Ajan musta aukko

Kello kilistää puolta yhtätoista ja oikeastaan kaikki järkevät jutut on tekemättä.  Kummasti on illan saanut kulumaan. Itse asiassa koko päivä on mennyt yhdessä hujauksessa. Ja vaikka aamulla ajattelit, että edessä on pitkääkin pidempi syysmaanantai, niin iltaan se pääsi valumaan kuin varkain. Kuulostaako tutulta?

Tai tämä - töissä ovestasi tulee sisään uusi kollega, jonka syntymävuosi on sama kuin se vuosi, jolloin pääsit ylioppilaaksi. Eikä ole montaakaan vuotta siitä, kun omat kollegasi sanoivat sinulle, että voisivat olla isiäsi tai äitejäsi. Silloin mietit, että kai tälle ikärasismille tulee joskus loppu ja jonain päivänä nuo kääkät on kärrätty kaatopaikalle. No tänä päivänä alan pikkuhiljaa lähestyä kääkkä-osastoa. Sen tietää siitä, kun aloitat joka kolmannen lauseesi sanoilla "muistan, kun...", "eikös ennen...", "en enää muistakaan" tai joku muu menneisyyteen ulottuvista fraaseista.

Tai kolmantena se, kun kahvipöydän jutut kääntyvät vuosien takaisiin työkavereihin, joista ei enää muisteta kuin lempinimet ja ne lempinimetkin ovat sellaisia, joita käytettiin Suomi-filmin lopputeksteissä.

Kaikki noista edellämainituista tarkoittavat sitä, että olen jossain vaiheessa kadottanut aikaa noin kymmenen vuotta. Se on se aikaväli, joka tarvitaan hyppyyn, jossa nuoruus hyvästellään ja seuraavassa asemakyltissä lukee "keski-ikä 5 km".

Vuorokauden kakskytneljä hoo

Koetan pitää vuorokauden rytmini mahdollisimman tasaisena. Menen nukkumaan noin yhdentoista aikaan ja herään kuuden maissa. Nukkumaan saatan mennä aikaisemminkin. Katson aika harvoin enää televisiota, joten jos luennassa ei ole mitään sellaista kirjaa, joka on pakko saada eteenpäin, annan periksi ja painun peiton alle. En kuitenkaan nuku tuota seitsemää tuntia. Koska keski-ikä, niin herään yleensä yöllä ja joskus saatan valvoa tunnin tai kaksi. Jos uni ei tule, hiivin sohvannurkkaan lukemaan tai kuuntelen podcasteja sängyssä. Viime yönäkin kuuntelin kello kolme, kun Tuija Pehkonen haastatteli Marja Hintikkaa. Valvominen lakkasi vituttamasta muutama vuosi sitten, kun tajusin, etten voi sille mitään. Tein itselleni zenit ja totesin, että jos ei nukuta, niin sitten on valvottava ja otettava tuosta ajasta kaikki irti.

Aamun herääminen taas johtuu perheen pienimmästä. Jostain syystä lapsella on tarvis nousta aikaisin ylös ja pitkällisten valintakokeiden jälkeen alokas isi on valittu parhaaksi leikkikaveriksi tuohon aikaan. Meille onkin muodostunut mielenkiintoinen rutiini koettaa leikkiä pikkuautoilla niin hiljaa, ettei kukaan muu herää.

Toisaalta, jos lapsi nukkuu pidempään, niin herään itse aamulla mielellään aikaisin. Keskimäärin aina tuntuu siltä, että pitkään nukuttu aamu on hukkaan heitettyä aikaa. Kun herää ajoissa, ehtii lukea lehden kunnolla, juoda ison kupin kahvia ja valmistautua päivään. Minusta kiireiset aamut, joissa lennossa haukataan pala leipää samalla, kun puetaan ja hypätään vartissa töihin, ovat aika ahdistavia. Tosin silloin, kun koetan saada kuskattua lapsen päiväkotiin ennen omaa töihinmenoa, johtaa aina tuohon vihaamaani minuuttipeliin. Tiedänkin, että jos meinaan olla kahdeksalta töissä, niin silloin kotoa on lähdettävä niin, että auton kello näyttä 7:37 (testattu idän ankarissa olosuhteissa). 

