Ra(s)kaan keski-iän yhdeksän vuotta

Lempimuistikirjani, joka sekin alkaa olla täysi

 

Alkuun heti sisältövaroitus - teksti saattaa sisältää katkeraa keski-ikäisen miehen tilitystä, mutta toki myös jotain lukemisen arvoista.

Huomasin eilen (keski-ikäiseen tyyliin Facebookin muistoista), että blogini täytti jo yhdeksän vuotta. Vaikka viime vuosina kirjoitustahti on ollut maltillisempaa, niin blogi on pysynyt hengissä kaikki nämä vuodet ja on sillä tietääkseni jokunen uskollinen lukijakin. 

Yhdeksän vuotta elämää on pitkä aika. Sinä aikana blogin teemat ovat vaihdelleet johtuen pitkälti siitä, että oma elämäni on muuttunut. Kun yhdeksän vuotta sitten aloitin, olin toipumassa isäni kuolemasta. Elimme pikkulapsiarkea, olin suhteellisen vastuullisessa palkkatyössä ja elämä oli kaiken kaikkiaan kiireistä, sekavaa ja kirjaimellisesti ruuhkaista. Ra(s)kaasta keski-iästä tuli eräänlainen selviytymiskartta arkeen. 

Alussa blogi oli minulle terapiapaikka. En olisi selvinnyt silloisen elämäni kriiseistä ilman kirjoittamista. Se on monessa tilanteessa ollut kanava kertoa itselleni, mitä kuuluu. Tälle päiväkirjalle saan olla kiitollinen monista oivalluksista liittyen elämään, keski-ikäisyyteen, oman minän kehittämiseen ja hallintaan. Sama pätee ylipäätään kirjoittamiseen. Blogin lisäksi täytettä ovat saaneet useampi paksu muistikirja, jonka sivuille on tilitetty nekin asiat, jotka eivät ole julkaisukelpoisia.

Luen toisinaan omia vanhoja tekstejäni (jonkunhan näitä on pakko lukea!). Perusteemat ovat pitkälti olleet, perhe, työelämä, onnellisuus. Työelämän sivulle on nyt tullut kantavammaksi teemaksi yrittäjyys, joka leimaa montaa asiaa elämässäni. Yrittäjyys on elämäntapa enemmän kuin pelkkä työnteon muoto. Lisäksi olen huomannut, että kirjoitan nykyisin paljon Suomesta, yhteiskunnasta ja politiikasta. 

Nämä teemat ovat toki kiehtoneet nuoresta pitäen (tuskin olisin muuten sosiologiaa päätynyt lukemaankaan), mutta nyt olen jollain tavalla herännyt eräänlaiseen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja ajatteluun toisesta näkökulmasta. Tähän vaikuttaa paljon se, että olemme viimeiset vuodet eläneet erilaisia, jopa globaalisti kuohuttavia aikoja. Politiikkaan sekä täällä että muualla on tullut pelureita, jotka heiluttavat vanhoja perusrakenteita. Uskon, että olemme jonkin suuremman globaalin murroksen äärellä. Siitä on kiehtovaa kirjoittaa. 

Miksi kirjoitan?

Hiljaisina aikoina pohdin usein, miksi kirjoitan (tai ennemmin miksi en kirjoita). Alussa tarvitsin kirjoittamista, jotta kuulisin oman ääneni ja jotta saisin elämäni järjestykseen. Kun toipumisen suurimmat aallot oli selätetty, aloin kirjoittaa enemmän onnellisuuden havainnoista. Teksteissä oli paljon sitä, miten tullaan onnelliseksi ja kuinka omia unelmia toteutetaan. Nyt taas olen huomannut sävyn muuttuneen ehkä hieman harmaammaksi (kuten myös ohimoni). 

Keski-ikä pohdituttaa edelleen, mutta eri tavoin. Jos blogi täyttää yhdeksän, täyttävät ikäiseni ihmiset viisikymmentä. Se on vahva vedenjakajaikä, jossa katsotaan yhtä aikaa eteen- ja taaksepäin. Teen paljon arvioita siitä, miten elämä on tähän saakka mennyt ja miten sen soisi menevän eteenpäin. Huomaan suurtakin itsekritiikkiä elettyyn elämään ja toisaalta näen myös, että eteenpäin mentäessä alkavat ensimmäiset ovet jo sulkeutua. Viisikymppisen mahdollisuudet muutokseen ovat pienemmät kuin nelikymppisen.  

