Israel - highly unpopular opinion

Lokakuussa 2023 alkanut viimeisin Israelin Gazan kaistan kriisi on saanut viime viikkoina entistä rajumpia piirteitä. Israel on ilmoittanut tyhjentävänsä Gazan kaistan ja ottavansa haltuun alueen. Käytännössä kyseessä on väestön pakkosiirroksi luettava teko, joka on myös jonkin tulkinnan kautta sotarikos. Kyse ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen - kuten se ei koskaan ole, kun kyseessä on Israel.

Gazan kriisi jakaa jopa suomalaisia yllättävän paljon kahtia. Osan mielestä Israelin toimiin tulisi puuttua kansainvälisin toimenpitein, puhutaan jopa Palestiinan valtion tunnustamisesta ja kriisin ratkaisusta siten, että Israel jaetaan kahtia niin, että Palestiinasta tehdään oikea, tunnustettu valtio. Toisaalta taas Israelin toimet katsotaan oikeutetuiksi. Tälläkään kertaa Israel ei ollut kriisin aloitteentekijä, lopettaja kylläkin. Kun iskut kohdistuvat siviileihin, nähdään ase kädessä kulkeva automaattisesti syylliseksi. 

Koko Palestiinan kysymys ja sen ratkaisu on asia, josta kirjoittaminen hieman epäilyttää jopa kaltaistani kokenutta keittiö-sosiologia. Mutta otetaanpa härkää sarvista.

Israel - juutalaisten valtio

Kriisin ymmärtämiseksi on jälleen kerran syytä paneutua alueen historiaan ja taustoihin. Israelin valtion syntyhetkenä pidetään Brittiläisen lordi Balfourin antama julistus, jossa juutalaisille luvattiin oma maa. Maailman sotien vuoksi tuon julistuksen toimeenpano viivästyi ja itse Israelin valtio perustettiin virallisesti 1948, kun toisen maailmansodan jälkeen Britannia luopui siirtomaa-alueistaan ja Arabian niemimaan valtiot saivat itsenäisyyden. 

Israel perustettiin toisen maailmansodan jälkeen turvapaikaksi juutalaisille, jotka olivat toisessa maailmansodassa kokeneet kansanmurhan ja olleet systemaattisen terrorin ja hävityksen kohteena. Oma valtio oli kansainvälinen hyvitys juutalaisten kärsimykselle. Israelin valtion tunnustaminen oli ikään kuin konkreettinen anteeksipyyntö länsimailta juutalaisille.

Israel on edelleen maailman ainoa juutalaisvaltio, jossa uskonto on kirjattu myös perustuslakiin. Sen sijainti Arabian niemimaalla on aina ollut ja tulee aina olemaan ongelmallinen. Pääkaupunki Jerusalem on kolmen suuren (kristinusko, juutalaisuus, islam) pääuskonnon merkittävä kaupunki ja kautta historian on Jerusalemin hallinnasta taisteltu eri uskontokuntien kesken. Lopullista voittajaa kiistassa tuskin koskaan tulee. 

Israel on tiukasti arabimaiden - Egypti, Jordania, Syyria ja Libanon - puristuksissa. Se on itsenäisyyden alusta saakka aiheuttanut skismaa ja Israel on vuodesta 1948 alkaen sotinut useita kertoja joko yksittäistä maata tai arabimaiden koalitioita vastaan. YK:n rauhanturvajoukkoja on vartioinut Israelin ja Egyptin sekä Israelin ja Libanonin rajaa eri operaatioissa 1970-luvulta aina 2000-luvun alkuun saakka.

Israel on tehokkaan puolustuksen, agressiivisen ja taktisesti viisaan hyökkäyssodan osaamisen sekä pelottomuutensa ansiosta saanut maineen suurena sotamahtina. Käytännössä kaikki käymänsä sodat Israel on onnistunut voittamaan. Israelin oma asetuotanto on pieneksi maaksi jopa yllättävän suurta ja modernia. Kaikki tämä näkyy myös sotien lopputuloksessa. Israelia ei ole kertaakaan valloitettu, vaan päinvastoin se on sodissa pystynyt valloittamaan itselleen lisäalueita jopa niin, että lopulta sodat on pakotettu loppumaan kansainvälisin toimenpitein ennen kuin hyökkääjille käy huonosti.

Mikä on palestiinalaiskysymys?

Vuoden 1967 sodan seurauksena syntyi myös palestiinalaiskysymys, jota ratkotaan edelleen, kuusikymmentä vuotta myöhemmin. Tuolloin Israel valloitti aiemmin Jordanialle ja Egyptille kuuluneet Länsirannan alueen sekä Gazan kaistan. Alueet ja sen pääasiassa islaminuskoisista arabeista kuuluvat asukkaat jäivät rauhansopimuksessa Israelin valtion sisälle.

Siitä alkaen alueiden asukkaat ovat pyrkineet saamaan oman valtion ja siten irrottautumaan Israelista. Irrottautumisyritykset purkautuvat toistuvasti väkivaltaisuuksina ja Palestiinan ratkaisematon avohaava on synnyttänyt alueelle useampia terroristijärjestöjä, kuten islamilaisen Hamasin.

Länsirannan aluetta hallinnoi Palestiinalaishallinto, joka on pyrkinyt yhteiseloon Israelin kanssa rauhanomaisemmin keinoin. Israel hallitsi myös Gazan aluetta aina vuoteen 2005 saakka, jonka jälkeen alue on luisunut käytännössä Hamasin hallinnon alle. Gaza on noin Espoon kokoinen alue, jolla asui ennen viimeisintä kriisiä yli kaksi miljoonaa ihmistä. Alue on Israelin eristämä ja käytännössä aidattu ghetto.

Israel ei ole halukas luopumaan Länsirannan tai Gazan hallinnasta, eikä myöskään halukas tunnustamaan Palestiinan valtion olemassaoloa. Päinvastoin, viime aikoina se on pyrkinyt tyhjentämään Gazaa sen asukkaista pakkokeinoin. Käytännössä Gazan alue on suljettu ghetto, jonka koko infrastruktuuria Israel hallinnoi. Alue on heikossa hapessa niin taloudellisesti, infrastruktuurin ja inhimillisten mittareiden osalta.

Gazan sota lokakuu 2023 =>

Tuorein konflikti Gazassa alkoi, kun Hamasin terroristit hyökkäsivät rajan yli Israelin puolelle tappaen, raiskaten ja kidnapaten siviilejä. Alkusysäyksessä kuoli arviolta yli 1100 ihmistä ja sen lisäksi otettiin panttivangeiksi noin 200 pääasiassa siviiliä.

Isku oli täysin terroristijärjestö Hamasin suunnittelema ja mobilisoima. Se kohdistui rajan pinnassa oleviin kyliin ja niiden asukkaisiin. On luonnollista, että Israel vastasi pääasiassa siviileihin kohdistuneisiin hyökkäyksiin voimalla. Tuo voimankäyttö on jatkunut kovenevana tähän päivään saakka. Viimeisimpänä Israel on pyytänyt alueen asukkaita poistumaan ja ilmoittanut, että se aikoo tyhjentää Länsirannan alueen tarvittaessa väkivaltaisin sotatoimin. Kukaan tuskin epäilee uhkauksen todenperäisyyttä.

Suomessa on Israelin viime aikaisten toimien takia alettu puhua Palestiinan valtion tunnustamisesta. Israelin teot on lähes yksimielisesti tuomittu ja Israelia on syytetty jopa sotarikoksista. Asiat eivät ole kovinkaan yksinkertaisia. Palestiinan tunnustaminen ei loisi rauhaa Länsirannalle. Se toisi ehkä yhden juridisen toimijan näyttämölle, mutta konflikti tulisi jatkumaan edelleen. Suomen on myös huolehdittava kauppakumppanuudesta Israelin kanssa. Epävakaa Yhdysvallat luo painetta sille, että kaikista kauppakumppaneista on pidettävä huolta. Israelin kanssa tehdään yllättäen ainakin asekauppaa sekä osto- että myyntipuolella. Juuri tällä hetkellä Suomessa odotetaan Israelissa valmistetun ilmapuolustusjärjestelmä Daavidin Lingon saapumista. Järjestelmä on olennainen osa vihollisen ilmahyökkäysten torjunnassa ja sillä varaudutaan tuleviin uhkiin omien rajojemme ulkopuolelta. 

Paha poika Israel - vai ei sittenkään?

Gazan kriisissä Israelia pidetään automaattisesti pahana poikana, koska se vastaa terrori-iskuihin sotatoimin. Mitä muuta se voisi tehdä - antaa terroristeille ehdollista ja tuntuvat sakot, kuten Suomessa tehtäisiin? Loppujen lopuksi Israel pyrkii rauhoittamaan alueen tilanteen ja käyttää siihen niitä keinoja, joita sillä on. Meillä Suomessa asia nähdään turhan mustavalkoisesti Israel-vastaan-siviilit -otteluna. Todellisuudessahan Israel sotii terroristijärjestö Hamasia vastaan, joka puolestaan pitää Gazan alueen siviilejä ihmiskilpinään.

Tässäkään tilanteessa Israel ei ollut aloitteentekijä. Se ei hyökännyt rajan yli Gazaan, vaan tilanne lähti liikkeelle toisinpäin. Sen lisäksi Israel on selkeästi pyytänyt alueen siviiliasukkaita poistumaan alueelta. Kun vastustajana on kasvoton terroristijärjestö, on sen toiminnalle ominaista se, että se piiloutuu siviiliväestön joukkoon, jossa pyrkii olemaan sekä näkymätön että turvassa. Siviiliväestö on kilpi, jota terroristit käyttävät suojatakseen itseään. Israelin kaltaista suoran toiminnan vastustajaa vastaan se ei vaan riitä. Israel poistaa kilven, erottelee terroristit ja ratkaisee asian kaikin keinoin.

Kun lukee Israelin ja ylipäätään Arabian niemimaan historiaa, tulee väkisin mieleen, että joskus se pohja tulee Israelinkin säkkiin. Se on itsenäisyytensä kahdeksanakymmenenä vuotena jatkuvasti torjunut maahansa kohdistuneita hyökkäyksiä, koettanut armeijan avulla suojata sekä valtionsa ulkorajoja että myös sisäisesti taata turvallisuuden ei-valtiollisia toimijoita kohtaan. Ehkä nyt on tullut hetki, jolloin Israel ottaa aloitteen ja hoitaa homman loppuun. Minun näkökulmastani sillä on siihen perusteet ja täysi oikeus. Gazan alueen siivoamisella se pyrkii turvaamaan juuri niiden siviilien turvallisuuden, jotka joutuivat Hamasin hyökkäyksen kohteeksi. 

Israeliin kohdistuva uhka on muuttunut valtiollisesta enemmän ei-valtiolliseksi. Suurin uhka tulee erilaisten terroristijärjestöjen taholta, jotka eivät noudata minkäänlaisia sodankäynnin lakeja. Ne iskevät pommein suoraan siviiliväestön kimppuun, kohdistavat iskut ei-sotilaallisiin kohteisiin ja sen jälkeen piiloutuvat oman puolensa siviiliväestön keskelle. Niitä vastaan taistellessa ei ole mahdollista pärjätä perinteisin keinoin, ainakaan ilman sivullisia uhreja. Nyt näyttää siltä, että Israelin hallinto on päättänyt olla tästä välittämättä, enkä voi heitä siitä syyttää.

Palestiinan kysymykseen ei ole oikeaa ratkaisua

Tapahtui Gazassa nyt mitä tahansa, niin koko Palestiinan kriisi ei tule sillä ratkeamaan. Itse en pidä Palestiinan valtion tunnustamista oikeana ratkaisuna. Sen lopputulos olisi, että Israelilla on itsensä hallinnoiman alueen sijaan valtiollinen ongelma lähellä rajaa. Palestiinan valtiosta tulisi terroristien tukikohta, johon Israelilla ei olisi enää samanlaista mahdollisuutta puuttua kuin nyt. Nykyisessä ratkaisussa Gaza sentään pysyy valvottuna ja Israelin armeijan hallussa. Jo tällä hetkellä Israelilla on esimerkki vastaavasta ongelmasta, pohjoinen naapurimaa Libanon. Terroristijärjestöt tekevät toistuvasti iskuja Libanonin rajan yli Israeliin ja palaavat iskujen jälkeen Libanonin puolelle. Näihin toimijoihin Israelin kynnet eivät yllä, koska kyseessä on kuitenkin vieraan valtion alue. No ei se kokonaan niitä vastatoimia ole estänyt, mutta ehkä jonkin verran hidastanut. 

