Lyhyt katsaus radiomaailmaan (ja vähän podcasteihin)

Kuva luotu tekoälyn avulla

 Heti kärkeen on heitettävä tähän julkiseen päiväkirjaan merkintä itselle. Tänään sain kotona ensimmäisen kerran muikkarin siitä, että en ole juonut riittävästi olutta. Tällaista ei minun aikuisiällä ole tapahtunut vielä kertaakaan (toiseen suuntaan ehkä jokusen kerran...). 

Mutta asiaan. 

En ole aikoihin kirjoittanut mitään radiosta. Olen jo vuosia sitten tunnustautunut radion ikuiseksi rakastajaksi, eikä se lempi sammu, vaikka kanavat vaihtuu ja suosikit muuttuu. Radiosta olen tänne blogiinkin jorissut aina säännöllisin väliajoin, milloin kehuakseni, milloin haukkuakseni, milloin ihan vaan nostalgiamielessä. 

Henkilökohtaisessa radioelämässä viime vuosien suurin murhe on kiistatta ollut Aamulypsyn originaalien juontajien siirtyminen aamuaalloilta podcast-tuotantoihin. Se vei hetkeksi vahvasti tuuliajolle, kun jouduin hakemaan korvilleni uuden suosikkikodin. Uuden Aamulypsyn juontajatiimi ei vain minulle toimi. Kemia on vahvasti muovisen tuntuinen ja jutut jotenkin väsyneitä tai teennäisiä. Juontajista yksikään ei vetoa minuun oikein millään tasolla. Siksi jouduin valitettavasti heittämään vanhan ja koetun lypsy-rakkauden luiskaan. En ole alun testin jälkeen kuunnellut temu-lypsyä minuuttiakaan.

Uusi koti löytyi jopa hieman yllättäen YleX:n aamusta, jonka PPP-tiimin sopivan sairaat ja oikeasti hauskat jutut osuvat omaan kieroon huumorihermoon täydellisesti. Ohjelmassa viehättää aitous, juontajien keskinäinen kemia ja yhteisöllisyys. PPP on rakentanut vuosien aikana ympärilleen Pitsulien uskollisen joukon, jonka kanssa myös kommunikoidaan läpi lähetyksen. Se tekee ohjelmasta dynaamisen ja oikealla sykkeellä ei-staattisen. Juontajat myös pistävät itsensä totaalisesti likoon paljastamalla elämäänsä jopa myötähäpeään valuvalle tasolle. Ohjelma on rehellinen ja kulkee eteenpäin. Kolmikolla kuulostaa olevan studiossa keskenään hauskaa ja hommaa tehdään muustakin kuin kuukausipalkasta. Poikelus, Pehkonen ja Parikka muodostavat yhden niistä juontajatiimeistä, joista tullaan puhumaan vielä tulevaisuudessa jonkin sortin legendoina.

Erikoista ohjelmassa on, että se tulee Ylen vanhoilliseksi koetusta tallista. Vaikka Yleä pidetään taantumuksen mekkana, on sillä puolensa. Etenkin radioaalloilla Yle on vuosia pitänyt lähetyslinjansa melko vapaasti rönsyilevänä ja juontajille sallitaan reilusti liikkumavaraa. YleX:n aamua selkeästi tuotetaan fiksusti juontajia kuunnellen ja melko vahvatkin inspiraatiot sallien. Ja onhan Jenni Poikelus aivan kiistaton ykköstähti tämän päivän radiossa. 

Olen hieman ihmeissäni siitä, että jumittaudun YleX:n pariin. Sehän on tunnetusti entisen nuorisokanava Mafian perillinen suorassa polvessa. Eli ohjelmiston pitäisi kai olla enemmän nuorisolle suunnattua (ja itse alan olla melko kaukana mistään nuoreksi viittaavasta). Veikkaan kuitenkin, että prime timen, eli aamun, kuuntelijakaarti kerääntyy PPP:n sanan äärelle monista sukupolvista ja ikähaitari kuuntelijoissa on hyvinkin laaja. 

Kun PPP loppuu kymmeneltä vaihdan itse vielä tunniksi Radio Rockin Korporaation pariin. Juontajakolmikko on tuttua metallista laatua ja Nanna Bhosen tulo trion vakijäseneksi on kypsyttänyt tason vielä savuisemmaksi ja oikealla kypsyydellä marinoiduksi. Korporaation kiistaton vahvuus on erikoisten ja kiinnostavien vieraiden löytäminen sekä käsittely. Haastattelussa pyörii perus-julkkis-ringin ulkopuolisia tyyppejä, joihin kiinnostaa tutustua ja joiden haastatteluja kuuntelen monesti jälkikäteenkin. Tässä on hyvä esimerkki siitä, että ei mennä sitä helpointa tietä.

Kuva luotu tekoälyn avulla

Prime on aamussa, mutta kehitystä on tapahtunut sen jälkeen

Aamu on edelleen radioiden kulta-aikaa. Sen huomaa siitä, että laadun painopiste on kuuden ja yhdentoista välillä. Aamulla radiota edelleen kuunnellaan eniten ja aamun kuuntelijoista kilpaillaan eniten. Radion suurimmat tähdet myös edelleen löytyvät aamutunneilta. Aamun jälkeen taso laskee edelleen luvattoman paljon, vaikka juuri suurin tason nousu on tapahtunut aamun jälkeisessä ajassa. 

Radio Suomi on tilastojen mukaan edelleen Suomen kuunnelluin kanava ja huitelee omissa lukemissaan. Tämä johtuu sukupolvikokemuksesta. Radio Suomi on sen kansanosan kanava, joka viettää päivät kotona ja pitää radiota auki aamusta iltaan. Ehkä on oikeutettua sanoa Radio Suomen olevan maan suurin äänen muodostama taustamatto. Lisäksi Radio Suomi on luultavasti monilla työpaikoilla kompromissikanava, koska se ei juuri seinätapetista eroa. Joskus epätoivon hetkinä olen kokeillut myös Radio Suomen aamun tarjontaa ja ei se kyllä minulle antanut yhtään mitään (ehkä jännetupintulehduksen, kun kanavanvalitsinta piti pyörittää niin kiivaasti, että löytäisin jotain muuta).

Kaupallisella puolella Radio Nova ottaa kaulaa SuomiPop:iin ja syystä. SuomiPop:sta on tullut väsynyt, kehityshaluton ja pliisu. Sama tauti vaivaa koko Sanomien radiokenttää. Sanomat rynnisti aikoinaan radiomarkkinoille suurin toivein ja isoin pyssyin. Syntyi Aamulypsy, Korporaatio ja uudet, erilaiset teemakanavat. Kehitys jämähti kuitenkin vuosien myötä sellaiselle "hyvä kasi miinus"-tasolle, josta se ei tunnu kehittyvän mihinkään. Kanavilta puuttuvat vetovoimaiset tähdet, samaistuttavat tiimit sekä kyky uudistua ja uudistaa. Iso kanavaperhe nojaa liikaa brändiin ja Sanoma-sateenvarjoon, jossa radio on vain yksi osa kaupallista alustaperhettä. Tällä hetkellä kanavaperheen parasta antia ovat ilman juontajia toimivat genrekanavat (ja näistä etenkin Country - iso plussa!!)

Minun vinkkini Sanomille (ja puhun totta kai erittäin pienen osakkeenomistajan äänellä) on, että tuolla pääomalla ja näkyvyydellä ei kannata tehdä "ihan ok"-tason tuotantoa. Radion tekemisessä pitää olla kunnianhimoa, halua muuntua ja tehdä asiat joka päivä paremmin. Veikkaan, että nykyisen laimeuden takana on kehityshaluttomuus radion tuottamisessa ja tyytyminen tietylle tasolle. Porukalta ei vaadita enempää, joten perisuomalaiseen tyyliin tyydytään "vanhaan hyvään". Tuotannot ovat helppoja ja yksinkertaisia tyyliin "kysytäänpä kuulijoilta, mitä kuuluu - tänne voi nyt soittaa ja kertoa, miten menee". Ihan helvetin tylsää ja mielikuvituksetonta. Juontajisto on koottu vähän kuin HIFK:n lätkätiimi tällä kaudella - nimitasolla hyvä, mutta viisikkopeli tökkii. Lisää kunnianhimoa tekemiseen ja kovempi vaatimustaso yläkerrasta, niin homma alkaa taas haastaa Baueria uudella tavalla.

Vaikka itse en Novaa kuuntele aamuisin kuin aseella uhattuna, arvostan todella paljon Novan iltapäivää. Esko Eerikäisen ja Suvi Hartlinin muodostama iltapäiväpari on parasta, mitä radiot ovat viime vuosina tuottaneet. Ei-niin-haluttuun iltapäivän slottiin on löydetty kaksikko, jonka keskinäinen kemia toimii harvinaisen luontevasti ja jutut ovat hauskoja pyrkimättä olemaan tahallisesti hauskoja. Novan iltapäivää kuunnellessa tulee se radion kuuntelun tärkein tunne "olet yhtenä jäsenenä juontajien ja sinun muodostamassa kahvipöydässä". Tuo mielikuva on klisee ja vanha, mutta edelleen se tärkein, jonka taikavoima alkoi minulla Kiss FM:n Aamutiimin myötä. Henkka Hyppönen ja Jenni Pääskysaari muodostivat minulle ensimmäisen virtuaalisen kahvihetken, johon pääsin etäjäsenenä mukaan. Tuota fiilistä on monella kanavalla haettu ja yritetty - ja myös komeasti epäonnistuttu. Uskallan väittää, että Radion Novan iltapäivä on oman slottinsa kiistaton kuningas.

Radio Novan toinen huippuveto on saada Veronica Verho takaisin kolmen vuoden tauon jälkeen radioon. VV on ehdottomasti radiotyyppi ja soolojuontajana omaa luokkaansa. On eri asia tehdä radiota yksin kuin osana tiimiä. Tiimissä rakennetaan kahvipöytää ja soolona juontajan tehtävä on pitää homma kasassa yksin vailla tukea. Ja soolojuontajan ääneltä vaaditaan vielä enemmän kuuntelijamyönteisyyttä kuin tiimin jäseneltä. Ja Veronica Verholla on juuri oikean tyyppinen ääni ja nuotti, että sitä jaksaa kuunnella ilman muita sivuhahmoja. 

Kuva luotu tekoälyn avulla

Paikallisradiot jäivät podcastien ja Youtuben jalkoihin

Keskisuomalainen on koettanut luoda uutta paikallisradiokulttuuria maakuntiin. Valitettavasti aikeet ovat jääneet vaatimattomiksi. Paikallisilla aineksilla ei mahdottomiin ole pystytty ja "maakuntien Sanoma" jää isoveljestään jälkeen. Viimeinen niitti on yhdistää paikallisradiot yli maakuntarajojen yhdeksi tuotteeksi ja kuunteluttaa Karjalainen Sykettä Etelä-Karjalassa. Jos tehdään paikallista, tehdään oikeasti paikallista. Radio talsii samaa tietä kuin maakuntalehdet, joissa paikallista on pelkästään mainoslause. 

Edelleen uskon, että paikalliselle radiolle on kysyntää ja sille riittäisi kuuntelijoita. Radio on hyvä väline mainoksille ja paikallinen radio tukisi totta kai paikallista liiketoimintaa. Mutta paikallisuuden pitää olla aitoa, juontajien paikkakuntalaisia ja juttujen kertoa siltä alueelta, mitä kanava edustaa. 

Radiokanavissa kilpailu on kovaa ja kovenee koko ajan. Kaupallisella puolella mainostilasta kamppailevat verkon mainosalustat ja somekanavat, kuten Youtube ja Tiktok. Ohjelmien kuuntelijaksi ei ole yksinkertaista sitouttaa ketään. Radiolla homma alkaa alusta joka aamu. Jotta saat kuuntelijan palaamaan takaisin aalloille huomenna, on tänään onnistuttava sataprosenttisesti. Hankalaa on myös uudistua ja luoda uutta. Nyt useimmat radiolähetykset jo striimataan, että pelkän äänen kaveriksi saataisiin kuulijoiden toivomaa elävää kuvaa. Pelkkä ääni ei enää tyydytä isoa osaa yleisöstä. 

