Eduskunnan miinapäätös on askel oikeaan suuntaan

Kuva: Suomenmaa

 

Olin positiivisesti yllättynyt, kuinka selvin luvuin eduskunta sai nuijittua kasaan päätöksen irtautua Ottawan miinasopimuksesta. Se kertoo siitä, että tärkeiden asioiden äärellä on lähes jokainen puolue valmis joustamaan yhteisen hyvän edessä. Ymmärrän myös, että voimalle on oltava vastavoima. Onneksi tällä kertaa ainoastaan ideologisesti päihtynyt vasemmisto jäi lähes yksin puolustamaan miinankieltosopimusta. Vaikka en heidän perustelujaan tajua, niin toki tässä maassa saa vapaasti olla väärässä. 

Ottawan jalkaväkimiinojen (henkilömiinojen) käytön, valmistamisen, myynnin, varastoinnin ja kuljetuksen kieltävä sopimus solmittiin Suomen osalta 2012 ja vuoteen 2015 mennessä Suomi oli hävittänyt Puolustusvoimien varastoissa olleet jalkaväkimiinansa. Sopimuksen solmintahetkellä Suomella oli käytettävissä yli miljoona kappaletta henkilömiinoja. Sopimuksen solmimiseen saakka henkilömiinat olivat merkittävä osa armeijan puolustus-strategiaa. 

Sopimus tehtiin, koska uskottiin ikuiseen rauhaan

Suomen liittyminen Ottawan sopimukseen oli ymmärrettävä virhe. Uskottiin ikuiseen rauhaan sekä rauhaisaan rinnakkaiseloon Venäjän kanssa. Takana oli kylmän sodan jälkeinen pitkä rauhan kausi ja pitkään näytti, että myös Venäjällä olisi intressiä integroitua tiukemmin Euroopan suuntaan. Vaaran merkit olivat pienet, koska koko itäisen Euroopan turvallisuustilanne oli nykyistä huomattavasti parempi. 

On turha soimata Halosen ajan päätöksiä, koska silloin toimittiin sen aikaisten ennustusten ja turvallisuusilmapiirin puitteissa. En minäkään vielä viisi vuotta sitten aavistanut, että Venäjä muuttaisi omaa linjaansa 180 astetta väärään suuntaan. Vanhojen päätösten kritisointia tärkeämpää on se, että tehtyjä päätöksiä uskalletaan purkaa ja hakea uusi suunta.

Olen itsekin kritisoinut nyt istuvaa hallitusta monesta seikasta. Mutta kun on kiitoksen paikka, on syytä myös ottaa lakki nöyrästi päästä ja muistaa kertoa hyvistä asioista. Tämän hallituksen ja eduskunnan päätöksentekokyky on huippuluokkaa. Jopa vaikeita asioita saadaan nuijittua läpi, eikä jäädä vatkaamaan tai tahallisesti siirtämään päätöksiä seuraavan eduskunnan harteille. Joskus aiemmin olen moittinut koko kotimaista politiikkaa saamattomuudesta ja kyvyttömyydestä päätöksentekoon. Vaikeiden päätösten sijaan on väistelty vastuuta ja pyritään vaali-optimointiin tekemällä pääasiassa kivoja juttuja. Tämä ei onneksi näytä pätevän nyt istuviin päättäjiin.

Henkilömiinat ovat Suomen puolustuksen kannalta kriittisen tärkeä elementti

Jo Ottawan sopimukseen liityttäessä kenraalikunta rypisteli karvaisia kulmiaan tajutessaan kuinka vaikeaan tilanteeseen miinakielto asettaa Suomen puolustuksen. Meillä on pitkä itäraja ja harvassa miehiä sitä tilkitsemään. Miinat ovat yksi elementti, jolla itärajan turvallisuutta voidaan parantaa. Ne paikkaavat "lihaa halvemmin" sen puutteen, joka syntyy taistelussa lukumäärältään (ei siis laadultaan!) ylivoimaista vihollista vastaan.

Henkilömiinoja käytetään (ainakin Suomen tapauksessa) estämään vihollisen liikkumista ja ohjaamaan henkilöiden liikettä haluttuun suuntaan. Sen lisäksi miinoitteiden avulla on mahdollista peittää sellaisia katvealueita, joihin sotilaallista voimaa ei riitä. Henkilömiinoja käytetään myös suojaamaan panssarimiinoitteita ja estämään niiden purkamista. 

Erittäin suuri merkitys on henkilömiinojen taistelukauhua aiheuttava merkitys. Tietoisuus miinoitteista vähentää useimpien halua edetä vihollisen maaperällä ja suoranainen pelko miinaan astumisesta rapauttaa vastustajan moraalia. Ja kun nyky-Venäjän armeija ei ole ainakaan vahvasta moraalista ja taisteluhalukkuudestaan tunnettu, voi miinoilla olla ratkaiseva etu hyökkäyksen hillitsemisessä.

Henkilömiinojen etuna on niiden halpa hinta saatuun hyötyyn nähden. Miinojen varastointi ja liikuttelu on helppoa ja henkilömiinat liikkuvat nopeasti taistelujoukkojen mukana. Suomen kaltaisen maan puolustusmenoihin käytettävä raha on aina rajallinen ja sotatilanteessa rahojen tehokas käyttö on entistä tärkeämpää. Siksi miinat sopivat parhaiten juuri meidän aserosteriimme. 

Miina on puolustajan ase. Ainakin Suomen tapauksessa se on ase, joka otetaan käyttöön ainoastaan siinä tilanteessa, että turvallisuustilanne vaatii vahvaa sotilaallista reagointia. Käytännössä tilanne, jossa henkilömiinoja käytetään, on sellainen, että rautaa joudutaan rajalle siirtämään joka tapauksessa. Ja silloin miinojen käyttö on paheista pienin. 

Ongelmana materiaalin ja koulutuksen puute

Irtautuminen Ottawan sopimuksesta on vasta ensimmäinen askel. Suomen puolustuksen ongelma on se, että meiltä puuttuvat sekä miinat että koulutettu henkilöstö. Vuoden 2012 jälkeen ei varusmiehiä ole enää koulutettu miinojen käyttöön, joten välissä on monta uudelleenkoulutettavaa reserviläis-vuosikertaa. Onkin jännä nähdä, lisätäänkö miinojen vuoksi kertausharjoituksia vai hoidetaanko koulutus reserviläisille verkkokurssina, jonka päälle tulee kotiin lähetettävä "asenna oma kotimiina"-paketti. Olisi aika huimaa asennella takapihalle putkimiinoista ja sakaramiinoista tehty kevyt miinoite, kuvata se ja lähettää tulos pääesikuntaan. Paluupostina tulisi "miinamies"-hihamerkki kiinnitettäväksi maastopuvun hihaan. 

