Lapselliset ja lapsettomat

Olen viime aikoina kirjoittanut paljon perheasioista ja lapsiperheen arjesta. Hassua, koska se ei todellakaan ollut ajatus, kun tätä blogia aikoinaan suunnittelun. Mutta meillä lapsiperheellisillä aika, ajankäyttö ja arki pyörivät pitkälti lasten ympärillä, joten siinähän ne jutut paljon liikkuvat. En silti haluaisi profiloitua "lapsiperheen isä"-bloggaajaksi, vaan enemmänkin keski-ikäiseksi yksilöksi.

Puheistani huolimatta en ole mikään fanaattinen lapsiperheen pää tai äänitorvi. Ymmärrän oikein hyvin parisuhteita, joihin lapsia ei mahdu tai joihin niitä ei haluta. Elämäntapoja ja päämääriä on ihmisillä niin monenlaisia, että olisi väärin pakottaa tai toivoa ketään samaan muottiin, jossa itse kuivuu. Olen jopa tehnyt gradunkin vapaaehtoisesta lapsettomuudesta, joten jossain vaiheessa elämää tutkin tuota asiaa puolitosissani. Ja olen nuorempana elänyt parisuhteissa, joissa lapsia ei ole mukana ja joihin niitä ei ehkä olisi saanut mahtumaan.

Sitten itselleni kävi niin, että tuo isompi parivaljakko hiipi salaa elämääni vähän takaoven kautta ja lopulta sain myös itselleni yhden lopullisen parisuhteen. Lapsihan on vanhemmalle se parisuhde, joka ei kaadu mihinkään kriisiin ja joka jatkaa elämistään niin kauan kuin henki pihisee.

Ovatko lapset muuttaneet suhdettani elämään ja elämäntapaan, jota elän?

Yksiselitteisesti on ja ei ole. Edelleenkin ymmärrän, miksi jotkut eivät lapsia halua ja edelleen ymmärrän lapsettoman elämäntavan hyvät ja huonot puolet. Toisaalta taas on paljon asioita, joista en tiennyt mitään ennen kuin olin pidellyt käsissäni pientä vastasyntynyttä, joka oli täysin minusta riippuvainen. Sitä asiaa ei kenellekään opeta lapset, jotka eivät ole jollain tapaa omia (=lapset, joista pääset eroon jonkin ajan päästä). Sen sijaan vanhemmuuteen ei biologialla ole mitään merkitystä, vaan merkitystä on omalla asenteella. Ne vanhemmat, jotka panostavat lapsen ja aikuisen suhteeseen, pärjäävät siinä, olipa lapsi oma tai puolison oma tai adoptoitu. Kenenkään vanhemmuus ei ole arvotonta niin kauan kuin vanhempi itse sitä osaa ja haluaa arvostaa.

Itse olen koettanut suhtautua perheen kaikkiin lapsiin samalla pieteetillä. Välillä isäpuoleus on onnistunut hyvin, mutta on käyty kokeilemassa ojanpohjiakin ja opeteltu vähän vaikeimman kautta. Oma mielipiteeni kuitenkin on, että suhde kaikkiin kolmeen on kohtalaisen hyvässä tasapainossa ja jokainen lapsi kokee saavansa vähintään kohtuullista "palvelua".

En pidä lapsia itsestäänselvyytenä. Jokainen lapsi, jonka vanhemmat saavat - perinteisesti tai muuten - on arvokas itsenään. Ja itse suhtaudun lapsiin kuin kalleimpaan omaisuuteeni, joka on määräaikaisesti uskottu hoidettavakseni. Lapsien tehtävä on kasvaa turvallisessa ja henkistä kasvua ruokkivassa perheessä ja lopulta heistä on tarkoitus tulla veroja maksavia kansalaisia, jotka asuvat jossain muualla kuin kotona.

Samaa muuten ajattelen päiväkodista - se on kuin pankin tallelokero, jonne talletan kalleimman omaisuuteni päivän ajaksi, koska itse en voi olla tuota omaisuutta vahtimassa. Ja oletan, että siellä heitä hoidetaan samalla hartaudella kuin minä hoitaisin. (Todellisuudessa he suoriutuvat lastenhoidosta minua melko lailla paremmin ja joka iltapäivä, kun käyn lunastamassa talletukseni pois, kiitän mielessäni siitä, että nuo päiväkotien tädit ja sedät jaksavat tuota ipanalaumaa....)

Olisinko onneton, jos eläisin parisuhteessa, jossa ei olisi lapsia?

