Rantakylän lapsisurma

 Aina toisinaan tulee vastaan uutisia, joista tietää, että on pakko kirjoittaa, mutta tekstin tuottaminen tuottaa ongelmia. Tässä tapauksessa piti muutama ilta hengitellä ja raivota muistikirjan sivuille ennen kuin tätä alkaa oksentaa julkisesti nähtäville. Vaarana oli, että teksti tulee hieman "liian raakana" ulos.

Pienen Milon tarina

Viime kesän lopulla huomasin lehtien palstoilla otsikot, joissa kerrottiin Joensuun Rantakylässä kuolleesta nelivuotiaasta Milo-pojasta. Alunperin kiinnostuin asiasta siksi, että olen kotoisin läheltä tapahtumapaikkaa ja kulmat ovat jollain tapaa tutut. Jäin seuraamaan tapauksen tutkintaa, joka saikin valtakunnan tasoiset mittakaavat nopeasti.

 Ajan myötä kävi entistä selvemmäksi että poika kuoli vakavan ja rajun ulkoisen väkivallan seurauksena. Ennen kuolemaansa samainen lapsi oli ollut kertaalleen kiireisesti huostaanotettuna, mutta palautettu jostain ihmeen syystä ihmisille, jotka olivat täysin kykenemättömiä huolehtimaan edes itsestään. 

Lopulliseksi kuolinsyyksi paljastui isäpuoleksi nimitetyn äidin kumppanin käsittely, jossa lasta oli kidutettu höyrymopilla niin, että lapsi kuoli lopulta vakaviin palovammoihin ja niistä seuranneisiin komplikaatioihin. Ruumiinavauksessa löydettyjen jälkien perusteella lasta oli myös muilla tavoin pahoinpidelty niin, että hänellä oli sisäelinvammoja, jotka muistuttivat tasoltaan jopa liikenneonnettomuudessa aiheutuvia vammoja. Kun ajatellaan, kuinka pieni ja heiveröinen on nelivuotiaan lapsen keho, on kohtelu ollut julmaa, piittaamatonta ja sadistista. 

Kuolemasta syytettiin pääasiassa isäpuolta, jonka oletettiin kohdistaneen poikaan väkivaltaa eri muodoissaan. Syytettynä oli myös lapsen äidiksi nimetty henkilö, joka oli jättänyt lapsen väkivaltaisen kumppaninsa hoidettavaksi ja vammojen syntymisen jälkeen olevinaan hoitanut lasta antamalla hänelle kipulääkettä. 

Käräjillä syyttäjä lähti liikkeelle isäpuoleksi nimetyn miehen osalta oikeutetusti murhasyytteestä. Teko on ollut kokonaisuutena julma ja kohteen kokoon nähden kohtuuton. Äitiä syytettiin taposta. Oikeudessa oli kuultu useampia eri alojen asiantuntijoita, jotka olivat tapahtumapaikalla kuoleman jälkeen. Kaikkein viesti oli yhdensuuntainen - lapsi oli surmattu ja vammoista päätellen lopputulos oli tekijälle selvä. Tähän saakka asia menikin melko lailla kansalaisten oikeustajun mukaan.

Viime viikolla Pohjois-Karjalan käräjäoikeus kuitenkin päästi kummankin syytetyn vastaamaan syytteisiin vapaalta jalalta. Tämä kertoo siitä, että heitä ei tulla syyttämään murhasta, vaan ilmeisesti korkeintaan törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta. Tässä vaiheessa ainakin oma oikeudentajuni hieman sakkaa. Voiko tosiaan olla niin, ettei pieni lapsi saa oikeutta edes kuolemansa jälkeen?

Murhasta ei tullut totta

Ihmettelen tätä siitä syystä, että tapauksessa lapsi on selkeästi kuollut aikuisten käsien kautta. Eikä edes kenen tahansa käsien, vaan juuri niiden, joihin lapsella piti olla suurin luottamus. Pienellä lapsella ei ole elämässään muuta selkänojaa kuin ne ihmiset, joiden kuuluisi pitää hänestä huolta. Nyt noilla käsillä käsiteltiin höyrymoppia ja poltettiin lapsi hengiltä. Valitettavasti jälleen on todettava, että lapsen lähin omainen olisi ollut viranomainen, kun muista ei läheiseksi ollut. 

Murhasyytteeseen on yleisesti käytetty suunnitelmallisuuden lisäksi myös teon julmuutta. Eikö tosiaan ruumiinavauksessa löydetyt vammat yhdistettynä erittäin kivuliaisiin palovammoihin riittäneet täyttämään tätä tunnusmerkistöä?

Oikeus on tunnetusti sokea, mutta että sen pitää olla vielä tyhmä sen lisäksi. Nönnönnöö-professorit selittävät lehtien palstoilla, että oikeus on toiminut oppikirjan mukaan, koska myös jäljellejäävien rikosnimikkeiden yhteistuomio voi nousta jopa kolmeentoista vuoteen. No oppikirjahan se aapinenkin on. 

Voi tuomio toki nousta, mutta oikeus tuskin helpolla käyttää asteikon kärkipäätä, vaan mieluummin tasoittaa tuomiot sievästi puoliväliin. Sen lisäksi kolmentoista vuoden ja elinkautisen välillä on vissi ero, etenkin kun otetaan huomioon suomalaiseen oikeuskäytäntöön olennaisena kuuluvat alennukset, vähennykset ja hyvitykset. Lopputulos on, että kumpikaan syyllisistä ei tule istumaan kuolemantuottamus/pahoinpitely-tuomiolla riittävää määrää, että tekoa saisi soviteltua. Tässä käy kuin Koskelan teinimurhassa, jossa aikaa menee kuin iltamissa ja tekijät ovat vapaalla ennen ensimmäistä lakananvaihtoa. Tervetuloa suomalaisen oikeuskäytännön hellään huomaan. 

Normaalisti olisin sitä mieltä, että äidin suhteen jokin lievennys olisi paikallaan. Olisihan lapsen menettäminen meille normaalivanhemmille pahin mahdollinen painajainen elämässä. Tässä tapauksessa en ihan siihen usko. En pidä edes äitinä ihmistä, joka ei laita lapsensa etua edelle, vaan jättää hänet väkivaltaiseksi tietämänsä kumppanin käsiin. Kyse on lopulta päihdeongelmaisesta reppanasta, jolle lasta ei olisi pitänyt alunperinkään suoda. 

