Hyvästi 2016

Vuodenvaihteessa tehdään lupauksia, joilla luvataan tehdä elämästä parempi tulevana vuonna. Osa tekee lupaukset enemmän huumorimielessä, mutta toisille lupaukset ja vuodenvaihde ovat hetkiä, jolloin elämässä käännetään uusi sivu.

Kun joulukuussa katsoo tulevan vuoden kalenteria, niin siinä voi nähdä, kuinka suuri potentiaali uudella, käyttämättömällä, vuodella oikeasti on. Viisikymmentäkaksi viikkoa aikaa toteuttaa unelmiaan ja saada aikaan jotain mullistavaa. Jokaisen kalenterin tyhjän sivun voi täyttää hyvillä asioilla. Jos kulunut vuosi on ollut alavireinen, niin kalenterin aloitus saattaa antaa mahdollisuuden jättää paska vuosi taakse ja aloittaa hommat taas alusta. Vanhaan vuoteen ei kannata jäädä rypemään tai harmittelemaan mönkään mennyttä aikaa, vaan sulkea vanha kalenteri lopullisesti joulukuun viimeinen päivä ja seuraavana vuonna ottaa elämään uusi ote.

Minulle vuodenvaihde ei ole se aika, jolloin teen muutoksia elämääni. Kuten olen jo aiemmin todennut, niin teen eniten ajatustyötä elämänmuutosten kanssa kesällä, kun on lomalla aikaa istua alas ja miettiä, mikä elämässä todella kaipaa muutosta.

Mutta uudenvuodenlupauksia minä teen kuitenkin!

Vuosi 2016 - sellaista semiä... 

Katsoin viime vuonna tekemiäni lupauksia, jotka olin poikkeuksellisesti kirjannut ylös. Osa niistä oli toteutunut ja osa taas ei. Luulen, että lupausten kirjoittaminen paperille johti siihen, että nuo vuodenvaihteen rakettien roiskeessa tehdyt pyhät valat pysyivät mielessä ja niitä alitajuntaisesti jopa koetti toteuttaa. Viisasta ehkä onkin tehdä uudenvuodenlupauksista jonkinlainen huoneentaulu, joka olemassaolollaan ikävästi muistuttaa siitä, että olet luvannut itse itsellesi elää viisaammin ja paremmin.

Viime vuonna lupasin, että tänä kuluvana vuonna katson vähemmän televisiota, enkä seuraa yhtään sarjaa orjallisesti. Tämä lupaus piti siihen saakka, kunnes näin "vahingossa" Blindspotin ensimmäisen mainoksen - siihen sarjaan jäin kerrasta koukkuun. Ja porttiteorian mukaisesti, kun pää oli auki, niin katsoin myös Sorjosen kaikki jaksot. Kokonaisuutena kuitenkin viihdyin taikalaatikon edessä edellisvuosia vähemmän. Osasyynä se, että keksin illoille muuta tekemistä.

Lupasin myös itselleni, että luen tänä vuonna enemmän kuin aikaisempina parina vuonna - olin jopa kirjoittanut, että luen kirjan kuukaudessa ja ostan kirjahyllyyni vähintään kolme kirjaa. Nuo molemmat menivät läpi että heilahti. Kirjoja olen lukenut läpi vuoden ja luettuna lienee tuplastikin tuo lupaamani määrä. Lukeminen johti jopa siihen, että perustin vuoden puolessavälissä oman kirjablogin, jota olen tässä sivussa koettanut pitää (http://sivujensisalta.blogspot.fi/).

Paras lupaus, joka myös piti, oli se, kun kirjoitin "en kuole vuonna 2016". Minun mielestäni tuo on kaikkien lupausten lähtökohta. Olen siis hengissä edelleen ja aion muuten startata tulevan vuoden samalla lupauksella. Siis ensimmäinen ääneen lausuttu lupaus on "En kuole vuonna 2017"

Koen myös, että suhde lapsiin on parempi kuin edellisvuonna. Etenkin tuon pienimmän kanssa on tullut vietettyä aikaa ja oltua entistä enemmän "läsnä". Johtuu pitkälti siitäkin, että neidistä on kasvanut vuodessa ajatteleva ja toimiva tyttö, joka on jättänyt taakseen vauva-ajan opettelut ja siirtynyt leikeissä, teoissa sekä puheissa kohti isompaa vaihetta. Hänestä on entistä enemmän seuraa ja kolmevuotiaan maailmasta on keski-ikäiselle ammennettavissa loputon määrä opetuksia. Uhmaikäisen kanssa olo on myös kasvattanut hermojen pituutta kilometritolkulla. Aikuiselle on arvokas opetus nähdä, kuinka huutokilpailu pienen kanssa ei todellakaan auta päämäärien saavuttamisessa, vaan käyttöön on otettava fiksummat kasvatusmetodit. Kasvattajana olen edelleen näiden vuosien jälkeen tien alkupäässä.

Pettymyksiä ovat tuottaneet liikunnalliset ja kotigastronomiset tavoitteet. Lupasin kaaosvuoden 2015 jälkeen, että pidän itsestäni parempaa huolta, liikun enemmän ja koetan pitää fyysikan tikissä. Äsken kun kävin peilin edessä, niin valitettavasti huomasin, että ainoa positiivinen asia itsestäni on se, että minussa todella on enemmän mitä rakastaa - noin fyysisesti.

Lupasin myös, että opettelen tekemään uusia ruokalajeja ja osallistuisin enemmän myös kodin ruokatalouteen. Tuokin jäi enemmän ajatuksen tasolle. Nuo lupaukset siirtyvät lyhtentämättöminä myös vuodelle 2017 - korkojen kera.

Kaiken kaikkiaan 2016 oli ihan semisti ookoo vuosi. Tosin on todettava, että 2015 antoi sellaiset pohjat, että sitä huonompaa tuskin ja toivottavasti tulee vastaan lähivuosikymmeninä. Siis kun pohjalta lähtee, niin suuntahan on vain ylöspäin. Annan vuodella arvosanaksi kokonaisuudessaan 8+ tai 8,5.

Kaxnollayxseiska

Koska eniten viime vuodesta jäi hampaankoloon juuri tuo liikunnan ja ulkoilun puute, niin siinä on ensimmäinen huomioitava asia elämässä. Fyysisen kunnon rapistumisen näkee pyöreiden vartalonmuotojen lisäksi siinä, että on käytännössä koko ajan väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti. Liikunnan puutteesta johtuva väsymys on sellaista, joka ei nukkumalla lähde karkuun, vaan se vaatisi aivojen tuulettamista ulkoilmassa oikein kunnon ristivedolla.  En ehkä liikunnassakaan lähde keulimaan liittymällä crossfit-seuraan ja spinning-rinkiin, vaan aloitetaan sillä, että käyn kävelemässä säännöllisesti paikassa, johon ei sohvalta näy.

Toinen harmittava seikka on se, että elämä tuntuu jotenkin seisahtuneelta ja siltä, että hommat eivät mene eteenpäin. Tuolle voi olla vaikea tehdä mitään konkreettista, koska kyse on enemmän asennepuolen asioista. Luvassa onkin asenneilmaston muutos kohti enemmän tulevaisuuteen suuntautuvaa ajattelua ja liikettä ruumiin lisäksi myös korvien väliin. Tavoite on, että tämän vuoden lopussa olen hengästynyt pelkästä ajatuksesta, että "jokos se vuosi 2017 meni!".

Viime vuodelta harmittamaan jäi myös se, että ehdin olla kesäpaikassamme harmillisen vähän. Nyt tulevana vuonna haluaisinkin viettää enemmän aikaa postinumerolla 81280 ja oikeasti löytää sen paikan hyvät puolet ja olla muutakin kuin siivooja-kodinhoitaja-ylläpitäjä. Paikka on kaunis ja mieleinen, mutta harmillisen vähällä käytöllä.

Kolmas parannettava seikka on se, että ystäviin tulee pidettyä aivan liian vähän yhteyttä. Meillä keski-ikäisilllä elämänpiiri pienenee koko ajan ja huomaa päivä päivältä enemmän pyörivänsä omien neljän seinän sisällä tuijottaen omaa napaansa (ne, joilla se enää näkyy). Ystävien kanssa hengailu on jäänyt viime vuosina rikollisen vähiin ja ehkä tuokin on parannettavissa vähän aktiivisemmalla otteella.

Ja näin oman perheen sisällä toivoisin tulevana vuonna viettäväni enemmän aikaa noiden teiniroikaleiden kanssa. He alkavat olla siinä iässä, ettei kotona käydä muuta kuin syömässä ja seuraava vaihe onkin se, kun avaimet jäävät pöydälle ja postissa tulee osoitteenmuutoskortti. Nyt on siis viimeinen aika nauttia teiniangstien tuomasta raikkaasta äänestä ja ahdistuksesta.

Kaiken kaikkiaan odotukset tulevalle vuodelle ovat erittäin positiiviset. Toivon, että luvassa on meille kaikille entistäkin parempi vuosi, joka toisi mukanaan onnistumisia, hienoja kokemuksia ja uusia muistoja, joihin voi palata silloin, kun asiat eivät mene ihan tuubiin.


PS. Viime vuodesta olen kaikkein ylpein tästä blogista. Olen onnellinen siitä, että olen voittanut itseni ja uskaltanut alkaa kirjoittamaan. Lukijoista päätellen olen pystynyt tuottamaan tekstiä, jota lukee joku muukin kuin vaimo ja äiti (ja äidinkään lukemisesta en ole ihan varma). Itselleni tämä on avannut täysin uuden maailman ja jotenkin tuntuu, että oma itsetunto ja itsetuntemus on kirjoittamisen kautta lisääntynyt. Tulevan vuoden viimeiset lupaukset liittyvätkin siihen, että aion jatkaa blogin kirjoittamista ja parantaa kirjoittamisen tasoa. Aion tehdä muutoksia blogin ulkonäköön ja lisätä joukkoon ainakin kuvia ja kuka ties uskaltaudun tulevan vuoden aikana tuonne elävämmän kuvankin puolelle. Lisäksi aion opetella kirjoittamaan myös muita tekstejä ja kirjoittaa blogien ulkopuolellakin. Siis lisää luovuutta vuoteen 2017!

Kaikille lukijoille hyvää uutta vuotta 2017!

Uneton

"Herään pimeässä. Silmät eivät aukea, mutta aivot ovat jo käynnissä. Käännyn katsomaan kelloa kännykän näytössä - silmiin paistuvat tutut neljällä alkavat lukemat. On taas keksittävä aivoille tekemistä tunniksi, jotta uni saa tilaa palata..."

Unettomuus on suomalaisten uusi kansansairaus. Tilastojen mukaan jonkinasteisista uniongelmista kärsii jopa kolmannes suomalaisista ja noin 10% on kroonikoita. Tuosta koostuu jo viikkotasolla valtava määrä valvottuja tunteja.

Unettomuutta on tietääkseni useampaa eri laatua. Osa ihmisistä ei pysty nukahtamaan ja osalla taas uni katkeaa kesken tai loppuu ennen aikojaan.

Unettomuus osuu kipeimmin meihin keski-ikäisiin. Tämä siksi, että uniongelmien juuret ovat usein mielestä johtuvia ja meillä osuu samaan saumaan paine saada synkronoitua työ, perhe ja lapset. Ei ole ihme, jos nahkakaihtimet eivät pysy kiinni, kun mieltä painavat työasiat ja samaan aikaan pitäisi päteä isänä, puolisona ja ylipäänsä hyvänä ihmisenä.

Kuulun myös itse näihin univammaisiin. Koetan aina mahdollisuuksien mukaan pitää nukkumisrytmin tasaisena ja käydä nukkumaan yhdentoista aikaan. Tällöin herään monesti neljän aikaan. Toissailtana kun menin unille reilusti ennen kymmentä, niin olipa yllätys herätä vaihteeksi kurkistelemaan kelloa jo kahdelta aamuyöllä. Viimeksi olenkin tainnut nähdä kahden ja kolmen välin baarin pöydästä käsin ja yhtä vähän näkemistä oli silloinkin.

Oma unettomuuteni on kausittaista. Välillä on pitkiä aikoja, että nukun pitkiä (seitsemän tunnin) yöunia heräämättä ja sitten taas on kausia, jolloin kehon kovalevy hyrähtää käyntiin joka yö kello neljältä. Uni yksinkertaisesti katkeaa ja huomaan herätessä, että aivot käyvät läpi milloin mitäkin ajatuksia. Ajatukset liittyvät elämään, työhön, parisuhteeseen, lapsiin tai kaikkiin noihin. Ainoa yhdistävä tekijä on, että nuo ajatukset ovat kappale elävää elämää.


(M)ikä parantaa

Unettomuuteen on yhtä monta lääkettä kuin on syitäkin. Siinä missä toinen uskoo lääkekemiaan, luulee toinen että lääke löytyy lämpimästä maidosta.

Minä uskon siihen, että koska syyt johtuvat korvien välistä, niin lääkkeet löytyvät samasta paikasta.


Älä anna unettomuuden vituttaa

Minulle vapauttavin oivallus oli se, että unettomuuden ei saa antaa käydä hermoille. Jos alat yöllä miettiä, kuinka paljon energiaa valvominen syö ja pohdit, kuinka vaikealta seuraava työpäivä tuntuu, niin ei se uni ainakaan helpommin tule. Minä olen opetellut ajattelemaan, että pitää valvoa, jos valvottaa - keho kyllä osaa vaatia veronsa, kun väsymys käy ylivoimaiseksi (arvatkaa, miksi olen nokosten ystävä?!). En myöskään mieti, miten tuleva päivä tulee menemään. Työpäivää ei pieni valvominen rassaa - työt jaksaa tehdä vähän väsyneenäkin. Ja monesti yhtä vaikeita päiviä on vastaan tullut hyvien unienkin jälkeen.


Ajattele ajatukset loppuun

Toinen minua vapauttanut ajatus oli se, kun aloin ajatella mieleen tulleet ajatukset loppuun. Ajatukset sinällään eivät minua stressanneet, vaan se, että jätin ongelmat kellumaan ilmaan vailla ratkaisua. Nykyisin ajattelen asiat loppuun ja jaan ongelmat niihin asioihin, joihin löytyy ratkaisu ja niihin, jotka jäävät selvittämättä. Noille selvittämättömille rakennan mielessäni suunnitelman, jolla ne hoidetaan. Ja lopuksi kirjan kannet kuvainnollisesti kiinni.


Älä dokaa, äläkä syö lääkkeitä

Lääkkeet ovat harvoin ratkaisu ongelmaan, jonka syy ovat ajatusmaailman ongelmat. Jos et ratkaise ongelmaa, niin vaiva ei parane, vaan lääkkeillä voit korkeintaan siirtää ongelmaa eteenpäin - ja kasvattaa sitä samalla.

