ikkunoiden pesulla voi vielä loppulomaksi keskittyä kesämökin laiturin korjaukseen, ettei naapurin Penan hirsiaitan kengitys jää tekemättä. To-do -lista on loman alussa kilometrin mittainen, eikä se lyhene neljässä viikossa edes puoleen. Liian ilmatiiviiksi tehty loma saa varmaan aikaan verenpainetta ja vitutusta. 

Toiset osaavat ottaa rennommin. Mitään suunnitelmia ei ole ja hommat menee fiilis- ja kelipohjalta. Meidän tämän kesän loma on juuri sellainen. Mitään reissuja ei ole varattu eikä suunniteltu, mutta tähän mennessä on nähty jo Mikkeliä, Kouvolaa, Porvoota, Vantaata sekä Savonlinnaa. Aamulla kun katsoo lämpötilaa ja lompakon sisältöä, voi päivän tehdä mitä huvittaa - tai olla tekemättä mitään. Minulla on ensimmäisen viikon jälkeen niin reissannut olo, että tuntuu kuin olisin vähintään kolmatta viikkoa lomalla. Ja kaikki yöt olen nukkunut kotona omassa sängyssä. Reissujen pitäminen lähialueilla helpottaa budjetin suunnittelua ja hallintaa ja uniongelmat pysyvät poissa, kun iltaisin köllähtää tuttuun petiin. Voi kuulostaa keski-ikäiseltä ja hc-boomerilta, mutta toimii meille.

Suunnittelussa homman juju on se, että sen suunnittelee itse, eikä anna kenenkään muun suunnitella aktiviteettejaan. Monesti perheen aktiviteetit kaatuvat yhden niskaan. Silloin vaarana on horjuvan demokratian normaali kohtalo, eli demokratian sijaan valtaan astuu diktatuuri. Myös perhepiirissä on hyvä muistaa, että elämme sopimuksellisen demokratian viimeisiä pyhiä aikoja ja suuremmista menoista, tuloista sekä ajankäytöstä on hyvä neuvotella ennen täytäntöönpanoa.

Suunnittelemattoman loman ongelma on eräänlainen fomous (älkää lukeko väärin!). Tulee tunne, että pitäisi tehdä jotain, että elämä tuntuu joltain. Lomaan on jollain tapaa syötetty tekemisen ja näkemisen pakko. Loma ei ole lomaa, jos ei Kreetan rannat näy. Todellisuudessa loman fiilis tulee ihmisestä itsestä. Jos loma tuntuu lomalta, vaikka takapihan hiekkalaatikolla, se on onnistunut. 

Budjettipuoli stressaa

Meillä tämän kesän reissut jäävät väliin osin budjettisyistä. Kotimaan matkailu on kallistunut sen verran, että skipattiin suosiolla hotellireissut kokonaan. Niihin ei oikeastaan ole kunnolla varaa ja huonoa lomaa ei kannata tehdä, vaan käyttää rahat kotimaakunnassa.

Rahaa ei kuitenkaan ole jätetty kuluttamatta. On vierailtu torikahviloissa, tehtaanmyymälöissä, käsityökaupoissa ja itse asiassa pienyrittäjille on tiputettu rahaa taatusti lähes se määrä, mikä olisi mennyt hotelleihin. Minusta tuo raha on mennyt jopa parempaan käyttöön näin. 

Ymmärrän hyvin perheitä, joilla ei lomaan ole varaa. Kun kaikki kallistuu, on jostain tingittävä. Lomailu ei ole halvinta mahdollista puuhaa, jos meinaa suunnata jonnekin yön yli reissuille tai vierailla huvipuistoissa. Mutta toki halvempiakin mahdollisuuksia on. Luontoretkeily ja telttailu vaikka kansallispuistoissa pudottaa kustannuksia merkittävästi. Jos lomalla pystyy välttämään ulkona syömistä, säästyy taas rahaa ja ruuankin suhteen voi tehdä budjettipäätöksiä, vaikka söisi ulkona. Se vaatii vain enemmän vaivaa ja ennakkosuunnittelua.

