Kiitti hei!

Joskus sitä onnistuu tulemaan onnelliseksi kovin pienistä asioista. Tänä aamuna heräsin vasta kello 8:30 ja olin nukkunut koko yön yhteen putkeen. Olo oli täysin latautunut ja kehokin luuli varmaan minun vaipuneen koomaan. Ensimmäiseen pariin minuuttiin eivät sormet ja varpaat meinanneet löytää elämään ollenkaan oikeaa säveltä. Mutta hitaasti ja vakaasti kuin keski-ikäinen pääsin elämän juonesta kiinni. Kuuntelin hetken lapsen leikkiääniä olohuoneesta ja mieleen tuli ajatus kirjoittaa jotain asioista, joista olen kiitollinen.

Perusasiat kunniaan

Meillä ihmisillä on paha tapa tottua kaikkiin arkisiin asioihin niin, ettei niiden tärkeyttä huomaa ennen kuin jokin järkyttää tasapainoa. Varmaan jokaisella on arkipäivässä asioita, joista olisi syytä viskata silloin tällöin positiivinen muikkari yläkertaan. Sen sijaan usemmiten löydämme kyllä pienetkin nillittämisen aiheet helposti ja annamme ongelmien haudata hyvät asiat alleen. Meistä useita vaivaa elämässä mittakaavaongelma. 

Terveys on juuri yksi niistä asioista, jotka ovat meille itsestäänselvyyksiä. Emme edes huomaa teveyden olemassaoloa ennen kuin jokin todella uhkaa terveyttä tai menetämme osan siitä. Harva muistaa kiittää siitä, että pystyy joka päivä kävelemään omin jaloin paikasta toiseen tai siitä, että näkee ja kuulee kaiken. Entä jos menettäisimme jonkin noista? Valitettavan moni tarvitsee jonkin herätyksen ennen kuin alkaa arvostaa omaa ja läheistensä terveyttä.

Läheiset ovat toinen hyvä esimerkki. Aina välillä unohtuu se, kuinka onnellisessa asemassa itse on, kun ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa voi elämänsä jakaa. Toisinaan elämässä kyllästyttää sekä avioliitto että lapset. Nuo ovat juuri niitä hetkiä, jolloin olisi eniten syytä nostaa nenä pois omasta perseestä ja miettiä, millaista elämä sitten olisi, jos nuo häiriötekijät olisivat pois. Saattaisimme olla aika yksinäisiä tai ainakin kaipaisimme lähellemme jotain.

Ja ehkä meille suomalaisille on myös hyvä muistaa se, että elämme yhdessä maailman vakaimmista maista. Vaikka Suomi ei ole täydellinen paratiisi tai jokaisen unelmamaa, niin meillä on asiat vielä suhteellisen hyvin. Yhteiskuntarauhamme on korkealla tasolla, voimme luottaa siihen, että julkinen infrastruktuuri toimii ja ketään ei meillä jätetä yksin, vaan apua löytyy kaikilla tasoilla. Kun kuuntelee ihmisiä, jotka matkustavat paljon, niin yleensä he kertovat selväsanaisesti sen, miten mukavalta tuntuu palata kotimaan kamaralle.

Iloitse onnesta - siedä epäonnea

Itse aina huomaa sisäsyntyisen negatiivisuuden ja pessimisimin pyrkivän välillä väkisin pintaan. Kun onnistun jossain, niin vähättelen suorituksen merkitystä ja kiellän itseäni keulimasta suotta tyyliin "vielä se epäonni vie tästäkin voitosta ilon". Todellisuudessa jokaisesta onnistumisesta ja voitosta tulisi olla ylpeä ja onnellinen. Vaikka jonain toisena päivänä vastaan tulisikin epäonnea, niin eihän se tätä kyseistä onnistumista enää kaada. Positiivisesta suorituksesta tulee antaa itsellekin taputus olkapäälle.


Ja sama pätee myös niihin elämän epäonnistumisiin. Niihin ei saisi jäädä makaamaan, vaan ottaa virheistä opiksi ja suunnata kohti uusia seikkailuja. Minuakin vaivaa usein suomalaistyypillinen halu jäädä vellomaan epäonnen syliin ja pilllittää sitä, kuinka minä aina pystynkin epäonnistumaan. Oikea tapa on pyyhkäistä nenästä enimmät veret pois ja aloittaa alusta. Elämän mittakaavavirhe näkyy helpoiten juuri suhtautumisessa onnistumisiin ja epäonnistumisiin. Pienet epäonnistumiset tuntuvat usein suuremmilta kuin isotkin onnistumiset.