Tällä hetkellä kirjoitan enemmän muille kuin itselleni. En edelleenkään kaipaa mitään suurta yleisöä, mutta älykästä keskustelua kuuntelen mielelläni. Kuten täälläkin on käynyt ilmi, olen keski-ikäinen ammatinvaihtaja. Vaihdoin palkkatyön yrittäjyyteen ja vaihdoin myös koko työelämän suuntaa (no en kokonaan, koska toinen jalka on edelleen vanhassa maailmassa). Olen myös työelämän onnellistaja. Tajusin (hieman liian myöhään), että olen kulkemassa väärää tietä ja onnistuin kääntämään kurssini oikeaan. Tällä hetkellä teen töitä todella tyytyväisenä. Koen onnellisuutta siitä, että voin auttaa muita ja pystyn tekemään työlläni hyvää eteenpäin. 

Työni parhaita puolia on se, että tapaan paljon ihmisiä. Koen viikottain huimia keskusteluja kaikesta maan ja taivaan väliltä. Pöydän ääressä käydään läpi elämän koko kirjo iloineen ja suruineen. Olen päässyt tutustumaan upeisiin ihmisiin, joita en varmaan muuten olisi koskaan päässyt tapaamaan. 

Kun selaan blogin sijaan muistikirjani sivuja, huomaan edelleen jahtaavani jotain sateenkaaren päätä. Elämässä on paljon tekemättä. On paikkoja, joita en ole nähnyt, asioita joita en ole kokenut ja tavoitteita, jotka vaativat työtä. Oman ikäiseni ihmiset jakaantuvat ainakin puheiden perusteella taantujiin, odottajiin ja etsijöihin. 

Taantujat alkavat odotella elämän seesteistä vaihetta, jossa aikuiset lapset jättävät pesän ja alkaa aikuisten oma aika. Elämästä tulee Prismaa ja kesämökkiä. Suuret huiput ja ruuhkat on koettu ja ollaan valmiita vaihtamaan pienemmälle vaihteelle. Jotkut alkavat kaipailla lapsenlapsia ja toiset selaavat matkaesitteitä etsien seuraavaa kanarian lentoa. 

Kuten sanoin, elämme harjanteella, jossa katsotaan taakse- ja eteenpäin.  Odottajat odottavat edelleen sitä suurta oivallusta. Lastentekoon alamme olla takarajoilla, mutta ammatillisesti olemme parhaassa mahdollisessa iässä (vaikkeivat kaikki työnantajat sitä tajuakaan). Meillä on vielä kyntämätöntä sarkaa ja myös voimia mennä eteenpäin. Valitettavasti yhteiskunnan muutokset vaikeuttavat uuden etsimistä. Aikuiskoulutusta vaikeutetaan ja taantuva Suomi sekä inflaatiomörkö vaikeuttavat riskien ottamista. Silti kannustan - opiskelkaa, etsikää onnellisuutta ja vaihtoehtoja. Taantumus ei ole hyvä valinta. 

Etsijät näkevät enemmän eteenpäin. Viisikymppiset ovat hyvässä asemassa. Monilla velkataakka on siedettävä, lapsista vain vähän riesaa ja siten tärkeimpiä resursseja - aikaa ja rahaa - on käytettävissä enemmän kuin koskaan ennen. Se tarjoaa mahdollisuuksia löytää jotain, mistä on haaveillut. Onko se pidempi matka ulkomaille, ammatinvaihto tai jopa uusi asuinpaikka. Mahdollisuuksia onnellistaa itseään on valtava määrä.

Raskas keski-ikä

Mutta tässä iässä ei kaikki asiat ole helppoja. Ehkä on asiallista tunnustaa (lopulta myös itselleni), että en ole tänä keväänä voinut hyvin. Korjaamista on ollut sekä fyysisesti että henkisesti. Raskas fyysinen ammatti, pitkät työpäivät ja vastuun kantaminen yksin vaativat veronsa. Olen ollut poikkeuksellisen väsynyt ja jopa tuntenut tietynlaista riittämättömyyden tunnetta. Viisikymppisenä tuleekin vastaan  elämän rajallisuus. Pienet kolotukset ja rytmien omituisuudet sydämessä eivät välttämättä enää olekaan olalla kohautettavia. Me kulumme ja ihmisen fysiikka on loppujen lopuksi rajallista. On pakkokin pohtia sitä, milloin on syytä liputtaa itsensä varikolle. 

Vihaan sopeuttamista. Pikkuhiljaa elämän pienet nautinnot käyvät vahingollisiksi. Alkoholi ei sovi enää elimistölle, koska sitä ei kestä maha, sydän eikä pää. Rasvainen ruoka muuttuu nautinnosta kuolemantuomioksi ja sokerikin tuo hampaisiin reikiä ja vie yöunet. Loppujen lopuksi on tehtävä valinta paskojen vaihtoehtojen välillä - kuoleeko tylsyyteen vai erilaisiin haitta-aineisiin. 