Tuskin olisin. Eläisin kovin erilaista elämää kuin nyt, mutta se ei olisi sen parempaa tai huonompaa - se olisi vain erilaista. Suurin ero tulisi ajankäytössä ja siinä, miten aikaa ja muita perheen resursseja jaetaan. Sen tiedän, että suhtautuisin lapsiin aivan eri lailla kuin nyt. Ennen omia lapsia olin kovin "en niin kiinnostunut lapsista". Siis en ole niitä tyyppejä, jotka juhlissa syövät vapaaehtoisesti lasten pöydässä, koska siellä on parhaat jutut ja saa sikailla. En myöskään ota kontaktia kovinkaan helposti vieraisiin lapsiin. Nyt viimeistään kun tuon oman pienen kanssa sosiaalinen piiri muotoutuu lapsellisten ympärille, niin olen huomannut muuttuvani lapsisallivammaksi. Ja ehkä lasten juttujen hienoutta ei ymmärrä ennen kuin niitä joutuu itse tulkkaamaan ja opettelemaan 24/7.

Sen voin kyllä tunnustaa, että paljon olisi itseltä jäänyt kokematta, jos ei elämään lapsia olisi koskaan tullut. Suurimmat ihmeet liittyvät lasten kasvuun ja kehitykseen. Ihmisen kasvun nopeuden ja tason kasvu on joka päivä hämmästyttävää. Ja siihen perustuu pitkälti myös vauva-ihmeisten kiehtovuus. Pieni ihminen kasvaa yhdessä vaiheessa niin hirvittävää vauhtia, että siinä tajuaa elämän ihmeen. Valitettavasti tuo vaihe korvautuu ensimmäisellä uhmavaiheella, joka hieman tuota ihanuutta saattaa rapauttaa.

Vanhemmat ja lapsettomat

Katson vieläkin karsaasti niihin leijonaemoiksi nimitettyihin persooniin, joiden koko elämä kiertää lasten ympärillä ja joiden maailmaan ei muuta mahdu kuin lapset, lapset ja lapset. Minusta on sairasta uhrata kaikki oma lasten eteen ja antaa kaikesta omasta periksi sen takia, koska lapset. Kenenkään aikuisen elämää ei voi korvata lasten elämällä eikä kenenkään aikuisen omat tarpeet ole niin arvottomia, etteikö niitä pitäisi pitää yllä myös silloin, kun elämässä on lapsia. Ei ole olemassa sellaista "sitku"-elämää, jota aletaan elää heti sen jälkeen, kun viimeinen lapsi luovuttaa avaimet pöydälle ja jättää osoitteenmuutoskortin tiedoksi.

Toisaalta yhtä karsaasti katson niitä vanhempia, jotka pitävät lasten saannin jälkeen kiinni vain siitä omastaan. Vaikka perheessä on pieniä lapsia, niin piinallisesti huolehditaan ensin omista menoista ja harrastuksista. Aikuisten aikataulut sanelevat täysin perheen ajankäytön ja lapset kulkevat siinä sivussa - eivät muuten kulje. Tätä samaa rotua minusta edustavat myös ne perheet, joissa lapset kuuluvat kokonaan äidille tai isälle ja toinen osapuoli elää elämää kuin lapsia ei olisikaan. Ennuste noille parisuhteille on vähän kehno, koska jossain vaiheessa päälle iskee takapotku, jossa kotivanhempi ottaa omansa pois - usein sellaisten korkojen kera, joita nähtiin 80-luvun asuntolainoissa.

Kuten elämässä yleensä, tässäkin hyvä tasapaino on enemmän kuin kullanarvoinen. Aikuiset kaipaavat molemmat jotain henkireikää lapsiperheen pyörityksen lisäksi ja toisaalta taas lapsen tarpeiden vähättely omien tarpeiden alle on rikos lasta kohtaan. Lapsi ei ainakaan toistaiseksi ole mikään kasvuautomaatti, joka kulkee sivussa. Pienenä lapset vaativat aikaa ja se tarve vähenee iän myötä. Ja näin tulee suhtautua myös ajankäyttöön.

