Zen ja täydellisen selfien metsästys

Blogini on löytänyt uuden kodin ja piakkoin se siirtyy Pontti-nimiseen sisältöportaaliin, johon on koottu kirjoittajia eri elämänaloilta. Itse olin yhtä aikaa yllättynyt, onnellinen ja otettu, kun kuulin, että Ra(s)kas Keski-ikä haluttaisiin Ponttiin mukaan. Uskon vahvasti, että Pontista tulee kova juttu ja sisällöstä löytyy jopa tätäkin blogia kovempaa tavaraa. Ainakin kirjoittajat ovat kiinnostava kattaus.

No tämä siis juontona....

Tarvitsin Ponttia varten itsestäni edustavan minäkuvan. Tämä on luonnollisinta ottaa itse eli tuottaa salonkikelpoinen selfie. Nykypäivän puhelimet antavat jo perusmallissaan loistavat mahdollisuudet kuvan ottamiseen ja jopa kuvan muokkaamiseen. Selfieille on jopa omat kamerasovellukset, joissa ei naaman osumista ruutuun tarvitse arpoa. Ja ainakin minun puhelin jopa opastaa, mihin katsoa ja miten ottaa kuva.

Ongelma ei olekaan tekniikka, vaan asenne. Minusta tuntuu edelleen kovin hoopolta ottaa itsestä kuvia, koska näen oman naamani, eikä sen katsominen ole mitenkään helppo juttu. Ja kyse ei ole naaman fysiikasta - se on kuitenkin pysynyt tuossa hartioiden päällä mukana jo reilut neljäkymmentä vuotta ja saanut monia kehuja vähintään välttävästä ulkonäöstään ja kyvystään edustaa minua. Olenko sitten kriittinen, mutta omasta naamasta otetusta kuvasta ei koskaan tule sellaista, joka miellyttää.

Koska keski-ikä, niin ihmettelen nuorison tapaa ottaa omia kuviaan jatkuvasti. Kun perheellä ennen matkustettiin, niin kuvia otettiin nähtävyyksistä eikä suinkaan niin, että omaa naamaa kuvattiin eri tilanteissa ja ilmeissä. Nykyisin etenkin teineille oma naama tuntuu olevan suurin nähtävyys, jota kuvataan päivittäin kymmeniä kertoja.

Google käteen ja ohjeita etsimään

Wikipedia kertoo sen, että selfie otetaan itsestä, se on laadultaan huono ja se laitetaan sosiaaliseen mediaan ihmeteltäväksi. Tämän verran olisin tiennyt jo googlettakin. Mutta miten se otetaan?!

Kun seuraan nuorisoa, niin he vain heilauttavat kännykän käden mitan päähän, tempaisevat huulet törölle, kääntävät päätä ja 'räps' se on siinä. Koko hommaan menee sekunti ja seuraavat kymmenen minuuttia kuvaa käsitellään paremmaksi. Ja sen jälkeen sekunti ja tuotos on koko maailman ihmeteltävänä.

Ohjeiden mukaan täytyy ottaa huomioon seuraavat seikat:
- Valo
- Hymy
- Katse yläviistoon
- Tsekkaa tausta
- Käännä päätä
- Heilauta hiuksia (no ei näillä haivenilla...)
- Hävitä käsi kuvasta

Ja kun olet saanut nuo kaikki tehtyä, niin aloita alusta ja....
- Rajaa kuva
- Säädä värit ja valot kohdalleen
- Lisää filtterit ja tehosteet
- Tsekkaa vielä kerran, ettei kuvassa ole mitään noloo

Lopulta tuskastuin ja lopetin yrittämästä. Selfiet eivät ole minua varten. En koskaan pysty ottamaan itsestäni kuvaa niin, että saisin siitä rennon otoksen, jossa hymyilen vapautuneesti, katson kameraan (tai siis en katso kameraan, vaan katson puhelimen ruudun yläkulmaan) ja hymyilen.  Minun ottamat kuvat näyttivät sille, että keski-ikäinen mies pyytää totisena kameralta armoa sen verran, että edes koko naama mahtuisi kuvaan, mutta ei takana näkyvät tiskit, vaatekasat, leluläjät tai muu arkielämä.