Pienten lasten vanhempana tätä asiaa katsoo tiettyjen väritettyjen silmälasien läpi. En tunne yhtään normaalia ja tervettä ihmistä, joka jättäisi lapsensa vartioimatta huumeongelmaisen, väkivaltaisen ja jopa itselle vaarallisen henkilön huostaan. Enkä tunne kyllä (onneksi) yhtään äitiä, joka pystyisi jättämään lapsen kuolemaan yksin omaan sänkyynsä samalla, kun itse miettii toisessa huoneessa reality-sarjojen juonenkäänteitä. 

Ketä tässä oikein suojellaan?

Olen lukenut surmaa koskevaa kirjoittelua todella paljon, jopa liikaa. Ja sitä kirjoittelua on muuten riittänyt. Murha.infon palstalla olevassa keskustelussa on yli neljätuhatta kommenttia. Samoin koko lehdistö on pitänyt tapauksen aktiivisena pitkään ja kattavasti. Tämä tapaus todella on ansainnut kaiken sen julkisuuden, mitä se saa. 

Tapaus on mennyt myös itselläni niin syvälle ihon alle, että tästä on vaikea vaieta edes tällä pienen pienellä foorumillani. Jos lehtien tiedot pitävät paikkansa, niin tapauksen esitutkintamateriaalia olisi koetettu pitää lehdiltä piilossa vedoten siihen, että kyseessä on perheen "sisäinen asia". Poliisin kommenttien mukaan esitutkintamateriaalista olisi pitänyt poistaa niin paljon tietoa, että jäljelle olisivat jääneet vain kannet. 

Tässä tapauksessa käräjäoikeuden päätös käsitellä asia avoimin ovin on tuonut kaikki karmeimmatkin yksityiskohdat julkisesti nähtäville. Siitä pisteet Pohjois-Karjalan käräjäoikeudelle. Ilman käräjiä tutkinta olisi saatettu hyssytellä piiloon jo ennen käräjiä. Nyt kun tapausta pidetään aktiivisena, on pakko tutkia koko viranomaisketjun toiminta jokaista munausta ja laiminlyöntiä myöten. Toivon mukaan tällä kertaa toimenpiteet jäävät puheita pidemmälle. Vilja-Eerikan jälkeenhän asioiden piti korjaantua, mutta vielä piti tulla Milon. Hinta on vähän turhan raskas maksaa.

Kuollut lapsi oli ennen kuolemaansa lastensuojelun asiakas. Hänelle oli tehty jo kerran kiireellinen huostaanotto ja sen lisäksi päiväkodista oli tehty lasta koskeva lasu-ilmoitus vain muutamaa päivää ennen lapsen kuolemaa johtuen lapsessa havaituista mustelmista. Yllättäen ruuhkautuneeksi tiedetty lastensuojelu-organisaatio ei saanut lasta kopattua. No enää ei tarvitse, keskittykää edes seuraavaan.

Jälleen kerran yksi lapsi putosi kaikkien yhteiskunnan turvaverkkojen läpi niin, että mätkähti suoraan pää edellä betoniin. Viranomaisten työksi jää enää siivota jäljet. Kokonaisuutena kun viranomaisten toimia katsoo täältä etäältä, herää kysymys, että ketä tässä oikein koetetaan suojella? On selvää, että oikeilla toimilla pieni poika olisi elossa vielä tänäkin päivänä ja minäkin miettisin iloisempia asioita. 

Hovissa tavataan

Keksin vain yhden hyvän syyn, miksi vastaajat päästettiin vapaalla jalalla vastaamaan syytteisiin. Valitettavasti en sitä tänne kirjoita, vaan jätän sen oman pääni sisään. Olen kerrankin kiitollinen siitä, että näinkin vakavia asioita käsitellään julkisuudessa ja palstoja seuraamalla teon yksityiskohdat on helppo selvittää. Voisin kuvitella, että Joensuukin on niin pieni paikka, että tekijöillä ei siellä ole helppoa liikkua. Toimikoon julkisuus pienenä jatkuvana muistutuksena tekijöille.

Olisi ihanaa tuntea sääliä tekijöitä kohtaan, mutta ei pysty - ei vaikka yrittäisi. Tunnen jotain ihan muuta. Ja minut paremmin tuntevat tietävät sen olevan erittäin harvinaista. Uskoni suomalaiseen oikeuskäytäntöön on todella koetuksella, jos tätä asiaa tuomittaessa vielä lepsuillaan.

Suomessa päihdeongelmaisia ihmisiä pidetään jotenkin valtiovallan erityisessä suojeluksessa ja heidän toimiaan voidaan katsoa hieman hymähdellen. Juopot ja narkit ovat niitä meidän kansalaisten verovaroin elätettäviä kivoja pikku lemmikkejä, joille minunkin tuloistani jyvitetään heidän asumisensa ja elantonsa. Tuomiolle heitä ei oikein tunnuta saavan, koska pitkälle edennyt päihdeongelma on enemmän tekoja selittävä ja tasoittava tekijä kuin tuomiota koventava asianhaara. 

Suomea syytetään usein holhoamisesta ja siitä, että kansalaisia vahditaan jopa liikaa. Jos niin olisi, meillä olisi yksi nelivuotias enemmän elossa. Näin vanhempana on erittäin vaikeaa nähdä minkään tason ongelman selittävän sitä, että perheen lapsesta pitäisi päästä eroon. Suoraan sanottuna tässäkin tapauksessa olisi joko äiti pitänyt raahata pakkohoitoon tai lapsi ottaa lopullisesti huostaan ja sijoittaa ilman mahdollisuutta palauttaa häntä "äidilleen".