Nykyisen Israelin valtion alueella on taisteltu jo ristiretkien ajoista saakka. Sopua ei ole yrityksistä huolimatta löytynyt ja sitä tuskin löytyy meidänkään sukupolvien aikana. Alue on eri uskontokuntien vuoksi erittäin räjähdysherkkä ja maailmanpoliittisesti hankala.

Israel on itsenäisyytensä aikana osoittanut, että sitä eivät ulkovaltojen mielipiteet tai tuomitseminen kiinnosta. Israel kulkee valitsemaansa tietä vakaasti ja omien päätöstensä mukaan. YK on menettänyt Ukrainan kriisin myötä koko hataran arvovaltansa, eikä sieltä suunnasta tule minkäänlaista tukea Gazan siviiliväestölle. Nykyisen velton YK:n päätöslauselmilla voi pyyhkiä huoletta sitä itseään. 

Ja sitten koska kaiken ratkaisee kuitenkin raha, niin se se vasta kimuranttia onkin. Länsi-akseli Yhdysvaltain johdolla ei voi tuomita Israelia. Israelilla ja ylipäätään juutalaisilla on merkittävä asema lännen raha- ja pankkimaailmassa. Nuo verkostot ovat ylivaltiollisia ja vaikuttavat yhtä lailla Yhdysvaltain kuin Euroopan markkinoihin. Niitä ei kannata suututtaa turhan takia.

Mutta yhtä hankala on toinenkin puoli. Arabimaiden tukema Palestiina ei sekään ole merkityksetön. Vielä toistaiseksi Arabian niemimaan öljyvarat kelpaavat enemmän kuin mieluusti länsimaiden kulutusmarkkinoille. Sulkemalla öljyhanat, saataisiin maailmanmarkkinat helposti epäjärjestykseen tai jopa kaaokseen. Raakaöljyn hinta on ehkä merkittävin yksittäinen maailmanmarkkinoita heilutteleva tuote. Ja etenkin nyt kun toinen suuri öljyntuottaja-alue Venäjä on boikotissa, on arabiöljyn merkitys jopa ylikorostunut.

Länsimaiden on siis pidettävä kieli keskellä suuta Israelin kriisin ratkaisussa. Kumpikin osapuoli on tarpeellinen, mutta kummankaan varpaille ei kannata astua suotta. Siksikään en usko, että etenkään länsimaat tulisivat aktiivisesti ratkaisemaan Gazan kriisiä kummankaan eduksi. 

Siviileihin kohdistetut sotilastoimet ovat aina väärin

Tässäkin kriisissä suurin kärsijä ovat siviilit - molemmin puolin. Minusta Hamasin aloittamat terroritoimet ja suoraan siviileihin kohdistettu isku oikeuttaa Israelin voimatoimet. Kenellekään ei tule yllätyksenä se, että Israel vastaa hyökkäykseen voimatoimin. Siinä, missä Suomen hallitus vatkaisi monta viikkoa vastalausetta tai "vähän äkäistä sähköpostia", on Israel mobilisoinut ilma- ja tykistöiskut ja aloittanut vastatoimet täydellä tulella. Väitän, että aloittaessaan hyökkäyksen, Hamasin terroristit ovat tämän jo tienneet. He ottivat riskin, että vastatoimet tulevat koskemaan ja näin myös kävi.

On totta kai väärin, että sotilaalliset toimet kohdistuvat siviileihin, edes osittain. Mutta kun taistellaan terroristijärjestöjä vastaan, se on väistämätöntä. Eikä Israel ole aloittanut sotilasoperaatioita varoittamatta. Siviileillä on käsittääkseni ollut mahdollisuus poistua alueelta. 

Näen tämän asian jotenkin "sitä saa mitä tilaa"-tyyppisenä. Ymmärrän tavallaan sen, että kun Gaza on aidoin suljettu ghetto, sinne halutaan muutosta. Mutta muutosta tuskin tulee niin kauan, kun alueella on Hamasin aktiivisia soluja ja alue on käytännössä terroristien hallitsema. Ne Israel kitkee kaikin käytettävissä olevin keinoin. 

Myös väestön pakkosiirrot sellaisenaan ovat väärin. Mutta tässä tapauksessa nuo siirrot tehdään, jotta saadaan puhdistettua terroristien hallinnoima alue ja samalla taattua muun Israelin siviilien turvallisuus. Ja jos olen oikein ymmärtänyt, niin ennen minkäänlaisia pakkosiirtoja, on siviiliväestöä suorastaan kehotettu poistumaan alueelta. On vähän tekninen kysymys, onko kyse enää pakkosiirrosta vai jostain muusta. 

En tietenkään toivo, että Gazan kriisi ratkaistaan väkivalloin kaikin käytettävissä olevin keinoin. Ymmärrän, miksi Israel toimii niin kuin se toimii. On valitettavaa, että sotilaalliset toimet kohdistuvat myös siviileihin, mutta muutakaan keinoa asian ratkaisemiseksi tuskin on. En pysty näkemään Israelin toiminnassa mitään rasistisia tai kansanmurhan-tyyppisiä elementtejä, vaan pikemminkin käytännön saneleman, perustellun tien. Ken leikkiin lähtee, se leikin kestäköön. 

Makaronilaatikko-kansan kauhunhetket

Kuva: Pixabay (Christina9999)

Viis uudesta Leosta, Trumpista tai edes Ukrainasta. Meillä on käsissä massiivisempi kriisi, jonka ratkaisulle ei näy valoa ihan lähitulevaisuudessa. Suomalaisen perheenäidin tai isän silmissä näkyy tyhjä, kyyneleinen katse vain kahdessa tapauksessa - omien vanhempien hautajaisissa ja lähimarketin lihahyllyllä, kun jauheliha on loppu. Meneilllään on siis suuri jauhelihapula.

Mistä se johtuu ja miten se ratkaistaan - taas syttyi taivaalle Max Weberin kasvojen näköinen lamppu ja keittiösosiologille tuli akuuttia tarvetta. 

Raa'an rehellinen kysynnän ja tarjonnan laki

Ensinnäkin Suomessa ei ole totaalinen jauhelihapula - tai mikään ruokapula. Suurin ongelma velliperse-kansalaisille on siinä, että sitä oikean merkkistä, -laatuista, -hintaista ja pakkauskokoista jauhelihaa ei ole koko ajan saatavilla joka kaupasta. Pääsääntöisesti kaupoista kyllä jotain jauhelihaa saa. Mutta tarjonta on selvästi vähentynyt niin, että tuo "pula" kyllä monen kodin valikoimissa tuntuu. Ja pula myös tarkoittaa aina sitä, että hinnat ovat joko nousseet tai uhkaavat nousta. Katsokaa vaikka nykyistä kahvin hintaa.

Hauskinta kriisissä on se, että jokainen tuotantoketjun osanen syyttää toisiaan. Kauppiaat syyttävät tuottajia, tuottajat keskusliikkeitä ja keskusliikkeet kaikkia muita paitsi itseään. Hallitus taas on jauhelihapulasta sitä mieltä, että kyse on opposition köyhäin-ulinasta, koska jauhelihaa voi hyvin pyytää stockan lihatiskillä jauhamaan vaikka sisäfileestä, jos niin haluaa. 

Perusperiaatteellisesti kyse on taas kerran kysynnän ja tarjonnan laista. Jauhelihasta on enemmän kysyntää kun on tarjontaa, jolloin hyllyt tyhjenevät. Erikoista on se, että vaikka kysynnän ja tarjonnan välinen suhde on vinoutunut, ei tuotteen hinta lähde lentoon. Ei perus-jauheliha maksa tällä hetkellä sen enempää kaupoissa kuin ennenkään. Se johtuu samasta syystä kuin muinaisessa pörssisähkö-kapinassa. Suomessa koetaan, että etenkään jauheliha ei ole kilpailun alainen tuote, vaan niin sanottu kansalaishyödyke, jonka tarjonnan ja hinnan tulee aina kohdata kaikki kansalaisryhmät tasapuolisesti. Jos nauta-sika-jauhelihan hinta yhtäkkiä pomppaisi kymmeniä prosentteja, niin nousisi kansa kapinaan ja kirjoittaisi ainakin estarin tai lopettaisi tervehtimästä bussikuskia. 

Kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaan on kuitenkin syytä pureutua. Suomessa etenkin naudan lihan kysyntä kasvaa koko ajan huolimatta siitä, että kansalaisia hienovaraisesti koetetaan ohjata kohti kasvispohjaista ruokavaliota. Valitettavasti etenkin keski-ikäisten suomalaisten miesten makuhermot ovat niin kovan rasvan orjuuttamia, ettei soija paljon kinostele. Lihansyönnin kasvu on johdannainen osittain trendiruuista sekä myös vaurastumisesta. Syömme lihaa, koska meillä on siihen varaa. Edellinen sukupolvi (kuten minä) söi makaronivelliä. Nykynuori kuolisi moiseen moskaan.

Kun kysyntä kasvaa, pitäisi tarjonnan nousta samaa tahtia, jotta nuo kaksi pykälää kohtaavat, eikä pulaa pääsisi syntymään. Näin ei kuitenkaan ole. Tarjonta ei nouse, vaan päinvastoin laskee. 

Kuva: Pixabay (Jai79)

Kotimaisten tilojen ahdinko näkyy lihapulana

Tarjonta pienenee meillä siksi, että lihakarjan kasvatus itsessään ei ole kannattavaa. Tilakoot ovat viime vuosina kasvaneet, jolloin yksittäisen tilan investointitarve sekä siihen tarvittava rahamäärä ovat nousseet huimasti. Samassa ajassa myös rahan hinta on noussut ja pankkien halu lainoittaa riskiyrityksiä on pienentynyt. Jos kannattavuuden turvaamiseksi pitäisi saada pankista lainaa puoli miljoonaa, jota pankki ei halua lainata ainakaan maltillisella korolla, niin päätös tilan lopettamisesta tulee nopeasti.

Yrittäjänä ymmärrän hyvin, ettei minkään firman vetäminen miinuksella paljon houkuttele. Eikä varsinkaan sellaisen yrityksen, jonka kanssa olet itse naimisissa 24/7/365. Oikeastaan ihmettelen suuresti monien maanviljelijöiden pitkää pinnaa, jossa he ovat kannattavuusrajalla pyörittäneet tilaa saamatta siitä riittävää rahallista korvausta. Ainakin sen perusteella, mitä itse olen lehdistä lukenut, ovat maanviljelijät entistä harvemmin enää päätoimisia maanviljelijöitä. Rahat omaan elämiseen hankitaan palkkatöistä ja maanviljelys on kallis harrastus, josta joskus saa jotain ja joskus ei. Minulla ei ehkä hermo moista kestäisi. 

Ja muistakaa rakkaat lukijat - maatilat ovat bisnesyrityksiä siinä missä mitkä tahansa hierontastudiot, rekrytoimistot tai mitkä muutkaan firmat. Maanviljelyksen hoitaminen ei ole kenenkään velvollisuus tai se ei ole mitään hyväntekeväisyyttä. Työstä on saatava rahaa tai sitten vedetään ruksit päälle ja tehdään jotain muuta. Monesti ajatellaan, että viljelijöillä tai eläintilallisilla on jonkinlainen kansalaisvelvollisuus tuottaa meille ruokaa ja ahertaa nollapalkalla navetassa aamusta iltaan. 

Eikä tämä ole mitään piilokeskustalaisuutta, vaan puhtaasti yrittäjän logiikkaa. Hommia kyllä tehdään rakkaudesta lajiin, mutta elannon perässä. Jos firma ei tuota, ei sitä kannata tekohengittää. Ja tämä on myös näkynyt. Yhtenä syynä lihapulaan on juuri tilojen lopettaminen. Pelkästään vuonna 2022 Suomesta lopetti yli tuhat maatilaa ja vuodesta 2012 alkaen on lihatilojen määrä suomessa puolittunut. Suurimpina syinä ovat kustannusten noususta johtunut kannattamattomuus, eläköityminen sekä uupuminen.