Alkoholi on myös huono ratkaisu ongelmiin. Minun uniani eivät koskaan varasta kahvi tai tee, mutta alkoholi taas on niin viekas pirulainen, että se huonontaa unta. Sen vuoksi koetan juoda nykyisin maltillisesti. Ja jos otan illalla pienen napsun, niin teen sen siten, että se poistuu elimistöstä ennen unta. Viina ja uni eivät oikein samaan päähän mahdu.


Lue tai kuuntele jotain

Jos en jostain syystä saa unta pienen ajattelun jälkeen, niin nousen reilusti ylös, enkä jää sänkyyn makoilemaan. Hiivin itsekseni olohuoneen puolelle, otan kirjan ja luen. Yleensä jopa nautin aamuyön hiljaisista hetkistä. Ainakin lukurauha on taattu.

Joskus taas en jaksa nousta ylös, vaikka uni on poissa. Ympäröivä maailma vaikuttaa niin kylmältä ja pimeältä, etten halua jättää lämpimän peiton antamaa suojaa. Tällöin pistän napit korviin ja kuuntelen jotain. Ykkösvalinta ovat tietenkin aina Aamulypsyn uusinnat, mutta muitakin vaihtoehtoja on. Minua tutut äänet korvissa rauhoittavat ja yleensä nukahdankin puheensorinaan melko nopeasti (minulla onkin tusinoittain ohjelmia, joista olen kuunnellut ensimmäiset viisitoista minuttia :) )
Ja paras tapa saada unta olisi tietenkin seksi. Hyvällä rakastelulla saisi taatusti hyvät ja kestävät unet - ja vaikka unta ei saisi, niin taatusti ei harmittaisi. Seksiä vaan on noina aamuyön tunteina kovin harvoin tarjolla...


Reipasta yötä ja kauniita unia teille kaikille ja iso miehekäs jaxuhali niille, jotka tätä tekstiä lukevat mustina aamuyön tunteina.

Pieni

Haluaisin nukkua
Sinä herätä
Tahtoisin valvoa,
Sinä taas nukahtaa

Minun on nälkä,
Sinä et halua syödä
Kun sinun on nälkä,
Ei ruokaa ole

Tahdon kävellä,
Sinä pysähtyä
Kun istun alas,
Vedät minut muualle

Haluaisin olla hiljaa
Mutta sinä huudat
Kun minä huudan,
Sinä itket

Olet riesa,
Olet rakkaus
Olen vanhempi
Sinä lapsi

Teksti / Taikurihauki

Joulu on taas

Olen tainnut jo joissain aiemmissakin teksteissä mainita, että joulu ei ole minun juttu. Ei etenkään tällaisena vuonna, kun kirkon meille neuvottelemat vapaat kutistavat arkea ainoastaan yhdellä säälittävällä päivällä. Perheessämme minut tunnetaankin osuvasti lempinimellä "joulunvihaaja". Se on hieman totuutta laventava, mutta sinne päin osuva nimitys. Yleensä noin marraskuussa alkaakin taistelu joulupuolueen ja joulunvihaajan välillä. Sanasota on armotonta ja joka vuosi rintamalinjat piirretään ja rauha solmitaan vasta joulurauhan julistuksen myötä. Olen tainnut vaimolta saada useampana vuonna varoituksen ja keltaisen kortin joululapsen tai -lasten kiusaamisesta. Enkä taida aikuistua tuosta tavasta koskaan.


En vihaa joulua missään tapauksessa, mutta se ei ole vaan minulle "se juttu". Ja syynä tähän on se, että olen elämässäni melko pitkälle panos-tuotos-ajattelumallin ihminen ja joulussa sijoitettu panos ei minusta tuo samassa suhteessa tuottoa. Ja pidänkin koko joulun ihmettä vain sellaisten ihmisten keksintönä, jotka eivät ymmärrä sitä, kuinka viikon tauoton puunaaminen ja panostus juhla-ateriaan ei käännykään ikuiseksi onneksi, vaan autuus katoaa ovesta purettujen lahjapaperikääröjen myötä.


Annan vaimolleni täyden tunnustuksen, täydet pisteet ja vielä päällekin lisää. Hän edelleen pitää meidän perheessä kiinni siitä, että jouluun kuuluvat perinteet ja tietyt stepit, jotka astellaan. Ihmettelen tarmoa, jolla hän viime viikolla jaksoi siivota ja puunata kodin joka paikan kiiltäväksi, vaikka olemmekin joulun muualla. Samoin mummolassa, jossa olemme joulua viettämässä, hän pääsääntöisesti piiskaa lapset (ja minut) orjallisesti noudattamaan traditioita, jotta joulun fiilis olisi täydellinen. Tällöin minun pääasialliseksi tehtäväksi jää seurata annettuja askeleita - ja olla hiljaa. Tuo järjestely sopii minulle paremmin kuin hyvin.


On minullakin joulussa omat lempitraditioni. Viihdyn ruokapöydässä normaalia paremmin. Jos ei rosollia ja lipeäkalaa lasketa, niin kaikki antimet käyvät.


Ja minulle kävely hautuumaalla ja käynti kirkossa ovat erittäin tärkeitä. En tiedä montaa kauniimpaa näkyä kuin jouluyön hautausmaa, joka kylpee kynttilöiden valossa. Ja tiedän, että jokainen kynttilä merkitsee yhtä yläkertaan lähetettyä ajatusta heille, joita ei enää ole. Eikä tee pahaa kerran vuodessa istahtaa kirkonpenkkiin tunnustamaan syntejään, joita näinkin harras mies ehtii kuitenkin tekemään aimo nipun.


Se, mitä joulussa kaipaan, ovat rauha ja hiljaisuus. Sen tuhoaa mielestäni se kuukausien vouhkaaminen, lahjojen etsintä ja markkinamiesten armoton rummutus kaikissa medioissa. Joulun ympärille rakennettu armoton jatkuvakiire, loppumaton hype ja turha kulutus saavat minut hermostumaan ja vastareaktio iskee välittömästi.


Yleensä minun jouluni alkaakin vasta sitten, kun suklaahumalaiset lapset on vihdoin saateltu peiton alle ja saan istua lahjakirjan ääreen ja nauttia ehkä lasin konjakkia ja kuunnella hiljaisuutta.


Hyvää joulua kaikille niille, jotka joulusta saavat iloa ja voimaa ja nauttivat juhlahumusta. Meille muille rauhaisaa vapaata ja toivottavasti saamme kaikki viettää kivaa aikaa läheisten seurassa.


Ps. Sain muuten tänä vuonna parhaan lahjan jo etukäteen (kiitos vielä kerran vaimo), kun pääsin hierojan käsittelyyn puoleksitoista tunniksi. Paikkoja kolottaa kyllä edelleen, mutta toimistotyön rasittama kroppa ja ennen kaikkea pää kiittävät. Kun kerroin bloggaamisesta ja siitä, kuinka se on yksi niitä asioita, joilla olen alkanut toteuttaa itseäni, hän totesi "niin, sinusta on siis tullut keski-ikäinen nainen" :)

Aikuinen on terve, kun se leikkii

Kun reilut kolme vuotta sitten aloin elää yhteistä loppuelämää tuon perheen nuorimman kanssa, niin yksi suurimpia pelkojani oli, etten osaisi leikkiä enää. Siis minua, joka olin lapsena ritarilegojen valtias ja pikkusotilaiden kenraali.


 Jossain vaiheessa elämää jopa minulle paljastui, että uusin perheenjäsen on tyttö-merkkinen, mikä siis tiesi, että luvassa olisi nukkeleikkejä ja kahvittelutuokioita leikkimökissä. Koko ajatus tuntui keski-ikäisen mieleen hieman...no karhealta. Nyt kolmen vuoden jälkeen mieli on muuttunut.


Leikkimisen kolme vaihetta


Perheen pysyvään ruokakuntaan kuuluu siis myös teini-ikäisiä, joten jotain historiaa lasten maailmasta minulla on ennestään.


Lasten leikeissä on vanhempien näkökulmasta kolme vaihetta


1) kato, tää on pupu


Silloin, kun pieni ihminen oli vauva, sai lapselle opettaa kaikki perusjutut. Oli mahtavaa, kun perheessä oli todellinen tabula rasa, jolle pystyi näyttämään uudet lelut ja joka oli vielä jokaisesta pupusta ja hauvasta aivan innoissaan. Mietin, että tämähän sujuu - meillä on side!


Olen koettanut alusta alkaen ruokkia lapsen omaa mielikuvitusta. Nyt huomaan homman sujuneen - joskus jopa liian hyvin. Minut tuntevat tietävät, että omakin mielikuvitukseni on ikäisekseen hyvin säilynyt. Joskus parhaina päivinä pääsen jopa nelivuotiaan tasolle.


2) Isi, tuu leikkimään


Me olemme nyt tässä vaiheessa. Yleensä kello kuusi aamulla korvanjuuresta kuuluu vieno kuiskaus"isi, noustaanko leikkimään?". Ja leikit alkavat yleensä lähes lennosta. Meillä ykkösjuttu ovat nuket ja, minun onnekseni, pikkuautot.


Olen kateellinen lapsen kyvylle muuntaa maailmansa erilaiseksi ja kehittää leikkejä aivan tyhjästä. Olen iloinen siitä, että huolimatta satojen tuntien "padittamisestä", lapsella on vilkas ja hyvin, hyvin vilkas mielikuvitus.


Nyt kuitenkin jo huomaan, että tuollainen reilu kolmevuotias osaa leikkiä pitkiä aikoja yksinään. Välillä istun sohvalla kirjan ääressä ja kuuntelen korvanjuuressa kuuluvaa puhetulvaa, kun nuket käyvät vuorollaan lääkärissä tai kaupassa.


Lasten leikeistä myös näkee, millaisena lapsi näkee kodin arjen. Meilläkin käydään kaupassa ja välillä riidellään ja sitten sovitaan. Ja tuo kaikki siirtyy lyhentämättömänä leikkeihin.


3) Isi mee pois


Kohta sitten tulee se aika, jolloin nyt paras leikkikaveri käy auttamattomasti vanhanaikaiseksi ja isi heitetään leikeistä pois. Minunkin on hyväksyttävä, että isi ei ikuisesti mahdu samaan pöytään lapsen ja lelujen kanssa. Minutkin tullaan vaihtamaan kavereiden seuraan. Onneksi tästä minulla on jo kokemusta, niin isku ei osu niin syvälle sieluun.


Leikin kautta aikuinen pysyy mukana lapsen elämässä ja maailmassa. Sen takia itse pidän lapsen kanssa leikkimisestä ja yritän järjestää sille myös aikaa. Toisinaan harmittaa, kun työpäivän jälkeen on niin väsynyt, ettei yksinkertaisesti jaksa enää asettua lattialle ja ottaa osaa lapsen leikkiin. Ne ovat niitä hetkiä, jolloin toivon, että olisin tehnyt lapset kymmenen vuotta aikaisemmin.


+1 legoikä


Jokainen vanhempi tietää, millainen ääni tulee, kun pienet kädet hämmentävät legolaatikkoa etsiessään"juuri sitä yhtä puuttuvaa palaa maailman hienoimmasta legoautosta". Samoin tuttu on se tunne, kun se pienen pieni legopalikka jää keskellä yötä jalan alle ja tekisi mieli karjua täyttä huutoa, muttei voi.


Legoilla leikkiminen on vanhemmuuden parasta A-luokkaa. Meillä on mahdottoman suuri määrä erilaisia legopalikkakokoelmia ja nyt joulun alla veimme osan kirpparille myytäväksi. Mutta sitä ennen ne oli koottava (Luojalle kiitos internetistä ja kokoamisohjeista!).


Siinä sitten pari iltaa kasailin yhtä isoa lentokonetta ja mieleen tulivat muistot, kun nykyisten teinien kanssa vietettiin illat legolaatikoiden ääressä. Omia suosikkejani ovat Lego City-rakennelmat. Ne ruokkivat mielikuvitusta niin helposti, että jopa tällainen keski-ikäinen pääsee juonesta kiinni.


Siis loppujen lopuksi minulle kävi hyvin. Vanhat leikkitaidot olivat tallessa ja pääsivät vielä kerran käyttöön. Minä suosittelen kaikille vanhemmille,että etenkin nyt joulun vapailla otatte aikaa, jonka käytätte ihan vaan siihen, että istutte lattialle ja otatte osaa lapsenne leikkeihin ja annatte myös oman mielikuvituksenne lentää vapaana.


Hyvää joulunaikaa kaikille lukijoille!

Ylös suosta Hop Hop!

Viime aikoina on blogi jäänyt valitettavasti hieman taka-alalle. Kyse ei suinkaan ole motivaation puutteesta tai siitä, ettei olisi mitään sanottavaa. Valitettavasti myöskään joulukiireet eivät ole päässeet sotkemaan aikatauluja, vaan kyse on enemmän työelämän probleemeista. Syksyn viimeinen projekti meinasi viedä ajan lisäksi mielen lähelle hulluutta ja jotenkin ajatukset karkasivat enemmän tuonne työmaailman puolelle kuin omaan elämään. Eilen kuitenkin huomasin, että tämän murehtimisenhan voisi kääntää tekstiksi ja kenties opiksi muillekin.

"Kuinka elefantti syödään? - Pala kerrallaan"

Minulla murehtiminen ja stressi vie yöunet. Nukahdan kuin lapsi illalla, mutta sitten aivot alkavat neljän jälkeen aamulla pyörittää työajatuksia ja on pakko nousta ylös (tätäkin aloin kirjoittaa jo viiden jälkeen aamulla). Väsynyt mieli on kummallinen työkalu. Se alkaa pyörittää samoja ajatuksia uudelleen ja uudelleen. Lopulta olet kuin lautasella pyörivä LP-levy, joka junnaa yhtä ja samaa kierrosta. Ja yhtä ärsyttäviltä nuo omat ajatukset myös tuntuvat. Aamulla herätessäsi mietit päivän työjärjestyksen ja sama jatkuu illalla, kun palaat kotiin. Tuntuu, että olet kyllä käyttänyt koko päivän, mutta tehtyjen tehtävien lista ei ole liiemmin pienentynyt. Tekemättömien töiden lista on ainakin minulle se korkein vuori, jolle on myös vaikeinta kiivetä.

