Puupäisyyden riemuviikko, missit ja muut

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

 Tämä menee vähän "rakas päiväkirja" -osastolle. Vaikka kuinka koetan pysytellä roskajournalismista erossa ja lukea vain sivistystasoltaan journalismiksi laskettavaa sisältöä, pääsee verkkokalvoille toisinaan palamaan tarinoita, joita ei uskoisi todeksi, ellei niitä joutuisi kirjallisena todistamaan.

Ennen varsinaista kiihkodialogia lyhyt mietintö nykyisen journalismin tilasta. Suomalainen lehdistö on selkeästi jakaantunut kolmeen kategoriaan, jotka ovat maakuntalehdet, Helsingin Sanomat ja roskalehdistö. 

Maakuntalehtien keskittyminen suurille yksittäisille toimijoille teki niistä pahimpana aikana pakon edessä hieman mauttomia ja luonteettomia. Suurten konsernien juttutehtaat tuottivat sisällön koskien koko konglomeraatin aluetta ja paikallisuus hävisi pieniksi osasiksi sinne ja tänne. Huomasin viikonloppuisin lukevani tarinaa milloin lahtelaisen pariskunnan sisustuksesta,  milloin kuopiolaisesta saunaremontista, liian harvoin mistään lappeenrantalaisesta. Talouden, tuotannon ja synergian vuoksi tämä lienee perusteltua, mutta maakunnan lukijoille se tuottaa tuskaa. Kun paikallisuus on pelkkä markkinalause tilausesitteessä, ei sillä kerätä yhtään maksavaa asiakasta.

Onneksi tuosta linjauksesta ollaan nyt valumassa selkeästi takaisinpäin. Kun katson tämän päivän Etelä-Saimaan verkkoversiota, siellä kirjoitukset koskettavat kotimaakuntaa kattavasti ja artikkelit on kirjoitettu paikallisesta näkökulmasta pienestä isompaan. Itse en kaipaa yleismaakuntalehteä vailla sidonnaisuutta- minua ei valitettavasti jaksa kiinnostaa naapurimaakuntien asiat tai asukkaat - enkä maksa siitä, että luen heidän elämäntarinoistaan oman maakuntani lehdestä. 

Maakuntalehtien taso on myös sen verran vaatimatonta, ettei niiden vääntö riitä kirjoittamaan ulkopolitiikasta - tai edes kotimaan asioista laajalla skaalalla. Maakuntalehdet ovat parhaimmillaan pienemmissä lähialueen teksteissä. Ja siinä on myös niiden vahvuus ja kilpailuvaltti. Maakuntalehden kiinnostavuus on siinä, että se kirjoittaa meiltä meille. 

Ja vaikka lehden koostumus on välillä mennyt vähän yleismaakunnalliseksi hutuksi, ei kirjoittajien taso ole koskaan laskenut. Paikallisella tasolla on loistavia kirjoittajia, kuvaajia ja tuottajia. Eikä laatua ole laskenut sekään, että näppäimistöä hakkaa nyt tuoreempi sukupolvi. Luettavuus ei jää kiinni tekijöistä, pelkästään linjahenkilöistä. 

Varsinaiseen uutisnälkään olen lukenut Helsingin Sanomia (olen tehnyt sitä sen jälkeen, kun luovutin Etelä-Saimaan henkilökortin pois). Hesarille ei Suomessa löydy minkäänlaista vastusta, kun puhutaan laatujournalismista, joka kattaa ylimaakunnallisen tason. Valtakunnan kruunu täyttää edelleen komeasti koko maan ykköslehden paikan. On selvää, että Sanomien kassa operoi suuremmilla summilla, joka näkyy sekä sovelluksessa, sisällössä että materiaalin leveydessä. Jos haluaa tulla toimeen yhdellä tilauksella, ei vaihtoehtoja ole monta. 

Ja sitten...huoh...iltapäivälehdet. Suomen luetuin "lehti" on Ilta-Sanomien IS-sovellus. Se kertoo yhtä paljon lukijoista kuin tekijästäkin. Tällainen kansa ei ilmeisesti kaipaa laatujournalismia, vaan kahden minuutin dopamiiniryntäystä, jonka saa täytettyä sillä, että voi lukea turhaakin turhemman julkkiskerman viimeisimmät tekemättömyydet. Iltalehden lukemisen lopetin jo vuosia sitten ja aika tiukilla on Ilta-Sanomienkin kanssa. 

