Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste kesäaika. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kesäaika. Näytä kaikki tekstit

lauantai 15. elokuuta 2026

Elokuun puolustuspuhe

 


Somessa näkyy elokuun alusta saakka pohdintoja, onko elokuu vielä kesäkuukausi vai kuuluuko se jo syksyyn. Tätä sontaa kuulee jopa ihan aikuisten ja fiksuina pidettyjen ihmisten suusta. Ensimmäiset pölvästit ovat työntämässä vuoden kahdeksatta kuukautta jo syksyn syliin, saatanan tunarit! Elokuu on puhdas kesäkuukausi - ja monessa mielessä jopa paras sellainen.

Totta on, että kesäinen vapaus, loputtomat helteet sekä hikisten turistien virta hiljenee. Samoin pistävät Suomessa monet kesäpaikat ovensa säppiin, kun alipalkatut ja työnantajansa riistämät kesätyöläiset palaavat koulunpenkille tuhlaamaan kesän aikana kerrytettyjä ansioitaan. Mutta ei se elokuusta syksyä vielä tee. Eikä tee sekään, että leudot illat alkavat pimentyä ja maahan putoavat ensimmäiset lehdet.

Koulut alkaa, vapaus kasvaa

Elokuu on kesäkuukausista parhain, etenkin jos se sattuu olemaan lomakuukausi tai teet etätöitä kotona. Lapset nimittäin menevät kouluun. Onko ihanampaa vapautta kuin saatella koulukas ulko-ovesta ulos ja katsoa hänen talsivan reppu selässään kohti opinahjoa. Sitten ottaa toinen kupillinen kahvia ja kuunnella talon hiljaisuutta. Lasten paikka on koulussa, vertaistensa joukossa. Siellä heillä on seuraa, mielekästä tekemistä ja täysi verovaroin tuettu ylläpito. Ja kun lapset ovat koulussa, jää koti meille vanhemmille rauhan ja rakkauden tyyssijaksi. 

Tällä viikolla saattoi kuulla monessa kodissa raukean huokauksen, kun lapset aloittivat koulutien ja kotona töitään tekevät etätyöläiset saivat kesäksi vallatun kotinsa takaisn omaan käyttöön. Enää ei jalan juuressa ole laumaa lapsia vaatimassa ruokaa, eikä iltapäivällä tylsistyneet lapset koputtele oviin, koska ei ole mitään tekemistä ja kaikki on tylsää. Netflix on pelattu ja läpi ja TikTokissakin vain lääkäri Atte haukkuu poliiseja. Kodin ruokamenot pienenevät puoleen, kun kesälomaansa viettäviä lapsia ei tarvitse ruokkia tunnin välein ruualla ja puolen tunnin välein jäätelöllä. Sen sijaan voit itse syödä pakastimesta jäätelöä vaikka lounaaksi ja olla kertomatta siitä kenellekään.



Elokuu, lomakuukausista parhain

Kun olin vielä poroporvarillisissa palkkatöissä, oli elokuu lomakuukausista parhain. Jos sait olla heinäkuun töissä, sait olla rauhassa. Kaikki isomman kengän omistavat pomomiehet olivat golfaamassa tai mökeillään ja työmaalla vallitsi hiljaisuus. Myös asiakkaat lomailevat heinäkuussa ja käytännössä koko Suomi pysähtyy. Työläiselle se tiesi helpompia aikoja. Jalat pöydälle, työpöydän kaiuttimista soimaan hyvä musiikki ja laivanupotus tai mah jong käyntiin. 

Ja elokuussa kaikki lomilta palaavat työläiset puhkuvat intoa. Aloitetaan budjetoinnit ja hankesuunnittelut. Jokainen mökkilaiturin päässä neljä viikkoa turvonnut kesämies tai lomaleidi palaa pää täynnä ideoita, jotka on pistettävä heti toteen. Kun häivyt lomalle elokuussa, pääset turvaan kaikelta tuolta manialta. Samoin olet turvassa niiltä kahvipöytien lomavertailuilta. Kenellä oli pahin turistiripuli tai pisin Visalasku. Kuka sai lomaromanssilta sankkerin ja kuka pelkän ebolan.