Tähän auttaa vain se, että pitää niin sanotusti paketin kunnossa koko ajan. Keskittyy tärkeimpiin juttuihin ja suunnittelee tekemisensä paperille tärkeysjärjestyksessä. Sitten noudattaa tekojärjestystä orjallisesti, eikä ota mitään ylimääräistä tekemistä sivuun. Mikään ei ärsytä niin paljon kuin se, että juuri kun olet pääsemässä omien tehtäviesi herraksi, tulee joku sivullinen, joka lataa pöydän täyteen jotain muuta. Oma ongelmani on yleensä myös liiallinen kiltteys. Suostun auttamaan muita tai tekemään jotain ekstraa, vaikka aikaa ei olisi. Mietin liikaa sitä, millaisiin ongelmiin työkaverini joutuvat, jos en auta. Lopputulos on kuitenkin se, että enemmän ongelmiin joudunkin minä itse.

Toinen asia, mikä auttaa on se, että annat tunnustusta myös itsellesi. Työelämässä palautetta onnistumisista saa harvoin. Ja mikäs kissan hännän ja niin edespäin... Eli oikeasti välillä on mentävä peilin eteen, nostettava peukku ja hymyillen sanottava "Olet sie kuitenkin aika mestari!". Joskus se tulee uskottavasti...ja joskus ei niinkään. Olen koettanut opetella etenkin viime vuosina antamaan tunnustusta myös muille ympärilläni. Yleensä toisen hartoista näkee, miten ne oikenevat, kun tunnustus hyvästä työstä osuu oikeaan paikkaan. Me jokainen olemme niitä huomiota kaipaavia lapsia, joille se pieni kiitos paikkaa syntynyttä huomiovajetta. Jospa meillä kaikilla olisi tällä viikolla hetki sille, että kerromme vähintään yhdelle työkaverille (tai vaimolle tai lapsille), kuinka hyvin hän on onnistunut työssään?

Pelit pelataan - ja voitetaan - vaihto kerrallaan

Oma perisyntini on se, että osaan huonosti elää tässä päivässä. Joko mieli vaeltaa liikaa menneessä  tai sitten tulevaisuudessa. Useamman kerran viikossa istun saunassa ja mietin, että elämä olisi pitänyt elää toisin ja tehdä joitain ratkaisuja eri tavalla. Sehän tuottaa aina hyvän lopputuloksen, vai eikö??

Toisaalta taas saatan uppoutua pitkiksi ajoiksi siihen, että mietin, mitä pitäisi tehdä tulevaisuudessa tai miten elämää olisi elettävä jatkossa fiksummin. On haaveita ja unelmia, jotka haluaisin toteuttaa ja se kaikki niiden eteen tehtävä työ on kuin vuori, jolle kiipeämisessä olen vielä perusleirissä. Lopulta tulee se keski-ikäisen ahdistus, kun tajuat, että elämästä ensimmäinen puolikas alkaa olla taputeltu ja edelleen maailmasta on yli puolet näkemättä ja kokematta.

Suunnittelen, että tekisin itselleni "Bucket listin", johon kirjaisin ensimmäiset sata unelmaa, jotka haluan toteuttaa ennen kuin viimeinen henkäys koittaa. Tuo lista sisältäisi todennäköisesti paikkoja, jotka haluan nähdä sekä elämyksiä, jotka haluan kokea. Vaikka lopputulos on jossain yhdeksän kilometrin korkeudessa, niin homma houkuttelee. Toivottavasti tuo lista on ensi vuodelle tehtävien lupausten listassa. Nyt joulukuussahan aletaan hahmotella hyvien lupausten listaa, joka parantaa elämämme ensi vuonna lopullisesti kuntoon.

Mikä sitten on tärkeintä?

Stressin ja uupumuksen hallinnassa tärkeintä on se, että pidät palikat oikeassa järjestyksessä. Käytännössä täytyy osata hakea ne tärkeimmät suoritettavat tehtävät ja laittaa ne järjestykseen. Asiat jakaantuvat käytännössä kuitenkin kolmeen kategoriaan - niihin, jotka hoidan minä - niihin, jotka hoitaa joku muu - sekä niihin, jotka hoitaa aika. Ja jokaisen meistä täytyy keskittyä tuohon ensimmäiseen. Nuo omat tekemiset sitten kirjataan manuaaliprintterillä paperille, joka liimataan työpöydän kanteen ja tuosta lapusta muodostuu kabbala, jota noudatetaan loppuun saakka.

Lisäksi pohdintaan kannattaa ottaa vain niitä asioita, joihin voi oikeasti vaikuttaa. On turhaa murehtia tekijöitä, joihin itsellä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa. Samoin on turha ottaa hartioilleen toisten huolia kannettavaksi. Niiden aika on sitten, kun omat huolet on ratkottu.

Ja se tärkein. On joka ilta muistettava, että työ on vain työtä. Tärkeintä elämässä on se kaikki muu, joka tapahtuu työn ulkopuolella. Työssä on aina pyrittävä maksimisuoritukseen, mutta siinä ajassa ja niillä evälillä, jotka meillä kullakin on. Lapset eivät kuitenkaan kiitä siitä, että olet saanut jokaisen projektisi kunnialla loppuun. Lapset kiittävät siitä, että olet iltaisin läsnä ja kuuntelet heidän kuulumisiaan. On myös osattava olla itselleen armollinen - kaikkea et voi tehdä. Lisäksi jokaisella on oikeus olla onnellinen ja ylpeä omasta työstään ja sen tuloksista.

Itsenäisyydelle

Katson ikkunan takana pakkasessa hiihtäviä ihmisiä. Televisiossa näkyvät Tuntemattoman sotilaan viimeiset minuutit, jossa jälleen kerran pikkuinen Suomi sijoittuu toiseksi maailmansodan osuudessaan. Illalla on aika laittaa kynttilöitä sekä pöydälle että pihamaalle ilmaisemaan kunnioitusta rakkaalle kotimaallemme ja etenkin veteraaneille, jotka tämän maan itsenäisyyden lunastivat seitsemänkymmentä vuotta sitten.

"Tuntematon sotilas" on elokuvana minusta voimakkain suomalaisuuden symboli. Se kertoo siitä, mikä Suomi on ja millaisena on se on syntynyt. Koko elokuva on kolmeen tuntiin puristettu idea Suomesta. Samalla se on tarina niistä ajoista, kun Suomen todellinen itsenäisyyskamppailu käytiin. Mikäli omat isovanhempamme olisivat luovuttaneet, niin maailmanhistoria olisi 40-luvulta saakka kirjoitettu kyrilisin kirjaimin ja tänä päivänä minunkin tekstini olisi toisenlaista.

Omaan historiaani toinen maailmansota liittyy molempien ukkieni kautta. Nyt vielä elossa oleva ukkini lähti jatkosotaan vuonna 1942 vain 17-vuotiaana ja ehti olla rintamalla kolme vuotta päättäen taistelut Lapin sotaan. Noina vuosina nuoruus vaihtui kamppailuun elämästä ja kuolemasta. Jutut sodasta ovat karuja, mutta opettavaisia ja ainutkertaisia. Kun mietin 17-vuotiasta nuorukaista taistelemassa juoksuhaudassa ja näkemässä kuolemaa, se herättää vain yhden ajatuksen - ei koskaan enää. 

Suomen idea on kateissa

Tänään tunnen myös surua Suomen puolesta. Olemme menettäneet paljon siitä ideasta, jonka päälle Suomi on tehty. Toisen maailmansodan jälleenrakennuksen vuosina oli tahtotilana rakentaa maa, jonka kulmakiviä olisivat tasa-arvo, kaikkien kunnioitus sekä heikompien auttaminen. Nuo ehdot ovat saaneet kovia kolauksia, enkä itsekään koe, että olemme onnistuneet säilyttämään ideaa enää koossa.

Maksan palkastani kohtuullisen korkeaa tuloveroa, jolla oletan saavani ne palvelut, joita hyvinvointivaltion minulle kuuluisi tarjota. Silti huomaan julkisten palvelujen rapautuvan vuosi vuodelta huonompaan suuntaan. Terveyskeskusten resurssit on vedetty niin kireäksi, että hoidon taso on enää minimi. Monissa terveyskeskuksissa ei enää suomenkielistä lääkäriä näe ja hoidon taso on sitä, että potilas siirretään kotiin toipumaan. Syyn sijaan etsitään vain lääkitys, joka takaa,että potilas ei palaa rasittamaan jonoja.

Mielenterveyspuolella ongelmien hoito on ilmeisesti vielä huonommalla tolalla. Ongelmille on vaikeaa saada hoitoa. Ja jos hoitoa on, niin se avo-tyyppistä säilömistä eikä ongelmia korjaavaa. Näiden hoitamattomuuksien jälkiä saamme sitten seurata lehtien palstoilta erilaisina ja eriasteisina väkivallantekoina. Kumpi hoitaminen sitten on lopulta kalliimpaa?

Jälleenrakennuksen ainana Suomeen onnistuttiin rakentamaan kattava ja hyvä tieverkosto, joka kattoi sekä maaseudun että kaupungit. Nyt tuosta tieverkosta ei enää pystytä pitämään täysmääräisesti huolta ja etenkin maaseutujen tiestö on sellaisessa kunnossa, että muutaman vuoden päästä ensimmäisiä teitä joudutaan purkamaan tai laittamaan käyttökieltoon, koska huoltoresurssia ei ole tai se on riittämätöntä.

Meillä on peruskoulun läpi kohta runnottu kaksi lasta, eikä kumpikaan juuri kiittele suomalaista koulujärjestelmää. Koulujärjestelmän hyvä puoli edelleen on se, että se on ilmaista. Mutta sen ilmaisen sisällä ongelmia on paljon. Rahallinen puute pakottaa supistamaan koulujen määrää ja keskittämään lapsia isompiin kouluyksiköihin sekä luokkakokoihin. Jo joskus aiemminkin kirjoitin siitä, mitä opettajien työrauha on koulussa. Yhtä ongelmallista on myös lasten koulukäynti noissa luokissa. Samaa kertovat lasten tarinat kouluruuasta. Ruoka on edelleen ilmaista, pisteet siitä, mutta ruoan taso on pudonnut vuosien mittaan ilmeisen kehnolle tasolle. Enkä suinkaan tätä mielipidettä perusta vain oman perheen lasten mielipiteillle - muistan hyvin, että itse olin monesti nuorena kouluruuasta samaa mieltä.

Epätasa-arvon maa

Olemmeko enää tasa-arvoisia? Suomalaisuuteen kuuluu voimakkaana se, että olemme tasa-arvoisia ja pidämme huolta heikommista. Kuitenkin tänä päivänä pahimmat leikkaukset kohdistetaan esimerkiksi lapsiperheisiin. Verovaroilla en minäkään saa lapselleni hoitopaikkaa, vaan joka kuukausi kaupunki muistaa kolmensadan laskulla. Eipä sillä, tuon laskun maksan mielelläni, sillä päiväkodin hoito on niin tasokasta ja hyvää, että rahalle saan vastinetta.

Entä vanhukset? Se porukka, joka tämän maan rakensi ja säännöt nyky-Suomelle loi, makaa nyt hoitokodeissa vaipoissa odottamassa saavansa vastinetta tekemälleen työlle. Valitettavasti olen omakohtaisesti nähnyt, millle tasolle hoito menee, kun resurssit karsitaan. Ilman oman mummoni ja setäni työpanosta, olisi ukkini hoito melko olematonta ja hoidon sijaan voisi käyttää termiä "säilytys". Ei käy kateeksi niitä vanhuksia, joilla ei ole ketään huolehtimassa tai auttamassa.

Epätasa-arvo on siirtynyt eniten köyhien ja rikkaiden välille. Hyvinvoivassa valtiossa alkaa löytyä jo kolmannen sukupolven drop-outeja eli lapsi ei ole nähnyt vanhempiensa tai edes isovanhempiensa tekevän palkkatyötä, vaan roikkuvan luukkujen välillä anomassa almuja. Kuinka tuo lapsi voisi oppia työn eetosta tuolla mallilla? Samalla, kun nuo syrjäytyneet lapset jäävät työelämän ja koulutuksen pyörän ulkopuolelle, he jäävät ulos myös sosiaalisista ringeistä. Harrastusmaksut ovat vuosien mittaan nousseet sellaiselle tasolle, että köyhien perheet ei futista pelaa. Siis rikkaiden lapset, jotka saavat muutenkin hyvää, myös jylläävät harrastuspiireissä ja pelimatkoilla. Kuulostaako Suomelta?

Meistä on tullut myös suvaitsemattomia. Nykysukupolvet tuskin asuttaisivat siirto-Karjalaisia, vaan sanoisivat, että pysykööt kotimaassaan. Me emme tunnu suvaitsevan minkäänlaisia ulkomaaneläviä maahamme, vaikka todellisuudessa myös meillä Suomessa on tulevaisuudessa sellainen tilanne, että kanta-Suomalaisten määrä vähenee ja heitä korvaamaan tarvitaan kipeästi uutta verta - olkoon minkä väristä tahansa.

Muuta sitten pois, jos ei kelpaa

Miksi en sitten muuta pois, jos täällä on niin paskaa?

Koska täällä on kuitenkin paljon hyvää ja vielä paljon sellaista, josta saa hyvää. Meillä on edelleen maailman puhtain ja siistein luonto. Maamme sijaitsee paikassa, jossa luonnonmullistukset eivät pääse kimppuumme ja elämme alueella, jossa geopoliittinen tilanne on vielä siedettävä. Monella muulla ovat asiat paljon meitäkin huonommin. Seuraan toki huolestuneena Venäjän tilannetta ja muutoksia Venäjän ulkopolitiikassa, mutta pahemminkin voisi olla.

Suomi on suomalaisille edelleen hyvä maa elää. Kuristumme veroihin, mutta saamme niillä edelleen sellaisia palveluja, joita muualla maailmassa ei tarjota. Emme edes ymmärrä, miten hyvin meillä asiat on, koska ilmaiset asiat ovat sellaisia, jotka ovat meillä aina olleet. Ongelma on se, että palvelujen karsinta tulisi tehdä vähän kerrallaan ja kaikkia koskien. Rahan pois ottaminen on paljon vaikeampaa kuin sen jakaminen. En kadehdi yhtään päättäjiämme, jotka joutuvat nuo karsintapäätökset tekemään.

Olemme edelleen maa, jossa on mahdollista tulla mistä vaan mihin vaan. Koulutuksemme on ilmaista alusta loppuun saakka, mikä tarkoittaa, että katuojasta voi nousta tohtoriksi valtion rahalla. Tuota mahdollisuutta ei moni maa tarjoa. Myös työelämässä on mahdollista pärjätä omin avuin. Maassamme ei ole korruptiota eikä naisten ja miesten välistä epätasa-arvoa.

Lapsistamme pidetään huolta. Meillä on edelleen pitkät äitiyslomat sekä toimiva neuvolaverkosto. Jokainen lapsemme siis saa lähtökohtaisesti mahdollisuuden hyvään elämään.

