Elämä on valintojemme summa

 

Elämämme on summa niistä valinnoista, joita arkielämässämme teemme. Päivittäiset päätöksemme johdattavat meitä eri suuntiin. Jokaisella valinnallamme on olemassa vaihtoehto, vaikka se joskus toiselta näyttää. Vaihtoehto tarkoittaa, että olisimme kussakin risteyksessä voineet valita myös toisin ja valita tien, joka nyt jäi käyttämättä. Eikä täydellistä valintakaavaa ole olemassa. Monesti tuntuukin kuin olisimme omassa elämässämme kuin flipperissä, joka pompottaa meitä hallitsemattomasti seinästä toiseen. 

Teemme valintojamme tiedostaen ja tiedostamatta. Ihminen on pääosin automaattiohjauksella kulkeva nisäkäs, joka pohtii syvällisesti loppujen lopuksi hyvin harvaa valintaansa. Suurin osa meistä pyrkii elämässään siihen, että arjen kulku olisi mahdollisimman katkeamatonta, automatisoitua ja huoletonta. Mitä enemmän pystymme ajamaan autopilotilla sitä onnellisempia olevinaan olemme. 

Mutta edes arjen autopilotti ei ole oikeasti automatisoitu. Valintoihimme vaikuttavat täysin ulkopuoliset motiivit. Yhteiskunta, moraali, perinteet sekä muiden mielipiteet heiluttavat sisäistä kompassiamme eri suuntiin. Emme siis tee edes omia päätöksiämme kovinkaan puhtaasti vapaasta tahdosta.

Elin omaa elämääni ensimmäiset lähes neljäkymmentä vuotta liikaa automatisoituna. Ajelehdin paikasta toiseen ilman suurempaa pohdintaa siitä, mihin elämää pitäisi suunnata. Annoin sattuman valita jopa isoja päätöksiä elämästä. Tein sitä siksi, että se oli helppoa. Ja tein sitä siksi, että minulla oli monessa asiassa niin käsittämättömän hyvä tuuri, että sattuma johdatti hyvään suuntaan. Ajelehtien eletty elämä ei tehnyt minusta koskaan onnetonta, joskaan ei ehkä onnellistakaan. Elämä soljui kuin jokea pitkin myötävirtaan valuessa. Maisema vaihtui, vaikkei juuri mitään tehnytkään, riitti kun katseli maisemia. 

Ja kuten pokerissa, myös elämässä hyvä tuuri loppuu joskus ja elämä on otettava omiin käsiin. Minulle sattui ja tapahtui suhteellisen lyhyessä ajanjaksossa tapahtumia, jotka pakottivat luopumaan arjen autopilotoinnista ja tekemään aktiivisesti töitä onnellisemman elämän eteen. Keski-ikäisenä elämänhallinnan opettelu ei ole mitään helpointa puuhaa, mutta antoisaa se on kyllä ollut. 

Miksi siis olen tänään onnellisempi ja tasapainoisempi kuin vaikka kymmenen vuotta sitten?

Aktiivinen omaan elämään vaikuttaminen luo varmuutta

Kun oman elämänsä valintoja alkaa pohtia ja punnita aktiivisesti, se tarkoittaa automaattisesti sitä, että elämästä tulee työteliäämpää. Laiskan ajelehtimisen sijaan joutuu tekemään työtä punniten ja pohtien eri valintojen lopputuloksia. Yhden ja ainoan jokiuoman sijaan alkaa nähdä elämässään sivuhaaroja ja teitä, joita pitkin voisi mennä yhtä hyvin kuin varsinaista pääväylää. 

Aktiiviset valinnat synnyttävät elämään myös varmuutta. Kun elämän ottaa enemmän omiin käsiin, ovat valinnat arvotettuja ja erikseen päätettyjä. Syntyy suurempi varmuus siitä, että tämä on juuri sitä mitä haluan. Omista valinnoista löytyy myös syypää helpommin. Jos ei tee juuri valintoja, on pieleen menneestä lopputuloksesta maailman helpointa syyttää jotakuta muuta. Epäonnistumisten syynä voi nähdä kohtalon/Jumalan/karman/sukurasitteen/geenit tai melkein mitä tahansa muuta paitsi peilin. Ainakin minulle on käynyt niin, että kun elämä menee pieleen, tulee ensimmäisenä kurkattua peiliin ja vasta sen jälkeen olan yli muualle. 