No ei vaiskaan....olen jo sen verran vanha mies, että osaan kyllä miinani asentaa ihan armeijassa annetun koulutuksen perusteella. Mutta vinkkiä saa puolustusministeriö vapaasti käyttää.

Suurissa hankinnoissa pyörä pyörii tuskallisen hitaasti. Tällä hetkellä Suomen puolustusmenoissa riittää ojossa olevia käsiä, eivätkä jalkaväkimiinat varmaankaan ole se ensimmäinen kohde, johon rahaa käytetään. Kuitenkin soisin päättäjien lukevan taas kerran maamme historiaa. Eduskunnan empiminen 1930-luvulla johti Suomen puolustuksen todella pulaan talvisodan alla, kun sotaan jouduttiin vajaalla kalustolla ja vastustajaa viskeltiin kivillä. Sen vuoksi irtaantumispäätöksen jatko on hoidettava samalla ripeydellä.

Miinojen hankinta ja jopa valmistus on suhteellisen yksinkertaista. Vaikka miinojen kehitys on mennyt eteenpäin, on tekniikka silti suhteellisen yksinkertaista. Miinojen oma tuotanto olisi myös pieni piristys tämän hetken alamaissa laahaavaan talouteen.

Onko henkilömiina helvetinkone?

Henkilömiinojen käyttö on huonossa maineessa niiden historian sekä väärinkäytösten vuoksi. Maailmansotien sekä niiden jälkeen käytyjen (Vietnamin sota) kriisien jälkeen on maaperästä raivattu miinoja aina tähän päivään saakka. Vietnamissa raivataan sodan jälkeisiä miinoja vielä tänäkin päivänä, vaikka itse sodan päättymisestä tulee viisikymmentä vuotta. Suomen Lapissa on vieläkin alueita, joissa epäillään olevan purkamattomia miinoja. Sotien jäljet siis pysyvät maaperässä vuosikymmenien ajan. 

Miinoja on käytetty myös valtioterrorin aseena. Niitä on kylvetty suoraan siviiliväestöä vastaan ja sotilaallisen käytön sijaan niiden käyttö on muistuttanut enemmän terrorismia kuin sotilaallistä, järjestäytynyttä käyttöä.

Oikein käytettynä miinat ovat järkevä ja erittäin tarpeellien ase. Suomi ei tiettävästi ole hankkimassa lentokoneesta levitettäviä sirotemiinoja, jotka leviävät hallitsemattomasti maaperään. Tätä menetelmää käyttää mm. Venäjän armeija. Sirotemiinoitteista ei karttoja jää karttoja, joiden perusteella niitä voisi purkaa. Sirotemiinoja käytetäänkin usein myös siviiliväestöä vastaan ja myös sodan hyökkäysvaiheessa.

Uuden sukupolven jalkaväkimiinoissa on rakennettu itsetuhomekanismi, joka tuhoaa miinan tietyn ajan jälkeen. Tällaisia miinoja Venäjä väittää käyttävänsä mm. Ukrainassa. Itsetuhomekanismin toimivuutta on kuitenkin epäilty. 

Väärissä käsissä jalkaväkimiinat ovat arvaamaton, tuhoisa ja haitallinen ase myös siviiliväestölle. Miinoihin pätee vähän sama kuin kaikkiin aseisiin. Aseita voi käyttää oikein tai väärin. Ja kun Suomen puolustus on suunnattu itäistä naapurimaatamme kohtaan, ei sieltä ainakaan voi odottaa vastuullista tai edes järkevää käyttöä miina-aseelle. Sen vuoksi voimaan pitää pystyä vastaamaan sillä täydellä voimalla, minkä moraalimme meille sallii.

Suomessa ei ymmärtääkseni ole ajatuksena levittää miinoja itärajalle "kaiken varalta". Miinat pysyvät tiukasti varastoissa (kunhan niitä saadaan sinne ensin hankittua), kunnes tilanne niiden käyttöä vaatii. Ja toivotaan, että tilanne ei moista tule koskaan vaatimaankaan. 

Jään jännityksellä seuraamaan, miten Suomen miinakysymyksen eteneminen jatkuu. On luultavaa, että eduskunnan päätöksen jälkeen hankintapäätökset etenevät ripeästi ja 2010-luvun taka-askeleita otetaan pikaisesti kiinni. Rahaa tärkeämpää tässä on Suomen puolustuksen turvaaminen riittävälle tasolle.

Mitä oikeastaan juhlimme, kun vietämme juhannusta?

Kuva Pixabay / arki1960

 

Istun keskikesän valoisassa yössä. On niin lämmintä, että ulkona tarkenee vielä shortseissa ja t-paidassa. Kerrankin rauhoittunut tuuli vain hellii ihoa. Pihalla tuoksuu illankostea nurmikko ja ilma täyttyy lintujen laulusta sekä ulkona vielä myöhään leikkivien lasten äänistä. Ihmettelen taas kerran sitä muutosta, joka Suomessa tapahtuu alkuvuoden arctikasta muutamassa kuukaudessa. On juhannuksen aika.

Juhannus on suomalaisissa juhlapyhissä outolintu. Vaikka nimellisesti sekin liitetään kristilliseen perinteeseen, ovat sen juuret jossain paljon syvemmällä pakana-ajassa. Kovin montaa epäkristillistä juhlapyhää ei Suomen kalentereista löydykään. Suurin osa arkivapaista tulee kirkon kautta ja vaikka niiden alkuperäinen syy saattaa olla unohtunut, niin liitämme juhlat edelleen kirkkoon (pääosin siksi, ettei niitä meiltä vietäisi pois).

Miksi juhannusta siis vietetään?

Kuva Pixabay / sihuvi

Keskikesän juhla

Juhannuksen tärkein juhlakohde on kesä ja sen mukana tuleva lämpö. Juhannuksen myötä jätämme hyvästit vuoden ikävälle pimeälle ja kylmälle puoliskolle. Juhlistamme sitä, että ulkona (yleensä) pärjää ilman pipoa ja pitkiä kalsareita ja kerrankin talvipeiton saa vaihtaa kevyempään. 

Suomen lämmin kausi on edes teoriassa kovin lyhyt. Usein lämpimiä päiviä voi olla kourallinen ja niistäkin myyryilemme toimiston uumenissa suurimman osan. Suomen suurimmat arpajaiset eivät olekaan lauantaiset lottoarpajaiset, vaan ne, missä päätetään, kenen kohdalle sattuvat ne kesän parhaat lomasäät. Alkukesästä asiaa arvaillaan ja koetetaan ennustaa lehtien, sammakoiden tai meteorologien höpö-höpö-ennustusten kautta (oikeasti kukaan ei pysty ennustamaan juhannussäätä maaliskuussa). 