Osa ongelmista johtuu meistä itsestämme. Olemme liikaa tuudittautuneet siihen, että "joku pitää meistä huolta". Siis heittäydymme hyvinvointiverkostoon miettimättä, mitä meidän pitäisi tehdä itse. Olemme tottuneet liian hyvään ja liian
valmiiseen. Meille tekisi hyvää se, että oppisimme ottamaan enemmän vastuuta itsestämme.

Kokonaisuudessaan voisin lainata jo edesmenneen kenraali Adolf Ehrnroothin viisaita sanoja "Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa."

Mieletön maailma

Poikkeuksellisesti en jaa tätä kirjoitusta Facebookissa. En halua antaa Imatralla tehdylle mielipuoliselle teolle yhtään enempää julkisuutta, jota se ei ansaitse. Samasta syystä en ottanu millään tavalla osaa Facebookin suru- ja muistokirjoituksiin yhtä lukuunottamatta. Pahoin pelkään, että tarkemmissa tutkimuksissa paljastuu tekijän motiiviksi se, että hän halusi tehdä jotain, jolla nousisi kaikkien medioiden otsikoihin ja sitä kautta nousisi koulusurmaajien ja muiden massamurhaajien joukkoon. Tätä joukkoa ja siihen halukkaita ruokkii julkisuus ja se, että nuo mielipuolet saavat naamansa näkyviin, keinolla millä hyvänsä. Haluan kuitenkin kirjoittaa jotain jo senkin vuoksi, että tunnen teon vuoksi suurta surua, hämmennystä, vihaa ja satoja muita tunteita, jotka on hyvä kertoa, jakaa ja kirjoittaa ulos.

Luen aamun uutisia, joissa kerrotaan, että Imatralla on surmattu kolme ihmistä. Ensin ajattelen asiaa jonakin jengien välienselvittelynä tai muuna rikollisten keskeisenä. Päivän mittaan paljastuu, että teko on mielivaltainen ja uhreiksi on joutunut kolme täysin sivullista ihmistä, joilla ei ollut mitään riitaa tai kaunaa tekijän kanssa. Kun aikaa menee vielä myöhempään, käy selväksi, että isku on vienyt kaksi ihmistä siitä työyhteisöstä, jossa työskentelen.

Tunteet myllertävät epäuskon, surun, vihan ja voimattomuuden välillä. On mahdotonta uskoa, että jonkun ihmisen tavallinen lauantai-ilta voi päättyä noin - tai elämä. On mahdotonta ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, jotka haluavat tehdä vieraille ihmisille noin paljon pahaa. Kuinka joku mielipuoli voi päättää kolmella laukauksella kolmen ihmisen elämän ja suistaa samalla vielä suuremman ihmismäärän elämän lopullisesti raiteiltaan? Sitten mietin uhrien läheisiä ja sitä, mikä heitä odottaa.Teon seuraukset ovat lopulliset ja anteeksiantamattomat.

Tekijää kohtaan en tunne minkäänlaista sympatiaa. Mädätköön vankilassa. Mutta taas tekijän läheisiä kohtaan tunnen jotain, ehkä sääliä. Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa, niin tekijän kuin hänen vanhempansa. Pahimmallakin rikollisella on vanhemmat, jotka nyt joutuvat tahtomattaan osaksi tekoa. Todennäköisesti ja toivottavasti he tuntevat häpeää, vaikka en usko, että kukaan voi tahallisesti kasvattaa lapsestaan noin pahaa ja piittaamatonta. Luultavasti vanhemmat miettivät, missä elämä meni noin pahasti raiteiltaan, että oma lapsi päätyy tuollaiseen tekoon. Heilläkin riittää kysymyksiä loppuelämäksi.

Onnettominta tässä on se, että tekijä on niin nuori, että ehtii sääntö-Suomessa istua hyvin yhden elinkautisen ja palata tänne veronmaksajien joukkoon jatkamaan rikollista elämäänsä. Tähän päivään mennessä pisin elinkautinen on kestänyt 25 vuotta. Tekijä olisi vapaa mies siis jo 48 vuotiaana. Tuokaan tuomio ei noita kolmea elämää korvaa.

 Olen surullinen myös meidän muiden, osattomien, puolesta. Meiltä on karissut jälleen pala lapsenuskoa ja turvallisuudentunnetta. Jos nuo kolme uhria valikoituivat sattumanvaraisesti uhreiksi, niin miksi vastaava ei voisi käydä meille muillekin. Edes Imatra ei ole sellainen paikka, jossa voi iltaansa viettää täysin huolettomana. Moniko katsoo tästä lähtien aina baarinovesta ulos lähtiessään, onko pihalle parkkeerattu outoja autoja tai liikkuuko lähistöllä jotain epämääräistä porukkaa? Nuo kaikki kielivät siitä, että maailmamme turvaa on järkytetty.

Voimia kaikille, joita tämä Imatran joukkosurma kosketti. Suru on yhteinen, enkä edes voi kuvitella läheisten tuskaa tällaisen äärellä.

Perheretkellä

Unelmat eivät aina toteudu niin kuin haaveilee ja joskus säilyttääkseen mielenrauhan, on osattava soveltaa. Me olemme haaveilleet pääsevämme perheen kesken aidoille keskieurooppalaisille joulumarkkinoille näkemään vähän joulutunnelmaa (noista markkinoista minäkin, virallinen joulunvihaaja, sytyn) ja fiilistelemään ihmisvilinässä. No nykyisin tilanne on sekä rahallisesti että ajallisesti sellainen, että mikään Saksan-Itävallan toriviikko ei onnistu. Päätimme siis hieman keventää tuskaa ja läksimme Helsinkiin ilmeisesti Suomen suurimmille joulumarkkinoille Senaatintorille.

Pelikirjan mukainen taktiikka tällä kertaa oli sellainen, että houkuttelimme mummon&ukin lapsenvahdiksi pienimmälle ja näin pääsimme isojen kesken matkaan. Tämä oli sinällään melko erikoista, sillä edellisestä vastaavasta matkasta taitaa olla vuosia. Meidän perheretket loppuivat joskus siihen, että ensinnäkään kukaan halukkaista ei ollut lähdössä yhtä aikaa ja samaan paikkaan. Jokaisella oli omat menonsa, "joita ei missään nimessä voi perua...". Toisekseen, jos matkaan päästiin, niin ensimmäisen viidenkymmenen kilometrin jälkeen takapenkillä kävi sellainen riitely, että matkanteko oli keskeytettävä sosiaalis-terveydellisistä syistä. Ja tämä siis joka-ikinen-kerta. Ja lopulta taisi molempien aikuisten hermot kyrvähtää niin pahasti, että perhematkailulle vedettiin paksut punaiset henkselit päälle.

Tavoiteaikataulu matkalle oli lähteä kello kahdeksan. Matkaan päästiin kello 8:17 - sanoisin, että tällä combolla maksimisuoritus. Tosin startti tehtiin kahteen kertaan, koska ensin ajettiin kerta korttelin ympäri ja palattiin takaisin irroittamaan pienimmän turvaistuin, jotta takapenkille saatiin lisää tilaa.

Kun teemme perheen kesken matkaa, niin monesti musiikkipolitiikka hoidetaan ns. suoratoistopalvelun kautta. Yksi osakkaista toimii deejiinä ja tuottaa kaiuttimiin musiikkia vähän jokaisen makuun. Yleensä DJ:n mopo ei pääse keulimaan, koska uhkana on aina tiskijukan vaihto toiseen nyhtämällä piuha puhelimesta. Aika erilaista musiikkia kuunteluun tuleekin eri tiskijukilta. Meilläkin jokaisella viidestä on omanlaisensa musiikkimaku (tai -mauttomuus), mutta kun kuunneltavien biisien on passattava kaikille, niin siinä venytetään joskus itse kunkin mielikuvitusta. Itse koetan DJ-vuorollani suosia suomi-rockia, koska sieltä löytyy kaikille tuttuja biisejä ja kuunneltavana musiikki on sellaista, että biisejä laulaa ja hyräilee vähän jokainen tavallaan. Tästähän saisi aikaan jopa mukavan perhepelin tekemällä hommasta vanhan ajan levyraadin, jossa biisit arvostellaan ja lasketaan, kenen biisi voittaa.

Matka itsessään meni vallan mainiosti. Näkemistä riitti ja päivä oli kaikille mukava. Itse Tuomaan markkinat olivat yllätys. Niissä riitti näkemistä ja jos mietin vastaavia Saksalaisia tai Itävaltalaisia markkinoita, niin suurin ero tulee miljööstä ja koosta. Etenkin Itävallassa markkinat on monesti sijoitettu keskiaikaisiin kyliin ja markkinat ovatkin vallanneet koko kylän. Noille markkinoille sitten raahataankin kymmeniä bussilastillisia maksukykyisiä turisteja ympäri Eurooppaa.

Idea on Suomessakin sama ja homman vetäminen ei tuo mitään uutta, mutta toisaalta ei kyllä kalpenekaan. Yllättävää oli, kuinka hienoja kotimaisia käsityön tekijöitä ja käsityötuotteita oli saatu esille. Markkinat eivät pitäneet sisällään peruskrääsää ja joutavuuksia (pölynimuripussit ja metrilakut), vaan pääasiassa kojut esittelivät "vähän parempaa" ja aidosti käsin tehtyä. Olipa paikalla muun muassa Liperistä tullut piirakanpaistaja, jolla oli kojussaan piirakkauuni - eli piirakat olivat taatusti paistotuoreita ja juuri voideltuja.

Nyt vähän harmittaa, ettei tullut otettua kuvia reissulta, koska niillä tätäkin olisi saanut aika paljon eläväksi.

Loppuun pieni kevennys. Kuten hyvin tiedätte, niin meille maalaisille Helsinki on aina ihmeellinen. Ja kun juntti osaa suhtautua riittävän kieli-poskessa-meiningillä, niin jopa tuosta päivän reissusta saa vähän oppia. Ohessa meidän päivän opit.

1) Joulu ei ole iloinen juhla. Ainakin kun katsoo joulukaduilla kulkevien ihmisten ilmeitä. Ei siellä paljon näy iloisia hymyjä tai ihastelevaa ihmetystä jouluvaloille, vaan enemmänkin vilua, vitutusta ja yleistä väsyneisyyttä. Harvassa paikassa näkee niin nyrpeän näköisiä ihmisiä kuin suomalaisella joulukadulla. Tilanteen pelastaa onneksi se, että kaupoissa tuntuu nykyisin saavan entistä useammin hyvää ja iloista palvelua - kiireestä ja ruuhkasta huolimatta.
2) Julkkiksia on ihan oikeasti olemassa ja ne liikkuvat täällä maan päällä meidän ihmisten keskellä. Itse bongasin reissulla kaksi julkkikseksi laskettavaa ihmistä - toisesta en ollut ihan varma, kuka hän oli ja toisen nimeä en muista. Kumpikaan ei kuitenkaan moikannut. 
3) Helsingin Tuomaan joulumarkkinat eivät häviä yhtään keski-Euroopan vastaaville. Tavaravalikoima on korkealaatuista kotimaista käsityötä ja myyjiä on taatusti sen verran, että tuolla saa kukkaronsa tyhjäksi. Se, mikä noissa markkinoissa ihmisiä närästää on, että siellä ei saa kulkea terästetty glögi kädessä ja tehdä ostoksia pikku kekkulissa. Pieni puute toki, mutta ei kovin ratkaiseva. Ainoa, mitä itse kaipasin Saksanmaalta olivat kunnon currywursti-annokset kera sauerkrautin. Ja jos tuo keskiaikainen miljöö on pahakin puute, niin voisin kuvitella, että Porvoosta tai vaikka Ruukista löytyisivät oikeaan ympäristöön sijoitetut joulumarkkinat.
4) Meille kuolevaisille on monesti ongelmallista tulla onnelliseksi oikein mistään. Teki hyvää nähdä, kuinka aidosti onnelliseksi joku voikaan tulla vain siitä, että löytää raitiovaunupysäkiltä hieman tavallista pidemmän tupakantumpin, josta saa itselleen vielä muutamat kunnon savut. (Kyseessä siis joku hieman meitäkin vähempiosainen, ei kukaan meidän perheestä!)
5) Helsinki on kaunis ja hieno joulukaupunki. Vaikka en missään nimessä koskaan haluaisi asua Helsingissä, niin turistina siellä on aina kiva käydä. Nyt joulun aikaan pääkaupunkimme hienous tulee siitä, että joulujuttuihin on panostettu kunnolla ja ihmisiä on liikkeellä paljon. Jouluvalot on rahalla tehty ja niiden määrään ja suunnitteluun on käytetty resurssia. Samoin kauppojen näyteikkunat muistuttavat jo taideteoksia ja niissä on sisäänvedon lisäksi tavoitteena lisätä myös koko ympäristön tunnelmaa. Tunnelma syntyy ihmisistä ja siitä, että hommat tehdään "all in".

Hapetusta

Perjantai-ilta, ajelin pimeässä Mikkelistä mutkaista ja vähän ruuhkaista valtatietä kotiin. Kun pääsin perille, niin ruokapöydän kautta suoraan sänkyyn. Väsymyksen sijasta voisi olotilaa nimittää ennemminkin puolikuolleeksi. Arkiviikko otti kuin ottikin taas pistevoiton. Vaivun syvään uneen alta minuutissa. Puolen tunnin pikakooman jälkeen pääsen ylös ja saan ensin käyntiin pään ja sitten muun ruumiin (kyllä, se tosiaan tuntuu ruumiilta eikä keholta). Päässä jyskyttää Wienin filharmonikkojen kokoinen päänsärky. Hetkessä teen viikon parhaan päätöksen. Lähden ulos kävelylle.

Raittiin ilman kierrättäminen aivoissa ei ole koskaan huono sijoitus. Verenkierron kiihdyttäminen yksinkertaisesti jalkoja nostelemalla on todennäköisesti helpoimpia ja ainakin halvin tapa saada viikon aikana totaalisen umpeen jumittunut pää auki ja mieli piristymään. Kävellessä näkee samalla, kuinka ihmiset alkavat valmistautua joulun viettoon. Omakotitalojen pihoilla on kaikenlaisia valovirityksiä ja tämän vuoden hitti näyttää olevan ledeistä tehty valopuu (löytyy myös meiltä!). Ja kyllä minä tunnustan kurkkivani myös talojen sisälle. Iltaisin siellä ei juuri muuta liikettä näy kuin televisiosta tuleva hailakka valonkajo. Eikä kyllä liikettä näy ulkonakaan. Lähiöiden katuja saa mittailla kaikessa rauhassa ilman pelkoa suuremmasta ruuhkasta.

