Lapset on lainaa vain

Kuva: Pixabay / RitaE

Ei ole aikoihin tullut tehtyä sellaista kunnon keski-ikäistä buumeripostausta. Aika on mennyt niin tiiviisti maailman- ja kotimaanpolitiikka ihmetellessä, niin tämä oman elämän ruotiminen on jäänyt hieman vähemmälle. Tosin ehkä tällaisessa post-ruuhkavuosielämän töihin-kotiin-kauppaan-kotiin-arjessa ei juuri raportoitavaa ole.

Keski-ikäisyys on käytännössä ajan rattaan jurnutusta eteenpäin. Sitä mukaa kun oma ratas raksuttaa kohti vääjäämätöntä vanhuutta, tarkoittaa se seuraavalle sukupolvelle aikaa uuden löytämiselle. Saan kateellisena seurata vierestä, kuinka meidän jälkeen tuleva ihmislasten katras elää samaa vaihetta, jossa itse talsin kolmekymmentä vuotta sitten (Ai saatana!!)

Keskustelimme eräässä seurueessa asuntojen vuokrauksesta ja kävi ilmi, että varsinkin nyt kesällä, kun opiskelijat etsivät asuntoja, saattaa joku tehdä vuokrasopimuksen täysin sokkona asuntoa sen enempää näkemättä. Yksi seurueessa kysyi, onko sellainen tosiaan totta, johon vastasin myös itse tehneeni niin, kun muutin Jyväskylään. Vaihtoehdot olivat vähissä, osaaminen vielä enemmän kateissa ja internetistä ei ollut tietoakaan. Piti ottaa se, minkä sai ja tyytyä siihen. Mutta siinäkin kävi lopulta hyvin. Polttolinjan solu ajoi asiansa sen aikaa, kunnes oli aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen asumisessa - ja elämässä.

Lapset on lainaa vain

Toisinaan havahtuu siihen, että elämä on mennyt hirveitä harppauksia eteenpäin. Ne lapset, joiden leikkejä seurasit lattialla, pakkaavat tavaransa pahvilaatikoihin ja lennähtävät omilleen. On käsittämätöntä, kuinka lyhyt aika loppujen lopuksi on ihmisen taimen kasvu siihen mittaan, että he alkavat kasvaa omaan suuntaansa.

Tämä kappale on teille nuorille, jotka suunnittelette lapsen tekoa. Älkää suunnitelko, älkää keksikö asialle mitään fiksuja perusteita, koska ne eivät johda mihinkään. Lapsia ei tehdä järkisyistä, eikä niiden tekoa voi onnistuneesti suunnitella kuitenkaan. Lapsi tuo tullessaan kaaoksen ja sekoittaa teidän hahmotelmanne joka tapauksessa, oli ne excelöity miten tarkasti hyvänsä. Kun lapsi syntyy, se tuleva kahdeksantoista vuoden taakka tuntuu loputtomalta. Mutta se aika menee hujauksessa ohi ja mikäli ette ole osanneet nauttia matkasta, vaan olette vain odottaneet päämäärää, teitä odottaa pelkkä pettymys. Lasten kasvussa matka on se päämäärä. Pienet jokapäiväiset ihmeet ja vuorenhuiput, jotka eivät näy edellisen huipun takaa. Kahdeksaantoista vuoteen mahtuu satoja, ei vaan tuhansia, ääneen tai pään sisällä sanottuja perkeleitä, jolloin toivoo, että tämä piina loppuisi, mutta - ja tämä on se iso MUTTA - se sisältää niin käsittämättömän hienoja hetkiä, ettette lopulta muista hankaluuksista mitään, vaan pelkästään ne highlightit. Siinä vaiheessa, kun lapsi on aikuinen ja katsotte elämäänne taaksepäin, on tunne sama kuin katsoisit repeatillä Rockyn tyrmäävän Ivan Dragon kerta toisensa jälkeen - niitä ensimmäisiä eriä ei muista kukaan.

