Eläkepommin pettämä sukupolvi (Suomeni-sarjan tekstit)

 Suomalainen työeläkejärjestelmä on tähän saakka ollut kiistatta yksi maailman vakaimmista. Se on taannut työelämän jälkeisen tulon suht tasa-arvoisesti ammatista tai työntekijäryhmästä riippumatta kaikille. Lisäksi lakisääteiset työeläkemaksut varmistavat, että myös maksutalkoisiin osallistuvat kaikki. Suomalainen unelma onkin ollut päästä ajoissa ja terveenä eläkkeelle. Tätä järjestelmää on sotien jälkeen rakennettu sukupolvi sukupolvelta vakaammaksi ja isommaksi. Tavoitteena siinä on ollut pakottaa jokainen maksutalkoisiin, mutta sitä kautta takaamaan, että rahaa myös jaetaan jokaiselle. Sehän tämä Suomemme idea on (ollut).

Ensi vuonna oma ikäni alkaa jo vitosella, mikä tarkoittaa, että myös eläkeasiat kiinnostavat aiempaa enemmän. Valitettavasti en pohdi asiaa omalta kannaltani, enkä ala luomaan työuran jälkeen ulottuvia haaveita. Pikemminkin olen huolissani siitä, mihin tuo järjestelmä on matkalla kiihtyvää vauhtia.

Suuri suomalainen illuusio on, että maksamme omaa eläkettämme jokaisen kuun tilistä ja rahat odottavat meitä sitten, kun posti jonain päivänä kiikuttaa päätöksen luvatusta eläkkeestä. Todellisuudessa maksamme nyt eläkkeellä olevien ihmisten eläkkeitä ja järjestelmään sisäänrakennettu luottamus takaa sen, että seuraava sukupolvi tekisi saman meille. Eläkkeiden maksut koostuvat työtuloista perittävistä eläkkeistä sekä työeläkeyhtiöiden kerryttämästä varallisuudesta ja sijoituksista. 

Jo tässä vaiheessa on reilua todeta, että olen luonteeltani eläkeskeptikko. En usko, että tulen näkemään vilaustakaan sellaisia rahoja, jotka muuntuisivat minun työeläkkeekseni. Koska olen skeptikon lisäksi myös realisti, on fiksua koettaa perustella väitettään. 

Kun väki vähenee, eivät pidot parane

Suomalaisten kansanrakenne kasvaa jatkuvasti vinoon kuin ylösalaisin oleva joulukuusi. Vuosi vuodelta ikääntyneeksi laskettava väestö kasvaa ja vastaavasti työtätekevä kansanosa pienenee. Laskennallisesti se tarkoittaa, että yhä pienempi osa kansaa maksaa yhä suuremman osan tulot. Ja samalla lailla matemaattisesti tuo yhtälö on pidemmän päälle mahdoton. 

Tähän samaan kohtalokkaaseen yhtälöön kun lasketaan se, että noiden yhä harvenevien työtätekevien luisuharteille kasataan sote-sotkun maksut sekä muu massiiviseksi paisunut hyvinvointiyhteiskunta, saadaan lopputulokseksi se, että palkasta jää pienituloisellakin vähemmän käteen kuin mitä jyvitetään muiden taskuun. Palkan oheiskulut, jossa yhdistyvät eläkemaksut ja veroluonteiset tulot kasvavat kovempaa vauhtia kuin mitä palkkojen kehitys on. 

Ja kun tästä maksajien joukosta ruksitaan pois he, jotka ovat työikäisiä, mutta eivät työkuntoisia tai -haluisia, on muutamilla olkapäillä melko ison massan rahahuolet vastuullaan. Pelkästään eläkemaksujen vuoksi meillä ei olisi varaa saatella parikymppisiä työkyvyttömyyseläkkeelle saatikka elättää heitä, jotka ovat "ideologisesti työttömiä". Niin kauan kuin eläkkeiden kertyminen on palkkamassasta kiinni, olisi talkoisiin osallistuttava jokaisen. 