Jos suomalaisilla ei olisi koiria, joita on pakko lenkittää, niin melko hiljaista olisi iltaisin jalankulkuväylillä. Siihen olisi kätevää tuoda nippu aasialaisia ihmettelemään hiljaisuutta. Lappeenrannassakin riittäisi, kun turistit toisi lentokentältä ohimenevän tien varteen, niin hijaisuutta löytyisi enemmän kuin Kiinasta mistään.

Tänään halusin lähteä ulos itsekseni. Kävellessä tulee käytyä läpi viikon tapahtumat ja siinä samalla siirrän aivot ja mielen kätevästi viikonlopun offline-moodiin. Kun viikon ruusut ja risut on itsensä kanssa taistellut, niin vapaa-ajan voi ottaa täysin levon kannalta, eivätkä työt seuraa mukana omalle ajalle. Ymmärrän oikein hyvin niitä, jotka haluavat purkaa stressiä tolkuttomalla juoksemisella tai hiihtämisellä.

Hellin vielä aivoja hyvällä musiikilla. Tällä kertaa korvista valui sisään Rolling Stonesin uusi livelevy "Havana Moon". Harva bändi pystyy tekemään pitkän livetaltioinnin ilman yhtään täytebiisiä tai turhaa biisien venyttämistä esim. yleisöä huudattamalla tai joutavilla täytesooloilla - mutta Rollareille se ei ole temppu eikä mikään. Koko levy on täynnä top-10 hittejä. Ja se soitto - parhaimmillaan livelevyyn saadaan yhdistettyä musiikin raaka voima ja biisien nerokkaat soinnut. Havana Moonissa se on lähes täydellistä. Jotenkin soitosta kuulee, että nämä kaverit ovat kuluttaneet lavoja yhdessä jo vuodesta 1962. Olen tuota levyä kuunnellut nyt parin viikon verran ja joka kuuntelukerralla siitä löytää jotain uutta. Levystä myös kuulee sen, että soittamisessa on edelleen tekemisen ilo mukana. Keikoilla ei taatusti tarvitse käydä rahan takia, jolloin motiivi täytyy löytyä musiikista itsestään.

Joskus taas kävely on parasta toisen kanssa. Siinä matkaa tehdessä tulee juteltua ja yleensä tuo raittiin ilman lievä yliannostus kyllä kirvoittaa kielenjuuresta parhaat (ja hulluimmat) jutut ja ideat. Parhaimmillaan kävelylenkki voi olla yhdistettyä puhetta, naurua, höpinää ja vakavaa asiaa. Ei ole ihme, että on kehitetty kävelypalaveri, mutta miksi ei ole olemassa kävelyterapiaa?? Minulle ainakin hyvä lenkki saattaa olla parin psykiatrin tunnin veroinen piristysruiske ja aivojen avaus. Voisikohan tuon jotenkin tuotteistaa....

Nyt kun on viikonloppu, niin liikkukaa hyvät ihmiset. Pukekaa sopivasti päälle ja menkää ulos katselemaan talvisia maisemia. Haukkokaa raitista ilmaa ja huuhdelkaa pajojen ja toimistojen pölyt ulos keuhkoista. Kiihdyttäkää aivojen verenkiertoa muullakin kuin salkkareiden superjännillä juonenkäänteillä. Nostakaa perseenne sieltä nahkasohvan uumenista ja karistakaa homeet olkapäiltä - on ulkoilun aika! Tehkää palvelus myös kaverillenne ja pakottakaa hänetkin ulos pakkaseen tuulettumaan. 

PS. Jos ihmettelette tätä positiivista asenneilmaston muutosta, niin se johtuu siitä, että marraskuu on takana, syksy on kärsitty ja kevään edessä ainoana raivattavana esteenä ja kärsimyksenä on enää talvi, joka on jo hyvällä alulla. Voisin varovasti todeta, että aletaan olla jo paremmalla puolella...

Pienen kehun valtava voima

Töissä on ollut viime aikoina pientä matalaliitoa. Yksi hieman takarajoille venähtänyt projekti sekä pari muuta mielen ilmanpainetta laskevaa juttua ovat saaneet aikaan sen, että minäkin vanhana ammattilaisena aloin jo hieman epäilemään omia kykyjäni ja osaamistani. Tuota ei luonnollisesti paranna tämä marraskuun "pitkä musta". Työasioissa minulla ei toimi perinteinen "mitä-väliä"-asenne. Töissä olosta minulle maksetaan ja sen eteen on oma osansa tehtävä, oli motivaatio marraskuun takia missä ilmansuunnassa tahansa.

Tänään kuitenkin juttelin ystävän kanssa, josta en ole aikoihin kuullut mitään. Tiedättehän ne tyypit, joiden kanssa keskustelu jatkuu samasta lauseesta, johon se viimeksi jäi - oli keskustelujen väli viikko tai vuosi. Juteltiin elämästä ja kuolemasta ja lähes kaikesta siinä välissä ja jossain välissä kaveri heitti muutaman mukavan sanan tästä blogista ja kirjoittamistani jutuista. Noista parista sanasta tuli hetkessä hyvä fiilis ja tajusin, että jos nyt yhdessä nurkassa vetää, niin kai sitä jotain kuitenkin osaa.

Se pienen kehun voima...

Kasvatus ennen ja nyt

Meidät 70-lukulaiset kasvatettiin "hieman" eri metodeilla kuin tämän päivän geelitukat. Meitä ei suinkaan koetettu kehumalla potkia eteenpäin, vaan päinvastoin vanhemmat koettivat tasaisella latistamisella pitää meidät ruodussa. Olen tullut johtopäätökseen, että tuohon oli kolme mahdollista syytä.

Ensinnäkin vanhempiemme suurin kauhistus oli lapsi, jolle pääsisi jossain kasvatuksen vaiheessa lorahtamaan kusta päähän. Kehumisen välttämisellä tavoiteltiin sitä, että lapsi pysyisi nöyränä, eikä keula päässyt nousemaan edes vahingossa. Suomalaisilla on melko pitkälle selkäytimeen piirtynyt tapa hieman vähätellä osaamistaan. Salassa toivomme, että joku huomaisi osaamisemme ja kehuisi taitojamme. Jos kuitenkin saamme kehuja, niin kavahdamme hieman alaspäin ja vastaamme varmuuden vuoksi, että "eihän tässä nyt mitään, kaikkihan näitä..". Oikea tapa olisi gorillamaisesti takoa rintaa ja huutaa kovaan ääneen "Vittu, niin just!"

Toinen syy kehujen välttämiseen oli se, että vanhemmat halusivat pitää itsellään etuoikeuden latistaa omat lapsensa ennen muuta maailmaa. Koska maailma kuitenkin vetäisi lasta henkisesti turpaan, niin parempi se kyyti olisi aloittaa kotona. Silloin se tapahtuisi ainakin turvallisessa ympäristössä. Meitä lapsia haluttiin valmistaa jo pienestä pitäen siihen, että emme ole yhtään muita parempia ja että suorituksemme eivät eroa kenenkään muun suorituksista. Silloin vielä pyrittiin yksilöllisyyden sijasta tasapäistämiseen.

Kolmas ja todennäköisin syy lapsi-vanhempi-latistuskeskusteluille oli se, että vanhemmat halusivat opettaa lapsensa taistelemaan parempiin suorituksiin. Kun lasta riittävästi pakottaa kohti parempia suorituksia latistamalla ja vähättelemällä suorituksia, niin lopputulos olisi koko ajan kovempiin onnistumisiin pyrkivä oman perheen Rocky Balboa, joka väriliitu savuten tekisi entistä upeampia piirustuksia treenimusiikin soidessa. Ei välttämättä toimivin taktiikka....

Vanhemmat lasten itsetunnon rakentajina

Tänä päivänä me isät ja äidit kehumme pikku osaajia täysin estoitta ja kritiikittä jokaisesta suorituksesta. Pienen itsetunnon buustaaminen alkaa jo aamulla, jolloin heitämme ylävitoset onnistuneen ylösnousun merkiksi. Kakkakin osaa olla ihmeellinen, kun se tulee oikeasta paikasta. (jos minä esittäisin vaimolleni,että tulisi ihastelemaan tuotostani, niin kehujen määrä voisi olla vähäinen). Lisäksi jokaisen piirustuksen jälkeen annamme pienille suitsutusta niin, että herkempiuskoinen voisi luulla itse Picasson palanneen maanpinnalle (tai meidän lapsen tapauksessa voidaan ennemmin puhua Dalista).

Nuo kehumaratonit kuitenkin nostavat pienten itsetuntoa pala kerrallaan. Itsekin näen loisteen pienen kasvoilla, kun estoitta ja aidosti kehun paperille piirrettyä sotkua (anteeksi) ja näen siinä juuri ne samat ökkyläiset kuin lapsikin. Pienellä kehulla tuo lapsi haluaa tehdä lisää ja kyllä se yrittäminenkin kiihtyy, kun onnistumisen kokemukset ruokkivat tekemisen halua.

Me vanhemmat olemmekin omien lastemme itsetunnon parhaita rakentajia. Lapsi luottaa mielipiteeseemme ja uskoo sen, mitä mieltä hänen tekeleistään olemme. Lisäksi positiivisella ajattelulla on erittäin harvoin ollut mitään negatiivisia vaikutuksia - eli ei se kehu koskaan tyhjään maahan valu.

Tuo sama pätee meidän aikuistenkin maailmassa. Oikeat sanat oikeaan paikkaan saattavat piristää kummasti myös aikuisen itsetuntoa. Itsetuntohan ei ole koskaan loppuun asti rakennettu elin. Pieni kehu tai onnistumisen huomioiminen voi piristää alamaissa kulkevaa työkaveria ja kunnon kehu kotona vaimolle tai miehelle voi saada aikaan vaikka mitä.

Marraskuun hyvästelemiseksi voisi olla paikallaan ottaakin kehuviikko. Eiköhän heitetä tällä viikolla tavallista herkemmin kehuja lasten lisäksi myös aikuisille - töissä taikka kotona. Itsetuntobuusteri ei ainakaan hukkaan mene, mutta paljon sillä voi saada aikaan.

Pikkuisen joulun tarina

Osastopäällikkö Matikainen hyräilee joululauluja ja sitoo peilin edessä uutta kravattia kaulaansa. Päällä on juuri hankittu puku sekä viimeisen päälle siistiksi silitetty kauluspaita. Vieressä höyryää lasillinen hieman terästettyä glögiä ja nappanahkaisella otsalla keikkuu mainoslogolla varustettu tonttulakki. On jälleen aika vuosittaisten pikkujoulujen. Edessä olisi hyvää ruokaa, hauskaakin hauskempaa ohjelmaa ja ennen kaikkea mukavaa yhdessäoloa kollegojen kanssa. Koko vuosi on painettu selkä märkänä ja viimein koettaa rentoutumisen aika.

Taksikuski Virtanen nousee ylös sängystä, istuu hetken ja koettaa saada silmät tarkennettua kelloon, nähdäkseen, paljonko työvuoron alkuun on aikaa. Edessä olisi kiistatta vuoden vittumaisin ajopäivä. Heti alkuillasta alkaen takapenkin täyttäisivät humalaiset amatöörijuopot. Samat ihmiset, jotka alkuillasta kannetaan nauraen ravintoloiden eteen, noukittsisiin illalla tiedottomina ja kuuppa ilmaisella viinalla piripintaan täytettynä takaisin kotiin. Jos ei itse olisi isäntä, niin nämä vuorot jäisivät ajamatta. Kun sadatta kertaa saman illan aikana vastaat kysymykseen "renki vai isäntä?", niin kovempihermoisenkin pinna alkaa kärytä hehkuvanpunaisena.

Matikainen saapuu hyvissä ajoin ravintolaan ja hänet ohjataan firmalle varattuun kabinettiin. Tunnelma on vielä varovaisen rento. Ilmassa tuoksuu parfyymi ja viina ja joka puolelta kuuluu tasainen puheensorina. Paikalla on jo suurin osa kanssarikollisista ja pöytäseurueet ovat kokoontuneet aloittamaan illanviettoa. Jokavuotinen jännitys on suuren johtajan puhe, johon on sopivasti ympätty asiaa ja huumoria. Matikainen ottaa alkudrinkin ja asettuu omalle paikalleen osastonsa pöydän päähän. Puheet kääntyvät nopeasti työasioista pois ja alkoholi karkottaa turhan jäykkyyden tiehensä.

Johtajan puhe on odotetun onnistunut ja tunnelma kohoaa kuin salamaniskusta. Tänään ei haukuta pitkäksi menneistä kvartaaleista tai menetetyistä kaupoista, vaan kerrankin kehutaan jokaisen osasto panosta ja kiitetään ahkerasta työstä. Alkudrinkkien sisältämä buusteri iskee juhlijoiden aivoihin.

Matikainen miettii, että jos hän olisi toimitusjohtaja, niin häntä ei näissä kinkereissä nähtäisi. Puolet porukasta haluaa puolen yön aikaan väkisin jakaa ne parhaat kehitysehdotukset suoraan ison pomon kanssa ja loput haluvat vain vetää pomoa turpaan kiitoksena kuluneen vuoden piiskaamisesta. Pikkujoulu onkin suomalaisen vuoden "päivä kuninkaana"-leikki, jossa tittelit jätetään narikkaan ja jokainen kuvittelee hetken olevansa muiden kanssa samalla viivalla. Viina tasa-arvoistaa työyhteisöä paremmin kuin mikään laki.

Virtanen on ajanut jo muutaman tunnin. Pääasiassa kyydit lähtevät lähiöistä ja päätyvät keskustaan. Jono tilausjärjestelmässä kasvaa tasaiseen tahtiin. On taksien kiireisin ilta koko vuonna. Odotus ei jaksa edes harmittaa nousuhumalaisia asiakkaita, vaan päinvastoin auton sisäilman täyttävät iloinen puhe ja kupliva nauru. Mikään ei ole niin onnellinen kuin nousuhumalainen pikkujoulunviettäjä, joka tietää saavansa juoda taas firman piikkiin yhden illan ja näkevänsä loppuillasta työkaverit samanlaisessa kaatokännissä kuin itsekin on. Joukkohumala yhdistää tiukemmin kuin Nokia koskaan. 

Virtanen ei alkuillasta taukoja pitele. Nyt ajetaan, kun kyytiä on. Jossain vaiheessa iltaa tulee kuitenkin se pieni hiljainen hetki, kun pikkujouluseurueet syövät ja ennen kuin sammuneiden rahtaus takaisin lähiöihin starttaa. Iltakymmenen jälkeen samoista kyydeistä taistelee juustokaton lisäksi myös valtio-omisteinen miekkataksi, joka poimii joukosta ne, joiden kunto ei enää taksiakaan kestä.

