Ensimmäinen vuosi täynnä

Tasan vuosi sitten kirjoitin ruudulle ensimmäisen tekstini ja Ra(s)kas keski-ikä sai alkunsa. Kuten aina uuden saadessa alkunsa, on ennen synnytystä tehtävä paljon työtä. Ennen varsinaista kirjoitustyötä oli tehty kilotolkulla ajatustyötä sekä myös painia sen kanssa, voinko todella saattaa maailmaan yhden blogin. Suurimmat pelot olivat se, ettei sitä kukaan lue tai jos lukee, niin nauraa - vääristä syistä. Vaikka tiesin tuntevani lähes kaikki aakkosten kirjaimet ja tiesin jopa saavani ruudulle kokonaisia sanoja, ei julkisen ja kaikille näkyvän tekstin tekeminen ollu mikään peace of cake. Päinvastoin mitä enemmän ajattelin blogia sitä enemmän ajatus sen kirjoittamisesta alkoi kauhistuttaa. Lopulta kuitenkin päätin hypätä tuntemattomaan ja kirjoittaa.


Mistä kirjoitan?

Blogin aiheet lähtevät edelleen keski-ikäisyyden myytistä. Keski-ikä on yhtä monivivahteinen ja elämää mullistava elämänvaihe kuin murrosikä tai uhmaikä, mutta silti sitä pidetään jotenkin harmaana, nuhjuisena ja kriisiytyneenä. Minä taas veikkaan, että tulee vielä aika, jolloin keski-ikäisyys on trendikästä. Keski-iässä tehdään monia elämää myllertäviä muutoksia ja uusia alkuja, jotka puolestaan synnyttävät markkinan. Ja kun jokin synnyttää markkinan, niin sehän on yhtä äkkiä muodikasta. Eli miettikääpä markkinamiehet myös keski-ikää trendituotteena!

Minulle keski-ikä on kuitenkin lähinnä näkökulma. Elämäni sisältö on kombo isyyttä, perhe-elämää, työelämää, arkielämää sekä myös miehen elämää. Nuo kaikki yhdistyvät tässä blogissa yhteen kymmenen sormen pakettiin. Vaikka pääosa elämästäni on arkea, jonka voisi kuvitella olevan vähän tylsää, niin omasta mielestäni elän erittäin rikasta ja moniväristä elämänvaihetta. Välillä tuntuu, ettei vuorokaudessa tunnit yksinkertaisesti riitä edes ruuhkavuosista voivotteluun. Perheen isommat lapset suunnittelevat seuraavia askeleita kohti itsenäisempää elämää ja toisaalta taas pienin kasvaa humisten kuin honka. Voisi sanoa, että vauhtia ja ongelmia riittää kaikilla tasoilla ja kovin erilaissa jutuissa. Parhaimmillaan Serranon perhe istuu keittiönpöydän ääressä ja vasempaan korvaan huutaa moottoripyörää kaipaava teini ja oikeaan korvaan taas painetta tuo ihminen, joka haluaisi oppia ajamaan edes polkupyörällä. Samaan aikaan kuin lapset kasvavat, me vanhemmat huomaamme jättävämme nuoruuden ihan oikeasti taaksepäin. Ensimmäiset ovet elämästä menevät kiinni, tosin avaten samalla uusia ovia.

Keski-iän lisäksi blogin toisena johtavana teemana olen koettanut pitää onnellista elämää. Pyrin pitämään nillittämisen ja joutavasta valittamisen poissa sivuilta ja sen sijaan tuoda asioihin positiivisen klangin. Vähän synkemmissäkin asioissa voi nähdä positiviisen puolen ja jos ei sitä, niin ainakin jonkinlaisen opetuksen, joka kantaa eteenpäin. Ei liene suurikaan salaisuus, että jopa lapsenomaisesti haaveilen jonain päivänä kirjoittavani kirjan, joka käsittelee onnellisen elämän tavoittelua ja osin myös siksi pidän tuota teemaa yllä myös blogissani. Minua kiehtoo se, miten jokainen voi nähdä elämänsä onnellisena ja tehdä valintoja sekä ratkaisuja, jotka johtavat onnelliseen elämään. Yhtä lailla taas harmittaa nähdä sitä, kuinka ihmiset haaskaavat elämästään ison osan olemalla onnettomia - ja usein vain siksi, etteivät osaa tai tahdo olla onnellisia.

Miksi kirjoitan?

Ajatus omasta kirjallisesta maailmasta sai kipinän siitä, että koin minulla olevan jotain sanottavaa maailmalle. Tuo sama tunne elää edelleen. Viikon alussa seuraan sitä, saavatko tekstini lukijoita, mutta puolessavälissä viikkoa alkaa tulla tunne, että on sanottava jotain lisää. Alkuajoista näkökulma on muuttunut niin, että kirjoitan nykyisin enemmän lukijoille. Alussa, kun en tiennyt, löytääkö Ra(s)kas keski-itä yhtään lukijaa, kirjoitin enemmän itselleni. Itse oli ainoa lukija, jonka pystyin ruudun takaa näkemään. Nyt olen ilokseni huomannut, että itseni, vaimoni ja äitini lisäksi ruudun takana väijyy muitakin lukijoita. Osan tunnen ja osaa en. Mutta olipa lukija kuka tahansa, niin arvostan suuresti sitä, että joku uhraa aikaansa lukemalla tekstejäni ja jopa palaa blogin pariin viikko toisensa jälkeen.

