Kustannussopimus allekirjoitettu

 "Eläisit joskus niin kuin opetat". Olen koettanut blogissa paasata jo vuosia, että niitä omia unelmia pitää vaalia, kunnioittaa ja pyrkiä muuttamaan todeksi. Ihminen elää unelmistaan ja koko maallinen matka on pelkkää hyppyä haaveesta seuraavaan. Välillä hyppy menee ohi ja putoamme lumpeen ohi lampeen kastuen. Mutta silloinkaan ei saisi luovuttaa, vaan nousta ylös, pyyhkiä nenä (sekä kyyneleet) ja aloittaa uudelleen. 

Jos jätetään arkielämän ns. bulkkiunelmat (koti, lapset, vaimo, työpaikka, jäpä jäpä jää...), niin minulla on todellisia unelmia ollut aika vähän. Edelleen allekirjoitan omalta kohdaltani, että lapsia suurempaa asiaa ei maailmassa ole, mutta heidän jälkeensä tulee muuta. Siitä lähtien, kun olen ensimmäisen muistikirjani sivut taittanut auki ja alkanut liata viivattuja sivuja musteella, on omalla nimellä varustettu kirja ollut minulle se ykkönen. Ja oikeastaan jo vuosia se ainoa unelma. 

En ollut mikään välkky lapsi ja opin lukemaan vasta koulussa (ja muistaakseni sielläkin pienen väännön jälkeen), mutta kun aloin tajuamaan kirjojen päälle, ei minua saanut kirjastosta pois millään. Rantakylän sivukirjaston lasten osasto oli luettu muutamassa vuodessa kannesta kanteen ja oli aika siirtyä aikuisten osastolle.

Muistan tunteen, kun ensimmäisen kerran siirryin aikuisten osastolle ja tajusin, että kaikki ne hyllyssä olevat kirjat ovat lukematta ja edessä on uskomattoman pitkä taival romaanien parissa. En tiedä, johtuiko lukemisinto siitä, että äitini oli kova lukemaan - vai siitä, että ainoalla lapsella oli huvitukset vähissä. Olipa vika kummassa tahansa, on lukeminen jäänyt hihavakioksi näihin päiviin saakka. Edelleen pidän painettua, kovakantista kirjaa jotenkin kallisarvoisena esineenä ja jonkun ihmisen luomuksena.

Eikä kirjoittamaan opi muuten kuin lukemalla. Kirjoittaminen alkoi minulla vasta aikuisempana. Jostain syystä pidin nolona haluani kertoa tarinoita tai haaveilla kirjan kirjoittamisesta. Jos olisin uskonut enemmän itseeni, ei tämä kirjaprojekti olisi jäänyt tänne keski-iän takaviivoille. Vuosia elin tarinoita vaan omassa päässäni laittamatta niitä ylös mihinkään. 

Lapset - ja miksei aikuisemmatkin - uskokaa itseenne, uskokaan unelmiinne ja lakatkaa nolostelemasta. Kun aloin kirjoittamaan vakavammin (ei se nyt kovin vakavaa vieläkään ole), niin mietin, että tekeehän ihmiset lauluja, runoja, urheilee, neuloo ja luo kuka mitäkin. Niiden jokaisen takana on unelma, joka konkretisoituu todelliseksi asiaksi. Ja jokaisen unelman takana on yhden ihmisen usko omaan tekemiseen. Hassua on sekin, että vaikka omat unelmat hieman nolottivat, olen aina arvostanut heitä, jotka uskaltavat jahdata omaa yksisarvistaan. Kun elää, tutustuu ihmisiin - tunnen runoilijoita, muusikoita, urheilijoita - ja muita kirjailijoita. Se unelma palaa liekkinä heissä jokaisessa omalla tavallaan. 

Käsikirjoituksen käsikirjoitus

Allekirjoitin tänään kustannussopimuksen ensimmäisestä romaanistani. Kyseessä on lama-ajan lapsista kertova tarina, joka kertoo, kuinka vaikeaa kahden ihmisen on kommunikoida ja kuinka elämästä ei aikuisena tullutkaan sellaista kuin siitä haaveili. Lyhykäisyydessään se kertoo rakkaudesta, sen loppumisesta, uuden alkamisesta ja kaikesta siitä väliltä. Kirja on nivottu aikalaisteni keski-ikään ja heidän ajatusmaailmaansa. 