Matikainen on saavuttanut humalan korkeimman vaiheen. Glögien ja punaviinin päälle on ahdettu vielä jälkiruokaterävät ja mahassa vellookin kertakaikkinen sotku erilaisia ja eri värisiä alkoholijuomia. Paahtopaisti ja alkoholi taistelevat paikasta raittiissa ulkoilmassa ja Matikainen taistelee kaikin voimin pahaa oloa vastaan. Pää ei kuitenkaan voi pahoin - päinvastoin. Mieli on kirkas ja sen täyttävät sadat toistaan paremmat ideat.

Matikaisen päässä jyskyttää ajatus, että kuinka riittävä määrä juomaa onkin muuttanut reskontran Sirpan niin seksikkääksi. Päälle ahdettu lurex-mekko ja kiharalle kursittu tukka vetää Matikaista kuin suurin Rapala. Jalat vievät väkisin tanssilattialle ja Matikainen tuntee, kuinka disco lähtee lantiosta liikkeelle ja sen voimaa ei voi vastustaa. Tanssilattialla nähdäänkin lähes uusintaversio Dirty dancingistä, kun Matikaisen ja reskontran Sirpan askeleet käyvät yhteen.

Matikainen ehti jo käydä tervehtimässä suurta johtajaakin. Kertoi samalla, että hänellä on tulevalle vuodelle nippu uusia ideoita, jotka kannattaa toteuttaa heti, jos meinataan saada firma takaisin raiteilleen. Matikainen kertoi ymmärtävänsä, että johtajillekin sattuu virheitä ja tietävänsä, miksi naapuriosaston Mikko ylennettiin hänen sijastaan kolmososaston johtoon - onhan hän toimitusjohtajan vävypoika. Luoja on tänä iltana rakentanut Matikaisesta iloisen humalaisen. Hän on yhtä aikaa hauska, seksikäs ja täydellinen discon valtias.

Virtasen ilta kääntyy sikaosaston puolelle. Nesteellä hörpätty mokkakuppi ja sämpylä painuvat tyytyväisinä mahan pohjalle ja takapuoli asetuu tiukasti mersun nahkaiseen penkkiin. Virtanen on henkisesti valmis kohtaamaan joukon riehakkaita laskuhumalaisia, jotka laahustavat taksiin puolivaloilla mieli taistellen, jotta kotiosoite muistuisi mieleen. Joillakin taistelua käydään tosin sen puolesta, että kotiosoite ja siellä odottava arki eivät muistuisi mieleen ja juhlista vongattu yhden illan onni karkoittaisi huolet kauas pois. 

Kymmenen jälkeen on ensimmäisiä sammuneita raahattu taksin penkille ja roskaläjän osoite on lyöty lapulla kouraan. Taksin parfyymin muodostavat sammuneiden rinnuksille valuneet viinatipat ja suupielistä roikkuva oksennus. Kotiosoitteessa odottaa monesti kyllästyneen näköinen aviopuoliso, jonka kasvoilta näkee, että kerta ei ole ensimmäinen ja tuskin monelle viimeinenkään. Myös ensimmäiset salaparit ovat kuskattu kutupaikkoihinsa. Illan jännityksen näkee molempien kasvoista samoin kuin sen, että estot on tilapäisesti hävitetty 100% kemiallisin voimin. Virtanen tietää kuskaavansa noita samoja ihmisiä aamulla koteihinsa, mutta kasvoilla on silloin aivan toisenlainen jännitys.

Matikaisen ilta on viimeistä silausta vaille valmis. Suomalainen mies on sammuttanut viinakytkimellä älyn aivoistaan ja kaikki normaalit säännöt ja tavat on unohdettu. Reskontran Sirpan kanssa on vaihdettu kuumia suudelmia niin tanssilattialla kuin narikassakin. Matikainen on varma, että tänään häntä onnistaa. Nyt hän kuitenkin haluaa ottaa ihan pienet unet. Matikainen hiipii yökerhon pimeimpään nurkkaan ja pistää silmät kiinni - ihan vaan hetkeksi. Ihana ja tyyni rauha sammuttavat valot ja konehumpan korviavihlova jyske häipyy. Matikainen on onnellinen, sillä tällä hetkellä mikään huoli tai murhe ei paina. On vain uni, joka vie mennessään.

Virtanen ottaa jo ties monennen kyydin paikallisen yökerhon eteen. Autoon raahataan sammunut karpaasi, jolla on kravatti juicemaisesti otsalla. Mies on totaalisen tiedoton ja Virtanen miettiikin, uskaltaako herraa ottaa kyytiin. Saattajat kuitenkin sanovat, että firma maksaisi kustannukset, jos sotkua syntyy. Virtaselle tungetaan kouraan kaksi käyntikorttia. Toisessa lukee "osastopäällikkö Matikainen" ja käsin kirjoitettu osoite, joka on jossain lähiössä. Toisessa kortissa on firman laskutustiedot - vain siltä varalta, että...

Takapenkin sammunut kuorsaa koko matkan. Ääni peittää taakseen nastarenkaiden rapinan sekä yöradion juontajan äänen. Kyyti on pian ajettu ja Virtanen pakittaa rivitalon pihaan. Hän raahaa tiedottoman Matikaisen sisään, avaa oven taskusta löytyneillä avaimilla ja jättää miehen eteiseen kyljelleen nukkumaan. Pään alle taivuttelee vielä aamulla jaetun sanomalehden. Hieman kadehtii sammuneen vahvaa unta ja lähtee jatkamaan matkaa. 

Matikaisen kyyti on onneksi illan viimeinen. Virtanen ajaa taksin talliin ja tarkistaa takapenkin. Penkiltä löytyvät viimeisen kuljetettavan taskusta pudonneet XL-koon Sloggit, joihin on huulipunalla kirjoitettu "Sirpa ja suttuinen puhelinnumero". Virtanen pyyhkäiseen penkille jääneen pienen virtsatahran Sloggeilla, sammuttaa tallin valot ja kävelee kotiinsa nukkumaan.

 

 

Mustat päivät

Näköjään musta-teema jatkuu noissa otsikoissa. Tällä kertaa nimi on kuitenkin perusteltu...

Harvoin näkee missään niin väsyneitä kasvoja kuin suomalaisella työpaikalla marraskuisena maanantaiaamuna. Harmaa massa väsyneitä, masentuneita, vittuuntuneita ja kaikin puolin elämäänsä kyllästyneitä kaleeriorjia valuu ovista sisään ja aloittaa viikon, joka tuntuu vähintään puolen kuukauden mittaiselta. Samaa virttä laulaa myös some - virtuaaliystävä toisensa jälkeen kertoo kuinka tänä vuonna hävisi kreikkalais-roomalaisessa painissa marraskuulle ja masennus pääsi kuin pääsikin hiipimään mieleen.

Marraskuu alkaa kuitenkin olla pikkuhiljaa taputeltu kanta tältä vuodelta. Oma marraskuuni tuntui kaikkia aikaisempia pidemmältä. En tiedä, tekeekö ikä vai joku muu tehtävänsä, mutta vuosi vuodelta elämä tuntuu pysähtyvän juuri tähän vuoden toiseksi viimeiseen ja syksyn viimeiseen rutistukseen. Minulle marraskuu on yksi pitkä musta jakso, jonka voisin jättää elämättä helposti. Pahinta minulle tekee pimeys. Pitkät valottomat jaksot ovat uskomattoman vaikeita sietää. Etenkin autoa ajaessa tuntuu kuin olisi jossain Luojan hylkäämässä peräaukossa yhden pitkän kolmenkymmen päivän jakson.

Mutta eihän tälle masennukselle saa antaa sijaa, eihän?!

Marraskuuhun ei ole lääkettä. Suomalaiset ovat kautta historian testanneet, auttaako masennukseen esimerkiksi hillitön juopottelu tai ylirailakas pikkujoulujen juhliminen. Kummastakaan ei kuitenkaan ole lääkkeeksi. Juopottelulla masennuksen lääkitseminen on vähän niin kuin sammuttaisi juhannuskokkoa bensakanisterilla. Pikkujouluista taas yleensä saa kerättyä mukaansa enemmän ongelmia kuin sinne mukanaan vei. Tänä vuonna minäkin vietän ensimmäistä täysin pikkujoulutonta vuotta. Ei siis amatööridokaamista ja neljään asti baarin tiskillä tiedottomana roikkumista. Mikä menetys!!

Marraskuuhun auttaa suomalainen sisu. Se, että tiedostamme marraskuun kestävän aikansa ja lopulta vaihtuvan joulukuuhun ja valkoiseen talveen. Jos maailmassa on jotain varmaa, niin se, että mikään huonoinkaan aika ei kestä ikuisesti.

Toinen lääke on se, että repii itsensä väkisin ylös sängystä joka aamu ja taistelee päivän läpi. Ei anna masennukselle valtaa, vaan läimii itseään poskille ja potkii perseelle niin kauan, että masennus unohtuu. Elämä on tehty elettäväksi ja sänkyyn jääminen, asioiden surkuttelu tai turpa rutussa murjottaminen ei elämää eteenpäin vie.

Raitis ilma toimii myös. Tiedän, ettei ketään kiinnosta lähteä ulos, missä näet eteesi noin puoli metriä ja olet mustissa vaatteissasi autoilijoiden ykköskohde hippaleikissä, mutta suosittelen kokeilemaan. Minulle on ollut luxusta mennä marraskuussa kävellen töihin. Tuo varttitunnin happihyppy on jo tehnyt ihmeitä. Raittiin ilman vetäminen keuhkoihin ja jalkojen käyttäminen muuhunkin sohvanpidikkeinä auttaa kummasti.

Ainoa kemiallinen piriste, jota itse käytän, on arginiini. Kun ottaa argia, niin arki ei tunnu niin synkältä. En ole mikään luontaistuotteiden asiantuntija tai suurkuluttaja, mutta omasta kehostani kyllä huomaan, että alkusyksyn arginiinikuuri on auttanut jaksamaan. Sitä voin kyllä suositella, jos joku vinkkejä sattuu kaipaamaan.

Ja kyllä minä terapiana käytän tätä kirjoittamista. Mikäs sen piristävämpää kuin valittaa masennustaan joukolle, joka tätäkin lukee. Anteeksi ja kiitos samassa lauseessa.

Tietenkin, jos minulla olisi kaikki valta täällä maan päällä

Minun ratkaisuni tähän pimeään ja synkkään aikaan olisi melko radikaali. EU-päätöksellä Suomi julistettaisiin syyskuun ja helmikuun väliseksi ajaksi ihmisille asumiskelvottomaksi maaksi ja suljettaisiin. Meidät täällä asuvat rahdattaisiin Brysselin rahalla Portugaliin, jossa saisimme kaamospakolaisen statuksen ja täyden ylläpidon jossain yli neljän tähden hotellissa. Syksyä kaipaaville voitaisiin rakentaa Suomi-simulaattori vaikka valottomasta pakastimesta sekä kasasta drinkkilaseista varastettua jäähilettä.

Satamat naulattaisiin kiinni ja lentokentät laittaisivat ovensa säppiin. EU-tarkastajat kävisivät joka paikan läpi, ettei yhtään Suomalaista koettaisi piilotella masennuksen kourassa vaikkapa vaatehuoneen nurkassa piilossa. 

Siellä sitä sitten nautittaisiin valohoidosta ja lämpöterapiasta (sekä halvasta punaviinistä) aina maaliskuun alkuun saakka, jolloin Suomen satamat taas avattaisiin ja asukkaat päästettäisiin koteihinsa. Siinä olisi taas jotain odottamista, kun nauttisit ensin valoisasta keväästä ja lopulta lyhyestä, mutta kylmästä Suomen kesästä.

Mitäs tuumitte ajatuksesta?

 Musta perjantai 

Ja lopuksi vielä sananen ällötyksestä nimeltä Black friday. Tänään minun sähköpostini on koko päivän paukkunut täyteen tarjouksia, joiden otsikkona on "Black friday tarjouksia". Toinen toistaan suuremmat alennusprosentit vilisevät lehtisissä ja lehtien mainoksissa.

Black friday on amerikasta Suomeen pakkosiirretty joulumyynnin aloituspäivä. Alunperin päivä on ollut kiitospäivän jälkeinen perjantai ja sen tarkoitus on ollut aloittaa joulusesongin myynti. Nimi tulee kirjanpidollisista termeistä - jos alkuvuosi myynneissä mennään punaisella eli tappiollisesti, niin black fridayn jälkeen tilikirjat kääntyvät mustalle eli voitolliselle puolelle. Black fridayn kustannuksella on amerikkalaisia huijattu kuluttamaan jo vuosia. Kaupat ovat auki pidempään ja asiakkaita houkutellaan megatarjouksilla sisään. Nyt tuo idea on "keksitty" myös Suomessa.

Eikö markkinamiehillä tosiaan ollut mitään kekseliäämpää kuin ottaa nimi ja ajatus suoraan ameriikasta? Eikö meidän joulumyyntisesonkia voisi aloittaa jollain kamppiksella, jolla on suomalainen nimi ja suomalainen ajatus? Vieläkö meistä suomalaisista on "siistii", kun joku asia uitetaan tänne Yhdysvalloista suoraan ja lyhentämättömänä?

Itse en tee yhtään black friday-ostosta. Pikemminkin haluan boikotoida koko ostopäivää ja odottaa sitä, että "manu-mainosmies" keksii sen, että suomalaiset huijataan kauppoihin ihan aidolla suomenkielellä ja jollain omaperäisellä ajatuksella.

Hyvää viikonloppua - otetaan sitten pikkujouluissa vähän ja sivistyneesti

Ajan musta aukko

Kello kilistää puolta yhtätoista ja oikeastaan kaikki järkevät jutut on tekemättä.  Kummasti on illan saanut kulumaan. Itse asiassa koko päivä on mennyt yhdessä hujauksessa. Ja vaikka aamulla ajattelit, että edessä on pitkääkin pidempi syysmaanantai, niin iltaan se pääsi valumaan kuin varkain. Kuulostaako tutulta?

Tai tämä - töissä ovestasi tulee sisään uusi kollega, jonka syntymävuosi on sama kuin se vuosi, jolloin pääsit ylioppilaaksi. Eikä ole montaakaan vuotta siitä, kun omat kollegasi sanoivat sinulle, että voisivat olla isiäsi tai äitejäsi. Silloin mietit, että kai tälle ikärasismille tulee joskus loppu ja jonain päivänä nuo kääkät on kärrätty kaatopaikalle. No tänä päivänä alan pikkuhiljaa lähestyä kääkkä-osastoa. Sen tietää siitä, kun aloitat joka kolmannen lauseesi sanoilla "muistan, kun...", "eikös ennen...", "en enää muistakaan" tai joku muu menneisyyteen ulottuvista fraaseista.