Podcast-tuotannot hajoavat turhan monelle alustalle

Radio kilpailee verissäpäin myös laatuaan nostavien podcast-ohjelmien kanssa. Podien teko on kehittynyt, ammattimaistunut ja myös löytänyt kuulijoita koko ajan enemmän. Kotimaisten podien tuotanto on kerännyt joukkoonsa kaikenlaisia itseoppineita juontajia ja sitten ihan alan kovimpia ammattilaisia. Nykyisin voi jo hyvin sanoa, ettet ole mediakentällä oikein mitään, ellet juonna vähintään yhtä podcastia. 

Kuuntelen podcasteja jonkin verran. Ongelma kuuntelussa on tuotantojen hajaantuminen turhan monelle maksulliselle alustalle. Ymmärrän maksullisuuden, koska ammattimainen tuotanto vaatii rahaa ja lahjakkuudesta sekä tehdystä työstä on myös pystyttävä tienaamaan, jos joku siitä kerran maksaa. Kuuntelijan kannalta probleema tulee siitä, että maksullisia alustoja on liikaa ja kaikkien tilaaminen käy keskituloisen ihmisen budjetin päälle. On pakko tehdä valintoja ja jättää jotain kuuntelematta.

Toivon, että jollain aikavälillä eri tuotantoyhtiöiden tuotteet ajetaan saman sovelluksen alle ja hommasta selviäisi yhdellä kuukausimaksulla (vaikka sitten vähän isommalla). Tällöin homma toimisi vähän kuin äänikirjojen kanssa - eri kustantamoiden tuotteet löytyvät käytännössä kaikista äänikirjapalveluista, ja aina maksullisina. Tällä hetkellä podcast-alustat kannibalisoivat toisiaan ja kuuntelijoiden määrä per ohjelma voisi olla suurempikin. 

Itse tykkään Ylen puolella Vikistä ja Köpistä. Herrat ovat radioalalla jo veteraaniksi luettavia, mutta jutut vain paranevat ajan myötä. Tykkään Vikin ja Köpin tavasta vääntää tavallisesta epätavallista ja vetää ohjelmaa jotenkin pitkänpuoleisena stand up -showna. Lisäksi ohjelmassa pyörii pääparin ohella lisämausteena sivuhahmoja, kuten älykkökuvaaja Oskari ja Johannes Mollberg. Kemia possen välillä on välitön ja rento. Viki ja Köpi on meillä lisäksi sukupolvet ylittävä fanituksen kohde. Samaa sontaa kuuntelee kaikki.

Toinen podcast-nosto (tämäkin Yleltä) on Gogin kantabaari. Gogin vahvuus on kyky olla ohjelmassaan yhtä aikaa juontaja ja vieras. Hän pistää itsensä täysillä peliin ja ottaa keskusteluun osaa häpeämättä omilla kokemuksillaan. Lisäksi ohjelmassa vieraat heitetään ulos omalta epämukavuusalueeltaan pelaamalla pelejä, joiden henki taiteilee myötähäpeän kapealla rajalla. Monta kertaa ohjelmaa kuunnellessa mietin, etten ikinä voisi osallistua sellaisiin peleihin. 

Gogi on huippuesimerkki onnistuneesta tuotannosta. Vieraat on valittu siten, että he ovat kiinnostavia yksin, mutta yhdistettynä toiseen vieraaseen, dynamiikka ottaa hauskan twistin. 

Kolmas podcast nosto on Esko Eerikäisen Sunnuntaibrunssi (Radio Nova). Vuosien mittaan Eskosta on tullut kovan luokan radioammattilainen ja pitkissä syvähaastatteluissa Eerikäinen pääsee käyttämään omaa sympaattista persoonansa täysillä hyväksi. Sunnuntaibrunssissa Esko saa vieraistaan irti aivan eri lailla kuin kankeissa "mitä kuuluu-kukkuluuruu"-kyselyissä. Ohjelma muistuttaa hyvällä tavalla jopa Tuija Pehkosen legendaarisia vanhoja haastatteluohjelmia. 

Kuva luotu tekoälyn avulla

Radio voi hyvin ja kuuluu kauas

Vaikka maailma muuttuu ja ihmisten ajasta käytävä kamppailu kovenee, pysyy radio vahvasti elossa. Se vaatii uudistumista, kunnianhimoa ja halua menestyä. Kotimaisen radion taso paranee, kun aalloille saadaan juuri alan omia tähtiä ja uusia kiinnostavia juontajia. Itse mediaa ei tarvitse keksiä uudelleen - ääneen perustuva informaatio riittää samalla tavalla nyt kuin ennenkin. 

Suurin haaste radiolle ovat ihmisten muuttuneet vaatimukset. Pelkän äänen kaveriksi halutaan kuvaa, radio-ohjelmien pitää olla jollain tapaa yhteisöllisiä ja osallistavia. Ei ole radio-ohjelmaa tai -kanavaa, jolla ei olisi whatsapp-puhelinta tai chattia, joissa juontajat ja yleisö voivat käydä keskustelua.  Ja vähemmän alkaa olla niitäkään kanavia, joiden ohjelmia ei striimata. Se on nykyaikaa ja vastaa kysynnästä johtuvaan vaateeseen. 

Ei elä ilo Etelä-Karjalassa

Kuva luotu tekoälyn avulla

Viime aikojen yt- ja irtisanomispommit ovat osuneet täsmäohjuksen lailla rakkaaseen Etelä-Karjalaan. Pahimpana tuli eilen tieto hyvinvointialueen yt-neuvottelujen päättymisestä lähes neljänsadan työsuhteen loppumiseen. Luku itsessään on karmea ja kun tuo lisätään pari kuukautta aiemmin ilmoitettuun Kaukaan paperitehtaan kahdensadan irtisanotun päälle, voidaan helposti puhua Etelä-Karjalasta kriisimaakuntana. Olemme lyhyessä ajassa valuneet elinvoimaisesta ilon tyyssijasta kohti ankeaa ja valotonta tulevaisuutta. 

Nuo kaksi jätti-irtisanomista ovat luonteeltaan ja seurauksiltaan erilaiset, mutta kumpikin vaikuttaa koko maakuntaan ja sen asukkaisiin. Katson asiaa maakunnan asukkaana, hyvinvointialueen asiakkaana sekä ennen kaikkea yrittäjänä - ja ihan vaan ihmisenä. 

Huolimatta irtisanotun työpaikasta, työsuhteen laadusta tai asemasta organisaatiossa, on työn päättyminen aina kriisi. Olen kokenut sen oman työurani aikana useamman kerran ja useammasta eri syystä. Poispotkittuna ojasta ylösnousu vaatii voimaa, tukea ja vahvaa tahtoa. Ja voin sanoa, että yhtään ei lohduta sanonnat "kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu" tai "jokaisella on olemassa paikka jossain". Tunnen suurta sympatiaa heitä kohtaan, jotka nyt ovat työpaikkansa menettäneet. Olen seisonut tuossa samassa tilanteessa, eikä se ole mitenkään miellyttävää tai helppoa. Mielessä pyörii monta asiaa, joista harvat ovat toiveikkaita.

Kaukaan mukana häviää pala paikallishistoriaa

Kaukaan paperitehtaan lopettaminen oli puhtaasti omistajien tekemä bisnespäätös, jolle tuskin kukaan olisi voinut mitään. Talous noudattaa omia kylmiä periaatteitaan ja pörssiyhtiön logiikka on tuottaa omistajilleen voittoa inhimillisistä tappioista huolimatta. Jos paperi ei omistajan mielestä käy kaupaksi, on sitä turha tehdä. Valitettavasti yhden tehtaan tai koneen sulkemisen sijaan nyt puhutaan kokonaisen toimialan hiipumisesta. Suomen vientiteollisuus on vahvasti kulkenut eteenpäin puujaloilla paperikengissä ja olemme nojanneet vuosikymmenet siihen, että kotimainen paperi sekä paperiteollisuuden tuotteet ja koneet kannattelevat kokonaista kansakuntaa. Nyt alkaa olla toisin.

Maailma siirtyy paperinkulutuksessa seuraavaan vaiheeseen. Kaikenlaiset painotuotteet digitalisoituvat sellaista vauhtia, että länsimainen paperin käyttö vähenee. Sen lisäksi alalle tulee kilpailua alueilta, joissa raaka-aine on halvempaa ja markkinat lähempänä. Ei löydy enää uskottavaa selitystä sille, miksi paperi pitäisi laivata maailman ääristä markkinoille, jos vaihtoehtoja löytyy pienemmän kuljetusmatkan päästä.

Kaukaan paperitehtaan lakkauttaminen harmittaa, vaikka se bisnesmielessä olisi kuinka perusteltua. Se harmittaa niiden ihmisten puolesta, jotka siellä työskentelivät. Ainakaan tästä maakunnasta ei vastaavaa työpaikkaa pysty löytämään, jos löytää työpaikkaa ensinkään. Iso osa työttömäksi jääneistä edustaa vielä vaikeasti työllistettävää ihmisjoukkoa, jonka pohjakoulutus on heikko, työkokemus yksipuolinen, eikä ikärakennekaan palvele työmarkkinoiden ambitioita. 

Maakunnan asukkaana harmittavat menetetyt verotulot. Hyväpalkkaiset paperitehtaan työntekijät ovat maksaneet maakuntaan aimo kasan veroeuroja, joista jokainen on tullut vuosi vuodelta kovempaan tarpeeseen. Nyt tuo veropotti jää maksamatta ja entisistä nettomaksajista uhkaa tulla nettosaajia. 

Eikä paperitehtaan lopetus koske vain työntekijöitä. Se koskee myös pitkää listaa alihankkijoista, joiden työt ovat olleet kiinni tehtaasta. Irtisanottujen lisäksi työtä joutuu hakemaan lähes sama määrä muita. Heistä osa on pienyrittäjiä, joiden kohtalo on pahimmillaan naulata oman pajan ovet säppiin lopullisesti. 

Käykö Lappeenrannalle samalla tavalla kuin monille muille pienille paikkakunnille ennen sitä? Nuoret muuttavat työn perässä muualle ja vanhat jäävät märisemään vanhojen hyvien aikojen perään. 

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Hoiva ei lopu, vaikka väki vähenee

Suurempi uutispommi tuli tällä viikolla, kun Etelä-Karjalan hyvinvointialueen yt-neuvottelut ilmoitettiin päättyneiksi. Lopputulos on, että lähes neljäsataa työsuhdetta päättyy. Kyseessä on 7% leikkaus henkilöstömäärään alalla, jossa tarve tekijöille ja hoivatyölle on huutava. 

Uutisten perusteella hyvinvointialue joutuu karsimaan kuluja, koska rahoittaja, eli valtio, ei rahaa enempää anna. Sillä on tultava toimeen, mikä isosta kukkarosta meille almuina tippuu. Olen keskustellut näistä hyvinvointialueen leikkauksista monen ihmisen kanssa. On melko harvinaista, että paikallista johtoa ei kukaan tästä kriisistä syytä, vaan vika on ylempänä, aina Helsingissä saakka. Paikallinen johto on varmasti tehnyt parhaansa, että täällä pärjättäisiin, mutta mopolla ei mahdottomiin pystytä. Nyt on sitten vähennettävä väkeä.

Minua tämä huolettaa siksi, että olen palveluiden käyttäjä. Saanko jatkossa enää yhtä laadukkaita hoitopalveluita kuin ennen? Missä kuosissa minua hoitava henkilöstö on, jos he joutuvat tekemään työnsä 7% kovemmalla kiireellä. Tunnettu fakta nimittäin on, että hoidettavien määrä tai hoidon tarpeen määrä ei tipu seitsemää prosenttia, vaikka tekijöitä olisi vähemmän. 

Tuosta tulee seuraava huolen aihe. Kuinka jäljelle jäävä henkilöstö jaksaa, jos heidän hartioilleen isketään lisää kuormaa, kun entisessäkin on kestämistä? Kuinka paljon tulemme ensi vuonna näkemään burnoutista johtuvia sairaslomia, kun porukka edelleen koettaa tuottaa samalla sykkeellä palveluja kuin tähänkin saakka, vaikka hoitohenkilökunta on vedetty alle minimin? Jotenkin on vaikea uskoa ihan noin kovaan sisäiseen tehostamiseen ilman palveluvajetta.