Henkisesti oma helmasyntini on liiallinen itsekriittisyys. Poden paljon huonoa omaatuntoa hukkaan heitetyistä vuosista. Vanhasta työelämästä olisi pitänyt hypätä rohkeammin ulos ja uskaltaa tehdä valintoja itsen hyväksi. Olisi pitänyt aikaisemmin lähteä mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, mutta vanha minä piti liikaa kiinni ja pelkäsin tarttua tilaisuuksiin. Olisi pitänyt nähdä maailmaa enemmän silloin, kun se oli auki. Tiedän totta kai, ettei mikään ole myöhäistä, mutta kerran elettyä aikaa ei kuitenkaan saa takaisin. Junnun sanoin "ei nuoruuttaan voi elää uudestaan"

Itsemme lisäksi kannamme huolta myös läheisistä. Blogin alkuvuosina pikkulapsiarki oli kiireistä ja omat huolensa oli sielläkin. Mutta eivät huolet vähene, vaikka lapset kasvavat aikuisiksi. Siinä vaiheessa, kun lapsemme lakkaavat aiheuttamasta huolta, sitä aiheuttavat vanhempamme. 

Keskustelen monien ihmisten kanssa, kuinka paljon meidän vastuullemme jää omien vanhempiemme asiat. Elämme aiempaa pidempään, mutta ongelma on myös se, ettei enää ole sitä Suomea, jonka varaan voisi mitään laskea. Joudumme varautumaan siihen, että olemme ne, jotka kantavat vastuun lähipiiristämme. Ja toisinpäin käännettynä - podemme huolta myös siitä, ettei meistä tulisi taakkaa omille lapsillemme. Voin sanoa, etten yhdeksän vuotta sitten pohtinut näitä asioita. 

Raskasta elämästä tekee myös muuttuva maailma. Jos lukee blogini tekstejä taaksepäin, niin maailma on mennyt vaikeammaksi tajuta. Vanhat globaalit rakenteet murtuvat kovaa kyytiä ja joudumme opettelemaan uusia sääntöjä. Trumpin ja Putinin kaltaisia sekopäitä ei maailmanpolitiikka tuntenut. Ja Kiinan aiheuttama talouspoliittinen vaara oli vasta oraana kaskessa. 

Sama pätee myös rakkaaseen Suomeemme. Vanha hyvinvointiyhteiskunta murtuu kovaa kyytiä ja ratkaisumallit siitä selviämiseen ovat keskentekoiset. Valitettavasti juuri minun sukupolveni joutuu maksamaan vanhan hyvinvointirakenteen kulut ja lisäksi sopeuttamaan omia varojaan siihen, että saisimme jotain turvaa vanhuuden varalle, kun eläkejärjestelmät lopullisesti romuttuvat (ja sen ne myös tekevät). Poden tuskaa siitä, ettei ratkaisua ole vielä olemassa, eikä mitään takeita sille, mitä tapahtuu, kun työura loppuu (jos loppuu).

Koska mä voin

Vastaus kysymykseen, miksi kirjoitan on selvä - koska mä voin. Olen edelleen ylpeä siitä, että minulla on henkilökohtainen alusta tuoda esiin ajatuksiani. Olen onnellinen siitä, että vuosienkin jälkeen minulla on terapiapiste, jonka kautta voin kertoa itselleni, mitä minulle kuuluu. Olen hyvilläni myös siitä, että tätä kautta voin kirjoittaa ulos sitä, miten maailma minusta muuttuu. 

Toisinaan ajattelen, että nämä sivut ovat perintöni eteenpäin. Jonain päivänä joku onneton sosiologi etsii graduunsa aihetta ja saa tästä angstisesta sekasotkusta vihjeen eteenpäin. Tai kunhan lapseni saavuttavat keski-iän ja kaipaavat apua omien solmujensa avaamiseen, he kuuntelevat ääntäni tätä kautta. Kaikki nämä ovat syitä, miksi Ra(s)kas keski-ikä edelleen elää ja hengittää. 

Koen, että tätä kautta voin vaikuttaa. Siihen riittää se, että joku tätäkin lukee ja kokee jonkin ajatuksen. Olkoon se vaikka hyväntahtoinen nauru keittiösosiologin pieleen menneille analyyseille - iloa ei maailmassa ole koskaan liikaa. 

Kiitos sinulle rakas blogini, terapianurkkani ja ajatusteni varasto.