Kellokepulointi

Armoton ajannäyttäjämme heijastettuna keittiössä

Puhelimen kello näyttää 4:08, kun silmät aukeavat ihmettelemään ympäröivää pimeyttä. Pimeydessä on sinällään ole mitään ihmeteltävää, mutta siinä on, mitä teen sen keskellä. Kummastelen outoa heräämisaikaa, kunnes muistan, että luurin älyautomatiikka on siirtänyt elämän itsestään talviaikaan. Nousen hetkeksi ylös kiroamaan saamatonta hallintoa, joka ei lopeta tätä jokavuotista kellojen venkslaamista. Kellojen siirto on saatanasta - siis suoraan saatanasta, ainakin meille uniongelmaisille.

Kellojen siirtoa perustellaan sillä, että sillä rakennetaan aamuun lisää valoa ja ruokitaan pimeän murjomaa käpyrauhasta. Totta tuokin niille kaikille, jotka enää menevät töihin aikaisin. Mutta toisaalta jos hiipii töihin läpitunkevassa pimeydessä ja viettää päivän keinovalossa palaten illalla kotiin saman mustan verhon läpi, niin liekö tuolla tunnilla kovinkaan suurta merkitystä.

Käsittääkseni alunperin kellopelleilyllä on haluttu auttaa ulkotyöläisiä ja heitä, jotka aloittavat työt luvattoman aikaisin (kuten minäkin nykyisin). Tuon ulkona työpäivänsä viettävien määrä on pienentynyt (vaikkapa maa- ja metsätyöt) ja heidänkin töiden aloitusaika on siirtynyt kuudesta johonkin toisaalle. Yhtä lailla on pienentynyt sen muunkin joukon määrä, joka työnsä aloittaa viideltä tai kuudelta (esim. entinen tehdastyö). Eli ketä tämä kellojen siirto sitten oikein palvelee?!

Kesä- vai talviaika?

Byrokratian rattaissa kysymys kellonaikojen vaihtelusta on pysähtynyt kysymykseen siitä, kumpi aika jäisi vallitsevaksi - kesä- vai talviaika? Asiasta järjestettiin monenlaisia nettikyselyitä - osa virallisia ja osa epävirallisia. Minusta suurin kysymys on lopulta se kaikken merkityksettömin.

Jos Luoja joskus suo, että tämä ajan veivaaminen loppuu, niin sillä ei ole yhtikäs mitään merkitystä, mikä aika jää voimaan. Kun elämä kuitenkin ajautuu vielä tuonkin menetyksen jälkeen oikeille raiteilleen, niin viiden vuoden jälkeen kukaan ei edes muista, että vuodessa on ollut kaksi eri aikajaksoa. Ihminen on todistetusti evoluutiossa menestynyt siksi, että se on pystynyt adaptoitumaan eri olosuhteisiin ja keksinyt keinot selvitä aina jääkaudesta ilmastokriisiin saakka. Ja ihan maalaisjärjellä veikkaan, että yhteen kellonaikaan tottuminen on adaptaatioprosesseista kevyimpiä.

Hyvin harvoin, jos koskaan, sanon tätä. Otetaanpa esimerkkiä itänaapuristamme. Venäjällä siirryttiin yhteen aikaan viisi vuotta sitten ja kas kummaa maa on edelleen pystyssä ja voi suhteellisen hyvin. Suurin ongelma Venäjän yksiaikaisessa systeemissä on muistaa, miten se suhtautuu meihin muihin, jotka kellojaan ru(n)kkaavat.

Venäjällä nopean siirron taustalla oli se, että ajatusta ei saatu viivytettyä siirtämällä päätösvastuuta toimenpidemaasta jonnekin Brysseliin. Venäjällä kellot pysähtyivät presidentin päätöksellä, eikä siitä lipsuttu sekuntiakaan.

Suomessa, kun päätöksentekijöitä vaivaa päätöksenteon uskalluksen puute, ikävät asiat lakaistaan pyörimään EU:n rattaisiin. Silloin syy tehottomuudelle voidaan sysätä "jollekin toiselle". Ja toisaalta, kun asiat riittävät pitkään jauhautuvat byrokratian rattaissa, ihmiset kyllästyvät ja unohtavat koko jutun. Mitenkähän niille muutamille kyseenalaisille euroedustajille saataisiin käymään sama....

Lähes postikorttimaisema Lappeen kirkon kellotornista

Mikä siinä ajan siirrossa mättää?

Vaikka tekstistä sitä ei ehkä huomaa, otan tämän kellojen siirron asteen verran henkilökohtaisesti. Se johtuu siitä, että unirytmini on herkkä kuin Tyynenmeren koralliriutta. Kellon siirto yhdessä yössä vaikuttaa minuun noin kaksi viikkoa - eikä millään tapaa positiivisesti.

