Puupäisyyden riemuviikko, missit ja muut

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

 Tämä menee vähän "rakas päiväkirja" -osastolle. Vaikka kuinka koetan pysytellä roskajournalismista erossa ja lukea vain sivistystasoltaan journalismiksi laskettavaa sisältöä, pääsee verkkokalvoille toisinaan palamaan tarinoita, joita ei uskoisi todeksi, ellei niitä joutuisi kirjallisena todistamaan.

Ennen varsinaista kiihkodialogia lyhyt mietintö nykyisen journalismin tilasta. Suomalainen lehdistö on selkeästi jakaantunut kolmeen kategoriaan, jotka ovat maakuntalehdet, Helsingin Sanomat ja roskalehdistö. 

Maakuntalehtien keskittyminen suurille yksittäisille toimijoille teki niistä pahimpana aikana pakon edessä hieman mauttomia ja luonteettomia. Suurten konsernien juttutehtaat tuottivat sisällön koskien koko konglomeraatin aluetta ja paikallisuus hävisi pieniksi osasiksi sinne ja tänne. Huomasin viikonloppuisin lukevani tarinaa milloin lahtelaisen pariskunnan sisustuksesta,  milloin kuopiolaisesta saunaremontista, liian harvoin mistään lappeenrantalaisesta. Talouden, tuotannon ja synergian vuoksi tämä lienee perusteltua, mutta maakunnan lukijoille se tuottaa tuskaa. Kun paikallisuus on pelkkä markkinalause tilausesitteessä, ei sillä kerätä yhtään maksavaa asiakasta.

Onneksi tuosta linjauksesta ollaan nyt valumassa selkeästi takaisinpäin. Kun katson tämän päivän Etelä-Saimaan verkkoversiota, siellä kirjoitukset koskettavat kotimaakuntaa kattavasti ja artikkelit on kirjoitettu paikallisesta näkökulmasta pienestä isompaan. Itse en kaipaa yleismaakuntalehteä vailla sidonnaisuutta- minua ei valitettavasti jaksa kiinnostaa naapurimaakuntien asiat tai asukkaat - enkä maksa siitä, että luen heidän elämäntarinoistaan oman maakuntani lehdestä. 

Maakuntalehtien taso on myös sen verran vaatimatonta, ettei niiden vääntö riitä kirjoittamaan ulkopolitiikasta - tai edes kotimaan asioista laajalla skaalalla. Maakuntalehdet ovat parhaimmillaan pienemmissä lähialueen teksteissä. Ja siinä on myös niiden vahvuus ja kilpailuvaltti. Maakuntalehden kiinnostavuus on siinä, että se kirjoittaa meiltä meille. 

Ja vaikka lehden koostumus on välillä mennyt vähän yleismaakunnalliseksi hutuksi, ei kirjoittajien taso ole koskaan laskenut. Paikallisella tasolla on loistavia kirjoittajia, kuvaajia ja tuottajia. Eikä laatua ole laskenut sekään, että näppäimistöä hakkaa nyt tuoreempi sukupolvi. Luettavuus ei jää kiinni tekijöistä, pelkästään linjahenkilöistä. 

Varsinaiseen uutisnälkään olen lukenut Helsingin Sanomia (olen tehnyt sitä sen jälkeen, kun luovutin Etelä-Saimaan henkilökortin pois). Hesarille ei Suomessa löydy minkäänlaista vastusta, kun puhutaan laatujournalismista, joka kattaa ylimaakunnallisen tason. Valtakunnan kruunu täyttää edelleen komeasti koko maan ykköslehden paikan. On selvää, että Sanomien kassa operoi suuremmilla summilla, joka näkyy sekä sovelluksessa, sisällössä että materiaalin leveydessä. Jos haluaa tulla toimeen yhdellä tilauksella, ei vaihtoehtoja ole monta. 

Ja sitten...huoh...iltapäivälehdet. Suomen luetuin "lehti" on Ilta-Sanomien IS-sovellus. Se kertoo yhtä paljon lukijoista kuin tekijästäkin. Tällainen kansa ei ilmeisesti kaipaa laatujournalismia, vaan kahden minuutin dopamiiniryntäystä, jonka saa täytettyä sillä, että voi lukea turhaakin turhemman julkkiskerman viimeisimmät tekemättömyydet. Iltalehden lukemisen lopetin jo vuosia sitten ja aika tiukilla on Ilta-Sanomienkin kanssa. 

Roskajournalismissa (anteeksi, että edes käytän tässä yhteydessä termiä journalismi) ei ärsytä pelkästään sisältö, vaan enemmänkin tuotantotapa. Toimittajien laiskuus yltää enää sille tasolle, että "lehden" sivuille pystytään kirjoittamaan referaatti turhakkeiden instagram-päivityksestä - totta kai ryyditettynä alkuperäisin kuvin. Jutussa ei klikkiotsikon ja suorien lainausten lisäksi ole minkäänlaista rankaa, kritiikkiä tai edes lisäinfoa. Mitään journalistista osaamista tuon tason uutisointi ei vaadi. Eikä tarvitse olla kovankaan tason ennustaja, että tietää tuon työn olevan kohta tekoälyllä korvattavissa. Jotta tuon riman pystyisi alittamaan, pitäisi ottaa lapio käteen ja kaivaa. Ihmettelen, etteivät oikeat journalistit ole nousseet kapinaan.

Pahoittelut turhan pitkästä epilogista. Ja nyt vasta asiaan...

Case linnanjuhlat ja lastensuojeluilmoitukset

Somepari Rita Piironen ja Jaakob Rissanen osallistuivat viime lauantaina Suomen itsenäisyyspäivän juhliin Presidentinlinnassa puolitoista vuorokautta yhteisen lapsen synnytyksen jälkeen. Yhden synnytyksen nähneenä ja mukanaeläneenä tuo itsessään on jo saavutus. 

Itse juhliin osallistuminen on jokaisen parin päätös, enkä pohdi heidän valintaansa. Ränttään siitä, että jotkut ventovieraat ihmiset ovat ottaneet asiakseen tehdä pariskunnasta lastensuojeluilmoituksia (siis ihan enemmässä määrin), koska pari on heidän mielestään ilmeisesti jättänyt lapsen heitteille. Tämä tuntematta itse ihmisiä tai tietämättä, missä se vastasyntynyt  lapsi on. 

En keksi, en siis millään keksi, ovatko ihmiset kateellisia siitä, että toiset juhlivat ja toiset ei. Harmittaako jälleen kerran postiin kadonnut kutsu vai kutsun saaneiden status somejulkkiksina? Vai onko kiusanteosta tullut jo kansallinen harrastus, jossa kohteeksi voi ottaa kenet tahansa "tv:stä tutun". Tässäkin tapauksessa kyseessä on kaksi aikuista ihmistä ja heidän syntynyt lapsensa oli pariskunnan kolmas - luulisi tuossa jo tietävän, mikä toimii ja mikä ei. 

Lastensuojeluilmoitus on huoli-ilmoitus siitä, että epäillään lapsen elinolosuhteiden olevan epäasialliset tai aiheuttavan vaaraa lapsen kehitykselle. Kyseessä on siis vakava toimenpide, joka tulisi tehdä hyvin perustein ja siten, että tapaus, josta ilmoitus tehdään, on tuttu tai varmasti tunnettu. Tunteeko arvon televisionkatsoja julkkisparin elämää niin hyvin, että voi perustellusti tehdä ilmoituksen heidän lapsensa elinoloista? Kertooko tosiaan puolen minuutin klippi presidentinkättelyssä noin paljon lapsen olosuhteista? Minä en ainakaan sellaista huomannut.

Herää kysymys "Mitä vittua Timo taas?!". Millaiseksi me suomalaiset olemme taantuneet? Millaiset ihmiset kuormittavat jo muutenkin ylikireäksi viritettyä lastensuojeluverkkoa turhilla ilmoituksilla, joissa ei ole mitään todellista perustetta tai totuuspohjaa? Viiraako ihmisten päätä kateus, tietämättömyys vai täysi välinpitämättömyys? 

Annan ilmaisen vinkin kaikille teille, jotka tehtailette turhia lastensuojeluilmoituksia kiusaamistarkoituksissa. Sallin tätä samaa vinkkiä käyttävän vapaasti myös niiden henkilöiden, jotka tehtailevat kaupunkiorganisaatioille valituksia jarruttaakseen kaikenlaisia rakennushankkeita oman pahan mielensä tyynnyttämiseksi. 

Katsokaa aluksi peiliin - korjatkaa siinä näkyvät viat ihan ensimmäisenä. Ja jos peilistä tuijottaa täysin virheetön, kokonaan onnellinen, mieleltään terve ja tyyni ihminen, voitte ulottaa katseenne maksimissaan kahden metrin päähän. Siinä on teidänkaltaisille ihmisille riittävä elinpiiri, josta voitte kantaa huolta. Antakaa ventovieraiden ihmisten elää omassa tilassaan kaikessa rauhassa vailla huolta siitä, että joku "marjatta tai seppo" satojen kilometrien päässä on muka-huolissaan heidän lapsensa elinolosuhteista. 

Käytännössä sekä turhien lastensuojeluilmoitusten että turhien rakennusvalitusten tekemisestä tulisi tehdä rangaistavaa. Tai sitten tekemiselle olisi oltava joku panttimaksu - vähän kuin Liigan maalihaasto-pykälässä. Jos haasto menee läpi, hylätään maali, mutta jos ei mene, tulee kaksiminuuttinen. On erikoista, että maassa jossa on sinällään toimiva lastensuojelujärjestelmä, joudutaan tuota järjestelmään suojelemaan typeriltä ihmisiltä. 

Case missi ja rasismisyytökset

Ja toinen typerehtiminen tulee heti perään. Miss Suomi Sarah Dzafce menetti tällä viikolla kruununsa, koska vesilasissa vellonut myrsky heitti pisaroita missiorganisaation puhtoisille rinnuksille. Käytännössä nyt jo entinen missi venytti silmiään vinoon somejulkaisussa ja mielipaha oli valmis. Kuva ja siihen liittyvä teksti lähtivät leviämään suljetulta tililtä ja pääsi valtakunnan julkisuuteen "vahinkojournalismin ykköslähteestä" eli Jodelista.

Totta kai teko on ajattelematon ja sisältää rasistiseksi tulkittavia piirteitä. Ja tätä Sarah Dzafce on myös pyytänyt anteeksi. Missikruunun menetys on aika karu tuomio - etenkin kun se yhdistetään mainehaittaan, joka tuosta tulee seuraamaan tästä eteenpäin. Missiorganisaatiolle tämä puolestaan on lottovoitto. Viime vuodet alamäkeen rypenyt missikoneisto saa ilmaista näkyvyyttä ja muka-suoraselkäisen sekä reagoivan työntekijän maineen. Hyi olkoon!

Jos teko suhteutetaan tässä maassa muuten tapahtuvaan, on missitittelin irtisanominen työnantajalta housuunpaskomista. Kyseessä on loistava esimerkki muka-sensitiivisestä ja ylireagoivasta leimautumisen pelosta. Suojelemme kaikkea mahdolliselta R-leimalta niin tiukasti, että tulee yksilöön kohdistuvia ylilyöntejä. En edes osaa sanoa, kumpi on noista kahdesta on pahemmin erottelevaa ja syrjivää.

Tämä on hyvä esimerkki myös siitä, miten helposti työnantaja luopuu työntekijästä, kun vastassa on pieni tahra kilvessä, jota voi olla haastavampaa puhdistaa. On ilmeisesti helpompi vaihtaa tekijää kuin korjata entistä. En anna tästä toimenpiteestä minkäänlaisia pisteitä (en tyyli-, enkä taitopisteitä) missiorganisaatiolle. Tehän suoraan sanottuna hylkäsitte "vaaleilla valitun" työntekijän ja heititte hänet yksin susille. Ja syntyneellä maineella pystytte nyt ratsastamaan julkisuuden valokeilassa sen aikaa, kunnes seuraava kohu pyyhkii teidät takaisin tuntemattomuuteen. On kyllä hävytöntä käytöstä!