Tai kolmantena se, kun kahvipöydän jutut kääntyvät vuosien takaisiin työkavereihin, joista ei enää muisteta kuin lempinimet ja ne lempinimetkin ovat sellaisia, joita käytettiin Suomi-filmin lopputeksteissä.

Kaikki noista edellämainituista tarkoittavat sitä, että olen jossain vaiheessa kadottanut aikaa noin kymmenen vuotta. Se on se aikaväli, joka tarvitaan hyppyyn, jossa nuoruus hyvästellään ja seuraavassa asemakyltissä lukee "keski-ikä 5 km".

Vuorokauden kakskytneljä hoo

Koetan pitää vuorokauden rytmini mahdollisimman tasaisena. Menen nukkumaan noin yhdentoista aikaan ja herään kuuden maissa. Nukkumaan saatan mennä aikaisemminkin. Katson aika harvoin enää televisiota, joten jos luennassa ei ole mitään sellaista kirjaa, joka on pakko saada eteenpäin, annan periksi ja painun peiton alle. En kuitenkaan nuku tuota seitsemää tuntia. Koska keski-ikä, niin herään yleensä yöllä ja joskus saatan valvoa tunnin tai kaksi. Jos uni ei tule, hiivin sohvannurkkaan lukemaan tai kuuntelen podcasteja sängyssä. Viime yönäkin kuuntelin kello kolme, kun Tuija Pehkonen haastatteli Marja Hintikkaa. Valvominen lakkasi vituttamasta muutama vuosi sitten, kun tajusin, etten voi sille mitään. Tein itselleni zenit ja totesin, että jos ei nukuta, niin sitten on valvottava ja otettava tuosta ajasta kaikki irti.

Aamun herääminen taas johtuu perheen pienimmästä. Jostain syystä lapsella on tarvis nousta aikaisin ylös ja pitkällisten valintakokeiden jälkeen alokas isi on valittu parhaaksi leikkikaveriksi tuohon aikaan. Meille onkin muodostunut mielenkiintoinen rutiini koettaa leikkiä pikkuautoilla niin hiljaa, ettei kukaan muu herää.

Toisaalta, jos lapsi nukkuu pidempään, niin herään itse aamulla mielellään aikaisin. Keskimäärin aina tuntuu siltä, että pitkään nukuttu aamu on hukkaan heitettyä aikaa. Kun herää ajoissa, ehtii lukea lehden kunnolla, juoda ison kupin kahvia ja valmistautua päivään. Minusta kiireiset aamut, joissa lennossa haukataan pala leipää samalla, kun puetaan ja hypätään vartissa töihin, ovat aika ahdistavia. Tosin silloin, kun koetan saada kuskattua lapsen päiväkotiin ennen omaa töihinmenoa, johtaa aina tuohon vihaamaani minuuttipeliin. Tiedänkin, että jos meinaan olla kahdeksalta töissä, niin silloin kotoa on lähdettävä niin, että auton kello näyttä 7:37 (testattu idän ankarissa olosuhteissa). 

Töissä ei luuhita

Työlle annamme lähes jokainen arkisin sen kahdeksan tuntia. Olen koettanut pitää päiväni mahdollisimman lähellä tuota "kahdeksasta neljään"-rytmiä. Aina se ei onnistu, mutta kun tosissaan yrittää, niin edes useimiten onnistuu. Ja jos päivää on pidennettävä, niin mieluummin menen vähän aikaisemmin töihin kuin että jatkaisin päivää neljän jälkeen. Etenkin, kun perheessä on pieniä lapsia, niin elämän uhraaminen työlle on suunnilleen sama kuin kääntäisi selkänsä perheelle. Lapset ovat pieniä vain hetken ja niille on osattava antaa aikaa silloin, kun lapset sitä tarvitsevat. Teini-ikäisistä jo huomaa, ettei heitä niin paljoa kiinnosta, tulenko töistä neljältä vai viideltä. Toista on tuon kolmevuotiaan kanssa. Mikään ei vedä vertoja sille riemulle, kun tulen ovesta sisään ja eteisen toisestä päästä tulee juoksujalkaa pieni ihminen, jolla on ehtinyt päivän mittaan kasvaa jo ikävä (ja joka ei pelkää näyttää sitä). Se on niitä isyyden pieniä iloja, joita vastaan toki saa hieman kärsiäkin.

Lapsiperheen ilta on muutenkin melko lyhyt. Jos tulen töistä neljän aikaan, niin kello on viisi ennen kuin on syöty ja siitä on vain kolme tuntia kahdeksaan, jolloin on aloitettava iltahommat, jos luulee saavansa pienen nukkumaan yhdeksältä.

Ja tuo viiden ja kahdeksan väli pitää sisällään sen kaiken, mitä lapsiperheessä voi pitää - kotityöt, harkkakyyditykset, kuulumisten vaihdot sekä sen yleisen häsäämisen, joka näyttää ulospäin siltä kuin koko suomenkielinen Serranon perhe koettaisi setviä asioitaan yhtä aikaa.

Jos taas lasta ei saa nukkumaan jo yhdeksältä, niin tuo aika on pois niin sanotusta omasta ajasta. Se on se aika, jolloin esimerkiksi kirjoitan blogia ja suunnittelen, mitä kirjoittaisin tulevaisuudessa. Yhdeksän jälkeen on myös se aika, jolloin tehdään niitä juttuja, joita ei lapsen kanssa voi tehdä. Yksi niistä on laskujen maksu. Oletteko koskaan koettaneet maksaa laskuja samalla, kun kolmevuotias elohopea pyörii ympärillä, koettaa näppäillä tietokoneen jokaista näppäintä, esittää noin sata kysymystä, joihin täytyisi saada vastaus "noin niinku heti". Ja kun kyllästyy häiriköimään siinä koneen vieressä, lähtee joko jomman kumman sisaruksen luo haastamaan riitaa tai sitten tekemään pahojaan sellaiseen nurkkaukseen, jonne silmät eivät keittiönpöydän äärestä yllä.  

Lopputulos on joka tapauksessa se, että tekemäsi homma jää kesken ja juokset joko erotuomariksi sisarusten väliin tai korjaamaan aiheutettuja tuhoja ja estämään tulevia vesivahinkoja/sähköiskuja/puhaltamaan pipiä/torumaan rikosten jälkiseuraamuksena/korjaamaan rikkoontuneen esineen sirpaleita. Tai sitten vain ihmettelemään, missä se vahinko on tapahtunut, koska joka puolella on liian hiljaista. 

Huuda "HEP", jos kuulosti yhtään tutulta. Vai onko tämä hullunkurinen perhe meidän ikioma ominaisuus? 

Menestyjät

Luen kohtalaisen paljon. Iso osa lukemistostani koostuu elämänkerroista, joissa pääosissa seikkailevat muusikot, urheilijat, näyttelijät tai poliitikot. Yhteistä noille kaikille on se, että he edustavat omalla alallaan poikkeuksellisen menestyneitä ihmisiä. Ihailen ihmistä, joka saavuttaa tekemisillään menestystä, mutta vielä enemmän ihailen sitä, että ihminen noudattaa oman unelmansa kutsua ja seuraa sitä vaikka mihin. Kirjojen lukeminen saa minutkin pohtimaan, miksei minusta koskaan tule menestyjää. Ja mikä ylipäänsä on menestyjä?

Menestyksen avaimet

Kun lukee riittävän monta elämänkertaa, käy selväksi, että päästäkseen huipulle, alalla kuin alalla, täytyy täyttää tietyt elementit. Kirjoitin tätä tekstiä varten muistiinpanoja ja huomasin, että menestykseen johtava tie on kovin erilainen kuin monesti luulisi. Tie huipulle on harvoin helppo ja vielä harvemmin suora. Onnistuakseen täytyy tehdä hurjan paljon töitä. Menestys ei ole sattumaa.

Tärkeintä on unelma

Ilman unelmaa ei ole mitään. Unelma antaa päämäärän, jota kohti kuljetaan ja suunnan lisäksi se antaa tavoitteen. Unelma on se, mitä tavoitellaan ja ilman päämäärää ei matka etene. Unelma on myös se tekijä, joka ajaa eteenpäin silloinkin, kun kaikki tuntuu menevän päin persettä. Ilman unelmaa tuskin Hanoi Rocksin pojat olisivat nousseet Tukholman kaduilta Los Angelesiin ja ilman unelmaa ei Mika Häkkinen olisi noussut sairaalan vuoteelta maailmanmestariksi.

Unelma kantaa myös silloin, kun olet tekemässä jotain, mihin kukaan muu ei usko. Kuuntelin yksi ilta räppäri Cheekiä televisiossa. Ohjelmassa hän kertoi, miten oli aloittanut räppäämisen aikana, jolloin kukaan muu ei sitä vielä tehnyt. Kertoi, että ensimmäiset riimit olivat aivan paskoja ja ei oikein meinannut uskoa itsekään tekemiseen. Kuitenkin lopputuloksen taitavat Suomessa tietää kaikki. Now that's the spirit!!

Unelma ja unelmaan uskominen on minulle ehkä se, jota eniten kadehdin menestyneissä. Heillä on ollut pienestä pitäen joku suunta, johon kulkea, kun itse vielä tässä neljänkympin jälkeen mietin, että minkä risteyksen valitsen ja mihin ne eri tiet voisivat johtaa. Olen myös juuri tuollainen allamainittu varmistelija, joka yrittää aina pitää toisen oven auki, jotta on paikka, mihin mennä, jos yksi ovi sulkeutuu. Minun luonteella ei oikein yrittäjäksi uskaltaisi ryhtyä - ainakaan yksin.

All in

Menestys on johdannainen sille, että ihmisellä on unelma, jota hän seuraa. Menestys ei olekaan pelkkää mainetta ja kunniaa, vaan loppujen lopuksi se on todeksi tullut unelma. Menestyneet muusikot tai urheilijat ovatkin yleensä kovin sinut saadun maineen kanssa, sillä sen eteen on tehty järjestelmällisesti töitä vuosia ja vuosikymmeniä. Urheilulajille tai musiikille on annettu kaikki mitä annettavissa on ja mitään toista vaihtoehtoa ei todellisuudessa ole ollutkaan. Se, joka haluaa menestyä, pelaakin aina all in. Kaikki panokset laitetaan samaan koriin ja toivotaan, että se riittää.

Suomalaiseen yhteiskuntaan on sisäänleivottu liiallinen varmistelu ja turvaverkkoihin nojaaminen. Se estää esimerkiksi monien lahjakkaiden yrittäjien uskalluksen ottaa riskejä ja hypätä oman idean perässä. Meille on opettu, että viisas pitää kaikki ovet avoinna ja turvaa aina reittinsä myös toista kautta. Ilman uskallusta riskit jäävät ottamatta ja mahdollinen menestyskin saavuttamatta. Pahinta minusta on vielä se, että julkisuudessa naureskellaan ja pidetään hulluina niitä, jotka sijoittavat kaikki unelmaansa ja ottavat joskus päättömiäkin riskejä. Vai kehuttiinko Hjallista silloin, kun hän esitteli idean Hartwall-areenan rakentamisesta?

Muistatteko nuoruudesta sen huippukiekkoilijan, joka heilui kanssanne kotibileissä vielä kolmen aikaan? Tuskin muistatte, sillä ne, jotka halusivat menestyä, olivat siihen aikaan nukkumassa, koska aamulla oli treenit tai pelireissu. Ja vaikkei ollutkaan, niin elämäntapa oli uhrattu yhtä päämäärää varten.

Lahjakkuus ei riitä, vaan voi olla jopa haitta

Monet menestyneimmät urheilijat sanovat, etteivät loppujen lopuksi olleet edes kaikkein lahjakkaimpien joukossa silloin, kun aloittivat lajin. Menestys on tullut työn kautta ja tehty työ on lopulta tuottanut tuloksen. Kovimmat lahjakkuudet saattavatkin olla ratkaisevassa iässä laiskoja harjoittelijoita, koska silloin menestystä saa vielä ilman kovaa treeniä. Se taas johtaa siihen, ettei kovan työteon moraali ui selkärankaan. Ja siinä vaiheessa, kun lahjakkaalta loppuu potku, kovan työn tehneet lunastavat palkintonsa. On toki heitäkin, jotka suhtautuvat omaan lahjakkuuteensa nöyrästi ja ovat valmiita tekemään lujaa duunia, vaikka lahjat antavatkin hieman etua. Ilman kovaa työtä ei käytännössä voi menestyä.

Muistatteko sen lätkäjannun, joka ala-asteella dominoi kenttää ja naureskeli teille putkihokkareille luisteleville - minkähän takia hänestä ei tullut "änäri"-jätkää? No sen takia, että lahjakkuus riitti D-junnutasolle, jonka jälkeen vähemmän lahjakkaat, mutta kovemmin harjoitelleet, painoivat ohi ja veivät edustuspaikat.

Jokainen epäonnistuu

Ne, joista kirjoitetaan kirjoja tai joita haastatellaan televisiossa, ovat vain pieni vähemmistö suhteessa kaikkiin heihin, jotka menestystä tavoittelevat. Jokaista menestynyttä laulajaa kohden on tuhat sellaista, joilla usko, lahjat, tai työnteon määrä eivät riitä loppuun saakka. Jokaista suomalaista NHL-kiekkoilijaa kohden kaukalossa on ollut yrittämässä satoja nuoria pelaajia, joista ei lopulta tullut ammattilaista. 

Emme menesty, koska emme usko omaan tekemiseen. Mutta emme menesty myöskään, koska pelkäämme epäonnistumista. Koetamme kaikin keinoin vältellä sitä, että huomaamme tehneemme konkurssin tai pelkäämme, että joku nauraa tekemisillemme. Epäonnistumisen pelko blokkaa monia mahdollisia yrittäjiä ja tekee monista lahjakkaista kirjoittajista pöytälaatikkolyyrikkoja.

Myös minä pelkään kroonisesti epäonnistumista. Pelko siitä, mitä muut ajattelevat, esti minua kirjoittamasta vuosia. Ajattelin, miten noloa olisi, jos joku näkisi kirjoitukseni ja nauraisi niille tai pitäisi niitä huonoina. Laatu tuskin on parantunut, mutta olen antanut periksi unelmalle ja työntänyt epäonnistumisen pelon taakse. Varmaan näille tekeleille moni nauraakin, mutta toivottavasti tällä kertaa oikeista syistä - siksi, että niissä on jotain viihdyttävää.