Sitten syksyllä lomakauden jälkeen vielä kahviporukoiden kesken kertaillaan "sotamuistoja" kesältä. Kenellä paloi selkä rannalla ja kenellä perse kiukaassa. Lämpimistä päivistä ollaan positiivisesti kateellisia. Hyviä kesäsäitä saatetaan muistella vielä vuosikymmenen takaa.

Suomen kesässä on syytä juhlaan. Se on kaunis, herkkä ja haavoittuva. Kun säänhaltijat hellivät, on maassa täydellisessä spektrissä vellova kukkameri ja torit täyttyvät punaisista marjoista. Pienen hetken jälkeen mansikat vaihtuvat luonnonmarjoihin ja metsissä pyörii marjanpoimijoita läheltä ja kaukaa. Lyhyessäkin kesässä on vaiheita, jotka seuraavat toisiaan. Ja Suomen kesä tulee varmasti joka vuosi, vaikka keikkuen tai myöhässä, mutta tulee kumminkin.

Uskallan väittää, että suomalaisten onnellisuuden takana ovat neljä vuodenaikaa. Jos sää olisi yhtä tasaista hellettä ja lämpöä, emme osaisi olla siitä muutaman vuodenkierron jälkeen enää onnellisia. Koska Suomessa vuoden toinen puolikas on pelkkää helvettiä pakkasineen ja pimeyksineen, olemme oppineet olemaan onnellisia juuri tästä lyhyestä kesäajasta. Sitä odotetaan vuoden alusta saakka ja kun syksy saapuu, alamme kaipaamaan taaksejäänyttä kesää.

Kuva: Pixabay / ugglemamma

Lomakauden alku

Juhannuksen jälkeen Suomi pysähtyy kuukaudeksi. Toimistoista ei puhelimeen löydä ketään vakituista työntekijää ja vastuu on heitetty kesätyöläisten kapeille harteille. Suomen suosituin loma-aika alkaa heti juhannuksen jälkeen (koska aatosta saa yhden ylimääräisen vapaan) ja jatkuu heinäkuun loppuun. Joka ikinen vähänkin turistirysältä haiseva paikka on ihmisiä pullollaan ja kesämökit on miehitetty kerrankin niin, että järvien rannat muistuttavat Marrakeshiläistä lähiötä. Suomi elää toisenlaista kautta, josta puuttuu kiire, stressi ja kravatit.

Todellisuudessa Suomalainen vuosi katkeaa kesällä. On aika ennen ja jälkeen kesäloman. Alkuvuoden tehtävät suoritetaan loppuun hiki hatussa ennen lomaa. Maailma on saatava jokaista piirtoa myöten valmiiksi, jotta voi kesällä ottaa rennosti neljä viikkoa.

Lasten koulut päättyvät toukokuun loppuun ja heidänkin askeleet eteenpäin jatkuvat syksyllä. Samoin alkaa työläisillä syksyllä uudet kuviot. Kesäloman jälkeen palataan pitkään arkeen ja aletaan miettiä tulevan vuoden hankkeita ja budjetteja. Vähän kerrallaan kesällä vietetyt vapauden neljä viikkoa unohtuvat ja arki jyllää ylitsemme. 

Lomakautta on etenkin Suomessa syytä juhlistaa. Harvassa maassa saa viettää palkallista kesälomaa neljä viikkoa ja vielä lomarahat siihen päälle. Sitä mukaa kun taloutemme kurjistuu, ovat vaarassa myös nuo saavutetut edut. En usko, että lomarahat tulevat näkemään enää 2030-lukua ja palkallisen lomankin määrä voi olla vaarassa ajan myötä. Kansainvälisesti vertailtuna suomalaisella työntekijällä on erittäin hyvät oltavat vuosilomansa aikana. 

Lomakautta on syytä juhlia muutenkin. Monille perheille se on ainoa aika vuodesta, kun perheellä on yhteistä aikaa viikonloppuja enemmän. Työelämän kiire ja vastuullisuus pitävät meidät poissa toistemme luota - ainakin henkisesti. Vaikka käytännössä asutaan saman katon alla, ei kumppania saata aidosti nähdä kuukausiin. Arki rullaa pakottavaa tahtia ja fokus on jossain muussa kuin perhe-elämässä. Sitten kun vihdoin koittaa neljän viikon vapaus, on toivottavasti aikaa myös muille. Siksi työelämästä irtaantuminen on terapeuttista ja voi pelastaa parhaassa tapauksessa monta avioliittoa. 

Työelämä muuttuu koko ajan kiireisemmäksi ja stressaavammaksi. Meiltä vaaditaan enemmän ja työ imee sekä aikaa että energiaa yli voimavarojemme. Väsymme, stressaannumme ja olemme loppuunajettuja. Neljän viikon kesälataus tulee monille enemmän kuin tarpeeseen. Kun seuraan omienkin läheisten jaksamista, ihmettelen, kuinka pitkälle sitä vieteriä meiltä voidaan venyttää? Itse olen siitä onnellisessa asemassa, että säätelen itse työtäni. No en säätele aina oikein, mutta ainakin tiedän ketä syyttää, jos se menee pieleen. 

Tunnettu fakta suomalaisessa avioerotilastossa on se, että lomakauden jälkeen tilastoissa näkyy selkeä piikki. Ehkä lomaan asetetaan liikaa paineita ja kuvitellaan muutaman viikon vapaan pelastavan pidempään muhineita ongelmia. Valitettavasti se lomakaan ei kaikkea pysty pelastamaan. Eikä lomaan pitäisi asettaa liikaa vaateita. Suorittaminen on suomalaisen vapaa-ajan ongelma ylipäätään. Me suoritamme elämää ja unohdamme nauttia siitä. Lopputulos voi olla kauniit tilastot ja onnettomat ihmiset.

Kuva: Pixabay / u_uf78c121

Ystävyys

Juhannuksena kokoonnutaan yhteen ystävien ja sukulaisten kanssa. Monet sukumökit täyttyvät vieraista ja aikaa vietetään grillaten ja nauraen. Juhannus on ollut perheitä yhteen kokoava juhla niin kauan kuin itse muistan. Me vietimme aikaa isovanhempien mökillä, jonne kokoontuivat kaikki isäni sisarukset perheineen. Porukkaa oli, tekemistä riitti ja aikaa vietettiin ehkä ahtaasti, mutta sovussa. Noista ajoista ovat yllättäen myös omat parhaat lapsuusmuistot.