Roskajournalismissa (anteeksi, että edes käytän tässä yhteydessä termiä journalismi) ei ärsytä pelkästään sisältö, vaan enemmänkin tuotantotapa. Toimittajien laiskuus yltää enää sille tasolle, että "lehden" sivuille pystytään kirjoittamaan referaatti turhakkeiden instagram-päivityksestä - totta kai ryyditettynä alkuperäisin kuvin. Jutussa ei klikkiotsikon ja suorien lainausten lisäksi ole minkäänlaista rankaa, kritiikkiä tai edes lisäinfoa. Mitään journalistista osaamista tuon tason uutisointi ei vaadi. Eikä tarvitse olla kovankaan tason ennustaja, että tietää tuon työn olevan kohta tekoälyllä korvattavissa. Jotta tuon riman pystyisi alittamaan, pitäisi ottaa lapio käteen ja kaivaa. Ihmettelen, etteivät oikeat journalistit ole nousseet kapinaan.

Pahoittelut turhan pitkästä epilogista. Ja nyt vasta asiaan...

Case linnanjuhlat ja lastensuojeluilmoitukset

Somepari Rita Piironen ja Jaakob Rissanen osallistuivat viime lauantaina Suomen itsenäisyyspäivän juhliin Presidentinlinnassa puolitoista vuorokautta yhteisen lapsen synnytyksen jälkeen. Yhden synnytyksen nähneenä ja mukanaeläneenä tuo itsessään on jo saavutus. 

Itse juhliin osallistuminen on jokaisen parin päätös, enkä pohdi heidän valintaansa. Ränttään siitä, että jotkut ventovieraat ihmiset ovat ottaneet asiakseen tehdä pariskunnasta lastensuojeluilmoituksia (siis ihan enemmässä määrin), koska pari on heidän mielestään ilmeisesti jättänyt lapsen heitteille. Tämä tuntematta itse ihmisiä tai tietämättä, missä se vastasyntynyt  lapsi on. 

En keksi, en siis millään keksi, ovatko ihmiset kateellisia siitä, että toiset juhlivat ja toiset ei. Harmittaako jälleen kerran postiin kadonnut kutsu vai kutsun saaneiden status somejulkkiksina? Vai onko kiusanteosta tullut jo kansallinen harrastus, jossa kohteeksi voi ottaa kenet tahansa "tv:stä tutun". Tässäkin tapauksessa kyseessä on kaksi aikuista ihmistä ja heidän syntynyt lapsensa oli pariskunnan kolmas - luulisi tuossa jo tietävän, mikä toimii ja mikä ei. 

Lastensuojeluilmoitus on huoli-ilmoitus siitä, että epäillään lapsen elinolosuhteiden olevan epäasialliset tai aiheuttavan vaaraa lapsen kehitykselle. Kyseessä on siis vakava toimenpide, joka tulisi tehdä hyvin perustein ja siten, että tapaus, josta ilmoitus tehdään, on tuttu tai varmasti tunnettu. Tunteeko arvon televisionkatsoja julkkisparin elämää niin hyvin, että voi perustellusti tehdä ilmoituksen heidän lapsensa elinoloista? Kertooko tosiaan puolen minuutin klippi presidentinkättelyssä noin paljon lapsen olosuhteista? Minä en ainakaan sellaista huomannut.

Herää kysymys "Mitä vittua Timo taas?!". Millaiseksi me suomalaiset olemme taantuneet? Millaiset ihmiset kuormittavat jo muutenkin ylikireäksi viritettyä lastensuojeluverkkoa turhilla ilmoituksilla, joissa ei ole mitään todellista perustetta tai totuuspohjaa? Viiraako ihmisten päätä kateus, tietämättömyys vai täysi välinpitämättömyys? 

Annan ilmaisen vinkin kaikille teille, jotka tehtailette turhia lastensuojeluilmoituksia kiusaamistarkoituksissa. Sallin tätä samaa vinkkiä käyttävän vapaasti myös niiden henkilöiden, jotka tehtailevat kaupunkiorganisaatioille valituksia jarruttaakseen kaikenlaisia rakennushankkeita oman pahan mielensä tyynnyttämiseksi. 

Katsokaa aluksi peiliin - korjatkaa siinä näkyvät viat ihan ensimmäisenä. Ja jos peilistä tuijottaa täysin virheetön, kokonaan onnellinen, mieleltään terve ja tyyni ihminen, voitte ulottaa katseenne maksimissaan kahden metrin päähän. Siinä on teidänkaltaisille ihmisille riittävä elinpiiri, josta voitte kantaa huolta. Antakaa ventovieraiden ihmisten elää omassa tilassaan kaikessa rauhassa vailla huolta siitä, että joku "marjatta tai seppo" satojen kilometrien päässä on muka-huolissaan heidän lapsensa elinolosuhteista. 