Toivoisin oikeuden, sosiaaliviranomaisten sekä poliisin heräävän siihen faktaan, että jokainen toimenpiteiden laiminlyönnistä johtuva lapsikuolema on liikaa. Enkä syytä ensimmäistäkään yksittäistä virkailijaa. Syytän sitä, että systeemi on kokonaisuutena aliresurssoitu ja -mitoitettu nykyiseen tarpeeseen nähden. Lisäksi syytän holhoavaa päihdepolitiikkaa, joka sallii reppana-narkkien pitää lapset luonaan, vaikka heidän elämänhallinnan kyvyt eivät riitä edes itsestä huolehtimiseen. Huumeongelmaisellehan lapsi on tuottava elementti, joka lisää yhteiskunnan tukien määrää, jonka voi sitten kätevästi sijoittaa eteenpäin huumekauppiaan etutaskuun. Kannatan pakkohoitoa tapauksissa, joissa vanhemmilla on huollettavia lapsia sekä sitä, että huumeongelma nähtäisiin tuomiota raskauttavana seikkana, eikä selittävänä alennusmomenttina.

Tuomion jälkeen....

Teki mieli kirjoittaa hieman rajummin. Valitettavasti se ei ole mahdollista. Laki ei suojele vihatekstin kirjoittajia samalla tavalla kuin lapsimurhaajia. Meille seuraukset olisivat välittömät ja suorat. Enkä ehtisi edes kehittää niin vakavaa päihdeongelmaa, että sillä saisi sakoista alennusta. 

Siksi toteankin vain, että odottelen suurella mielenkiinnolla, miten tapaus tulee kääntymään hovissa. Käräjät todennäköisesti lepsuilee tekijöiden kanssa ja antaa nimellisen tuomion, jolle viimeinen huuto haetaan ylemmästä oikeusasteesta. 

Ja tosiaankin - nämä naapurit, jotka kommentoivat lehtien palstoilla, että "kyllähän me tiedettiin, mutta...." - tietäisittepä, miltä lausuntonne näyttävät ulospäin. Tulee mieleen tavallisten saksalaisten kansalaisten kommentit Auschwitzin lähikylissä.

Lakkoaalto pyyhkii läpi Suomen

image by Freepik

 

Viime viikon lopulla Suomessa löivät lakkoaallot. Kovin laimeiksi nuo tyrskyt loppujen lopuksi jäivät, mutta jotain väreilyä pinnalla sentään. Julkisen liikenteen seisaukset ja etelä-Suomen päiväkotien kiinnimeno haittasivat joidenkin elämänmenoa, mutta kokonaisuutena ainakaan itse en huomannut arjessa mitään muutosta. Veikkaan, että tuntuvin vaikutus lakolla oli sellutehtaiden kassassa, jonne prosessin alasajo parin päivän vuoksi tekee melkoisen loven.

Medianhallinnasta on kuitenkin annettava ay-liikkeelle pisteet. Lakko sai vaikutuksiin nähden valtavasti palstatilaa ja näkyvyyttä asian taakse. Ehkä tärkeintä ei tässäkään tapauksessa ollut se, mitä tapahtui, vaan se, miltä se ulospäin saatiin näyttämään. 

Kenen lauluja tässä laulellaan?

Lakkojen perimmäiseksi syyksi ay-liike kertoo sen, että se vastustaa hallituksen säästölinjaa, joka kuristaa työehtoja, luo eriarvoituutta ja kaventaa leipää juuri sieltä, missä se on muutenkin kapeinta. Närää tuntuu aiheuttavan mm. ensimmäisen sairaslomapäivän palkattomuus sekä kiistelty irtisanomislaki, jonka kautta irtisanomisen ehtoja kevennetään työnantajamyönteisemmiksi. 

Sosiaalisen median älämölö-kuorossa huudetaan jopa yleislakon perään, jossa koko Suomi laitetaan kiinni satamia, sairaaloita ja sulattoja myöten. Enää ei riitä, ettei bussit aja jokaista vuorota tai ettei postia jaeta parina päivänä (kun ei sitä jaeta muutenkaan enää joka päivä), eikä tarpeeksi haittaa tule siitäkään, ettei kunnon lakkolainen pääse osoittamaan bussilla mieltään eduskuntatalon portaille, kun ei junat tai bussit kulje. 

Hallitus taas seisoo omien kabinettibarrikadien takana entiseen tyyliinsä mykkänä odottaen parempia aikoja. Orpolle on ilmeisesti iskostunut päähän iskulause "jos ei tee mitään, ei tee virheitä". Sen verran laimeita ovat kannanotot olleet. Kovin haluttomia tuntuvat ministerit olevan kriisin ratkaisussa. Tai sitten heidän puoleltaan ei ole koko kriisiä, joten ei ole mitään ratkaistavaakaan. 

Joskus harmittelen sitä, miten lempeitä meidän työtaistelumme ovat eurooppalaisten vastaaviin verrattuna. Meillä keräännytään kylttien kanssa eduskuntatalon portaille huutelemaan iskulauseita, joissa nätisti pyydetään ottamaan myös meidän pienet huomioon. Ja korostetaan päälle, että tarkoitus ei ole tietenkään loukata, mutta tuli vaan mieleen, ettei rahat riitä enää elämiseen. Keski-Euroopassa vedetään traktoreilla moottoritiet tukkoon, kipataan pari kuormallista paskaa parlamenttitalon portaille ja lähtiessä sytytetään vielä kasa autonrenkaita tuleen - ihan siltä varalta, ettei sanoma jää mitenkään epäselväksi. En tietenkään ihan noin radikaalia menettelyä toivo, mutta vähän munaa miekkareihin.

Mitä täällä oikein tapahtuu?

Ääni oikeaan taisikin olla ääni väärään

Yrittäjänä tämä kitinä työsuhteen ehtojen kiristämisestä tai oikeuksien kaventamisesta naurattaa totta kai. Meidän sosiaaliturvaa on vaikeaa enää pudottaa alaspäin, tai me alkaisimme sairaslomalla maksaa valtiolle päin (mikä ei sekään ole kaukana). Ensimmäisen sairaslomapäivän lisäksi palkattomia ovat kaikki seuraavatkin. 