Muusikoissa ja miljonääreissä on suurin osa niitä, jotka ovat ottaneet kunnolla turpaan ennen kuin menestys on lopulta saavuttanut tekijän. Tällä hetkellä median kuumin nimi Donald Trumpkin on kokenut urallaan kovia ennen kuin lento lopulta oikeni ja hänestä tuli todellinen talouden - ja nyt myös politiikan - suurpelaaja. Muusikoiden ensimmäiset bändit ovat hyvin harvoin niitä, jotka lähtevät lentoon ja kirjailijoillakin on usein useampi teos alla ennen kuin se läpilyönti tulee. Heille vaan usein käy niin, että ne aiemmatkin teokset nousevat jälkikäteen arvoon arvaamattomaan.

Meillä konkurssin tehnyttä yrittäjää pidetään epäonnistuneena. Todellisuudessa meidän pitäisi nostaa tuolle kaverille hattua, sillä hän on yrittänyt ja saanut varmaan jotain oppia. Jos unelma kantaa, niin tuo yrittäjä pyyhkii nenän ja aloittaa uuden yrityksen. Ja parhaassa tapauksessa jokin noista yrityksistä johtaa lopulta myös menestykseen. 

Kuka lopulta on menestynyt?

Jos kysytään, kuka on menestynyt, osoitamme usein julkisuudesta tuttua urhelijaa, muusikkoa tai näyttelijää - liikemiestä tai poliitikkoa. Todellisuudessa kuitenkin menestynyt on jokainen, joka on seurannut unelmaansa loppuun saakka. Yhtä lailla meidän tulisi arvostaa yksinhuoltajaäitiä, joka on taistellut jokaisesta lapsestaan veronmaksajan tai pienyrittäjää, joka työllistää itsensä lisäksi muita ja tarjoaa siten elannon useammalle ihmiselle. Menestystä ei mitata vain rahassa tai maineessa, vaan se mitataan siinä, miten ihmisen päämäärät ja unelmat toteutuvat.  

Voisin jatkaa tämän kirjoittamista vaikka kokonaisen kirjan verran, mutta päästän lukijat tällä kertaa helpolla ja lopetan tähän. Minua nuo menestyneiden tarinat kiehtovat ja edelleen uteliaana ja arkana tutkin, josko minullekin vielä löytyisi se oma polku, jota seurata.  

 

Isä on arvonimi

Huomenna on taas se aamu, kun kahdet askeleet hiipivät pois makuuhuoneesta ja teeskentelen nukkuvaa, vaikka keittiöstä kuuluvat aamupalan tekemisen äänet. Pienen hetken kuluttua makuuhuoneeseen tulevat loput perheestä yhdessä valmiin aamiaisen kanssa. Pienet kädet ovat käärineet lahjapaperiin jotain korvaamattoman arvokasta ja taatusti 100% tunteella tehtyä. Monesti nuo käyttöesineet sisältävät enemmän näyttö- kuin käyttöarvoa, mutta aina kun niitä vilkaisee hyllyn päältä, niin isänpäivät muistuvat mieleen.

Isänpäivä on jokaiselle isälle vuoden kohokohta. Itse ajattelen noina päivinä sitä, kuinka arvokasta on saada viettää lasten kanssa aikaa joka päivä. Harmittelen mielessäni niiden isien puolesta, joilla tuota mahdollisuutta ei ole tai niitä, jotka tuota mahdollisuutta eivät halua käyttää. Meitä isiä kun on moneen lähtöön. Valitettavasti osalta on mahdollisuus viettää lasten kanssa aikaa viety ja osa ei sitä saa, vaikka haluaisi. Sitten taas on niitä isiä, jotka ovat isiä vain elatusmaksukuitissa, eikä muuta sidettä lapseen ole tai tule.

Itse olen isäni kasvattama poika. Elimme kahden hengen härkätaloudessa vuosia ja siinä oppi kyllä sen, kuinka yksinkertaista ja karua, mutta helppoa, miesten elämä on. Kahden miehen taloudessa ei paljon tunteista löpisty tai turhia halailtu. Mutta toisaalta taas katsottiin iltapäivisin koulun jälkeen  televisiosta Onnenpäiviä tai ikivanhoja kotimaisia elokuvia ja vietettiin aikaa veneillen tai kalastaen. Siinä sivussa opin myös sen, että kodinhoitoon ei naista tarvita tai että mikään työ kotona ei ole varustettu miehen tai naisen nimellä. Meillä isä imuroi, leipoi ja vaihtoi renkaat autoon. Toivottavasti saan tuon saman siirrettyä myös eteenpäin. Kotirauha nimittäin säilyy parempana, kun antaa vaimon välillä vaihtaa renkaat autoon.

Lapset opettavat aikuisia

Lapsi on aikuiselle paras opettaja elämästä. Pieni lapsi herää jokaiseen päivään siten, että se on mahdollisuus. Edellisen illan huolet, murheet ja riidat on unohdettu ja päivän voi aina aloittaa puhtaalta pöydältä. Lapsi myös näkee maailman aina uutena. Pienissäkin asioissa on jotain ihmeteltävää ja sellaista, mikä on kokemisen arvoista. Jos pystyisimme pitämään tietyn lapsellisen uteliaisuuden mielessämme, niin varmaan myös suhtautuisimme avoimemmin muuhun maailmaan ja olisimme rohkeammin kulkemassa uutta kohti. Lapsissa on paljon sellaista ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta, jota arvostan ja ehkä jopa kadehdin.

Lapsi saa myös lähes aina paremmalle tuulelle. Kun seuraa pienen lapsen leikkiä, niin päivän arkihuolet katoavat ja yhtäkkiä huomaat olevasi mukana kauppaleikissä tai autoradalla. Lapsesta saa monesti olla kiitollinen raskaan päivän jälkeen. Ilman tuota pientä energiapakkausta saattaisin seurustella sohvalla eversti Sandelsin kanssa ja tuijottaa jotain aivotonta saippuahömppää. Nyt puolestaan käteeni tarttuvat viisi pientä sormea, jotka vievät aivan toisenlaiseen maailmaan.

Totta kai lapset osaavat olla aika syvältäkin. Ne vaativat jatkuvaa huomiota, osaavat riidellä niin taitavasti, että jopa keski-ikäisen pitkät hermot ovat pian kasa savuavia tynkiä ja huutokonsertti on valmis. Enkä aina syty sillekään, kun aamulla kuuden aikaan korvan juuresta kuuluu vieno lapsen ääni sanoen "isi, joko noustaan".

Teini-iässä taas nuo pienet lapset muuttuvat pahimmillaan huutaviksi ihmishirviöiksi, jotka saavat lujaa pohtimaan, että olemmeko todellakin samalta planeetalta kotoisin ja edustammeko muka samaa rotua. Teini-ikäiset suorastaan pakottavat pohtimaan sitä, kuinka on 40 vuoden kokemuksen jälkeen mahdollista tehdä kaikki asiat pieleen. Parhaimmillaan kun samana päivänä on väärin onnistuttu valitsemaan, vaatteet, koulu, koti, ruoka ja jopa makaronilaatu. Ja kuinka voi muka kenenkään järki-ihmisen päähän tulla ajatus pyytää lasta laittamaan pipo päähän kahdeksan asteen pakkasessa ja tuulessa, joka puhaltaa jopa rappaukset irti seinästä - DAAHH!!!

Lapsessa onkin panos-tuotos-ajattelu viety huippuunsa. Vaikka päivä olisi sisältänyt 12 tuntia riitaa, huutoa ja kiukkua, niin kaikki on pois pyyhitty, kun nukkumaan mennessä pienet sormet hypistelevät korvanlehteä ja hetki ennen unta kuuluu kuiskaus "isi, olet paras". Sillä sekunnilla kaikki edeltävä on unohdettu ja anteeksiannettu ja kiitollisena kuuntelet pienen tuhinaa.

Isä on ja tulee olemaan suurin arvonimi, jonka koskaan saavutan. Onneksi tuo nimitys on ikuinen ja tuota arvonimeä ei muuten voi irtisanoa kuin omien hölmöilyjen takia. Sen vuoksi on jokaisen isän tehtävä pitää huolta 364 päivänä vuodessa, että on tuon arvonimensä väärti. Yhtenä päivänä vuodessa siitä teitä muistuttavat lapset. Ne pienet savikipot, puutyöt ja muut askartelut ovat sertifikaatteja siitä, että olette taas vuoden verran onnistuneet hoitamaan tehtäväänne sen vaatimalla arvokkuudella.

Hyvää isänpäivää kaikille isille, isoisille, isäpuolille ja muille isän virkaa hoitaville - olette kuninkaita!

Yhden miehen Trumpettiorkesteri

Aamun suurin uutinen jokaisessa mediassa oli Amerikan yhden miehen yhteiskunnallisen katastrofin valinta presidentiksi. Pitkän ja likaisen vaalikampanjan päätteeksi superpopulismi vei voiton ja toi Yhdysvaltoihin todellisen ”trytkyn”. Kampanja piti sisällään Trumpin puolelta ainakin lähes rikosoikeudellisesti määriteltävää kiusaamista, häirintää, uhkailua sekä myös tukun eri kansanryhmiin osuvaa rasismia. Donald Trump on yksi suurella rahalla rakennettu mediailmiö, joka saa pyöritettyä näköjään koko Amerikan pyörryksiin puheillaan.

Suomalaisittain on jotenkin hämmentävää, että tuollainen show voi johtaa voittoon.

Lueskelin illalla some-kommentteja ja sain ajatuksen tarttua itsekin kynään asiasta. Joskus on minunkin aika ottaa se terävämpi kynää oikeaan käteen (joka minun tapauksessani on kyllä vasen) ja kirjoittaa enemmän asiaa kuin asian vierestä.

Why worry?

Suurimmat muutokset tulevat tapahtumaan Yhdysvaltojen sisällä. Trumpin kannattajista iso osa koostuu valkoisesta, vähemmän koulutetusta väestöstä, jolle Trump loi vaalikampanjassa unelman paremmasta Amerikasta. Trump vihjasi työpaikoista ja siitä, että lama jää taakse luoden varallisuutta ja tehden ”America great again”. Samassa kuitenkin vihjattiin siihen, että maasta suljetaan pois vähemmistöt ja Amerikka alkaisi kääntyä sisäänpäin muodostaen oman sisämarkkinan. Jopa Trump tietää, ettei tämä unelma ole mahdollinen. Saksassa eräs herrasmies koetti samaa 30-40-luvuilla saaden toki aikaan oman yhteiskunnan nopean nousun, mutta samalla rapauttaen rahamarkkinat. Seurauksena silloin oli se, että rahaa lähdettiin hakemaan rajojen takaa hieman väkivaltaisimmin keinoin ja lopputulos oli miljoonia ihmishenkiä vaatinut kaaos. 

Amerikan tyyppinen totaalinen kulutusyhteiskunta ei voi toimia yhtenä sisämarkkinana. He jos ketkä tarvitsevat sekä vähemmistöjä kuluttajina että globaalia taloutta kulutustavaroiden tuottajana. Lisäksi Yhdysvallat tarvitsee ulkomaista valuuttaa, jotta markkinaa voidaan rahoittaa ja luoda työpaikkoja. Jos taas Yhdysvallat meinaa kilpailla tuottajana kulutustuotemarkkinoilla Kiinan ja muun Aasian kanssa, niin heidän palkkakehitys voi muodostua mielenkiintoiseksi.

Ongelmia syntyy silloin, kun Trumpin kannattajat alkavat siirtää vaalipuheita toimintaan. Uhkana on se, että rasismi leviää ja arkipäiväistyy. Trumpin leväperäinen asenne naisten ahdistelua ja häirintää kohtaan voi johtaa siihen, että naisen asema heikkenee – ahdistelu ja alentavat puheet hyväksytään ja siirretään omaksutuiksi arvoiksi.

Seuraava ongelma tulee, kun kannattajat pettyvät mahdottomiin lupauksiin ja alkavat kapinoida. Onko mahdollista, että 60-lukulainen mielenosoitusten aalto leviää jälleen Yhdysvaltoihin?

Globaalisti suurin uhka on siinä, että Yhdysvallat vihdoin vetäytyy maailmanpoliisin roolista ja vähentää sotilaallista panostaan eri puolilla maailmaa. Jälleen kerran Yhdysvaltain sisämarkkinalle se olisi tuhoisaa aseteollisuuden markkinan heikentyessä, mutta hyvää se tekisi toista kautta valtion kassalle sotilasmenojen pienetyessä. Euroopan näkökulmasta se siirtäisi geopoliittista painopistettä rajusti itään. Mitä tekee Venäjä, Intiaa ja ennen kaikkea Kiina siinä tapauksessa, että Yhdysvallat liputtaa lentotukialukset telakalle ja sotilaat kotiin?

Why not to worry?

Yhdysvallatkaan ei ole yhden miehen show. Olipa presidenttinä kuka tahansa, niin hänellä ei ole yksinvaltiaan tai diktaattorin valtuuksia. Yhdysvallat on edelleen perustuslaillinen liittotasavalta, jossa valtaa on hajautettu monelle eri taholle ja tekijälle. Presidentti on toki keulakuva monelle asialle ja kiistatta yksi vaikutusvaltaisimpia yksittäisiä henkilöitä sekä maailmassa että Yhdysvalloissa.

Trump on henkeen ja vereen bisnesmies, joka tottelee dollarin valtaa. Siksi hän luultavasti tajuaa myös sen, että Yhdysvaltojen menestys perustuu siihen, että se nojaa globaaliin talouteen ja talouskumppanuuksiin. Trump ymmärtää, että tienataksen täytyy myydä ja myynti uppoaa vain sinne, missä on markkinoita.

Meidän suomalaisten ja eurooppalaisten kannalta taas suurimpiä kärsijöitä ovat ihan tavalliset amerikkalaiset. He joutuvat elämään hajautuvan yhteiskunnan ja kasvavan rasismin kanssa. Lisäksi iso osa amerikkalaisista vähemmistöjen edustajista pelkää todennäköisesti tällä hetkellä oman tulevaisuutensa puolesta. Rajataanko Yhdysvallat muurilla etelän suunnasta vai ei?

Loppujen lopuksi kukaan meistä ei tällä hetkellä tiedä, mikä on todellisuus Trumpin shown takana. Jo voittopuhe antoi selkeitä viitteitä siitä, että Trumpin uhon takaa saattaa paljastua ajatteleva ja järkevästi toimiva presidentti, joka pyrkii puheitaan vähempään toimintaan ja vakaampaan yhteiskunnan kehitykseen. Show on showta ja arki arkea.

Suomalaisten on kuitenkin turha käyttää aikaansa Trumpia murehtien – hän ei ole se presidentti, jonka tykit ovat rajan takaa suunnattu tännepäin.