Ja sitten se suurin huolen aihe. Jokainen meistä tajuaa, että nyt leikataan siksi, että poliittinen tuuli puhaltaa oikealta. Seuraavissa vaaleissa tuuli todennäköisesti tulee kääntymään vahvasti vasemmalle, jolloin nyt tehtyjä töllöntöitä paikataan urakalla. Kun nyt annamme kenkää osaavalle ja työhaluiselle henkilöstölle, mistä löydämme tilalle uusia, kun sen tarve tulee (siis kun, ei jos)? Menetämme nyt irtisanottujen mukana valtavasti osaamista ja työhalua. Onko oikeasti olemassa toiveuni, että nämä ihmiset jäävät odottamaan tälle alueelle parempia aikoja? Tuskin on. 

Suuri osa ainakin nuoremmista muuttaa pois Etelä-Karjalasta ja osa vaihtaa jopa alaa. Silloin koko Suomi menettää jotain. Hoidolle, hoivalle ja sairaanhoidolle on tulevina vuosina entistä kovempi tarve ja tuo tarve ei täyty ilman tekijöitä. Emme tule saamaan tänne vastaavia osaajia ainakaan täysimääräisesti.

Sen lisäksi osa nyt hoitoalalle koulutetuista tulee vaihtamaan alaa. Onko järkevää kouluttaa osaavia hoitajia, jotka pakotetaan uudelleenkouluttautumaan. Valtio menettää osaamisen ja koulutuksen kustannusten kautta melkoisen potin. Ei kuulosta fiksulta.

Voisin kuvitella, että monet nyt hyvinvointialueelta irtisanotuksi tulevat kokevat olevansa petettyjä. Joukossa on paljon nuoria, joille vielä viisi vuotta sitten vannottiin, että jos tälle alalle kouluttaudut, eivät työt lopu ikinä. Kuka lopulta käänsi takkinsa ja teki heistä työttömiä?

Maakunnan vetovoima, ostovoima ja elinvoima hiipuvat

Kaikki irtisanotut ovat pois maakunnallisesta ostovoimasta. Heidän verotulonsa jäävät syntymättä ja heidän osuutensa yhteisten asioiden rahoittamisesta jää toteutumatta. Tulevien vuosien massiiviset urheilupaikkahankkeet sekä yleinen kustannusten nousu huutaisivat jokaista mukaan talkoisiin. Nyt kun rahoitusosuus veronmaksajissa kapenee, kasvaa meidän muiden vastuu samalla määrällä. Tai sitten kriittisiä hankkeita joudutaan taas lykkäämään - tällä kertaa siksi, että maksajia ei ole tarpeeksi.

Ja kun töitä ei ole, ei synny myöskään lisäarvoa, jonka voi siirtää kulutukseen. Tämä tulee koskemaan osaltaan myös minua. Pelkästään irtisanotuissa on varmasti mukana omia asiakkaitani, joiden on turha kuvitella käyttävän kutistuvaa rahapottiaan hyvinvointiin, joka ei ole pakollista. Nämä voidaan laskea suoraan tappioksi. Sen lisäksi lisääntyvä kiire luultavasti uuvuttaa loput työntekijät niin, että itsestä huolehtiminen voi jäädä taka-alalle (vaikka tarve ei häviäkään). 

Tällaiset negatiiviset uutiset lopettavat rahan kiertämisen muiltakin. Ihmiset vetäytyvät poteroon odottamaan parempia aikoja ja raha ei löydä tietään kulutukseen. Se on totta kai tavallaan viisasta, mutta toimii vastoin modernin palveluyhteiskunnan periaatteita. Tämän päivän elämä perustuu siihen, että jokainen kuluttaa, jotta raha kiertää ja yhteiskunta elää. 

Pitkässä juoksussa koko maakunnan vetovoima vähenee. Kun teollisuuden niittaamat tukijalat sortuvat, ei maakunta kiinnosta investoijia. Tuottava teollisuus pyörittää aina perässään joukkoa alihankkijoita sekä myös uusia innovaatioita. Teollisuus on tuotannon lisäksi myös hyvä maaperä synnyttämään uusia liiketoimintavirtoja, jotka omalta osaltaan ruokkivat uuden rahan syntyä. Jos hautomo kuolee, ei synny uusia poikasiakaan.

Ja kun vetovoima hiipuu, hiipuu myös elinvoima. Lappeenrannalla voi hyvin olla edessä Imatran kohtalo. Työpaikkoja ei ole, jolloin työhaluiset muuttavat uusille seuduille rahan perässä. Asuntomarkkinat hiipuvat kysynnän puutteeseen, jolloin yksityisten tekemien investointien arvo valuu hiekkaan. Minunkin pelkona on, että tätä vauhtia kodin arvo alkaa laskea vakuusarvon alle. Sen jälkeen teemme asunnon myymällä vain tappiota. Kun kyseessä on elämäni suurin investointi, uhkakuva kieltämättä pelottaa.

Minä olen totta kai vielä onnellisessa asemassa. Pyöritän yritystä, joka ainakin tällä hetkellä tuottaa elannon. Sen lisäksi toimin alalla, jonka toiminnan voisin helposti käynnistää missä tahansa. Mutta en haluaisi vaihtaa maakuntaa. Rakkaaksi muodostunut Etelä-Karjala on ollut lapsille hyvä ja turvallinen paikka kasvaa. Täällä ihmiset ovat vielä sen verran maalaisia, että junantuomakin tuntee olonsa kotoisaksi. Ja onhan meillä täällä rikas historia ja kaunis luonto ympärillä. Mielellään täällä asuu. 

En näe tulevaa vuotta kovinkaan toiveikkaana. Mikäli Etelä-Karjalaan ei saada jostain tukea, jolla uutta liiketoimintaa saadaan käyntiin, ei täällä ilo juuri tulevina vuosina loisku. Me tarvitsemme apua, että saamme synnytettyä niitä hallituksen lupaamia uusia työpaikkoja. Tarvitsemme tukea sekä nyt työttömäksi jääneille ihmisille että heille, jotka voisivat noita ihmisiä työllistää. Tarvitsemme talouden apustartteria, että pääsemme pahimman yli kasvattamaan jotain uutta, jonka avulla voimme selvitä nyt tehdyistä rajuista toimenpiteistä. 

Nyt tarvitaan myös maakunnan poliittisilta päättäjiltä heräämistä. On muuten erittäin mielenkiintoinen sattuma, että rajuimmat leikkaukset maakuntaan tehdään juuri silloin, kun kahden suurimman oikeistopuolueen eduskuntaryhmän puheenjohtajat tulevat maakunnan sisältä. Kuinka voi olla mahdollista, että he sallivat omien potkimisen? Vai onko oikeistopuolueiden suoraselkäisyys niin jäykkää, että annetaan mieluummin hakata omia, ettei tartte kylillä selitellä. Olisiko sittenkin aika vanhalle kunnon siltarumpupolitiikalle?

Pakkorauha Ukrainaan

Kuva luotu tekoälyn avulla

Palataanpa syntymäpäivätunnelmista takaisin karuun arkeen ja poliittiseen todellisuuteen. Viime viikolla paljastui, että Yhdysvallat on sorvannut 28-kohtaista rauhansopimusta, jonka avulla Ukrainan ja Venäjän välinen sota saataisiin viimein loppumaan. Sota itsessään käy kohti neljännen vuoden loppua ja luultavasti molemmat osapuolet ovat kypsiä solmimaan rauhan. Ongelmana on osapuolten totaalisen erilainen näkemys sodanjälkeisestä ajasta. 

Rauhansuunnitelma on laadittu yhteistyössä Venäjän kanssa - unohtaen sekä EU että Ukraina

Viimeisin rauhansuunnitelma paljastui uutistoimisto Axioksen kautta. Sen mukaan Yhdysvallat on neuvotellut Venäjän viranomaisten kanssa 28-kohtaisesta rauhansuunnitelmasta, jonka päämääränä olisi sekä lopettaa Ukrainan sota että saada myös vakaammat sotilas- ja talouspoliittiset olot koko Eurooppaan. 

Hämmennystä asiassa on aiheuttanut se, että rauhansuunnitelman alkutaipaleella on unohdettu sekä EU että Ukraina. Jos koko Eurooppaa koskevia rauhanehtoja lähdetään kasaamaan, olisi varmaan syytä kuunnella myös EU:n mielipiteitä ja toiveita. Ja Ukraina sodan toisena osapuolena - sekä hyökkäyksen kohteena - olisi ehdottomasti tasaveroinen kumppani jo alkutaipaleella. Toki kyseessä on vasta luonnos, jota ei virallisesti ole edes esitelty, vaan pelkästään "vuodettu" tahallisesti julkisuuteen. Mielenkiintoistat on se, että taustatyö on tehty piilossa ja Yhdysvaltain sekä Venäjän kesken. Herää väkisin kysymys, kuinka paljon Yhdysvallat tekee myyräntyötä Venäjän hyväksi taustalla.

Lehtitietojen mukaan sopimuksen pääkohdat ja rauhanehdot ovat (vahvasti suoristettuna):

- Sota loppuu ja Ukrainan itsenäisyys vahvistetaan.

- Sopimuksen myötä syntyy hyökkäämättömyyssopimus Venäjän ja Ukrainan välille sekä myös Venäjän ja Euroopan (tai Naton) välille. Kaikki kolmenkymmenen vuoden aikaiset epäselvyydet (mm. rajakiistat ja sotilaalliset uhkakuvat) tulisivat tällä samalla sopimuksella ratkaistuksi.

- Ukrainan Nato-jäsenyys ei olisi sopimuksen myötä enää mahdollinen. Tämä tulisi myös kirjata perustuslakiin niin, ettei jäsenyys olisi mahdollista edes myöhemmin.

- Vastavuoroisesti Ukrainalle tarjotaan turvatakuut, joiden laajuus ja mekanismi vaihtelevat eri lähteissä. Kyseessä lienee kuitenkin Naton viidettä artiklaa muistuttava lauseke. Sekin on epäselvää, seisooko turvatakuiden takana Nato, EU vai joku muu. Jotenkin vähän yllättää se, että YK on hampaattomana jätetty pois koko prosessista.

- Ukrainan asevoimien koko rajataan 600.000 henkilöön. Tähän verrokkina, että Suomen armeijan sodan ajan vahvuus on karvan alle 300.000 henkilöä ja reservissä on noin 870 000 henkilöä. Ukrainan väkiluku on kuitenkin lähes 7-kertainen Suomeen verrattuna (41 miljoonaa). 

- Naton joukkoja ei sijoitettaisi Ukrainaan, mutta ilmavoimia (Eurooppalaisista maista) sijoitettaisiin Puolaan.

- Venäjä saisi alueluovutuksia Ukrainalta. Alueiden koko ja tarkemmat rajaukset puuttuvat tai ainakin tiedot vaihtelevat lähteittäin. Ilmeisesti sopimuksessa puhutaan ainakin nyt jo miehitetystä Donbassin alueesta.

- Venäjän kielen ja Venäjän ortodoksisen kirkon asema virallistetaan Ukrainassa.

- Ukrainan jälleenrakennukseen sijoitetaan 100 miljardia dollaria Venäjän jäädytetyistä varoista. Sen lisäksi EU sitoutuu investoimaan Ukrainan jälleenrakennukseen toiset 100 miljardia. Investointien tuotoista Yhdysvallat saisi 50%.

- Venäjälle taataan pääsy takaisin maailman talouteen, muun muassa pakotteiden purku sekä G8-jäsenyys.

Yhdysvaltalaisittain tehty Venäjä-myönteinen ehdotus

Edelleenkin kyse on vasta luonnoksesta ja sen ensimmäisestä vaiheesta ja suunnitelmiin on otettu kantaa vasta epävirallisesti. Mutta vahvasti tässä haisee Venäjän nuoleskelu ja houkuttelu rauhaan - sekä vastavuoroisesti Ukrainan käden vääntäminen pakkorauhaan ja alueluovutuksiin. Suurin osa ehdoista on täysin Venäjän näkökulmasta kirjoitettu ja suurimpana kärsijänä myös sodan jälkeen olisi Ukraina.