Meidän työsuhteen irtisanomisehdot katsovat peilistä vastaan, eikä työtämme pelasta mikään tai kukaan. Ja sama "ei kukaan" seisoo meidän puolesta barrikadeilla, jos alamme vastustaa hallituksen politiikkaa tai kiristyvää verotusta vastaan. Viime viikon lopullakin tein töitä normaalisti koettaen kasata sentit maailmalta talteen, ettei nälkä pääse tässäkään kuussa yllättämään. Valitettavasti sympatia ei salli lakkoilua edes hyvän asian puolesta, vaikka liittoon kuulunkin. 

Hämmästelen (taas kerran) tätä äänioikeuttaan käyttävän kansalaisjoukon lyhytnäköisyyttä. Onko tosiaan niin, että jos valtaan äänestetään oikeistohallitus, sen kuvitellaan toteuttavan vasemmistolaista politiikkaa? Voiko 2020-luvun Suomessa olla poliittisesti niin nukkuneita ihmisiä, etteivät he tiedä Suomalaisen politiikan kentän perus-suuntaviivoja? Joko meillä vasemmiston kannattajat jättävät käyttämättä ääntään tai sitten he äänestivät viime vaaleissa väärin. Joka tapauksessa Suomessa on vallassa ihan laillisesti itse valittu hallitus, jonka olemme ihan omin pikku kätösin sinne pyytäneet.

Politiikan perussääntöjä tuntemattomille tiedoksi. Oikeiston tehtävä on kaventaa hyvinvointivaltiolle jaettavaa rahaa, kasvattaa tuottavuutta, kannustaa yrittäjyyttä ja luoda työpaikkoja, joiden kautta pitäisi teoriassa syntyä uutta rahaa kiertoon. Vasemmistolaiset taas kannattavat periaatteessa hyvinvointivaltion ylläpitoa, korkeampaa veroastetta sekä verorahojen vahvaa edelleenjakoa legendaariseen "yhteiseen hyvään". Ja näiden ääripäiden välillä ovat sitten nämä muut, jotka peesaavat milloin ketäkin tai sooloilevat kaikkien ideologioiden välissä omiaan.  

Viime vaaleissa nähtiin uhmakasta revanssihenkeä demarivetoista hallitusta vastaan. Edellistä kombinaatiota syytettiin rahojen tuhlaamisesta ja yli varojen elämisestä. Sujuvasti unohdettiin, että pääosa tuhlatusta rahasta meni kriisinhoitoon koronan kurittaessa koko Eurooppaa sekä sen jälkeen kriisintorjuntaan itänaapurin aloittaessa 1700-luvun rajapyykkien etsimistä Ukrainassa. Toinen kulkutauti onneksi poistui, mutta sankkeri jatkaa elämäänsä Krimin aroilla.

Ja kun yleensä aina saa sitä mitä tilaa, sai kansa nyt oikein kunnolla oikealla kurottavan hallituksen. Ja meno on sen mukaista. Työehtojen irtisanomissuojan keventäminen toimii pienempien yrittäjien kannustimena, kun halutaan madaltaa kynnystä uusien työntekijöiden palkkaamisessa. Itsekään en palkkaisi mistään hinnasta itselleni työntekijää tilanteessa, jossa palkan sivukulut ja palkkaamisesta syntyvät mahdolliset lisäkulut (sairaslomat yms.) saattaisivat kaataa koko firman nurin. Mieluummin pidän homman pienempänä ja varmempana - ja rahat omassa taskussa. Lakkoeturintamassa väijyminen on sumentanut useilta maalaisjärkeä sen verran, että unohdetaan työsuhteiden perusfakta - ei kukaan järkevä työnantaja halua eroon hyvästä ja tuottavasta työntekijästä. Jos työntekijä sen sijaan ei lunasta paikkaansa, ole tehtäviensä tasalla tai ei muuten pysty tuottamaan sitä lisäarvoa, johon hänet on palkattu, niin onko työnantajan tehtävä ylläpitää hänen työsuhdettaan firman kannattavuuden kustannuksella? Minusta ei. 

Ja jos jos taas työntekijään ei ole varaa, niin onko tärkeämpää pitää firma pystyssä vai työntekijä leivässä? Veikkaan, että suurin osa yrittäjistä sanoo, että firman etu menee kaiken edelle. 

Ensimmäisen sairaslomapäivän palkattomuus taas on selkeä raippavero, jolla pyritään siihen, että tarpeettomat ja kalliit yhden päivän poissaolot saataisiin poistettua. Meillä yrittäjillähän kaikki sairaslomapäivät ovat maksuttomia. Niiden omavastuu kaivellaan sukanvarresta tai sitten ne tehdään kassaan sairastamisen jälkeen. Ja kumma kyllä ei ole kertaakaan vielä tullut kyynel silmään, vaikka ei palkka joka päivästä juoksekaan. Itse valittu elämäntapa ja työaikamalli ovat kummallisen hyviä kannustimia.  

Veikkaan muuten, että entistä pääministeriä homma naurattaa. Hän pysyy otsikoissa sitkeämmin kuin uusi pääministeri sinne pääsee. Marinista kirjoitetaan edelleen lähes joka päivä, vaikka hän ei ole enää pääministeri, eikä edes kansanedustaja. Hänhän on nykyisin ulkomaiselle yritykselle töitä tekevä konsultti, jonka ei pitäisi enää keikkua minkään lehden otsikoissa. Orpo sen sijaan tietääkseni käyttää koko Suomen tahtipuikkoa ja kovin orvolta tuo kuva mediasta peilattuna näyttää. Välillä hallituksen työskentelyyn näyttää samalta kuin vanhan miehen pippeli - kun ei nouse, niin ei nouse. 

Kuka tässä se rikollinen oikein on?

Vaikka suuri ajattelija kersantti Hietanen sanoi, ettei hän syyllistä kaipaa vaan Lahtista ja konekivääriä (tietäjät tietää) on pakko pohtia tässäkin näitä sotasyyllisyys-asioita. Kuka tähän lakkosumaan on oikein syypää?