Käytännössä sekä turhien lastensuojeluilmoitusten että turhien rakennusvalitusten tekemisestä tulisi tehdä rangaistavaa. Tai sitten tekemiselle olisi oltava joku panttimaksu - vähän kuin Liigan maalihaasto-pykälässä. Jos haasto menee läpi, hylätään maali, mutta jos ei mene, tulee kaksiminuuttinen. On erikoista, että maassa jossa on sinällään toimiva lastensuojelujärjestelmä, joudutaan tuota järjestelmään suojelemaan typeriltä ihmisiltä. 

Case missi ja rasismisyytökset

Ja toinen typerehtiminen tulee heti perään. Miss Suomi Sarah Dzafce menetti tällä viikolla kruununsa, koska vesilasissa vellonut myrsky heitti pisaroita missiorganisaation puhtoisille rinnuksille. Käytännössä nyt jo entinen missi venytti silmiään vinoon somejulkaisussa ja mielipaha oli valmis. Kuva ja siihen liittyvä teksti lähtivät leviämään suljetulta tililtä ja pääsi valtakunnan julkisuuteen "vahinkojournalismin ykköslähteestä" eli Jodelista.

Totta kai teko on ajattelematon ja sisältää rasistiseksi tulkittavia piirteitä. Ja tätä Sarah Dzafce on myös pyytänyt anteeksi. Missikruunun menetys on aika karu tuomio - etenkin kun se yhdistetään mainehaittaan, joka tuosta tulee seuraamaan tästä eteenpäin. Missiorganisaatiolle tämä puolestaan on lottovoitto. Viime vuodet alamäkeen rypenyt missikoneisto saa ilmaista näkyvyyttä ja muka-suoraselkäisen sekä reagoivan työntekijän maineen. Hyi olkoon!

Jos teko suhteutetaan tässä maassa muuten tapahtuvaan, on missitittelin irtisanominen työnantajalta housuunpaskomista. Kyseessä on loistava esimerkki muka-sensitiivisestä ja ylireagoivasta leimautumisen pelosta. Suojelemme kaikkea mahdolliselta R-leimalta niin tiukasti, että tulee yksilöön kohdistuvia ylilyöntejä. En edes osaa sanoa, kumpi on noista kahdesta on pahemmin erottelevaa ja syrjivää.

Tämä on hyvä esimerkki myös siitä, miten helposti työnantaja luopuu työntekijästä, kun vastassa on pieni tahra kilvessä, jota voi olla haastavampaa puhdistaa. On ilmeisesti helpompi vaihtaa tekijää kuin korjata entistä. En anna tästä toimenpiteestä minkäänlaisia pisteitä (en tyyli-, enkä taitopisteitä) missiorganisaatiolle. Tehän suoraan sanottuna hylkäsitte "vaaleilla valitun" työntekijän ja heititte hänet yksin susille. Ja syntyneellä maineella pystytte nyt ratsastamaan julkisuuden valokeilassa sen aikaa, kunnes seuraava kohu pyyhkii teidät takaisin tuntemattomuuteen. On kyllä hävytöntä käytöstä!

Oikea toimenpide tässä olisi ollut sama, mitä tehdään niille poliitikoille, jotka kilvan keksivät mennä matkimaan irtisanottua missiä somealustoille. Sekä Juho Eerola, Kaisa Garedew että Oras Tynkkynen julkaisivat omat kiinalais-silmä-valokuvansa somessa. Ja mitä he siitä saavat - eduskuntaryhmänsä puheenjohtajan täyden tuen sekä muiden puolueiden paheksunnan. Aivan - lapsellisuuteen ei pidä reagoida kiivastumalla, vaan ymmärtämällä, että jokainen lapsi on kasvava olento - jopa perussuomalainen kansanedustaja. 

En edes osaa sanoa, kumman tekeminen on hölmömpää - Sunneva Sjögrenin vai Perussuomalaisten. Missille olisi irtisanomisen sijaan pitänyt antaa vakavahenkinen puhuttelu, varoitus ja ehkä pari tuntia henkisesti vahvistavaa rasisminvastaista koulutusta. Kyseessä on nuori tyttö, jonka pitää oppia, mutta jolle pitää antaa myös tilaisuus kasvaa. Meille kasvaa jo muutenkin tällä hetkellä nuorten sukupolvi, joka ei uskalla virheiden pelossa tehdä mitään. Ja jos kuvitellaan (harvat sitä enää tekevät), että missi olisi jokin esikuva, eikö hieman virheitä tekevä ja virheistä oppiva missi suoriutuisi hommasta paremmin?