Töissä ei luuhita

Työlle annamme lähes jokainen arkisin sen kahdeksan tuntia. Olen koettanut pitää päiväni mahdollisimman lähellä tuota "kahdeksasta neljään"-rytmiä. Aina se ei onnistu, mutta kun tosissaan yrittää, niin edes useimiten onnistuu. Ja jos päivää on pidennettävä, niin mieluummin menen vähän aikaisemmin töihin kuin että jatkaisin päivää neljän jälkeen. Etenkin, kun perheessä on pieniä lapsia, niin elämän uhraaminen työlle on suunnilleen sama kuin kääntäisi selkänsä perheelle. Lapset ovat pieniä vain hetken ja niille on osattava antaa aikaa silloin, kun lapset sitä tarvitsevat. Teini-ikäisistä jo huomaa, ettei heitä niin paljoa kiinnosta, tulenko töistä neljältä vai viideltä. Toista on tuon kolmevuotiaan kanssa. Mikään ei vedä vertoja sille riemulle, kun tulen ovesta sisään ja eteisen toisestä päästä tulee juoksujalkaa pieni ihminen, jolla on ehtinyt päivän mittaan kasvaa jo ikävä (ja joka ei pelkää näyttää sitä). Se on niitä isyyden pieniä iloja, joita vastaan toki saa hieman kärsiäkin.

Lapsiperheen ilta on muutenkin melko lyhyt. Jos tulen töistä neljän aikaan, niin kello on viisi ennen kuin on syöty ja siitä on vain kolme tuntia kahdeksaan, jolloin on aloitettava iltahommat, jos luulee saavansa pienen nukkumaan yhdeksältä.

Ja tuo viiden ja kahdeksan väli pitää sisällään sen kaiken, mitä lapsiperheessä voi pitää - kotityöt, harkkakyyditykset, kuulumisten vaihdot sekä sen yleisen häsäämisen, joka näyttää ulospäin siltä kuin koko suomenkielinen Serranon perhe koettaisi setviä asioitaan yhtä aikaa.

Jos taas lasta ei saa nukkumaan jo yhdeksältä, niin tuo aika on pois niin sanotusta omasta ajasta. Se on se aika, jolloin esimerkiksi kirjoitan blogia ja suunnittelen, mitä kirjoittaisin tulevaisuudessa. Yhdeksän jälkeen on myös se aika, jolloin tehdään niitä juttuja, joita ei lapsen kanssa voi tehdä. Yksi niistä on laskujen maksu. Oletteko koskaan koettaneet maksaa laskuja samalla, kun kolmevuotias elohopea pyörii ympärillä, koettaa näppäillä tietokoneen jokaista näppäintä, esittää noin sata kysymystä, joihin täytyisi saada vastaus "noin niinku heti". Ja kun kyllästyy häiriköimään siinä koneen vieressä, lähtee joko jomman kumman sisaruksen luo haastamaan riitaa tai sitten tekemään pahojaan sellaiseen nurkkaukseen, jonne silmät eivät keittiönpöydän äärestä yllä.  

Lopputulos on joka tapauksessa se, että tekemäsi homma jää kesken ja juokset joko erotuomariksi sisarusten väliin tai korjaamaan aiheutettuja tuhoja ja estämään tulevia vesivahinkoja/sähköiskuja/puhaltamaan pipiä/torumaan rikosten jälkiseuraamuksena/korjaamaan rikkoontuneen esineen sirpaleita. Tai sitten vain ihmettelemään, missä se vahinko on tapahtunut, koska joka puolella on liian hiljaista. 

Huuda "HEP", jos kuulosti yhtään tutulta. Vai onko tämä hullunkurinen perhe meidän ikioma ominaisuus?