Jos ymmärsin oikein lukemaani (tämä ei siis ole normaalia sosiologista arvailuani), niin karjatilojen vasikat tulevat maitotiloilta, joissa ne syntyvät maitokarjan sivutuotteina. Vasikoita tarvitaan, jotta maitolehmät pysyvät tuottavina. Ja nuo vasikat päätyvät suurelta osin lopulta lihatiloille, joista niiden matka johtaa kuluttajan lautaselle pihvinä tai makaronilaatikon kriittisen tärkeänä osana.

Ja maitotiloja on kato kohdannut viime vuosina rajummin. Maidon laskenut tuottajahinta sekä muuttunut kulutuskäyttäytyminen ovat painaneet tilojen kannattavuuden alas ja siitä on seurannut tilojen määrän raju putoaminen. Maito ja maitotuotteet eivät kelpaa kansalle niin kuin ennen. Maidonjuonti vähenee ja johdannaistenkin käyttö putoaa. Tarvittaisiinko vielä kerran Teemu Selänne ottamaan kansallinen maitolasi käteen ja vetoamaan nuorisoon?

Kun ei ole maitotiloja, ei ole lehmiä, jotka tuottavat vasikoita ja siten ei ole myöskään teuraslihaa. Syy-seuraus-suhteet ovat lopulta yksinkertaisia, mutta ratkaisut eivät. Kun kyse on tuollaisesta ketjuttuneesta tuotantorakenteesta, ei sen korjaaminenkaan onnistu muuttamalla vain yhtä osasta. Tästä johtuen lihapulakaan ei ole yksinkertaisesti ratkaistavissa. Vaikka maitotiloja saataisiin taas käyntiin, ei vasikoita näy pelloilla ensimmäiseen yhdeksään kuukauteen (koska raskaus). Ja vaikka vasikoita näkyisi pelloilla vajaan vuoden päästä, niin lautasella niitä ei näy vielä puoleentoista vuoteen sen jälkeen. Vasikka on teuraspainossaan noin puolentoista vuoden ikäisenä. 

Kuva: Pixabay (planet_fox)

Rahalla nämä korjaantuu

Suurin ongelma on taas kerran raha. Suomessa tuottajahinnat ovat muuhun eurooppaan nähden alhaiset ja kulut sen sijaan korkeat. Meidän kasvukausi on lyhyt ja tuotto suhteessa heikko. Jokainen yksinkertaisempikin ymmärtää, että alue, jossa lumi peittää maata melkein puolet vuodesta, häviää kasvuolosuhteissa etelä-Eurooppalaiseen serkkuunsa verrattuna kuin se vanha kunnon akka tappelussa. Meille joudutaan tuomaan muualta sekä rehua että lannoitteita, mikä nostaa tuotannon kustannuksia. Ja jos kulut nousevat, pitäisi samalla nousta myös tuotteesta saatava hinta. Näin se toimii kaikilla muilla paitsi maatiloilla.

Ensimmäinen askel omavaraisen tuotannon takaamiseen onkin tuottajahintojen reivaaminen kannattavalle tasolle. Käytännössä siis työstä maksettaisiin tuottajalle jopa palkkaa. Loppukädessä sen laskun maksaa sitten kuluttaja, koska tunnetusti väliportaissa kukaan ei halua luopua katteestaan (toisin kuin tuottaja).

Myös kulutuskäyrää olisi syytä hieman muuttaa. Onko meidän tarpeen syödä niin paljon lihaa kuin nykyisin syömme? Voisiko kasvispohjaisista vaihtoehdoista tai vaikka järvikalasta löytyä sittenkin naudanlihan korvaaja? Tällöin tuotantomäärien ei tarvitsisi olla nykyisen suuruisia, lihantuontia voisi pudottaa ja paine tuottajiin päin pienenisi. Mikäli lihansyönnin käyrä jatkaa nousuaan, on meillä edessä se, että emme pysty tuottamaan kysynnän vaatimaa ruokamäärää ja tuomme entistä enemmän lihaa ulkomailta. Tällöin pudotamme omavaraisuusastetta ja otamme riskin. Mikäli Suomelle koittaisi jokin suurempi kriisi joko sodan tai vaikka pahemman epidemian muodossa, alettaisiin ruuan omavaraisuusasteen perään kysellä heti. 

Ruuan omavaraisuus ei ole merkityksetön asia

Nyt seuraa se pieni pala keskustalaisuutta minunkin paatuneessa sielussani. Ruuan omavaraisuusaste ei ole leikin asia. Etenkin Suomelle on tärkeää, että tuotamme merkittävän osan ravinnostamme itse. Olemme nyt ja tulemme aina olemaan geopoliittisesti hankalassa asemassa. Itäinen naapurimme ei valitettavasti sen paremmaksi muutu ja meidän sijaintimme pysyy Euroopan pohjoisessa osassa pussinperällä. Mikäli kävisi vaikka niin, että Venäjän ja EU:n hankalat välit pahentuisivat sodan tai sen uhkan asteelle, on Itämeri ensimmäinen paikka, joka suljetaan. Ja sen jälkeen ruuan tuonti tänne hankaloituu - ja myös kallistuu merkittävästi.

Vähentämällä ruuantuotannon omavaraisuusastetta nojaamme entistä rajummin tuontiruokaan. Se tarkoittaa luottamusta siihen, että ruokaa on kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa saatavilla. Jo Ukrainan sodan alkuvaiheet kuitenkin osoittivat jopa Eurooppalaisen viljantuotannon olevan haavoittuvaa kriisin yllättäessä. Sodan ensimmäisenä vuonna vehnän maailmanmarkkinahinta pomppasi nopeasti sellaiselle tasolle, että se heilauttaa jopa Suomen kokoisen maan kansantaloutta. 

Minä ajattelen asiaa kahta kautta. Toisaalta tunnen suurta sympatiaa ruuantuotannon parissa työskenteleviä yrittäjiä kohtaan. Matalat tuotantohinnat, nouseva kulurakenne, rahoituksen tarve ja kalleus sekä työn raskaus pakottavat tänäkin päivänä monen tuottajan miettimään lopettamista. Ja tiedän, että omasta yrityksestä on vaikeaa luopua, vaikka rahallisesti hommassa ei järkeä olisikaan. 

Toisaalta ajattelen tätä asiaa ihan suomalaisena. Minusta on tärkeää, että Suomessa tuotetaan kotimaista ruokaa. Tämä on tärkeää ruuan laadun ja puhtauden vuoksi, mutta etenkin se on tärkeää silloin, kun (ei jos) meitä uhkaa jokin ylikansallinen kriisi, joka vaikeuttaa tuontia. Uskokaa pois, nykyistä pahemman liha- tai viljapulan koittaessa emme ole se maa, johon ruokaa ensimmäisenä tuodaan. Jonossa on monia varakkaampia ja paremmin maksavia talouksia. Ja silloin taas laitamme leipään puolet petäjäistä. 

Hallitus kurittaa (työsuhde)pyöräilijää

Kuva: Pixabay

 

Kun kunnallisvaaleissa tuli hieman selkään, päätti hallitus kehysriihessä loiventaa linjaansa ja loi veronkevennyspaketin. Ratkaisu oli hieman niin sanottu 2:n L:n ratkaisu eli Lapsellinen ja Laskennallinen. Todellisuudessa niin sanotuista veronkevennyksistä hyötyi tasan kaksi henkilöä, eli Roope Ankka ja Kroisos Pennanen, jotka sarjakuvahahmoina eivät muutenkaan maksa tuloveroa. Meille lopuille, oikeasti työtätekeville, veroale oli lähinnä laskennallinen. Jos ratkaisun tuloksena vuositason verotus kevenee satasen luokkaa, niin muutos olisi kannattanut suosiolla jättää tekemättä. 

Ratkaisu rikkoo muutenkin nykyhallituksessa sen ainoan asian, josta pidän - suoraselkäisyyden ja linjakkuuden. Tähän saakka on tiukasti pidetty kiinni alussa valitusta tiestä, jossa köyhää kuritetaan ja säästöt otetaan höttömenoista eli maksetuista tuista, kohdistuivatpa ne opiskelijaan, työttömään, kotiäitiin tai muuten suojattomaan. Pienestä sarkasmista huolimatta olen aidosti sitä mieltä, että tämä yhteiskunta ei valitettavasti enää kestä niin massiivista tukirakennetta, joka meillä tällä hetkellä on. Valtion kuluja ja ulosmaksettavaa rahaa on karsittava, koska rahaa sisään ei tule siihen malliin, että meillä olisi maksaa tukia ulos. Mielipiteeni on siis täysin matemaattinen, enkä sinällään ota kantaa, miten tuo karsinta tehdään. 

Se, missä hallitus todella on epäonnistunut, on uusien työpaikkojen luominen. Työtä on tehty valtavasti kulujen karsimisen ja menojen säästämisen suhteen, mutta yllättävän vähän on kiinnitetty huomiota siihen, että tulorahaa saataisiin sisään lisää. Käytännössä tukien karsiminen esimerkiksi työttömältä on hieman turhan skrode toimenpide, jos ei ole minkäänlaista ideaa siitä, mihin tämä tukien kohde voisi työllistyä. Pelkällä säästämisellä luodaan lisää köyhyyttä, eriarvoisuutta ja kasvatetaan klassisin termein luokkaeroja. 

Yksi asia tuossa kehysriihen säästöpaketissa kuitenkin nosti jopa keittiösosiologin kulmakarvoja. Hallitus päätti lopettaa työsuhdepyöräilyn tuen kertalaakista. 

Kuva: Pixabay

Työsuhdepyöräilyn lyhyt oppimäärä

Vuoden 2021 alusta hallitus päätti, että työnantaja voi myöntää työntekijälle verovapaan työsuhdepyöräedun. Tämä käytännössä tarkoitti (mutkat oikoen), että työntekijä voi käydä ostamassa verottomasti maksimissaan 3600 euron arvoisen pyörän (maksimihinta per vuosi on 1200€ ja sopimuskausi on kolme vuotta). Hankintahinta peritään työntekijän palkasta 100€/kk tahdilla. Tuo samainen satanen vähennetään palkasta ja samalle se putoaa myös verotettavista tuloista. Eli vuositulosi ovat verottajan näkökulmassa 1200€/v pienemmät ja ainakin joissain tapauksessa se voi vaikuttaa tuloveron määrään, jolloin tavallaan saat myös osan tuosta peritystä työsuhde-edusta takaisin. Työnantajalle myönnetty polkupyöräetuus on verotonta. 

Etuus luotiin keskelle korona-aikaa, jolloin ihmiset olivat suljettuina koteihin. Lisäämällä pyöräilyä haluttiin aktivoida kansaa liikkumaan. Samalla tehtiin myös palvelus monille, kun bensanhinta hipoi muutama vuosi myöhemmin kahden euron haamurajaa. Silloin jopa itse siirryin työmatkapyöräilyyn (tapa, jota muuten jatkan edelleen). 

Samalla siis tapettiin yhtä aikaa useampaa kärpästä yhdellä läimäyksellä. Kansa saatiin liikkumaan, autoilla tehtävä työmatkaliikenne vähenemään ja siten ilmastotavoitteita parempaan kuosiin. Ja vielä se kolmas - luotiin Suomeen uutta liiketoimintaa, kun työsuhdepyörien kauppa piristi polkupyörien myyntiä sekä huoltoa. Muutos osui vielä melko lailla samaan saumaan, kun sähköpyöräily alkoi muutenkin yleistyä. 

Työsuhdepyöräilijöiden määrä ylitti viime vuonna 100 000 kappaleen rajan, joten ihan mitättömästä asiasta ei ole kyse. Pyörien hankinta- ja huoltoketju on työllistänyt melkoisen määrän ihmisiä kuluneen neljän vuoden aikana. 

Paljonko on paljon säästöjä?