Ja lomallakin saat olla rauhassa. Elokuussa ei turistipaikoissa näy kuin ihmetteleviä saksalaisia. Eivätkä hekään ihmettele Lapin ihmeitä, vaan sitä, miten Suomi Euroopan ainoana maana jättää käyttämättä yhden kolmesta kesäkuukaudesta. Meillä ei turisteja palvella enää heinäkuun jälkeen, vaan ovet pannaan nenän edestä tylysti kiinni ja pyydetään palaamaan astialle ensi kesänä hyvissä ajoin. 

Metsämiesten ja marjamiesten kuukausi

Heinä- ja elokuulle on yhteistä se, että silloin kaatuu karhu. Heinäkuussa se on terassilla nautittu kaljatuoppi ja elokuussa se oikea metsän kuningas. Suomalainen luonto saa antimensa valmiiksi elokuussa. On marjoja, sieniä ja riistaa. Metsät ovat pullollaan syötävää ja säilöttävää. 

Tänä kesänä marjasadon poiminta on jäänyt paikallisten käsiin. Somessa moni on ihmetellyt, miten hemmetin paljon marjanpoiminnalla voikaan tienata. Nyt kun Thaimaalaiset riistetyt ihmiskaupan uhrit ovat jääneet kotimaahansa, on poiminta pakko suorittaa kotimaisin käsin. Ja se taas tarkoittaa raakamarjan hinnoille nousua. Suomalainen ei ilmaiseksi metsään mene, eikä pienellä rahalla kyykisty. Mitähän tämä tarkoittaa ensi talvena kaikille marjatuotteille? 

Elokuun kahdeskymmenes myös paukkuvat pyssyt. Monin paikoin metsästetään karhuja ja joissain päin vielä sorsiakin. Vesilintujen metsästys alkaa olla kuolevaa kansanperinnettä, koska riistaa on tarjolla entistä vähemmän. Luontokato näkyy metsälammilla ja järvien rannoilla. Ei ole sorsaa tai telkkää enää tarjolla, koska poikueita ei synny. Ja jos syntyy, syövät minkit loputkin. Tartteis varmaan tehrä jottai?

Sorsien sijaan on keksitty metsästää hylkeitä - kuutteja - ja vielä vesijetin selästä. En keksi typerämpää ajanvietettä. Soisin, että kyseiset metsästäjät jätetään autiolle kallioluodolle syksyn armoille odottamaan parempia aikoja. Piiskaa annan myös lehdistölle, joka nimittää touhua viihdemetsästykseksi, ikään kuin tekemisessä olisi jotain hauskaa. Ei ole!

Oikeaa metsästystä sen sijaan kannatan. Jopa niin, että olen 36 vuotta omistanut metsästyskortin, vaikken edes metsästä. Suomalainen metsästys on riistakantojen säätelyä ja ylikasvun karsimista. Suomessa metsästys on pääsääntöisesti vastuullista ja tarkasti valvottua. Luvanvaraisuus tekee siitä harrastuksen, joka ei ole ihan jokaisen saatavilla ja pyssytkin pysyvät valtiovallan valvonnassa. Totta kai ylilyöntejä tapahtuu - niin kuin kaikessa harrastamisessa, mutta ne ovat onneksi erittäin harvassa. Etenkin Pohjois-Karjalan suhteen toivoisin, että karhukantoja päästään vihdoin harventamaan. Muutaman vuoden peräkkäinen metsästyskielto on lihottanut karhukannat ylisuuriksi ja harventamisen estäminen näkyy hirvikantojen romahtamisena sekä siinä, että karhut lähestyvät vaarallisen lähelle ihmisasutusta. Ylisuuri karhukanta ei ole kenekkään etu, ei edes karhujen itsensä. Tätä voi olla ruuhkasuomesta käsin vaikeaa ymmärtää, mutta näin se on.



Leuto lasku syksyyn

Elokuussa parasta ovat pimenevät, mutta lämpimät illat. Elokuun pimeys ei ole sellaista murhaavaa synkkyyttä kuin syys- ja lokakuussa. Elokuun illoissa on vielä valoa ja pimeys laskeutuu vähän kerrassaan. Luonto jaksaa vihertää ja ilmassa kuuluu heinäsirkkojen siritys (kenelle kuuluu, kenelle ei). Äänimaailma on vielä kesäinen ja luonnon kuolema ei ole läsnä. Linnut eivät vielä pakene rötösherrojen tapaan etelään, vaan poikasia kasvatetaan lentokykyisiksi kestämään pitkän siirtymän rasitukset. 