Oikea toimenpide tässä olisi ollut sama, mitä tehdään niille poliitikoille, jotka kilvan keksivät mennä matkimaan irtisanottua missiä somealustoille. Sekä Juho Eerola, Kaisa Garedew että Oras Tynkkynen julkaisivat omat kiinalais-silmä-valokuvansa somessa. Ja mitä he siitä saavat - eduskuntaryhmänsä puheenjohtajan täyden tuen sekä muiden puolueiden paheksunnan. Aivan - lapsellisuuteen ei pidä reagoida kiivastumalla, vaan ymmärtämällä, että jokainen lapsi on kasvava olento - jopa perussuomalainen kansanedustaja. 

En edes osaa sanoa, kumman tekeminen on hölmömpää - Sunneva Sjögrenin vai Perussuomalaisten. Missille olisi irtisanomisen sijaan pitänyt antaa vakavahenkinen puhuttelu, varoitus ja ehkä pari tuntia henkisesti vahvistavaa rasisminvastaista koulutusta. Kyseessä on nuori tyttö, jonka pitää oppia, mutta jolle pitää antaa myös tilaisuus kasvaa. Meille kasvaa jo muutenkin tällä hetkellä nuorten sukupolvi, joka ei uskalla virheiden pelossa tehdä mitään. Ja jos kuvitellaan (harvat sitä enää tekevät), että missi olisi jokin esikuva, eikö hieman virheitä tekevä ja virheistä oppiva missi suoriutuisi hommasta paremmin?

En lakkaa ihmettelemästä, kuinka pitkälle Perussuomalaiset kansanedustajat noita omia sopivuuden sivurajoja venyttelevät. Viikko viikolta samasta leiristä nousee erilaisia, eri kokoisia ja eri lailla sovinnaisuutta kolhivia kohuja. Edellinen urakka taidettiin juuri viikko sitten taputella käräjillä tuomioon, kun nyt nousee jo seuraava - ja totta kai vielä eri tekijöiden toimesta. Materiaali tötöilylle on kyllä kadehdittavan laaja. Olen ehkä turhan huonon huumorin ystävä, mutta en ymmärrä, mitä persujen tehotrio noilla kuvillaan haki. Kokivatko he tukevansa monoa saanutta missiä vai oliko kyseessä vahingonilo siitä, että erehtyy ne fiksummatkin. Oli miten oli - en löydä hauskuutta,  enkä ymmärrä huumoria.

Toivon syvästi, että myös Perussuomalaisten eduskuntaryhmässä ymmärrettäisiin viimein, ettei kansanedustajien työ ole mitään arkielämän stand up -komiikkaa. Kiusaamiseksi tai provosoimiseksi tulkittava pelleily rapauttaa koko edustuslaitoksen muutenkin horjuvaa mainetta. Tämän kauden erilaiset otsikkotason hölmöilyt eivät voi olla näkymättä seuraavissa vaaleissa - ja varsinkin case-Vornasen jälkeen kirittävää luulisi riittävän. 

Kuinka paljon on ihmisen arvo Suomessa?

Itse otettu kuva Koivusuolta Ilomantsista

 

Suomalaisten vahvuus - ja samalla heikkous - on aina ollut se, että meillä yhden yksittäisen kansalaisen arvo on ollut valtavan suuri. Kuusimiljoonaisessa kansassa jokaisella yksilöllä on valtava merkitys, jos sitä verrataan vaikka itäisen naapurimme satamiljoonaiseen kansaan. Meitä on täällä Suomi-neidon helmojen suojassa niin vähän, ettei yhtään ylimääräistä ihmishenkeä huolisi menettää, jos kansan elinkelpoisuus halutaan turvata myös tulevaisuudessa. Jokaiseen menetykseen on suhtauduttava vakavuudella. 

Jos Venäjällä kerrostalon tulipalossa kuolee kymmenen ihmistä, on se aika normaali asia, mutta meillä sama nostattaisi kansansurun, jota murehditaan satojen kilometrien päässä tapahtumapaikasta. Tästä meillä on hyvä esimerkki tältä viikolta, kun pohdimme Savonlinnassa tapahtunutta tulipaloa, jossa menehtyi äiti ja kolme pientä lasta. Se koskettaa monia heille täysin vieraita ihmisiä.

Suuri yksilön arvo tarkoittaa samalla sitä, että pyrimme turvaamaan jokaisen suomalaisen terveyttä ja elämää viimeiseen saakka. Se ei ole helppo tehtävä maassa, jossa etäisyydet asutuskeskusten välillä kasvavat suurimmillaan satojen kilometrien mittaisiksi. Eikä se ole helppoa maassa, jossa asumistiheys on niin pieni, että joillain alueilla naapuria ei taatusti tarvitse nähdä, jos se ei jostain syystä kiinnosta.

Kun siniset valot eivät välkykään

Varsinkin Etelä-Karjalassa on viime viikot kipuiltu sen kanssa, että terveyspalvelumme kuihtuvat kuin ihmisyys venäläisessä aateilmastossa. Hoitohenkilökuntaa sairaaloissa vähennetään ja jäljelle jääville koittavat ankarat ajat. Tehty säästö kaatuu väkisin niiden selkään, jotka hoitotyössä leipäänsä tienaavat. Jalkojen ja käsien on jatkossa liikuttavat seitsemän prosenttia nopeammin, koska työkaverit viereltä on siirretty reserviin.

Kasvava kiire tarkoittaa aina huonoa, kun puhutaan ihmisten hoitamisesta. Alle minimin vedetty henkilöstö ja jatkuva stressi yhdistettynä kiireeseen jauhavat ajan myötä vahvemmankin tiimin pieniksi palasiksi. Lisääntyy riski sille, että jotain jää tekemättä tai joudutaan ajan puutteen vuoksi tekemään rimaa hipoen. Ei kenenkään voi olettaa jaksavan loputtomiin. 

Tänään paljastuivat säästöt ensihoidossa. Jatkossa joudumme maakunnassa tulemaan yöaikaan toimeen kolmea päivystävää ambulanssia vähemmällä. Matkaa lähimpään ensihoidon yksikköön kasvatetaan tarkoituksella, jolloin riskit kasvavat eksponentiaalisesti. Enää eivät paljon odotetut siniset valot välky niin nopeasti kuin tarve on.

Tässä päästään alun kysymykseen. Mikä on ihmisen arvo tämän päivän Suomessa? Ovatko kaikki kansalaiset saman arvoisia yhteiskunnan palvelujen käyttäjinä? Etelä-Karjala ei ole edes suurimpien etäisyyksien maakunta. Jos samaa karsintaa tehdään Lapissa ja Pohjois-Karjalassa, se ei pelkästään venytä hoitomatkaa, vaan antaa suoran viestin, että apua on turha enää odottaa. 

Kuinka monta aivoinfarktipotilasta ei ehdi saamaan ajoissa hoitoa, kun ensihoidon yksikön tulo kestää puoli tuntia kauemmin kuin ennen? Kuinka monta sydänkohtauspotilasta jää hoitamatta, kun siniset valot eivät välky tarpeeksi ajoissa? Kuinka monta riskisynnytystä päättyy suruun, jos tukea ja apua ei näy eikä kuulu? En haluaisi olla ensimmäistä lastani odottava riskisynnyttäjä Parikkalassa tällä hetkellä, enkä oikein uskaltaisi asua Rautjärvelläkään, jos terveysriskit osoittavat minkäänlaista avun tarvetta.

Hallitus pelaa rahan lisäksi ihmishengillä

En haluaisi kuulostaa tylsältä ja toistaa itseäni, mutta tämä ei ole se Suomi, jolle veroni mielelläni maksan. Se Suomi makaa henkitoreissaan muutaman sadan kilometrin päässä odottamassa turhaan apua, joka ei ehdi ajoissa perille. 

Karsimalla kriittisen tärkeää ensihoitoa maassa, jossa etäisyydet sairaalaan ovat jo valmiiksi ylipitkät, lasketaan jokaisen alueella asuvan yksilön arvoa. Kun osa asukkaista jää käytännössä ehtivän ensihoidon ulkopuolelle, heille samalla todetaan, etteivät he ole yhtä arvokkaita veronmaksajia ja kuntalaisia kuin muut. Rakennamme päätöksenteon kautta epätasa-arvoa ja luomme tarkoitukselle kuolleita alueita. Tämä on puhdas arvovalinta sen puolesta, että tähän maahan kaivataan ainoastaan ihmisiä, jotka asuvat suuremmissa kuntataajamissa ja mielellään tuolla vähän etelämmässä. 

En koe koskaan olleeni mikään maalaisromantikko, mutta jotenkin olen aina uskonut siihen, että Suomessa tarvitaan erilaisia ja kaikenlaisia ihmisiä. Me emme pohjimmiltamme ole sen enempää Kruunuhaasta kuin Kruunupyystäkään. Juuret tässä maassa ovat olleet melko lailla mullassa ja lehmänpaskassa, mutta tänä päivänä nuo juuret koetetaan unohtaa kovin tehokkaasti. Ehkä maalaisuudesta on päättäjille tullut niin ikävä riesa, että se koetetaan tuhota hiljaa syömällä ihmisten edellytykset pysyä elossa katuvalojen ulkopuolella.

Kuulin tällä viikolla Autiotalojen asuntomessuista, jotka järjestetään tulevana kesänä Kangasniemellä. Siinä koetetaan aktivoida ihmisiä sekä myymään että ostamaan maaseudulle jääneitä tyhjiä taloja ja tiloja. Etelä-Karjalassakin vanhat maalaiskylät ovat pullollaan tyhjiksi jääneitä entisiä maalaistaloja, joita kukaan ei asu tai edes käytä juuri muuhun kuin satunnaisena kesäpaikkana. Samalla meillä on kuitenkin ihmisiä, jotka etsivät omaa pakopaikkaansa pois kaupungin hälinästä. Kangasniemellä nämä kaksi ihmisjoukkoa koetetaan saada kohtaamaan toisensa.

Ehkä yhä useamman pitäisi tehdä vastareaktio ja muuttaa maalle? Kiusaksi päättäjille ei paetakaan betonin sisälle turvaan katsomaan katuvaloja, vaan tehdään vielä yksi korpivaellus kauas taajamista. Pakotetaan päättäjät turvaamaan maaseudun tulevaisuus sillä, että sinne muuttaa yhä useampi lapsiperhe, joka aktiivisesti käyttää palveluja ja vaatii osansa verovarojen tuotosta.

Talouden realiteetit ovat totta, mutta myös kätevä piilopaikka

Ymmärrän hyvin säästöjen perimmäisen syyn. Kun rahaa ei ole, on pakko karsia jostain. Jokainen säästökohde on arvovalinta. Ei voi kumartaa ilman, että pyllistää jollekin. Kaikki päättäjät hallituksesta alaspäin aina Hyvinvointialueen johtajaan ovat perin ikävässä rakosessa. Heidän kynänsä kertoo sen, kuka tässä maassa on arvokas ja kenen terveydellä me voimme leikkiä potematta huonoa omaatuntoa. 

Sen, mitä lehdistä olen lukenut, on Etelä-Karjalassa raippaa annettu jokaiselle hyvinvointialueen yksikölle melko tasaisella kädellä. Säästökohteita on etsitty - ja myös löydetty - ilmeisesti kaikesta, mistä säästää voi. Tämä tulee valitettavasti tuntumaan omassakin kukkarossani ensi vuonna. Kurjistuva tilanne ja hiipuva talous ei tiedä palvelualan tuottajalle hyvää.

Enkä hetkeäkään usko, etteikö terveydenhuollon taso tulisi putoamaan. Tulemme taatusti lukemaan surullisia tarinoita, mitä tapahtuu, kun hoitoyksikkö ei ehdi ajoissa paikalle. Olen melko varma, että ensi vuoden lopussa tulemme kuulemaan, millaista jälkeä seitsemän prosentin viilaus työntekijämäärässä tekee hoitohenkilöstön jaksamiselle. Ja aika lailla olen yhtä varma siitäkin, että seuraavissa vaaleissa ihmisarvoa tullaan mittaamaan eri lailla kuin sitä tällä hetkellä tehdään. Kansanvalta on siinä mielessä ikävä järjestelmä, että siinä erilaisten arvosuuntausten kannatusta mitataan säännöllisin väliajoin. 

