Loman jälkeen koittaa arki

Lomalta töihin paluu on aina vähän paskaa. Ei sen vuoksi, että työ olisi ikävää tai sen takia, että työpaikkani olisi jotenkin kurja. Kyse ei myöskään ole siitä, että vuorokausirytmini olisi jotenkin teinimäisen vinoutunut ja sen kääntäminen kävisi sieluun. Lomalla on yksinkertaisesti liian mukavaa. Kyse on siis siitä, että 24 tunnin vapaasta luopuminen on vähän vastenmielistä. Joka muuta väittää, on hullu tai käyttää vähän kovempia huumeita. Varmaan jokainen haaveilee joskus siitä, että saisi joutilaana viettää aikaansa ilman, että kukaan määrittää sitä, miten päiväsi käytät. 


Lomahan on parhaimmillaan silloin, kun se sisältää seuraavat elementit:

1) Terhakka touhuaminen - sisältää sen, että saat suoritettua jonkin koko alkuvuoden roikkuneen kotitehtävän. Monet kuittaavat tämän mattojen tai ikkunoiden pesulla tai vaikka terassin maalaamisella.

2) Uuden aloittaminen - Jokakesäinen uudestisyntyminen vaatii sen, että rohkeasti tarttuu johonkin uuteen ja "uskaltaa elää" . Tämän suoritteen saa kasaan käymällä kesäteatterissa, taidenäyttelyssä tai vaikka jossain uudessa matkailukohteessa tai ravintolassa.

3) Perinteiden kunnioittaminen - tästä pisteet silloin, kun olet tehnyt jotain samaa kuin kaikkina aiempinakin kesinä. Yleensä helpot pisteet otetaan perinteisestä sukulaisvierailusta tai hautausmaakävelystä, mutta toki tähän riittää sekin, että kärräät orkesterin syömään lähi-ABC:lle lehtipihviä.

4) Jotain perheeseen liittyvää - masokistit lastaavat koko perheen yhteen autoon ja pakottavat isoimmatkin lapset mukaansa kesälomamatkalle. Vaikka alku onkin monesti hankalaa, niin nämä ovat juuri niitä reissuja, joista syntyvät kaikille parhaat muistot (ja vuosien päästä porukalla ihmetellään, että miksiköhän nämä reissut oikein lopetttiin....)

5) Tylsistyminen - kun suoritteet on tehty, niin mieli alkaa tylsyä ja pikku hiljaa mieleen hiipii arjen kaipuu. Mikäli tätä vaihetta ei olisi, niin kukaan ei palaisi enää töihin lomien jälkeen.

Lomani onnistui siinä mielessä täydellisesti, että onnistuin karistamaan työpölyt niskastani heti ensimmäisestä päivästä alkaen. En hermostuneena vilkuillut sähköpostiani ja miettinyt mitä työmaalla tapahtuu tai käyttänyt aikaani pohtimalla, että paljastuvatko työpöydän alle piilotetut tekemättömät työni. Ensinnäkin ikä tuo oikeanlaista kiinnostumattomuutta asioihin, joihin en voi vaikuttaa ja toisaalta taas työni jäi sellaisiin käsiin, jotka ne varmasti hoitavat. (Toki kävin lomalla tekemässä yhden päivän töitä, mutta se nyt on eri asia…).

Tämän vuoden loma ei ollut siinä mielessä lomaa, että ajankäyttöni ei ollut omissa käsissäni. Kun kotona on pieniä lapsia, niin he määrittävät kaiken, mitä talossa tapahtuu. Heidän käsissään on se, ettei aamuisin nukuta myöhään. He kertovat, ettei ole soveliasta lukea koko päivää kirjaa laiturinnokassa ja he ovat myös vahvasti sitä mieltä, että koko päivän kestävä punaviinillä ryyditetty grillaaminen ja kesädisco eivät ole aikuiselle sopiva yhdistelmä. 