En lakkaa ihmettelemästä, kuinka pitkälle Perussuomalaiset kansanedustajat noita omia sopivuuden sivurajoja venyttelevät. Viikko viikolta samasta leiristä nousee erilaisia, eri kokoisia ja eri lailla sovinnaisuutta kolhivia kohuja. Edellinen urakka taidettiin juuri viikko sitten taputella käräjillä tuomioon, kun nyt nousee jo seuraava - ja totta kai vielä eri tekijöiden toimesta. Materiaali tötöilylle on kyllä kadehdittavan laaja. Olen ehkä turhan huonon huumorin ystävä, mutta en ymmärrä, mitä persujen tehotrio noilla kuvillaan haki. Kokivatko he tukevansa monoa saanutta missiä vai oliko kyseessä vahingonilo siitä, että erehtyy ne fiksummatkin. Oli miten oli - en löydä hauskuutta,  enkä ymmärrä huumoria.

Toivon syvästi, että myös Perussuomalaisten eduskuntaryhmässä ymmärrettäisiin viimein, ettei kansanedustajien työ ole mitään arkielämän stand up -komiikkaa. Kiusaamiseksi tai provosoimiseksi tulkittava pelleily rapauttaa koko edustuslaitoksen muutenkin horjuvaa mainetta. Tämän kauden erilaiset otsikkotason hölmöilyt eivät voi olla näkymättä seuraavissa vaaleissa - ja varsinkin case-Vornasen jälkeen kirittävää luulisi riittävän. 

Kuinka paljon on ihmisen arvo Suomessa?

Itse otettu kuva Koivusuolta Ilomantsista

 

Suomalaisten vahvuus - ja samalla heikkous - on aina ollut se, että meillä yhden yksittäisen kansalaisen arvo on ollut valtavan suuri. Kuusimiljoonaisessa kansassa jokaisella yksilöllä on valtava merkitys, jos sitä verrataan vaikka itäisen naapurimme satamiljoonaiseen kansaan. Meitä on täällä Suomi-neidon helmojen suojassa niin vähän, ettei yhtään ylimääräistä ihmishenkeä huolisi menettää, jos kansan elinkelpoisuus halutaan turvata myös tulevaisuudessa. Jokaiseen menetykseen on suhtauduttava vakavuudella. 

Jos Venäjällä kerrostalon tulipalossa kuolee kymmenen ihmistä, on se aika normaali asia, mutta meillä sama nostattaisi kansansurun, jota murehditaan satojen kilometrien päässä tapahtumapaikasta. Tästä meillä on hyvä esimerkki tältä viikolta, kun pohdimme Savonlinnassa tapahtunutta tulipaloa, jossa menehtyi äiti ja kolme pientä lasta. Se koskettaa monia heille täysin vieraita ihmisiä.

Suuri yksilön arvo tarkoittaa samalla sitä, että pyrimme turvaamaan jokaisen suomalaisen terveyttä ja elämää viimeiseen saakka. Se ei ole helppo tehtävä maassa, jossa etäisyydet asutuskeskusten välillä kasvavat suurimmillaan satojen kilometrien mittaisiksi. Eikä se ole helppoa maassa, jossa asumistiheys on niin pieni, että joillain alueilla naapuria ei taatusti tarvitse nähdä, jos se ei jostain syystä kiinnosta.

Kun siniset valot eivät välkykään

Varsinkin Etelä-Karjalassa on viime viikot kipuiltu sen kanssa, että terveyspalvelumme kuihtuvat kuin ihmisyys venäläisessä aateilmastossa. Hoitohenkilökuntaa sairaaloissa vähennetään ja jäljelle jääville koittavat ankarat ajat. Tehty säästö kaatuu väkisin niiden selkään, jotka hoitotyössä leipäänsä tienaavat. Jalkojen ja käsien on jatkossa liikuttavat seitsemän prosenttia nopeammin, koska työkaverit viereltä on siirretty reserviin.

Kasvava kiire tarkoittaa aina huonoa, kun puhutaan ihmisten hoitamisesta. Alle minimin vedetty henkilöstö ja jatkuva stressi yhdistettynä kiireeseen jauhavat ajan myötä vahvemmankin tiimin pieniksi palasiksi. Lisääntyy riski sille, että jotain jää tekemättä tai joudutaan ajan puutteen vuoksi tekemään rimaa hipoen. Ei kenenkään voi olettaa jaksavan loputtomiin. 

Tänään paljastuivat säästöt ensihoidossa. Jatkossa joudumme maakunnassa tulemaan yöaikaan toimeen kolmea päivystävää ambulanssia vähemmällä. Matkaa lähimpään ensihoidon yksikköön kasvatetaan tarkoituksella, jolloin riskit kasvavat eksponentiaalisesti. Enää eivät paljon odotetut siniset valot välky niin nopeasti kuin tarve on.