Kehysriihessä työhuonevähennyksen sekä polkupyöräetuuden poistamisen yhteiseksi säästötavoitteeksi on asetettu 70 miljoonaa euroa. Jos tuo jaetaan karkeasti kahtia, niin polkupyöräetuuden veroedun poisto säästää Suomi Oy:lle 35 miljoonaa. En kiellä, etteikö se olisi paljon rahaa, mutta lopputulokseen suhteutettuna kyse on taskurahoista. Tähän samaan yhtälöön kun lasketaan vähenevänä pyöräkaupan ja huollon syntymättä jääneet arvonlisäverot sekä päättyvän yritystoiminnan kautta hukatut tuloverot, niin säästö on todellakin marginaalinen. Erona esim. edellä mainittuun työhuonevähennykseen onkin se, että työhuonevähennys vähemmän synnyttää liiketoimintaa tai pyörittää palveluverkostoa. 

Mitä tuolla säästöllä saadaan aikaan? Ensinnäkin tuo käy monien pyöräkauppiaiden ja huoltoliikkeiden toimentulon päälle. Jo nyt on nähty, että etenkin sähköpyörien kauppa pysähtyi päätöksen seurauksena kuin seinään. Kukaan ei tällä hetkellä uskalla tarttua työsuhdepyöräetuun, koska se todennäköisesti lakkaa kesken sopimuskauden ja tällöin työntekijän kustannukset nousevat. Työsuhdepyörä on saattanut olla monille todellinen vaihtoehto autoilulle. Nyt jos etuus loppuu, on asiaa mietittävä uudestaan. Auton kustannukset ovat huomattavasti kovemmat kuin sähköpyörän. Tiedän itsekin tapauksia, joissa perhe on luopunut esim. kakkosautosta siksi, kun sähköpyörä korvaa toisen auton tarpeen. 

Pyöräkaupoille tässä saattaa tulla kohtalon hetket. Jos kauppa ei käy, on liikkeen pakko laittaa lappu luukulle. Eli käytännössä hallituksen päätöksellä ei taaskaan tehdä työpaikkoja, vaan jopa hukataan niitä entisestään. Pyöräkauppiaat eivät suinkaan kaikki ole isoja ketjumarketteja, vaan joukossa on paljon pieniä erikoisliikkeitä, jotka antavat toimeentulon muutamalle ihmiselle ja ovat puhtaasti yrittäjävetoisia. Eli hauskasti yrittäjämyönteinen hallitus kuitenkin läpsii meitä pienyrittäjiä takakämmenellä. 

Vähän tässä käy mielessä jopa sellainen vaihtoehto, että oliko työsuhdepyörä liian vihreä ratkaisu syvänsiniselle hallitukselle? Pitikö tässä trumpmaisesti päästä romuttamaan edellisen hallituksen päätöksiä? 

Toinen palo - kotitalousvähennys

Samainen hallitus muuten ehti jo aiemmin päättää kotitalousvähennyksen poistamisesta. Kyseessä on siis kaikkia koskeva mahdollisuus saada verovähennys kotia koskevista hoito-, hoiva- ja kotitaloustöistä. Käytännössä kotitalousvähennys on kiihdyttänyt kotiin tehtävien pienremonttien, ostetun hoivatyön sekä yleisen kotitaloustyön käyttöä. Se on itsessään luonut paljon kotitalousvähennyksen käyttöön tähtäävää pienyritystoimintaa esim. siivous-, kotisairaanhoito- tai remonttipalveluissa.

Nyt kun kotitalousvähennys päättyy, päättyy monilla myös kotitaloustyön käyttö. Kun kyseinen työ menee 100% itsemaksettavaksi, se käy turhan kalliiksi. Onko kyseisen työn maksattaminen valtiolla sitten oikein? On ja ei

Tukemalla kotitaloustyötä, on saatu aikaan uutta yritystoimintaa, joka on monilta osin mies-ja-hiace-tyyppistä yksinyrittämistä. Tällaisia yrityksiä ovat monet siivous-, hoivatyö- sekä remonttipalvelut. Pienellä yrityksellä on kykyä tehdä töitä joustavasti ja pienemmätkin keikat ovat kannattavia, kun yrityksen kulut ovat pienet. Työtä teettävää asia on suosinut niin, että esim. vanhemmille omaisille on pystytty hankkimaan siivous- tai kotityöapua kohtuukustannuksin. Se lisää elämän mielekkyyttä ja parhaassa tapauksessa on mahdollistanut vanhempien ihmisten asumisen kotonaan pidempään. 

Kun tuki loppuu, loppuu monesti myös yrittäminen. Eli valtio jää käytännössä vaille tuloveroja ja joutuu usein vastavuoroisesti tukemaan tulevaa työtöntä yrittäjää. Samoin jäävät saamatta palvelujen arvonlisäverot sekä yritystoiminnan ympärille muodostuneen tukiverkoston ja hankintaketjun vastaavat verot. Uskallan väittää, että valtio on hyötynyt kotitalousvähennyksestä kokonaisuutena enemmän kuin on joutunut maksamaan. Eli tässä käytännössä tapettiin se kultamunia muniva hanhi. 

Enkä usko olevani kovinkaan väärässä siinä, että ilman veroetuutta palveluiden käyttö todellakin vähenee ja yleensä loppuu kokonaan. Lisäksi kasvatetaan vielä kotitalouksien korjausvelkaa, jota nyt on remonttien kautta saatu pidettyä aisoissa. Rehellisesti voin tunnustaa, että meidänkin kodin lämpö- ja ilmastointiremontti oli sen ansiota, että saimme työstä merkittävän veroedun. 

Ja ettei se oikeiston mersun turboakin kovempi ulina ala, niin en todellakaan ole ylimääräisten tukien kannattaja. Näissä molemmissa tapauksissa näen sen puolen, että tukimuoto on luonut ympärilleen toimintaverkoston, joka vastavuoroisesti tuottaa verorahoja, työllistää ja saa aikaan kulutusta, joka ruokkii markkinoita. Kyseessä ei näin ollen ole täysin vastikkeeton raha, kuten monet muut tukimuodot.  

Pienyrittäjien puolella

Kun elää elämäänsä tällaisena kädestä-suuhun-yrittäjänä, katsoo maailmaa monesti kollegoiden silmin. Yhden henkilön yritykset ovat usein yhden idean yrityksiä. Niiden toiminnan kulmakivi on siinä, että siinä omassa pienessä lokerossa on mahdollista menestyä ja tuottaa asiakkaille palveluja ja siten elättää itsensä. Harmittaa, kun hallituksen pikaistuksissa tehdyillä toimenpiteillä vedetään matto usean mikroyrittäjän alta.

On selvää, ettei valtion pidä aina olla työntämässä kättä taskuun, kun joku tukea kaipaa. Mutta vastikkeettomien tukien sijaan pitäisi miettiä, kuinka paljon toimenpiteillä pystytään tukemaan joko työllistämistä tai pienyritystoimintaa. Jokainen työssäkäyvä ja pienyrittäjä yleensä tuottaa oman veropanoksensa yhteiskunnalle ja on sitä kautta mukana rakentamassa yhteistä hyvää. Ja valitettavasti joskus noiden yritysten elämä voi olla kiinni valtion tukimuodoista. Pelkän yhteen- ja vähennyslaskun sijaan pitäisi enemmän pystyä miettimään kerrannaisvaikutuksia. Kumpi on fiksumpaa - maksaa tukia ja työllistää vai olla maksamatta ja luoda lisää työttömyyttä?

Helvetti, kun tässä huomaa väkisin kääntyvänsä vielä vanhalla iällä hiukkasen vasemmalle, vaikka oma työhistoria pöydän toiselta puolelta pitkälti onkin. Ehkä tämä maailmankuva yksinyrittäjänä vähän muuttuu ja alkaa nähdä asioita useammalta eri kantilta. 

Kännykän lyhyt historia

 

Kun on riittävän vanha, kuten minä, muistaa ajan ennen kännyköitä (jonnet ei muista). Tuo alati käteemme liimautunut elektroninen jatke on kulkenut taskuissamme (ja joskus jopa kainalokotelossa, jonnet ei taaskaan muista) vasta sellaiset kolme vuosikymmentä. Tuossa ajassa siitä on tullut erottamattomampi osa meitä kuin sukulaiset, verovelka tai nivussilsa. Emme yksinkertaisesti enää pystyisi elämään elämää, jossa pieni surahdus taskussa ei muistuttaisi meitä siitä, kuinka virtuaaliystävämme meitä kaipailevat.

Lankapuhelimesta se lähti

Lapsuudessani kotitalouksissa oli yksi lankapuhelin, joka oli melkein naulattu kiinni puhelinpöytään - ja itse asiassa sitä yhtäkään puhelinta ei ollut vielä joka taloudessa. Puhelimen hankkiminen vaati puhelinosakkeen hankkimista tai vuokraamista ja liittymien - sekä puheluiden - hinnat olivat suunnilleen samaa luokkaa kuin lomaosakkeiden hinta tänä päivänä. Meille kotiinkin puhelin tuli vasta silloin kun itse olin lopettanut konttaamisen ja housuunpaskomisen. 

Sen lisäksi, että puhelin oli kodeissa arvokapistus, oli sen käyttö säänneltyä. Hupisoittelu ei ollut suotavaa ja oman läänin ulkopuolelle suuntautuvat kaukopuhelut piti pitää lyhyinä ja ytimekkäinä. Puhelinlaskua vahdittiin samaan tapaan kuin sähkölaskua nyt pörssisähkön aikaan. Ja auta armias, jos se lasku jostain syystä pääsi kipuamaan yli "saldorajan", niin syyllistä etsittiin tarkemmin kuin Mathias Rustia punaiselta torilta. 

Kavereita ei siihen aikaan haettu snapillä tai whapilla, vaan tärkein applikaatio kaverien löytämiseksi oli - yllätys yllätys - ovikello. Ovikelloa soittamalla sai kaverin äidin, isän tai isosisaruksen avaamaan oven, jotta pääsi kysymään, voiko kaveri olla tai missä se on, kun ei kotoa tunnu löytyvän. Toinen erittäin käytetty paikannussovellus olivat omat silmät. Kun näki kavereiden polkupyörät jonkun talon edessä, pystyi nopeasti päättelemään, montako kaveria mökissä jo oli ja mahtuisiko sinne vielä yksi lisää. Ja jos kavereita ei löytynyt mistään, oli luultavasti itselläkin jo aika mennä kotiin. 

Puhelinnumerot muistettiin ulkoa ja jos ei muistettu, ne etsittiin paperisesta puhelinluettelosta. Nykyiset GDPRS-perkeleet kauhistuisivat, jos näkisivät paksun eepoksen täynnä ihmisten nimiä, osoitteita puhelinnumeroita ja parhaimmillaan jopa ammatin vapaasti kenen tahansa löydettävissä. Ja tämä tietokirja oli jokaisessa puhelinkopissa kaikkien saatavilla ilman maksumuuria, jäsenyyttä tai kestotilausta. Samainen puhelinluettelo muuten hoiti Google Mapsin virkaa. Jos vieraassa kaupungissa ei osoitetta ja lyhintä reittiä alkanut löytymään, piti etsimän puhelinkoppi ja sieltä varastaa puhelinluettelon karttasivu, niin johan alkoi mapsi paukkumaan.

Lähde: Wikipedia

Autopuhelimet ja voimamiesten kännykät

Seuraavana puhelin piti saada mukaan autoon. Omat muistikuvani ensimmäisistä autopuhelimista olivat  autoihin kiinteästi asennetut luurit. Puhelinboksi oli jossain takakontissa ja keskikonsolissa oli ehta luuri ja näppäimet, jotta pystyi lesosti soittamaan sukulaisille ja kertomaan, ettei ole kotona, vaan autossa. Puhelujen kuuluvuus oli samaa luokkaa kuin kolmen markan patteriradion ja puheluiden hinta lähenteli kullan tämänhetkistä grammahintaa. Nuo autovehkeetkin taisivat maksaa keskivertotyöläisen useamman kuukauden palkan (ennen veroja). Oli siis selkeä homma, ettei niitä joka ladaan asenneltu.