Sen sijaan leikkipuistossa voi olla aamulla jo kello seitsemän – silloin saa muuten parhaiten itselleen keinumisvuorot sekä ekslusiivisesti määrittää hiekkalaatikon käyttöäkin. Ja siinä sivussa voi irvailla töihin meneville ihmisille. Samoin lapsilta opin sen, että jäätelöä voi tosiaan syödä joka päivä ja kesällä se on tavallaan vähän pakollistakin. Lisäksi tapasin tällä lomalla lopullisesti uuden ystävän. Hänen nimensä on ”Pikku Kakkonen” ja hän on se pienten lasten vanhempien aamujen pelastaja, joka antaa meille puolesta tunnista tuntiin aikaa tehdä aamutoimia, kuten kotitöitä, lehdenlukua ja oman aamiaisen keskeytymätöntä nautiskelua (sisältäen jopa ekstrakupin kahvia).

Sain lomalla luettua useampia kirjoja. Kokoelma luetuista kirjoista koostuu sekä faktasta että fiktiosta. Tiedän ainakin enemmän toisen maailmansodan saksalaisesta panssariaseesta kuin ennen lomaa ja fiktion puolella viihdytin itseäni muun muassa Roope Lipastin humoristisella Halkaisukirvesmiehellä (suosittelen eri ikäisten lasten vanhemmille - kääntää todellisuuden hyvällä tavalla hassuksi). Kirjat vievät minut aika ajoin mennessään. Nytkin huomaan jo suunnittelevani syksyn lukulistoja ja kirjastossakin on odottamassa pitkä rivi varauksia. (Kyllä – edelleen liputan voimakkaasti kaikille kuuluvan kirjaston puolesta!!)

Pitkästä aikaa pääsin loman aikana myös liikunnan makuun kiinni. Viimeistä puoltatoista vuotta elämääni on määrittänyt käsittämätön saamattomuus ja laiskuus, joka on johtanut siihen, että olen suunnannut energiani enemmän liikunnan välttelyyn kuin sen suorittamiseen. Lopputulos on pahalla tuulella oleva ja vähän väsynyt keski-ikäinen. Nyt on taas akut täynnä ja mieli on täynnä uskoa siihen, että elämänlaatu paranee sillä(kin), että sohvan sijaan kärräisin lihani kuntosalille tai edes ulos kävelemään. Liikunta on siinä mielessä kavala sairaus, että jos siitä laskee irti, niin aloittaminen on kerta kerralta vaikeampaa. Kuntosalin ovi on monin verroin raskaampi avata sen jälkeen, kun salilla ei ole käynyt kolmeen kuukauteen kertaakaan, eivätkä lenkkaritkaan mahdu jalkaan, jos ne ovat eteisen nurkassa odottaneet käyttäjäänsä muutaman kuukauden.

En tiedä, lukeeko anoppi tai appiukko tätä, mutta tämän kesän ekstraiso-kiitos on annettava appivanhemmilleni. Olin parin lapsen kanssa mummolassa melkein viikon ja tuo viikko oli minulle yhtä suurta lepoa. Mummo ja ukki leikittivät lapsenlapsia niin, että itse sain nukkua vähän pidempään ja vaikka istua tuokion omissa ajatuksissani tai kirjan kanssa. Mummot ja ukit rules!

Mutta on työssä toki hyvätkin puolensa. On ihan hauskaa istahtaa välillä kahville aamulla ilman, että keskustelut liittyvät Ryhmä Hauhun, Frozeniin tai muihin ylikansallisiin lapsille suunnattuihin tuotteisiin. Vaihtelua on myös kuunnella aamulla vaikka Aamulypsyn uusintoja Kaapon tunnusmusiikin sijaan. Eikä pahaa tee sekään, että voi istahtaa valmiiseen lounaspöytään sen sijaan, että itse teet ruokaa. Mutta silti ensimmäinen työviikko on tuntunut noin kahdelta ja puolelta lomaviikolta pituutensa puolesta.