Makaronilaatikko-kansan kauhunhetket

Kuva: Pixabay (Christina9999)

Viis uudesta Leosta, Trumpista tai edes Ukrainasta. Meillä on käsissä massiivisempi kriisi, jonka ratkaisulle ei näy valoa ihan lähitulevaisuudessa. Suomalaisen perheenäidin tai isän silmissä näkyy tyhjä, kyyneleinen katse vain kahdessa tapauksessa - omien vanhempien hautajaisissa ja lähimarketin lihahyllyllä, kun jauheliha on loppu. Meneilllään on siis suuri jauhelihapula.

Mistä se johtuu ja miten se ratkaistaan - taas syttyi taivaalle Max Weberin kasvojen näköinen lamppu ja keittiösosiologille tuli akuuttia tarvetta. 

Raa'an rehellinen kysynnän ja tarjonnan laki

Ensinnäkin Suomessa ei ole totaalinen jauhelihapula - tai mikään ruokapula. Suurin ongelma velliperse-kansalaisille on siinä, että sitä oikean merkkistä, -laatuista, -hintaista ja pakkauskokoista jauhelihaa ei ole koko ajan saatavilla joka kaupasta. Pääsääntöisesti kaupoista kyllä jotain jauhelihaa saa. Mutta tarjonta on selvästi vähentynyt niin, että tuo "pula" kyllä monen kodin valikoimissa tuntuu. Ja pula myös tarkoittaa aina sitä, että hinnat ovat joko nousseet tai uhkaavat nousta. Katsokaa vaikka nykyistä kahvin hintaa.

Hauskinta kriisissä on se, että jokainen tuotantoketjun osanen syyttää toisiaan. Kauppiaat syyttävät tuottajia, tuottajat keskusliikkeitä ja keskusliikkeet kaikkia muita paitsi itseään. Hallitus taas on jauhelihapulasta sitä mieltä, että kyse on opposition köyhäin-ulinasta, koska jauhelihaa voi hyvin pyytää stockan lihatiskillä jauhamaan vaikka sisäfileestä, jos niin haluaa. 

Perusperiaatteellisesti kyse on taas kerran kysynnän ja tarjonnan laista. Jauhelihasta on enemmän kysyntää kun on tarjontaa, jolloin hyllyt tyhjenevät. Erikoista on se, että vaikka kysynnän ja tarjonnan välinen suhde on vinoutunut, ei tuotteen hinta lähde lentoon. Ei perus-jauheliha maksa tällä hetkellä sen enempää kaupoissa kuin ennenkään. Se johtuu samasta syystä kuin muinaisessa pörssisähkö-kapinassa. Suomessa koetaan, että etenkään jauheliha ei ole kilpailun alainen tuote, vaan niin sanottu kansalaishyödyke, jonka tarjonnan ja hinnan tulee aina kohdata kaikki kansalaisryhmät tasapuolisesti. Jos nauta-sika-jauhelihan hinta yhtäkkiä pomppaisi kymmeniä prosentteja, niin nousisi kansa kapinaan ja kirjoittaisi ainakin estarin tai lopettaisi tervehtimästä bussikuskia. 

Kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaan on kuitenkin syytä pureutua. Suomessa etenkin naudan lihan kysyntä kasvaa koko ajan huolimatta siitä, että kansalaisia hienovaraisesti koetetaan ohjata kohti kasvispohjaista ruokavaliota. Valitettavasti etenkin keski-ikäisten suomalaisten miesten makuhermot ovat niin kovan rasvan orjuuttamia, ettei soija paljon kinostele. Lihansyönnin kasvu on johdannainen osittain trendiruuista sekä myös vaurastumisesta. Syömme lihaa, koska meillä on siihen varaa. Edellinen sukupolvi (kuten minä) söi makaronivelliä. Nykynuori kuolisi moiseen moskaan.

Kun kysyntä kasvaa, pitäisi tarjonnan nousta samaa tahtia, jotta nuo kaksi pykälää kohtaavat, eikä pulaa pääsisi syntymään. Näin ei kuitenkaan ole. Tarjonta ei nouse, vaan päinvastoin laskee. 

Kuva: Pixabay (Jai79)

Kotimaisten tilojen ahdinko näkyy lihapulana

Tarjonta pienenee meillä siksi, että lihakarjan kasvatus itsessään ei ole kannattavaa. Tilakoot ovat viime vuosina kasvaneet, jolloin yksittäisen tilan investointitarve sekä siihen tarvittava rahamäärä ovat nousseet huimasti. Samassa ajassa myös rahan hinta on noussut ja pankkien halu lainoittaa riskiyrityksiä on pienentynyt. Jos kannattavuuden turvaamiseksi pitäisi saada pankista lainaa puoli miljoonaa, jota pankki ei halua lainata ainakaan maltillisella korolla, niin päätös tilan lopettamisesta tulee nopeasti.