Arkipyhien summapeli

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

 

Piti ihan tarkistaa, etten tosiaan ole ennen kirjoittanut mitään arkipyhistä ja niiden aiheuttamasta taktikoinnista työelämässä. Eilenhän vietettiin itsenäisyyspäivää, joka harmillisesti osui tänä vuonna lauantaille antamatta siis ylimääräistä vapaapäivää kaikille palkkatyön raskauttamille. Omaa juhlarauhaani asia ei haitannut, vaan osasin katsoa perinteiset tuntemattomatsotilaat sekä kättelyt aivan normaalisti. 

Arkipyhällä tarkoitetaan sunnuntain ulkopuolista pyhäpäivää, joka on lakisääteinen vapaapäivä. Osuessaan arkipäivälle, heitetään kyseisinä päivinä työrukkaset nurkkaan, pakataan hiirimatto rullalle ja pysytään kotona. Tämä siis vain kuukausipalkkaisille lomarahahuorille. Vuorotyöläisille arkipyhä tarkoittaa sitä, että töitä tehdään niin kuin muinakin päivinä, mutta liksaa nostetaan päivästä ja työstä riippuen kaksin- tai jopa kolminkertaisena. Kun kuukausipalkkaiset kyttäävät mahdollisimman montaa vapaata, odottavat vuorotyöläiset mahdollisia rahapäiviä.

Ja sitten meille yrittäjille...no meille jokainen päivä on potentiaalinen työpäivä. Palkkaa saa silloin kun tekee töitä, eikä yhdestäkään sunnuntaista taida asiakkaat tuplaa maksaa, vaikka anoisi. Mutta toisaalta, eipähän tarvitse jämäpäivien lomista tapella naapuriloosin Riitan kanssa. 

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Kiinteät ja liikkuvat vapaat

Arkipyhät voi jakaa kahteen kategoriaan. Osa niistä on varustettu kiinteällä päivämäärällä ja ne osuvat siten vuosittain eri viikonpäiville. Näiden päivien tarjoamat lisälomapäivät ovat aina tulevan vuoden kuumin puheenaihe aina näin joulukuussa, kun vanhaa vuotta aletaan tallettaa mullan alle. Ei ole vuotta, jolloin iltapäivälehdet - nuo journalismin laskisangot - eivät tekisi juttua, montako vapaata tulevana vuonna meille suodaan. Nykyisille uusavuttomille on jopa tehty valmiiksi laskukaavoja, monellako vuosilomapäivällä voit maksimoida omat lomasi. 

Eniten vuoden vapaisiin vaikuttaa joulu. Kun jouluaatto, joulupäivä ja tapaninpäivä osuvat arkipäiville, nostetaan monissa kodeissa maljaa. Ja jos vielä käy niin, että joulun pyhät jatkuvat suoraan viikonlopulla, on monilla hymyssä pitelemistä. Juuri näin on tänä vuonna. Aatto on keskiviikko, joten keskiviikosta perjantaihin saamme viettää arkipyhiä ja siitä jatketaan sitten kalenterivapailla.

Joulun pyhien lisäksi liikkuvia arkipyhiä ovat uuden vuoden päivä (1.1.), loppiainen (6.1.), vappu (1.5.) sekä itsenäisyyspäivä (6.12.). Eli parhaimmillaan voi vuodessa olla (vain teoriassa) seitsemän työpäivää vähemmän kuin kaikkein heikoimmassa tapauksessa. Ei taida olla vuotta, jolloin kaikki arkipyhät osuvat joko viikonlopulle tai toisaalta arkipäiville.

Liikkuvat arkipyhät on sidottu viikonpäivään ja niiden päivämäärä vaihtelee vuosittain. Ne ovat siis arkipyhien pohjakassa, joista vapaa kilahtaa tilille joka vuosi. Tällaisia päiviä ovat pääsiäisen pitkäperjantai (yllättäen aina perjantai), toinen pääsiäispäivä (maanantai), Helatorstai (surpise, aina torstai) sekä juhannusaatto (perjantai). 

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Työpaikkojen pelikenttä - montako vapaata ja kuinka saan lomia pidennettyä

Työpaikoilla arkipyhät aiheuttavat kuhinaa joka vuosi. Tärkein tieto tammikuussa on, kuinka monta päivää lyhyempi vuosityöaika tulevana vuonna saadaan. Eli montako arkivapaata kalenteri meille suo. Jos arkipyhät osuvat pääosin viikonlopulle, tehdään enemmän töitä ja vietetään nihkeämmin vapaata - ja ollaan masentuneita. Mutta taas työnantajan näkökulmasta tuottavuus nousee. Joku siis voittaa aina. 

Toinen taktinen pelikenttä on se, kuinka arkipyhien oheen saa ujutettua vuosilomapäiviä niin, että oman vapaansa saa maksimoitua mahdollisimman pienellä vuosilomamäärällä. Tähän on jokaisella työpaikalla syntynyt oikea koulukunta. Vuoden alussa sama porukka käy merkitsemässä omat lomansa "alustavasti" arkipyhien yhteyteen, koska "vahingossa" sattuivat varaamaan Lanzaroten loman kyseiselle viikolle. Ja hitaat sekä kuuliaiset nuolevat näppejään ja polttavat vuosilomansa täysiin viikkoihin. Myöntäkää pois, tekin tunnette ainakin yhden tällaisen lomataktikon?

Onneksi lomajärjestelmissä on tasa-arvo päässyt puremaan viime vuosina ja yhä useammalla työpaikalla lomat sekä vapaat kiertävät jollain sumeaan logiikkaan perustuvalla järjestelyllä. Niinpä ei naapuriloosin Riittakaan saa aina omittua helatorstain jälkeistä perjantaita vapaaksi, eikä pidennettyä sekä pääsiäistä että joululomaa tynkäviikkojen kautta. 

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Arkipyhät ovat kirkkopyhiä

Arkipyhien ja erilaisten palkallisten vapaapäivien määrä vaihtelee eri maiden välillä erittäin paljon. Vapaapäivien määrä on riippuvainen kulttuurista, uskonnosta tai jopa valtiomuodosta. Suomessakin iso osa arkipyhistä tulee kirkon kautta. Jo pelkästään joulu ja pääsiäinen ovat puhtaasti kirkollisia pyhiä ja luterilaisen kirkkovuoden kaksi pääjuhlaa. Sen lisäksi saamme kiittää kirkkoa myös helatorstaista ja loppiaisesta. 

Tämä on sinällään merkityksellistä, kun meidän siteemme itse kirkkoon heikkenee vuosi vuodelta. Kirkosta erotaan kilpaa verosäästöjen takia ja koko laitosta tunnutaan pitävän muinaisjäänteenä. Me siis haluamme kyllä pitää kristilliset vapaat, mutta muuten olemme valmiita unohtamaan kirkon ja jopa väheksymään sen tarjoamaa perustehtävää ja apua. Ehkä olisikin paikallaan mennä reilun pelin kautta ja kirkkovapaista saisivat nauttia vain kirkkoon kuuluvat? Loput voivat sitten viettää vappua, juhannusta ja itsenäisyyspäivää - jos ne sattuvat osumaan arkipäivälle.

Arkipyhät vaikuttavat normaaliin elämään melko vähän

Ennen arkipyhien aikaan Suomi seisahtui. Kaupat pidettiin kiinni ja baareihin ei päässyt. Muistan itsekin monta kertaa odottaneeni Tapaninpäivää Joensuussa. Joulunpyhiksi useimmat muualla asuvat entiset joensuulaiset palasivat kotikonnuille, mutta baarit pidettiin kiinni jouluaattona ja joulupäivänä. Sitten kun juottolan ovet avattiin tapanina, oli kansaa koolla sankoin joukoin.

Arkipyhät saisivat edelleen pysäyttää kaupat ja bisneselämän. Pieni tasoittuminen, pakollinen rauhoittuminen ja seesteisyys tekisivät hyvää aika monelle. Ymmärrän totta kai, että arkipyhät myös työllistävät esim. kaupan osa-aikaisia ja kaupan palveluita tarvitsevat muun muassa vuorotyöläiset. Mutta kyllä kai aikuinen ihminen kykenee varautumaan sen verran, ettei nälkään kuole, jos ruokakauppa pistää ovet säppiin päiväksi tai vaikka kahdeksi. Kaupat kuitenkin kulkevat toiseen suuntaan. Ovia pidetään auki läpi vuorokauden, eikä kukaan pidä putiikkia kiinni sunnuntaisin, koska pelkää myynnin lipuvan naapuriin. 

Kun arkipyhät ovat normaaleja päiviä, mutta ilman työtä, eivät ne juuri sen juhlavammalta tunnu kuin muukaan arki. Arkipyhä käytetäänkin usein shoppailuun tai kaupoissa kiertelyyn, kun ei fiksumpaakaan tekemistä ole. Siitä toki kiittävät kauppiaat, mutta onko sunnuntai-ostosten voima niin suuri, että se kuittaa pois kaksinkertaiset palkkakulut? 

Arkipyhät ja tynkäviikot vapailla

Kuten alussa totesin, yrittäjälle jokainen päivä on potentiaalinen työpäivä. Tai oikeastaan - jokainen päivä on potentiaalinen palkaton lomapäivä. Itse koetan aina maksimoida vapaat arkipyhien ympäriltä. Sitä ei pystynyt monesti palkkatöissä tekemään. Helatorstain jälkeistä "helaperjantaita" en tee koskaan ja joulun sekä pääsiäisen ympärille koetan rakennella pidempiä vapaita, jos kassa vain antaa myöten.

Tänä vuonna suorastaan repäisen. Aloitan joululoman 23. tiistaina iltavuoron jälkeen ja pitelen vapaita aina loppiaiseen saakka. Itsellä on sellainen olo, että töitä on tullut tehtyä tämän vuoden tarpeiksi jo riittävästi ja vapaat maistuvat tavallista paremmalta. Toivon mukaan kirjaprojektista kuuluisi vuoden loppuun mennessä jo jotain uutisia, niin pääsisin sitäkin mahdollisesti jatkamaan eteenpäin. Ja kesällä vietetyn kahden viikon loman jälkeen en ole paljon syksyllä ylimääräisiä vapaita pitänytkään. Ehkä olen joululomani ansainnut.

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Kehitysehdotuksia arkipyhiin

Muuttaisin hieman vapaapäivien dynamiikkaa meikäläisessä kalenterivuodessa. Itse arkipyhien määrä on melko lailla maksimi. Mutta dynamiikka on vähän turhan rikkonainen.

Jos aloitetaan vuoden alusta, niin uudenvuodenpäivä saa tietenkin olla paikallaan. Sitä tuskin pystyisi mitenkään kehittämään. Mutta heti loppiaisesta tekisin aina perjantain, jotta siitä saisi jokaiselle vuodelle yhden pitkän viikonlopun. 

Helatorstain siirtäisin aina automaattisesti perjantaiksi, koska siitä nykyisestä jämäperjantaista tulee vaan turhaa sotkua ja riitaa. Jos arkipyhä olisi perjantai, saisivat kaikki nauttia pitkästä viikonlopusta. 

Minun suurin närästyksen aiheeni on se, että kesälomakauden jälkeen meillä on liian pitkä syksy vailla yhtään arkipyhää. Juhannuksesta seuraava mahdollinen arkivapaa on vasta itsenäisyyspäivä (koska pyhäinpäiväkin on siirretty aikojen saatossa lauantaille). Tuohon pitkän syksyn valottomaan aikaan kaipaisi jonkun katkon, joka piristäisi mieltä. Voisiko vaikka syyspäivän tasauksesta tai mikkelinpäivästä tehdä "valon päivän"?