Mökkikylän jokainen torppa oli miehitetty, järvellä kuului perämoottorien rupsutus ja illalla jokaisella rannalla paloi merkkituli. Jostain saattoi kuulua jopa haitarin soittoa. En muista, että meillä olisi koskaan vietetty sellaista perinteistä "sepalus auki järveen"-tyyppistä juhannusta, vaan ennemminkin istuskeltiin rannalla nuotion ääressä syöden, saunoen ja uiden. Enkä usko, että olen lähellekään ainoa sukupolveni edustaja, joka moisia muistoja kantaa mukanaan. Me olemme mökkisukupolven lapsia.

Ja joskus on juhannusta vietetty kaveriporukoiden kanssa. Ajetaan autoletkassa jollekin mökille, meno on yleensä vähän kosteampaa ja ehkä riehakkaampaa. 2 Unlimited tai Scooter raikaa pitkin rantoja ja aamuyötä kohden nousee myös juhlijoiden volyymi. Valvotaan läpi yön, kunnes jokainen kallistaa päänsä hetkeksi kuka mihinkin nurkkaan. Ja meno jatkuu aamulla suunnilleen siitä, mihin se illalla jäi. Nuoruuden ystävät kaikkoavat pikkuhiljaa ympäriltä sitä mukaa, kun aikuistutaan ja perheellistytään, mutta nuoruuteen kuuluu se vapaa ja villi aika, jolloin mistään ei tarvinnut vielä kantaa vastuuta ja elämää sai elää päivä kerrallaan. 

Aikuisena meno voi olla sivistyneempää ja hillitympää. Mökille kokoonnutaan edelleen, mutta painopiste on enemmän ruuassa kuin juomassa - ja Scooterkin on vaihtunut Topi Sorsakoskeen. 

Tämä kaikki juhlistaa ystävyyttä ja aikaa, jota voi viettää yhdessä. 

Juhannus voi olla myös juhla yksinäisyyttä vastaan. Jos omassa suvussa tai kaveriporukassa ei mökkiseuraa löydy, niin kesäiset tanssilavat täyttyvät tanssijoista ja juhlijoista. Jos ei osaa tanssia, niin lavoilla pääsee tunnelmaan ihmisvilinästä ja elävää musiikkia kuunnellessa yksinäisyys jää hetkeksi tauolle.

Vanhenevan ihmisen elämä rakentuu muistoista. Mitä rikkaamman elämän on saanut elää sitä useampiin paikkoihin pääsee muistoissaan takaisin. Eikä vanheneminen tarkoita, etteikö muistoja pystyisi luomaan lisää. Niitä pitääkin luoda, sillä elämää ei saisi jättää kesken ja taantua. 

Kuva: Pixabay / Lum3n

Luonto

Juhannuksena pitää saada uusia perunoita. Niiden kanssa grillataan tai syödään voin kanssa sellaisenaan. Ensimmäiset kotimaiset mansikat ehtivät myös juhannuspöytään ja monista kattauksista löytyy kesän ensimmäinen mansikkakakku. Luonnon satokausi alkaa juhannuksen tienoilla ja jatkuu pitkälle syksyyn. Tuoreimpina kotimaisen sadon maut ovat parhaimmillaan ja kun satokausi on lyhyt ja epävarma on sitä syytäkin juhlia.

Tätä samaa miettivät jo pakanat. Kun keskikesällä vietettiin Ukon juhlaa (nykyistä juhannusta), niin tehtiin hyvän sadon saamiseksi taikoja ja luettiin ennusmerkkejä. Ukon juhlassa luonto ja sato olivat pääosissa. 

Satokauden lisäksi juhlitaan kukkivaa luontoa. Maa on syvän vihreä, tuoreet kasvit tuoksuvat ja pellot täyttyvät kukkien eri väreistä. Ilmassa kuulee jatkuvasti linnunlaulua ja eläimiä näkee vilistävän metsässä ja pelloilla. Tämän pienen hetken Suomi on todellakin elossa. Siihen hetkeen on osattava tarttua ja pystyttävä näkemään pienen tuokion kauneus. Meillä on uskomattoman kaunis maa, jossa on paljon näkemistä, jos osaa katsoa (ja on nopea). 

 Rakkaus

Keskikesän lämpö ja valoisa yö vapauttaa jopa jäykät suomalaiset rakastumaan. Melko moni meistä on löytänyt festareilta tai tanssilavalta itselleen juhannusheilan, josta on tullut joko lyhyt tai pidempi tuttavuus. Monet juhannusyön taioista keskittyvät puolison etsimiseen ja valintaan. Kuka sieltä kaivosta kurkistaakaan seitsemän taikayrtin nauttimisen jälkeen (vai oliko ne vadelmasiidereitä).

Meissä ihmisissä on sen verran apinaa edelleen, että meilläkin on jonkin sortin pariutumisaika.  Mukavampaa se pariutuminenkin on kesän lämmössä kuin talvipakkasilla. Ja ihmisen mieli herää kesällä. Se alkaa kaivata kumppania ja jotain, jonka kanssa ihastella elämän ihmeitä. 

Ja tietenkin todennäköisyys löytää itselleen kumppani kasvaa, kun ihmisiä on paljon liikenteessä. Festarit, tanssilavat, kylän kokot keräävät ihmisiä yhteen. Sieltä joukosta saattaa hyvinkin löytyä joku erityisempi. Ehkä tämä juhannus onkin alunperin tarkoitettu tuomaan erillään asuneet metsäläiset saman tulen ääreen ja tapaamaan toisiaan?

Rakkautta ja rakastumista on syytä myös juhlia. Siihen juhannus sopii mainiosti. Edessä on vielä pitkä kesä aikaa tutustua ja kulkea käsi kädessä kesäkaupunkien raitteja (eihän Suomessa muita kaupunkeja olekaan). Kesä ruokkii suomalaista mieltä etsimään kumppania rinnalle - kenelle se löytyy terassilta ja kenelle lenkkipolun varrelta, tai kaupan jäätelöaltaan luota.

Kuten huomataan, on juhannuksen juhlintaan monta syytä, eikä mikään niistä ole toistaan vähäpätöisempi. Tärkeintä juhlinnassa on muistaa pitää juhlamieli korkealla, unohtaa arkiset huolet ja keskittyä nauttimaan ympäröivästä luonnosta, läheisistä ja muista ihmisistä. Kesä on tehty nautittavaksi. Ja Suomen kesä on kesä, vaikka sataisi räntää tai salamoisi. Tää meidän maa nyt vaan on "vähä tämmönen"

Jäähyväiskirje - sobercurious

Kuva: Pixabay / geralt

 

Rakas ystäväni Alkoholi

Tätä kirjettä on raskasta kirjoittaa. Olen viimeinkin tullut siihen tulokseen, että meidän suhteemme on aika päättyä. Tämä ei ole hetken mielijohde, vaan tarkoin harkittu päätös. Olet varmaan itsekin huomannut, että yhteiselostamme on tullut hieman pakonomaista ja jotenkin ilotonta. Ne nuoruuden huuman hetket ja iloiset nousuhumalat ovat taaksejäänyttä elämää. Et valitettavasti innosta minua enää samalla tavoin kuin ennen. Julmasti voisin todeta, että olen saanut sinusta tarpeekseni.