Lähde: Nokia

Kulkukauppiaille, jupeille (haha jonnet ei taaskaan tiedä!) ja muuten vaan koville jätkille luotiin sitten ensimmäiset oikeat matkapuhelimet. Niitä ei vielä taskuun saanut ahdettua, kun ei niin isoja taskuja osattu housuihin ommella. Muutaman kilon painoinen mötkylä saattoi olla muka vahingossa terassin pöydällä tai mökin kuistilla niin, että se näkyi ainakin kateellisimpaan naapuriin saakka. Todellisuudessa käyttöominaisuudet olivat nykyluureihin verrattuna ladan käynnistyskammen luokkaa ja ainoa, mitä sillä sai aikaan oli skolioosin selkärankaan kantamisesta.

Näistä ensimmäisistä matkapuhelimistahan puuttuivat lähes kaikki ne seikat, jotka ovat suomalaisessa viestinnässä ne tärkeimmät - tekstiviestit ja kamerat. Suurin ero lankapuhelimeen oli se, että soittajan numero tuli näkyviin ja puhelinta pystyi käyttämään kodin ulkopuolella. 

Tästä alkoi minun kännykkäkauteni, Ericsson NH198

Taivas aukeni, kun puhelimessa ei enää tarvinnut puhua

Sitten aletaan vihdoin jo päästä asiaan. Itse ostin ensimmäisen kännykän armeijan jälkeen - luuri maksoi käytettynä puolitoista tuhatta markkaa ja kokoa laitteella oli vielä sen verran, että kanniskelu vaati vyökotelon. Tuohon samaan aikaan liittyvät raflaavat kainalokotelot, joihin toiselle puolelle sai puhelimen ja toiselle puolelle vara-akun. Varsinaisella akullahan ei monia tunteja rällätelty, vaikka puhelujen hinnat olikin saatu hilattua jo "markka per minuutti"-tasolle.

Suomalaisittain ehdottomasti merkittävin keksintö puhelimissa olivat tekstiviestit. Yhtäkkiä meillä oli mahdollisuus kommunikoida toisten kanssa puhumatta mitään, mikä ihana vapaus!! Minunkin ensimmäisessä puhelimessa oli ainoastaan mahdollista vastaanottaa tekstareita, lähettäminen tuli vasta seuraavassa mallissa. 

Alussa tekstiviestejä muuten lähetettiin alkeellisen internetin kautta, hauskaa sinällään että useammassa puhelimessa oli mahdollisuus ottaa tekstareita vastaan, mutta ei lähettää. Jostain verkon syövereistä löytyi onneksi palveluja, joiden kautta tekstareita sai lähetettyä ilmaiseksi. Ensimmäiset tekstiviestit olivat muutenkin sanankäytön mestariteoksia. Tiukkaan 160 merkin rajaan piti saada mahtumaan markan verran asioita, koska montaa viestiä ei passannut yhdestä jutusta lähettää. Jos nykynuorten yhden sanan+emojin kommunikointi pitäisi suorittaa silloisella hinta/kpl-maksuperiaatteella, olisi henkilökohtainen konkurssi tullut jo vuosia sitten.

Toinen asia, mikä vapautui kännyköiden kehityttyä oli vastaamisvapaus. Kun puhelimet alkoivat tunnistaa soittajia, tuli mahdolliseksi valita, vastaako jollekin tietylle soittajalle, vai jättääkö kylmäksi. Lankapuhelinten aikaan peli oli kuin venäläistä rulettia - aina kun puhelin soi, piti vastata, vaikkei koskaan tiennyt, kuka siellä toisessa päässä on. Nykypäivänä en ikinä suostuisi moiseen. 

Työelämän aina tavoitettavissa oleminen

Sitä mukaa, kun kännykät tulivat jokaiseen taskuun (ja tässä vaiheessa ne jo mahtuivat keskikokoiseen povitaskuun), tuli ihmisille automaattisesta tavoitettavissa olemisen pakko. Muistan hyvin, kun sain ensimmäisen firman kännykän, joka vapautti minut puhelinlaskuista. Vapaus tuntui paremmalta kuin se vankeus, jonka firman luuri toi mukanaan. Siitä eteenpäin olin aina tavoitettavissa. Työpuhelin kulki mukana arkena ja pyhänä ja siihen vastattiin aina kun se soi. Ihmiset loivat kännyköistä itselleen nopeasti vankilan, josta tänäkin päivänä pyristelemme eroon. Ainakin minä kaipaan toisinaan aikaa, jolloin puhelin oli sidottu kiinni kotiin, mutta minä en ollut sidottuna puhelimeen. 

Puhelinten kehittyessä nousi myös vaatimustaso tavoitettavuudessa. Ensin tulivat työsähköpostit kännykkään ja nykyisin jopa pikaviestimet ja verkkopalaverit pidetään sujuvasti liikkeessä puhelinten kautta. 

Minulle on vapauttavaa, kun olen asiakkaiden kanssa ja kumpikaan ei ole kiinni puhelimessaan. Veikkaan, että monelle esim. hierojalla vietetty aika on rentouttavaa juuri siksi, että siinä ei voi tehdä mitään muuta kuin maata ja nautiskella (tai kärsiä - ihmisestä ja hierojasta riippuen). Monet meistä (itseni mukaanlukien) on jollain tapaa sidottu luuriinsa aamusta iltaan. Suurin osa asioista on toki itse valittua vankilaa, mutta on siellä tarpeellistakin. 

Säätiedot, yhteystiedot, ystävyyssuhteet, karttapalvelut, kuvat

Mietitäänpä hetki, miten monta laitetta meidän nykyisessä puhelimessamme on. Soittaminen niistä alkaa nykyisin olla vähiten käytetty. Enemmän viestimme nykyisin muilla tavoin - lähetämme tekstiviestejä, kuvaviestejä, videoviestejä, ääniviestejä ja snäppejä-chättejä-mesejä-yv:tä-dm:ää ja muista mystisiä kirjainyhdistelmiä. Erilaiset kommunikaatiosovellukset varaavat päivästä huomattavan osan ja luovat meille melkoista fomoa arkipäivään. Eri ystävien kanssa kommunikoidaan eri sovelluksissa ja sovellusten sisälläkin milloin minkäkin nimisissä keskusteluryhmissä.

Vaikka olen itsekin vähentänyt huomattavasti somessa roikkumista, huomaan silti katsovani tyhjänpäiväisiä mihinkään liittymättömiä videoita tylsistymisen karkotukseksi. Sen verran ole itseltäni rajannut kokonaan pois, että TikTokia en puhelimeeni asenna. Ja tässä ei ole kyse mistään kiina-pelosta, vaan puhtaasti siitä, että sovellus on minulle aivan liian koukuttava. Olen testannut ja sen pauloista oli hiukka vaikeaa irtaantua. Parempi olla kokonaan ilman. Samaa suosittelen muillekin, jotka pelkäävät jäävänsä koukkuun kaikenlaiseen videojätteeseen.

Tuskin kukaan enää muistaa toistensa puhelinnumeroita tai pitää yllä osoitemuistioita. Numerot, nimet ja osoitteet ovat hyvässä tallessa puhelimen yhteystiedoissa. Ja osoitetiedoilla emme juuri mitään enää teekään, koska emme kyläile fyysisesti kenenkään luona. Jopa ystävyyssuhteet pysyvät yllä pääsääntöisesti virtuaalimaailmassa. 

Navigaatioonkaan ei enää tarvita tomtomeja tai muita navigaatiohärpäkkeitä. Jos autossa itsessään ei navigaattoria ole, niin sitten homman hoitaa Google maps. Meidänkin perhe on eksyttänyt itsensä lukuisia kertoja Helsingin kaduille mapsin avustamana. Ja Tampereellakin olen ajanut lukuisia kilometrejä tietämättä koskaan, missä olen edes käynyt. Olen vain sokeasti kuunnellut tasaisen kiihkottomasti puhuvaa naisääntä, joka opastaa minut paikasta toiseen. Mitenkähän käy, kun kesäkuussa lähden Ouluun...

Valokuvien suhteen puhelimet ovat olleet todellinen gamechanger. Enää ei pidetä kesäloman jälkeen diasulkeisia sukulaisille tai koota matkakuvia albumeihin. Nyt kuvat siirtyvät online verkkoon kaikkien töllisteltäväksi ja jatkavat elämää loman jälkeen. Elämän kuvajana löytyy Facebookin (me vanhukset) tai Instragramin (ne muut) kuvavirrasta. Olen ollut Facebookissa tänä vuonna 18 vuotta, mikä tarkoittaa isoa kaistaletta elämää. Sinä aikana virtaan on upotettu kuva jos toinenkin. Ja itse asiassa aika usein luen Facen muistoja ihan vain päiväkirjamaisesti, että muistaisin jotain omasta elämästä. Ehkä minun sukupolveni kohtalo on dementoituneena selailla puhelimista eri somealustojen feedia ja koettaa muistaa, millaista elämä oli. 

Ja aika harvalla taitaa nykyisin olla erikseen taskulaskin, herätyskello tai paperinen kalenterikaan erikseen matkassa. Yksien kuorten sisään on survottu iso läjä entistä arjen käyttötavaraa.

Appseja löytyy jokaiseen makuun ja tarpeeseen. Säätiedot kertoo Supersää ja valuutta-, pörssi- sekä pörssisähkön kurssit valaisee joku siihen erityisesti tehty sovellus. Valitettavasti olen vanhana lehti-ihmisenä jopa luopunut paperilehdistä kokonaan ja päivän uutiset tankkaan pieneltä näytöltä swaippaillen. Samalle näytölle tulevat myös push-ilmoitukset päivän pääuutisista ja merkittävistä tapahtumista. Ja sieltä se SaiPan hopeatarinakin tuli pitkälti seurattua.

Meille lapsellisille on tietenkin yksi riesa - tai ilo - tuo Wilma. Enää eivät nuhruiset reissuvihkot kulje lasten repuissa, vaan koetiedot, arvosanat, muikkarit ja hymyt kilahtavat Wilman kautta virtuaalisesti. Kommunikaatio koulun ja kodin välillä on kasvanut eksponentiaalisesti, mutta jotenkin tuntuu, että tietoa tulee jopa liikaa. Kun tietoa tulee joka päivä ja pienistä jutuista, siihen kyllästyy. Vähän niin kuin Facebookiin aikoinaan. Kun katsoit kolmenkymmenen kaverin lounaslautasen kuvia, ei sitä pitkään jaksanut selailla. No nyt on tilanne mennyt siihen, ettei kukaan enää postaa mitään kivaa, vaan koko kanava on mainoksia täynnä. 

Vastaisku riippuvuudelle

Nyt päästään vasta siihen, miksi tätä kirjoitusta kävin tekemään (sori!). Meidän suomalaistenkin kännykkäriippuvuus on mennyt sille tasolle, että lasten puhelinten käyttöä kouluissa on suitsittava jo lailla. Olemme kasvaneet liiaksi kiinni luureihin ja ongelma on siirtynyt korkojen kera lapsiin. Kännykkäkielto on taatusti paikallaan, kun ajatellaan, että viime vuosien suurimpia huolenaiheita kouluissa ovat olleet kiusaaminen, väkivalta, yleinen levottomuus sekä työrauhan puuttuminen. Väittäisin, että erittäin isossa roolissa ovat juuri puhelimet. 

Ja valitettava fakta on sekin, että jos koulurauha halutaan oikeasti taata, se tapahtuu juuri lainsäädännön kautta. Laki antaa kouluille hartiat toimia oikein ja pitää kännykät pois oppitunneilta. Mielelläni olisin nähnyt kiellon ulottuvan myös välitunneille, mutta nykyinen laajuuskin on jo hyvä alku. Puhelimiin liittyy sellainen hauska harha, että olemme ostaneet lapsille aikoinaan puhelimet turvaksi. Ajatus oli se, että lapsi on aina tavoitettavissa ja lapsi myös tavoittaa vanhempansa joka tilanteessa. Nyt tuo turva onkin kääntynyt turvattomuudeksi. Tuntuu, että aiemmasta turvavälineestä onkin aiheutunut lapsille itselleen enemmän haittaa. 