Joulusta voisi tehdä myös samalla tavalla liikkuvan kuin pääsiäisestä. Totta kai lisääntyvät kiinteät vapaat näkyisivät tuottavuudessa, mutta toisaalta taas vuodesta tulisi ennustettavampi, jos vapaapäivien ja työpäivien suhde olisi aina vakio. 

Lyhyt katsaus radiomaailmaan (ja vähän podcasteihin)

Kuva luotu tekoälyn avulla

 Heti kärkeen on heitettävä tähän julkiseen päiväkirjaan merkintä itselle. Tänään sain kotona ensimmäisen kerran muikkarin siitä, että en ole juonut riittävästi olutta. Tällaista ei minun aikuisiällä ole tapahtunut vielä kertaakaan (toiseen suuntaan ehkä jokusen kerran...). 

Mutta asiaan. 

En ole aikoihin kirjoittanut mitään radiosta. Olen jo vuosia sitten tunnustautunut radion ikuiseksi rakastajaksi, eikä se lempi sammu, vaikka kanavat vaihtuu ja suosikit muuttuu. Radiosta olen tänne blogiinkin jorissut aina säännöllisin väliajoin, milloin kehuakseni, milloin haukkuakseni, milloin ihan vaan nostalgiamielessä. 

Henkilökohtaisessa radioelämässä viime vuosien suurin murhe on kiistatta ollut Aamulypsyn originaalien juontajien siirtyminen aamuaalloilta podcast-tuotantoihin. Se vei hetkeksi vahvasti tuuliajolle, kun jouduin hakemaan korvilleni uuden suosikkikodin. Uuden Aamulypsyn juontajatiimi ei vain minulle toimi. Kemia on vahvasti muovisen tuntuinen ja jutut jotenkin väsyneitä tai teennäisiä. Juontajista yksikään ei vetoa minuun oikein millään tasolla. Siksi jouduin valitettavasti heittämään vanhan ja koetun lypsy-rakkauden luiskaan. En ole alun testin jälkeen kuunnellut temu-lypsyä minuuttiakaan.

Uusi koti löytyi jopa hieman yllättäen YleX:n aamusta, jonka PPP-tiimin sopivan sairaat ja oikeasti hauskat jutut osuvat omaan kieroon huumorihermoon täydellisesti. Ohjelmassa viehättää aitous, juontajien keskinäinen kemia ja yhteisöllisyys. PPP on rakentanut vuosien aikana ympärilleen Pitsulien uskollisen joukon, jonka kanssa myös kommunikoidaan läpi lähetyksen. Se tekee ohjelmasta dynaamisen ja oikealla sykkeellä ei-staattisen. Juontajat myös pistävät itsensä totaalisesti likoon paljastamalla elämäänsä jopa myötähäpeään valuvalle tasolle. Ohjelma on rehellinen ja kulkee eteenpäin. Kolmikolla kuulostaa olevan studiossa keskenään hauskaa ja hommaa tehdään muustakin kuin kuukausipalkasta. Poikelus, Pehkonen ja Parikka muodostavat yhden niistä juontajatiimeistä, joista tullaan puhumaan vielä tulevaisuudessa jonkin sortin legendoina.

Erikoista ohjelmassa on, että se tulee Ylen vanhoilliseksi koetusta tallista. Vaikka Yleä pidetään taantumuksen mekkana, on sillä puolensa. Etenkin radioaalloilla Yle on vuosia pitänyt lähetyslinjansa melko vapaasti rönsyilevänä ja juontajille sallitaan reilusti liikkumavaraa. YleX:n aamua selkeästi tuotetaan fiksusti juontajia kuunnellen ja melko vahvatkin inspiraatiot sallien. Ja onhan Jenni Poikelus aivan kiistaton ykköstähti tämän päivän radiossa. 

Olen hieman ihmeissäni siitä, että jumittaudun YleX:n pariin. Sehän on tunnetusti entisen nuorisokanava Mafian perillinen suorassa polvessa. Eli ohjelmiston pitäisi kai olla enemmän nuorisolle suunnattua (ja itse alan olla melko kaukana mistään nuoreksi viittaavasta). Veikkaan kuitenkin, että prime timen, eli aamun, kuuntelijakaarti kerääntyy PPP:n sanan äärelle monista sukupolvista ja ikähaitari kuuntelijoissa on hyvinkin laaja. 

Kun PPP loppuu kymmeneltä vaihdan itse vielä tunniksi Radio Rockin Korporaation pariin. Juontajakolmikko on tuttua metallista laatua ja Nanna Bhosen tulo trion vakijäseneksi on kypsyttänyt tason vielä savuisemmaksi ja oikealla kypsyydellä marinoiduksi. Korporaation kiistaton vahvuus on erikoisten ja kiinnostavien vieraiden löytäminen sekä käsittely. Haastattelussa pyörii perus-julkkis-ringin ulkopuolisia tyyppejä, joihin kiinnostaa tutustua ja joiden haastatteluja kuuntelen monesti jälkikäteenkin. Tässä on hyvä esimerkki siitä, että ei mennä sitä helpointa tietä.

Kuva luotu tekoälyn avulla

Prime on aamussa, mutta kehitystä on tapahtunut sen jälkeen

Aamu on edelleen radioiden kulta-aikaa. Sen huomaa siitä, että laadun painopiste on kuuden ja yhdentoista välillä. Aamulla radiota edelleen kuunnellaan eniten ja aamun kuuntelijoista kilpaillaan eniten. Radion suurimmat tähdet myös edelleen löytyvät aamutunneilta. Aamun jälkeen taso laskee edelleen luvattoman paljon, vaikka juuri suurin tason nousu on tapahtunut aamun jälkeisessä ajassa. 

Radio Suomi on tilastojen mukaan edelleen Suomen kuunnelluin kanava ja huitelee omissa lukemissaan. Tämä johtuu sukupolvikokemuksesta. Radio Suomi on sen kansanosan kanava, joka viettää päivät kotona ja pitää radiota auki aamusta iltaan. Ehkä on oikeutettua sanoa Radio Suomen olevan maan suurin äänen muodostama taustamatto. Lisäksi Radio Suomi on luultavasti monilla työpaikoilla kompromissikanava, koska se ei juuri seinätapetista eroa. Joskus epätoivon hetkinä olen kokeillut myös Radio Suomen aamun tarjontaa ja ei se kyllä minulle antanut yhtään mitään (ehkä jännetupintulehduksen, kun kanavanvalitsinta piti pyörittää niin kiivaasti, että löytäisin jotain muuta).

Kaupallisella puolella Radio Nova ottaa kaulaa SuomiPop:iin ja syystä. SuomiPop:sta on tullut väsynyt, kehityshaluton ja pliisu. Sama tauti vaivaa koko Sanomien radiokenttää. Sanomat rynnisti aikoinaan radiomarkkinoille suurin toivein ja isoin pyssyin. Syntyi Aamulypsy, Korporaatio ja uudet, erilaiset teemakanavat. Kehitys jämähti kuitenkin vuosien myötä sellaiselle "hyvä kasi miinus"-tasolle, josta se ei tunnu kehittyvän mihinkään. Kanavilta puuttuvat vetovoimaiset tähdet, samaistuttavat tiimit sekä kyky uudistua ja uudistaa. Iso kanavaperhe nojaa liikaa brändiin ja Sanoma-sateenvarjoon, jossa radio on vain yksi osa kaupallista alustaperhettä. Tällä hetkellä kanavaperheen parasta antia ovat ilman juontajia toimivat genrekanavat (ja näistä etenkin Country - iso plussa!!)

Minun vinkkini Sanomille (ja puhun totta kai erittäin pienen osakkeenomistajan äänellä) on, että tuolla pääomalla ja näkyvyydellä ei kannata tehdä "ihan ok"-tason tuotantoa. Radion tekemisessä pitää olla kunnianhimoa, halua muuntua ja tehdä asiat joka päivä paremmin. Veikkaan, että nykyisen laimeuden takana on kehityshaluttomuus radion tuottamisessa ja tyytyminen tietylle tasolle. Porukalta ei vaadita enempää, joten perisuomalaiseen tyyliin tyydytään "vanhaan hyvään". Tuotannot ovat helppoja ja yksinkertaisia tyyliin "kysytäänpä kuulijoilta, mitä kuuluu - tänne voi nyt soittaa ja kertoa, miten menee". Ihan helvetin tylsää ja mielikuvituksetonta. Juontajisto on koottu vähän kuin HIFK:n lätkätiimi tällä kaudella - nimitasolla hyvä, mutta viisikkopeli tökkii. Lisää kunnianhimoa tekemiseen ja kovempi vaatimustaso yläkerrasta, niin homma alkaa taas haastaa Baueria uudella tavalla.

Vaikka itse en Novaa kuuntele aamuisin kuin aseella uhattuna, arvostan todella paljon Novan iltapäivää. Esko Eerikäisen ja Suvi Hartlinin muodostama iltapäiväpari on parasta, mitä radiot ovat viime vuosina tuottaneet. Ei-niin-haluttuun iltapäivän slottiin on löydetty kaksikko, jonka keskinäinen kemia toimii harvinaisen luontevasti ja jutut ovat hauskoja pyrkimättä olemaan tahallisesti hauskoja. Novan iltapäivää kuunnellessa tulee se radion kuuntelun tärkein tunne "olet yhtenä jäsenenä juontajien ja sinun muodostamassa kahvipöydässä". Tuo mielikuva on klisee ja vanha, mutta edelleen se tärkein, jonka taikavoima alkoi minulla Kiss FM:n Aamutiimin myötä. Henkka Hyppönen ja Jenni Pääskysaari muodostivat minulle ensimmäisen virtuaalisen kahvihetken, johon pääsin etäjäsenenä mukaan. Tuota fiilistä on monella kanavalla haettu ja yritetty - ja myös komeasti epäonnistuttu. Uskallan väittää, että Radion Novan iltapäivä on oman slottinsa kiistaton kuningas.

Radio Novan toinen huippuveto on saada Veronica Verho takaisin kolmen vuoden tauon jälkeen radioon. VV on ehdottomasti radiotyyppi ja soolojuontajana omaa luokkaansa. On eri asia tehdä radiota yksin kuin osana tiimiä. Tiimissä rakennetaan kahvipöytää ja soolona juontajan tehtävä on pitää homma kasassa yksin vailla tukea. Ja soolojuontajan ääneltä vaaditaan vielä enemmän kuuntelijamyönteisyyttä kuin tiimin jäseneltä. Ja Veronica Verholla on juuri oikean tyyppinen ääni ja nuotti, että sitä jaksaa kuunnella ilman muita sivuhahmoja. 

Kuva luotu tekoälyn avulla

Paikallisradiot jäivät podcastien ja Youtuben jalkoihin

Keskisuomalainen on koettanut luoda uutta paikallisradiokulttuuria maakuntiin. Valitettavasti aikeet ovat jääneet vaatimattomiksi. Paikallisilla aineksilla ei mahdottomiin ole pystytty ja "maakuntien Sanoma" jää isoveljestään jälkeen. Viimeinen niitti on yhdistää paikallisradiot yli maakuntarajojen yhdeksi tuotteeksi ja kuunteluttaa Karjalainen Sykettä Etelä-Karjalassa. Jos tehdään paikallista, tehdään oikeasti paikallista. Radio talsii samaa tietä kuin maakuntalehdet, joissa paikallista on pelkästään mainoslause. 

Edelleen uskon, että paikalliselle radiolle on kysyntää ja sille riittäisi kuuntelijoita. Radio on hyvä väline mainoksille ja paikallinen radio tukisi totta kai paikallista liiketoimintaa. Mutta paikallisuuden pitää olla aitoa, juontajien paikkakuntalaisia ja juttujen kertoa siltä alueelta, mitä kanava edustaa. 