Koko käsikirjoituksen tarina lähti todella hassusta jutusta. Ensimmäinen sykäys oli erään ystäväni lausahdus, miten kirjastosta ei löydy kirjoja, joissa päähenkilönä olisi viisikymppinen nainen. Ja toinen sysäys oli kesän väsähtäminen, kun päästä ei tahtonut tulla enää mitään tekstiä ulos - ei blogiin, eikä muuallekaan.

Saadakseni pääni taas pelaamaan, tein itselleni pienen pääntyhjennys-projektin - lupasin kirjoittaa kaksi sivua päivässä. Siis kaksi sivua mitä tahansa, ei vaateita, ei tavoitteita, ei tarinaa, vaan pelkkää tajunnanvirtaa sisältävää tekstiä. No sitten tarina lähti vetämään ja lopulta huomasin, että ollaan ekassa kymppitonnissa (sanoja) menossa. Sitten lupasin (taas pyhästi ja peilin edessä), että jos kirjoitan tarinan puoleenväliin, lupaan tehdä sen loppuun, maksoi mitä maksoi. Ja puoliväli oli ohitettu syyskuun alussa. Lokakuun lopussa koko tarinan runko oli ensimmäisen kerran kasassa ja sen jälkeen sitä on vielä työstetty neljällä lukukerralla. Runkotekstiä on viilattu, hiottu, paranneltu ja rakennettu uudestaan - kuin naapurin Jyri hienointa tammikalustetta.

Tämä ei ole ensimmäinen käsikirjoitus, jonka olen kirjoittanut. Alkuja on varmaan kymmenen ja valmiitakin pari. Jokin niissä ei ole lopulta iskenyt ja olen jättänyt ne "hyllylle kypsymään". Ja hyvä niin. En usko itsekään unelman toteuttamiseen, jos se ei vaadi työtä. Tätä käsikirjoitusta varten on kirjoitettu satoja liuskoja turhaa tekstiä, joka on jalostanut kirjoittajana ja opettanut tekemään koko ajan pitkäjänteisempää työtä. On tullut sietokykyä huonolle tekstille, on tullut harkintaa ja tullut kykyä nähdä itsensä myös virheellisenä. Lopullinen teksti sisältää ripauksen unelmaa, kaksi ripausta itsekriittisyyttä ja puolitoista lusikallista kovaa työtä. Minun ongelmani on se, että oma jaksaminen ei riitä siihen tekstin valmiiksi hiomiseen ja nyhertämiseen. Minulle teksti olisi valmis aika lailla parin ensimmäisen lukukerran jälkeen. 

Tosin tässä nyt julkaistavassa tekstissä on totaalisen eri klangi, että vielä neljännellä korjauskerralla se tarina tuntui hyvältä, vetävältä ja ehjältä. Kirjasta jäi maku, että on ollut osallisena jossain elämänkaaressa ja päähenkilöt ovat jollain tapaa todellisia olentoja. Tämän parempaan en pysty - ainakaan ennen seuraavaa kirjaa....

Miksi kirjoittaminen?

Miksi se unelma on oma kirja? Minkä takia sitä pitää kynällä sitä paperia tuhria siihen malliin? Ensimmäinen vastaus on - ei ainakaan rahasta! Kyse on puhtaasti halusta kertoa tarinoita muiden luettavaksi. Olen itse saanut kirjailijoilta niin paljon omaan elämääni, että olisi mukavaa antaa samaa muille lukijoille. Mitään menestyskirjailijaa minusta tuskin tulee, mutta jos vaikka sellainen keski-ikäisten oma annipolva. 

Tarinoiden kertomisessa tulee jotenkin jumalainen olo. Voit luoda ihmiset ja heille maailman, jolla pystyt leikkimään miten haluat. Luomasi hahmot voivat tehdä mitä tahansa - ne voivat tehdä murhia, mutta ne voivat myös rakastua, pettyä, kuolla tai herätä henkiin. Kirjailijan mielikuvituksella ei ole rajoja, eikä sitä voi mitenkään rajoittaa. 

Kokonaisuutena kirjoittaminen on minulle tapa ilmaista itseäni ja omaa tunnemaailmaa. En varmaan ole puhujana samaa tasoa kuin kirjoittajana. Ja samaa koetan kanavoida myös tarinoihin. Niissä on tunneskaalan kaikki värit. Jos kirjoittaessa ei itketä, ei tekstiä kannata näyttää kenellekään. Ja jos teksti ei jossain kohtaa naurata, ei siinä ole värikynää tarpeeksi. Kirjoittaessa elän tunteella ja tekstin luominen on parhaimmillaan omituinen, jopa kivulias, synnytysprosessi.

