Se voisimme olla me Ukrainan sijaan

 

Lähde: Vocal Europe

Niin kuin olen ennenkin sanonut, kirjoitan tätä blogia lukijoiden lisäksi myös itselleni. Tätä kautta jätän itsestäni jäljen, jota seuraava sukupolvi voi lukea ja nähdä, mitä ajattelin, tunsin ja näin elämässäni. Ukrainassa leimahtanut kriisi tulee olemaan jonkin uuden alku. Ukraina, eikä myöskään Venäjä, ei tule kriisin jälkeen olemaan ennallaan. Ja Euroopan turvallisuus-tasapainoa on järkytetty yhdellä iskulla niin, että perustuksiin on syntynyt korjaamaton lovi. Kriisin jälkeen tulee aina nousu, mutta entiselleen asiat eivät enää palaa.

Ukrainassa alkanut sota on saanut suomalaiset heräämään. Lehdet uutisoivat taisteluista jatkuvasti ja sota täyttää kaikki lehdet ääriään myöten. Kansalaiset kerääntyvät mielenosoituksiin ja jos lukee Twitterin feediä, on siellä ennen näkemättömän suuri konsensus, jossa puolustetaan Ukrainaa Venäjää vastaan. Kun kirjoitan tätä, olivat eri keräykset tuottaneet jo 1,5 miljoonaa euroa ja sen päälle vielä materiaalista apua. Mikään aiempi kriisi ei ole saanut suomalaisia seisomaan näin voimakkaasti ja näkyvästi minkään toisen valtion tukena. 

Suomen lisäksi koko Eurooppa on asettunut Ukrainan. Ensi viikolla taloudelliset pakotteet iskevät Venäläiseen yhteiskuntaan ja ulkomailta lähetetty apu saapuu Ukrainaan. Euroopan Unioni on reagoinut jopa yllättävän nopeasti ja yksittäiset valtiot, kuten Saksa, auttavat Ukrainaan jopa aseellisesti. Taloudelliset pakotteet eivät tule Venäjään tekemään riittävää vahinkoa, mutta selkeä merkki se on siitä, että Eurooppa ei hyväksy Venäjän hyökkäystä.

Ainoastaan Aasiassa on ollut hiljaista. Kiina ei varsinaisesti ole seisonut Venäjän hyökkäyksen takana, mutta ei myöskään tuominnut Venäjän tekoja. On oletettavaa, että kun Venäjän kassa kuivaa, on Kiina ainoita maita, jotka antavat rahallista tukea. 

Mikä on saanut suomalaiset heräämään?

Se voisimme olla myös me

Aika monelle on herännyt tunne, että Ukrainan sijaan Venäjän agressioiden kohde voisi olla Suomi. Meillä on yllättävän paljon yhteistä Ukrainan kanssa. Olemme kumpikin Venäjän naapurimaita ja kumpikaan maista ei kuulu NATO:on. Lisäksi molempien maiden itsenäisyyden tie on alkanut Venäjän vallankumouksesta 1917. Tosin Ukrainan tie vei lopulta Neuvosto-tasavallaksi ja historia muodostui erilaiseksi. 

Jos toinen maailmansota olisi päättynyt hiukankaan toisella tapaa, olisi Suomen kohtalo voinut olla rautaesiripun toisella puolella ja suhtautuisimme Venäjään todennäköisesti samalla tapaa kuin Ukraina, tai Baltian maat. Pitkä itsenäisyys saa meidät näkemään oman turvallisuustilanteemme toisella tapaa ja Venäjän kanssa liikumme kuin bambi ohuella jäällä. Kun toimii suoraselkäisesti itsenäisenä, ei tule pyllistettyä liikaa kenellekään.  

On pelottava ajatus, että Venäjä alkaisi keskittää asevoimia rajamme tuntumaan. Joukkojen keskitykset ennakoisivat tulevaa hyökkäystä ja vaatisivat valmistautumaan. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että myös NATO-keskustelu on noussut useilla foorumeilla juuri nyt ajankohtaiseksi. NATO-kortti tuntuu turvalliselta ajatukselta, jos joutuisimme taistelemaan Venäjän kokoista vastustajaa vastaan yksin. Mutta ongelmaton ratkaisu NATO:kaan ei ole.