Kun saa katsoa oman pienen kasvua, niin alkaa ymmärtää hyvin niitä ihmisiä, jotka ovat lapsettomuudesta katkeria. Tuskin on kipeämpää vajetta kuin lapsenpuute sellaiselle ihmiselle, joka niitä aidosti haluaa. Sen vuoksi en pidäkään kovinkaan kummallisena sitä, että lapsettomuuden eriparisuus kaataa parisuhteita. Halu päästä lapsiperheellisten joukkoon on niin iso asia, ettei siitä voi antaa periksi - ei mies eikä nainen. Itse en tuota suurta kaikenkattavaa halua isäksi ole kokenut, suhtautumiseni on enemmänkin rationaalinen "käy kuin käy"-tyyppinen. Mutta isyys on asia, josta olen erittäin ylpeä. En kuitenkaan menisi markkinoimaan lasten hankkimista ihmiselle, jonka tiedän lapsettomaksi -jokainen tehköön omat valintansa näin isojen kysymysten äärellä. 

Lapsellisilla kärsivät harrastukset ja parisuhde

Lasten saaminen on vanhempien parisuhteelle murhaa. Kun aikaa on vähän, niin se tarkoittaa valitettavasti sitä, että parisuhteen vaatimaa aikaa lykätään. Seksiä harrastetaan enää mielikuvissa ja pussailutuokioita näkee vain naistenlehtien sivuilla (ne, jotka niitä ehtivät lukemaan). Parisuhde ei pienten lasten perheissä pysykään hengissä muuten kuin tekohengittämällä. Sitä on vaalittava vaikka väkisin ja hampaat irvessä ja yhteisen peiton alle on mentävä kaikkina aikoina säännöllisin väliajoin. Mitään erikoisuuksia tuskin kannattaa haaveilla muutamaan vuoteen, mutta se pienikin fyysinen yhteys voi pelastaa kokonaisen parisuhteen. Kipinä, jonka annetaan sammua, ei helpolla enää roihua senkään jälkeen, kun lapset eivät yörauhaa häiritse, vaan vanhemmat ovat silloin jo keksineet omat rutiininsa, joihin toinen ei kuulu. Ja kuulen jo korvissani äänen "onko se seksi niin tärkeää" - on se. Perustelen sitä sillä, että se on ainoa asia, joka kuuluu parien kahdenkeskiseen elämään, jota ei voi korvata millään muulla. Ja jos tuo privaattipuoli puuttuu, niin se on kuin katkaisisit parisuhteen napanuoran ja päästäisit toisen karkuun. Seksi ja kaikenlainen fyysinen läheisyys on parisuhteen liima, joka pitää ihmiset yhdessä. Siitä kannattaa pitää kiinni, vaikka se välillä tuskaa tuottaakin.

Toinen mikä kärsii, ovat aikuisten jutut. Etenkin kotivanhempi kokee pienten lasten kanssa aikuispuhevajetta. Siis sitä, että ei enää kuule juttuja aikuisten maailmasta tai ylipäänsä kodin ulkopuolelta. Pientenkin lasten kanssa kannattaa pitää huolta siitä, että vanhemmat ehtivät jutella ja vaihtaa kuulumisia. Ja puhua nimenomaan jostain muusta kuin lapsista ja kodista ja perheestä ja ylipäänsä siitä kaikesta, mikä on niiden neljän seinän sisällä, joissa eletään.

Minua itseäni välillä ahdistaa se, ettei maailmaan mahdu muuta juteltavaa kuin lapset ja niiden asiat. Haluaisin keskustella jostain, mikä on vähän aikuismaisempaa, mutta toisen suusta tulee ainoasaan lauseita, jotka alkavat lapsipohjaisella aiheella. Toisaalta sen ymmärtää, että ajatusmaailmasta ison osan haukkaavat lapset, mutta eikö olisi muutakin?

Harrastuksista ja omasta ajasta luistaminen on täysin oma mokani, mutta niin vaan on päässyt käymään. Tuossa onkin minulle parantamisen paikka. Kaipaisin enemmän omaa aikaa tai aikaa harrastaa ja liikkua. Olen onnellinen, että vaimoni on löytänyt itselleen harrastuksen ja hänestä näkee, että aika pari kertaa viikossa "ulkomaailmassa" tekee hyvää. Toivottavasti itse menen pian perässä.

Lapselliset ja lapsettomat elävät kovin erilaista elämää. Kumpikaan ei kuitenkaan ole toistaan parempi, vaan parasta aina on se, että ihminen itse allekirjoittaa omat valintansa. Ja parisuhteet eivät lapsiperheissä elä itsestään, vaan vaativat kovaa työtä, jos ne meinataan kannatella yli pahimpien ruuhkavuosien. Jossain vaiheessa pienet lapset ovat isoja lapsia ja jossain vaiheessa avainkaapissa roikkuvat ne kaikki avainkaulanauhat, jotka tällä hetkellä vievät lapsiperheiden arjesta leijonanosan.