Valinnat tekevät elämästä myös tavoitteellisempaa. Kun päättää lopettaa ajelehtimisen, suuntaa elämän fokuksen johonkin. Päämäärätietoinen ihminen pyrkii saavuttamaan jotain ja pyrkii tulemaan jokisikin. Taas kerran vaikuttimet päämäärien muodostumiseen voivat olla mitä vain. Itse pidän huonoina vaikuttimina puhtaasti ulkoisia tunnusmerkkejä, kuten raha, maine, asema, valta. Ulkoisten tunnusmerkkien jahtaamisen vaarana on vauhtisokeus. Minusta vauhtisokeus johtaa lähes poikkeuksetta myös siihen, että kokonaisuuden hallinta katoaa. Kun tavoittelet rahaa, mainetta tai tiettyä asemaa, on vaarana aina se, että saavuttaaksesi päämäärän, unohdat esimerkiksi perusonnellisuuden tavoittelun. 

Pyrin elämässäni tasapainoon ja onnellisuuteen. Pyrin siihen, että tunnen illalla itseni onnelliseksi ja siihen, että elämässä on tehty enemmän hyvää kuin huonoa. Kyse on toki omasta tunteesta ja fiiliksestä, mutta toisaalta - itsepä olen oman elämäni tuomari ja lakimies. 

Valintojen esteenä ovat pelko ja häpeä

Oma heräämiseni tuli siitä, että tajusin tehneeni monet elämäni suurista päätöksistä täysin ulkoisista vaikuttimista. Hain tiettyä uramallia työelämässä ja elämänkaarta henkilökohtaisessa elämässä sen vuoksi, että halusin näyttää ulospäin joltakin. Kun jälkeenpäin mietin valintojeni motiiveja, en kokenut suurta osaa niistä enää omiksi, vaan sellaisiksi, joita tein miellyttääkseni esimerkiksi vanhempiani tai näyttääkseni ulospäin joltain. Hain arvostusta paljolti ulkoisten merkkien kautta ja energia meni enemmän siihen, miltä asiat näyttävät ulospäin kuin siihen, miltä asiat tuntuvat. 

Päätin luopua kahdesta asiasta - pelosta ja häpeästä. Luovuin sen pelosta, että jos en hae enää taloudellista varmuutta tai ulkoista asemaa, lakkaan olemasta. En luottanut itseeni riittävästi siinä, että kelpaisin muuna kuin työni kautta saavutetun aseman kautta. Toisaalta taas pelkäsin, mitä tapahtuu silloin, jos en elä elämääni tietyn kaavan mukaan niin, että täytän muiden toiveita.

Pelot olivat todellisuudessa omassa päässäni. Minua ei koskaan ole kotoa pakotettu tekemään mitään valintoja ammatillisesti tai muuten. Loin ulkoiset rajatkin paljon oman pääni sisällä ja tavoittelin jotain, mitä ei ollut edes olemassa. Tiedän (ja olen itse asiassa aina tiennyt), että vanhempani ovat tyytyväisiä siihen, että kannattelen oman elämäni - ja "teen töitä ja maksan verot". Kaikki tuon ylittävä maksimisuoritusten tavoittelu on tullut omasta päästäni. Samaa viestiä koetan välittää myös seuraavalle sukupolvelle. Oman näköinen elämä riittää. Vahempien vuoksi ei tarvitse tavoitella kuuta taivaalta, mutta onnellisen elämän tavoittelu olisi suotavaa.

Minut potki omalle tielleni se, että mahdollisuus jatkaa tuttua ja turvallista tietä katkaistiin. Jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään töitä sen eteen, että pääsen eteenpäin ja jouduin muutakin kuin hyväksymään automaattisesti vastaantulevia tilaisuuksia. 

Mentaalinen kehittyminen on samanlaista kuin fyysinen treeni, mitä enemmän saa taakseen harjoitustunteja sitä paremmin asioista suoriutuu. Olen tänä päivänä työelämätaidoiltani noin valovuoden päässä siitä, mitä olin kolmevitosena. Olen voittanut sisäisen epävarmuuden ja tietyn sisäsyntyisen häpeän tunteet itsestäni. Varmuuteni syntyy siitä, että olen opetellut pitämään ensin itsestäni ja vasta sen jälkeen uhrannut ajatustakaan sille, miltä näytän ulospäin. 

Totta kai harmittelen sitä, että omaan kasvuun meni noin kauan aikaa, mutta toisaalta - kuten sanottu, elämä on valintojemme summa ja toisilla oman tien löytäminen menee useamman mutkan kautta. 