Ensinnäkin Suomen NATO-jäsenyys voisi olla juuri se riittävä provokaatio, joka antaisi Venäjälle (teko)syyn hyökätä Suomeen. Tosin mikään ei takaa, etteikö Venäjä löytäisi syytä muualtakin. Tällä hetkellä luotto nykyisen hallinnon antamiin turvatakuisiin menee pitkälle pakkasen puolelle. Ja jos Venäjä jää Ukrainassa tappiolle, ei se tule etsimään edes tekosyitä sodan laajentamiselle. Useat merkit viittaavat siihen, että hyökkäykseen on lähdetty all-in-meiningillä.

Toinen mietittävä asia on se, kuinka paljon apua lopulta saisimme. Kriisitilanteessa Venäjä pystyisi sulkemaan Itämeren suhteellisen helposti ja Suomi olisi motissa pelkän maa-avun varassa. Ja ainoana pohjoisena maana Suomen merkitys koko manner-Euroopalle tai Yhdysvalloille voisi olla niin pieni, ettei apua lopulta liikenisi riittävästi, jotta turvallisuutemme olisi taattu. Pelotteena NATO-jäsenyys toki toimii, onhan se toiminut tähän saakka sellaisena myös monille entisille itä-blokin maille. 

Kolmas ongelmallinen asia on puolueettomuutemme särkyminen. Suomi on Suomi pitkälti sen vuoksi, että olemme pysyneet sotien jälkeen puolueettomana, itsenäisenä maana. NATO-jäsenyyden kautta menettäisimme edun lopullisesti. Käytännössä jäsenyyden kautta antaisimme luvan vieraan maan armeijalle tulla sotimaan Suomen maaperälle. 

Ja toisinpäin käännettynä - NATO:n kautta lupautuisimme antamaan apua myös muille NATO-maille. Kuinka kiinnostuneita loppujen lopuksi olisimme lähettämään omia poikiamme sotimaan vaikkapa Kreikkaan tai Turkkiin, jos ne joutuisivat vihollisen hyökkäyksen kohteeksi?

Oma lupaukseni Suomelle pitää

Suhtaudun NATO-jäsenyyteen sen verran varovaisesti, että näen meidät pitämässä huolta omasta maastamme itsenäisenä, yhtenä EU:n runkojäsenenä. Itse olen antanut maallemme lupauksen puolustaa sitä, jos vihollinen uhkaa. Tuo lupaus pitää edelleen, vaikka sen toteutuminen tuntuu juuri tällä hetkellä todellisemmalta kuin kertaakaan aiemmin. 

Sota Suomen ja Venäjän välillä tuntui vielä viime aikoihin saakka erittäin epätodennäköiseltä, jopa utopistiselta. Mutta kun näkee, kuinka nopeasti uhkat konkretisoituvat suoranaiseksi sodaksi, en pidä enää mitenkään mahdottomana, että hyökkäys voitaisiin kohdistaa myös Suomeen. 

NATO-kortin vatkaamisen sijaan meidän kannattaisi nyt panostaa voimakkaasti siihen, että olemme kriisin tullessa omavaraisia. Etenkin ruuantuotannon suhteen omavaraisuutemme on päässyt repsahtamaan, eikä mikään takaa, että selviäisimme esim. Eurooppaa koskevan kriisin aikana ilman merkittävää apua. Kotimaassamme on potentiaalia tuottaa ruokaa enemmän omiin tarpeisiin. Ja uskon, että kansalaisilla on myös kiinnostusta ostaa enemmän kotimaista. Suurin ongelma on tuottajille maksettavan hinnan heikkous, mikä karsii tuottajamäärää koko ajan pienemmäksi. Jos olisimme Ukrainan tilanteessa, olisimme lyhyessä ajassa pulassa.