Ehkä joku samanlainen saldoraja olisi paikallaan meille aikuisillekin. Totta kai sahaan tässä myös omaa oksaani, koska juuri tällä hetkellä tätä tekstiä luetaan puhelimen näytöltä. Mutta silti - olen vahvasti sitä mieltä, että luurin kanssa tulee pelehdittyä aivan turhan kauan joka päivä. 

Oman käytön rajoittaminen vaatii kriittistä silmää. Mikä käytössä on oikeasti tarpeellista ja mikä turhaa? Miten paljon käytöstä on viihdekäyttöä ja kuinka monessa paikassa puhelimen tarvitsee olla mukana. Toimisiko juoksulenkki ilman älykellon sovellusta ja nappeja korvissa (no ei toimi!)? Tai tarvitseeko minun tietää heti jokaisen mikkokoivun eron käännekohta vai pärjäisinkö ihan perusuutisilla? Paljonko ylipäätään tarvitsen ilmoituksia?

Turhat sovellukset kokonaan pois ja lopuille saldoraja

Olen muutaman kerran viettänyt trendikästä digipaastoa. Tällöin olen poistanut puhelimesta some-jutut kokonaan ja jättänyt ainoastaan pakolliset kommunikointiin liittyvät sovellukset. Veikkaan, että nykylainsäädännöllä saa jonkin sortin tuomion heitteillejätöstä, jos lapsen Whatsapp-viestiin ei vastaa alle viidessä minuutissa. Paaston alussa tulee hieman fomo. Sitä on varma, että kaikki julkkikset eroavat ja löytävät uuden puolison juuri silloin, kun ei itse mitään juorufoorumia seuraa. Pikkuhiljaa pää alkaa selviämään some-sumusta ja huomaa, että oma ajatuksenvirta piristyy. Olin pitkään tämän bloginkin kanssa jumissa, kun ideoita ei mistään tullut. Nyt kun olen viihtynyt enemmän muistikirjan ja vähemmän insta-feedin äärellä, alkaa pää taas toimia entiseen malliin. 

Itselläni ei ole muutenkaan päällä ilmoituksia mistään some-sovelluksista. En myöskään pidä ääniä päällä puhelimessa ja en pariin viime luuriin ole edes tiennyt, millainen soittoääni puhelimessani lienee. Pidän suht tiukasti itselläni oikeuden valita, milloin vastaan puhelimeen ja milloin en. Olin niin monta vuotta työelämässä puhelimen orja, että nykyisin yöpöydällä ei ole sellainen puhelin, joka voisi soida. Puhelin siinä kyllä on, mutta sekin vain siksi, että uniongelmaisena tulee kuunneltua podcasteja tai äänikirjoja aamuyöstä. Niin, ja joskus tarttee kyllä herätyskelloakin.

Puhelimiin on nykyisin saatavilla ihan päteviä rajoittimia pitämään somesormet kurissa. Niissä pystyy seuraamaan omaa puhelimenkäyttöä sekä myös laittamaan aikarajoitukset sovelluskohtaisesti. Jos pelkäät, että doomskrollaus saattaa sinut turmioon, voit helposti laittaa itsellesi suitset ja vähentää puhelimen käyttöä. Itse en moiseen ole vielä lähtenyt, mutta harkinnut kyllä. Jo pelkästään tuollaisten rajoittimien olemassaolo kertoo siitä, että puhelimesta saa helposti itselleen myös ongelman. Sitä ongelmaa ehkä vielä toistaiseksi vähätellään, mutta tulevaisuudessa tätäkin riippuvuutta tullaan vielä hoitamaan laajemmin.

On aika selvä asia, että ilman älylaitetta emme tule fiksusti toimeen. Pankkiasiat, kommunikaatio, ihmissuhteet ja aika lailla kaikki kodin ulkopuolinen toiminta liittyy jollain tavalla puhelimeen ja verkkoon. Mutta puhelimen kanssakin tulee olla varovainen - helposti se vie vapaa-ajastamme turhan suuren osan ja sille ajalle voisi löytyä fiksumpaakin käyttöä - kuten vaikka ihan naamakkain seurustelu oman perheen tai läheisten kanssa. 

Rikos ja rangaistus (Suomeni-sarjan tekstit)

Kuva: Pixabay, Succo

Piti jo pidempi aika sitten jatkaa Suomeni-sarjan tekstejä. Rikoksiin ja niistä jaettaviin rangaistuksiin liittyvä aihepiiri on pyörinyt mielessä kauan, mutta teksti ei ottanut syntyäkseen. Suomalaisissa oikeuskäytännöissä on paljon korjattavaa, vaikka myös asioita, joiden korjaaminen ei ole mahdollista kohtuukustannuksin. Valitettavasti joitakin epäkohtia on vaan pakko sietää.

Nyt törmäsin sellaiseen kohtuuttomuuteen, jota "kansalaisen oikeustaju" ei suostu millään käsittämään. Puhun viime päivinä otsikoissa olleesta Malmin joukkoraiskauksesta, jossa 17-vuotiaalle päihtyneelle lapselle tehtiin seksuaalista väkivaltaa kolmen tuntemattoman miehen taholta, mutta silti käräjäoikeus pystyi jotenkin löytämään keinot jättää tekijät vaille rangaistusta. Kyseessä on kuitenkin A) Alaikäinen lapsi, joka on B) päihtynyt ja C) tekijöitä on useampia jopa yhtä aikaa. Toki puhun tässä oikeuden pöytäkirjoja näkemättä ja puhtaasti lehtitietojen varassa, mutta kyllä tämä oudolta ja kovin kohtuuttomalta kuulostaa. 

Olen seksuaalirikoslainsäädännön muuttumisen jälkeen lukenut huomattavasti kevyemmin jaettuja tuomioita, joissa tuomio on onnistuttu rakentamaan, vaikka näytöt ovat hieman harmaalla alueella ja tulkinnanvaraisia. Tässä Malmin sairaalan tapauksessa näyttöjen vajavaisuus perustui siihen, että teon kohde ei pystynyt kertomaan tarkasti tapahtumia tai todistamaan, ettei olisi ollut tekoihin suostuvainen. No ei kai pysty, kun on selkeästi juopunut, shokissa ja joutui alaikäisenä lapsena puhumaan yksin kolmea aikuista tekijää vastaan. Ilmeisesti käräjäoikeus kuvitteli, että nämä kolme tekijää, jotka siis yhdessä raiskasivat, kuvasivat ja käyttivät väkivaltaa, tunnustaisivat syyllisyytensä, vaikka heidän oli helppo sopia tarinat käymään yhteen todistaakseen syyttömyyttään. En hetkeäkään - siis yhtä ainoaa hetkeä - kuvittele, että he olisivat tekoon syyttömiä, eikä usko kukaan muukaan - paitsi sokea käräjäoikeus. Toivon todella, että tapaus menee hoviin ja tekijät päätyvät lopulta sinne, minne kuuluvat.

Tästä ei nyt kuitenkaan pitänyt pääasiana kirjoittaa, vaan suomalaisen yhteiskunnan ongelmasta oikeudenkäytössä ja tuomioissa....

Huumeet yhteiskunnan vihollinen numero 1

Asia, mikä on viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttunut eniten rikollisuuden näkökulmasta, on huumeiden näkyminen tavallisessa arkielämässä. Huumeiden ja muiden laittomien päihteiden käyttäjiä näkyy jopa Lappeenrannan kaltaisen keskikokoisen kaupungin kaduilla ja kauppakeskuksissa. Sen lisäksi, että huumeiden käyttö on näkyvämpää, se koskettaa myös aiempaa nuorempia. Eri tavoin päihtyneitä, arviolta täysi-ikäisyyden rajalla olevia nuoria näkee joka päivä, kun viitsii hetken katsella ympärilleen. Ongelman laajuus leviää käyttäjistä ulospäin kuin rinkulat veteen heitetystä kivestä. 

Huumeet eivät kosketa ainoastaan käyttäjiä, vaan myös käyttäjien läheisiä. Läheisten lisäksi vaikutus ulottuu myös ympäristöön. Narkkaaminen ei ole halpaa ja varat käyttöön hankitaan harvoin verokortin kautta. Rahat aineisiin hankitaan rikollisin keinoin tai velaksi. Ja velka luo lisää rikollisuutta. Käyttäjät ovat kauppaa tekevään portaaseen alisteisessa asemassa ja suuressa vaarassa joutua hyväksikäytön kohteiksi.

Huumeiden suhteen olen erittäin huolissani asenteiden muuttumisessa. Yhä useampi suhtautuu huumeisiin joko positiivisesti tai korkeintaan neutraalisti. Narkkaamista ei nähdä sen tason ongelmana, minä se pitäisi nähdä. Mietojen huumeiden käyttöä koetetaan eri tahojen kautta laillistaa ja saada niille jalansijaa alkoholin vierellä laillisena päihteenä. Kevyesti puhutaan viihdekäytöstä jopa kovempien huumeiden kohdalla ja yhä rajumpia aineita pidetään suhteellisen arkisina. Lisäksi markkinoille valuu koko ajan uusia aineita, joiden perässä eivät pysy tulli tai edes lainsäädäntö. 

Enkä suinkaan vähättele alkoholin vahingollisia vaikutuksia. Alkoholi ei ole väärinkäytettynä päihteenä sen parempi vaihtoehto kuin pilvi tai pirikään. Alkoholin mukaantuomat haitat ovat euromääräisesti varmasti suuremmat kuin huumeiden ja tekemistä Suomessa on myös alkoholismin hoidossa tai ehkä enemmänkin siinä, että ihmisistä ei tulisi holisteja. 

Huumeet luovat yleistä turvattomuutta. En uskalla laskea nuorinta lasta itsekseen kauppakeskuksiin siellä olevien levottomuuksien takia. Olen aina huolissani kun aikuiset lapset ovat "yössä". Huumerikollisuus on arvaamatonta, kaikkia koskevaa ja se ulottuu myös käyttäjäpiirien ulkopuolelle. 

Asenteiden lisäksi ongelmana tuomioiden pienuus

Näen ongelmallisena sen, että huumeiden käyttö laillistuu vähän kerrallaan. Rikkeistä tulee pikkuhiljaa niin yleisiä, ettei niitä voida mitenkän valvoa saatikka rangaista. Rangaistavuuden raja nousee koko ajan ylöspäin ja samalla se luo tilaa yhä suuremmalle rikollisuudelle. Pienet käyttörikokset menevät läpi sormien ja niistä suurinta osaa ei voitaisi valvoa, vaikka tahtoa saattaisi ollakin. 

Suomessa on periaatteessa kiellettyä käyttää, myydä tai salakuljettaa huumeita. Käytännössä käyttörikoksista suurin osa jää rankaisematta ja tutkimatta. Rahalliset resurssit poliisin ja oikeuslaitoksen osalta ovat niin pienet, ettei jokaista pilvenpolttajaa voida viedä tuomiolle. Huumeiden osalta tuomiot kovenevat sitä suuremmiksi mitä isompia määriä myydään tai tuodaan maahan. Loppupäässä tuomiot ovat jo tuntuvia. Suurten huumemäärien tuonnista kivistä kakkua tulee purtavaksi kympistä eteenpäin ja viisi vuotta häkkiä heilahtaa jo suhteellisen vähällä. Mutta kun tuomiot laitetaan riviin muiden maiden kanssa, on huumeiden kanssa toimiminen Suomessa suhteellisen kannattavaa. 

Huumeiden maahantuojaporras laskee asiat eri tavalla kuin kansalainen. Hän laskee asiat yrittäjämäisesti kannattavuuden ja riskianalyysin kautta. Huumeita viedään maihin, jossa tuotteen kate on suurin ja riskit pienimmät. Ja Suomen markkinassa toteutuu kumpikin tekijä. Jos tuot Suomeen parikymmentä kiloa kokaiinia, et joudu kiinni jäätyäsi istumaan kymmeniä vuosia, vaan maksimissaan 13 ja siitäkin ensikertalaisena puolet. Jos teet saman keikan Kiinassa tai vaikka Vietnamissa ja jäät kiinni, istut siellä kaikkein kuumimmassa alakerrassa palaamatta enää koskaan veronmaksajien riesaksi. Kumpi sinusta olisi kannattavampaa?