Epäonnistumiset ovat elämän valintojen solmukohtia

Toinen syy oman kehitykseni hidastumiselle oli pelko epäonnistumisesta. Halusin varmistella elämäni valintoja aina niin kauan, että monet tilaisuudet lipuivat ohi. Ja jätin käyttämättä kaikki mahikset, joissa vähänkin haiskahti mahdollisuus epäonnistua. Ja kuten kaikki tosissaan urheilleet tietävät - jos pelkäät epäonnistuvasi, se näkyy siinä, että mailaa alkaa puristaa liikaa ja suorittamisesta tulee väkinäistä. Siltä oma elämänikin tuntuu jälkikäteen katsottuna. Liiallisesti varmistelluista päätöksistä tulee tasapaksua ja siitä puuttuu se tietty jännityksen kipinä. 

Epäonnistumisen pelkääminen on toki omaa suomalaista kansallisaarrettamme. Pyrimme säilyttämään kulissit ja varomme ottamasta turhia riskejä millään elämänhallinnan osa-alueella. Pelkäämme tekevämme valintoja, jotka antavat naapurille tilaisuuden nauraa tai vaimolle mahdollisuuden moittia. Kun ostamme auton, valitsemme väriksi harmaan, jotta emme erottuisi joukosta. Jos taas pukeudumme värikkääseen, on meillä koko ajan fiilis, että kaikki katsovat. 

Voin kertoa totuuden - ketään ei oikeasti kiinnosta. Itse asiassa on hämmästyttävää, kuinka vähän ketään ulkopuolista meidän elämämme kiinnostaa - jos sen suhteuttaa siihen, miten paljon ajattelemme asiaa ja kuinka paljon uhraamme sille energiaa. 

Epäonnistuminen elämässä ei ole häpeä. Se on paikka oppia. Jos katsomme arjen valintoja, niin suurin osa niistä on joko merkityksettömiä tai vääriä. Merkityksettömät valinnat ovat sellaisia, jotka eivät vie elämää suuntaan tai toiseen (kuten se, minkä merkkistä maitoa ostan). Epäonnistuneistakaan valinnoista ei yleensä seuraa mitään pahaa, mutta paremminkin olisi voinut onnistua. Täysin oikeaan osuvia valintoja osallemme koituu vähän. 

Väärät valinnat luovat elämässä tarvittavaa kontrastia. Tarvitsemme epäonnea, että näkisimme onnen. Jos kulkisimme vain voitosta voittoon, emme edes tajuaisi, kuinka paljon olemme saavuttaneet. Hyvä esimerkki on terveys - me täysin terveet ihmiset emme edes tajua, miten suuri aarre meillä on käsissämme. Mutta kysykääpä asiaa sellaiselta, joka on läpikäynyt vaikean sairauden tai sellaiselta, joka on sairauden vuoksi menettänyt läheisensä. 

Elämässä menestyvät oppimaan kykenevät

Elämässä eivät suinkaan menesty he, jotka onnistuvat kaikessa. Pelkkä onnistuminen ei valmista ihmistä siihen, että elämään tulee häiriötila. Onnistuminen luo vauhtisokeutta ja huonontaa menetysten sietämistä. Minä olin nuoresta alkaen onnistujaksi laskettava henkilö. Menestyin koulussa, työelämässä ja henkilökohtaisessa elämässä. Mutta menestyksen ja elämän helppouden kääntöpuoli oli se, että vastoinkäymisten kohdatessa olin melko lailla aseeton. 

Elämässä todellisia menestyjiä ovat he, jotka kykenevät nopeiten jättämään epäonnistumiset taakseen ja ottavat niistä opikseen. Elämä on ihmisiän mittainen koulu, jossa oppiminen jatkuu syntymästä viimeiseen henkäykseen saakka. Epäonnistumiset ovat meille paikkoja, joissa kasvu ihmisenä tapahtuu. 

Oman elämäni suurimmat epäonnistumiset liittyvät työelämään ja parisuhteisiin. Olen työelämässä mennyt muutaman kerran vikaan. Valinnat, jotka on tehty ehkä vääristä lähtökohdista, ovat oletetustikin epäonnistuneet. Lisäksi olen joskus lähtenyt liikkeelle hieman ontuvin motiivein, jolloin onnistumisen tahtotila on ollut vaillinainen. Tuohon soppaan kun vielä lisätään epäonnistumisen pelko ja liiallinen varmistelu, niin soppa on aika lailla keitetty. Jälkikäteen katsottuna en monia huteja edes ihmettele. 