Yhdysvalloilla, tai myöskään EU:lla, ei ole Venäjän suuntaan juurikaan enempää kynsiä pakottaa sitä rauhaan. Taloudelliset sanktiot on vedetty niin pitkälle kuin mahdollista ja enempään ei pystytä. Eikä edes EU:n sisäinen kuri ole niin hyvä, että pakotteet olisivat veden- tai ruplanpitävät. Tavaraa Euroopan Unionin alueelta valuu Venäjälle edelleen ja osa Euroopan maista käy joko julkista tai salaista polttoainekauppaa itäisen naapurin kanssa. Valitettavasti vain mallioppilas Suomi kurjistaa omia olojaan ja huolehtii pakotteiden 100% toteutumisesta. Tämän jäljet näkyvät täällä kaakossa melko karuina.

Ukrainan suuntaan vääntömomenttia on enemmän. Ukrainan talous ja sotavoimien liike perustuu puhtaasti Yhdysvaltojen sekä EU:n antamaan rahalliseen ja aseelliseen apuun. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että jos aselastit jäävät saapumatta, loppuu rintamalta liike ja edessä on pakkoluovutus. Yhdysvallat tietää tämän, eikä pelkää käyttää sitä hyväkseen. Jo nyt on ehditty väläytellä vaihtoehtoa, että Yhdysvallat rajaa aseapua, mikäli rauhansopimus ei herätä kiinnostusta. 

Rauhanehdot ovat erittäin kovat ja epäedulliset, kun ajatellaan, että Ukraina on sotaan täysin syytön. Sopimuksen henki on se, että sotaan on kaksissamiehin lähdetty, eikä tässä enää syyllisiä kaivata, vaan pelkästään Lahtista ja konekivääriä. Tässä tuoksahtaa vahva kyykyttämisen henki. Ukraina on helpompi pakottaa rauhaan ja on ilmeisen selvää, että Venäjän talous kestää sotaa pidempään kuin kukaan asiantuntija osasi etukäteen laskea. Putinin pakottaminen rauhaan voisi olla mahdoton tehtävä jopa Trumpille.

Yhdysvaltain osalta sopimus on herkullinen. Se saisi Ukrainaan tehtyjen investointien tuotoista puolet. Ja sen lisäksi sillä on erilliset sopimukset maan raaka-ainevarojen hyödyntämisestä. Tässä on syytä muistaa, että Yhdysvallat on sodan kestäessä ollut Ukrainan suurin rahallinen ja aseellinen tukija. On oikeutettua, että se saa sijoittamalleen "pääomalle" myös tuottoa sodan jälkeen. Ja rahan lisäksi Ukrainan tulee olemaan erittäin suuressa kiitollisuudenvelassa Atlantin yli. 

Kiina, talous ja Kiinan talous

Rauhaa aletaan neljännen sotavuoden lähestyessä loppuaan kaivata kiivaasti. Molemmat osapuolet lienevät jo ylikypsiä veivaamaan samalla rintamalinjalla edestakaisin. Ukrainan siviiliväestön sietokyky on ylittänyt inhimilliset rajat jo moneen kertaan, eikä rintamalle ole enää lähettää samalla tavalla uutta henkilöstöä korvaamaan kaatuneita. Ja yhtä väsyneitä lienevät sotilaat rintaman vastapuolella. Venäläisten sotilaiden into sotia rintamalla on ollut kyseenalaista koko sodan ajan, eikä uutta miehistöä tunnuta saavan paikalle edes pakottamalla. Jossain vaiheessa sodasta tulee Putinille vakava sisäpoliittinen ongelma, jonka hallinta olisi mahdotonta. Ulkoministeri Lavrovin mystinen katoaminen kielii, että jopa sisäpiirin välit rakoilevat. Se voisi hyvin merkitä hallinnollista kaaosta diktatuurissa.

Rauhaan ajaa myös se, että viitteitä Kiinan ja Venäjän lähentymisestä on ollut näkyvissä. Kiinan talous heiluu pienessä kriisiaallokossa. Euroopan sekä Yhdysvaltojen markkinoiden hiipuessa sitä alkaa kiinnostaa myös Venäjältä tuleva raha. Miljarditaloutta on pakko pyörittää ja kauppaa on temu-roskalla päästävä käymään. Sen vuoksi talous ajaa Kiinaa ja Venäjää toistensa syliin.

Euroopalle sodan loppuminen olisi piristysruiske, jota yhteistalous tarvitsee kiihkeämmin kuin aikoihin. Rahan liike on Suomen lisäksi heikentynyt myös keski-Euroopan massatalouksissa, joten parinsadan miljardin investointiaalto Ukrainaan olisi enemmän kuin tarpeen. Rauhan myötä teollisuuden ja tuotannon pyörät saataisiin pyörimään jopa Suomessa vilkkaammin. Iso investointi valmiiksi maksetulla rahalla pyöräyttää markkinoita läpi Euroopan, aina pohjolassa saakka.

Sen lisäksi rajojen avaaminen itään kasvattaisi kauppaa ja investointeja Venäjän suuntaan, mikä olisi toinen suoraan rahasuoneen iskevä ruisku. Idealistit sanovat, ettei Venäjään voi luottaa tai investoida, koska se oli sodan syypää ja muutenkin epäluotettava kumppani. Monien suuryritysten kassaa kiristää edelleen se, kuinka ne ajettiin pois Venäjän markkinoilta ja taakse jäi pitkä rivi saatavia. Mutta rahan liike ei kuuntele ideologiaa. Raha menee sinne, missä sille on koti. Venäjän talous tulee imemään itseensä länsirahaa samalla sekunnilla kun markkinat avautuvat. Talous ja tilaisuus on aivan liian suuri hylättäväksi.

Ja sama pätee Suomeen. Vaikka itsekin olen vakaasti sitä mieltä, että itärajan saisi muurata lopullisesti umpeen, tulevat markkinavoimat kampeamaan rajan auki heti, kun rauha on solmittu. Kaakkois-Suomessa rahaa ja rajaa kaivataan kipeämmin kuin missään muualla Suomessa. Meille jokainen ostoseuro tulisi tarpeeseen, koska viime vuosien alamäki on niin jyrkkä, että herkimpiä hirvittää. 

Tuleeko Ukrainaan rauha?

Tulee se, mutta ei tällä sopimuksella, ellei ehtoja sorvata paremmin myös sodan toista osapuolta kuulevaksi. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että Ukraina on demokratia - toisin kuin Venäjä. Ukrainan kansa, eivätkä sen päättäjät, taivu pakkorauhaan. Luulen, että siellä sotatie pysyy valittuna niin kauan, kunnes Venäjän syyllisyys sotaan todetaan ja rauhanehdot ovat sen mukaiset. Ja tätä linjaa tukee myös EU. Vaikka Yhdysvallat uhoaa rahahanojen sulkemisella, on EU:lla tarpeeksi vääntömomenttia pitää sota tasapuolisena.

En myöskään usko, että Yhdysvaltojen tyyli toimia rauhanpakottajana olisi tässä konfliktissa paras mahdollinen. Luulen, että pakkorauhan tiellä seisoo Ukrainan lisäksi myös Eurooopan Unioni sekä myös Nato. Vaikka Yhdysvallat pitää Natoa omana leikkikalunaan, on siinä mukana (onneksi) myös muita valtaelementtejä. Rauhansopimuksen henki - ja ylipäätään Yhdysvaltojen nykyisen johdon tyyli - kielii vahvasti siitä, että Yhdysvallat pyrkii jollain aikajänteellä eroon koko transatlanttisesta yhteistyöstä. Kaikki viime vuosien toimenpiteet ovat tähdänneet jonkinlaiseen isolaatioon ja itsehallintaan, jossa Yhdysvallat rakentaa muurin ympärilleen ja pyrkii hallitsemaan liikettä maahan ja maasta ulos täysin omista lähtökohdistaan katsoen. Tällainen isolaatio saattoi toimia 1930-luvun vähemmän globaalissa maailmassa, mutta ei enää nykyisin. 

En kokonaan tuomitse tätä nyt esitettyä suunnitelmaa. Siinä on todella hyviäkin elementtejä ja erityisen hyvää on aktiivinen pyrkimys saada rauha aikaan. Ja koska kyseessä on todellakin vasta luonnos ja esitys, voi lopputulos olla alkuperäistä paljon parempi. Maailmanhistorian fakta on, että jokainen sota loppuu joskus. 

Tämän olen oppinut ensimmäisessä viidessäkymmenessä vuodessa - 50's sarja, finaali

 

Lapsena meistä jokainen on tyhjä taulu, johon merkintöjä tekevät vanhemmat, ystävät, koulu, rakkaudet sekä ylipäätään maailma. Meistä jokainen muotoutuu laisekseen ajan myötä. Kahta samanlaista ihmistä ei ole – eikä Luojan kiitos tule. Persoonallisuus tekee meistä kiehtovia ja kiinnostavia.

Elämä ei ole lineaarinen polku paikasta A paikkaan B. Eikä kukaan pääse maaliin joutumatta välillä eksyksiin. Elämän suola - sekä kaikki muuta mausteet - on sen epätäydellisyydessä. Elämänjano syntyy halusta nähdä enemmän ja kokea lisää. Elämä on liikettä, jonka perustana ovat oppiminen, epäonnistuminen sekä niiden asioiden löytäminen, joista emme osanneet edes haaveilla.

Helppo elämä ei ole tavoittelemisen arvoista

Janan syntymästä kuolemaan tulisi olla unelmakartta, jota luemme ja jolla etenemme rastilta toiselle. Tarkoitus ei ole saada kaikkia unelmiaan toteutettua, vaan välillä pettyä, kärsiä ja löytää reittejä, joille emme olisi omin voimin päätyneet koskaan. Elämä vailla sattumia ja epätodennäköisyyksiä on turvattua, helppoa – ja tylsää. Jos ei luota välillä onneen, tuuriin, sattumaan ja hulluihin arvauksiin, ei päädy mihinkään. Jos mietin omaa elämääni tähän saakka, en ilman onnellisia sattumuksia olisi päätynyt lähellekään siihen, missä tänään olen. Sitä en osaa sanoa, olisiko elämä ollut enemmän tai vähemmän onnellista – erilaista ainakin.

Liian helppo elämä ei ole tavoittelemisen arvoista. En usko, että olisin onnellinen tilanteessa, jossa voisin hankkia sormia napsauttamalla mitä tahansa mieleni sattuu halajamaan. Unelmien toteuttamisen tulee vaatia työtä, jota niiden eteen tehdään. Vain silloin saavutus tuntuu merkitykselliseltä ja palkkiolta nähdystä vaivasta. Ihminen ei tule onnelliseksi, jos asiat saa ilmaiseksi tai valmiiksi annettuna. Tyydytys tulee tekemisestä, saavuttamisesta ja itsensä päihittämisestä.

Kontrastit luovat merkityksen. 

Elämässä tulee olla hetkiä, jotka voi luokitella hyviksi – mutta yhtä lailla hetkiä, jotka ovat huonoja. Tarvitsemme rypemistä, että osaisimme arvostaa hyviä hetkiä ja niiden tuomaa onnellisuutta. Elämän tulee sisältää epäonnistumisia, että osaisimme antaa riittävästi arvoa onnistumiselle. Suurin lahja elämässä on mahdollisuus epäonnistua ja sitä kautta oppia enemmän. Siloteltu tie vailla karikoita tai kuoppia ei tee ihmiselle hyvää.

Samalla tavoin hyvä elämä vaatii nöyryyttä ja röyhkeyttä. Kaksi toistensa vastakohtaa, jotka kuitenkin ovat yhtä tärkeitä. Pitää osata olla riittävän nöyrä sille, että ymmärtää olevansa vajavainen. Pitää osata nöyrtyä oppimaan, kun elämä antaa hankalia hetkiä, joista on vaikeaa nousta. Mutta siihen nöyryyteen ei saa jäädä makaamaan. Jos lopetamme yrittämisen ja jäämme paikallemme makaamaan, loppuu liike. Liikkeen loppuminen tuhkaa unelmat ja saa ihmisen sammaloitumaan. Unelmaton ihminen polkee paikallaan vailla päämääriä ja tavoitteita.

