Lomapäiväkirjat osa 6/X

 

Tänään kokoonnumme kuoleman äärelle. Meille läheisen henkilön lisäksi hyvästelemme yhden kokonaisen sukupolven, kun vietämme sukujemme viimeisen sodan nähneen jäsenen muistojuhlaa. Olemme olleet onnekkaita, kun elämässämme on ollut tähän saakka vanhempia kolmen sukupolven yli. Omien vanhempiemme vanhemmat ovat olleet aktiivisesti läsnä lapsuutemme ja myös omat lapsemme ovat saaneet nauttia heidän seurastaan. 

Olemme viime vuosina joutuneet viettämään hautajaisia suhteellisen usein. Se kertoo siitä, että ihmisten elinikä on kasvanut, mutta myös siitä, että nyt on aika siirtää yksi kokonainen sukupolvi muistoihin. Isovanhempiemme sijaan omat vanhempamme ovat nyt se vanhin ja kokenein sukupolvi. Samalla se totta kai tarkoittaa sitä, että meidänkin on aika aikuistua lopullisesti. Jono siirtyy pykälän eteenpäin.

Suomalaiset hautajaiset ovat synkkiä rutiineja

Puhuimme hautajaisista ja siitä, kuinka aiemmista muistojuhlista ei juuri ole jäänyt muistoja. Ei jää, koska kukaan ei halua muistella hautajaisia jälkikäteen. Surulla on mieleen valtava voima. Se hävittää muistikuvia ja mieli auttaa meitä selviämään surusta unohduksen kautta. 

Toisaalta taas suomalaiset hautajaiset ovat melko samanlaisia keskenään. Niihin liittyy paljon rutiineja ja hautajaiset ovat hyvin rutiininomaisia. Hautajaisiin rakennetaan harvoin mitään persoonallisia piirteitä. Osin siksi, että niiden järjestäminen ei ole mitenkään nautittavaa puuhaa ja toisaalta taas siksi, että turhan persoonallisia hautajaisia voitaisiin pitää epäsopivina. 

Rutiinit ja helppous on luotu, jotta suru olisi helpompi kestää. Surussaan ihminen menee automaattiohjaukselle, jolloin oleminen keskittyy perustoimintoihin. Rutiinit sujuvat, vaikka mieli askartelee muissa asioissa. 

Rutiinit myös auttavat surun käsittelyssä. Prosessoimme läheisemme menetystä askel kerrallaan ja hyvästelemme hänet hienovaraisesti vähitellen. Hautajaiset ovat usein oman suruprosessin eräänlainen päätepiste, jossa vainaja siirtyy muistoihin. Muistan helpotuksen, kun oman isäni hautajaiset olivat ohi. Tuntui kuin kaikki voimat olisivat kehosta loppuneet ja päälle iski valtava väsymys. Koko parin kuukauden mittainen surutyö oli tullut päätökseen ja prosessi oli läpikäyty.

Suomessa suru on synkkää, tummaa ja yksitotista. Vaikka vainaja käskisi pitämään iloiset juhlat muistokseen, on tahdon noudattaminen vaikeaa. On hankala viettää iloista muistojuhlaa, kun mieli haluaisi surra. Hautajaiset ovatkin yhtä paljon vieraita kuin vainajaa varten. Se on suomalaisille jotenkin ainoa paikka, jossa surua saa avoimesti näyttää ja kokea. Muuten pyrimmekin pitämään surumme sisällä ja näkymättömissä. 

Paljon riippuu toki vainajastakin ja hänen poismenonsa tavasta. Äkilliseen tai jollain tapaa epäoikeudenmukaiseen poismenoon suhtaudutaan shokkihoitona ja kuoleman hyväksyminen on vaikeaa. Jos taas vainaja menehtyy pitkäaikaisen sairauden vuoksi, on hyväksyminen helpompaa ja joskus poismeno voi olla helpotus. Vainaja saa levon ja pääsee eroon kivuistaan. Ja joskus taas ihminen päättää itse päivänsä, jolloin jäljelle jää surun lisäksi kysymyksiä ja joskus jopa huonoa omaatuntoa. 

Onko väärin varautua kuolemaan?

Lehdissä puhutaan paljon perintösuunnittelusta. Ihmisten pitäisi varautua verojen välttämiseksi omaan poismenoonsa ja jakaa omaa jäämistöään jo hyvissä ajoin etukäteen. Kuitenkaan samalla tapaa ei puhuta siitä, että kuolemaan voisi varautua muutenkin. Toisaalta tuntuu sopimattomalta kurkistaa omaan loppuunsa, mutta toisaalta taas jokaisen meidän päämäärä on sama, joten ei siitä puhumisen pitäisi olla mahdotonta.

Pitäisikö pystyä puhumaan myös kuolinsuunnittelusta? Kuinka moni tietää läheistensä viimeisen tahdon vaikkapa hautajaisten suhteen? Mitä virsiä hautajaisissa pitäisi laulaa tai pitäisikö niitä laulaa ollenkaan? Entä jos vainajan oma tahto olisikin kuulla jotain muuta.

Läheisen kuoleman jälkeen elämme suuressa epätietoisuudessa, miten viimeistä tahtoa olisi helpointa noudattaa. Millaiset hautajaiset läheisemme olisi itse toivonut ja ylipäätään ketä siellä pitäisi olla läsnä. Yleensä suunnittelemme hautajaiset omista lähtökohdistamme, koska parempaa tietoa ei ole. 

Jo meidän sukupolvemme kuolema on vielä monimutkaisempaa. Olemme fyysisen läsnäolon lisäksi läsnä myös virtuaalisesti. Kuka päättää elämämme siellä, ettei se suotta jatku fyysisen poismenon jälkeen? Ja kun meillä on fyysisten ystävien lisäksi ystäviä myös virtuaalimaailmassa, ovatko he oikeita ystäviä - pitäisikö heitäkin kutsua hautajaisiin? Ja kun fyysiset etäisyydet ovat suuret, niin pitäisikö hautajaiset striimata, että niihin voisi osallistua myös kaukana olevat ystävät. 

Lisäksi olemme hajautuneet perheinä pitkien välimatkojen päähän. Kuinka paljon tiedämme esimerkiksi vanhempiemme elämästä? Tunnemmeko heidän ystäviään tai parhaassa tapauksessa edes uusia kumppaneita. Mitä etäisemmät välit vanhempiin ovat sitä hankalampaa on myös muistojuhlien järjestäminen. 

Vainajat jäävät aina muistoihimme

Vaikka tänään vietämme yhden henkilön hautajaisia, tiedän muistoissa meneväni muidenkin edesmenneiden läheisten luo. Hautajaisissa ainakin minä kerään muistoissa mukaan myös heidät, joita ei luonamme enää ole. 

Minulle hautajaiset ovat aina vaikeita. Surun käsittely ei ole helppoa koskaan. Mutta iän myötä siitä tulee siedettävämpää. Vanhemmiten oppii suhtautumaan elämän kiertokulkuun ja sen päätepisteeseen armollisemmin. Kerta kerran jälkeen tajuaa paremmin, että jokaisen elämä tulee väistämättä päätepisteeseen ja sen viimeisen päivän hetkeä emme päätä itse. Siksi kuolema on vain väistämätön osa elämää. 

Hautajaisissa tärkeintä on kunnioittaa vainajaa ja hänen muistoaan. Muistaa hänet sellaisena kuin hän oli elävänä ja silloin, kun hän oli läsnä. Ja totta kai vielä tärkeämpää on muistaa läheisiään silloin, kun he ovat elossa ja läsnä.