Kun lapsiarkea elää, se tuntuu totta kai joskus loputtomalta. Valvotut yöt, ainainen kiire, taloudelliset huolet ja kaikki se muu taustakohina, mikä lapsista tulee. Aika ei kulu, eikä kiire lopu. Elämä tuntuu joskus jopa kohtuuttoman raskaalta, kunnes se kitisevä lapsukainen kiipeää syliin, hymyilee ja rutistaa sinua kaikin voimin. Se kolmen sekunnin helpotus huuhtelee kaikki murheet mielestä ja saa elämän tuntumaan sen kaiken arvoiselta.

Lapset ovat hinta-laatu-vaiva-vaativuus-suhteessa tavallaan paska kauppa. Ne vaativat paljon, koskaan ne eivät ole tyytyväisiä ja paluupostina saadut hyvät hetket ovat suhteessa 1:1000. Mutta silti, joka ikinen kerta - se yksi promille hyvää kuittaa nuo kaikki muut harmitukset. Lapsi itsessään on loputon ihme, jonka seuraamiseen ei kyllästy koskaan. 

Vauvat ovat aivan uskomattoman tylsiä - ensimmäisen vuoden  puolikkaansa ne käytännössä käyttävät elämänsä nukkumiseen, syömiseen ja niistä valittamiseen. Mutta keskellä yötä kantelet pientä nyyttiä sylissä ja kuuntelet sen ähinää ja tunnet maailman suurinta rakkautta - sitä olentoa kohtaan, joka ei rakkaudesta, elämästä tai kiitollisuudesta tajua mitään. Vanhemmuus on selittämätön rakkauskupla, jota ei voi mitenkään järkisyin perustella. Tajutakseen asian se täytyy kokea livenä.

Lapsen ehdottomasti paras ikä on neljä vuotta. Silloin koulumaailma ei ole vielä ehtinyt tappaa lapsen luovuutta ja kekseliäisyyttä. Perustaidot alkavat olla kohdillaan ja uusia ihmeellisiä kykyjä ilmestyy repertuaariin viikoittain. Ja se loputon uteliaisuus - mikään maailman ihme ei ole liian pieni kysyttäväksi, eikä mikään vastaus ole riittävän kattava pistämään kysymystulvalle lopullista pistettä. Jopa rasittavuuteen saakka pieni ihme imee itseensä tietoa, jolla tulevaisuudessa tuskin tekee mitään. 

Kuva: Pixabay / ddimitrova

Lapsen kasvukäyrän suurin yksittäinen harppaus on ensimmäinen koulupäivä

Olen nähnyt perheen jokaisen lapsen ensimmäisen koulupäivän. Muistan, kun aamulla ovesta poistuu pieni, jännityksestä pinkeä lapsi itseään suuremman repun kanssa ja iltapäivällä samasta ovesta tulee omasta mielestään lähes täysin oppinut ja elämää nähnyt "The koululainen". Yhdessä ainoassa päivässä selkäranka saa muutaman pidentävän nikaman ja itsetunto kasvaa kerrostalon verran korkeutta. 

Suomalainen peruskoulu sinällään ei ruoki lasten luovuutta, korkeintaan tappaa sen orastavan elämänjanon ja uteliaisuuden. Koulu tasapäistää, häivyttää yksilöllisyyttä ja jauhaa myllyssään yhteiskuntakelpoisia veronmaksajia. Ja valitettavasti se onnistuu tänään huonommalla todennäköisyydellä kuin aiemmin. Eikä vika ole opettajissa tai heidän halussaan tehdä lapsistamme viisaita. Vika on systeemissä ja systeemin mahdottomuudessa. Meidän lastemme pelastus on ollut siinä, että opettajat ovat onnistuneet yksilöinä systeemiä paremmin. Voisi sanoa, että lapsista on tullut täysijärkisiä koulusta huolimatta. Suurin koulufarssi on ollut ammatillinen opetus. Tästä samasta kirjoitti Helsingin Sanomat viime viikolla ja artikkelille ei voinut muuta kuin nyökytellä. Harmillista, surullista ja veronmaksaja näkökulmasta turhaa. 