Meidän suhteemme alkoi hieman salaa. Alaikäisenä hiiviskelimme kotibileissä ja torinkulmilla. Suhteemme oli kiellettyä ja siksi kai niin jännittävää. Ja olihan se myös sellaista kokeilun ja omien rajojen etsimisen aikaa. Löysimme yhdessä uusia ulottuvuuksia. Elämä kanssasi teki minusta rohkeamman ja pystyin avullasi ihmetekoihin, joihin muuten olin liian ujo. Joskus tuntui, että tarvitsin sinua tullakseni ulos kuorestani.

Mutta sitten kaikki muuttui arkiseksi. Kun sinusta tuli sallittua, et enää houkutellut minua puoleesi. Nautiskelusta tuli tavanomaista. Pari olutta saunan jälkeen, lasi viiniä illalla ja joku terävämpi huolien hävittämiseksi. Sinä pysyit minussa kiinni. Suhteemme alkoi muuttua toksiseksi ja jopa addiktiiviseksi. Samalla siitä katosi ilo ja nautinto. 

En suostu olemaan sinuun koukussa, et ole sen arvoinen. Olen huomannut, että tämä väljähtänyt suhteemme vie minulta pala kerrallaan terveyden. En kestä enää niitä järisyttäviä jälkitiloja, joista kärsin, jos vietämme liikaa aikaa yhdessä. Ja nykyisin teet minusta jopa alakuloisen, liki masentuneen. En pidä enää siitä, miltä näytän, kun vietän aikaa kanssasi. Eikö hyvässä suhteessa ihmisestä tule esiin ne paremmat puolet - sinä et sitä enää tee. Enkä aina pidä siitä versiosta, jonka minusta luot. 

Kun seuraan ihmisiä ympärilläni, tajuan, miten sinä vaikutat jokaiseen. Sinulla on liikaa valtaa meihin "ystäviisi". Toisinaan näyttää siltä, että se olet sinä, joka hallitset suhdetta, eikä toisinpäin. Se on lopulta melko vaarallista. Olet juuri se piru, jolle ei pidä pikkusormeaan tyrkyttää.

Siksi, rakas ystävä, on meidän suhteemme muututtava. Koska yhteiselomme on vuosikymmenten mittainen ja olemme kokeneet paljon yhdessä, en halua luopua sinusta kokonaan. Toivoisin, että voimme edelleen olla ystäviä ja viihtyä yhdessä juhlahetkinä ja vain pienessä määrin. Toivottavasti ymmärrät, etten halua sinua pysyvästi enää elämääni, arvostan omaa terveyttäni turhan paljon, antaakseni valtaa sinulle. 

Äläkä huoli, vaikka minä sinusta päästänkin irti. Sinä kyllä löydät jonkun uuden. Löydät minua heikomman sielun, jonka voit kääriä pikkusormesi ympärille ja joka toteuttaa sinun tahtoasi. Minua sinä et siihen tarvitse. 

Kiitos kaikista kuluneista vuosista. Kiitos ilonhetkistä ja kieltämättä suurista nautinnoista, joita olet tarjonnut. Olen sinulle kiitollinen hauskoista muistoista, olethan kuulunut niistä yllättävän moniin. Yleensä jos jossain jotain tapahtuu, olet kyllä ollut lähellä. Kun seuraavan kerran tapaamme - ehkä kuohuviinilasin merkeissä joissain juhlissa tai hyvän ystävän kanssa nautitun viskilasin ääressä - niin hymyillään ja ollaan kavereita - ei enempää.

Terveisin

Rakas ystäväsi 

Toni

Sobercurious - kiehtova ilmiö

Kirjoitin oheisen kirjeen muistivihkooni - yllättäen parin päivän juhlimisen jälkeisessä hieman krapulaisissa (mutta ah niin luovissa) fiiliksissä. Mutta kirje ei johtunut darra-angstista. Olen koko alkuvuoden tehnyt selkeää pesäeroa vanhaan kaveriini alkoholiin.

Minun kohdallani kyse ei ole ongelmasta. Kyse on enemmänkin arvovalinnasta sekä siitä, että alkoholi ei enää tunnu sopivan kropalle eikä päälle. Maha ei oikein viinaa kestä ja pääkin alkaa voida hieman huonosti. Kun parikymppisenä pystyi helposti rännittämään perjantain ja lauantain yhtä soittoa, on viisikymppiselle pari pidempää olutta illassa jo tanakan päänsäryn siemen, josta joutuu kärsimään pidempään kuin sielua hivelevästä humalasta. 

Voisin todeta, että panos-tuotos-suhteessa alkoholista ei ole enää vastaavaa hyötyä. Nuorempana plussapuolella olivat humalaisten hauskat toilailut seikkailuineen ja sattumuksineen. Kun vanhenee, muuttuu turhan laskelmoivaksi. Alkaa laskea, miten kykenee seuraavana päivänä töihin tai milloin on taas ajokunnossa onnistuneesti drinkatun illan päälle. Hommasta häviää hohto, kun se menee turhan vakavaksi.

Enkä todellakaan aio raitistua täysin - en koe siihen tarvetta. Voisin kuvailla omaa tilannettani niin, että järvestäni on tähän ikään mennessä juotu jo niin paljon, että loppuja pitää säästellä, ettei järvi kuiva ja kännikalat jää haukkomaan henkeään. Seura tulee valikoida hyvin huolella ja riskianalyysin kautta illan on tuotettava enemmän kuin on vaarassa menettää. Siispä jatkossa vain harkiten ja hyvien ystävien seurassa.

Kuva: Pixabay / garten-gg

Alkoholi on keski-ikäiselle myrkkyä

Minulta alkoi ryypätessä mennä terveys. Ei määrien takia, vaan siksi, että alkoholi sopii vähän huonosti mahalle. Sen lisäksi rankemmin juopotellessa, alkaa homma hiipiä myös pään sisälle. Joinain aamuina heräsin isoihin alakulon ja masennuksen kaltaisten oireiden kourissa ja ainakin seuraavan päivän elämä tuntui paljon todellisuutta lohduttomammalta. Tätä samaa sanovat muutkin ikätoverini, ilmeisti tuolla prosessoripuolen konehuoneessa tapahtuu iän myötä muutoksia, jotka altistavat helpommin alakulolle.