Radiokanavissa kilpailu on kovaa ja kovenee koko ajan. Kaupallisella puolella mainostilasta kamppailevat verkon mainosalustat ja somekanavat, kuten Youtube ja Tiktok. Ohjelmien kuuntelijaksi ei ole yksinkertaista sitouttaa ketään. Radiolla homma alkaa alusta joka aamu. Jotta saat kuuntelijan palaamaan takaisin aalloille huomenna, on tänään onnistuttava sataprosenttisesti. Hankalaa on myös uudistua ja luoda uutta. Nyt useimmat radiolähetykset jo striimataan, että pelkän äänen kaveriksi saataisiin kuulijoiden toivomaa elävää kuvaa. Pelkkä ääni ei enää tyydytä isoa osaa yleisöstä. 

Podcast-tuotannot hajoavat turhan monelle alustalle

Radio kilpailee verissäpäin myös laatuaan nostavien podcast-ohjelmien kanssa. Podien teko on kehittynyt, ammattimaistunut ja myös löytänyt kuulijoita koko ajan enemmän. Kotimaisten podien tuotanto on kerännyt joukkoonsa kaikenlaisia itseoppineita juontajia ja sitten ihan alan kovimpia ammattilaisia. Nykyisin voi jo hyvin sanoa, ettet ole mediakentällä oikein mitään, ellet juonna vähintään yhtä podcastia. 

Kuuntelen podcasteja jonkin verran. Ongelma kuuntelussa on tuotantojen hajaantuminen turhan monelle maksulliselle alustalle. Ymmärrän maksullisuuden, koska ammattimainen tuotanto vaatii rahaa ja lahjakkuudesta sekä tehdystä työstä on myös pystyttävä tienaamaan, jos joku siitä kerran maksaa. Kuuntelijan kannalta probleema tulee siitä, että maksullisia alustoja on liikaa ja kaikkien tilaaminen käy keskituloisen ihmisen budjetin päälle. On pakko tehdä valintoja ja jättää jotain kuuntelematta.

Toivon, että jollain aikavälillä eri tuotantoyhtiöiden tuotteet ajetaan saman sovelluksen alle ja hommasta selviäisi yhdellä kuukausimaksulla (vaikka sitten vähän isommalla). Tällöin homma toimisi vähän kuin äänikirjojen kanssa - eri kustantamoiden tuotteet löytyvät käytännössä kaikista äänikirjapalveluista, ja aina maksullisina. Tällä hetkellä podcast-alustat kannibalisoivat toisiaan ja kuuntelijoiden määrä per ohjelma voisi olla suurempikin. 

Itse tykkään Ylen puolella Vikistä ja Köpistä. Herrat ovat radioalalla jo veteraaniksi luettavia, mutta jutut vain paranevat ajan myötä. Tykkään Vikin ja Köpin tavasta vääntää tavallisesta epätavallista ja vetää ohjelmaa jotenkin pitkänpuoleisena stand up -showna. Lisäksi ohjelmassa pyörii pääparin ohella lisämausteena sivuhahmoja, kuten älykkökuvaaja Oskari ja Johannes Mollberg. Kemia possen välillä on välitön ja rento. Viki ja Köpi on meillä lisäksi sukupolvet ylittävä fanituksen kohde. Samaa sontaa kuuntelee kaikki.

Toinen podcast-nosto (tämäkin Yleltä) on Gogin kantabaari. Gogin vahvuus on kyky olla ohjelmassaan yhtä aikaa juontaja ja vieras. Hän pistää itsensä täysillä peliin ja ottaa keskusteluun osaa häpeämättä omilla kokemuksillaan. Lisäksi ohjelmassa vieraat heitetään ulos omalta epämukavuusalueeltaan pelaamalla pelejä, joiden henki taiteilee myötähäpeän kapealla rajalla. Monta kertaa ohjelmaa kuunnellessa mietin, etten ikinä voisi osallistua sellaisiin peleihin. 

Gogi on huippuesimerkki onnistuneesta tuotannosta. Vieraat on valittu siten, että he ovat kiinnostavia yksin, mutta yhdistettynä toiseen vieraaseen, dynamiikka ottaa hauskan twistin. 

Kolmas podcast nosto on Esko Eerikäisen Sunnuntaibrunssi (Radio Nova). Vuosien mittaan Eskosta on tullut kovan luokan radioammattilainen ja pitkissä syvähaastatteluissa Eerikäinen pääsee käyttämään omaa sympaattista persoonansa täysillä hyväksi. Sunnuntaibrunssissa Esko saa vieraistaan irti aivan eri lailla kuin kankeissa "mitä kuuluu-kukkuluuruu"-kyselyissä. Ohjelma muistuttaa hyvällä tavalla jopa Tuija Pehkosen legendaarisia vanhoja haastatteluohjelmia. 

Kuva luotu tekoälyn avulla

Radio voi hyvin ja kuuluu kauas

Vaikka maailma muuttuu ja ihmisten ajasta käytävä kamppailu kovenee, pysyy radio vahvasti elossa. Se vaatii uudistumista, kunnianhimoa ja halua menestyä. Kotimaisen radion taso paranee, kun aalloille saadaan juuri alan omia tähtiä ja uusia kiinnostavia juontajia. Itse mediaa ei tarvitse keksiä uudelleen - ääneen perustuva informaatio riittää samalla tavalla nyt kuin ennenkin. 

Suurin haaste radiolle ovat ihmisten muuttuneet vaatimukset. Pelkän äänen kaveriksi halutaan kuvaa, radio-ohjelmien pitää olla jollain tapaa yhteisöllisiä ja osallistavia. Ei ole radio-ohjelmaa tai -kanavaa, jolla ei olisi whatsapp-puhelinta tai chattia, joissa juontajat ja yleisö voivat käydä keskustelua.  Ja vähemmän alkaa olla niitäkään kanavia, joiden ohjelmia ei striimata. Se on nykyaikaa ja vastaa kysynnästä johtuvaan vaateeseen. 

Ei elä ilo Etelä-Karjalassa

Kuva luotu tekoälyn avulla

Viime aikojen yt- ja irtisanomispommit ovat osuneet täsmäohjuksen lailla rakkaaseen Etelä-Karjalaan. Pahimpana tuli eilen tieto hyvinvointialueen yt-neuvottelujen päättymisestä lähes neljänsadan työsuhteen loppumiseen. Luku itsessään on karmea ja kun tuo lisätään pari kuukautta aiemmin ilmoitettuun Kaukaan paperitehtaan kahdensadan irtisanotun päälle, voidaan helposti puhua Etelä-Karjalasta kriisimaakuntana. Olemme lyhyessä ajassa valuneet elinvoimaisesta ilon tyyssijasta kohti ankeaa ja valotonta tulevaisuutta. 

Nuo kaksi jätti-irtisanomista ovat luonteeltaan ja seurauksiltaan erilaiset, mutta kumpikin vaikuttaa koko maakuntaan ja sen asukkaisiin. Katson asiaa maakunnan asukkaana, hyvinvointialueen asiakkaana sekä ennen kaikkea yrittäjänä - ja ihan vaan ihmisenä. 

Huolimatta irtisanotun työpaikasta, työsuhteen laadusta tai asemasta organisaatiossa, on työn päättyminen aina kriisi. Olen kokenut sen oman työurani aikana useamman kerran ja useammasta eri syystä. Poispotkittuna ojasta ylösnousu vaatii voimaa, tukea ja vahvaa tahtoa. Ja voin sanoa, että yhtään ei lohduta sanonnat "kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu" tai "jokaisella on olemassa paikka jossain". Tunnen suurta sympatiaa heitä kohtaan, jotka nyt ovat työpaikkansa menettäneet. Olen seisonut tuossa samassa tilanteessa, eikä se ole mitenkään miellyttävää tai helppoa. Mielessä pyörii monta asiaa, joista harvat ovat toiveikkaita.

Kaukaan mukana häviää pala paikallishistoriaa

Kaukaan paperitehtaan lopettaminen oli puhtaasti omistajien tekemä bisnespäätös, jolle tuskin kukaan olisi voinut mitään. Talous noudattaa omia kylmiä periaatteitaan ja pörssiyhtiön logiikka on tuottaa omistajilleen voittoa inhimillisistä tappioista huolimatta. Jos paperi ei omistajan mielestä käy kaupaksi, on sitä turha tehdä. Valitettavasti yhden tehtaan tai koneen sulkemisen sijaan nyt puhutaan kokonaisen toimialan hiipumisesta. Suomen vientiteollisuus on vahvasti kulkenut eteenpäin puujaloilla paperikengissä ja olemme nojanneet vuosikymmenet siihen, että kotimainen paperi sekä paperiteollisuuden tuotteet ja koneet kannattelevat kokonaista kansakuntaa. Nyt alkaa olla toisin.

Maailma siirtyy paperinkulutuksessa seuraavaan vaiheeseen. Kaikenlaiset painotuotteet digitalisoituvat sellaista vauhtia, että länsimainen paperin käyttö vähenee. Sen lisäksi alalle tulee kilpailua alueilta, joissa raaka-aine on halvempaa ja markkinat lähempänä. Ei löydy enää uskottavaa selitystä sille, miksi paperi pitäisi laivata maailman ääristä markkinoille, jos vaihtoehtoja löytyy pienemmän kuljetusmatkan päästä.

Kaukaan paperitehtaan lakkauttaminen harmittaa, vaikka se bisnesmielessä olisi kuinka perusteltua. Se harmittaa niiden ihmisten puolesta, jotka siellä työskentelivät. Ainakaan tästä maakunnasta ei vastaavaa työpaikkaa pysty löytämään, jos löytää työpaikkaa ensinkään. Iso osa työttömäksi jääneistä edustaa vielä vaikeasti työllistettävää ihmisjoukkoa, jonka pohjakoulutus on heikko, työkokemus yksipuolinen, eikä ikärakennekaan palvele työmarkkinoiden ambitioita. 

Maakunnan asukkaana harmittavat menetetyt verotulot. Hyväpalkkaiset paperitehtaan työntekijät ovat maksaneet maakuntaan aimo kasan veroeuroja, joista jokainen on tullut vuosi vuodelta kovempaan tarpeeseen. Nyt tuo veropotti jää maksamatta ja entisistä nettomaksajista uhkaa tulla nettosaajia. 

Eikä paperitehtaan lopetus koske vain työntekijöitä. Se koskee myös pitkää listaa alihankkijoista, joiden työt ovat olleet kiinni tehtaasta. Irtisanottujen lisäksi työtä joutuu hakemaan lähes sama määrä muita. Heistä osa on pienyrittäjiä, joiden kohtalo on pahimmillaan naulata oman pajan ovet säppiin lopullisesti. 

Käykö Lappeenrannalle samalla tavalla kuin monille muille pienille paikkakunnille ennen sitä? Nuoret muuttavat työn perässä muualle ja vanhat jäävät märisemään vanhojen hyvien aikojen perään. 

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Hoiva ei lopu, vaikka väki vähenee

Suurempi uutispommi tuli tällä viikolla, kun Etelä-Karjalan hyvinvointialueen yt-neuvottelut ilmoitettiin päättyneiksi. Lopputulos on, että lähes neljäsataa työsuhdetta päättyy. Kyseessä on 7% leikkaus henkilöstömäärään alalla, jossa tarve tekijöille ja hoivatyölle on huutava. 

Uutisten perusteella hyvinvointialue joutuu karsimaan kuluja, koska rahoittaja, eli valtio, ei rahaa enempää anna. Sillä on tultava toimeen, mikä isosta kukkarosta meille almuina tippuu. Olen keskustellut näistä hyvinvointialueen leikkauksista monen ihmisen kanssa. On melko harvinaista, että paikallista johtoa ei kukaan tästä kriisistä syytä, vaan vika on ylempänä, aina Helsingissä saakka. Paikallinen johto on varmasti tehnyt parhaansa, että täällä pärjättäisiin, mutta mopolla ei mahdottomiin pystytä. Nyt on sitten vähennettävä väkeä.

Minua tämä huolettaa siksi, että olen palveluiden käyttäjä. Saanko jatkossa enää yhtä laadukkaita hoitopalveluita kuin ennen? Missä kuosissa minua hoitava henkilöstö on, jos he joutuvat tekemään työnsä 7% kovemmalla kiireellä. Tunnettu fakta nimittäin on, että hoidettavien määrä tai hoidon tarpeen määrä ei tipu seitsemää prosenttia, vaikka tekijöitä olisi vähemmän. 