Rikostuomioita ajatellessa pitäisikin laskea asiat eri tavalla. Jotta rikoksia voidaan estää, täytyy niiden tekeminen tehdä mahdollisimman kalliiksi tekijälle. Etenkin huumausainerikoksissa tuomioiden pituuden takarajaa pitäisi saada reilusti taaksepäin. Maksimituomioiden tulisi olla kahdessakymmenessä vuodessa - ilman kevennyksiä tai puolituksia. Huumeet ovat globaali ongelma ja myös globaali markkina. Kaupan toimijat toimivat eri maissa ja pystyvät helposti vertailemaan sitä, mihin maahantuonti on lopulta paras bisnes.

Suomalaisen yhteiskunnan hyvä puoli on, että olemme sen verran pieni populaatio, että rikosten tutkiminen ja rajojen valvonta on verrattain tarkasti mahdollista. Jos perustat Kärsämäelle kannabiskasvattamon, on melko varmaa, että joku naapuri sinut käräyttää. Ja jos vertaa Yhdysvaltain ja Meksikon välistä rajaa, on eteläsatama liikennevirraltaan kärripolku. Helpon valvottavuuden lisäksi vahvuutemme on vähäinen korruptio sekä tehokas ja toimiva lainvalvonta. Meillä kiinnijäämisen todennäköisyys on suurempi kuin monissa muissa maissa. 

Vastustan sitä keskustelua, jossa sanotaan, ettei huumeiden virtaa Suomeen saada pysäytettyä. Se saataisiin, jos niin oikeasti haluttaisiin. Se vaatii päätöksen siitä, että huumeet eivät kuulu Suomeen. Sen jälkeen rajojen valvontaa olisi tiukennettava entisestään JA huumetuomiot olisi laitettava Aasian tasolle. Tähän Suomi ei ole valmis, eikä tule koskaan olemaan. Me annamme yhteiskunnan valitettavasti saastua huumeilla ja sallimme sen, että osa lapsista ja nuorista joutuu huumerikollisuuden verkkoon. Simppeli selitys on raha - laskennallisesti rikosten kustannukset ovat pienemmät kuin niiden vaatiman torjunnan. 

Seksuaalirikokset syyniin

Toinen minua huolestuttava asia ovat seksuaalirikokset. Päivästä toiseen joudun lukemaan lehdistä, kuinka (yleensä) naiset joutuvat vastoin tahtoaan seksuaalirikosten kohteiksi. Valitettavan usein tekijöinä mainitaan ihmisiä, joiden tausta kuulostaa olevan muualla kuin Suomessa. Ulkomaalaistaustaiset tekijät nousevat ainakin lehtiin päätyvissä teioissa korostuneesti. Miksi näin?

Rikosten lisääntymisessä on osin myös mittakaavaongelma. Raiskauksia myös ilmoitetaan poliisille enemmän kuin ennen. Yhä useammin teot päätyvät tutkintaan, koska ilmoituskynnys on laskenut. Rikoksen uhriksi joutuminen on aina shokki. Mutta ennen shokin lisäksi tekijät kokevat häpeää ja asioiden kertomatta jättäminen ja haavojen nuoleminen itsekseen on ehkä ennen ollut helpompaa kuin olla kuulusteltavana.

Suurin muutos on tullut yhteiskunnan asenteissa. Seksuaalirikos on samanlainen rikos kuin muutkin - siinä on selkeästi uhri ja tekijä. Jossain vaiheessa uhreja syyllistettiin ja rikostakin ehkä vähäteltiin. Raiskaus saatettiin katsoa johtuvan siitä, miten uhri pukeutui (mitäs puit minihameen), käyttäytyi (mitäs menit baariin) ja antoi sanattoman suostumuksensa (mitäs olit niin kännissä). Muuttuneiden asenteiden lisäksi lakia ja tulkintoja suostumuksesta on nyt tiukennettu selvästi.

Se, mikä on edelleen pielessä, ovat tuomiot. Raiskaustuomiot ovat tekoon suhteutettuna lieviä ja suomalaisten alennuskäytäntöjen kautta käytännössä olemattomia. Taas joudutaan miettimään kannattavuutta. Jos tuomio on todennäköisesti sakkoja, ehdollista tai kuukausia vankilassa, ei sellaisella ole mitään merkitystä, jos et satu olemaan julkkis, jonka maineen yksikin tuomio kyllä pilaa. 

Tässä saatetaan päästä osin siihen, miksi tekijöissä ulkomaalaiset tekijät korostuvat. Ja tässä siis tarpeellinen tarkennus - en väitä kaikkien raiskaajien olevan ulkomaalaistaustaisia, enkä missään nimessä väitä maahanmuuttjien olevan seksuaalirikollisia. Sanon ainoastaan, että heidän määränsä korostuu tekijöissä ja koetan miettiä syitä. 

Ehkä nämä maahanmuuttajataustaiset tekijät tulevat kovemman oikeuskäytännön maista, joissa seksuaalirikoksista tuomitaan kovemmin. Silloin suomalaiset tuomiot ovat naurettavia ja eivät tekoa estäviä. Tai toisaalta he ehkä tulevat maista, joissa seksuaalirikoksia ei yleensä ilmoiteta tai niistä harvoin rangaistaan. Tällöin tekijästä voi olla outoa, että uhri ilmoittaa rikoksen poliisille ja se tutkitaan sekä tekijä tuomitaan. Tässä tullaan yhteiskunnan pelisääntöjen ilmaisemiseen kaikille samalla tavalla. Yhteiskunnan tehtävä on kertoa jäsenilleen, mikä on oikein ja mikä väärin. Seksuaalirikosten suhteen ollaan ainakin aiemmin ehkä oltukin liian häveliäitä. Erikulttuurisuus on edelleen Suomessa hieman vaikea asia. Emme osaa nähdä kulttuurisia erialaisuuksia riittävän hyvin ja kertoa, miten asiat toimivat suomalaisessa yhteiskunnassa. Vieläkin meillä liikaa sopeudutaan, joustetaan, sallitaan. 

Viesti menee perille valistuksen ja koulutuksen lisäksi tiukemman oikeuskäytännön kautta. Kovemmat tuomiot pistävät miettimään, kannattaako riskiä ottaa ja onko teko mahdollisen rangaistuksen väärti. Ja tähän lisäys - jokainen tekemättä jäänyt raiskaus tai seksuaalinen hyväksikäyttö on merkityksellinen uhrin kannalta. Seksuaalirikos - raiskaus tai hyväksikäyttö - jättää syvät jäljet uhriin ja toipuminen sellaisesta vaikuttaa vuosia, jopa vuosikymmeniä teon jälkeen. 

Tiukemman oikeuskäytännön lisäksi tarvitaan rohkeutta myös siinä, että yhteiskunnan sääntöihin sopeutumattomat yksilöt pistetään pois, jos se on mahdollista. On oltava rohkeampi siinä, että ne yksilöt, jotka voidaan Suomesta poistaa, myös poistetaan. Tänne kuuluvat kaikki ne, jotka toimivat yhteiskunnan pelisäännöillä. Ja valitettavasti - minä lähettäisin rikolliset kotimaahansa huolimatta siitä, mihin oloihin he palaavat.  

Seksuaalirikosten suhteen lainsäädännön tiukentuminen on hyvä asia. Oikeuskäytäntöjä haettaessa tulee toki myös hutilyöntejä, mutta enemmän laki tuo mukanaan hyvää kuin huonoa. Tämä Malmin sairaalan tapaus on totaalinen huti käräjäoikeudelta. Uhria ei pystytty suojelemaan sairaalassa, eikä häntä suojele edes oikeus. Tekijät pääsevät kuin koira veräjästä - ja tuskin heille ainakaan sellainen fiilis jää, etteikö samaa voisi toistaa. En ihmettelisi, jos samat tekijät saadaan housut kintuissa kiinni seuraavasta samanlaisesta teosta.

Nuorisorikollisuus

Olen todella huolissani siitä, että otsikoissa meillä pyörii liikaa alaikäisten tekemät rikokset. Ehkä helpoiten muistettava teko oli Koskelan sairaalan teinisurma 2020, jonka tekijät itse asiassa ovat jo nyt vapaalla jalalla. 

Nuorisorikollisuus näkyy väkivalta- sekä ryöstörikollisuudessa. Nuorten tekemä väkivalta on sekä lisääntynyt että raaistunut. Löyhällä siteellä asiaan liittyy myös suurten kaupunkien katujengi-rikollisuus, koska jengien jäsenistö koostuu pitkälti nuorista alaikäisyyden rajalla olevista tai selkeästi alaikäisistä.

Suurin huoleni liittyy siihen, miten niin nuoret voivat syrjäytyä Suomessa, jonka pitäisi suojella lapsia tavallista paremmin. Mikä on perheissä mennyt pieleen, että lapset päätyvät katujengiin puukottamaan toisia lapsia? Miksi nuoret eivät halua kiinnittyä yhteiskunnan pelisääntöihin?

Myös tässä keskustelussa päädytään monesti päihteisiin ja yleensä myös huumeisiin. Käyttäjät ovat yhä nuorempia ja joutuvat päihdekäytön myötä mukaan myös rikolliseen toimintaan. 

Liian pieni rangaistus ei ole rangaistus

Valitettavan usein alaikäiset tekevät rikoksia, koska ovat alaikäisiä. He tietävät, että tuomioita ei tule ja käytännössä teot siis jäävät rankaisematta. Jopa Koskelan teinisurman kohdalla mietittin, voidaanko tekijöitä rangaista, vaikka kyse oli henkirikoksesta

Nuoret ovat oikeuskäytännöistä ja omista oikeuksistaan valveutuneempia kuin ennen. He tietävät paremmin oikeutensa sekä sen, ettei oikeus heihin yllä. Se tarkoittaa myös sitä, että tehdyt teot ovat yhä useammin harkittuja ja tietoisia. Minun mielipiteeni on, että tuomioiden alaikärajaa tulisi laskea. Ei ole oikein, että tuomion alaikärajaa käytetään hyväksi niin, että sen suojissa tehdään rikoksia.

Nykyisin alle viisitoistavuotias ei ole rikosoikeudellisesssa vastuussa teoistaan. Häntä ei voida tuomita sakko- tai vankeusrangaistukseen, mutta toki vahingonkorvauksiin kyllä. Kun tekijällä on ikää 16-20-vuotta, häntä kohdellaan nuorena rikoksentekijänä, jolloin tuomioskaala on pienempi ja vankeusrangaistus ei ole todennäköinen, joskin mahdollinen (kuten Koskelan tapauksessa). Sen lisäksi alle 21-vuotias kärsii vankeustuomiostaan vain kolmanneksen, kun muiden tuomio lyhenee ensikertalaisena puoleen.

Tuomiot nuorempana, mutta tuomioissa uusia ratkaisuja

Minusta rikosoikeudellisen vastuun ikärajaa tulisi laskea ainakin 14-vuoteen. En halua lapsia nykyistä enempää linnaan, mutta haluan tekijöiden kantavan vastuunsa, koska ovat tietoisia siitä, mitä tekevät ja mitä siitä seuraa. Luotan muissakin asioissa siihen, että nykynuoriso (mikä kamala sana) on monissa asoissa fiksumpaa väkeä kuin itse olimme samassa iässä. Sen vuoksi heitä on mahdollista myös vastuuttaa aiempaa aikaisemmin.

Vankila ei ole paras paikka kuntouttaa minkäänlaisen rikoksen tekijöitä, eikä varsinkaan nuorisorikollisia. Se saattelee tekijät monesti väärään suuntaan. Ja etenkin nuorten osalta uskon enemmän siihen, että oikeanlaisella kaitsemisella heidät saadaan käännettyä oikeaan suuntaan ja lopputulos on yhteiskunnan kannalta huomattavasti parempi. 

Kuntouttamisen tulisi pyrkiä syrjäytymisen ehkäisyyn. Rikollinen kuitenkin on jossain vaiheessa elämäänsä joutunut ns. tavallisen veronmaksajan elämästä sivupolulle ja valinnut elää yhteiskunnan normien ulkopuolella. Kuinka saadaan herätettyä usko siihen, että ns. normaali elämä on pitkässä juoksussa se paras ja oikein vaihtoehto?