Hallitus tekee sitä, mitä sen on pyydetty tekevän. Se koettaa säästää yhteisiä rahoja ja keksiä keinoja, jolla menoja saadaan hillittyä ja velkakierrettä loivennettua. Tätä olemme siis itse, me kansa, pyytäneet. Valitettavasti säästäminen tarkoittaa aina sitä, että rahaa otetaan jostain pois. Hallituksen ongelma tuntuisi olevan se, että maksava yleisö ei salli keneltäkään leikattavan. Velanottoa pitäisi hillitä ja samalla olla säästämättä ainakaan köyhiltä, rikkailta tai keskituloisilta. Ja mielellään jos jätettäisiin lapset, opiskelijat, työikäiset ja eläkeläiset rauhaan. Kansan mielestä säästää saisi vain Björn Wahlroosin tukiaisista, mutta kun sekin kerkisi karata jo Ruotsiin turvaan. 

Eikä rikollinen ole ay-liikekään. Sen ikiaikainen tehtävä on puolustaa omiensa oikeuksia viimeisen sellukattilan sammumiseen saakka. Ay-liikkeen paras - ja ainoa - keino vastustaa muutosta on lakko. Hallituksen kanssa neuvotteluvälit ovat katkenneet ilmeisen lopullisesti ja vaikutuskeinojen repertuaari on kovin kapea. Olen itsekin sitä mieltä, että lakko on tässä tapauksessa ainoa mahdollinen toimenpide. Mutta vähän tyhmää se silti on.  

Toisaalta ay-liike on tunnetusti hieman punakka muualtakin kuin pomojensa poskilta. Nyt sillä on elämänsä tilaisuus maksaa oikeistolle takaisin viime vaaleissa hävittyjä arvovaltakiistoja. Osasyynsä tähän on toki nykyisten hallituspuolueiden tavallista ärhäkkäämmällä oppositiopolitiikalla viime hallituksen aikana. 

Maksumiehiksi lakosta joutuvat työnantajat. Tuottavuus putoaa ja parin päivän seisaus vaikeuttaa tuotannon käynnistämistä seuraavan viikon verran. Joillakin vientialoilla tämä voisi olla pahimmassa tapauksessa kriittistä. 

Terhakat tessit jäävät menneisyyteen

Uskon, että pitkien työehtosopimuskausien aika on jo eletty ja nähty. Vuotta pidempiä kollektiivisia sopimuksia on vaikea pitää yllä, kun maailman muutosten sykli on kiihtynyt jopa alle kvartaaliin. Kolmen vuoden työehtosopimuksella työnantajat saatettaisiin naulata kiinni sopimuksiin ja palkkakehitykseen, johon ei yksinkertaisesti olisi varaa. Epävarmassa tilanteessa rahan hinta ja rahan kierto vaihtelevat nopeilla sykleillä ja inflaatio laukkaa nyt jopa Euroopan tasolla ennakoimatonta vauhtia. Siihen maailmaan ei jämähtänyt tes-kulttuuri oikein pysty mukautumaan.

Mutta kolmikanta-yhteistyö ei ole kuollut. Edelleen tarvitaan lähes kaikille aloille työntekemisen sääntelyä ja raamitusta, jolla pystytään pitämään työrauhaa ja työturvaa yllä. Tätä kolmikantaa varten tarvitaan kaikki kolme osapuolta saman pöydän ääreen. Tällä hetkellä jopa työntekijä- ja työnantajaliitot tuntuvat olevan lähempänä toisiaan kuin hallitus ja kansa. Sopimusyhteistyön idea ei Suomesta saisi kuolla koskaan. Se on taannut työntekijöille inhimillisemmät työolot, tasa-arvon sekä talouden vakaamman kehityksen vuosikymmenten ajan. Sen romuttaminen tarkoittaisi suurella todennäköisyydellä työolojen eriarvoistumista eri alojen kesken ja pahimmillaan myös sitä, että esim. yhteisistä varoista maksettavien palkkojen kulut kasvavat niin suuriksi, että rahoittaminen käy meille mahdottomaksi. Palkkamaltilla on kiistatta etunsa. 

Kolmikantapöytä tuntuu nyt jumittuneen samaan pattitilanteeseen kuin vanhat avioliitot. Kyky kommunikoida on kadonnut ja vähän jokaisella on haluttomuutta ryhtyä tilanteen ratkaisijaksi. Nyt tarvittaisiin kunnon kolmikanta-terapiaa, jossa avataan vanhat solmut ja koetetaan saada osapuolet taas kiinnostumaan toisistaan ja  samalla koko yhteiskunta takaisin raiteilleen. Se vaatii vastaantuloa jokaiselta osapuolelta, mutta on tässä ilman Kekkosta pärjätty pahemmissakin tilanteissa.

Mäntyniemen valtiasta valitsemaan

Huomenna pidetään Suomessa presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen äänestys. Viimeiset pari viikkoa ovat ehdokkaat käyneet kampanjoitaan eri foorumeilla. Podcasteja, haastatteluita ja  vaalitenttejä lähetetään päivittäin ja ehdokkaat ovat kattavasti saaneet naamansa esille. Kampanjoiden sisältö ja tenttien juoksutus on ollut erittäin hyvähenkistä ja positiivis-sävytteistä. Lähtöviivalle on saatu yhdeksän ehdokkaan patteri, jossa on sekä persoonallisuutta että poliittista syvyyttä. Valinnan vaikeus ei ainakaan tarjonnan kapeuteen kaadu.

Sauli Niinistön jälkeen Mäntyniemen eteiseen jäävät Kekkosen jälkeen suurimmat saappaat sitten sotien (ja Kekkosenkin saappaat jäivät Tamminiemen eteiseen). Niiden täyttämiseen tarvitaan alikersantti Rokan kaltaista hyvää tyyppiä. Niinistö on Kekkosen jälkeen sotien jälkeisen Suomen kiistatta meritoitunein ja myös pidetyin päämies. Ajat eivät kuluneiden 12 vuoden aikana ole olleet helppoja, mutta presidentti on osannut ottaa roolinsa ja pysyä yhtä aikaa poliittisen keskustelun hermolla, mutta riittävän etäällä, ettei loka lennä rinnuksille. Olen itse syntynyt Kekkosen valtakauden loppupuolella ja minun elinaikana on Suomessa ollut viisi presidenttiä ja 16 pääministeriä. Samaan aikaan Italiassa on ollut 28 pääministeriä. Kertokoon suhdeluku Suomen poliittisten olojen tasaisuudesta ja kyvystä sietää häiriötiloja. 