Tässä päästään alun kysymykseen. Mikä on ihmisen arvo tämän päivän Suomessa? Ovatko kaikki kansalaiset saman arvoisia yhteiskunnan palvelujen käyttäjinä? Etelä-Karjala ei ole edes suurimpien etäisyyksien maakunta. Jos samaa karsintaa tehdään Lapissa ja Pohjois-Karjalassa, se ei pelkästään venytä hoitomatkaa, vaan antaa suoran viestin, että apua on turha enää odottaa. 

Kuinka monta aivoinfarktipotilasta ei ehdi saamaan ajoissa hoitoa, kun ensihoidon yksikön tulo kestää puoli tuntia kauemmin kuin ennen? Kuinka monta sydänkohtauspotilasta jää hoitamatta, kun siniset valot eivät välky tarpeeksi ajoissa? Kuinka monta riskisynnytystä päättyy suruun, jos tukea ja apua ei näy eikä kuulu? En haluaisi olla ensimmäistä lastani odottava riskisynnyttäjä Parikkalassa tällä hetkellä, enkä oikein uskaltaisi asua Rautjärvelläkään, jos terveysriskit osoittavat minkäänlaista avun tarvetta.

Hallitus pelaa rahan lisäksi ihmishengillä

En haluaisi kuulostaa tylsältä ja toistaa itseäni, mutta tämä ei ole se Suomi, jolle veroni mielelläni maksan. Se Suomi makaa henkitoreissaan muutaman sadan kilometrin päässä odottamassa turhaan apua, joka ei ehdi ajoissa perille. 

Karsimalla kriittisen tärkeää ensihoitoa maassa, jossa etäisyydet sairaalaan ovat jo valmiiksi ylipitkät, lasketaan jokaisen alueella asuvan yksilön arvoa. Kun osa asukkaista jää käytännössä ehtivän ensihoidon ulkopuolelle, heille samalla todetaan, etteivät he ole yhtä arvokkaita veronmaksajia ja kuntalaisia kuin muut. Rakennamme päätöksenteon kautta epätasa-arvoa ja luomme tarkoitukselle kuolleita alueita. Tämä on puhdas arvovalinta sen puolesta, että tähän maahan kaivataan ainoastaan ihmisiä, jotka asuvat suuremmissa kuntataajamissa ja mielellään tuolla vähän etelämmässä. 

En koe koskaan olleeni mikään maalaisromantikko, mutta jotenkin olen aina uskonut siihen, että Suomessa tarvitaan erilaisia ja kaikenlaisia ihmisiä. Me emme pohjimmiltamme ole sen enempää Kruunuhaasta kuin Kruunupyystäkään. Juuret tässä maassa ovat olleet melko lailla mullassa ja lehmänpaskassa, mutta tänä päivänä nuo juuret koetetaan unohtaa kovin tehokkaasti. Ehkä maalaisuudesta on päättäjille tullut niin ikävä riesa, että se koetetaan tuhota hiljaa syömällä ihmisten edellytykset pysyä elossa katuvalojen ulkopuolella.

Kuulin tällä viikolla Autiotalojen asuntomessuista, jotka järjestetään tulevana kesänä Kangasniemellä. Siinä koetetaan aktivoida ihmisiä sekä myymään että ostamaan maaseudulle jääneitä tyhjiä taloja ja tiloja. Etelä-Karjalassakin vanhat maalaiskylät ovat pullollaan tyhjiksi jääneitä entisiä maalaistaloja, joita kukaan ei asu tai edes käytä juuri muuhun kuin satunnaisena kesäpaikkana. Samalla meillä on kuitenkin ihmisiä, jotka etsivät omaa pakopaikkaansa pois kaupungin hälinästä. Kangasniemellä nämä kaksi ihmisjoukkoa koetetaan saada kohtaamaan toisensa.

Ehkä yhä useamman pitäisi tehdä vastareaktio ja muuttaa maalle? Kiusaksi päättäjille ei paetakaan betonin sisälle turvaan katsomaan katuvaloja, vaan tehdään vielä yksi korpivaellus kauas taajamista. Pakotetaan päättäjät turvaamaan maaseudun tulevaisuus sillä, että sinne muuttaa yhä useampi lapsiperhe, joka aktiivisesti käyttää palveluja ja vaatii osansa verovarojen tuotosta.