Lakista viis - tärkeintä on onnellisuus

Me emme oikeastaan kasvata lapsiamme. Me koetamme antaa heille parhaat mahdolliset eväät oppia itse kasvamaan. Me emme tee heistä oikeastaan mitään - sen työn lapset joutuvat tekemään itse. Siksi meillä ei myöskään ole oikeutta valita lastemme tietä - ei harrastuksissa, ei koulutuksessa, eikä myöskään työelämässä. Omille lapsille en ole koskaan toivonut muuta kuin sen, että he osaisivat olla onnellisia. Tärkeintä on, että he uskaltavat jahdata omaa onneaan niillä tavoin, jotka heille itselleen ovat luontaisia. En usko, että onnettomien ylioppilaiden vanhemmat ovat tyytyväisempiä kuin onnellisten ammattikoululaisten vanhemmat. Enkä usko, että väkisin diplomi-insinööriksi taivuteltu lapsi tuottaisi vanhemmilleen suurempaa iloa kuin lapsi, joka menee onnellisena itse valitsemaansa työhön kaupan kassalle tai autokorjaamoon. Niin oudolta kuin se voi kuulostaakin, niin lasten valokeila ei loppujen lopuksi osu meihin vanhempiin. 

Tämä on myös se minun elämäni ehkä suurin tragedia. Valitsin nuorena väärän tien, jolta en uskaltanut poistua riittävän ajoissa. Talsin omaa polkuani kuvitellen, että teen jonkun toisen onnelliseksi omilla valinnoillani unohtaen sen, että ne valinnat olisi pitänyt tehdä vain omista lähtökohdista ja vain itseä varten. Valitettavasti se retki johti minun kohdallani pitkähköön harharetkeen ja tavallaan elämän tuhlaamiseen. Noilta soisin lasteni välttyvän. Jokaisen tulee sallia tehdä omat virheensä, eikä yksikään vanhempi voi kolata kaikkia esteitä lasten poluilta. Eikä sitä pitäisi tehdä muutenkaan. Virheet kasvattavat, epätäydellisyyden salliminen vie pidemmälle kuin turhan tasaiseksi lanattu tie. Pätee yhtä lailla meihin aikuisiin kuin lapsiinkin.

Kuva: Pixabay / Maxmann

Tyhjenevän pesän syndrooma

Oman ikäpolveni kohtalona on näinä vuosina seurata, kun lapset alkavat lentää omin siivin pois pesästä. Jotkut muuttavat opiskelemaan muualle, toiset taas aloittavat oman elämän, kun työn myötä on varaa siirtää kirjat omaan osoitteeseen. Joka tapauksessa elämän luonnollinen kiertokulku toteutuu ja siirrymme taas uuteen vaiheeseen.

Se on kummallinen sekoitus haikeutta, surua, mutta myös onnellisuutta. Lapsen kanssa on onnistuttu siinä vaiheessa, kun siivet kantavat. Se pieni sylissä istunut poikanen on muuttunut uljaaksi kotkaksi, joka liitelee oman onnensa perässä. Kierros kierrokselta tie vie kauemmas kotoa ja lopulta oman itsenäisen elämän alkuun. 

Vanhemmalta pääsee pieni huokaus, kun tajuaa, ettei se vuosien työ ehkä mennytkään hukkaan - ne perkele pärjää sittenkin! Mutta toisaalta taas on luovuttava lähivanhemman roolista - ulko-ovi ei kolahda puolenyön aikaan, eikä eteinen enää ole täynnä liian suuria kenkiä suloisesti sikin-sokin sekaisin. Aikuisten lasten perään ei soitella aamuyöllä huolestuneena ja kysellä "Missä oot, kenen kanssa ja miksi et ole kotona?!!?"

Se saa tuntemaan itsensä myös vanhaksi. Tajuaa, että ajanpyörä on kiertänyt kierroksen ja olen itse siinä iässä, jossa isäni oli, kun pakkasi muuttokuormaani kohti Jyväskylää ja saatteli minut oman taipaleeni alkuun. Ei se isä silloin kyllä näyttänyt yhtä vanhalta kuin miksi itseni tällä hetkellä tunnen. 