Voisiko ratkaisu olla jonkinlainen pakkokoulutus ja puolivankila. Olisiko mahdollista pakottaa sivupoluille eksyneet takaisin sille tielle, mikä kasvattaa heistä yhteiskuntakelpoisia. Jos vankilan sijaan olisi eräänlainen sisäoppilaitos, jossa vapauden menetyksen lisäksi koulutetaan ja varmistetaan, että opiskelu saa päätepisteen.

Kovempien rangaistusten esteenä raha

Törmäämme tässä rikos-ja-rangaistus-asiassa aina rahaan. Huumerikollisia tai murhamiehiä ei voi sulkea kymmeniksi vuosiksi linnaan, koska se nostaisi vankimäärää nykyisestä ja sitä kautta kustannukset kasvavat. Emme myöskään voi alentaa yksittäisen vangin kustannuksia, koska tämä on Suomi. Jos ei olisi, ostaisimme vankeinhoidon palvelut alihankintana jostain kustannustehokkaammasta maasta.

Rangaistukset ovat aina kompromissi teon ja mahdollisen rangaistavuuden välillä. Se lyö nyt korville, kun Suomi on paremmin mukana globaalissa ringissä. Meidän suuntaan valuu paljon ihmisiä, jotka tulevat toisenlaisten oikeuskäytäntöjen maista ja heille täkäläiset tuomiot sekä vankilaolot eivät ole kovinkaan rankaisevia. Se vähentää halua olla tekemättä rikoksia. Joidenkin rikosten osalta en näe mitään muuta tietä kuin koventaa tuomioita ja rangaistuksia. Rangaistus ei kohdistu ainostaan tekijään, vaan se on myös merkki seuraavalle tekoa harkitsevalle, kannattaako rikokseen lähteä.

Valitettavasti - samasta rahallisesta syystä - meiltä puuttuu myös oikea elinkautinen. Periaatteessa murhamiehet voidaan sulkea vankilaan määräämättömäksi ajaksi, mutta käytännössä elinkautisen istuttava määrä on noin 12 vuotta. Sen jälkeen vangit kotiutetaan, liian usein odottamaan seuraavaa tuomiota. 

Luen ja kuuntelen paljon true crimeä ja olen kiinnostunut rikollisten tarinoista. Niiden ansiosta en suinkaan ole sitä mieltä, että jokainen elinkautisvanki pitäisi automaattisesti sulkea laitokseen ja hävittää avain. Olen sitä mieltä, että jokainen ansaitsee (ehkä Jammu-setää ja paria muuta lukuunottamatta) toisen mahdollisuuden, mutta sen jälkeen alkaakin sitten luottamus olla jo kortilla. 

Ongelmana näissä toimimattomissa oikeuskäytännöissä on se, että ne rapauttavat luottamusta lailliseen hallintojärjestelmään. Kun tuomiot ovat liian pieniä tai käytännössä olemattomia, ne synnyttävät tyytymättömyyttä sekä uhreissa että muissa kansalaisissa. Oikeudenkäytön pitäisi kuitenkin jollain tasolla noudattaa ns. kansalaisten oikeudentajua. Ja kun tyytymättömyys lisääntyy riittävän pitkälle, se synnyttää kapinaa ja valitettavasti myös oman käden oikeutta. 

Otan esimerkin, jonka jokainen varmaan helposti ymmärtää (tapaus ei siis liity mihinkään todelliseen,mutta myötäilee lehdistä viime aikoina lukemiani tapauksia). Alaikäinen lapseni tulee taksilla kaupungilta kotiin, on ehkä hieman päihtynyt, mutta ei siinä määrin, että se vaikuttaisi hänen toimintakykyynsä. Taksikuski katsoo, että takapenkillä on houkutteleva tapaus ja päättää ottaa ohjat käsiinsä, ohjaa taksin jonnekin pusikkoon ja raiskaa sekä pahoinpitelee lapseni. Sen jälkeen tapaus menee poliisille ja lopulta oikeuteen. Tekijä saa teosta ensikertalaisena pari kuukautta ehdollista, hieman sakkoja ja poistuu käräjiltä naureskellen. Hoviin tapausta ei kannata viedä, koska siihen ei tällaisen työssäkäyvän perheen rahat riitä, eikä lopputulos siellä juurikaan muuttuisi. Oikeus katsoo, että teko oli suhteellisen vähäinen ja uhri ei kuitenkaan lopullisesti vahingoittunut.  Lapseni joutuu kuitenkin terapiaan, hänen kykynsä muodostaa parisuhteita ja luottaa ylipäätään vieraisiin ihmisiin vammautuu vuosiksi eteenpäin. Käytännössä aikuisuuden kynnyksellä olevan lapsen tulevaisuus on vaakalaudalla yhden taksimatkan takia. Olisinko minä tyytyväinen tuohon tuomioon? Olisitko sinä?

Jossain vaiheessa nämä tapaukset palaavat vielä toista kautta oikeuteen. Niissä vaan vastaajana tulee olemaan joku uhrin läheinen ja hommaa pohditaan jopa henkirikoksen näkökulmasta. Kansalaisten oikeustaju voi olla pitkäpinnainen, mutta kyllä sekin jossain vaiheessa katkeaa. 

Paljousalennukset, puolitukset ja ehdolliset

Kun lukee tuomioita, on siellä paljon kummallisuuksia, joita on joskus vaikea sulattaa. Suuri osa tuomioista tulee jopa kevyistä henkirikoksista ehdollisina. Suomessa voi todellakin ottaa toiselta hengen pois joutumatta istumaan vankilassa päivääkään. Ehdollinen tuomio ei ole mikään tuomio, se on pelkkä läpsy poskelle ja sen käyttöä vakavammissa rikoksissa tulisi vähentää. Tuomion saanut ei laske tuomiota sen selostuksen mukaan, vaan sen mukaan, miten se vaikuttaa hänen arkeensa. Ehdollinen tuomio ei käytännössä vaikuta tuomitun arkeen mitenkään, etenkin kun nykyinen koeajan valvonta on nollatasoista. 

Rikoksesta seuraa rangaistus ja rangaistuksen tulee olla sellainen, että se saa tekijän miettimään, mitä tein väärin ja miksi. Jos tuomio tuntuu ainoastaan paperina taskussa, se ei valitettavasti ole oikea tuomio. Totta kai se näkyy rekistereissä, mutta jos ollaan nuoresta iästä lähtien menty polulle, jossa tavoitteena ei ole hyvin kirjoitettu CV ja nousujohteinen ura toimistossa tai varastossa, ei ehdollisen tuomion näkymisellä rikosrekisterissä ole paljon painoarvoa. 

Toinen erikoisuus ovat paljousalennukset rikoksissa. Tämä tarkoittaa, että jos rikoksia tehdään "tukkuerissä" ja tuomiolle joutuu yhdellä kertaa useammasta teosta, ei tuomita kaikkien rikosten yhteismäärää, vaan rangaistusta kohtuullistetaan ja tuomioon tulee käytäntöön paljousalennus. Tässä rikotaan kansalaisen oikeustajua vastaan. Jos olisin rikollinen mieli, niin totta kai käyttäisin tuota pykälää hyväkseni niin, että koettaisin saada samaan "laskuun" mahdollisimman paljon tuotteita, jotta paljousalennus olisi suurin mahdollinen. Syynä paljousalennukseen on - yllätys, yllätys - raha. Ilman paljousalennuksia tuomiot menisivät yhteismitaltaan kymmeniin vuosiin ja Suomessahan ei rikollisia linnassa turhia makuuteta. 

Kolmas mielenkiintoinen seikka ovat tuomioiden puolitukset ensikertalaisilta (ja nuorilta vain 1/3 tuomiosta). Käytännössä siis yli 2 vuoden ehdottomissa tuomioissa on mahdollista päästä koevapauteen puolessa ajassa tuomion pituudesta. Tämä on toisaalta hyvä juttu, mutta kun yleensä kierre menee niin, että sama tekijä saa sakkoja, sitten ehdollista ja vasta sen jälkeen heiluu häkki. Eli rikollista uraa on takana jo vuosia, mutta kun linnaan ei Suomessa helpolla pääse, niin ensimmäinen ehdoton tuomio tulee vasta vakavien rikosten jälkeen. Käytännössä siis tekijä ei ole millään muotoa ensikertalainen, mutta vankilassa kyllä. Minä muuttaisin tämä niin, että ensikertalaisuus katsotaan kaikkien rikosten osalta ja jos alla on aiempia, ehdollisia tuomioita, pykälää ei oteta käyttöön. 

Tähän ensikertalaisuuteen muuten liittyy se, että se on uusiutuva luonnonvara. Eli jos tekijä on rikoksia tekemättä kolme vuotta, niin hän pääsee istumaan uudelleen ensikertalaisena. Kätevää, eikö totta! 

Lasten ja Suomen takia

Miksi olen tästä näin huolissani, että kirjoitan? Perusperiaatteena pitäisi jokaisella meistä olla se, että jätämme tämän maan parempaan kuntoon lapsillemme kuin missä olemme sen itse saaneet. Tällä hetkellä näyttää pahasti siltä, että minun sukupolveni jälkeen lapsille jää turvattomampi Suomi. Suurin syy tähän on muuttuva ympäristö ja sen mukanaan tuomat lieveilmiöt. 

Kun olin teini 80-luvulla, elettiin pussikaljanuoruutta ja "joku ehkä tiesi jonkun jossain", joka oli kokeillut Helsingissä pilveä (vai oliko se kuitenkin oreganoa). Noista ajoista huumeiden virta Suomeen on muuttunut kurapurosta pieneksi joeksi ja saatavuuden lisäksi ovat myös asenteet muuttuneet vaarallisen positiivisiksi. Huumeiden mukana on tullut vakavampi väkivaltarikollisuus ja huumeiden maailma koskettaa yhä useampia - myös sitä, jonka pihalta varastetaan polkupyörä tai yrittäjää, jonka työmaalta kähvelletään työkalut jo kolmatta kertaa.

Toisaalta taas nuorten suhtautuminen alkoholiin ja päihteisiin kokonaisuutena on muuttunut terveellisemmäksi. Ei se meidänkään pussikaljanuoruus ollut tervettä tai suhtautuminen alkoholiin ainakaan parantanut monien elämänlaatua. Eli toivoa on. 

Kun kasvattaa tähän maailmaan lapsia, on huolissaan heidän puolestaan. Millaisia vaaroja he kohtaavat aikuistuessaan? Mitkä noista vaaroista olisivat ennaltaehkäistävissä ja mitkä taas ei? Mitä minä ajattelisin, jos se 17-vuotias lapsi Malmin sairaalassa olisi ollut minun tyttäreni?

Toinen huoleni liittyy asemaani veronmaksajana. Mihin minä haluan, että rahani käytetään? Olen joskus aiemminkin marissut siitä, että liikkuvan poliisin lakkauttamisen jälkeen liikennekuri on teillä höltynyt. Tämä ei ole poliisin, vaan määrärahoja jakavien vika. Ja samalla tavalla toivoisin, että Suomen rajoja pistetään entistä tiukemmin kiinni niin rötösteleviltä henkilöiltä kuin laittomilta aineiltakin. 

Kolmas huoleni liittyy asenteisiin. Sallimme liikaa ja vaadimme liian vähän. Turhan moni perhe pitää lapsistaan liian vähän huolta ja on olematta huolissaan heidän tekemisistään. Katujengit eivät synny turhasta, vaan ne syntyvät tyhjiöön, jonka me aikuiset luomme. Jostain syystä on liikaa perheitä, joilla ei ole kiinnostusta tai mahdollisuutta pitää huolta jälkikasvustaan ja lapset joutuvat siksi väärille urille. Noita uria on jälkikäteen vielä vaikeampaa korjata kuin etukäteen. 

Pahoittelut, että teksti meni näin pitkäksi - kiitos jos pääsit loppuun saakka.

Ja PS. Onnittelut Kalpalle jääkiekon Suomenmestaruudesta. Reilu kamppailu, parempi voitti - nauttikaa :)