Myös muut ikääntymisestä johtuvat maksut kasvavat samaan tahtiin. Soteen liittyvät maksut kasvavat, koska ikääntyvä väestö vaatii palveluja suhteessa enemmän. Yhä pidemmälle yltävä elämänviiva tuo eteemme uudenlaisia ongelmia. Ennen ei ollut muistisairauksia, koska iso osa väestöstä kuoli ennen kuin he ehtivät moisiin sairastua. Ja sama pätee moniin muihinkin elintasosairauksina pidettyihin tauteihin. Parantunut ravinto ja terveydenhuolto on kasvattanut väestön keski-ikää, mutta myös tuonut mukanaan uudenlaisia ongelmia, joihin vielä ei ole kehitetty ratkaisuja.  

Pidempi ikä, pidempi eläke

Eläkejärjestelmän toinen ongelma on juuri väestön kasvanut keski-ikä. Tänä päivänä seitsemänkymppinen on vielä suhteellisen nuori, eikä ysikymppinen ole mitenkään poikkeuksellisen vanha. Pari sukupolvea sitten miehet haudattiin sydänkohtauksen jälkeen vaille kuusikymppisenä ja sen sukupolven viisikymppis-juhlat olivat jonkinasteiset esihautajaiset juhlapuheineen ja ay-liikkeen standaareineen. Tänä päivänä viisikymppinen elää keski-iän parhaita, eikä suinkaan viimeisiä vuosiaan. 

Pitkä ikä tarkoittaa samalla sitä, että myös eläkettä maksetaan arvioitua pidempään. Syntyy eräänlainen kertymä siitä, kuinka monelle eläkkeenasaajalle kunkin maksajan rahat jakautuvat. Käytän konkreettista esimerkkiä. Omat vanhempani maksoivat käytänössä omien vanhempiensa (eli minun isovanhempieni) eläkettä, koska heitä edeltävä sukupolvi kun oli usein jo verovapaassa paratiisissa. Meidän sukupolvemme maksaa jo pitkälti omien vanhempiensa lisäksi myös isovanhempiensa eläkettä, koska elossa on yhtä aikaa neljä tai jopa viisi sukupolvea. Tällöin taas käy niin, että se yksi vaivainen palkanmaksaja venyttää omasta kukkarostaan yhä suuremman osan eteenpäin, jotta kaikki eläkkeensä ansainneet saavat sen rahan, mikä heille kuuluu.

Ja toivon, ettei kukaan lue tätä tekstiä kritiikkinä eläkeläisiä kohtaan. Heistä jokainen on eläkkeensä maksanut ja ansainnut. Ongelma ei ole missään nimessä heistä johtuva, vaan yhteiskunnan rakenteissa tapahtuneista muutoksista johtuva ja siten yksilöstä riippumaton.

Suuret tulot, suuret eläkkeet

Kolmas ongelmallinen tekijä eläkepommissa on se, että nyt eläkkeelle jäävä sukupolvi on ensimmäinen, joka on tienannut lähes koko työuransa kohtalaisen hyvää liksaa. Tämän päivän eläkkeensaajilla on takanaan pari lihavaa nousukautta ja välissä toki muutama lama. Vakaa ja taistelutahtoinen ay-liike on koko työuran taannut nousujohteisen palkkakehityksen ja ansiotuloista nauttivia on työikäisistä ollut suhteessa enemmän kuin aiemmissa sukupolvissa. Palkkatyötä on tehty myös työuran alusta saakka niin, että yel-työtä on kertynyt lähelle viittäkymmentä vuotta. Tuo kaikki näkyy eläkekertymässä.

Kun mennään taas kaksi sukupolvea taaksepäin, on joukossa paljon ihmisiä, jotka eivät ole työurallaan olleet ainakaan isojen palkkatulojen piirissä. Pientilallisten maataloustulo on ollut enemmän kädestä-suuhun-tyyppistä ja monin paikoin perheenäidit eivät vielä olleet ainakaan kokoaikaisessa palkkatyössä täyttä työuraa. Silloin työuran aikainen tulokertymä - ja siten myös kertynyt eläke - on ollut huomattavasti pienempi. Tämän päivän paperityöläisen ja 50-luvun maatilan emännän eläkkeessä on eroa melkoisesti. 

