Sunnuntaielämyksiä

Vietin poikkeuksellisesti sunnuntain töissä. Tein vapaan työajan puitteissa sisään ensi viikon perjantain, jolloin pääsen vaimon kanssa pitkästä, pitkästä aikaa pienelle parisuhdematkalle. Tai tarkemmin ottaen pääsemme viemään lapset mummolaan ja palaamaan itse kotiin kaksin. Kun lapset on hylätty taatusti turvallisiin käsiin reilun sadan kilometrin päähän, niin on satavarmaa, että ketään ei tarvitse pissittää keskellä yötä ja kiukuttelussakin on aamuisin hieman aikuisempi maku kuin normaalisti.

Sunnuntain työnteko on mahtavaa - työmaa on tyhjä, puhelimet eivät soi ja saat tehdä töitä täysin omaan tahtiin ja omalla tavoin. Pukeutuminenkin on vähän väljempää, kun päällä saa olla kotifarkut ja huppari. Samalla kuitenkin huomasin tänäänkin, että työtahti nousee tuplaan normaalista. Kun töitä saa tehdä keskeytymättä ja ilman taustahälyä, niin hommassa on todellinen tekemisen meininki.

Podcastien taivas

Olen ihminen, joka kaipaa jotain ääntä taustalle. Yleensä kuuntelen musiikkia tai sitten jotain radio-ohjelmaa. Koska sunnuntai, niin mitään järkevää ei radiosta tule ja nyt ei musiikkikaan jostain syystä maistunut. Piti siis etsiä jotain uutta viihdykettä. Päädyin tällä kertaa kahlaamaan podcastien maailmaa ja löysin Anna Perhon haastattelusarjan "Läpivalaisu", jossa Perho syvähaastattelee tuttuja, mutta ei ehkä ensimmäisessä rivissä olevia julkkiksia.


En ole oikein koskaan innostunut Anna Perhosta. Vika lienee eniten siinä, etten ole kuunnellut häntä koskaan ajatuksen ja ajan kanssa. Ja ehkä Perho on minun makuuni asteen verran liian pirteä ja positiivinen tapaus. Minun makuni kun koostuu perisuomalaisesta perus-synkästä paatoksesta. Onneksi annoin Perho(se)n lentää, sillä sarja oli kerrassaan vangitseva. Haastikset olivat parinkymmenen minuutin mittaisia ja osasta henkilöistä homma oli jaettu kahteen jaksoon. Tämä siis tarkoitti, että kysymykset ja vastaukset olivat vähän pintaa syvemmälle porautuvia. Kuuntelin Tomi Björkin, Palefacen, Martina Aitolehden, Antti Holman sekä Katja Halmeen tarinat. Jokainen oli hyvä omalla tavallaan.

Miksi jäin noihin tarinoihin koukkuun kerrasta?

Perho on todella hyvä haastattelija. Hän sai yksinkertaisilla kysymyksillä tyypit avautumaan ja paljastamaan asioita, joista osa oli todella henkilökohtaisia ja arkojakin juttuja. Ja yhtä tärkeää kuin on osata kysyä, on myös osata kuunnella ja antaa tarinan oksentua ulos. Keskustelu oli peruspönötys-haastattelusta vapaampaa ja välillä tuntui, että käsiksen ulkopuolelle hypättiin ja kauas (tai sitten käsikirjoitus puuttui kokonaan). Mutta ei sen nyt niin väliä, koska lopputulos oli kuulijaa viihdyttävää tajunnanvirtaa.


Tärkeintä on tarina

Olen aina tykännyt kuunnella tarinoita siitä, kuinka menestys rakentuu. Ihailen ihmisiä, jotka aloittavat käytännössä tyhjästä ja rakentavat itse työllään onnistumisen. Lisäksi ihailen ihmisiä, jotka eivät nillitä siitä, että joutuvat tekemään töitä tai siitä, että onnistumiset eivät tule sillä, että käsiä pidetään ristissä ja toivotaan parasta. Näissä kaikissa tyypeissä tuo tarina oli. Jokaisella oli tarinassaan vielä oma twistinsä. Björkillä usko omaan tekemiseen, vaikka rahaa tai lahjakkuutta ei tavallista enempää ollut, Palefacella raitistumisen parantava voima ja Katja Halmeella nousu narsistin vallan alta voittajaksi.

Mieleenpainuvin oli Tomi Björkin kertomus siitä, kuinka ravintolaideaan laitettiin likoon viimeiset pennit ja Björkin sekä yhtiökumppanin isien kiinteistöt, kun pankki ei uskonut ideaan eikä antanut lainaa. Mutta kavereiden usko omaan asiaan oli niin luja, että homma puskettiin läpi. Lopputulos oli menestystarina Michelin-tähtineen ja lainatkin maksettiin puolessa vuodessa (!) takaisin.

Aitolehti taas teki vaikutuksen asenteellaan julkisuuttaan kohtaan sekä avoimuudella omasta elämästään. Tuon haastattelun kuuntelun jälkeen minulle jäi aivan toisenlainen kuva ihmisestä, jota olen pitänyt pelkkänä pintaliitojulkkuna. Kiillon alla on ahkera yrittäjä ja kova työmyyrä, jolla on monta rautaa tulessa ja joka suhtautuu melko nöyrästi julkisuuden antamiin opetuksiin ja toisaalta tunnustaa sen, että peli on kaksisuuntaista ja on hänkin julkisuudesta jotain saanut takaisin.

Julkisuus myös tyhmentää ihmistä - toisin sanottuna kuva, jonka ihmisestä julkisuuden kautta saa, on kovin aivoton ja yksivärinen. Kun ihmisestä pääsee kuulemaan hänen omaa ääntään, jolloin varmasti tietää,että sanat ovat hänen, eivätkä seiskan kökkösimulaattorin tulosta, kuva muuttuu äkkiä inhimillisemmäksi, ajattelevammaksi ja monivärisemmäksi.

Surullisin tarina oli Katja Halmeen. Elämä väkivaltaisen narsistin rinnalla (tai paremminkin ikeen alla) ei kuulostanut herkulta ja äänestä kuuli, että vuodet Tony Halmeen kanssa olivat jättäneet pysyvät jäljet. Tuota tarinaa voisin suositella kaikille, jotka meinaavat umpirakastuneena hypätä Vegasissa naimisiin parin kuukauden tutustumisen jälkeen. Pahimmillaan lopputulos voi olla muuta kuin vuosisadan rakkaustarina.

Kaiken kaikkiaan Perhon haastattelusarja antoi koko työpäivään ihan uuden fiiliksen ja antoi myös Perhosta ammattimaisen kuvan haastattelijana ja taitavana "kalastajana". Oli hienoa kuunnella omalla alallaan menestyneiden ihmisten tarinaa siitä, kuin eteenpäin päästään kovalla työllä eikä millään muulla. Työtä tekemättä ei pärjää, eikä lahjakkuuskaan riitä, kuin osaan matkasta. Lisäksi jokainen rämpii ja jokaiselle sattuu mokia ja epäonnistumisia, mutta niihin ei saa jäädä makaamaan - vaan pyyhitään nenä ja noustaan ylös. 

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!