Vaikka ohje kuulostaa tylsältä ja setämäiseltä, niin silti sanon sen. Lomassa tärkeintä eivät ole maksetut elämykset, vaan tunne yhdessäolosta ja yhdessä tekemisestä. Lapsen mieli ei välttämättä kaipaa Rivieralle, jos vanhempi vie hänet vaikka lähirannalle ja jakaa aidosti oman aikansa hänen kanssaan. Lapselle ei välttämättä tarvitse ostaa tai hankkia mitään kallista, koska kalleinta saattaa kuitenkin olla jokin satamakahvilassa syöty jäätelö ja juttuhetki. Monesti lomafantasiat syntyvät aikuisten päässä ja ne vain reflektoidaan lapsiin suotta. 

Työ ei jätä rauhaan lomallakaan

Ainakin ennen stressin suurin aiheuttaja lomalla oli työ. Oli aika, jolloin omaa merkitystään piti pönkittää sillä, että ainakin piipahti työmaalla kesken loman katsomassa, että kaikki on ok, työtuoli tallessa ja kirjekuoret ojennuksessa. Ja sähköposteja piti vilkaiseman vähintään kerran viikossa, että pysyi varmasti työelämän rytmissä mukana. Noista ajoista on onneksi tultu takaisinpäin.

Kyseessä on arvojen muuttuminen sekä johtajissa että alaisissa. Alaiset osaavat arvostaa omaa aikaansa tänä päivänä niin paljon, ettei lomalla paljon työpuhelinta kiinnosta vilkuilla. Loman arvo nousee vuosi vuodelta ja ylipäätään vapaa-ajan arvostus on jatkuvassa kasvussa. Ajasta tulee euroa suurempi valuutta. Lomalta ei haluta ulottaa minuuttiakaan työn puolelle.

Samoin on löytynyt järki siihen, että työmaailmassa harva asia on niin merkityksellinen, että se vaatii 24/7/365 läsnäoloa, josta ei voisi poiketa muutamaksi viikoksi. Ylipäätään harva asia on niin kriittisen tärkeä, että se olisi pakko ratkaista heti nyt ja tällä sekunnilla. 

Myös johtajuus on muuttunut. Nykyisin harva (hyvä) johtaja enää olettaa työntekijöiden vastaavan työpuhelimeen tai työsähköpostiin lomalta. Jopa johtajat ymmärtävät, että kun työntekijä saa ladata akkunsa täyteen lomalla, palaa loman jälkeen ruotuun tuottavampi tekijä ja homma kulkee entistä paremmin. 

Minä ja mammutti, mammutti vasemmalla

Elekee ressatko, vaan ottakaa löysin rantein

Loma on työvuoden parasta aikaa, koska silloin ei tehdä töitä ja palkkaorjille jopa maksetaan palkkaa. Sen vuoksi tuosta ajasta tulisi osata nauttia täysin siemauksin vailla mielenpäällä vellovaa myrskypilveä. Toivottavasti jokainen oppisi hakeaan nautinnot pienistä arjen asioista, kuten siitä, että voi nukkua pidempään tai valvoa myöhempään. Voi juoda takapihalla iltakahvia vielä kahdeksan jälkeen, koska ei ole oikeastaan merkitystä, saako heti unta vai ei. 

Kesäisessä yössä on kiva valvoa, etenkin kun sää hellii niin, että kiikussa tarkenee istua shortseissa vielä puolenyön jälkeen. Yhtä ihania ovat aamut, kun voi ottaa kirjan ja kahvikupin jo kuuden jälkeen käteen ja tulla kuuntelemaan hiljaista aamua. Jotenkin tuntuu, että elämä on juuri nyt pienissä hetkissä ja aika pienissä elämyksissä.