Sama pätee sotilaalliseen valmistautumiseen. Monessa suhteessa Suomen puolustusvoimat ovat hyvässä jamassa, mutta esim. Ukrainan kriisin kokoiseen tilanteeseen niitä ei ole tarkoitettu. Parannettavaa löytyy ja siihen on keinot, jos siihen löydetään rahaa. Ukrainan kriisi on näyttänyt, että merkitystä on ilmapuolustuksella sekä myös elektronisella sodankäynnillä. Venäjä pyrki alussa lamauttamaan omin keinoin Ukrainan tietoliikenneverkon sekä sähköverkon. Noiden puolustaminen olisi myös Suomelle kriittistä.

Ja henkilökohtaisena, täysin omana, mielipiteenä olen myös sitä mieltä, että jos naapuriimme keskitetään joukkoja ja hyökkäys näyttää ajankohtaiselta, voimme unohtaa menneisyydessä sovitut miinojen käyttöä koskevat kiellot ja turvata oman itärajamme turvallisuus kaikin meillä käytettävissä olevin keinoin. Miinathan eivät ole hyökkääjän ase, vaan puolustajan. Ja katson, että maataan puolustavalla on hieman laajemmat valtuudet turvata oman maaperänsä koskemattomuus. 

Venäjän nykyhallinto ei ole yhtä kuin Venäjä

Vaikka Venäjä toimii Ukrainan kriisissä väärin ja laittomasti, emme silti saa syyllistää kaikkia venäläisiä hallinnon toimenpiteistä. Suoraan sanottuna pelkään niitä reaktioita, joita esim. Suomessa asuvat venäläistaustaiset joutuvat kuulemaan. En haluaisi, että kukaan venäläinen joutuu täällä syyttömänä kärsimään teoista, joita tekee hallinto, johon kansalaiset eivät usko. 

Pahiten pelkään lasten puolesta. Toivon, että kenenkään venäläistaustaisen lapsen niskaan ei kaadeta Venäjän nykyhallinnon tekoja. Joka tapauksessa lapset ovat sotaan syyttömiä ja viattomia ja on turhaa lisätä heidän kärsimystään.

Yhtä lailla kuin on kyse siitä, että viattomia on aina syytä suojella, on kyse myös siitä, että sota syttyy provokaatioista. Useissa Venäjän aloittamissa kriiseissä perusteluna on käytetty juuri sitä, että Venäjän hallinto kokee kansalaistensa turvallisuuden olevan vaarassa. Olisi tyhmää antaa propaganda-ase savuavana Venäjän hallinnon kouraan. Mieluummin huolehditaan siitä, että Suomessa tasa-arvo ja inhimillinen kohtelu koskettavat kaikkia täällä asuvia, taustasta huolimatta. 

Sodassa on vain häviäjiä. Ensi viikolla EU:n asettamat talouspakotteet tulevat iskemään venäläiseen yhteiskuntaan voimalla ja silloin kurjistuu elämä myös monien sellaisten osalta, jotka eivät sotaan ole syyllisiä. Valitettavasti hallinnon lisäksi talous kurjistuu myös kansalaisilta ja yksittäisiltä ihmisiltä. 

Kärsiviä ovat Ukrainalaisten lisäksi myös he, jotka menettävät sodassa läheisiään, osapuolesta huolimatta. Ukrainan sota vammauttaa ja tappaa tällä hetkellä miehiä ja naisia, sotilaita ja siviilejä. Jokainen sodan vuoksi menetetty ihmishenki on liikaa. 

Ja sodassa kärsiviä ovat he, jotka joutuvat Suomessa tuntemaan häpeää kotimaansa hallinnon teoista. En usko, että monikaan Suomessa asuva venäläinen puoltaisi Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Toivon mukaan he saavat olla rauhassa kaikenlaiselta rasismilta ja turhalta syyllistämiseltä. Venäläisten ja heidän nykyisen hallinnon välissä on käytännössä erittäin suuri ero. 