Tuosta tulee seuraava huolen aihe. Kuinka jäljelle jäävä henkilöstö jaksaa, jos heidän hartioilleen isketään lisää kuormaa, kun entisessäkin on kestämistä? Kuinka paljon tulemme ensi vuonna näkemään burnoutista johtuvia sairaslomia, kun porukka edelleen koettaa tuottaa samalla sykkeellä palveluja kuin tähänkin saakka, vaikka hoitohenkilökunta on vedetty alle minimin? Jotenkin on vaikea uskoa ihan noin kovaan sisäiseen tehostamiseen ilman palveluvajetta.

Ja sitten se suurin huolen aihe. Jokainen meistä tajuaa, että nyt leikataan siksi, että poliittinen tuuli puhaltaa oikealta. Seuraavissa vaaleissa tuuli todennäköisesti tulee kääntymään vahvasti vasemmalle, jolloin nyt tehtyjä töllöntöitä paikataan urakalla. Kun nyt annamme kenkää osaavalle ja työhaluiselle henkilöstölle, mistä löydämme tilalle uusia, kun sen tarve tulee (siis kun, ei jos)? Menetämme nyt irtisanottujen mukana valtavasti osaamista ja työhalua. Onko oikeasti olemassa toiveuni, että nämä ihmiset jäävät odottamaan tälle alueelle parempia aikoja? Tuskin on. 

Suuri osa ainakin nuoremmista muuttaa pois Etelä-Karjalasta ja osa vaihtaa jopa alaa. Silloin koko Suomi menettää jotain. Hoidolle, hoivalle ja sairaanhoidolle on tulevina vuosina entistä kovempi tarve ja tuo tarve ei täyty ilman tekijöitä. Emme tule saamaan tänne vastaavia osaajia ainakaan täysimääräisesti.

Sen lisäksi osa nyt hoitoalalle koulutetuista tulee vaihtamaan alaa. Onko järkevää kouluttaa osaavia hoitajia, jotka pakotetaan uudelleenkouluttautumaan. Valtio menettää osaamisen ja koulutuksen kustannusten kautta melkoisen potin. Ei kuulosta fiksulta.

Voisin kuvitella, että monet nyt hyvinvointialueelta irtisanotuksi tulevat kokevat olevansa petettyjä. Joukossa on paljon nuoria, joille vielä viisi vuotta sitten vannottiin, että jos tälle alalle kouluttaudut, eivät työt lopu ikinä. Kuka lopulta käänsi takkinsa ja teki heistä työttömiä?

Maakunnan vetovoima, ostovoima ja elinvoima hiipuvat

Kaikki irtisanotut ovat pois maakunnallisesta ostovoimasta. Heidän verotulonsa jäävät syntymättä ja heidän osuutensa yhteisten asioiden rahoittamisesta jää toteutumatta. Tulevien vuosien massiiviset urheilupaikkahankkeet sekä yleinen kustannusten nousu huutaisivat jokaista mukaan talkoisiin. Nyt kun rahoitusosuus veronmaksajissa kapenee, kasvaa meidän muiden vastuu samalla määrällä. Tai sitten kriittisiä hankkeita joudutaan taas lykkäämään - tällä kertaa siksi, että maksajia ei ole tarpeeksi.

Ja kun töitä ei ole, ei synny myöskään lisäarvoa, jonka voi siirtää kulutukseen. Tämä tulee koskemaan osaltaan myös minua. Pelkästään irtisanotuissa on varmasti mukana omia asiakkaitani, joiden on turha kuvitella käyttävän kutistuvaa rahapottiaan hyvinvointiin, joka ei ole pakollista. Nämä voidaan laskea suoraan tappioksi. Sen lisäksi lisääntyvä kiire luultavasti uuvuttaa loput työntekijät niin, että itsestä huolehtiminen voi jäädä taka-alalle (vaikka tarve ei häviäkään). 

Tällaiset negatiiviset uutiset lopettavat rahan kiertämisen muiltakin. Ihmiset vetäytyvät poteroon odottamaan parempia aikoja ja raha ei löydä tietään kulutukseen. Se on totta kai tavallaan viisasta, mutta toimii vastoin modernin palveluyhteiskunnan periaatteita. Tämän päivän elämä perustuu siihen, että jokainen kuluttaa, jotta raha kiertää ja yhteiskunta elää. 

Pitkässä juoksussa koko maakunnan vetovoima vähenee. Kun teollisuuden niittaamat tukijalat sortuvat, ei maakunta kiinnosta investoijia. Tuottava teollisuus pyörittää aina perässään joukkoa alihankkijoita sekä myös uusia innovaatioita. Teollisuus on tuotannon lisäksi myös hyvä maaperä synnyttämään uusia liiketoimintavirtoja, jotka omalta osaltaan ruokkivat uuden rahan syntyä. Jos hautomo kuolee, ei synny uusia poikasiakaan.

Ja kun vetovoima hiipuu, hiipuu myös elinvoima. Lappeenrannalla voi hyvin olla edessä Imatran kohtalo. Työpaikkoja ei ole, jolloin työhaluiset muuttavat uusille seuduille rahan perässä. Asuntomarkkinat hiipuvat kysynnän puutteeseen, jolloin yksityisten tekemien investointien arvo valuu hiekkaan. Minunkin pelkona on, että tätä vauhtia kodin arvo alkaa laskea vakuusarvon alle. Sen jälkeen teemme asunnon myymällä vain tappiota. Kun kyseessä on elämäni suurin investointi, uhkakuva kieltämättä pelottaa.

Minä olen totta kai vielä onnellisessa asemassa. Pyöritän yritystä, joka ainakin tällä hetkellä tuottaa elannon. Sen lisäksi toimin alalla, jonka toiminnan voisin helposti käynnistää missä tahansa. Mutta en haluaisi vaihtaa maakuntaa. Rakkaaksi muodostunut Etelä-Karjala on ollut lapsille hyvä ja turvallinen paikka kasvaa. Täällä ihmiset ovat vielä sen verran maalaisia, että junantuomakin tuntee olonsa kotoisaksi. Ja onhan meillä täällä rikas historia ja kaunis luonto ympärillä. Mielellään täällä asuu. 

En näe tulevaa vuotta kovinkaan toiveikkaana. Mikäli Etelä-Karjalaan ei saada jostain tukea, jolla uutta liiketoimintaa saadaan käyntiin, ei täällä ilo juuri tulevina vuosina loisku. Me tarvitsemme apua, että saamme synnytettyä niitä hallituksen lupaamia uusia työpaikkoja. Tarvitsemme tukea sekä nyt työttömäksi jääneille ihmisille että heille, jotka voisivat noita ihmisiä työllistää. Tarvitsemme talouden apustartteria, että pääsemme pahimman yli kasvattamaan jotain uutta, jonka avulla voimme selvitä nyt tehdyistä rajuista toimenpiteistä. 

Nyt tarvitaan myös maakunnan poliittisilta päättäjiltä heräämistä. On muuten erittäin mielenkiintoinen sattuma, että rajuimmat leikkaukset maakuntaan tehdään juuri silloin, kun kahden suurimman oikeistopuolueen eduskuntaryhmän puheenjohtajat tulevat maakunnan sisältä. Kuinka voi olla mahdollista, että he sallivat omien potkimisen? Vai onko oikeistopuolueiden suoraselkäisyys niin jäykkää, että annetaan mieluummin hakata omia, ettei tartte kylillä selitellä. Olisiko sittenkin aika vanhalle kunnon siltarumpupolitiikalle?

Pakkorauha Ukrainaan

Kuva luotu tekoälyn avulla

Palataanpa syntymäpäivätunnelmista takaisin karuun arkeen ja poliittiseen todellisuuteen. Viime viikolla paljastui, että Yhdysvallat on sorvannut 28-kohtaista rauhansopimusta, jonka avulla Ukrainan ja Venäjän välinen sota saataisiin viimein loppumaan. Sota itsessään käy kohti neljännen vuoden loppua ja luultavasti molemmat osapuolet ovat kypsiä solmimaan rauhan. Ongelmana on osapuolten totaalisen erilainen näkemys sodanjälkeisestä ajasta. 

Rauhansuunnitelma on laadittu yhteistyössä Venäjän kanssa - unohtaen sekä EU että Ukraina

Viimeisin rauhansuunnitelma paljastui uutistoimisto Axioksen kautta. Sen mukaan Yhdysvallat on neuvotellut Venäjän viranomaisten kanssa 28-kohtaisesta rauhansuunnitelmasta, jonka päämääränä olisi sekä lopettaa Ukrainan sota että saada myös vakaammat sotilas- ja talouspoliittiset olot koko Eurooppaan. 

Hämmennystä asiassa on aiheuttanut se, että rauhansuunnitelman alkutaipaleella on unohdettu sekä EU että Ukraina. Jos koko Eurooppaa koskevia rauhanehtoja lähdetään kasaamaan, olisi varmaan syytä kuunnella myös EU:n mielipiteitä ja toiveita. Ja Ukraina sodan toisena osapuolena - sekä hyökkäyksen kohteena - olisi ehdottomasti tasaveroinen kumppani jo alkutaipaleella. Toki kyseessä on vasta luonnos, jota ei virallisesti ole edes esitelty, vaan pelkästään "vuodettu" tahallisesti julkisuuteen. Mielenkiintoistat on se, että taustatyö on tehty piilossa ja Yhdysvaltain sekä Venäjän kesken. Herää väkisin kysymys, kuinka paljon Yhdysvallat tekee myyräntyötä Venäjän hyväksi taustalla.

Lehtitietojen mukaan sopimuksen pääkohdat ja rauhanehdot ovat (vahvasti suoristettuna):

- Sota loppuu ja Ukrainan itsenäisyys vahvistetaan.

- Sopimuksen myötä syntyy hyökkäämättömyyssopimus Venäjän ja Ukrainan välille sekä myös Venäjän ja Euroopan (tai Naton) välille. Kaikki kolmenkymmenen vuoden aikaiset epäselvyydet (mm. rajakiistat ja sotilaalliset uhkakuvat) tulisivat tällä samalla sopimuksella ratkaistuksi.

- Ukrainan Nato-jäsenyys ei olisi sopimuksen myötä enää mahdollinen. Tämä tulisi myös kirjata perustuslakiin niin, ettei jäsenyys olisi mahdollista edes myöhemmin.

- Vastavuoroisesti Ukrainalle tarjotaan turvatakuut, joiden laajuus ja mekanismi vaihtelevat eri lähteissä. Kyseessä lienee kuitenkin Naton viidettä artiklaa muistuttava lauseke. Sekin on epäselvää, seisooko turvatakuiden takana Nato, EU vai joku muu. Jotenkin vähän yllättää se, että YK on hampaattomana jätetty pois koko prosessista.

- Ukrainan asevoimien koko rajataan 600.000 henkilöön. Tähän verrokkina, että Suomen armeijan sodan ajan vahvuus on karvan alle 300.000 henkilöä ja reservissä on noin 870 000 henkilöä. Ukrainan väkiluku on kuitenkin lähes 7-kertainen Suomeen verrattuna (41 miljoonaa). 

- Naton joukkoja ei sijoitettaisi Ukrainaan, mutta ilmavoimia (Eurooppalaisista maista) sijoitettaisiin Puolaan.

- Venäjä saisi alueluovutuksia Ukrainalta. Alueiden koko ja tarkemmat rajaukset puuttuvat tai ainakin tiedot vaihtelevat lähteittäin. Ilmeisesti sopimuksessa puhutaan ainakin nyt jo miehitetystä Donbassin alueesta.

- Venäjän kielen ja Venäjän ortodoksisen kirkon asema virallistetaan Ukrainassa.

- Ukrainan jälleenrakennukseen sijoitetaan 100 miljardia dollaria Venäjän jäädytetyistä varoista. Sen lisäksi EU sitoutuu investoimaan Ukrainan jälleenrakennukseen toiset 100 miljardia. Investointien tuotoista Yhdysvallat saisi 50%.