Sen lisäksi tällaiselle univammaiselle liuotteet ovat pahasta. Uni häiriintyy usein siksi, että illat venyvät, mutta jalot juomat myös tekevät unesta huonolaatuista. Eikä näihin uniongelmiin kaivata normaalia enempää häiriötä muutenkaan. 

Omasta mielestäni olen alkuvuoden ollut energisempi ja aikaansaavempi. Vaikka väliin jäävät vain yksittäiset saunaoluet tai drinkit, niin keho ja sitä kautta myös mieli voivat paremmin. Viikonloppuyöt ovat unenlaadultaan parempia ja huomaan jaksavani tehdä enemmän niin arjessa kuin juhlassa. 

Peesaan näissä ajatuksissani nykyisten nuorten sukupolvea. Heillä tuntuu kiinnostus alkoholiin olevan meidän nuoruuttamme hillitympää. Jopa baarit ovat ongelmissa, kun asiakkaita ei käy riittävästi. Sitä en tosin ihmettele, kun seuraa juomien hintoja. Satanen on baarissa tänä päivänä pieni raha, jos radalle lähtee kilpailemaan. 

Kun vertaa omaa nuoruutta tämän päivän parikymppisten vastaavaan, niin olihan meidän suhteemme alkoholiin todella....no holistista. Pämppäämässä käytiin parhaimmillaan keskiviikko-perjantai-lauantai -rytmillä ja ei tainnut montaa viikkoa jäädä kokonaan väliin (Kultapääsky in memorian). Ja juomisen määrä oli sellaista, että sitä voisi nimittää tissuttelun sijaan tukkuerien ahmimiseksi. Juomisella ei oikein muuta tarkoitusta ollut kuin humaltua, mausta viis. On suoranainen ihme, ettei meidän ikäisistä kaikista tullut ongelmakäyttäjiä. Ja onhan ikäryhmässämme toki paljon alkoholisteja - osa täysin hallinnan menettäneitä ja osa sivistyneitä kaappijuoppoja. 

Ehkä meidän pelastus oli valistus. Jossain vaiheessa omaa aikuisuutta alettiin alkoholin vaaroista puhua aiempaa enemmän ja riskikulutusta seurailtiin niin työterveydessä kuin muuallakin. Se on suuri muutos verrattuna siihen tietyllä tavalla alkoholia ihannoivaan kulttuurin, jota edellinen sukupolvi viljeli. Valistuksen lisäksi ovat tulleet turvallisuustekijät. Jos ennen töihin saattoi mennä pikku pierussa tai ainakin keskivahvassa krapulassa, on nykyisin monella  työpaikalla nollatoleranssi. Kun vaakakuppiin pistetään oma työsuhde ja pitkäksi venyvä ilta, niin yhä useampi valitsee työn. Ja kyllä - olen minäkin ollut joskus töissä humalassa ja vielä useammin krapulassa...sukupolvi-juttuja. 

Kuva: Pixabay / jarmoluk

Kohti onnellisempaa keski-ikää

Tämä ei siis ole mikään raittiuspuhe tai -saarna. Kerron vain mietteitäni, miten koetan pienin askelin parantaa omaa terveyttäni ja sitä kautta myös onnellisuuttani. Kun ensimmäinen viisikymppiä on uhkaavasti täyttymässä nurkan takana, näitä terveysjuttuja miettii omalta kohdalta entistä enemmän.

Valitettava fakta on se, että viidenkympin jälkeen ei terveys pysy kuosissa ilman pientä ylimääräistä panosta. Sen vuoksi jokainen riskitekijä on syytä punnita ja on viisautta pyrkiä luopumaan niistä riskeistä, joissa saatu hyöty on kannettuun riskiin verrattuna negatiivinen. Tämä ei päde pelkästään alkoholiin, vaan kaikkeen muuhunkin. 

Tavoite elämässä pitäisi kuitenkin olla se, että onnellisuus lisääntyisi, tai ainakin pysyisi entisellä tasolla. Toisinaan se vaatii, että jostain vanhasta on pystyttävä luopumaan tai jos ei luopumaan, niin muuttamaan suhdetta hieman terveellisemmäksi.

Lapset on lainaa vain

Kuva: Pixabay / RitaE

Ei ole aikoihin tullut tehtyä sellaista kunnon keski-ikäistä buumeripostausta. Aika on mennyt niin tiiviisti maailman- ja kotimaanpolitiikka ihmetellessä, niin tämä oman elämän ruotiminen on jäänyt hieman vähemmälle. Tosin ehkä tällaisessa post-ruuhkavuosielämän töihin-kotiin-kauppaan-kotiin-arjessa ei juuri raportoitavaa ole.

Keski-ikäisyys on käytännössä ajan rattaan jurnutusta eteenpäin. Sitä mukaa kun oma ratas raksuttaa kohti vääjäämätöntä vanhuutta, tarkoittaa se seuraavalle sukupolvelle aikaa uuden löytämiselle. Saan kateellisena seurata vierestä, kuinka meidän jälkeen tuleva ihmislasten katras elää samaa vaihetta, jossa itse talsin kolmekymmentä vuotta sitten (Ai saatana!!)

Keskustelimme eräässä seurueessa asuntojen vuokrauksesta ja kävi ilmi, että varsinkin nyt kesällä, kun opiskelijat etsivät asuntoja, saattaa joku tehdä vuokrasopimuksen täysin sokkona asuntoa sen enempää näkemättä. Yksi seurueessa kysyi, onko sellainen tosiaan totta, johon vastasin myös itse tehneeni niin, kun muutin Jyväskylään. Vaihtoehdot olivat vähissä, osaaminen vielä enemmän kateissa ja internetistä ei ollut tietoakaan. Piti ottaa se, minkä sai ja tyytyä siihen. Mutta siinäkin kävi lopulta hyvin. Polttolinjan solu ajoi asiansa sen aikaa, kunnes oli aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen asumisessa - ja elämässä.

Lapset on lainaa vain

Toisinaan havahtuu siihen, että elämä on mennyt hirveitä harppauksia eteenpäin. Ne lapset, joiden leikkejä seurasit lattialla, pakkaavat tavaransa pahvilaatikoihin ja lennähtävät omilleen. On käsittämätöntä, kuinka lyhyt aika loppujen lopuksi on ihmisen taimen kasvu siihen mittaan, että he alkavat kasvaa omaan suuntaansa.