Tulevalle presidentille jää suhteessa erittäin hajanainen Suomi. Yhteiskuntarauhaa rikkovat taloudellinen epävarmuus, sosiaalisten erojen kärjistyminen sekä kasvava rikollisuus ja sen mukanaan tuomat ongelmat. Eikä asiaa suinkaan auta Krimillä riehuva naapuri, jonka kanssa välit ovat tulehtuneet lähes vereslihalle saakka. Tämä kaikki tulee saattelemaan sunnuntaina todennäköisesti ennätysmäärän äänestäjiä uurnille. 

Kovat ajat vaativat kovia johtajia ja nyt kysytään valtakunnan ykköspaikalle todellista tekijää. Kontrastien kasvu ja poliittinen epävarmuus myös värittävät ehdokkaiden valintaa. Valintaprosessi äänestyskopissa suhteutetaan aina siihen tilanteeseen, missä maa elää. Hyvinä aikoina johtaminen on helppoa ja käytännössä on aivan sama, kuka itsestään kulkevaa laivaa kipparoi. Nyt tilanne on vaikea ja henkistä johtajaa kaivataan kipeästi. Ei ole mikään ihme, että vaikeina aikoina ääripäiden ehdokkaat kiinnostavat äänestäjiä.

Suomen sisäisen hajaannuksen aiheuttajat ovat pääosin ulkopuolelta tulleita. Koronan ja Krimin sodan jälkiaallot lyövät Suomeen korkeina ja se näkyy taloudellisena epävarmuutena. Kallis raha ja tietyn kulutus-sektorin jämähtäminen näkyvät myös poliittisena epävarmuutena. Rahatalouden vaikeudet luovat eriarvoisuutta ja eriarvoisuus saa kontrastit poikkeamaan toisistaan entistä enemmän. Viimeksi näin rajua varallisuuserojen kasvua ja eriarvoisuutta on nähty lapsuuteni lamassa, eikä tälle alamäelle alinta notkelmaa ole vielä edes nähty. 

Kyse on myös siitä, että koko Suomalainen yhteiskunta on tällä hetkellä murrosvaiheessa. Egoistinen elämäntyyli lyö esiin ja se toimii vahvana vastavipuna alasajettavalla hyvinvointiyhteiskunnalle. Ns. aktiivinen sukupolvi elää eri moodissa kuin epävarmuuden kourissa kamppaileva nuorempi sukupolvi. Tämä on helppo johtaa henkilökohtaisesti. Oma uskoni eläkejärjestelmään tai edes julkiseen terveydenhuoltoon, on rapautunut, enkä usko sellaisen järjestelmän kantavan elämäni ehtoovuosille. Tätä taas on turha selittää esim. sille kansaosalle, joka nyt jo nauttii ansaittuja eläkepäiviään tai toisaalta sukupolvelle, joka pystyy rakentamaan oman elämänsä eri tavalla tukijärjestelmien ulkopuolelle. Jos parikymppisiltä lapsiltani kysyy, millainen usko heillä on nähdä senttiäkään maksamistaan eläkkeistä, on vastaus luultavasti, että he aikovat järjestää asiansa siten, ettei koko järjestelmää edes tarvita (tai voida ylläpitää).  

Ehdokkaita eri taustoilla

Leimallista näille vaaleille on se, että ehdokkaista suuri osa tulee päivänpolitiikan ulkopuolelta. Sekä Alexander Stubb että Jutta Urpilainen ovat olleet Euroopassa peseytymässä arkipolitiikan roiskeista. Olli Rehn kaivettiin naftaliinista tukemaan keskustalinjaa ja Mika Aaltola ilmestyi vaaliaalloille jonkin kansanhumalaisen ilmiön seurauksena. Myöskään puolueen puheenjohtajia ei listoilla näy samassa määrin kuin ennen. 

Jo ehdokasasettelun aikaan oli nähtävissä se, että tie ehdokkaaksi kulkee aiemmasta poiketen ohi puolueiden johtolinjan. Rehn ei tullut ehdolle Keskustan kautta, vaikka kepulaisuutta ei Rehnistä pois saa pesemällä kuumassakaan vedessä. Samoin Haavisto ottaa pesäeroa Vihreisiin ja on ehdokkaana valitsijayhdistyksen kautta. Tässä on nähtävissä se, että päivänpolitiikassa ryvettyminen koetaan nyt haitaksi. Suomen viime vuosien sisäpoliittinen eripuraisuus  vaikuttaa tässä paljon.

Ehdokkaissa on kuitenkin erittäin hyvin rosteria eri ääripäistä ja äänestämättömyys ei ainakaan siitä jää kiinni, etteikö sopivaa ehdokasta olisi tarjolla. Valinnanmahdollisuuksia on myös trendikkääseen protestiäänestämiseen. Ensimmäisellä kierroksella prostestiäänillä ei ole niin suurta vaikutusvaltaa kuin toisella kierroksella, jolloin poissulkumenetelmä sataa suoraan toisen ehdokkaan laariin. Prostestiäänten määrään vaikuttaakin paljon se, ketkä kaksi toiselle kierrokselle pääsevät. Tarjokkaita tuntuu gallupien mukaan riittävän ja tämän päivän gallupitkaan eivät anna yhtä luotettavaa tulosta kuin aiemmin. Vastaajajoukkojen vinoutuma on suurempaa (kyselyihin vastaavat aina samat, aktiiviset, ihmiset ja kyselyitä toteutetaan alustoilla, joille valikoituu vain tietyntyyppisiä vastaajia).

Ketäs tässä nyt oikein valitaan?