Talouden realiteetit ovat totta, mutta myös kätevä piilopaikka

Ymmärrän hyvin säästöjen perimmäisen syyn. Kun rahaa ei ole, on pakko karsia jostain. Jokainen säästökohde on arvovalinta. Ei voi kumartaa ilman, että pyllistää jollekin. Kaikki päättäjät hallituksesta alaspäin aina Hyvinvointialueen johtajaan ovat perin ikävässä rakosessa. Heidän kynänsä kertoo sen, kuka tässä maassa on arvokas ja kenen terveydellä me voimme leikkiä potematta huonoa omaatuntoa. 

Sen, mitä lehdistä olen lukenut, on Etelä-Karjalassa raippaa annettu jokaiselle hyvinvointialueen yksikölle melko tasaisella kädellä. Säästökohteita on etsitty - ja myös löydetty - ilmeisesti kaikesta, mistä säästää voi. Tämä tulee valitettavasti tuntumaan omassakin kukkarossani ensi vuonna. Kurjistuva tilanne ja hiipuva talous ei tiedä palvelualan tuottajalle hyvää.

Enkä hetkeäkään usko, etteikö terveydenhuollon taso tulisi putoamaan. Tulemme taatusti lukemaan surullisia tarinoita, mitä tapahtuu, kun hoitoyksikkö ei ehdi ajoissa paikalle. Olen melko varma, että ensi vuoden lopussa tulemme kuulemaan, millaista jälkeä seitsemän prosentin viilaus työntekijämäärässä tekee hoitohenkilöstön jaksamiselle. Ja aika lailla olen yhtä varma siitäkin, että seuraavissa vaaleissa ihmisarvoa tullaan mittaamaan eri lailla kuin sitä tällä hetkellä tehdään. Kansanvalta on siinä mielessä ikävä järjestelmä, että siinä erilaisten arvosuuntausten kannatusta mitataan säännöllisin väliajoin. 

Arkipyhien summapeli

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

 

Piti ihan tarkistaa, etten tosiaan ole ennen kirjoittanut mitään arkipyhistä ja niiden aiheuttamasta taktikoinnista työelämässä. Eilenhän vietettiin itsenäisyyspäivää, joka harmillisesti osui tänä vuonna lauantaille antamatta siis ylimääräistä vapaapäivää kaikille palkkatyön raskauttamille. Omaa juhlarauhaani asia ei haitannut, vaan osasin katsoa perinteiset tuntemattomatsotilaat sekä kättelyt aivan normaalisti. 

Arkipyhällä tarkoitetaan sunnuntain ulkopuolista pyhäpäivää, joka on lakisääteinen vapaapäivä. Osuessaan arkipäivälle, heitetään kyseisinä päivinä työrukkaset nurkkaan, pakataan hiirimatto rullalle ja pysytään kotona. Tämä siis vain kuukausipalkkaisille lomarahahuorille. Vuorotyöläisille arkipyhä tarkoittaa sitä, että töitä tehdään niin kuin muinakin päivinä, mutta liksaa nostetaan päivästä ja työstä riippuen kaksin- tai jopa kolminkertaisena. Kun kuukausipalkkaiset kyttäävät mahdollisimman montaa vapaata, odottavat vuorotyöläiset mahdollisia rahapäiviä.

Ja sitten meille yrittäjille...no meille jokainen päivä on potentiaalinen työpäivä. Palkkaa saa silloin kun tekee töitä, eikä yhdestäkään sunnuntaista taida asiakkaat tuplaa maksaa, vaikka anoisi. Mutta toisaalta, eipähän tarvitse jämäpäivien lomista tapella naapuriloosin Riitan kanssa. 

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Kiinteät ja liikkuvat vapaat

Arkipyhät voi jakaa kahteen kategoriaan. Osa niistä on varustettu kiinteällä päivämäärällä ja ne osuvat siten vuosittain eri viikonpäiville. Näiden päivien tarjoamat lisälomapäivät ovat aina tulevan vuoden kuumin puheenaihe aina näin joulukuussa, kun vanhaa vuotta aletaan tallettaa mullan alle. Ei ole vuotta, jolloin iltapäivälehdet - nuo journalismin laskisangot - eivät tekisi juttua, montako vapaata tulevana vuonna meille suodaan. Nykyisille uusavuttomille on jopa tehty valmiiksi laskukaavoja, monellako vuosilomapäivällä voit maksimoida omat lomasi. 

Eniten vuoden vapaisiin vaikuttaa joulu. Kun jouluaatto, joulupäivä ja tapaninpäivä osuvat arkipäiville, nostetaan monissa kodeissa maljaa. Ja jos vielä käy niin, että joulun pyhät jatkuvat suoraan viikonlopulla, on monilla hymyssä pitelemistä. Juuri näin on tänä vuonna. Aatto on keskiviikko, joten keskiviikosta perjantaihin saamme viettää arkipyhiä ja siitä jatketaan sitten kalenterivapailla.