Tämä kappale on teille nuorille, jotka suunnittelette lapsen tekoa. Älkää suunnitelko, älkää keksikö asialle mitään fiksuja perusteita, koska ne eivät johda mihinkään. Lapsia ei tehdä järkisyistä, eikä niiden tekoa voi onnistuneesti suunnitella kuitenkaan. Lapsi tuo tullessaan kaaoksen ja sekoittaa teidän hahmotelmanne joka tapauksessa, oli ne excelöity miten tarkasti hyvänsä. Kun lapsi syntyy, se tuleva kahdeksantoista vuoden taakka tuntuu loputtomalta. Mutta se aika menee hujauksessa ohi ja mikäli ette ole osanneet nauttia matkasta, vaan olette vain odottaneet päämäärää, teitä odottaa pelkkä pettymys. Lasten kasvussa matka on se päämäärä. Pienet jokapäiväiset ihmeet ja vuorenhuiput, jotka eivät näy edellisen huipun takaa. Kahdeksaantoista vuoteen mahtuu satoja, ei vaan tuhansia, ääneen tai pään sisällä sanottuja perkeleitä, jolloin toivoo, että tämä piina loppuisi, mutta - ja tämä on se iso MUTTA - se sisältää niin käsittämättömän hienoja hetkiä, ettette lopulta muista hankaluuksista mitään, vaan pelkästään ne highlightit. Siinä vaiheessa, kun lapsi on aikuinen ja katsotte elämäänne taaksepäin, on tunne sama kuin katsoisit repeatillä Rockyn tyrmäävän Ivan Dragon kerta toisensa jälkeen - niitä ensimmäisiä eriä ei muista kukaan.

Kun lapsiarkea elää, se tuntuu totta kai joskus loputtomalta. Valvotut yöt, ainainen kiire, taloudelliset huolet ja kaikki se muu taustakohina, mikä lapsista tulee. Aika ei kulu, eikä kiire lopu. Elämä tuntuu joskus jopa kohtuuttoman raskaalta, kunnes se kitisevä lapsukainen kiipeää syliin, hymyilee ja rutistaa sinua kaikin voimin. Se kolmen sekunnin helpotus huuhtelee kaikki murheet mielestä ja saa elämän tuntumaan sen kaiken arvoiselta.

Lapset ovat hinta-laatu-vaiva-vaativuus-suhteessa tavallaan paska kauppa. Ne vaativat paljon, koskaan ne eivät ole tyytyväisiä ja paluupostina saadut hyvät hetket ovat suhteessa 1:1000. Mutta silti, joka ikinen kerta - se yksi promille hyvää kuittaa nuo kaikki muut harmitukset. Lapsi itsessään on loputon ihme, jonka seuraamiseen ei kyllästy koskaan. 

Vauvat ovat aivan uskomattoman tylsiä - ensimmäisen vuoden  puolikkaansa ne käytännössä käyttävät elämänsä nukkumiseen, syömiseen ja niistä valittamiseen. Mutta keskellä yötä kantelet pientä nyyttiä sylissä ja kuuntelet sen ähinää ja tunnet maailman suurinta rakkautta - sitä olentoa kohtaan, joka ei rakkaudesta, elämästä tai kiitollisuudesta tajua mitään. Vanhemmuus on selittämätön rakkauskupla, jota ei voi mitenkään järkisyin perustella. Tajutakseen asian se täytyy kokea livenä.

Lapsen ehdottomasti paras ikä on neljä vuotta. Silloin koulumaailma ei ole vielä ehtinyt tappaa lapsen luovuutta ja kekseliäisyyttä. Perustaidot alkavat olla kohdillaan ja uusia ihmeellisiä kykyjä ilmestyy repertuaariin viikoittain. Ja se loputon uteliaisuus - mikään maailman ihme ei ole liian pieni kysyttäväksi, eikä mikään vastaus ole riittävän kattava pistämään kysymystulvalle lopullista pistettä. Jopa rasittavuuteen saakka pieni ihme imee itseensä tietoa, jolla tulevaisuudessa tuskin tekee mitään. 

Kuva: Pixabay / ddimitrova

Lapsen kasvukäyrän suurin yksittäinen harppaus on ensimmäinen koulupäivä

Olen nähnyt perheen jokaisen lapsen ensimmäisen koulupäivän. Muistan, kun aamulla ovesta poistuu pieni, jännityksestä pinkeä lapsi itseään suuremman repun kanssa ja iltapäivällä samasta ovesta tulee omasta mielestään lähes täysin oppinut ja elämää nähnyt "The koululainen". Yhdessä ainoassa päivässä selkäranka saa muutaman pidentävän nikaman ja itsetunto kasvaa kerrostalon verran korkeutta. 

Suomalainen peruskoulu sinällään ei ruoki lasten luovuutta, korkeintaan tappaa sen orastavan elämänjanon ja uteliaisuuden. Koulu tasapäistää, häivyttää yksilöllisyyttä ja jauhaa myllyssään yhteiskuntakelpoisia veronmaksajia. Ja valitettavasti se onnistuu tänään huonommalla todennäköisyydellä kuin aiemmin. Eikä vika ole opettajissa tai heidän halussaan tehdä lapsistamme viisaita. Vika on systeemissä ja systeemin mahdottomuudessa. Meidän lastemme pelastus on ollut siinä, että opettajat ovat onnistuneet yksilöinä systeemiä paremmin. Voisi sanoa, että lapsista on tullut täysijärkisiä koulusta huolimatta. Suurin koulufarssi on ollut ammatillinen opetus. Tästä samasta kirjoitti Helsingin Sanomat viime viikolla ja artikkelille ei voinut muuta kuin nyökytellä. Harmillista, surullista ja veronmaksaja näkökulmasta turhaa. 

Lakista viis - tärkeintä on onnellisuus

Me emme oikeastaan kasvata lapsiamme. Me koetamme antaa heille parhaat mahdolliset eväät oppia itse kasvamaan. Me emme tee heistä oikeastaan mitään - sen työn lapset joutuvat tekemään itse. Siksi meillä ei myöskään ole oikeutta valita lastemme tietä - ei harrastuksissa, ei koulutuksessa, eikä myöskään työelämässä. Omille lapsille en ole koskaan toivonut muuta kuin sen, että he osaisivat olla onnellisia. Tärkeintä on, että he uskaltavat jahdata omaa onneaan niillä tavoin, jotka heille itselleen ovat luontaisia. En usko, että onnettomien ylioppilaiden vanhemmat ovat tyytyväisempiä kuin onnellisten ammattikoululaisten vanhemmat. Enkä usko, että väkisin diplomi-insinööriksi taivuteltu lapsi tuottaisi vanhemmilleen suurempaa iloa kuin lapsi, joka menee onnellisena itse valitsemaansa työhön kaupan kassalle tai autokorjaamoon. Niin oudolta kuin se voi kuulostaakin, niin lasten valokeila ei loppujen lopuksi osu meihin vanhempiin. 