Yrittäjänä ymmärrän hyvin, ettei minkään firman vetäminen miinuksella paljon houkuttele. Eikä varsinkaan sellaisen yrityksen, jonka kanssa olet itse naimisissa 24/7/365. Oikeastaan ihmettelen suuresti monien maanviljelijöiden pitkää pinnaa, jossa he ovat kannattavuusrajalla pyörittäneet tilaa saamatta siitä riittävää rahallista korvausta. Ainakin sen perusteella, mitä itse olen lehdistä lukenut, ovat maanviljelijät entistä harvemmin enää päätoimisia maanviljelijöitä. Rahat omaan elämiseen hankitaan palkkatöistä ja maanviljelys on kallis harrastus, josta joskus saa jotain ja joskus ei. Minulla ei ehkä hermo moista kestäisi. 

Ja muistakaa rakkaat lukijat - maatilat ovat bisnesyrityksiä siinä missä mitkä tahansa hierontastudiot, rekrytoimistot tai mitkä muutkaan firmat. Maanviljelyksen hoitaminen ei ole kenenkään velvollisuus tai se ei ole mitään hyväntekeväisyyttä. Työstä on saatava rahaa tai sitten vedetään ruksit päälle ja tehdään jotain muuta. Monesti ajatellaan, että viljelijöillä tai eläintilallisilla on jonkinlainen kansalaisvelvollisuus tuottaa meille ruokaa ja ahertaa nollapalkalla navetassa aamusta iltaan. 

Eikä tämä ole mitään piilokeskustalaisuutta, vaan puhtaasti yrittäjän logiikkaa. Hommia kyllä tehdään rakkaudesta lajiin, mutta elannon perässä. Jos firma ei tuota, ei sitä kannata tekohengittää. Ja tämä on myös näkynyt. Yhtenä syynä lihapulaan on juuri tilojen lopettaminen. Pelkästään vuonna 2022 Suomesta lopetti yli tuhat maatilaa ja vuodesta 2012 alkaen on lihatilojen määrä suomessa puolittunut. Suurimpina syinä ovat kustannusten noususta johtunut kannattamattomuus, eläköityminen sekä uupuminen.

Jos ymmärsin oikein lukemaani (tämä ei siis ole normaalia sosiologista arvailuani), niin karjatilojen vasikat tulevat maitotiloilta, joissa ne syntyvät maitokarjan sivutuotteina. Vasikoita tarvitaan, jotta maitolehmät pysyvät tuottavina. Ja nuo vasikat päätyvät suurelta osin lopulta lihatiloille, joista niiden matka johtaa kuluttajan lautaselle pihvinä tai makaronilaatikon kriittisen tärkeänä osana.

Ja maitotiloja on kato kohdannut viime vuosina rajummin. Maidon laskenut tuottajahinta sekä muuttunut kulutuskäyttäytyminen ovat painaneet tilojen kannattavuuden alas ja siitä on seurannut tilojen määrän raju putoaminen. Maito ja maitotuotteet eivät kelpaa kansalle niin kuin ennen. Maidonjuonti vähenee ja johdannaistenkin käyttö putoaa. Tarvittaisiinko vielä kerran Teemu Selänne ottamaan kansallinen maitolasi käteen ja vetoamaan nuorisoon?

Kun ei ole maitotiloja, ei ole lehmiä, jotka tuottavat vasikoita ja siten ei ole myöskään teuraslihaa. Syy-seuraus-suhteet ovat lopulta yksinkertaisia, mutta ratkaisut eivät. Kun kyse on tuollaisesta ketjuttuneesta tuotantorakenteesta, ei sen korjaaminenkaan onnistu muuttamalla vain yhtä osasta. Tästä johtuen lihapulakaan ei ole yksinkertaisesti ratkaistavissa. Vaikka maitotiloja saataisiin taas käyntiin, ei vasikoita näy pelloilla ensimmäiseen yhdeksään kuukauteen (koska raskaus). Ja vaikka vasikoita näkyisi pelloilla vajaan vuoden päästä, niin lautasella niitä ei näy vielä puoleentoista vuoteen sen jälkeen. Vasikka on teuraspainossaan noin puolentoista vuoden ikäisenä. 

