Tällä kertaa puhun siitä, miksi elämässä tapahtuu niin paljon muutoksia juuri keski-iän vuosina. Tällä vuosikymmenten mittaisella stressikimpulla on puhekielessä monta nimeä, joista yleisin lienee keski-iän kriisi. Minusta koko nimi on harhaanjohtava ja ennen kaikkea liian negatiivinen käsite. Ihminen ei välttämättä kriisiydy keski-iässä, mutta elämässä tapahtuu yhtä aikaa monia suuria muutoksia, jotka samalla vaativat ihmiseltä itseltään päätöksiä ja tekoja. Olisiko oikeampi termi puhuakin elämän uudelleenarvioinnista tai keski-iän kehityskeskustelusta?
Tehdäänpä elämästä nelikenttä, jonka neljänä sakarana ovat "työelämä", "parisuhde", "taloudellinen tilanne" ja "terveys", niin voimme tarkastella, mitä kaikkea elämässä muuttuu tai on muutospaineen kohteena keski-iässä. Jokainen osanen on itsekseen arvioitavissa, mutta ne myös suhteessa toinen toisiinsa. Muutokset näillä alueilla vaikuttavat syvästi myös siihen, miten onnelliseksi tunnemme itsemme. Näiden tekijöiden kautta myös arvotamme itseämme suhteessa muihin. Tietenkin eri ihmiset ovat neljässäkympissä elämässään eri vaiheissa eikä tämä keittiösosiologinen arvio muutenkaan täytä minkään tieteenalan mitään vaatimuksia.
Työelämässä ollaan neljänkympin kieppeillä vaiheessa, jossa on ehditty opiskelemaan ensimmäinen ammatti ja saatu työura hyvään vauhtiin. Jollain voi olla ensimmäisestä urasta takana jo päälle kaksikymmentä vuotta. On saavutettu merkkipaalu, jossa aletaan miettiä oman alan tulevaisuutta, henkilökohtaisia ammatillisia haaveita sekä mietitään, onko olemassa jotain parempaa ja mielenkiintoisempaa . Ollaan juuri siinä risteyksessä, että ammatillinen osaaminen ja itsevarmuus alkaa olla huipussaan, mutta toisaalta ei vielä olla liian urautuneita, etteikö jotain muutakin voisi harkita. On kyky ja jopa motivaatio aloittaa vielä kerran alusta. Jos takana on pidempiä aikoja samassa ammatissa, niin tämä on se paikka, jolloin aletaan kyllästyä nykyiseen työhön, mietitään aktiivisesti uravaihtoehtoja tai uudelleenkoulutusta ja aletaan ylipäätään katsella vähän aitojen yli, josko työelämällä olisi jotain parempaa tulossa. Joudutaan siis tekemään valinta, jatkanko nykyistä uraani eteenpäin ja luotan, että se kantaa jatkossakin vai hyppäänkö nyt kohti uutta uraa, jonka uskon kantavan nykyistä paremmin. Mietitään kenties sitä, onko nykyistä työtä edes olemassa 25 vuoden päästä ja onko nykyisessä työpaikassani tarjolla positiivista urakehitystä, motivoivaa tekemistä ja jatkuvuutta. Uraa on vielä kuljettavana neljäkymppisellä kaksikymmentä ja viisikymppiselläkin viisitoista vuotta. Epäkiinnostavassa ammatissa tai lasikaton sulkemalla uralla se on pitkä aika odottaa eläkettä (tai henkistä kuolemaa). Valinta ei kuitenkaan ole helppo, sillä pahimmassa tapauksessa hypätään turvalliselta uralta kohti epävarmuutta ja otetaan riski uuden ammatin valinnassa.
Parisuhteessa on ihmisiä eri vaiheissa neljässäkympissä ja nuo vaiheet mietityttävät eri tavoin. Nuorena pariutuneet ihmiset ovat olleet yhdessä jo parikymmentä vuotta. Lapset alkavat olla jo aikuisia tai aikuistumisen kynnyksellä, jolloin vanhemmuus on pääasiassa käteiskassan hoitamista ja pyykki- sekä ruokahuollon järjestämistä. Tällöin lähestyy aika, että kotiin jää kaksi aikuista ja elämä muuttaa taas muotoaan. Se aiheuttaa pohdinnan, että haluanko todella olla tuon saman kumppanin kanssa vielä senkin jälkeen, kun parisuhdetta ei enää pääse lasten taakse piiloon.
Iso osa 70-luvulla syntyneistä on taas jo kakkos- tai kolmoskierroksella. Elämä koostuu uusioperheistä, joiden päivittäisten osallisten lukumäärä vaihtelee. Lapsia voi olla monen ikäisiä ja monista eri lähteistä tulleita. Silloin eletään jo pidemmän aikaa niin sanottuja ruuhkavuosia, jotka eivät to-del-la ole elämän kultaisinta aikaa. Aikuisten parisuhdetta eletään kalenterin ja kellon välityksellä ja rakkaudellinen viestintä tehdään tekstiviestein ja lemmensanoina käytetään kyytien sopimista ja ostoslistoja. Lehtien palstoilla parisuhdegurut kehottavat jopa kalenteroimaan seksihetket, jotta ne tulevat varmasti suoritetuksi. Kiire, yhteisen ajan niukkuus ja "oman tilan puute" ajaa usein parisuhteen kriisiin etenkin, jos sitä ei aktiivisesti hoideta. Lopputulos on valitettavan usein "vielä yksi uusioperhe". Omaan tuttavapiiriini kuuluu hyvin niukka joukko niitä, jotka ovat onnistuneet sinnittelemään tämän karikon läpi ja elävät onnellisina ja eroamatta (mutta heitäkin siis on!).