- Venäjälle taataan pääsy takaisin maailman talouteen, muun muassa pakotteiden purku sekä G8-jäsenyys.

Yhdysvaltalaisittain tehty Venäjä-myönteinen ehdotus

Edelleenkin kyse on vasta luonnoksesta ja sen ensimmäisestä vaiheesta ja suunnitelmiin on otettu kantaa vasta epävirallisesti. Mutta vahvasti tässä haisee Venäjän nuoleskelu ja houkuttelu rauhaan - sekä vastavuoroisesti Ukrainan käden vääntäminen pakkorauhaan ja alueluovutuksiin. Suurin osa ehdoista on täysin Venäjän näkökulmasta kirjoitettu ja suurimpana kärsijänä myös sodan jälkeen olisi Ukraina.

Yhdysvalloilla, tai myöskään EU:lla, ei ole Venäjän suuntaan juurikaan enempää kynsiä pakottaa sitä rauhaan. Taloudelliset sanktiot on vedetty niin pitkälle kuin mahdollista ja enempään ei pystytä. Eikä edes EU:n sisäinen kuri ole niin hyvä, että pakotteet olisivat veden- tai ruplanpitävät. Tavaraa Euroopan Unionin alueelta valuu Venäjälle edelleen ja osa Euroopan maista käy joko julkista tai salaista polttoainekauppaa itäisen naapurin kanssa. Valitettavasti vain mallioppilas Suomi kurjistaa omia olojaan ja huolehtii pakotteiden 100% toteutumisesta. Tämän jäljet näkyvät täällä kaakossa melko karuina.

Ukrainan suuntaan vääntömomenttia on enemmän. Ukrainan talous ja sotavoimien liike perustuu puhtaasti Yhdysvaltojen sekä EU:n antamaan rahalliseen ja aseelliseen apuun. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että jos aselastit jäävät saapumatta, loppuu rintamalta liike ja edessä on pakkoluovutus. Yhdysvallat tietää tämän, eikä pelkää käyttää sitä hyväkseen. Jo nyt on ehditty väläytellä vaihtoehtoa, että Yhdysvallat rajaa aseapua, mikäli rauhansopimus ei herätä kiinnostusta. 

Rauhanehdot ovat erittäin kovat ja epäedulliset, kun ajatellaan, että Ukraina on sotaan täysin syytön. Sopimuksen henki on se, että sotaan on kaksissamiehin lähdetty, eikä tässä enää syyllisiä kaivata, vaan pelkästään Lahtista ja konekivääriä. Tässä tuoksahtaa vahva kyykyttämisen henki. Ukraina on helpompi pakottaa rauhaan ja on ilmeisen selvää, että Venäjän talous kestää sotaa pidempään kuin kukaan asiantuntija osasi etukäteen laskea. Putinin pakottaminen rauhaan voisi olla mahdoton tehtävä jopa Trumpille.

Yhdysvaltain osalta sopimus on herkullinen. Se saisi Ukrainaan tehtyjen investointien tuotoista puolet. Ja sen lisäksi sillä on erilliset sopimukset maan raaka-ainevarojen hyödyntämisestä. Tässä on syytä muistaa, että Yhdysvallat on sodan kestäessä ollut Ukrainan suurin rahallinen ja aseellinen tukija. On oikeutettua, että se saa sijoittamalleen "pääomalle" myös tuottoa sodan jälkeen. Ja rahan lisäksi Ukrainan tulee olemaan erittäin suuressa kiitollisuudenvelassa Atlantin yli. 

Kiina, talous ja Kiinan talous

Rauhaa aletaan neljännen sotavuoden lähestyessä loppuaan kaivata kiivaasti. Molemmat osapuolet lienevät jo ylikypsiä veivaamaan samalla rintamalinjalla edestakaisin. Ukrainan siviiliväestön sietokyky on ylittänyt inhimilliset rajat jo moneen kertaan, eikä rintamalle ole enää lähettää samalla tavalla uutta henkilöstöä korvaamaan kaatuneita. Ja yhtä väsyneitä lienevät sotilaat rintaman vastapuolella. Venäläisten sotilaiden into sotia rintamalla on ollut kyseenalaista koko sodan ajan, eikä uutta miehistöä tunnuta saavan paikalle edes pakottamalla. Jossain vaiheessa sodasta tulee Putinille vakava sisäpoliittinen ongelma, jonka hallinta olisi mahdotonta. Ulkoministeri Lavrovin mystinen katoaminen kielii, että jopa sisäpiirin välit rakoilevat. Se voisi hyvin merkitä hallinnollista kaaosta diktatuurissa.

Rauhaan ajaa myös se, että viitteitä Kiinan ja Venäjän lähentymisestä on ollut näkyvissä. Kiinan talous heiluu pienessä kriisiaallokossa. Euroopan sekä Yhdysvaltojen markkinoiden hiipuessa sitä alkaa kiinnostaa myös Venäjältä tuleva raha. Miljarditaloutta on pakko pyörittää ja kauppaa on temu-roskalla päästävä käymään. Sen vuoksi talous ajaa Kiinaa ja Venäjää toistensa syliin.

Euroopalle sodan loppuminen olisi piristysruiske, jota yhteistalous tarvitsee kiihkeämmin kuin aikoihin. Rahan liike on Suomen lisäksi heikentynyt myös keski-Euroopan massatalouksissa, joten parinsadan miljardin investointiaalto Ukrainaan olisi enemmän kuin tarpeen. Rauhan myötä teollisuuden ja tuotannon pyörät saataisiin pyörimään jopa Suomessa vilkkaammin. Iso investointi valmiiksi maksetulla rahalla pyöräyttää markkinoita läpi Euroopan, aina pohjolassa saakka.

Sen lisäksi rajojen avaaminen itään kasvattaisi kauppaa ja investointeja Venäjän suuntaan, mikä olisi toinen suoraan rahasuoneen iskevä ruisku. Idealistit sanovat, ettei Venäjään voi luottaa tai investoida, koska se oli sodan syypää ja muutenkin epäluotettava kumppani. Monien suuryritysten kassaa kiristää edelleen se, kuinka ne ajettiin pois Venäjän markkinoilta ja taakse jäi pitkä rivi saatavia. Mutta rahan liike ei kuuntele ideologiaa. Raha menee sinne, missä sille on koti. Venäjän talous tulee imemään itseensä länsirahaa samalla sekunnilla kun markkinat avautuvat. Talous ja tilaisuus on aivan liian suuri hylättäväksi.

Ja sama pätee Suomeen. Vaikka itsekin olen vakaasti sitä mieltä, että itärajan saisi muurata lopullisesti umpeen, tulevat markkinavoimat kampeamaan rajan auki heti, kun rauha on solmittu. Kaakkois-Suomessa rahaa ja rajaa kaivataan kipeämmin kuin missään muualla Suomessa. Meille jokainen ostoseuro tulisi tarpeeseen, koska viime vuosien alamäki on niin jyrkkä, että herkimpiä hirvittää. 

Tuleeko Ukrainaan rauha?

Tulee se, mutta ei tällä sopimuksella, ellei ehtoja sorvata paremmin myös sodan toista osapuolta kuulevaksi. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että Ukraina on demokratia - toisin kuin Venäjä. Ukrainan kansa, eivätkä sen päättäjät, taivu pakkorauhaan. Luulen, että siellä sotatie pysyy valittuna niin kauan, kunnes Venäjän syyllisyys sotaan todetaan ja rauhanehdot ovat sen mukaiset. Ja tätä linjaa tukee myös EU. Vaikka Yhdysvallat uhoaa rahahanojen sulkemisella, on EU:lla tarpeeksi vääntömomenttia pitää sota tasapuolisena.

En myöskään usko, että Yhdysvaltojen tyyli toimia rauhanpakottajana olisi tässä konfliktissa paras mahdollinen. Luulen, että pakkorauhan tiellä seisoo Ukrainan lisäksi myös Eurooopan Unioni sekä myös Nato. Vaikka Yhdysvallat pitää Natoa omana leikkikalunaan, on siinä mukana (onneksi) myös muita valtaelementtejä. Rauhansopimuksen henki - ja ylipäätään Yhdysvaltojen nykyisen johdon tyyli - kielii vahvasti siitä, että Yhdysvallat pyrkii jollain aikajänteellä eroon koko transatlanttisesta yhteistyöstä. Kaikki viime vuosien toimenpiteet ovat tähdänneet jonkinlaiseen isolaatioon ja itsehallintaan, jossa Yhdysvallat rakentaa muurin ympärilleen ja pyrkii hallitsemaan liikettä maahan ja maasta ulos täysin omista lähtökohdistaan katsoen. Tällainen isolaatio saattoi toimia 1930-luvun vähemmän globaalissa maailmassa, mutta ei enää nykyisin. 

En kokonaan tuomitse tätä nyt esitettyä suunnitelmaa. Siinä on todella hyviäkin elementtejä ja erityisen hyvää on aktiivinen pyrkimys saada rauha aikaan. Ja koska kyseessä on todellakin vasta luonnos ja esitys, voi lopputulos olla alkuperäistä paljon parempi. Maailmanhistorian fakta on, että jokainen sota loppuu joskus. 

Tämän olen oppinut ensimmäisessä viidessäkymmenessä vuodessa - 50's sarja, finaali

 

Lapsena meistä jokainen on tyhjä taulu, johon merkintöjä tekevät vanhemmat, ystävät, koulu, rakkaudet sekä ylipäätään maailma. Meistä jokainen muotoutuu laisekseen ajan myötä. Kahta samanlaista ihmistä ei ole – eikä Luojan kiitos tule. Persoonallisuus tekee meistä kiehtovia ja kiinnostavia.

Elämä ei ole lineaarinen polku paikasta A paikkaan B. Eikä kukaan pääse maaliin joutumatta välillä eksyksiin. Elämän suola - sekä kaikki muuta mausteet - on sen epätäydellisyydessä. Elämänjano syntyy halusta nähdä enemmän ja kokea lisää. Elämä on liikettä, jonka perustana ovat oppiminen, epäonnistuminen sekä niiden asioiden löytäminen, joista emme osanneet edes haaveilla.

Helppo elämä ei ole tavoittelemisen arvoista

Janan syntymästä kuolemaan tulisi olla unelmakartta, jota luemme ja jolla etenemme rastilta toiselle. Tarkoitus ei ole saada kaikkia unelmiaan toteutettua, vaan välillä pettyä, kärsiä ja löytää reittejä, joille emme olisi omin voimin päätyneet koskaan. Elämä vailla sattumia ja epätodennäköisyyksiä on turvattua, helppoa – ja tylsää. Jos ei luota välillä onneen, tuuriin, sattumaan ja hulluihin arvauksiin, ei päädy mihinkään. Jos mietin omaa elämääni tähän saakka, en ilman onnellisia sattumuksia olisi päätynyt lähellekään siihen, missä tänään olen. Sitä en osaa sanoa, olisiko elämä ollut enemmän tai vähemmän onnellista – erilaista ainakin.

Liian helppo elämä ei ole tavoittelemisen arvoista. En usko, että olisin onnellinen tilanteessa, jossa voisin hankkia sormia napsauttamalla mitä tahansa mieleni sattuu halajamaan. Unelmien toteuttamisen tulee vaatia työtä, jota niiden eteen tehdään. Vain silloin saavutus tuntuu merkitykselliseltä ja palkkiolta nähdystä vaivasta. Ihminen ei tule onnelliseksi, jos asiat saa ilmaiseksi tai valmiiksi annettuna. Tyydytys tulee tekemisestä, saavuttamisesta ja itsensä päihittämisestä.

Kontrastit luovat merkityksen. 

Elämässä tulee olla hetkiä, jotka voi luokitella hyviksi – mutta yhtä lailla hetkiä, jotka ovat huonoja. Tarvitsemme rypemistä, että osaisimme arvostaa hyviä hetkiä ja niiden tuomaa onnellisuutta. Elämän tulee sisältää epäonnistumisia, että osaisimme antaa riittävästi arvoa onnistumiselle. Suurin lahja elämässä on mahdollisuus epäonnistua ja sitä kautta oppia enemmän. Siloteltu tie vailla karikoita tai kuoppia ei tee ihmiselle hyvää.