Parisuhteissa epäonnistuminen on enemmän johdannaista siitä, että en ole itsekään tunnustanut itselleni, mitä haluan. Ajelehtija antaa mystisen kohtalon päättää puolestaan ja ajautuu elämään, jota ei ole juuri valinnut, mutta ei ole jättänyt valitsemattakaan. 

Kyse on myös siitä, että olen lähtenyt parisuhteeseen väärästä päästä. Jos haluat olla toisen kanssa, on ensin tykättävä itsestä. Kyse on ollut myös siitä, että en ole uskaltanut tunnustaa itselleni, mitä haluan. Ei siis tunnistaa omia haluja, vaan tunnustaa ne. Jossain syvällä sisällä olen ehkä tiennyt haluni ja tavoiteeni, mutta en ole asiaa pystynyt itselleni avoimesti tunnustamaan. Uskon, että tuonkin tunteen jakaa aika moni muu. 

Jos taas mennään perinnepuolelle, niin suomalaisen yhteiskunnan kaksi vahvinta mittaria ovat työ ja perhe. Noissa kahdessa epäonnistumista on meillä katsottu suhteellisen kärkkäästi vinoon. Ja se johtaa pakkosuorittamiseen ja korostuneeseen epäonnistumisen pelkoon. 

Kuulostaako tutulta henkilö, joka sinnittelee paskassa duunipaikassa vuodesta toiseen, vaikkei pidä työstään, eikä saa siitä enää mitään sisältöä elämäänsä. Mutta luopuakaan ei voi, koska ei tiedä, mitä "haluaisi tehdä isona" tai "ei koskaan enää löytäisi uutta työtä". Jokusen kerran työpaikan menettäneenä voin sanoa, että työelämässä löytyy aina paikka sille, joka haluaa tehdä ja joka on valmis näkemään vaivaa oman menestyksensä eteen. 

Tai kuulostaako tutulta tyypit, jotka sinnittelevät täysin epäonnistuneessa avioliitossa, mutta eivät voi erotakaan, koska kulissit romahtavat, taloudellinen turva katoaa tai lapsille ei voi tarjota enää ehjää kotia. Kokemusperäisesti voin sanoa, että tuokin on fuulaa. Kahden kodin lapsista tulee vähintään yhtä onnellisia - ja usein onnellisempia - kuin niistä, jotka elävät tunnekylmässä ja toimimattomassa ydinperheessä. Onneksi erot eivät muutenkaan enää tänä päivänä ole samanlainen stigma kuin omassa lapsuudessani. Kulissien purkaminen vaatii rohkeutta, mutta on yleensä sen arvoista. 

Onnellisemman elämän avaimet

Kuten aina, puhun vain oman elämäni ja omien oppimisteni kautta. Joku pään terveyteen erikoistunut lanttumaakari voi olla monesta asiasta eri mieltä. Mutta minua nämä opit ovat kantaneet ja olen saanut oivalluksista itselleni oman tien. 

Minulle onnellisuuden avaimena on ollut vaihtoehtojen näkeminen. Jos yksi työsuhde/parisuhde loppuu, niin maailma ei lopu. Jokaiselle on olemassa vaihtoehtoja, jotka löytää, jos ne haluaa nähdä. Mikään elämämme valinnoista ei ole se yksi ja ainoa kiveen hakattu. Valinta on valinta ja sellaisena vain yksi monista. 

Toinen onnellisuuden avain on pelon ja häpeän unohtaminen. En enää pelkää epäonnistumista, sillä tiedän takaiskujen olevan vain solmuja oppimiseen. Elämän epäonnistumiset ovat olleet kasvun paikkoja. Joskus nuo oman elämän opit tajuaa vasta vuosien päästä, mutta yhtä opettavaisia ne ovat silloinkin. Sen vuoksi itsereflektiota kannattaa tehdä aika ajoin myös taaksepäin. 

En myöskään enää häpeä omia tavoitteitani. Kun olen luonut elämälleni tietä aktiivisesti ja tehnyt valintoja, uskon vahvemmin siihen, että valintani luovat myös onnellisuutta. Päämäärätön ajelehtiminen kasasi minuun epävarmuutta ja suurempaa elämänhallinnan menetystä. Vaikka joki virtaa helposti myötävirtaan, on siinäkin hyvä pitää ruori kädessä. 

Olen myös kehittynyt siinä, että näen elämässä ensin päämäärät ja vasta sitten esteet. Aiemmin keskityin liikaa siihen, että huomasin kaikki esteet ennen kuin lähdin tavoittelemaan päämääriäni. Esteet vielä kasvoivat kokoa sitä mukaa, kun tutkin kaikkia asioita jopa liian tarkasti "ennen maalia". 