Sota Euroopan porteilla - Ukraina

 

Kuva: Wikipedi

Ei liene montaakaan ihmistä, joka ei olisi herännyt tähän aamuun tietoisena siitä, että Venäjän armeija on käynnistänyt suurhyökkäyksen Ukrainaan. Hyökkäys sinällään ei ollut yllätys, vaan joukkojen keskitykset ovat osoittaneet, että kriisin kärjistyminen suoraan hyökkäykseen oli pelkkä ajan kysymys. Kukaan ei siirrä kahtasataa tuhatta miestä ja raskasta kalustoa naapurimaan rajan tuntumaan ilman syvempää tarkoitusta. Ja Venäjän aikeet Ukrainan suhteen ovat olleet näkyvissä jo pidemmän aikaa. 

Tänään sota on hiipinyt Euroopan porteille ja valitettavasti kriisi tulee koskettamaan myös Suomea monella tapaa. Sota on kaukana - Ukrainassa saakka, mutta sen lieskat kyllä kuumottavat jo omaa itärajaamme. Tulevaisuus näyttää, miten liki nyt roihahtanut kriisi meitä vielä tulee uhkaamaan.

Miksi Ukraina?

Suurin selittämätön tekijä hyökkäykselle on sen motiivi. Miksi Venäjä haluaa vallata naapurimaan, jolla ei, ainakaan näennäisesti, ole mitään tarjottavaa? Normaalisti sodan taustoja selitetään taloudellisilla, nationalistisilla tai alueellisilla motiiveilla. Venäjällä lienee omasta takaa elintilaa kaikille halukkaille, eikä Ukrainalla ole mitään taloudellisesti houkuttelevaa. Venäläisten omat perustelut "venäläismielisistä maakunnista" tai "historiallisista rajoista" ovat vähintään yhtä läpinäkyviä kuin Mainilan laukaukset, pelkkää propagandaa. Mitään fiksua syytä aluevaltauksella on vaikea keksiä. 

Syytä voisi etsiä tutkimalla historiaa ja siellä olleita sodan kulkureittejä. Toisen maailmansodan alussa Saksa eteni Euroopassa askel askeleelta hivuttamalla. Ensin se valtasi sudeettialueet Tsekkoslovakiassa ja sen jälkeen liitti itseensä vielä Itävallan. Molempia valtauksia perusteltiin saksankielisen väestön elintilan turvaamisella eli alueellisin ja nationalistisin perustein. Kuulostaako tutulta? 

Jos sama taktiikka jatkuu, valtaa Venäjä lisää alueita omien rajojensa tuntumasta. Pieniä kriisipesäkkeitä on nähty jo tähänkin saakka. Venäläiset ovat riehuneet Krimillä, Tsetseniassa ja mm. Georgian Ossetiassa. Se, kuinka pitkälle armeija lopulta saa mennä, riippuu täysin muista maista. 

Toisessa maailmansodassa Euroopan maat heräilivät unestaan vasta Puolan kohdalla ja silloin oltiin auttamatta myöhässä. Jos nyt Venäjä lasketaan Baltian rajoille vaatimaan Itämeren herruutta, on vaarassa koko Eurooppa, ja ennen kaikkea Suomi. Asia, jota aiemmin pidettiin utopiana, onkin yhtäkkiä realismia. 

Toinen - ja varmaan yhtä paljon vaikuttava - tekijä on se, että Venäjän talous alkaa olla niin kuralla, että hallinnon "tarttee tehrä jotain". Sota on aina ollut kätevin keino häivyttää sisäpoliittiset ongelmat kääntämällä kansan katse ulospäin. Korona ja Euroopan Unionin pakotteet ovat kurjistaneet Venäjän taloutta jo useamman vuoden. Lisäksi öljynhinnan lasku ja menekin kuristuminen ovat vieneet viimeisenkin pohjan länteen suuntautuvalta kaupankäynniltä. 

Hampaaton Eurooppa ja kädetön USA

Venäjän pysäyttämiseksi on tähän saakka tehty ei-mitään. Euroopan johtajat horisevat Venäjään kohdistettavista pakotteista, joilla ei käytännössä ole mitään merkitystä. EU ei tule saamaan Venäjää polvilleen, teki se mitä tahansa. Pakotteet eivät tule vaikuttamaan Venäjän toimintaan sen vuoksi, että se on jo suunnannut katseensa toisaalle - kauas itään. 

