Junastelemassa

Pitkästä aikaa matka vie syksyn aamuvarhaisella Helsinkiin. Minusta ainoa oikea tapa mennä syvään etelään, on ottaa alle Valtion Rautateiden tarjoamat rautapyörät. Junalla pääsee suoraan keskustaan ja parkkihuolet saa jättää muille. Matkan aikana voi tehdä joko töitä tai ajan saa kulumaan lukemalla, katsomalla videoita tai niin kuin minä nyt - kirjoittamalla. Ja jos tylsyys pääsee silti iskemään, voi aina hiipiä ravintolavaunuun kahville tai nauttimaan kevytkemiallisia viihdykkeitä. Etenkin viikonloppuvuorot junien ravintolavaunussa voivat tuottaa viihdettä ihan itse itsessään. Inttipojista, viikonlopun aloittajista sekä kotiin palaavista arkipakolaisista koostuva mix kertoo sellaisia tarinoita, että meno muistuttaa pyörillä liikkuvaa lähiöbaarin ja sirkuksen yhdistelmää.

Aamujunat ovat kovin hiljaisia. Kun ihminen revitään lokakuun kylmyydessä lämpimän peiton alta ennen kuutta ja laitetaan kylmälle asemalle odottamaan junaa, niin harvaa se naurattaa (paitsi Aamulypsyn faneja, jotka erottaa asemalla napeista korvissa ja hartioista, jotka nykivät pidätetystä naurusta (tänäkin aamuna bongasin pari)). Ja aamun junailijat ovat vielä niitä, jotka puurtavat hiki hatussa päivän Power pointteja kasaan tai tutustuvat kokousten esityslistaan. Heidät puolestaan tunnistaa syvistä rypyistä otsassa ja tietokoneen näyttöön upotetuista silmistä. (Hah, tälläkin hetkellä joku luulee minun kuuluvan juuri tuohon porukkaan - tabletin ennustava tekstinsyöttö aiheuttaa kovin syvät huolirypyt).

Pidän Helsingistä - pieninä annoksina. Aamu pääkaupungissa on jotain erilaista kuin muualla Suomessa. Ihmisten askelissa on tekemisen meininki. Kaikilla on kiire johonkin tekemään tuottavaa työtä ja olemaan hyödyksi. Aikaa riittää korkeintaan pikaiselle pahvikahville, mikä sekään ei ole puhdasta sumppia, vaan jotain ulkomaankielelle väänneltyä moniaines-seosta. Liikennevaloissa olet osa kaupunkilaista Gnu-laumaa, joka orjallisesti odottaa valojen vaihtumista ja vihreän syttyessä kiihdyttää ralliauton lailla kadun yli. En sentään ole nähnyt sitä, että ensimmäisenä kadun yli päässyt nostaisi kädet voiton merkiksi pystyyn ja heittäisi kunnon tuuletukset. Kokeilisko tänään...

Tietenkin Helsingin reissuun kuuluu aina käynti Stockmannilla - tiedän kuulostavani maalaiselta ja olen ylpeä siitä, mutta edelleen vanha Stockan henki ja "vähän parempi" palvelu ovat kokemisen arvoisia asioita. Jos olisi varaa, niin kävelisin kaksi kertaa vuodessa pelkissä alushousuissa Stockmannin miesten vaatehtimoon, vinkkaisin myyjän luokseni ja sanoisin "vaateta minut, Visa on tuossa" (hyvä kysymys muuten olisi se, että jos olisin pelkissä alushousuissa, niin missä olisi Pyhä kolmikko eli puhelin-avaimet-kukkaro?).Tuokion päästä kävelisin ulos tyylikkäänä ja hyvin palveltuna (tai poliisin taluttamana kädessä sakot siveettömästä käytöksestä julkisella paikalla)

Iltapäivällä juna tuo minut takaisin kotiin. Mikähän siinä on, että aina kun lähden kotiin päin, niin mieleen iskee pieni jännitys siitä, olenko oikeassa junassa? Tarkistan maagisesti pariin kertaan, että raide on oikea ja vaunun kyljessä on oikeat paikkakunnat kirjattuna. Jännitys säilyy siihen saakka, että kuuluttaja vapauttaa minut kertomalla, että juna on oikea ja voin vapautua nauttimaan kotimatkasta. Mutta entä ne kerrat, kun vaunun kaiutin on rikki tai kuulutus menee ohi. Siinä sitä odotellaan takki päällä ja laukku kädessään Lahteen saakka, jonka jälkeen tiedän suunnan olevan oikea ja päämäärä ei voi mennä pieleen...

Vaikka olen tehnyt tätä samaa matkaa säännöllisen epäsäännöllisesti kohta kymmenen vuotta, niin pelko väärään junaan joutumisesta elää. Tähän saakka olen onnistunut välttämään tuon fobian realisoitumiselta, mutta katsokaas vaan, niin juuri tänään kun paljastan pelkoni, löydän itseni illalla Kuopiosta tai Oulusta... Poteekohan tätä muut?

Koska on torstai, niin pakko toivottaa viikon parasta päivää jokaiselle!