Joulun pyhien lisäksi liikkuvia arkipyhiä ovat uuden vuoden päivä (1.1.), loppiainen (6.1.), vappu (1.5.) sekä itsenäisyyspäivä (6.12.). Eli parhaimmillaan voi vuodessa olla (vain teoriassa) seitsemän työpäivää vähemmän kuin kaikkein heikoimmassa tapauksessa. Ei taida olla vuotta, jolloin kaikki arkipyhät osuvat joko viikonlopulle tai toisaalta arkipäiville.

Liikkuvat arkipyhät on sidottu viikonpäivään ja niiden päivämäärä vaihtelee vuosittain. Ne ovat siis arkipyhien pohjakassa, joista vapaa kilahtaa tilille joka vuosi. Tällaisia päiviä ovat pääsiäisen pitkäperjantai (yllättäen aina perjantai), toinen pääsiäispäivä (maanantai), Helatorstai (surpise, aina torstai) sekä juhannusaatto (perjantai). 

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Työpaikkojen pelikenttä - montako vapaata ja kuinka saan lomia pidennettyä

Työpaikoilla arkipyhät aiheuttavat kuhinaa joka vuosi. Tärkein tieto tammikuussa on, kuinka monta päivää lyhyempi vuosityöaika tulevana vuonna saadaan. Eli montako arkivapaata kalenteri meille suo. Jos arkipyhät osuvat pääosin viikonlopulle, tehdään enemmän töitä ja vietetään nihkeämmin vapaata - ja ollaan masentuneita. Mutta taas työnantajan näkökulmasta tuottavuus nousee. Joku siis voittaa aina. 

Toinen taktinen pelikenttä on se, kuinka arkipyhien oheen saa ujutettua vuosilomapäiviä niin, että oman vapaansa saa maksimoitua mahdollisimman pienellä vuosilomamäärällä. Tähän on jokaisella työpaikalla syntynyt oikea koulukunta. Vuoden alussa sama porukka käy merkitsemässä omat lomansa "alustavasti" arkipyhien yhteyteen, koska "vahingossa" sattuivat varaamaan Lanzaroten loman kyseiselle viikolle. Ja hitaat sekä kuuliaiset nuolevat näppejään ja polttavat vuosilomansa täysiin viikkoihin. Myöntäkää pois, tekin tunnette ainakin yhden tällaisen lomataktikon?

Onneksi lomajärjestelmissä on tasa-arvo päässyt puremaan viime vuosina ja yhä useammalla työpaikalla lomat sekä vapaat kiertävät jollain sumeaan logiikkaan perustuvalla järjestelyllä. Niinpä ei naapuriloosin Riittakaan saa aina omittua helatorstain jälkeistä perjantaita vapaaksi, eikä pidennettyä sekä pääsiäistä että joululomaa tynkäviikkojen kautta. 

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Arkipyhät ovat kirkkopyhiä

Arkipyhien ja erilaisten palkallisten vapaapäivien määrä vaihtelee eri maiden välillä erittäin paljon. Vapaapäivien määrä on riippuvainen kulttuurista, uskonnosta tai jopa valtiomuodosta. Suomessakin iso osa arkipyhistä tulee kirkon kautta. Jo pelkästään joulu ja pääsiäinen ovat puhtaasti kirkollisia pyhiä ja luterilaisen kirkkovuoden kaksi pääjuhlaa. Sen lisäksi saamme kiittää kirkkoa myös helatorstaista ja loppiaisesta. 

Tämä on sinällään merkityksellistä, kun meidän siteemme itse kirkkoon heikkenee vuosi vuodelta. Kirkosta erotaan kilpaa verosäästöjen takia ja koko laitosta tunnutaan pitävän muinaisjäänteenä. Me siis haluamme kyllä pitää kristilliset vapaat, mutta muuten olemme valmiita unohtamaan kirkon ja jopa väheksymään sen tarjoamaa perustehtävää ja apua. Ehkä olisikin paikallaan mennä reilun pelin kautta ja kirkkovapaista saisivat nauttia vain kirkkoon kuuluvat? Loput voivat sitten viettää vappua, juhannusta ja itsenäisyyspäivää - jos ne sattuvat osumaan arkipäivälle.

Arkipyhät vaikuttavat normaaliin elämään melko vähän

Ennen arkipyhien aikaan Suomi seisahtui. Kaupat pidettiin kiinni ja baareihin ei päässyt. Muistan itsekin monta kertaa odottaneeni Tapaninpäivää Joensuussa. Joulunpyhiksi useimmat muualla asuvat entiset joensuulaiset palasivat kotikonnuille, mutta baarit pidettiin kiinni jouluaattona ja joulupäivänä. Sitten kun juottolan ovet avattiin tapanina, oli kansaa koolla sankoin joukoin.