Ilman röyhkeyttä ja itsekkyyttä ei tämän päivän maailmassa valitettavasti pärjää. Elämme itsekkyyden ja egoismin aikaa. Jos kaadut maahan, ei kukaan tule auttamaan, ellet osaa pyytää apua ja pyri nousemaan itse. Sukupolveni suurin ongelma tuntuu olevan se, että olemme tottuneet makaamaan maassa ja kuvittelemme Suomi oy:n tulevan pelastamaan. Nyt on opittava hoitamaan asiat itse itselleen. Vieläkin rakastan sitä Suomea, jossa olen kasvanut, mutta surullisesti näen sen lipuvan pala kerrallaan pois. Kaikki muuttuu. Enkä toivo lapsilleni sellaista entistä Suomea, koska sitä emme tule näkemään. Lapsilleni toivon, että he oppivat selviytyjiksi taistelemaan omasta tilastaan ja asemastaan. Että he oppivat hyväksymään sen, että tarvittava apu löytyy aina peilistä.

Minä sain helpon elämän – jopa liian helpon. Ympärilläni oli käsiä auttamassa ja pitämässä huolta. Lapsena minuun jättivät jälkensä vanhemmat, isovanhemmat, sukulaiset ja ystävät. Kasvun myötä elämänpiiriini on tullut ihmisiä, joista jokaisesta olen valtavan kiitollinen. En usko ansainneeni heistä kaikkia elämääni, joten on pakko osata olla kiitollinen. Perhe ja ystävät ovat kallein omaisuuteni.

Minulla kesti liian kauan oppia selviytymään ja pitämään itsestäni huolta. Sain liian hyvät eväät elämältä, enkä oppinut siihen, että omasta tilastaan pitää osata taistella ja pyrkiä eteenpäin. Livuin aalloilla kaarnalaivan lailla antaen sen johdatella elämää eteenpäin. Helppo elämä teki laiskaksi ja sai lopettamaan yrittämisen.

Elämä opettaa selviytymään

Tässä suhteessa elämä onneksi korjaa. Jossain vaiheessa oli pakko oppia seisomaan omilla jaloillaan. Nyt väitän tekeväni vähintään oman osuuteni siitä, että täkäläinen yhteiskunta pyörii ja jatkaa kulkuaan eteenpäin. Vanhana yhteiskuntatieteilijänä tunnen syvää yhteiskuntavastuuta. Näen sen eri tavalla kuin ennen, mutta silti meistä jokaisella on tehtävänsä suomalaisen yhteiskunnan rattaana.

Olen nyt viisikymmentävuotiaana onnellisempi kuin koskaan. Olen sitä sen vuoksi, että minulla on unelmia, joita tavoitella. Olen onnellinen, koska ymmärrän, että elämässä ei saa mitään ilmaiseksi ja elämän suurin tunne tulee siitä, että tavoitteet vaativat työtä ja tekeminen itsessään on yhtä suuri nautinto kuin päämäärän saavuttaminen.

Tällä hetkellä teen töitä vain itselleni. Juuri nyt se on tila, jossa viihdyn parhaiten. Saan tehdä mitä haluan, milloin haluan ja niin paljon kuin haluan. Kaikki kätteni kautta kulkenut työ muuntuu jollain tavoin varallisuudeksi – joko henkiseksi tai taloudelliseksi. En tee töitä ilmaiseksi. Työelämän lisäksi sama pätee myös kaikkeen omaan tekemiseen. Kun kirjoitan tätä, on kello noin kuusi aamulla ja pystyn käyttämään aikani kirjoittamiseen. Se aika on jostain pois, mutta katson sen sijoitukseksi, joka kannattaa tehdä.

Suurin löytöni aikuisessa elämässä ovat nämä näppäimet. Kirjoittaminen avasi minulle tien ilmaista itseäni ja luoda jotain. Kun kyvyt ovat noin ylipäätään rajalliset, on käytettävä hyväksi niitä, joita omaa. Alussa kirjoittaminen oli lähes puhtaasti itseterapiaa. Pystyin siirtämään itseni paperille ja näkemään kaiken ulkopuolisen silmin. Mutta kun pahin terapian tarve oli purettu, huomasin voivani tuottaa tekstiä myös muiden iloksi. Toivon totta kai, että blogin tekstit ovat antaneet iloa muillekin kuin itselleni (ja äidille). Näille sivuille on purettu omasta elämästä melkoisia kimpaleita, jotka muuten olisivat takertuneet sielun poimuihin ja jääneet sinne kivettymään.

Vanhemmuus on elämäni suurin ilo

Tänä päivänä minun tauluuni piirtävät eniten lapset. Heissä näkee tulevaisuuden ja heiltä saa oppia asioita, jotka saattaisivat jäädä itselle vieraaksi. Arvostan jokaisen ihmisen valitsemaa elämäntapaa. Kenenkään ei ole pakko tehdä lapsia, eikä sellaista normia pidä luoda pakolla tai huomaamattaan. Vanhemmuus on henkilökohtainen valinta ja on yhtä arvokasta haluta lapsia tai olla haluamatta. Vapaaehtoinen tai tahtomaton lapsettomuus on valintana yhtä arvokas kuin valinta tehdä lapsia.

Minulle lapset ovat olleet ja ovat edelleen suurin asia maailmassa. Heidän syntymänsä, kasvu, kasvukivut sekä muuntuminen pienestä kohti isompaa ja lopulta aikuisuutta. Lasten antama oppi vanhemmilleen on sellaista, jota ei voi lukea kirjoista tai oppia muuten kuin elämällä "the hard way". Lapset kasvattavat vanhempiaan vähintään saman verran kuin me vanhemmat kasvatamme lapsia. Kaikista maailman lapsista perheeseeni ovat osuneet kolme parasta. Ei ole minun ansiotani, että he ovat oppineet selviytyjiksi. Olen vain koettanut omalta osaltani antaa eväät, että he oppisivat asiat itse ja kasvaisivat itsenäisiksi yksiköiksi ja kantavat vastuunsa. Olen onnellinen myös siinä, että rinnalla on kumppani, joka tätä vastuuta on jakamassa ja kantaa siitä oman osansa.

Lapset myös pakottavat elämään niin, että huominen on mahdollinen. Jätämme tämän maapallon yhtenä päivänä heidän käsiinsä ja se tarkoittaa samalla vastuuta siitä, ettemme voi elää kuin huomista ei olisi. Maapallo on meidän jokaisen perintö eteenpäin. Enkä tosiaan koe, että olisimme hoitaneet tuota perintöä niin hyvin kuin olisi pitänyt. Tunnen jonkinlaista sukupolvihäpeää siitä, kuinka huonosti olemme hoitaneet ensinnäkin suomalaista yhteiskuntaa ja toisaalta myös koko maapallon hyvinvointia. Vanhempiemme ja etenkin isovanhempiemme luomaa maata ei tunnista enää samaksi kuin ennen. Koko hyvinvointivaltio on pakkopurkamisen edessä ja taloudellisesti heilumme konkurssin rajamailla. Valtion infrastruktuuri murenee pala kerrallaan ja taannumme kovaa vauhtia pohjolan bulgariaksi.

Meiltä puuttuvat unelmat, visio ja suunta. Olemme jääneet itkemään Nokian ja paperitehtaiden perään ja lopettaneet yrittämisen. Tarvitaan rohkeutta löytää uusia menestystarinoita. Tällä hetkellä rahan liike on loppunut ja maamme on jollain tavalla tuuliajolla. Hylkäämme paniikissa heikot ja puramme järjestelmän, josta vanhempamme olivat ylpeitä ja joka pala palata rakennettiin vahvaksi.

Maamme ja koko ympäröivä maailma muuttuvat nopeammin kuin ehdimme sitihen sopeutua. Suomalainen luottamusyhteiskunta jää auttamatta vanhanaikaiseksi, koska ihmisten välinen luottamus on syöpynyt. Jokainen haluaa huolehtia vain itsestään, jolloin halukkuus yhteisvastuuseen on pientä. Meillä lopuillakin loppuu usko yhteiseen hyvään, kun näemme liikaa sitä, että luottamustamme käytetään väärin. Etenkin yrittäjänä koen, ettei ole minun vastuullani kantaa vastuuta systeemin hyväksikäyttäjistä.

Epätäydellisyys on lahja

Vieläkin koetan terävöittää arvojani kirkkaammiksi. En ole viiteenkymmeneen vuoteen oppinut täydelliseksi, mutta olen oppinut arvostamaan omaa vajavaisuuttani. Rosot, uurteet ja epätasaisuudet ovat kauniimpi lopputulos kuin pelkkä siloteltu kuori vailla yhtään säröä. Elämä on helpompaa, kun antaa itselleen luvan olla myös epätäydellinen ja epäonnistua. Suurin lahja, jonka olen saanut aikuisiällä, on kyky luopua häpeästä ja täydellisyyden tavoittelusta. Meillä tavallisen epätäydellisillä ihmisillä käsi ei purista mailaa ihan niin kovaa, eikä luistimen nauhat ole koskaan liian kireällä.

Suurin tunteeni aamulla herätessä on kiitollisuus. Jo tässä iässä voi todeta, että elämästä tuli parempaa kuin mihin olisi itse pystynyt. Yksin en olisi saanut tätä kaikkea, mutta jostain syystä elämässäni on ollut ihmisiä – sekä myös onnea. Olen saanut elämältä enemmän kuin olen ansainnut ja vuosien hiomisen myötä tauluuni ovat piirtyneet kauniit viivat. En ole tehnyt tarpeeksi, mutta olen tehnyt riittävästi.

Kiitollisuuden lisäksi minussa on uteliaisuus. Näen elämässä myös tästä eteenpäin enemmän mahdollisuuksia kuin menetettyjä tilaisuuksia. On asioita, jotka kiinnostavat. On haaveita, jotka haluan toteuttaa ja unelmia, joiden eteen olen valmis tekemään töitä.

Keski-ikä on hyvä ikä

On jännä tunne seisoa keskellä omaa elämäänsä. En missään nimessä haikaile nuoruuteen. En osannut elää sitä ensimmäisellä kerralla, joten toisesta yrityksestä tuskin tulisi sen parempi. En myöskään ajattele elämän pituutta tästä eteenpäin. Pitkä ikä itsessään ei ole oleellinen tavoite. Suurempaa on löytää nautinto niistä päivistä, joita saa elää – olipa niitä millainen määrä tahansa.

Katson pöydällä olevaa Seikon rannekelloa. Se täytti tänä vuonna 25 vuotta. Annoin kellon isälleni 50-vuotislahjaksi. En silloin osannut kuvitella, että isälläni olisi enää 15 vuotta elämää jäljellä. Yhtä vähän pystyin kuvittelemaan itseäni hänen ikäisenään. Nyt pystyn sentään näkemään itseni viisikymppisenä, lähes aikuisena. Ja toivon, että sekä tuon kellon että itseni tarina jatkuu seuraavat 25 vuotta ja olen täällä vielä kirjoittamassa näitä tarinoita silloinkin.

Kiitos tähän astinen elämäni – matka on ollut hieno

Tuulilasista tuijottaa synkkä tulevaisuus - 50's sarja osa 4

 

Jos eilen seurattiin elämää taaksepäin, suuntamme tänään katseen tuulilasista kohti tulevaisuutta. Elämässä on ylipäätään fiksumpaa katsoa enemmän eteen- kuin taaksepäin. Tällaisessa vedenjakajaiässä ei mieti pelkästään mennyttä aikaa, vaan tekee suunnitelmia ja varautumisia jo tulevaan myöhäis-keski-ikään ja jopa suloiseen vanhuuteen saakka (milloin ikinä se koittaakaan). Olen riittävän vanha ymmärtämään, ettei aikaa elämiseen ole loputtomasti, mutta myös riittävän viisas tajuamaan, että tulevaan kannattaa varautua ajoissa, ettei se yllätä niin kuin jäinen tie Etelä-Suomen autoilijat joka talvi.

Olen moneen kertaan kirjoittanut sukupolveani uhkaavasta synkästä vanhuudesta. Koko hyvinvointivaltion idea romuttuu rahapulaan ja luottamuksen puutteeseen. Samalla kun valtion kassa kuivaa, loppuu nuoremmilta into koko yhteisvastuun ylläpitoon. Jokainen haluaa huolehtia pelkästään itsestään. Menneiden sukupolvien kasaamat turvaverkot puretaan köysi kerrallaan ja jäljelle jää kasa kauniita muistoja. Tulevaisuuden suosituimpia sanontoja tulee olemaan ”muistatteko, kun tämäkin hoidettiin verovaroin?”