Faktat on nyt tiskissä - mitä tälle pitäisi tehdä?

Romahdusta odotellessa

On selvää, että nykyisenkaltainen järjestelmä ei tule elämään loputtomiin. Sitä voidaan tekohengittää kolmea kautta. Helpoin keino on hilata eläkeikää koko ajan ylemmäs. Tämä on toki pakko jo senkin vuoksi, että ihmiset keskimäärin säilyvät työkuntoisina pidempään. Tämän päivän seitsemänkymppinen on yleensä paremmassa kunnossa kuin kahden sukupolven takainen viisikymppinen, edellyttäen, että on pitänyt kunnostaan jonkinlaista huolta. Toki nouseva eläkeikä tarkoittaa myös pidempää työuraa, ja teoriassa suurempaa eläkettä, etenkin kun yleensä työuran loppupään palkka on suurimmasta päästä kokemuslisien tai ylipäänsä kokemuksesta maksettavan palkan vuoksi.

Toinen keino järjestelmän pelastamiseksi on poliittisesti vaikeampi - eli eläkkeiden leikkaus. Jonkun hallituksen on tämäkin musta pekka pelattava, loputtomiin sitä ei voi väistellä. Maksajien vähenevä määrä ei yksinkertaisesti riitä kattamaan yhä kasvavaa eläkepottia. Eikä erotusta saa kirittyä mitenkään eläkekassojen sijoitusten kautta - sijoitettavaa pääomaa ei kerry riittävästi. Jotta jakovaraa riittää mahdollisimman monelle, on yhdelle maksettavaa summaa pudotettava. Tämä pakko tulee meille vastaan jopa yllättävän nopeasti. Eläkkeiden leikkaus on henkisesti kaikkein hankalin asia - siinä rikotaan kansalle annettu lupaus, johon on pitänyt pystyä luottamaan. Lisäksi eläkkeiden leikkauksen johdannainen on se, että siinä leikkuri heittää köyhyysrajan alle jälleen yhden osan kansaa sekä leikkuri leikkaa myös palkan ostovoimaa, jota tarvitaan kulutukseen. Eli missään nimessä ongelmaton sekään ratkaisu ei ole. 

Kolmas keino järjestelmän vakauttamiseksi on tietenkin hankkia lisää eläkkeenmaksajia. Eläkkeenmaksajia saa joko luomalla uutta yel- työtä tai pyrkimällä siihen, että mahdollisimman harva työikäinen poistuu rivistä liian aikaisin. Noita poistujia on kahdenlaisia. Eniten huomiota pitäisi kiinnittää heihin, jotka menettävät työkykynsä. Jokainen ennenaikainen eläköityminen on turha. Toinen vuotokohta maksajissa ovat työhaluttomat. Heille pitäisi löytyä keino houkutella heidät talkoisiin mukaan. 

Me suomalaiset katsomme luomaamme eläkeideologiaa omasta näkökulmasta, jossa työuran aikana maksetaan eläkettä, jota tulevaisuudessa nautitaan. Monille jää huomioimatta, että muualla maailmassa järjestelmä ei näytä yhtä houkuttelevalta. Kun maahanmuuttajalta kysyt, että eikö ole ihanaa, kun saat viidenkymmenen vuoden päästä eläkettä, hän ei ehkä näe asiaa samanlaisena shangri-la:na. Hän näkee palkkakuitista tehtävät poistot, jotka hän käsittää siten, että kukkarolla on käynyt joku täysin asiaton tyyppi nyysimässä hänelle kuuluvat rahat.

Myöskään nyky-Suomen poliittinen ilmasto ei välttämättä houkuttele tänne muuttamaan. Suomea ei nähdä haluttuna muuttokohteena siellä, missä me sitä haluaisimme. Rasistiseksi koettuun maahan eivät halua muuttaa tuottavat työntekijät, vaan pikemminkin he, joille se on jollain tapaa pakko. Ja se taas ei monestikaan palvele yhteiskunnan etua. 