Samalla tavoin hyvä elämä vaatii nöyryyttä ja röyhkeyttä. Kaksi toistensa vastakohtaa, jotka kuitenkin ovat yhtä tärkeitä. Pitää osata olla riittävän nöyrä sille, että ymmärtää olevansa vajavainen. Pitää osata nöyrtyä oppimaan, kun elämä antaa hankalia hetkiä, joista on vaikeaa nousta. Mutta siihen nöyryyteen ei saa jäädä makaamaan. Jos lopetamme yrittämisen ja jäämme paikallemme makaamaan, loppuu liike. Liikkeen loppuminen tuhkaa unelmat ja saa ihmisen sammaloitumaan. Unelmaton ihminen polkee paikallaan vailla päämääriä ja tavoitteita.

Ilman röyhkeyttä ja itsekkyyttä ei tämän päivän maailmassa valitettavasti pärjää. Elämme itsekkyyden ja egoismin aikaa. Jos kaadut maahan, ei kukaan tule auttamaan, ellet osaa pyytää apua ja pyri nousemaan itse. Sukupolveni suurin ongelma tuntuu olevan se, että olemme tottuneet makaamaan maassa ja kuvittelemme Suomi oy:n tulevan pelastamaan. Nyt on opittava hoitamaan asiat itse itselleen. Vieläkin rakastan sitä Suomea, jossa olen kasvanut, mutta surullisesti näen sen lipuvan pala kerrallaan pois. Kaikki muuttuu. Enkä toivo lapsilleni sellaista entistä Suomea, koska sitä emme tule näkemään. Lapsilleni toivon, että he oppivat selviytyjiksi taistelemaan omasta tilastaan ja asemastaan. Että he oppivat hyväksymään sen, että tarvittava apu löytyy aina peilistä.

Minä sain helpon elämän – jopa liian helpon. Ympärilläni oli käsiä auttamassa ja pitämässä huolta. Lapsena minuun jättivät jälkensä vanhemmat, isovanhemmat, sukulaiset ja ystävät. Kasvun myötä elämänpiiriini on tullut ihmisiä, joista jokaisesta olen valtavan kiitollinen. En usko ansainneeni heistä kaikkia elämääni, joten on pakko osata olla kiitollinen. Perhe ja ystävät ovat kallein omaisuuteni.

Minulla kesti liian kauan oppia selviytymään ja pitämään itsestäni huolta. Sain liian hyvät eväät elämältä, enkä oppinut siihen, että omasta tilastaan pitää osata taistella ja pyrkiä eteenpäin. Livuin aalloilla kaarnalaivan lailla antaen sen johdatella elämää eteenpäin. Helppo elämä teki laiskaksi ja sai lopettamaan yrittämisen.

Elämä opettaa selviytymään

Tässä suhteessa elämä onneksi korjaa. Jossain vaiheessa oli pakko oppia seisomaan omilla jaloillaan. Nyt väitän tekeväni vähintään oman osuuteni siitä, että täkäläinen yhteiskunta pyörii ja jatkaa kulkuaan eteenpäin. Vanhana yhteiskuntatieteilijänä tunnen syvää yhteiskuntavastuuta. Näen sen eri tavalla kuin ennen, mutta silti meistä jokaisella on tehtävänsä suomalaisen yhteiskunnan rattaana.

Olen nyt viisikymmentävuotiaana onnellisempi kuin koskaan. Olen sitä sen vuoksi, että minulla on unelmia, joita tavoitella. Olen onnellinen, koska ymmärrän, että elämässä ei saa mitään ilmaiseksi ja elämän suurin tunne tulee siitä, että tavoitteet vaativat työtä ja tekeminen itsessään on yhtä suuri nautinto kuin päämäärän saavuttaminen.

Tällä hetkellä teen töitä vain itselleni. Juuri nyt se on tila, jossa viihdyn parhaiten. Saan tehdä mitä haluan, milloin haluan ja niin paljon kuin haluan. Kaikki kätteni kautta kulkenut työ muuntuu jollain tavoin varallisuudeksi – joko henkiseksi tai taloudelliseksi. En tee töitä ilmaiseksi. Työelämän lisäksi sama pätee myös kaikkeen omaan tekemiseen. Kun kirjoitan tätä, on kello noin kuusi aamulla ja pystyn käyttämään aikani kirjoittamiseen. Se aika on jostain pois, mutta katson sen sijoitukseksi, joka kannattaa tehdä.

Suurin löytöni aikuisessa elämässä ovat nämä näppäimet. Kirjoittaminen avasi minulle tien ilmaista itseäni ja luoda jotain. Kun kyvyt ovat noin ylipäätään rajalliset, on käytettävä hyväksi niitä, joita omaa. Alussa kirjoittaminen oli lähes puhtaasti itseterapiaa. Pystyin siirtämään itseni paperille ja näkemään kaiken ulkopuolisen silmin. Mutta kun pahin terapian tarve oli purettu, huomasin voivani tuottaa tekstiä myös muiden iloksi. Toivon totta kai, että blogin tekstit ovat antaneet iloa muillekin kuin itselleni (ja äidille). Näille sivuille on purettu omasta elämästä melkoisia kimpaleita, jotka muuten olisivat takertuneet sielun poimuihin ja jääneet sinne kivettymään.

Vanhemmuus on elämäni suurin ilo

Tänä päivänä minun tauluuni piirtävät eniten lapset. Heissä näkee tulevaisuuden ja heiltä saa oppia asioita, jotka saattaisivat jäädä itselle vieraaksi. Arvostan jokaisen ihmisen valitsemaa elämäntapaa. Kenenkään ei ole pakko tehdä lapsia, eikä sellaista normia pidä luoda pakolla tai huomaamattaan. Vanhemmuus on henkilökohtainen valinta ja on yhtä arvokasta haluta lapsia tai olla haluamatta. Vapaaehtoinen tai tahtomaton lapsettomuus on valintana yhtä arvokas kuin valinta tehdä lapsia.

Minulle lapset ovat olleet ja ovat edelleen suurin asia maailmassa. Heidän syntymänsä, kasvu, kasvukivut sekä muuntuminen pienestä kohti isompaa ja lopulta aikuisuutta. Lasten antama oppi vanhemmilleen on sellaista, jota ei voi lukea kirjoista tai oppia muuten kuin elämällä "the hard way". Lapset kasvattavat vanhempiaan vähintään saman verran kuin me vanhemmat kasvatamme lapsia. Kaikista maailman lapsista perheeseeni ovat osuneet kolme parasta. Ei ole minun ansiotani, että he ovat oppineet selviytyjiksi. Olen vain koettanut omalta osaltani antaa eväät, että he oppisivat asiat itse ja kasvaisivat itsenäisiksi yksiköiksi ja kantavat vastuunsa. Olen onnellinen myös siinä, että rinnalla on kumppani, joka tätä vastuuta on jakamassa ja kantaa siitä oman osansa.

Lapset myös pakottavat elämään niin, että huominen on mahdollinen. Jätämme tämän maapallon yhtenä päivänä heidän käsiinsä ja se tarkoittaa samalla vastuuta siitä, ettemme voi elää kuin huomista ei olisi. Maapallo on meidän jokaisen perintö eteenpäin. Enkä tosiaan koe, että olisimme hoitaneet tuota perintöä niin hyvin kuin olisi pitänyt. Tunnen jonkinlaista sukupolvihäpeää siitä, kuinka huonosti olemme hoitaneet ensinnäkin suomalaista yhteiskuntaa ja toisaalta myös koko maapallon hyvinvointia. Vanhempiemme ja etenkin isovanhempiemme luomaa maata ei tunnista enää samaksi kuin ennen. Koko hyvinvointivaltio on pakkopurkamisen edessä ja taloudellisesti heilumme konkurssin rajamailla. Valtion infrastruktuuri murenee pala kerrallaan ja taannumme kovaa vauhtia pohjolan bulgariaksi.

Meiltä puuttuvat unelmat, visio ja suunta. Olemme jääneet itkemään Nokian ja paperitehtaiden perään ja lopettaneet yrittämisen. Tarvitaan rohkeutta löytää uusia menestystarinoita. Tällä hetkellä rahan liike on loppunut ja maamme on jollain tavalla tuuliajolla. Hylkäämme paniikissa heikot ja puramme järjestelmän, josta vanhempamme olivat ylpeitä ja joka pala palata rakennettiin vahvaksi.

Maamme ja koko ympäröivä maailma muuttuvat nopeammin kuin ehdimme sitihen sopeutua. Suomalainen luottamusyhteiskunta jää auttamatta vanhanaikaiseksi, koska ihmisten välinen luottamus on syöpynyt. Jokainen haluaa huolehtia vain itsestään, jolloin halukkuus yhteisvastuuseen on pientä. Meillä lopuillakin loppuu usko yhteiseen hyvään, kun näemme liikaa sitä, että luottamustamme käytetään väärin. Etenkin yrittäjänä koen, ettei ole minun vastuullani kantaa vastuuta systeemin hyväksikäyttäjistä.

Epätäydellisyys on lahja

Vieläkin koetan terävöittää arvojani kirkkaammiksi. En ole viiteenkymmeneen vuoteen oppinut täydelliseksi, mutta olen oppinut arvostamaan omaa vajavaisuuttani. Rosot, uurteet ja epätasaisuudet ovat kauniimpi lopputulos kuin pelkkä siloteltu kuori vailla yhtään säröä. Elämä on helpompaa, kun antaa itselleen luvan olla myös epätäydellinen ja epäonnistua. Suurin lahja, jonka olen saanut aikuisiällä, on kyky luopua häpeästä ja täydellisyyden tavoittelusta. Meillä tavallisen epätäydellisillä ihmisillä käsi ei purista mailaa ihan niin kovaa, eikä luistimen nauhat ole koskaan liian kireällä.

Suurin tunteeni aamulla herätessä on kiitollisuus. Jo tässä iässä voi todeta, että elämästä tuli parempaa kuin mihin olisi itse pystynyt. Yksin en olisi saanut tätä kaikkea, mutta jostain syystä elämässäni on ollut ihmisiä – sekä myös onnea. Olen saanut elämältä enemmän kuin olen ansainnut ja vuosien hiomisen myötä tauluuni ovat piirtyneet kauniit viivat. En ole tehnyt tarpeeksi, mutta olen tehnyt riittävästi.

Kiitollisuuden lisäksi minussa on uteliaisuus. Näen elämässä myös tästä eteenpäin enemmän mahdollisuuksia kuin menetettyjä tilaisuuksia. On asioita, jotka kiinnostavat. On haaveita, jotka haluan toteuttaa ja unelmia, joiden eteen olen valmis tekemään töitä.

Keski-ikä on hyvä ikä

On jännä tunne seisoa keskellä omaa elämäänsä. En missään nimessä haikaile nuoruuteen. En osannut elää sitä ensimmäisellä kerralla, joten toisesta yrityksestä tuskin tulisi sen parempi. En myöskään ajattele elämän pituutta tästä eteenpäin. Pitkä ikä itsessään ei ole oleellinen tavoite. Suurempaa on löytää nautinto niistä päivistä, joita saa elää – olipa niitä millainen määrä tahansa.

Katson pöydällä olevaa Seikon rannekelloa. Se täytti tänä vuonna 25 vuotta. Annoin kellon isälleni 50-vuotislahjaksi. En silloin osannut kuvitella, että isälläni olisi enää 15 vuotta elämää jäljellä. Yhtä vähän pystyin kuvittelemaan itseäni hänen ikäisenään. Nyt pystyn sentään näkemään itseni viisikymppisenä, lähes aikuisena. Ja toivon, että sekä tuon kellon että itseni tarina jatkuu seuraavat 25 vuotta ja olen täällä vielä kirjoittamassa näitä tarinoita silloinkin.

Kiitos tähän astinen elämäni – matka on ollut hieno