Minua huolettaa turvaton vanhuus. Jos asiat ovat huonosti jo nyt, ne tuskin menevät parempaan suuntaan seuraavassa 25 vuodessa. Kuka minusta huolehtii, jos sairastun, menetän muistini ja vanhenen? Keneen voin luottaa siinä, että saan ihmisarvoisen loppuelämän?

Vastaus on – en kehenkään, paitsi itseeni. Maailmassa pitäisi tapahtua suuria muutoksia, että tulisin vanhana löytämään auttavan käden tai huolehtivan käsiparin. Mahdollisia skenaarioita näen kaksi erilaista. Joko teemme paluun vanhaan, hyvään aikaan, jolloin useampi sukupolvi asui samassa ja lapset pitivät huolta vanhemmistaan.

Toinen visio on, että kaikki hoiva siirtyy julkiselta puolelta itse hoidettavaksi ja -maksettavaksi. Julkinen puoli puretaan pois ja eri toiminnoista ottavat vastuun markkinavetoiset toimijat. Silloin hyvästelemme nykyisen julkisen turvaverkkomallin kokonaan ja siirrymme rahastojen ja vakuutusyhtiöiden kylmiin kapitalistisiin käsiin. Terveydenhuollosta huolehtii yksilöllinen terveysvakuutus ja vanhuuden turvasta rahastosidonnaiset eläkevakuutukset sekä käänteinen asuntolaina.

Jälkimmäinen vaatii rahaa - omaa rahaa - paljon rahaa. Säästöjä pitäisi saada kasaan työuran aikana niin, että rasite kuukautta kohden ei olisi kohtuuton. Säästöjen tulisi myös olla tuottavia. Nykyisissä keikkuvissa osakemarkkinoissa ei turvattua sijoitus-strategiaa ole olemassakaan – on vain kohtalaisia arvauksia. Kääntöpuolena pitäisi totta kai olla myös verokuorman keveneminen. Jos veromarkkoja pajatson lailla syövä hyvinvointimylly puretaan, ei veronkeruun pitäisi olla enää nykyisenkaltaista.

Ja tämän vuoksi minun sukupolveni tulee olemaan syvällä pissassa. Meidän aikana verokuorma tai eläkemaksujen vaatima rasitus ei kevene. Veroeurot menevät nykyisen mallin saattohoitoon ja eläkerahoja tarvitaan, että saadaan edellinen (ja myös sitä edellinen) sukupolvi hoidettua kunnialla loppukaarteesta ulos. Me siis maksamme saamatta mitään vastineeksi.

Meistä seuraavat pystyvät jo säästämään jossain vaiheessa paremmin. He ovat tästä ongelmasta tietoisempia ja osaavat laittaa rahaa sivuun aiemmin. Nykynuoriso aloittaa rahastosäästämisen ja osakesijoittamisen työuran alkuvuosista. Tällöin kertymä ennen vanhuutta on isompi. Ja jossain vaiheessa myös vero- sekä eläkekuorma kevenevät, jolloin säästöjen määrää on mahdollista kasvattaa. Hyvä heille.

Tässä verovaroin tuotetuissa palveluissa ihmettelen nyt ja aina samaa asiaa. Miten oli mahdollista, että isovanhempieni aikana oli rahaa rakentaa koko suomalainen infra. Silloin tehtiin valtava määrä tieverkosta, jota nyt ei ole varaa edes korjata kuntoon. Silloin oli rahaa rakentaa julkiset rakennukset (sairaalat, koulut, vanhainkodit yms.), joita nyt ei ole varaa pitää yllä. Silloin pystytettiin ja kehitettiin lisää hyvinvointivaltion tukiverkkoa, jota nyt on rahapulassa pakko purkaa. JA tämä kaikki pienemmällä väestömäärällä, pienemmällä veroprosentilla ja heikkotuottoisemmilla menetelmillä. Ettekö te koskaan mieti muka samaa?

Tulevaisuuden uhkana huumeet ja niiden mukanaan tuomat lieveilmiöt

Toinen seikka, josta olen vähintään yhtä huolissani kuin omasta turvattomasta vanhuudestani, ovat huumeet ja niiden mukanaan tuoma negatiivinen infra. Pössy, piri, hepo, koksu ja muut kivat megapäihteet ovat olleet ihmiskunnan riesana aikojen alusta saakka, eikä niissä sinällään ole mitään uutta. Ongelma jo nyt on huumeiden käytön normalisointi, ihannointi sekä ongelman valuminen marginaalista keskiluokkaan. Keskiluokan kivat kokkelibileet yökerhoissa eivät ole hauska asia, eikä huumeissa ole olemassa viihdekäyttöä. Narkkaamisen kutsuminen viihdekäytöksi on pelkkää huonoa selittelyä orastavalle addiktiolle.

Huumeissa minua huolettaa se, että keskiluokan lisäksi huumeista ovat kiinnostuneet yhä nuoremmat ja yhä aikaisemmin. Sitä mukaa kun saatavuus paranee, hinnat halpenevat ja ostaminen helpottaa, tarttuu peukkukoukkuun nuoria ja jopa lapsia. Pahoinvointi pakottaa sekoittamaan pään ja keinoksi käy mikä tahansa kadulta löytyvä. Eikä huumeetkaan ole enää mitään luonnonjohdannaisia yrttejä, vaan uusia teknohuumeita, joiden koukuttavuus on eri luokkaa kuin höpöheinän. Ja mitä syvempi koukku sitä vaikeampaa on lapsia riistää sen kourista pois. Menetämme huumeille yhä suuremman osan muutenkin vähenevästä nuorisosta. Jokainen menetetty nuori on tragedia yksilönä, mutta se kaikki on pois myös tuottavuudesta.

Eikä ongelma ole vain käyttäjissä. Suurempi ongelma on huumeiden mukanaan tuoma rikollisuus ja lieveilmiöt. Ongelmat tulevat ulos varjoista meidän jokaisen keskelle. Näemme käyttäjiä ja joudumme uhreiksi, kun ainetta janoava narkomaani varastaa pyörän, kukkaron tai kaupoista tavaraa. Emme enää voi sanoa, että huumeista tietämätön olisi turvassa. Vaara uhkaa jollain tasolla kaikkia meitä.

Pienenevä Suomi

Suomalaiset ovat maapallon mittakaavassa erittäin pieni populaatio. Meitä on täällä kuusi miljoonaa ihmistä ja joka vuosi lehdet ilmoittavat syntyvyyden laskusta. Synnytyssairaaloita laitetaan käytön puutteessa kiinni, koska synnyttäjiä ei ole. Kansamme kutistuu kovaa vauhtia. Lasten tekeminen, vanhemmuus ja kasvatusvastuu kiinnostaa yhä harvempia. Vanhemmuudessa nähdään enemmän haittoja ja uhkia kuin hyötyjä ja iloa. Vanhemmuus ei ole enää velvollisuus. Nuoren ihmisen ennakkoasetus ei ole enää se, että hän jatkaa sukuaan. Vanhemmuus on tasa-arvoinen valinta ei-vanhemmuuden kanssa.

Valitettavasti se tarkoittaa samalla sitä, että tulevaisuudessa maatamme on rakentamassa koko ajan harveneva joukko. Ilman lapsia ei Suomella ole tulevaisuutta. Kaikkea ei voi jättää aina muiden hoidettavaksi. Näin pienessä ihmisjoukossa jo parin sukupolven lapsettomuus vähentää väestömäärää kriittisesti. Tunnen tämän omakohtaisesti. Omalla sukunimelläni varustettuja ihmisiä on Suomessa vain 51 kappaletta. Ja minun sukupolveni jatkuvuus tällä nimellä on hyvin harvoissa langoissa. Voi olla, että lasteni jälkeen ei sukunimi enää jatku, vaan jää pelkästään tekstiksi hautakiviin. Isossa mittakaavassa tämä sama tapahtuu koko maalle, jos ei jotain muutosta tehdä aktiivisesti.

Populaation harveneminen tarkoittaa, että vastuuta kantavia hartioita on entistä vähemmän. Pienemmässä määrässä ihmisiä on entistä vähemmän heitä, jotka pitävät huolta minun sukupolvestani, kun olemme oikeasti vanhoja. Pienemmässä määrässä ihmisiä on vähemmän poliiseja, jotka huolehtivat meidän kaikkien turvallisuudesta. Ja pienemmässä määrässä kansalaisia on vähemmän varusmiehiä, jotka muodostavat sodan ajan reservin. Joko tilanteen kamaluus alkaa valjeta?

Enkä ihmettele haluttomuutta lapsen tekoon ja vanhemmuuteen. Maailmantila ei varsinaisesti houkuttele jatkamaan sukua ja jättämään lapsia tällaisen maapallon tai vihamielisen yhteiskunnan uhreiksi. Sen vuoksi pitäisikin saada muutos ja luoda Suomesta paikka, johon lapsia on turvallista ja mielekästä tehdä. Ja ensimmäinen askel olisi tehdä Suomesta lapsimyönteisempi maa – ja ylipäätään ystävällisempi meille kaikille.

Kahtiajakautunut ja vihamielinen Suomi

Tämä oikeastaan liittyy tuohon edelliseen kappaleeseen. Näen kaikkein suurimpana uhkana tulevaisuuden Suomelle maamme jakautumisen ja eri tasoilla tapahtuvan voimakkaan polarisaation. Me kaivamme yhä syvempiä rajalinjoja ihmisten ja ihmisryhmien välille. Erilaiset ryhmittymät pyrkivät aktiivisesti saamaan aikaan ”me vastaan muut”-ajattelua. Eikä tämä jako ole vain kansalaisten ja maahanmuuttajien välillä tai vasemmiston ja oikeiston välille. Nämä linjat alkavat olla kliseitä, vaikka jatkavatkin elämää sukupolvesta toiseen.

Yhtä paljon tehdään kahtiajakoa tuloluokkien välille. Pienituloiset pitävät suurituloisia ahneina ja suurituloiset pienituloisia pummeina. Varallisuus itsessään jakaantuu ihmisten kesken epätasaisemmin kuin koskaan aiemmin ja sen lisäksi tuloeroja tasoittavia elementtejä poistetaan jatkuvasti. Suomen idea on ollut se, että jokaiselle taataan mahdollisuus hyvään elämään. Sen lisäksi on vielä jokaiselle kansalaiselle pyritty takaamaan mahdollisuus kouluttaa itsensä niin pitkälle kuin pää kestää. Silläkin tavoitellaan klassisten luokkaerojen häivyttämistä, kun jokainen on oman onnensa seppä ja torpparin pojastakin voidaan leipoa tohtori.

Suomen idea ei kaadu oikeasti rahan puutteeseen. Se kaatuu luottamuksen puutteeseen. Systeemille on tullut liikaa hyväksikäyttäjiä ja niitä, jotka eivät oikeasti tarvitse tukea. Heidän painostaan turvaverkko taipuu mutkalle ja murtuu. Ja hyväksikäyttäjät myös syövät luottamuksen järjestelmään. Maksajat eivät halua enää kustantaa muiden turvaverkon kustantamista, koska raha käytetään heidän mielestään väärin. Luottamuksen myötä menee halu kehittää ja ylläpitää koko järjestelmää.

Ja kahtiajakoa syntyy myös sukupuolten välille. Jo nyt on nähtävissä sitä, että vuosikymmeniä rakennettu sukupuolten tasa-arvo horjuu. Naisvihamieliset puheet ja teot lisääntyvät ja incel-kulttuurista kumpuava raivo löytää kannattajia joka puolelta. Nuoret miehet uskovat sokeasti toksisen maskuliinisuuden sanansaattajiin. Pahimmillaan ajatukset jatkuvat tekoina ja jopa henkirikoksina. Tämä ei todellakaan ole leikin asia.

Minua hämmästyttää, kuinka eripuraiseksi Suomi on muuttunut yhden sukupolven aikana. Vuosien ja vuosikymmenten tasa-arvotyö, heikompien arvostaminen, halu auttaa ja ymmärtää muita unohdetaan. Näemme uhkia joka paikassa ja puolustamme aggressiivisesti omaa suostumatta näkemään ulkopuolisia näkökulmia.