Nykyään pyrin näkemään päämäärän ensin ja vasta sitten mietin, millainen tie päämäärään johtaa. Esteiden koko pienenee ja suorittamisesta tulee analyyttisempää ja itsevarmempaa. Ja jos suoraan sanon, niin allergiani "mutku"-ihmisiä kohtaan on kasvanut. Harvemmin jaksan enää kuunnella nilllitystä, jolla pyritään torppaamaan päämäärien saavuttaminen näkemällä joko todellisia tai keksittyjä esteitä. Varmistelevan ajattelun sijaan näen kyseessä olevan enemmänkin sabotaasia.

Minulle suuri oivallus oli myös omien mielihalujen tunnustaminen. Tämä liittyy toki häpeään, mutta ennen kaikkea siihen, että opettelin pitämään itsestäni. Jokaisessa parisuhteessa pitäisi olla kaksi ihmistä, jotka ensin pitävät itsestään ja vasta sitten opettelevat pitämään myös muista. Minun tieni itsetuntemukseen ja itsestä pitämiseen oli suhteellisen pitkä. Omat häpeäkokemukseni olivat niin suuria ja vaikeita, että niiden ylittämiseen meni aikaa. Tänään katson itseäni aivan uusin silmin. Keski-ikäinen ja ohimoiltaan harmaa minä on aika kiva tyyppi, jonka kanssa on kiva viettää aikaa.

Itsestä pitämiseen kuuluu itsearmo ja itselle anteeksiantaminen. Raa'asti sanottuna olemme omassakin elämässäkin jokainen enemmän tai vähemmän munaajia. Taito tulee siitä, että ymmärtää itseään ja antaa anteeksi ne kosmeettiset virheet, joista inhimillinen elämämme koostuu. Täydellisyyteen pyrkimisen sijaan tulisi keskittyä epätäydellisyyden sallimiseen. 

Ja sitten vielä pari sanaa uskosta. Meistä jokainen uskokoon mihin tahtoon tai kehen tahtoo. Uskonto itsessään ei ole ongelma. Ongelma tulee siitä, että uskonto nähdään pelastajana. Hädän hetkellä turvaudumme uskoon ja ajattelemme sen pelastavan. Todellisuudessahan ei käy niin. Usko ei pelasta meitä ongelmilta ja epäonnistumisilta - voimme uskoa ainoastaan siihen, että selviämme elossa pahimmankin jälkeen. Uskon sijaan tulisi puhua vahvemmin toivosta. 

Kaikesta selviää

Miksi kirjoittelen näitä liirum-laarumeita lauantain ratoksi. Lähinnä siksi, että olen itse tehnyt valtavasti töitä oman elämänhallinnan ja onnellisuuden eteen ja toivon, että minun ajatuksistani on apua jollekin toiselle, joka kamppailee samojen asioiden kanssa. Ystävistäni osa kamppailee avioerojen ja työelämän haasteiden kanssa. Heille toivon voivani sanoa, että kipukohdat kuuluvat elämään ja niistäkin selviää. 

En ole koskaan ollut "en päivääkään vaihtaisi pois"-tyyppiä. Pikemminkin haluaisin elää elämäni jostain kaksivitosesta eteenpäin kokonaan uudestaan ja hyödyntää ne tilaisuudet, joita hyödyntämättä jäi. Mutta koska se ei ole mahdollista, niin tyydyn siihen, etten tee samoja virheitä uudestaan. Ja tajuan myös sen, että eletyn elämän kautta olen saanut ne opit, jotka ovat rakentaneet minusta nykyisen minun. Toisenlaiset valinnat olisivat tuottaneet toisenlaisen lopputuloksen - valintojen summa muuttuisi. 

Kenenkään elämä ei ole paskoista tapahtumista vapaa. Jokaisen elämään kuuluu lusikallinen onnea ja lusikallinen epäonnea. Tuo jako ei vaan koskaan mene tasaisesti. On jaksoja, jolloin kaikki onnistuu ja elämä luistaa ja toisinaan taas tuntuu, että kaikki elämän epäonni tulee lyhyessä setissä juuri omalle kohdalle. Mutta niin onnessa kuin epäonnessa on se hyvä puoli, että se loppuu ja elämänjakso vaihtuu toiseen. Huonoina hetkinä meitä kannattelee vain tietoisuus siitä, että kaikesta selviää. 

Hyvää ja onnellista lauantaita tyypit!