Ensimmäiset päivät menevät sumussa ja perheeseen astuu taas kesken talviunien herätetty karhu. En jaksa juurikaan seurustella edes itseni kanssa, vaan murahtelen sohvannurkassa ja odottelen illan unta, joka ei edes tule, koska keho on eri mieltä kellon kanssa siitä, mitä hetkeä puolikuollut biologinen kello tikkaa. Käytänössä olen koko vuorokauden väsymystilassa ja valveilla ollessa odotan unta ja vice versa. Semiperseestä.

"Käy aikaisemmin nukkumaan!", sanovat viisaammat. No en käy, koska uneni on samanpituinen huolimatta siitä, mihin aikaan käyn nukkumaan. Eli jos käyn nukkumaan yhdeksältä, niin keho herää neljän maissa. Ja jokusen kerran maailmaa siihen aikaan tutkineena voin sanoa, että silloin ei tapahdu yhtään mitään. Käytännössä saatan istuskella sohvalla tunnin tai kaksi ja koetan kuluttaa aikaa ja löytää kadonnutta unta. Ja uskokaa tai älkää, niin se valvominen kostautuu päivällä.

Totta kai tuohon tottuu ja parin viikon jälkeen rytmi palautuu suht normaaliksi. Kuten edellä totesin - ihminen on nisäkäs, joka adaptoituu. Siis leuka rintaan ja kohti uusia kellonsiirtoja.

Itse en mielelläni härnää unirytmiäni valvomalla turhaan tai käymällä nukkumaan liian aikaisin. Yleensä olen tullut siihen lopputulokseen, että suhteessa saatuihin hyötyihin muutaman tunnin valvominen on harvoin sen väärti. (Ja jos joskus pohditte, miksi keski-ikäisiä nähdään baarissa niin harvoin, niin tässä oiva selitys - eipä ole wörttii)

Setäni ottama kuva Uimaharjun ensilumesta (kuvan ottaja Teuvo Jouhkimo)

Syysajatukset 

Ja sitten positiivisempiin asioihin. Huomasin ilokseni, että syksystä on ensi viikolla lusittu kaksi kolmasosaa. Pahin on takana ja enää on loppuliuku kohti talvea. Kiva työ, koulun tuomat kiireet ja elämän tasarytmisyys antavat elämälle todellakin positiivisen pohjavireen. Kun katson muutamaa vuotta taaksepäin, niin syksyt tuntuvat helpommilta vuosi vuodelta. Tuleekohan minusta vanhana syysihminen - tai, hyi olkoon, jopa jouluihminen. Pelkkä ajatuskin kauhistuttaa.

Tässä syksyssä on parasta värikkyys. Tuntuu, että ruska puhkesi todella nopeasti kukkaan, mutta se kukkiminen on kestänyt pidempään kuin tavallista. Puiden värit luovat maailmaan ihan toisenlaisen taustan ja päivästä toiseen jaksan ihmetellä muuttuvia keltaisen ja punaisen eri sävyjä. Harmittaa, etten ehtinyt tehdä kunnon ruskaretkeä suolle tänä syksynä, mutta onneksi väripaletti yltää myös taajaman kaduille.

Koulussa aletaan tarpoa loppusuoraa (toivottavasti). Tähän saakka näytöt ovat onnistuneet jopa omia odotuksia paremmin ja valinta kouluun menosta tuntuu vieläkin oikeammalta kuin alussa. Ala on herättänyt pohjattoman kiinnostuksen, halun oppia lisää ja päästä yhä pidemmälle. Fiilis on kuin seisoisi uuden tien alussa.

On yhtä aikaa pelottavaa ja kiinnostavaa kuulla, kuinka näytön arvioijat näkevät työni. Samalla on tietyllä tavalla mahtavaa haastaa itsensä näyttötilanteissa. Niissä saa todella venyä oman osaamisen rajoille ja tehdä mallisuorituksia. Ja pienikin löysäily näkyy palautteessa (nimimerkillä kokemusta kerännyt). Mitään helppoa näyttöjen tekeminen ei ole, mutta toisaalta, jos asiat osaa, niin ei mitään kohtuuttoman vaikeaakaan.

Ensi kuussa odottaa siis synttärit (tämä perheelle tiedoksi!) ja syksyn taipuminen talveen. Sen lisäksi töissä yksi projekti kääntyy loppusuoralleen ja sen jälkeen odottelen, mitä tapahtuu. Jännittää, pelottaa ja toisaalta taas ajattelen, että jokin suora sen kurvin jälkeen on jälleen avauduttava. Aika näyttää.

Voikaa hyvin ystävät!