Arkipyhät saisivat edelleen pysäyttää kaupat ja bisneselämän. Pieni tasoittuminen, pakollinen rauhoittuminen ja seesteisyys tekisivät hyvää aika monelle. Ymmärrän totta kai, että arkipyhät myös työllistävät esim. kaupan osa-aikaisia ja kaupan palveluita tarvitsevat muun muassa vuorotyöläiset. Mutta kyllä kai aikuinen ihminen kykenee varautumaan sen verran, ettei nälkään kuole, jos ruokakauppa pistää ovet säppiin päiväksi tai vaikka kahdeksi. Kaupat kuitenkin kulkevat toiseen suuntaan. Ovia pidetään auki läpi vuorokauden, eikä kukaan pidä putiikkia kiinni sunnuntaisin, koska pelkää myynnin lipuvan naapuriin. 

Kun arkipyhät ovat normaaleja päiviä, mutta ilman työtä, eivät ne juuri sen juhlavammalta tunnu kuin muukaan arki. Arkipyhä käytetäänkin usein shoppailuun tai kaupoissa kiertelyyn, kun ei fiksumpaakaan tekemistä ole. Siitä toki kiittävät kauppiaat, mutta onko sunnuntai-ostosten voima niin suuri, että se kuittaa pois kaksinkertaiset palkkakulut? 

Arkipyhät ja tynkäviikot vapailla

Kuten alussa totesin, yrittäjälle jokainen päivä on potentiaalinen työpäivä. Tai oikeastaan - jokainen päivä on potentiaalinen palkaton lomapäivä. Itse koetan aina maksimoida vapaat arkipyhien ympäriltä. Sitä ei pystynyt monesti palkkatöissä tekemään. Helatorstain jälkeistä "helaperjantaita" en tee koskaan ja joulun sekä pääsiäisen ympärille koetan rakennella pidempiä vapaita, jos kassa vain antaa myöten.

Tänä vuonna suorastaan repäisen. Aloitan joululoman 23. tiistaina iltavuoron jälkeen ja pitelen vapaita aina loppiaiseen saakka. Itsellä on sellainen olo, että töitä on tullut tehtyä tämän vuoden tarpeiksi jo riittävästi ja vapaat maistuvat tavallista paremmalta. Toivon mukaan kirjaprojektista kuuluisi vuoden loppuun mennessä jo jotain uutisia, niin pääsisin sitäkin mahdollisesti jatkamaan eteenpäin. Ja kesällä vietetyn kahden viikon loman jälkeen en ole paljon syksyllä ylimääräisiä vapaita pitänytkään. Ehkä olen joululomani ansainnut.

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Kehitysehdotuksia arkipyhiin

Muuttaisin hieman vapaapäivien dynamiikkaa meikäläisessä kalenterivuodessa. Itse arkipyhien määrä on melko lailla maksimi. Mutta dynamiikka on vähän turhan rikkonainen.

Jos aloitetaan vuoden alusta, niin uudenvuodenpäivä saa tietenkin olla paikallaan. Sitä tuskin pystyisi mitenkään kehittämään. Mutta heti loppiaisesta tekisin aina perjantain, jotta siitä saisi jokaiselle vuodelle yhden pitkän viikonlopun. 

Helatorstain siirtäisin aina automaattisesti perjantaiksi, koska siitä nykyisestä jämäperjantaista tulee vaan turhaa sotkua ja riitaa. Jos arkipyhä olisi perjantai, saisivat kaikki nauttia pitkästä viikonlopusta. 

Minun suurin närästyksen aiheeni on se, että kesälomakauden jälkeen meillä on liian pitkä syksy vailla yhtään arkipyhää. Juhannuksesta seuraava mahdollinen arkivapaa on vasta itsenäisyyspäivä (koska pyhäinpäiväkin on siirretty aikojen saatossa lauantaille). Tuohon pitkän syksyn valottomaan aikaan kaipaisi jonkun katkon, joka piristäisi mieltä. Voisiko vaikka syyspäivän tasauksesta tai mikkelinpäivästä tehdä "valon päivän"?

Joulusta voisi tehdä myös samalla tavalla liikkuvan kuin pääsiäisestä. Totta kai lisääntyvät kiinteät vapaat näkyisivät tuottavuudessa, mutta toisaalta taas vuodesta tulisi ennustettavampi, jos vapaapäivien ja työpäivien suhde olisi aina vakio.