Kyll me buumerit pärjätään

Ihailen kaikkia perheemme lapsia tasapuolisesti. Heissä jokaisessa on pala omaa persoonalllisuutta ja taitoja, joita muilla - tai edes meillä vanhemmilla - ei ole. Kolmestaan he muodostavat eräänlaisen supersankari-trion täynnä omia vahvuuksiaan ja häivyttäen toistensa heikkouksia. Siinä missä yksi on perusvakaa kallio ja itse rauhallisuus, on toinen impulsiivinen, ihmisläheinen ja täyttä sydäntä. Kolmas voi olla sosiaalisesti se kaikkein lahjakkain, kekseliäin ja luovin. Mitkään noista ominaisuuksista eivät ole toistaan arvokkaampia, vaan jokainen on yhtä lailla tarpeellinen. Myös rosot ja pienet lommot tekevät ihmisestä täydellisen. Täydellisyys syntyy kontrasteista ja siitä, ettei kukaan meistä osaa kaikkea, mutta osaa riittävästi ollakseen osa tätä maailmaa. 

Vielä aikuisenakin nuo lapset tekevät onnelliseksi. Se voi olla pelkkä viesti kuulumisista kesken työpäivän tai onnistuminen haastavaksi tiedetyssä kokeessa. Parhaimmillaan se on koko orkesterin yhteinen sunnuntai-ateria nauruineen ja kiihkeine väittelyineen. Elämä on upeimmillaan yhtä suurta Serranon perhettä. Nyt ymmärrän paremmin mummoni onnellisen ilmeen, kun mummolan pöytä oli lapsia ja lapsenlapsia täynnä. 

Minulla on vahva usko, että me buumerit kyllä pärjätään, vaikka talo asukkaistaan tyhjeneekin. Uskon siihen, että jos olemme vanhempina tehneet työmme lähellekään oikein, nuo pesästä lentäneet kyllä palaavat säännöllisin väliajoin piipahtamaan, jos ei muuten niin nälän ajamana. Samapa tuo, kunhan osoite on oikea. 

Myös meille tämä vaihe on kasvun paikka. Vaikka lapsista viimeinen jääkin vielä päivystämään seuraavan sukupolven privilegioita, niin tavallaan elintilamme laajenee ja muuttuu. Lasten kasvun myötä käsiin jää väkisin enemmän aikaa ja uusia mahdollisuuksia. Ehkä alamme kaksissa-buumerein harrastaa jotain, tai keksimme vapautuneelle tilalle jotain uutta hyötykäyttöä. Joka tapauksessa en jaksa uskoa, että sammaloituisimme paikalleen suremaan keski-ikää ja kolotuksia. Elämä on kuitenkin tarkoitettu elettäväksi täysillä loppuun saakka. 

***

Ja tämä viimeinen kappale on niille kaikille vanhemmille, jotka tänä syksynä saattelevat jälkikasvuaan uuden tien alkuun. Te ehkä pakkaatte muuttolaatikoita kohti soluasuntoa kaukana jossain. Tai arvotte kotona, mitä tavaraa kenenkin matkaan lähtee. Tämä on hieno hetki - nyt vasta ne vuosien kasvatuksen tulokset alkavat realisoitua. Siinä vaiheessa, kun lapsi on riittävän rohkea irrotakseen automaatti-pesukoneen ja aina-täyden-jääkaapin luota, tiedätte tehneenne jotain oikein. Jo se ensimmäinen askel kertoo, että menneiden kahdenkymmenen vuoden aikana valvotut yöt ja teini-ikäisten kitinässä menetetyt kuulosolut eivät menneet hukkaan. Lasten kasvatuksen suurin tragedia ja hienoin komedia on siinä, että tulokset saa nähtäville vasta jälkikäteen. Muistakaa myös, että jos tämä on uusi vaihe lapselle, on se sitä myös teille vanhemmille. Matemaattisesti laskien - jos isin kukkaroa kohti kurottuvien käsien määrä laskee, niin kukkaron potentiaalinen sisältö kasvaa. Osatkaa nauttia muuttuvasta elämästä ja sen suomista tilaisuuksista.