Minulle blogi on myös terapiahuone omaan itseen. Kirjoittamalla näen ja muokkaan omia ajatuksiani ja kirjoittajan lisäksi toimin myös yhtenä blogin lukijana. On jopa yllättävän terapeuttista kirjoittaa ulos omia kokemuksiaan ja tuntemuksia ja välillä nuo tekstit kyllä roiskahtavat aika syvällekin. Juuri tänään äitini kysyi, että missä minulla menee raja kirjoittamisessa? Ajatukseni  lähtee suunnilleen siitä, että kirjoitan tänne sillä syvyydellä, josta voin puhua työkaverieni kanssa. Jos ajattelette lähimpiä työkavereita, niin hehän ovat jostain bestiksen ja kliinisen kollegan välistä. On siis ihmisiä, joille paljastatte itsestänne vielä enemmän (kuten vaikkapa oma puoliso), mutta kuitenkin parhaat työkaverit ovat niitä, joille kerrot asioita itsestäsi syvemmältä kuin keskivertotuttavalle. Oletteko samaa mieltä?

Ja toki koen olevani myös jonkinlainen positiivisen keski-iän lähettiläs. Uskon, että annan lukijoille jotain, mistä he ehkä saavat jotain - vaikka sitten hymyn keskelle paskaa maanantaita. Blogin perimmäinen tavoite on saada ihmiset lukiessaan toteamaan "tuota minäkin olen miettinyt!"

Miten kirjoitan?

Aiheet saavat kipinänsä yleensä yhdestä lauseesta tai ajatuksesta. Tuo johtoajatus löytää tiensä muistivihkoon, jossa kerään teeman ympärille tarinan. Tämä teksti on 91:n tekstini tähän blogiin eli sanottavaa on ainakin tähän saakka löytynyt. Nuo lauseet saattavat tulla mistä vain taivaan ja maan väliltä. Tekstit ovat lähteneet oman parisuhteen kiemuroista, keskusteluista vaimon kanssa tai sitten lasten toilailuista. Totta kai osansa teksteistä ovat synnyttäneet maan mainioimman kahvipöydän keskustelut tai sitten jokin sanomalehden artikkeli.

Olen vuodessa täyttänyt jo kaksi muistivihkollista aiheita ja tekstiaihioita. Kerään marginaaleihin vinkkejä tuleviksi teksteiksi ja jonkin verran kirjoitan muistivihkoihin myös päiväkirjatyyppisiä julkaisematta jääviä tekstejä. Eli kun jonain päivänä maallinen vaellukseni päättyy, niin sieluni oksennus löytyy tuolta muistikirjojen välistä.

Koetan antaa tänne teksteihin kohtalaisen paljon itsestäni, mutta paljon jätän myös paljastamatta. Parisuhteesta jätän asioita suljettujen ovien taakse ja lapsista myös asioita, jotka eivät ole soveliaita tänne sijoittaa. En kirjoita kohun, maineen tai paljastelun vuoksi. Enkä halua tämän olevan mikään kurkistusikkuna perheemme elämään. Enemmänkin tämä on kurkistusikkuna minun pääni sisään. Monet tekstit esiluetan vaimollani, mutta en ehkä niinkään tekstin sisällön vuoksi, vaan siksi, että haluan tietää edelleen, onko ajatukseni hölmö vai julkaisukelpoinen.

No mutta entäs nyt?

Ensimmäinen vuosi on opettanut aivan valtavasti kirjoittamisesta ja siitä, kuinka tekstiä tuotetaan. Olen myös oppinut paljon tekstien kuvittamisesta, blogin ulkoasun muokkaamisesta ja siitä, mitä ihmiset lukevat ja mitä ei. Itseäni on yllättänyt se, kuinka paljon olen kirjoittanut isyydestä ja vanhemmuudesta. Vaikka se ei ollut tarkoitus tai johtoajatus, niin huomaan, että tekstit saavat lukijoita ja ovat siis varmaan jotain vertaistukea kanssakeski-ikäisille.

Rehellisenä ihmisenä voin myös tunnustaa, että kaikki tuottamani teksti ei ole ollut priimaa. Väliin mahtuu huonoja päiviä, jotka tuottavat huonoja tekstejä. Mutta jokaisesta tekstistä tulee olla ylpeä - ne ovat aikansa tuotteita.

Kirjoittaminen on mahtavaa, vapauttavaa ja erittäin antoisaa. Veikkaan, että tämän blogin lukijoista, tämä blogi on antanut eniten minulle itselleni. Olen löytänyt väylän toteuttaa itseäni ja saanut vihdoin auki jo vuosia kyteneen tekstin tuottamisen innon. Toivottavasti Ra(s)kas keski-ikä saa elää vielä monia vuosia ja näkee myös vuosien mittaan uusia lukijoita. Kirjoittaminen siis jatkuu!

Lopuksi valtava kiitos teille ruudun takana väijyvät lukijat. Ilman teitä tätä ei synny. Jokainen palaute menee tuonne sielun poimujen sisälle ja kannustaa kirjoittamaan lisää. Eniten kommentteja tulee face-to-face ja vuoden aikana minut on yllätetty aika monta kertaa sanoilla "mä luin sun blogias" - se jaksaa ilahduttaa edelleen aivan valtavasti. Jokainen lukija merkkaa sitä, että on olemassa taas yksi ihminen lisää, joka on kiinnostunut minun ajatuksistani. Ja jokainen meistä on sen verran huomionkipeä, että osaa arvostaa omalla tekemisellä saatua huomiota. Siis kommentoikaa, keskustelkaa ja ennen kaikkea lukekaa. 

Tämän tekstin jälkeen pidän viikon tauon kirjoittamisesta ja vietän ansaittua vappua (en siis koko viikkoa, enhän minä mikään teekkari ole, vaan sosiologi!). Nauttikaa tästä arvoituksellisesta keväästä ja kesän odotuksesta.  

Toni Mikael 

PS. Tätä tekstiä luotaessa käytettiin yksi lasi espanjalaista punaviiniä sormien nivelrasvana