Sinkut ja lapsettomat taas miettivät sitä, että pariutumisen aktiivisin aika alkaa olla kriittisillä lukemilla. Lasten saamiselle tulee ainakin naisilla jossain vaiheessa takaraja vastaan. Ja varmaan pitkään sinkkuna olleillakin kynnys pitkän ja pysyvän parisuhteen muodostamiseen kohoaa koko ajan. Kun on tottunut omaan tupaan ja omaan lupaan, niin nurkkien jakaminen toisen kanssa ei välttämättä ole se kiinnostavin asia.
Joka tapauksessa kaikki eri parisuhdemuodot vaativat omanlaistansa pähkäilyä ja päätösten tekemistä ja tuo pohdinta sattuu juuri samoihin aikoihin. Mikään noista päätöksistä ei ole helppo, sillä ne muuttavat elämän perusrakenteita aina perustuksista kattoon saakka.
Parisuhteiden lisäksi myös muut perheasiat muuttuvat. Omat vanhemmat vanhenevat ja osa saattelee vanhempiaan jo hautaan. Pari dementoitunutta vanhempaa oman perhearjen keskelle ei ainakaan stressipisteitä laske. Huoli omien vanhempien vanhenemisesta ja kunnon heikkenemisestä alkaa tänä päivänä vastata jo tasoltaa samaa kuin pienten lasten kunnosta huolehtiminen - eli käytännössä pahimmillaan se on kokopäivätyö.
Taloudellisesti eletään myös eri vaiheita. Onnellisimmilla velkataakka on keventynyt jo parikymmentä vuotta, jolloin rahaa alkaa riittää myös kulutukseen. Se tavallaan muuttaa elämää, koska on vaihteeksi jotain, mitä voi voi sijoittaa johonkin muuhun kuin pakollisiin menoihin. Ennen ostettiin kesämökki, nykyisin ehkä enemmän matkustellaan tai ostetaan elämyksiä.
Toisilla taas velkataakka painaa vielä parikymmentä vuotta ja loppua ei käytännössä näy. Luulenkin, että meillä jättivelkaisilla on jo jokin aika sitten mennyt usko siihen, että se saldo joskus nollautuisi. Me keski-ikäisethän olemme yleensä niitä hölmöjä, jotka etsivät autuutta oman omakotitalon pihasta.... Pihistäminen se vasta hermoja rassaakin.
Kun velkaa on riittävästi, niin suurin osa arjen päätöksistä tehdään sillä perusteella, mihin on ylipäätään varaa. Lapsiperheillä varsinkin rahareikiä riittää, eikä ole mitenkään helppoa aina tehdä arjen arvontaa sillä, mihin kussakin kuussa sijoitetaan, jotta tilin saldo saadaan pidettyä edes vähäsen plussan puolella.
Kuluttajatalouksien dilemma on se, että rahaa on vähiten käytössä silloin, kun sitä eniten tarvitaan. Lapsiperheillä on eniten velkaa ja muita menoja ja suhteessa vähiten rahaa käytössä. Ylimääräistä varantoa ei juurikaan synny. Vanhemmilla puolestaan on yleensä suhteessa vähemmän noita rahareikiä, mutta eniten "löysää" käytettävissä. Nuorilla taas ei ole kumpaakaan - ei pakollisia menoja, mutta eipä juuri tulojakaan.
Terveyskään ei ole ihan niin kuin nuorena. Olen omissa aamuissani huomannut, että kolmekymppisen ja nelikymppisen välinen terveydellinen ero on huikea. Neljäkymppisen aamu sisältää jo kolotuksia ja vaivoja ja tuntuu, että etenkin syksyisin koneen käynnistyminen vie tuplasti sen ajan kuin kymmenen vuotta sitten. Samaa virttä laulavat syksyn flunssa ja kesän alun allergiat. Kehon vastustuskyky kaikkia pöpöjä vastaan on heikentynyt.
Lisäksi terveyden ja kunnon ylläpito vaatii tuplasti sen määrän töitä kuin kolmessakympissä, jotta vaikutus ulkonäöllisesti tai terveydellisesti olisi sama - eipä tunnu reilulta ei... Sen takia liikunnan säännöllinen käyttö tulisi aloittaa nuorena ja jatkaa sitä läpi elämän. Kumman vaikealta vaan tuntuu löytää aikaa liikkua ja hoitaa terveyttä silloin, kun arjen kalenteri on aikataulutettu melko lailla aamusta iltaan.
Ja valitettavasti poppakonsteja terveyden ylläpitoon ei ole - se on raakaa työtä tuntilaskutuksella.
Lisäksi neljässäkympissä huomaa, että omaa kaveripiiriä koskettavat jo vaikeammatkin sairaudet. Tulee selkäleikkauksia, sydänoireita, kasvaimia ja jopa sellaisia tauteja, joista ei parane ilman rankempia hoitoja. Elämä näyttää jo tässä vaiheessa myös ne vakavammat kasvonsa.
Nämä kaikki tekijät yhteensummattuna on sanottava, että paljon on meillä keski-ikäisillä miettimistä. On suoranainen ihme, että meistä suurin osa selviää ruuhkavuosista ja niiden aiheuttamista stressipisteistä hengissä ja hyvinvoivina. Silti teemme niin, sillä ihminen on luotu selviämään - myös keski-iästä.
Ensi kerraksi keksinkin jotain positiivista kirjoitettavaa. Jonkin verran olen saanut positiivista palautetta, mitä on aina mukavaa kuulla. Itselleni kirjoittaminen on jo pitkään kypsytelty haave ja samalla tapa purkaa ajatuksia pois päästä. Hienoa, jos joku muukin viihtyy minun ajatusteni seurassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Älä arkaile, vaan kommentoi - pysy kuitenkin asialinjalla!