Kiitollisuus ja onnellisuus - serkukset

Ihminen on onnellinen silloin, kun hän ei ole onneton. Ja ihminen on onnellinen silloin, kun hän tahtoo olla onnellinen ja nähdä elämän positiiviset puolet. Onnellisuus on loppujen lopuksi pitkälti valintakysymys. Tunnen ihmisiä, joilla asiat ovat sillä tolalla, että moni rasvaisi köyttä tai ainakin sirottelisi tuhkaa päälleen, mutta silti nuo ihmiset painavat sairauksien tai taloudellisten epäonnistumisten keskellä hymyssä suin nähden tulevaisuuden parempana kuin tämän päivän. Vastavuoroisesti tunnen ihmisiä, joilla elämässä ei todellisuudessa ole mitään valittamista, mutta jokin pieni asia sakkaa. Ehkä rakkaus puuttuu tai työpaikka ei ole juuri toiveiden mukainen. Nuo ihmiset pystyvät suhteellisen ison onnistumisprosentin läpi näkemään elämässään huonot puolet ja suhtautuvat huomiseen enemmän uhkana kuin mahdollisuutena.

Kiitollisuus ja onnellisuus ovat sukua sen vuoksi, että kiitollinen ihminen pystyy näkemään, mitkä asiat elämässä ovat hyvin. Kiittämätön ihminen sen sijaan keskittyy näkemään elämässä puutteita ja vajavaisuutta.

Olen vanhemmiten huomannut itsessäni sen puolen, että näen elämän päivä päivältä parempana. Olen onnistunut (toivottavasti) jättämään turhasta nillittämisen pois arkikielestä sekä ohittamaan myös pienet epäonnistumiset olkaa kohauttamalla. Isompiin epäonnistumisiin suhtaudun kuin Nelson Mandela, joka sanoi, ettei koskaan häviä - hän joko voittaa tai oppii. Samaa positiivisuutta olen koettanut luoda tänne blogin teksteihin. Olisi helppoa nähdä esimerkiksi keski-ikä kovin negatiivisena terminä, joka sisältää kriisejä ja voimakkaan vanhenemiskokemuksen. Tuo sama on positiivisuuden kielelle käännettynä se, että kriisit ovat oppimisen paikkoja, joiden jälkeen ihminen on kokemusta rikkaampi ja valmiimpi kohtaamaan uusia haasteita. Vanheneminen sen sijaan tuo kokemusta, jota voi koettaa levittää myös keski-iän kourissa painiville kanssaeläjille.

Sanoista tekoihin

Mistä sitten tänään olen kiitollinen?

Nuo alussa mainitut pitkät yöunet saivat koko päivän hienosti lentoon. Tänään teimme vaimon kanssa pihatyöt kevätkuntoon eli piha on pääosin haravoitu ja ylimääräiset kasvustot leikattu pihapensaista. Molemmissa autoissa on kesärenkaat alla eli ensi viikolla ajelu on äänimaailmaltaan hieman hiljaisempaa. Lisäksi suurin osa perheen polkupyöristä on ajokunnossa. Elämä alkaa huutaa ensimmäistä pyöräretkeä satamaan jäätelölle.

Olen myös kiitollinen siitä, että huomennakin lähden töihin, koska työnteko takaa sen, että taloudellinen turva säilyy. Lisäksi bonuksena perheestämme starttaa huomenna toinenkin auto työmaan suuntaan eli perheen toisenkin työikäisen arki on vähän aikaa toisenlaista.

Noin yleismaailmallisesti olen kiitollinen siitä, että olen terve, suomalainen, keski-ikäinen mies. Elämässä on tällä hetkellä suurin osa palikoista niin tiukasti maassa kiinni, etten pelkää elämän perustusten sortuvan heti huomenna. Ja tässä iässä tiedän myös sen, että jos nuo perusutukset jossain vaiheessa horjuvat, niin elämä on opettanut sen verran kättentaitoja, että pystyn kasaamaan jämistä vielä uuden talon, joka varmasti on vielä entistä ehompi.


Noiden edelllämainittujen lisäksi olen kuitenkin eniten kiitollinen noista kahdella jalalla kävelevistä ihmisenaluista, jotka tuottavat ilon lisäksi joka päivä myös uusia ja ennennäkemättömiä kokemuksia. Eilen otimme taas neiti kolmen kanssa mittaa toisistamme pihalla ja lopputulos oli se, että vahvempi voitti eli jouduin kantamaan punaisena kirkuvan palosireenin palomiesotteella takaisin sisälle liian pitkäksi venyneen iltaulkoilun jälkeen. Silti tuo ihmisaurinko oli tänä aamuna lähdössä uuteen päivään entistä positiivisemmalla mielellä ja tänään meillä olikin aika mahtava päivä pihatöiden parissa. Voiko tuosta muka olla kiittämätön??

Hyvää ja positiivista viikkoa - muistakaa kiittää hyvistä asioista!