Kekkosen jälkeen presidentin valtaoikeuksia on karsittu kovalla kädellä. Nykyinen presidentti onkin valtakunnan keulakuva ja tehtävät keskittyvätkin pääsääntöisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Kansainvälisillä foorumeilla presidentti on kuitenkin erittäin näkyvä hahmo ja edustaa henkilöllään Suomea yksin. Presidenttiä valitessa suurempi painoarvo tulisikin laittaa persoonalle sekä kyvylle toimia kansaa yhdistävänä "hyvänä paimenena". Niinistön aikana presidentin sisäpoliittinen valta on kasvanut kulissien takana. Hänen mielipidettään on kuunneltu ja Niinistö on edeltäjiään ahkerammin myös antanut omaa viisauttaan kansan käyttöön. Eihän valta todellisuudessa kuulu sille, jolle se annetaan, vaan sille, joka sen ottaa. Itse ihailen Niinistön hillittyä mediahallintaa, jossa hän on pystynyt pysymään omassa roolissaan näkyvänä hahmona, mutta niin, ettei hänen sormensa ylety päivänpolitiikkaan. 

Presidentiltä kysytään kykyä esiintyä ja olla kansainvälisesti esillä niin, ettei täällä kotimaassa "tarttis hävetä". Kotimaassa taas tarvitaan tällä hetkellä eniten johtajaa, joka pystyy yhdistämään enemmän kuin erottamaan ja henkilöä, jolla on henkilökohtaista vaikutusvaltaa niin hallituksen kuin esim. ay-liikkeen suuntaan. Arvovaltajohtaminen voi olla vain sitä, että eripuraiset osapuolet saadaan samaan pöytään aloittamaan keskustelu. Tulevan viikon yleislakko on juuri tällainen häiriötila, jossa osapuolten näkemykset, tässä tapauksessa hallituksen ja ay-liikeen, eroavat liikaa, että sopu syntyisi itesestään. 

Presidentillä on näissä tilanteissa vaa'ankielen asema, joka voisi kääntää tilanteen kumpaan suuntaan tahansa. 

Vasen, oikea, keskusta vai joku muu?

Olen itse seurannut vaalitaistoa haastattelujen, podcastien sekä muutaman televisiotentin kautta. Henki keskusteluissa on ollut hyvä ja ainakin ulospäin näyttää, että ehdokkaat käyvät taistoa hyvähenkisesti mielipide-eroista huolimatta. Somessa näkyy, että ehdokkaat antavat toisilleen työrauhan ja esim. eduskuntavaaleista tuttu loanheitto on jätetty pois. Se henkii itsevarmuudesta, jolla jokainen ehdokas omaan työhönsä suhtautuu. Jos luottaa itseen, ei tarvitse kampittaa muita. 

Tässä oma näkymykseni tämän vaalikamppailun ehdokkaista....

Ensimmäiseltä kierrokselta tulevat todennäköisesti selviämään toiselle kierrokselle ehdokkaat, jotka ovat pystyneet selkeästi tuomaan esiin mielipiteitään ja ratkaisuehdotuksia ongelmiin. Tenteissä on ollut selkeästi nähtävillä jako kahteen eri ulostulotyyliin. Aaltola, Haavisto ja Stubb ovat pyrkineet rakentamaan amerikkalaista kaikkia miellyttämään pyrkivää linjaa, jossa mielipiteitä tuodaan esiin pehmennettyinä ja pysytään turvallisesti keskiviivan tuntumassa. 

Itseäni tämä tyyli häiritsee. Vaikka on selvää, että esitetyt kysymykset ovatkin koskeneet presidentin valtaoikeuksien ulkopuolisia asioita, haetaan nyt persoonaa - ja persoona kaivautuu ihmisestä esille juuri mielipiteiden kautta. Stubb ja Haavisto pysyvät gallup-kärjessä tästäkin huolimatta. Stubbia suojaa vallalla oleva oikeistotrendi ja Haavistoa taas vanhat meriitit. Aaltolan ilmapallo tyhjeni loppuun jo ennen kamppailun varsinaista alkua.¨

Itselleni Stubb on ollut tässä mielessä pettymys. Hänen vastauksensa menevät usein piiloon sen taakse, ettei hän presidenttinä voisi ottaa kantaa johonkin asiaan, eikä sen takia tuo itseään enemmälti julki. Demareiden ehdokkaan Stubb ei pärjäisi edes gallupeissa. Stubb on kuitenkin vahva ehdokas toiselle kierrokselle ja itse näen hänet selkeästi Haavistoa vahvempana ehdokkaana (tällä hetkellä kärkikolmikkona nähdään Haavisto/Stubb/Hallla-aho)

Haavisto taas ei minun ehdokkaani ole missään mielessä. Hänen esiintyminen näkyy ulospäin velttona ja värittömänä. En usko hänen kykyynsä johtaa maata, joka hakee suuntaa ja kaipaa sitä, että valtakunnan laivaa kaitsetaan läpi huonojen aikojen. Kivojen aikojen hipsteri-johtajana jopa Pekka Haavisto voisi olla menestys, mutta hänestä aika ajoi ohi jo muutama vaali sitten. 

Toista ääripäätä taas edustavat Halla-aho ja Andersson. Heille ei ole ongelma pysyä omassa mielipidemaastossa ja heitä ei hävetä olla eri mieltä kansan keskilinjan kanssa. Vahvat mielipiteet keskittyvät oman linjan kannattajiin. 

Anderssonin ongelma on puolue. Historiasta sekä elämäntyylin muutoksesta johtuen ei Suomeen tulla koskaan valitsemaan presidenttiä vasemmiston riveistä. Usko vasemmiston "yksi maksaa ja muut nauttii"-mentaliteettiin elää ainoastaan heissä, jotka pääsääntöisesti etuuksista nauttivat. Heitä on, onneksi, Suomessa vielä toistaiseksi marginaaliin mahtuva määrä. Mutta jos Andersonin tyyppinen ehdokas tulisi demareiden rivistä, hän olisi melko varma vaalien voittaja. Esiintyminen, mielipiteiden esiintuonti ja persoona kokonaisuutena on todella vakuuttavaa ja Li Andersson tyyppinä vetoaa riittävän laajaan kuulijakuntaan. 

Sama koskee Kristillisten Sari Essayahia. Hän tulee väärästä marginaalista. Suomessa on historiassa päästy toiselle kierrokselle jopa Ruotsalaisen kansapuolueen listoilta, mutta kristilliset ovat Suomessa liian vaikea aate kerätäkseen suurempaa massaa tuekseen. Kun Sari Essayahin vastauksia olen kuunnellut eri foorumeissa, on hän ehdottomasti mainettaan ja asemaansa fiksumpi ehdokas ja maltillisuudessa voisi toimia hyvänä esikuvana Suomelle. 