Meitä ei tapa se, että jäämme vanhuksina yksin, eikä meitä tapa huumeet, joita myydään lapsille. Meidät tappaa sisältä ja lopulta ulkoa se, ettemme tule toimeen toistemme kanssa. Jos emme ymmärrä, ettei meillä tässä kurjassa maailmassa ole muita kuin toisemme, ei tulevaisuudesta tule kovinkaan ruusuista kenellekään. Jos käytämme energiaa vihaan ja eriarvoisuuden luomiseen tai virheiden etsimiseen muista peilin sijaan, loppuu energia kokonaan.

Adolf Ehnrooth sanoi jo vuosikymmeniä sitten, että Suomi on hyvä maa elää ja sitä pitää puolustaa. Se on ollut sitä muutaman sukupolven ajan, mutta nyt aletaan olla rajoilla, jatkuuko maine enää entisenlaisena.

Jotain positiivista tulevaisuudesta

Tästä kirjoituksesta tuli vähän turhankin dystooppinen ja negatiivinen. Eikä se oikein sovi tähän juhlaviikon tunnelmaan. On tulevaisuudessa hyviäkin näkymiä. Olen itse valinnut tiekseni vanhemmuuden. Se on minulle selkeä valinta siksi, että minusta tätä maata tulee pitää elossa ja jatkaa eteenpäin. Uskon, että lapsissa on tulevaisuus ja uskon myös, että lapset tulevat olemaan meitä viisaampia tämän maan kannattelemisessa. Jossain aikajanassa he löytävät uudelleen konsensuksen ja vievät tätä maata eteenpäin yhteistuumin. Vastaiskuna nykyiselle lapsivastaisuudelle ja isiensä perseilylle lapset myös rakentavat tästä maasta lapsiystävällisen ja enemmän myös vanhemmuuteen kannustavan.

Toinen ilon aihe on ympäristötietoisuus ja halu kestävään kehitykseen. Oman sukupolveni suuri häpeä on maapallon ylikansoitus ja ylikulutus. Olemme tuhonneet maapallon luonnonvaroja ja samalla koko maapalloa enemmän kuin on ollut kestävää. Nyt arjen ympäristötietoisuus on kääntämässä pyörää toiseen suuntaan. Se tapahtuu hitaasti, mutta suunta on sentään oikea. Kierrätys ja kestävään kehitykseen tähtäävä tuotanto ovat hyviä merkkejä siitä, että ehkä seuraavat sukupolvet korjaavat sen, minkä me rikoimme.

Omalta kohdaltani suhtaudun tulevaisuuteen varovaisen luottavaisesti. On selvää, että tulevista vuosikymmenistä tulee vaikeita. Ei ole turvattua vanhuutta, mutta toisaalta on sentään töitä. Se on etelä-Karjalassa paljon moniin muihin verrattuna. Ja saan asua Suomessa, jossa elinolot ovat kuninkaalliset suurimpaan osaan maailmaa verrattuna. Meillä on ongelmamme, puutteemme ja selkeät uhkamme, mutta tänäänkin asiat ovat vielä keskivertoa paremmin.

Lohdullista on myös se, että suurin osa ongelmista on meidän itsemme ratkaistavissa. Jos opimme tulemaan paremmin toimeen keskenämme, voimme torjua myös populaation ulkopuolelta tulevat uhkat. Pitämällä huolta lapsistamme ja tekemällä Suomesta lapsiystävällisemmän, voimme taistella huumeiden tuomaa vaaraa ja kansakunnan kuolemaa vastaan. Työtä se vaatii, mutta on tämä maa pahemmastakin noussut.

Taustapeilistä näkyy mennyt elämä - juhlahaastattelu á la ChatGPT -50's sarja osa 3

 

Olen parinkin ystäväni kehotuksesta koettanut tutustua tekoälyn antamaan apuun keski-ikäisen ihmisen arjessa. Yhtään tekstiä en anna hyvän ystäväni ChatGPT:n kirjoittaa, enkä edes tarkistaa tai oikolukea omia kirjoituksiani. Mutta esimerkiksi hassujen kuvien luomisessa (kuten tuossa yllä näette) avustaja on kyllä yliveto.

Tykkään näissä tekoälysovelluksissa ystävällisestä ja kannustavasta äänensävystä. Ne ovat tavallaan kuin perhe, jota en koskaan saanut. Kaikki ideani ovat loistavia ja ajatuksiani kehutaan älykkäiksi ja erittäin jalostamiskelpoisiksi. Tekoäly ei koskaan halua tehdä asioita toisin tai paremmin, mutta antaa toki hienovaraisia vihjeitä, miten asioita voisi terävöittää.

Niinpä pyysin tällä kertaa tätä uutta kannustajaani luomaan minulle muutamia kysymyksiä ikään kuin juhlahaastattelun merkeissä. Tässä artikkelissa ruodin mennyttä elämääni aiempaa henkilökohtaisemmasta näkökulmasta.

”Hyvää iltaa ja lämpimästi tervetuloa juhlimaan Tonin viittäkymmentä vuotta – täyttä elämää, perhettä, ystäviä ja yrittäjyyttä. Ajattelimme, että näin juhlan kunniaksi voisi tehdä pienen aikamatkan – pysähtyä hetkeksi muistelemaan, nauramaan ja ehkä oppiakin jotain elämästä. Toni, otetaanpa siis pieni juhlahetken haastattelu”

(Tässä siis suora lainaus ChatGPT:n luomasta tekstistä)

1)         Kun katsot taaksepäin näihin viiteenkymmeneen vuoteen, mitkä hetket tai valinnat ovat olleet elämäsi käännekohtia?

Elämän käännekohdat voivat olla yhtä lailla käännöksiä oikeaan tai väärään. Olennaista on, että suunta muuttuu. Nuoruuden ajoin melko lailla automaattiohjauksella. Peruskoulun jälkeen en nähnyt itselleni muuta tietä kuin lukion, vaikka siitä eteenpäin kaikki olikin aika utuista.

Ylioppilasvuonna havahduin ensimmäistä kertaa siihen, miten kiehtova ympäröivä yhteiskunta on ja syttyi vahva halu opiskella yhteiskuntatieteitä. Se ei loppujen lopuksi ollut mikään random-valinta, jonka tein, kun en muuta keksinyt. Ala kiinnosti ja oppiminen kiehtoi, mutta en pystynyt jalostamaan saamia oppeja koskaan ammatiksi.

En kadu käytännössä hukkaan heitettyä yliopistotutkintoa. Se tutkinto johti muulla tavoin tietäni eteenpäin ja ilman sosiologian opintoja tuskin kirjoittelisin tätä blogiakaan. Onhan tässäkin ollut yhtenä pohjavireenä juuri yhteiskunta ja sen muuttuminen. Koulu opetti ajattelemaan kriittisesti, ottamaan kantaa ja luomaan mielipiteitä - sekä perustelemaan niitä.

Mitä tekisin nyt toisin? Olisin rohkeammin mukana opintojen aikaan erilaisissa vaikuttavissa elimissä ja järjestöissä, verkostoituisin ja etsisin samanhenkisiä ihmisiä ympärilleni. Pyrkisin töihin alalle, jossa tutkintoa voisi paremmin hyödyntää ja suuntaisin työelämän haut paremmin oikeaan osoitteeseen. Tällä viisaudella ja kokemuksella haluaisin olla joku kirjoittava politiikantoimittaja tai tietokirjailija tai vaikka kaupunginsosiologi. Ja toisaalta voisin hyvin olla yhteiskunnallisten aineiden opettaja. Uskon, että pystyisin siirtämään omaa kiinnostustani ympäröivään maailmaan myös eteenpäin nuorille.

Opiskelisin myös pidempään ja erilaisia ainevaihtoehtoja. Hyödyntäisin paremmin yliopiston tarjoamat vaihtoehdot opinnoissa ja omien aineiden lisäksi tutustuisin laajemmin muiden tiedenkuntien tarjontaan. Minua kiinnosti jo opiskeluaikana historia sekä kielet, mutta koska oli niin saatanan kiire päästä työelämään, jätin kaikki sivurönsyt tutkimatta.

Vihje nuorelle minälle olisi ”Älä kiirehdi työelämään, siellä ei loppujen lopuksi ole mitään mielenkiintoista”

Työelämässä tein nipun vääriä valintoja ensimmäiset kaksikymmentä vuotta. En ollut riittävän rohkea etsimään omaa paikkaani, vaan tyydyin tehtäviin, joita tarjottiin. En myöskään tarpeeksi ajoissa lopettanut sellaisia tehtäviä tai positioita, jotka eivät lopulta antaneet mitään, vaan pikemminkin veivät minuutta pois. Väsyin, vittuunnuin ja lopulta kyynistyin. En ollut oikein hyvä millään elämäni osa-alueella. Ilman perhettä ja turvallista henkilökohtaista elämää olisin luultavasti tuhonnut itseni jollain tapaa henkisesti tai jopa muuten. Se elämä ei sopinut minulle ja silti puskin sitä eteenpäin väkisin hampaat irvessä. Onneksi mukana oli sattumusta, joka ohjasi uuteen suuntaan ja pitkän vaelluksen jälkeen nykyiselle tielleni.

Vihje nuorelle minälle olisi ”lopeta ajoissa asiat, jotka enemmän vievät kuin antavat”

2)          Jos saisit viettää päivän täysin omalla tavallasi – ilman työpuheluita, sähköposteja tai aikatauluja – mitä tekisit?

Tähän kun vielä lisätään päivä ilman mitään kodinhoidollisia tehtäviä tai vastuita, niin johan kelpaisi. Varsinkin ruuhkavuosien rullatessa kiihkeimpinä, kaipasin paljon omaa aikaa. Olen aina ollut ihminen, joka viihtyy hyvin myös itsekseen vailla yhtään seuralaista. Lataudun omassa seurassa ja sosiaalinen patteri saa lisää virtaa hiljaisuudessa.

Jos tällainen päivä tulisi, niin aika unelmaa olisi viettää se laiskotellen, lukien, musiikkia kuunnellen ja kirjoittaen. Ja jos vielä paikankin saisi unelmapäivään valita, niin minulle kelpaisi joku keskisen Euroopan pieni alppikylä. Koti on aina maailman paras paikka – näin on pakko sanoa jo perhesovun takia – mutta tätä yhtä ainokaista unelmapäivääni voisin mielelläni viettää ihan vieraissa maisemissa.

Toinen varteenotettava vaihtoehto olisi viettää päivä vaeltaen luonnossa. Tämän syksyinen Ilomantsin minivaellus sytytti taas kipinän luonnossa liikkumiseen. Suosikkipaikkoja Suomessa ovat Patvinsuo ja ylipäätään Pohjois-Karjalan vaaramaisemat. Varmaan tietty kotiseuturakkaus puskee läpi.

Kirjat ja musiikki ovat kulkeneet matkassani läpi elämän. Täälläkin olen monesti kirjoittanut lukemisesta ja edelleen voin uppoutua hyvän kirjan pariin niin, etten näe enkä kuule mitään. Maku vaihtelee ja koetan lukea sekä faktaa että fiktiota sekaisin. Tietyt suosikkikirjailijat säilyvät ja niiden rinnalle tulee myös uusia. Tällä hetkellä fanitan Satu Rämöä (yhtä paljon persoonan kuin kirjojen takia), Max Seeckiä ja kestosuosikkeja Reijo Mäkeä (kesä-Vares kuuluu jokaiseen lomaan), Mika Waltaria ja tietenkin ah niin rakasta Juha Vuorista (jonka uusin juoppis on pöydällä tälläkin hetkellä).

Eli unelmapäivä menisi varmaan keski-ikäisen chillisti matalilla kierroksilla. Tuskin tekisin mitään kovinkaan tajunnanräjäyttävää tai shokeeraavaa. Kaipaan vieläkin viikonloppuja Uimaharjun rauhassa. Siellä oli tällainen chilli ja rento fiilis, jossa pystyi rauhoittumaan ja olemaan myös tekemättä mitään.