Ja tietenkin kun lahjakkuutta on meikäläiselle jaettu kovin niukasti, on pakko koettaa hyödyntää kaikki, minkä irti saan. En osaa elämässäni hyvin juuri muuta kuin hieroa (ja sen teen helvetin hyvin) ja kirjoittaa. Toisesta revitään elanto, että voi tehdä toista. 

Tuleva romaani ei ole missään nimessä autofiktio. Omasta elämästäni en kirjassa kirjoita. Siitä olen repinyt turpaani tarpeeksi jo täällä blogin puolella niin, että perhe on saanut tarpeeksi kärsiä faijan tekstiripulista. Kirjan hahmot, tapahtumat ja juoni ovat puhdasta mielikuvitusta. Sen verran toki lainaan, että sieltä täältä olen ottanut lauseita tai ajatuksia ja piilottanut ne tekstiin muka ominani. Kivittäkööt ne, ketkä lausumat omikseen tunnistavat - tuskin tunnistatte. 

Keväällä luvassa tekstintyöstöä

Nyt joudun sitten pakolla mukaan siihen tekstin hiomiseen ja nyhräämiseen. Enkä pelkästään yksin, vaan kuvioihin astuu myös kustannustoimittaja, joka ammatikseen repii tällaisten amatööri-sanailijoiden tekstiä kappaleiksi ja koettaa rakentaa niistä jotain luettavaa. Hieman pelottaa antaa oma lapsukainen muiden kasvatettavaksi, mutta luotan ja uskon, että tyyppi on tarinaan sopiva ja löydämme hänen kanssaan yhteisen sävelen, jolla hyvästä saadaan vielä parempi. 

On odottava fiilis - keväästä tulee jotain erilaista kuin mistään tähän saakka. Koska työkalenteri on valmiiksi aika täysi, tämä projekti tietää sitä, että niitä kuuluisia aamuyön tunteja tullaan taas kysymään. Itse käsis on tehty nimittäin melko lailla illalla yhdeksän jälkeen tai aamulla ennen kuutta. Sitten on otettu pienet turbounet ja jatkettu päivää leipätyön parissa. Ja niin pitkään kuin Suomessa sukunimi ei ole Rämö ja etunimi rimmaa Tatun kanssa, ei kirjoittamisella ole toivoakaan elää ilman, että on jotain palkkatyöltä haisevaa taloudellisena tukena. 

Itse ymmärrän aloittavani alhaalta. Ja siihen olen tottunut kaikessa muussakin. Unelmien tikkailla on kiivettävä askel kerrallaan ja päästäkseen ylöspäin on tehtävä töitä - ja onnistuttava aika monessa asiassa. Puhuin tänään kustantajan kanssa, että he saavat vuodessa neljäsataa käsikirjoitusta, joiden joukosta seulotaan kustannettava massa. Se tarkoittaa, että käsiksiä tulee jokaisena arkipäivänä melkein kaksi. Ja kun jokainen niistä on enemmän tai vähemmän tehty tosissaan, se tarkoittaa, että jokainen läpipäässyt, julkaistu teos, on helmi. Vähän niin kuin NHL- jääkiekko. Meillä ei aina muisteta sitä, että ne, jotka pelaa ylhäällä, ovat todella vuorenhuipun vuorenhuippu, joka juniorimyllyn ja liigaseulan läpi pääsee eteenpäin. Heidän alapuolellaan on valtava joukko tähtiä, runkopelaajia, työmyyriä ja oman unelmansa toteuttajia, jotka ottavat pelaamisen ihan yhtä tosissaan kuin ne suurimmat tähdetkin. 

Tästä käsikirjoituksesta olen maininnut täällä blogissa ja aika avoimesta kertonut sellaista myös kirjoittavani, kun asia on tullut puheeksi. Se johtuu siitä, että itse uskon tuotteeseen. Minulla on alusta saakka ollut sellainen fiilis, että tällä kertaa teen voittavaa työtä, joka tulee pääsemään vielä esiin. Ja nyt tämä toive alkaa näyttää aika konkreettiselta.