Urpilainen on ollut positivinen yllätys. Hän on ollut esiintymisissä itsevarma ja tuonut esiin selkeästi mielipiteitä ja omaa kantaansa asioihin. Esiintyminen on itsevarmaa ja rauhallista, eikä säröjä löydy. Muuutaman vuoden peseytyminen Euroopassa on tehnyt hyvää sekä persoonalle että kannatukselle. 

Demarit teki emämunauksen kampanjan alun haparoinnissa ja tämä voi koitua Urpilaisen kohtaloksi myös vaalipäivänä. Valtakunnan suurin puolue ei voi arpoa ehdokasta viimeisenä ja huolimatta olosuhteista, olisi vahinko ollut torjuttavissa tiedotuksen ja suoraselkäisyyden kautta. Nyt koko ehdokkaan valinta näytti yhdeltä suurelta arvonnalta ja epävarmuudelta. 

Tämä harmittaa Jutta Urpilaisen puolesta, sillä suurten puolueiden ehdokkaista hän on ehdottomasti paras. Jos jotain lohtua haetaan, niin ehdokasvalinnassa Keskusta oli - jälleen kerran - suurin munaaja. Sieltä ei virallista ehdokasta saatu edes aikaan ja umpi-kepulainen Olli Rehnkin kieltäytyi kunniasta saada edustaa Keskustaa. Puoleen alamäki jatkaa jyrkkenemistään.

Olli Rehn oli ehdokaslistojen kärkinimi muutama vuosi sitten, kun Niinistön lasikengille alettiin ensimmäisen kerran sovittaa uutta omistajaa. Tällöin Rehn nähtiin juuri päivänpoiltiikan ulkopuolelta tulevana maltillisena ehdokkaana. Valitettavasti sen jälkeen muuttuivat kaksi asiaa, Keskustapuolue ja Suomi. Nyt Rehnin maltillinen linja näyttää Kekkos-slovakian viimeiseltä jäänteeltä ja ehdokas jää pimentoon muiden taakse. Tuolla linjalla ei saada kerättyä oikein mitään ryhmittymää ehdokkaan taakse.

Näissä vaaleissa haetaan eri puolilta "Ahtisaarta". Ehdokasta pyritään tuomaan huomion keskikentän ulkopuolelta ja maineeltaan puhtaan ehdokkaan toivotaan keräävän taakseen ne, jotka eivät politiikasta juuri välitä, mutta ovat kiinnostuneita äänestämään. Sekä Rehn, Urpilainen että Stubbo oli kaavailtu tällaisiksi yllättäjiksi. Rehnistä ajoi aika ohi, Stubb ei osannut ottaa osaansa ja Urpilaisen startin munasi puolue. Nähtäväksi jää, kuka näistä nousee sunnuntaina kärkeen. 

Suurin mysteeri on Jussi Halla-aho. Kaikki blogin lukijat tietävät, etten ole turhaan sympatiseerannut Perussuomalaisten politiikkaa tai edustajia, mutta Halla-aho on todellla esiintynyt edukseen. Hän on pitänyt läpi kampanjan oman linjansa ja tuonut esiin rohkeasti mielipiteitä, myös kaikkein vaikeimmista aiheista. 

Hänen esiintymisensä ei ehkä ole sliipattua ja värikästä, mutta sanojen sisältö on teräksenkovaa. Veikkaan Halla-ahoa ehdottomasti toiselle kierrokselle, koska suora ratkaisuihin pyrkivä linja ja vakaa esiintyminen tuovat ehdokkaan taakse kannatusta. Monille Halla-aho on se vaihtoehto, jota kukaan muu ei tarjoa. Halla-ahon ongelma on menneisyyden painolasti, jota on vaikea karistaa selästä. Mutta täytyy muistaa, että vanhojen äärioikeistoaikojen jälkeen Halla-aho on noussut eduskunnan puhemieheksi ja hoitanut tehtävänsä vailla moitteen sijaa. 

Valitettavasti on myös tunnustettava, että Halla-aho on joutunut kampanjan ajan kovemman maalittamisen kohteeksi kuin kukaan muu. Nolostuin kun MTV:n tentissä kyseltiin Riikka Purran vanhoista teksteistä ja siitä, kuinka presidentti siihen reagoisi. Selkeä piikki Halla-ahon suuntaan. Samaa olisi voitu kysyä vaikka Päivi Räsäsen vihapuhe syytteisiin.

Halla-aho tulee olemaan vaa'ankieli toiselle kierrokselle. Jos hän pääsee toiseksi ehdokkaaksi, hän tulee saamaan vastaansa enemmän protestiääniä kuin kukaan muu. Ja jos toisen kierroksen kombo on riittävän hankala, se pudottaa myös toisen kierroksen äänestysintoa. Tiedän jopa itsestäni, että tietyllä yhdistelmällä jätän äänestämättä toisella kierroksella, koska lopputulos olisi minulle aivan yhdentekevä.

Demokratian pienin yksikkö on yksi ääni

Kannustan ja kehoitan jokaista äänioikeutettua äänestämään sunnuntaina. Edustuksellisen demokratian pienin yksikkö on yksi ääni ja sunnuntaina jokainen ääni ratkaisee. Emme tule näkemään ratkaisua ensimmäisellä kierroksella, koska ehdokasasettelu on niin monipuolinen ja mielenkiintoinen, että äänet hajaantuvat moneen suuntaan. Presidentinvaali on Suomen vaaleista kaikkein jännittävin, sillä siinä äänestetään suoraan ihmistä, persoonaa ja tehtävää. Kättemme tulokset näkyvät seuraavat kuusi vuotta.

Oman ehdokkaani olen valinnut jo aikaa sitten. Tentit ja haastattelut eivät ole mielipiteeseeni vaikuttaneet ja olenkin turvallisin mielin seurannut ehdokkaan esiintymistä. Toivon totta kai, että ääneni kantaa, ainakin toiselle kierrokselle.