3)          Mitä yrittäjyys on opettanut sinulle – sekä työstä että itsestäsi

Ja heti kärkeen – minusta ei koskaan pitänyt tulla yrittäjää. Halusin aina turvallisen kuukausipalkkaisen, säännöllisen ja turvatun työn. Ehkä jopa salaa haaveilin virkamiesurasta, joka takaisi niin vahvan irtisanomissuojan, ettei sitä voinut liuotta pois edes alkoholilla. Mutta joo – tässä sitä ollaan yrittäjänä vetämässä paria firmaa ja mikään ei ole säännöllistä, ei työajat, ei palkka eikä tehtävät. Ja silti on maailman parasta.

Oikeasti yrittäminen sopii minulle. Se tarjoaa vapautta, jota ei muualta saa. Se antaa mahdollisuuden tehdä asiat tasan sillä tavalla kuin itse haluan ja luoda firmasta sen näköisen kuin itse sen päässäni visioin. Työn tekeminen muuntuu myös suoraan tuloksi itselle. Jos jonain päivänä ei työnteko kiinnosta, ei ole pakko tehdä – mutta eipä tule liksaakaan. Ja toisaalta taas, jos satun tarvitsemaan johonkin ylimääräisen satasen, on sen tekeminen omista käsistä kiinni. Vapaus ja vastuu samassa kukkarossa.

Yrittäminen on opettanut sietämään epävarmuutta. Kun tuloista ei ole takuuta, on pakko oppia luottamaan omaan tekemiseen. On myös opittava varautumaan siihen, ettei rahaa joka kuukausi tule samaa määrää. Joskus sitä tulee tonni ja joskus viisi. Pitkässä juoksussa meno tasoittuu. Oppii katsomaan asioita paremmin ennakkoon ja tekemään myös suunnitelmia.

Yrittäminen on myös vastuullisempaa kuin mikään työ, mitä olen tehnyt. Kun hommia tekee omalla nimellä ja naamalla, ei oikein saa epäonnistua. Yhtään työtä ei voi tehdä puolivillaisesti tai huolimattomasti, koska pelissä on omat rahat ja firman maine. Ja etenkin kun töitä tekee suhteellisen pienessä kaupungissa, ei mainettaan voi ryvettää. Se pakottaa tekemään hommat aina ”vimosen päälle ja vähän yli”.

Olen huomannut yrittämisen kautta venyväni työelämässä aivan erilaisiin mittoihin kuin palkkatöissä. Se kertoo siitä, että kun tekeminen on kivaa, ei tunteja lasketa tai työaikaa ehditä edes mittaamaan. Töitä tehdään silloin kun niitä on.

Uskon, että suomalaisen työn tuottavuutta saataisiin nostettua tekemällä siitä joustavampaa ja luomalla tekijälle mielekkäämpiä tavoitteita ja päämääriä. Omassa tekemisessäni kiehtoo edelleen se, että työllä on näkyvä päämäärä ja pystyn vaikuttamaan, miten sinne päämäärään pääsee. Etenkin suuremmissa organisaatioissa monesti tuskastui tekemisen hitauteen ja kankeuteen. Hyviäkään ideoita ei välttämättä saanut läpi, koska joku jossain oli sitä mieltä, että ehkä tätä pitää vielä miettiä… Ja kun asioita mietittiin, ehti juna ajaa asemasta ohi moneen kertaan.

Menisinkö vielä palkkatöihin? Kyllä, kun työ, organisaatio, palkka ja tehtävä olisivat oikeat. En rajaa itseltäni mitään vaihtoehtoja pois, enkä pitäydy väkisin edes omassa toiminimessäni. Maailma muuttuu, ajatukset muuttuvat ja elämä muuttuu. Pitää osata olla tilaisuuksille avoin. Mihin tahansa en lähtisi edes rahasta mukaan, enkä omastani ihan helpolla luovu. Mutta ovet pidän aina auki myös muutokselle.

4)          Millaisena näet perheen ja läheisten merkityksen elämäsi eri vaiheissa?

Perhe ja lapset ovat kaikki kaikessa. Ilman niitä en olisi tässä tänään. Vanhemmuus ja perheyhteisössä toimiminen kasvattavat ja loivat minusta lopullisesti aikuisen. Vanhemmuus sitoo ja sitouttaa elämään, jossa ei voi elää vain itselleen. Lasta tehdessään on ottanut vastuun kahdestakymmenestä seuraavasta vuodesta. Vanhemmuus on lupaus hoitaa ihmisentaimi pienestä aina aikuisuuteen saakka.

Perhe itsessään on toiminnallinen yksikkö, jossa kaikkien osasten on pelattava yhteen. Se on yksikkö, joka sietää paljon kuraa (kirjaimellisesti) ja joka elää niistä pienistä onnenhetkistä arjessa. Lapsiperheen elämä on harvoin helppoa ja mukavaa, mutta antoisaa se on monella tapaa. Lasten kasvattaminen ja aikuisten elämä lapsiperheessä on jakamista, tekemistä ja ennen kaikkea sietämistä. Vanhemmuus on vaikein rasti, jolle olen itseni asettanut.

Mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen olen onnellinen siitä, että olen tätä kaikkea jaksanut. Lapsiperheruletissa sateenkaaren päässä on jonkinlainen kultapotti. Kun lapsiin panostaa ja niiden kanssa ainakin pyrkii viettämään aikaa, saa yhtenä päivänä huomata taimien varttuneen aikuisiksi, itsenäisiksi yksiköiksi, jotka pärjäävät. Se on kuin onnistunut projekti, jonka tulokset paljastuvat vuosikymmenten jälkeen.

Vanhemmuudessa tärkeintä ei saa olla päämäärä, vaan se, että myös matkasta nauttii. Huomaan viimeisen lapsen kohdalla, että nautin eri tavoin kaikista vastaantulevista uusista asioista. Tulen näkemään ne viimeistä kertaa ja se on yhtä aikaa helpottavaa ja haikeaa. Lasten kasvu on suloisen katkeraa. Tulee päivä, kun täällä ei asu enää ketään ja jäämme kaksin aikuisten kesken.

Sen vuoksi myös aikuisten välisen suhteen on toimittava. Sekään ei ole itsestäänselvyys ja vaatii työtä, sietokykyä ja paksua nahkaa. Aikaa yhdessä olemiselle on liian vähän ja energiaa tehdä mitään on vielä vähemmän. On luotettava siihen, että toinen ymmärtää ja jaksaa. Jollain tapaa ymmärrän sen, että toiset eivät ruuhkavuosiaan jaksa, jollain tapaa taas en. Lapsiperheen vanhempien välinen side on syvää kumppanuutta, ymmärrystä ja jonkinlaista taistelutoveruutta.

Ettei homma mene turhan diipiksi, niin kevennetääs vähän…

5)          Jos perheesi kirjoittaisi sinusta käyttöohjeen, mitä siinä lukisi

Tästä kysymyksestä annan pisteet tekoälylle – en olisi ikinä keksinyt mitään näin luovaa… ja jopa vastauksen keksiminen on haastavaa. Mutta koetetaan:

a)     Ruoki sitä säännöllisesti. Nälkäisenä se tyyppi on kiukkuinen ja riitelee. Älä koskaan ala vaatia mitään työpäivän jälkeen ennen kuin olet työntänyt sille lautasen nenän eteen tai leivän suuhun. Kylläisenä kaikki ideat menevät läpi.

b)      Älä koskaan, missään tilanteessa, ikinä (!) herätä sitä päiväunilta. Jos se ei ole sekaisin kuin seinäkello, se on ihan helvetin vihainen. Päiväunet ovat sen ainoa loukkaamaton oikeus ihmisenä ja siitä se pitää kiinni viimeiseen saakka.

c)      Tarjoa huonoihin hetkiin hyvää musiikkia. Se tykkää vanhasta rockista tai kotimaisesta popista. Jos se ei tokene levylautasen ääressä, vie se jollekin keikalle – kyllä siitä ihminen vielä tulee.

d)      Syötä karkkia sekä makkaraa säännöllisesti. Tuo vuosimalli on moottorityypiltään liha-sokeri-hybridi. Se ei ole ehkä ekologisin ja päästöt siinä on huimaa luokkaa, mutta sellainen perusvarma talvi-starttaaja se on. Sokerilla sen kierrokset saa nostettua, vaikka virranjakaja olisi vähän jäässä. Ja joskus tosi harvoin sille voi tarjota ryyppyä, jos mikään muu ei auta.

e)      Pohjimmiltaan se on apina. Puhu lyhyin, terävin lausein ja kerro asiat selkeästi. Edes vuosien kova treeni ei ole tehnyt siitä ajatustenlukijaa (trust me – perhe on tätä yrittänyt!). Jos se kurtistaa kulmia tai murahtelee, jatka selittämistä, kunnes valo syttyy silmien taa.

f)        Se on oikeasti nössö – se lämpiää haleista, kauniista sanoista ja siitä, että sille ollaan ystävällisiä. Monesti se on hyvää seuraa ja höpötteleekin kivoja, jos sille antaa tilaisuuden. Anna sen olla ihan vaan oma itsensä.

Kiitos vielä kerran ChatGPT!

Ja sitten vielä viimeinen – kliseinen – mutta haastatteluun olennaisesti kuuluva kysymys

Perheen kolme gorillaa - vanhin on kuski

6)      Jos voisit antaa 25-vuotiaalle itsellesi yhden neuvon, mikä se olisi?

No ensinnäkin yhden neuvon antaminen tuon ikäiselle on sama kuin sammuttaisit tulipaloa vesilasilla, mahdoton homma. Varttiaikuisen aivot toimivat niin, että sinne pitää syöttää kymmenen ajatusta, että yksi menee läpi. Mutta uskon, että 25-vuotias minä kuuntelisi vanhemman ja viisaamman itseni neuvoja yhtä antaumuksella kuin itse kuuntelin isäni neuvoja tuossa iässä (meillä oli ikäeroa tasan 25 vuotta).

Itse neuvoisin nuorta itseäni elämään itsensä näköisen ja häpeämättömän elämän. Suurimmat virheet omassa elämässä ovat liittyneet siihen, etten ole uskonut itseeni riittävästi ja tehnyt asioita, joista olisin ollut kiinnostunut. Kulutin liikaa aikaa miettimällä, miltä asiat näyttävät muiden silmissä tai mikä on oikein tai väärin jonkun muun mielestä kuin omastani. Siinä samassa jätin haaveeni turhan usein testaamatta ja elämättä. Puuttui rohkeutta ja uskallusta olla oma itseni. 

Jo tässä iässä ymmärtää, että aikaa on rajallinen määrä, eikä sitä kannata tuhlata mihinkään itselleen tarpeettomaan. Ainoa, jolle omassa elämässä pitää olla täysin uskollinen, olet sinä itse. Pitää luoda arvot, joihin pystyy nojaamaan jokaisessa hetkessä ja täytyy kyetä unelmoimaan riittävän isosti.

Elämässä suurin osa on arkea, puurtamista, tylsää ja harmaata. Ne juhlahetket ovat loppujen lopuksi harvassa. Meidän tulee siis pystyä rakentamaan arjesta siedettävää ja nautinnollista, jotta koko elämän pohjavire olisi plussalla. Ihminen ei voi elää pelkästään juhlaa varten.

Jokainen unelmoi jostain. Ne unelmat on pystyttävä tunnustamaan itselleen ja niiden eteen joutuu tekemään töitä. Elämässä mitään ei saa ilmaiseksi, ja harvoin mitään saa edes helpolla. Mutta suurin tyydytys tulee usein siitä unelmien eteen tehdystä työstä ja sen kautta saavutetuista päämääristä. Liian usein näkee sitä, että etsitään helppoa elämää, jossa olisi vain niitä kivoja juttuja. Sellaista ei ole, eikä sellaisesta kannata unelmoida.

Ja viimeinen – jälleen kerran klisee, mutta totuus – viime hetkillä emme kadu asioita, joita teimme, vaan asioita, jotka jäivät tekemättä.

 

Ja tähän kauniiksi lopuksi vielä ChatGPT:n antama ystävällinen lopetus (jälleen suora lainaus)

”Kiitos Toni, että jaoit kanssamme palan elämääsi – nauruja, muistoja ja viisautta. Näiden sanojen myötä nostetaan malja seuraavalle viidellekymmenelle vuodelle”