Tämä on myös se minun elämäni ehkä suurin tragedia. Valitsin nuorena väärän tien, jolta en uskaltanut poistua riittävän ajoissa. Talsin omaa polkuani kuvitellen, että teen jonkun toisen onnelliseksi omilla valinnoillani unohtaen sen, että ne valinnat olisi pitänyt tehdä vain omista lähtökohdista ja vain itseä varten. Valitettavasti se retki johti minun kohdallani pitkähköön harharetkeen ja tavallaan elämän tuhlaamiseen. Noilta soisin lasteni välttyvän. Jokaisen tulee sallia tehdä omat virheensä, eikä yksikään vanhempi voi kolata kaikkia esteitä lasten poluilta. Eikä sitä pitäisi tehdä muutenkaan. Virheet kasvattavat, epätäydellisyyden salliminen vie pidemmälle kuin turhan tasaiseksi lanattu tie. Pätee yhtä lailla meihin aikuisiin kuin lapsiinkin.

Kuva: Pixabay / Maxmann

Tyhjenevän pesän syndrooma

Oman ikäpolveni kohtalona on näinä vuosina seurata, kun lapset alkavat lentää omin siivin pois pesästä. Jotkut muuttavat opiskelemaan muualle, toiset taas aloittavat oman elämän, kun työn myötä on varaa siirtää kirjat omaan osoitteeseen. Joka tapauksessa elämän luonnollinen kiertokulku toteutuu ja siirrymme taas uuteen vaiheeseen.

Se on kummallinen sekoitus haikeutta, surua, mutta myös onnellisuutta. Lapsen kanssa on onnistuttu siinä vaiheessa, kun siivet kantavat. Se pieni sylissä istunut poikanen on muuttunut uljaaksi kotkaksi, joka liitelee oman onnensa perässä. Kierros kierrokselta tie vie kauemmas kotoa ja lopulta oman itsenäisen elämän alkuun. 

Vanhemmalta pääsee pieni huokaus, kun tajuaa, ettei se vuosien työ ehkä mennytkään hukkaan - ne perkele pärjää sittenkin! Mutta toisaalta taas on luovuttava lähivanhemman roolista - ulko-ovi ei kolahda puolenyön aikaan, eikä eteinen enää ole täynnä liian suuria kenkiä suloisesti sikin-sokin sekaisin. Aikuisten lasten perään ei soitella aamuyöllä huolestuneena ja kysellä "Missä oot, kenen kanssa ja miksi et ole kotona?!!?"

Se saa tuntemaan itsensä myös vanhaksi. Tajuaa, että ajanpyörä on kiertänyt kierroksen ja olen itse siinä iässä, jossa isäni oli, kun pakkasi muuttokuormaani kohti Jyväskylää ja saatteli minut oman taipaleeni alkuun. Ei se isä silloin kyllä näyttänyt yhtä vanhalta kuin miksi itseni tällä hetkellä tunnen. 

Kyll me buumerit pärjätään

Ihailen kaikkia perheemme lapsia tasapuolisesti. Heissä jokaisessa on pala omaa persoonalllisuutta ja taitoja, joita muilla - tai edes meillä vanhemmilla - ei ole. Kolmestaan he muodostavat eräänlaisen supersankari-trion täynnä omia vahvuuksiaan ja häivyttäen toistensa heikkouksia. Siinä missä yksi on perusvakaa kallio ja itse rauhallisuus, on toinen impulsiivinen, ihmisläheinen ja täyttä sydäntä. Kolmas voi olla sosiaalisesti se kaikkein lahjakkain, kekseliäin ja luovin. Mitkään noista ominaisuuksista eivät ole toistaan arvokkaampia, vaan jokainen on yhtä lailla tarpeellinen. Myös rosot ja pienet lommot tekevät ihmisestä täydellisen. Täydellisyys syntyy kontrasteista ja siitä, ettei kukaan meistä osaa kaikkea, mutta osaa riittävästi ollakseen osa tätä maailmaa. 

Vielä aikuisenakin nuo lapset tekevät onnelliseksi. Se voi olla pelkkä viesti kuulumisista kesken työpäivän tai onnistuminen haastavaksi tiedetyssä kokeessa. Parhaimmillaan se on koko orkesterin yhteinen sunnuntai-ateria nauruineen ja kiihkeine väittelyineen. Elämä on upeimmillaan yhtä suurta Serranon perhettä. Nyt ymmärrän paremmin mummoni onnellisen ilmeen, kun mummolan pöytä oli lapsia ja lapsenlapsia täynnä. 

Minulla on vahva usko, että me buumerit kyllä pärjätään, vaikka talo asukkaistaan tyhjeneekin. Uskon siihen, että jos olemme vanhempina tehneet työmme lähellekään oikein, nuo pesästä lentäneet kyllä palaavat säännöllisin väliajoin piipahtamaan, jos ei muuten niin nälän ajamana. Samapa tuo, kunhan osoite on oikea. 

Myös meille tämä vaihe on kasvun paikka. Vaikka lapsista viimeinen jääkin vielä päivystämään seuraavan sukupolven privilegioita, niin tavallaan elintilamme laajenee ja muuttuu. Lasten kasvun myötä käsiin jää väkisin enemmän aikaa ja uusia mahdollisuuksia. Ehkä alamme kaksissa-buumerein harrastaa jotain, tai keksimme vapautuneelle tilalle jotain uutta hyötykäyttöä. Joka tapauksessa en jaksa uskoa, että sammaloituisimme paikalleen suremaan keski-ikää ja kolotuksia. Elämä on kuitenkin tarkoitettu elettäväksi täysillä loppuun saakka. 

***

Ja tämä viimeinen kappale on niille kaikille vanhemmille, jotka tänä syksynä saattelevat jälkikasvuaan uuden tien alkuun. Te ehkä pakkaatte muuttolaatikoita kohti soluasuntoa kaukana jossain. Tai arvotte kotona, mitä tavaraa kenenkin matkaan lähtee. Tämä on hieno hetki - nyt vasta ne vuosien kasvatuksen tulokset alkavat realisoitua. Siinä vaiheessa, kun lapsi on riittävän rohkea irrotakseen automaatti-pesukoneen ja aina-täyden-jääkaapin luota, tiedätte tehneenne jotain oikein. Jo se ensimmäinen askel kertoo, että menneiden kahdenkymmenen vuoden aikana valvotut yöt ja teini-ikäisten kitinässä menetetyt kuulosolut eivät menneet hukkaan. Lasten kasvatuksen suurin tragedia ja hienoin komedia on siinä, että tulokset saa nähtäville vasta jälkikäteen. Muistakaa myös, että jos tämä on uusi vaihe lapselle, on se sitä myös teille vanhemmille. Matemaattisesti laskien - jos isin kukkaroa kohti kurottuvien käsien määrä laskee, niin kukkaron potentiaalinen sisältö kasvaa. Osatkaa nauttia muuttuvasta elämästä ja sen suomista tilaisuuksista.