Aivan liian vähälle huomiolle on jäänyt viime aikoina tiivistynyt Venäjän ja Kiinan välinen yhteistyö. Venäjä suuntaa omaa kaupallista toimintaansa Euroopan sijaan uusille markkinoille itärajansa taakse. Ja Kiina taas hyötyy Venäjästä kahdessa mielessä. 

Kiinan markkinatalous on tällä hetkellä maailman koviten kasvavaa. Koko globaali talous on siirtynyt USA-napaisuudesta kohti Kiina-keskeisyyttä. Kiinalla on tällä hetkellä suurin lompakko ja kasvavin talous. Se sekä tuottaa että kuluttaa maailmassa kovimmassa kasvussa. 

Yhä useampi maa on enemmän velkaa Kiinalle kuin Kiina on heille. Kansantermein puhuttuna Kiinalaiset puristavat melko montaa kansallista taloutta kiveksistä - ja lujaa. Sen vuoksi Kiinan on turvallista tukea kriisin kukkuloilla rypevää Venäjää, koska muiden maiden pakotteet eivät orienttiin saakka yllä, ja paheksunta ei kiinalaisia ole ennenkään heilauttanut. 

Synkästi katsottuna itään on syntymässä Venäjän ja Kiinan rakentama orientin akseli, joka itsessään muodostaa valtavan markkina-alueen. Sen vuoksi Euroopan Venäjälle asettamat pakotteet eivät oikeastaan koske muihin kuin Suomeen. Suomi on itärajansa vuoksi hyötynyt Venäjän naapuruudesta suhteessa eniten ja samasta syystä se kärsii kaupan loppumisen vuoksi kaikkein pahimmin.

Kiinalla on toki myös omat intressinsä Taiwanissa. Maihinnousun uhka roikkuu pienen saarivaltion niskassa samalla tapaa kuin se roikkui Ukrainassa vielä viikko sitten. On vain ajan kysymys, kun Kiina päättää lähteä omalle sotatielleen. Kiinan Taiwanin valtausta ei pysty mikään estämään. YK pystyy korkeintaan heristämään paheksuvasti sormea ja muita asia ei liiemmin liikuta, valitettavasti.

Orientin akselin toiminta on ongelmallista myös muussa kuin taloudellisessa merkityksessä. Kiina ja Venäjä saavat toisistaan hyvän tuen YK:ssa, joka on tähän saakka pystynyt hillitsemään maailmanpalot toiminnallaan. Nyt tulee todennäköisesti ratkeamaan juopa idän ja lännen välille. Kiinan lisäksi Venäjän kelkkaan on todennäköisesti karkaamassa myös Euroopan takapihalla majaileva kameleontti Turkki. Huolimatta Nato-taustastaan, on Turkki erittäin kaksijakoinen maa. Sillä on selkeästi halua hypätä myös Venäjän kelkkaan, jos se siitä saa riittävästi hyötyä itselleen. Siitä kielivät syventynyt taloudellinen - ja yllättävää kyllä, sotilaallinen yhteistyö. Mikään ei takaa sitä, että Turkki pysyisi NATO-linjassa mukana, jos kova paikka tulee. 

Kun raketit lentävät, kääntyy meidän katseemme yleensä aina Yhdysvaltoihin päin. Nyt se on turhaa. Amerikan sheriffi on juuri toipumassa omasta vetäytymisestään Afganistanista, eikä sillä todennäköisesti ole mitään intressiä sotkeutua Venäjän kriisiin, edes NATO:n kautta. Sodat ovat toki ruokkineet jenkki-taloutta, mutta myös maksaneet hillittömät miljardit dollareita. Uuteen sotaan lähtö voisi olla taloudelle - ja Bidenin suosiolle liian kova isku. Täytyy myös muistaa, että Kiina on Yhdysvaltojen suurin velkoja ja tukeakseen Venäjää, saattavat jenkki-yhteiskunnan velat mennä nopeasti maksuun. 