Elämän selfie

Tuon kuvan kanssa painiessa tajusin, että meidän elämä on tänä päivänä selfie. Annamme joka paikkaan itsestämme tietyn kuvan, josta rajataan pois osat, jotka eivät ole kelvollisia. Emme halua näyttää elämämme taustalta ongelmakasoja tai jakaa murheita muiden kanssa. Kiillotamme ja säädämme kuvan kirkkaaksi ja kelvolliseksi standardit täyttäväksi duck-faceksi.

Koetamme kaikin keinoin jakaa sosiaalisessa mediassa itsestämme jotain kuvaa ja yhtä paljon haluamme myös rajata näkyvistä epäkelpoja aineksia pois. Teen tuota samaa itsekin. En kovin usein vaivaudu sosiaalisessa mediassa valittamaan, nurisemaan tai nostamaan esiin ongelmia. En halua antaa itsestäni negatiivisen valittajan ulkokuvaa.

En myöskään jaa mielelläni elämästä suruja, pettymyksiä tai niitä asioita, joita pelkään. En jotenkin kehtaa rasittaa muita omilla ongelmillani. Sen sijaan helposti tartun Twitterin varteen, kun löydän jotain kehumista, kiittämistä tai hienoja asioita, joita haluan muidenkin huomaavan. Tämä on sitä rajaamista. Onneksi sentään rajaan asioita positiivisiin asioihin. Tiedän ihmisiä, joiden elämäntehtävä on valittaa kaikesta ja kaikille.

Muuten pyrin elämässäni enemmän "nofilter"-osastolle. En ainakaan tahallisesti muuta totuutta ja sen värejä kirkkaammaksi. Jos jotain kerron, niin toki se on minun näkökulmastani kerrottua, mutta toivottavasti ei liian puolueellista. Eli kuvaan omaa elämääni yläviistosta, mutta katson kyllä suoraan kameraan.

Tehosteita elämäni selfiessä toki on - edustanhan keski-ikää, perheenisää, tiettyä ammattia ja koulutustaustaa. Ne varmaan näkyvät selfiessä ja toki tuo selfie lipsahtaa joskus ryhmä- selfieksi, kun täällä blogissakin kerron perheemme ja lastemme elämästä. (Joskus toki lisään ryhmäselfien kontrastia, kun paljastan lapsiperheen karun arjen kaikessa himmeässä loistossaan).

Minun elämäni selfie löytyykin vivahteineen täältä blogista. Tätä lukemalla pääsee varmaan hyvin selville, millaista elämää tällainen keskiverto keski-ikäinen perhe elää. Kuva on toivottavasti rehellinen ja ei liian siloteltu.

Oman elämäni selfiessä toivon näyttäväni itsestäni positiivisen, hyvää ajattelevan ja hyvään pyrkivän ihmisen, joka luo iloa myös ympärilleen. Todellisuudessa saatan välillä olla raivostuttava vittupää, jonka suurin ongelma on se, kuinka olla oikeassa tai ainakin todistaa muiden olevan väärässä. Joskus olen myös viimeiseen tikkiin saakka pelaava väittelijä, olipa kyseessä minkä tasoinen tietokilpailu tahansa. Mutta nämä puolet filtteröin mielelläni julkisuudesta pois.

Omassa elämässään ei pitäisikään pyrkiä siihen täydelliseen selfieen, vaan sietää se, että rajausten takaa näkyy arjen vaate- ja lelukasoja, eikä naamakaan ole filttereillä väritetty hymyinen, vaan joskus väsynyt ja jopa kulunut. Elämä on parhaimmillaan silloin, kun sen kaikista kontrasteista saa nauttia.

 Tänään olen keskustellut naamakkain ja somettain aika monen ihmisen kanssa, koska työpaikkani vaihtuu. Huomasin jättäneeni työkavereihin positiivisen jäljen ja tuli fiilis, että ainakin vanhassa työyhteisössä olen kaivattu palanen. Nuo keskustelut tuntuivat hyvältä, vaikkakin haikeus vanhan ja tutun jättämisestä voimistui.

Niin se lopullinen selfie - kai sen tässä voi paljastaa, vaikkei se täydellinen olekaan.