Kuva: Pixabay (planet_fox)

Rahalla nämä korjaantuu

Suurin ongelma on taas kerran raha. Suomessa tuottajahinnat ovat muuhun eurooppaan nähden alhaiset ja kulut sen sijaan korkeat. Meidän kasvukausi on lyhyt ja tuotto suhteessa heikko. Jokainen yksinkertaisempikin ymmärtää, että alue, jossa lumi peittää maata melkein puolet vuodesta, häviää kasvuolosuhteissa etelä-Eurooppalaiseen serkkuunsa verrattuna kuin se vanha kunnon akka tappelussa. Meille joudutaan tuomaan muualta sekä rehua että lannoitteita, mikä nostaa tuotannon kustannuksia. Ja jos kulut nousevat, pitäisi samalla nousta myös tuotteesta saatava hinta. Näin se toimii kaikilla muilla paitsi maatiloilla.

Ensimmäinen askel omavaraisen tuotannon takaamiseen onkin tuottajahintojen reivaaminen kannattavalle tasolle. Käytännössä siis työstä maksettaisiin tuottajalle jopa palkkaa. Loppukädessä sen laskun maksaa sitten kuluttaja, koska tunnetusti väliportaissa kukaan ei halua luopua katteestaan (toisin kuin tuottaja).

Myös kulutuskäyrää olisi syytä hieman muuttaa. Onko meidän tarpeen syödä niin paljon lihaa kuin nykyisin syömme? Voisiko kasvispohjaisista vaihtoehdoista tai vaikka järvikalasta löytyä sittenkin naudanlihan korvaaja? Tällöin tuotantomäärien ei tarvitsisi olla nykyisen suuruisia, lihantuontia voisi pudottaa ja paine tuottajiin päin pienenisi. Mikäli lihansyönnin käyrä jatkaa nousuaan, on meillä edessä se, että emme pysty tuottamaan kysynnän vaatimaa ruokamäärää ja tuomme entistä enemmän lihaa ulkomailta. Tällöin pudotamme omavaraisuusastetta ja otamme riskin. Mikäli Suomelle koittaisi jokin suurempi kriisi joko sodan tai vaikka pahemman epidemian muodossa, alettaisiin ruuan omavaraisuusasteen perään kysellä heti. 

Ruuan omavaraisuus ei ole merkityksetön asia

Nyt seuraa se pieni pala keskustalaisuutta minunkin paatuneessa sielussani. Ruuan omavaraisuusaste ei ole leikin asia. Etenkin Suomelle on tärkeää, että tuotamme merkittävän osan ravinnostamme itse. Olemme nyt ja tulemme aina olemaan geopoliittisesti hankalassa asemassa. Itäinen naapurimme ei valitettavasti sen paremmaksi muutu ja meidän sijaintimme pysyy Euroopan pohjoisessa osassa pussinperällä. Mikäli kävisi vaikka niin, että Venäjän ja EU:n hankalat välit pahentuisivat sodan tai sen uhkan asteelle, on Itämeri ensimmäinen paikka, joka suljetaan. Ja sen jälkeen ruuan tuonti tänne hankaloituu - ja myös kallistuu merkittävästi.

Vähentämällä ruuantuotannon omavaraisuusastetta nojaamme entistä rajummin tuontiruokaan. Se tarkoittaa luottamusta siihen, että ruokaa on kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa saatavilla. Jo Ukrainan sodan alkuvaiheet kuitenkin osoittivat jopa Eurooppalaisen viljantuotannon olevan haavoittuvaa kriisin yllättäessä. Sodan ensimmäisenä vuonna vehnän maailmanmarkkinahinta pomppasi nopeasti sellaiselle tasolle, että se heilauttaa jopa Suomen kokoisen maan kansantaloutta. 

Minä ajattelen asiaa kahta kautta. Toisaalta tunnen suurta sympatiaa ruuantuotannon parissa työskenteleviä yrittäjiä kohtaan. Matalat tuotantohinnat, nouseva kulurakenne, rahoituksen tarve ja kalleus sekä työn raskaus pakottavat tänäkin päivänä monen tuottajan miettimään lopettamista. Ja tiedän, että omasta yrityksestä on vaikeaa luopua, vaikka rahallisesti hommassa ei järkeä olisikaan. 

Toisaalta ajattelen tätä asiaa ihan suomalaisena. Minusta on tärkeää, että Suomessa tuotetaan kotimaista ruokaa. Tämä on tärkeää ruuan laadun ja puhtauden vuoksi, mutta etenkin se on tärkeää silloin, kun (ei jos) meitä uhkaa jokin ylikansallinen kriisi, joka vaikeuttaa tuontia. Uskokaa pois, nykyistä pahemman liha- tai viljapulan koittaessa emme ole se maa, johon ruokaa ensimmäisenä tuodaan. Jonossa on monia varakkaampia ja paremmin maksavia talouksia. Ja silloin taas laitamme leipään puolet petäjäistä.