Itse uskon lopputuleman olevan, että nykyinen järjestelmä purkautuu pikkuhiljaa kokonaan pois ja korvautuu toisella. Tätä tukee matematiikan lisäksi myös se, että ihmisten ajattelutapa on muuttunut talkootyöstä ja yhteishyvästä enemmän yksilölliseen, egoistiseen, elämäntapaan. Egoistisen elämäntavan omaksuneet eivät näe positiivisena sitä, että joutuvat maksamaan kenenkään toisen eläkkeitä. He haluavat oikeutetusti olla vastuussa vain omasta eläkkeestään. Tämä sama ajattelumalli tulee koitumaan myös hyvinvointiyhteiskunnan kohtaloksi.

Luulen, että tulevaisuudessa meilläkin siirrytään keski-Eurooppalais -tyyliseen yksilölliseen eläkevakuuttamiseen. Siinä jokainen työntekijä vastaa omasta eläketurvastaan joko itse maksetulla tai työnantajan maksamalla eläkevakuutuksella. Tuon vakuutuksen tuotto tulee siinä määrin maksuun, kun rahaa on sisään syötetty. Idea on periaatteiltaan sama kuin nyky-järjestelmässä, mutta lakisääteistä pakkoa ei ole, eikä maksettavaa summaa ole ennalta määrätty. Ja tietenkin tuon maksetun rahan tuotto tulee suoraan itselle, eikä yhteiskassaan.

Tässä on myös nykyisille eläkeyhtiöille hyvä mahdollisuus. Heidän kokemukselleen suurten varojen sijoittamisessa ja pitkäaikaisten vakuutustuotteiden hallinnassa on taatusti käyttöä myös tulevaisuudessa. 

Petetty sukupolvi

Itse kuulun 70-lukulaisiin, joiden arvioitu eläköitymisaika olisi tällä hetkellä noin kahdenkymmenen vuoden päästä. Kun eläkeikää tasaisesti hilataan eteenpäin, olisi nykyisen järjestelmän mukainen eläkeikä ehkä jossain 70-73 vuoden paikkeilla, optimistisesti arvioituna. 

Valitettavasti luulen, että olemme se väliinputoaja-sukupolvi, joka maksaa vanhan järjestelmän mukaiset maksut saamatta sieltä koskaan mitään. Ja jotta meilläkin olisi viimeisille vuosille edes jotain turvaa, joudumme lisäksi vielä hoitamaan yksilöllistä turvaa joko sijoitusten, säästöjen tai pidemmän työran kautta. Meillä vaan alkaa tuota ikää olemaan sen verran vähän, että tuskin me kovin kummoista pottia enää ehdimme keräämään. 

Nuorista näkee ja kuulee sen, että he osaavat jo nyt suhtautua asiaan uudella tavalla. Paljon kuulee, että nuoret sijoittavat työuran alusta saakka useampiin eri lähteisiin. Osa palkasta menee rahastoihin, osa sijoitusasuntoihin. Omaa turvaa rakennetaan sitä varten, että nykyisenkaltaisen yhteiskunnan tukeen ei enää uskalleta luottaa. Ja se on ainoastaan viisasta. Tämä meidän ja edellisten sukupolvien rakentama yliturvonnut ja ylikallis "kaikkea kaikille"-systeemi ei pystykään jatkumaan enää kauaa eteenpäin. Pikkuhiljaa vanhat rakenteet murtuvat ja korvautuvat uusilla, yksilöllisillä ja kevyemmillä rakenteilla. 

Mihin itse uskon? En eläkkeeseen, mutta ehkä enemmän pidempään työuraan. Jotenkin näen oman työurani sellaisena, että jotain työtä on tehtävä katkeraan loppuun saakka, mutta iän myötä työt ja tehtävät tunnit kevenevät. Jonkin verran sijoitan, mutta jakovaraa ei omista tuloista ole niin paljoa, että niistä saisi kerättyä enää suurtakaan lisäansiota loppumetreille. 

Suomeni-sarja on kokoelma omia mietteitäni siitä, miten Suomi on tällä hetkellä monella rintamalla suuressa muutoksessa. Tekstit käsittelevät eläkeasioiden lisäksi sosiaaliturvaa ja hyvinvointivaltiota, taloutta, politiikkaa, työelämää sekä Suomea oikeusvaltiona.