NATO:on vai ei?

Suomessa pohditaan nyt ankarasti NATO-kantaa. Teoriassa olisi helpotus liittyä suurempaan liittoon, jotta oma tulevaisuus olisi turvassa. Käytännössä NATO-suoja voisi olla melkoinen paperitiikeri. Venäjän hallinnoidessa Itämerta, ei Suomeen apua saataisi kovinkaan kätevästi. Ja toisaalta taas NATO:oon liittyminen voisi olla juuri se provosoiva peliliike, jota Venäjä odottaa saadakseen tekosyyn ampua Mainilassa uudet laukaukset. 

Historiaansa lukeneet muistavat Britannian lupaukset tuesta Suomelle Talvisodassa. Silloin ainakin sota ehti jo loppua ennen kuin lupaukset muuttuivat konkretiaksi. Samalla tavalla pelkään, että Nato-kortti voi osoittautua mustaksi pekaksi. 

Euroopan Unioni itsessään ei tule muodostamaan minkäänlaista sotilaallista uhkaa kenellekään. Euro-alue on rakennettu taloudellisia ja sosiaalisia näkökohtia silmällä pitäen. Sotilaallisesti sen toimivuutta ei luultavasti ole koskaan aiemmin ollut tarvetta edes pohtia. Ja myöhäistä sen pohtimisen aloittaminen on nytkään. 

Fiksua ratkaisua tai ratkaisijaa ei kriisille ole olemassa. Tällä hetkellä kaikki valtit ovat Venäjän kourissa. Kukaan maailmassa ei ole riittävän vahva rakentamaan sopua Venäjän ja muun maailman välille. Ainoa, mihin pystytään, on kriisin hillitseminen ja leviämisen ehkäisy. 

Maailmanpalon alku vai ohimenevä kriisi?

Olen aidosti huolissani siitä, mitä Venäjällä tapahtuu. Olen huolissani sen vuoksi, että itärajan todellisuus ei meiltä katoa mihinkään. Suomi on kohdannut pahimman uhkan sitten toisen maailmansodan. Mikään ei tällä hetkellä pysty takaamaan sitä, etteikö Venäjän valloitus-sota yltäisi vielä jonain päivänä Suomen rajalle. 

Tällä hetkellä akuutein uhka Ukrainan kriisistä, on alkava pakolaisongelma. EU:n ulkorajoille vyöryy nyt valtava määrä pakolaisia, jotka etsivät turvaa sodan jaloista. Vielä vuosi sitten vain harvat uskoivat, että pakolaisaalto tulisi näin läheltä omaa ulkorajaamme. 

Mahdollisia ratkaisun teitä on kaksi. Ensimmäinen mukailee rauhaa ja kansainvälistä yhteistyötä. Ottamalla Venäjän mukaan Eurooppalaiseen yhteistyöhön ja antamalla mahdollisuus Venäjän sisäisen talouden korjaamiseen, voisi Venäjän vallanhalu laantua ja myös mahdolliset kriisipalot saadaan sammutettua. Tämä vaatii sitä, että myös Eurooppa antaa periksi omista pakotteistaan. Venäjä tuskin luopuu etenemisestä, ellei sen sisäistä taloutta saada nostettua. 

Toinen tie on sodan tie. NATO, Yhdysvallat ja EU voivat rakentaa vahvan sotilaallisen länsiliiton, jonka seurauksena Venäjä suljetaan koko läntisen maailman ulkopuolelle. Rautaesirippu palaa paikalleen ja tilanne muuttuu samanlaiseksi kylmäksi sodaksi kuin lapsuudessani. Tämä tie ei pelasta Ukrainaa, eikä se välttämättä pelasta edes Baltiaa. Ratkaisevaksi tekijäksi muodostuvat YK ja Kiina.

Suren Ukrainalaisten siviilien ja sotilaiden puolesta. He ovat tänään kohdanneet pahimman pelkonsa ja moni taistelee hengestään ylivoimaista vihollista vastaan. Tänään on valitettavan helppoa kuvitella, miltä tuntuisi, jos sama tapahtuisi meille.