Elokuussa ei helteitä enää ole samalla tavalla kuin heinäkuussa. Tätäkin kirjoittaessa istun takapihan kiikussa ja nautin lämmöstä. Ulkona tarkenee olla vielä koko päivän, mutta ilma ei läkähdytä. Vieläkin voi ottaa nokoset keinussa kuunnellen tuulen suhinaa (tai Eppu Normaalia kuulokkeista). Eikä niitä helteitä ole kesäkuussakaan - mutta ei kukaan silti väitä, etteikö kesäkuu olisi kesäkuukausi.

Elokuu on kesän kuukausista minun suosikkini ja pidän elokuun sysimistä syksyyn kuuluvaksi henkilökohtaisena loukkauksena tai maanpetoksena. Suomen kesässä on kolme kuukautta, joilla jokaisella on oma funktionsa. Suomenkaan kesä ei toimi, jos se lopetetaan heinäkuuhun. Se jää yhtä vaille vajaaksi. Onkohan tässä elokuun pakkosyksyistämisessä kyse jostain algoritmi-stressistä. Onko kansalla niin kiire lopettaa kesä, ettei elokuun mahtavaa leutoutta, hiljentymistä ja tiettyä raukeutta osata arvostaa? Vai vituttaako töihin meno niin armottomasti, että on kivempi selitellä itselleen elokuun kuuluvan syksyyn ja ihmisten töihin. 

Jos tapaatte tällaisen elokuun syksyttäjän, opastakaa häntä hellästi, mutta jämäkästi. Kertokaa, että kesässä on kolme täyttä kuukautta ja elokuu on niistä viimeinen. Opettakaa häntä nauttimaan loppukesän raukeasta lämmöstä ja hellästi pimenevistä illoista. Älkää olko ankaria tai tuomitsevia, mutta älkää myöskään salliko perseilyä nimeltä ennenaikainen syksyttäminen.

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Kellokepulointi

Armoton ajannäyttäjämme heijastettuna keittiössä


Puhelimen kello näyttää 4:08, kun silmät aukeavat ihmettelemään ympäröivää pimeyttä. Pimeydessä on sinällään ole mitään ihmeteltävää, mutta siinä on, mitä teen sen keskellä. Kummastelen outoa heräämisaikaa, kunnes muistan, että luurin älyautomatiikka on siirtänyt elämän itsestään talviaikaan. Nousen hetkeksi ylös kiroamaan saamatonta hallintoa, joka ei lopeta tätä jokavuotista kellojen venkslaamista. Kellojen siirto on saatanasta - siis suoraan saatanasta, ainakin meille uniongelmaisille.

Kellojen siirtoa perustellaan sillä, että sillä rakennetaan aamuun lisää valoa ja ruokitaan pimeän murjomaa käpyrauhasta. Totta tuokin niille kaikille, jotka enää menevät töihin aikaisin. Mutta toisaalta jos hiipii töihin läpitunkevassa pimeydessä ja viettää päivän keinovalossa palaten illalla kotiin saman mustan verhon läpi, niin liekö tuolla tunnilla kovinkaan suurta merkitystä.

Käsittääkseni alunperin kellopelleilyllä on haluttu auttaa ulkotyöläisiä ja heitä, jotka aloittavat työt luvattoman aikaisin (kuten minäkin nykyisin). Tuon ulkona työpäivänsä viettävien määrä on pienentynyt (vaikkapa maa- ja metsätyöt) ja heidänkin töiden aloitusaika on siirtynyt kuudesta johonkin toisaalle. Yhtä lailla on pienentynyt sen muunkin joukon määrä, joka työnsä aloittaa viideltä tai kuudelta (esim. entinen tehdastyö). Eli ketä tämä kellojen siirto sitten oikein palvelee?!

Kesä- vai talviaika?

Byrokratian rattaissa kysymys kellonaikojen vaihtelusta on pysähtynyt kysymykseen siitä, kumpi aika jäisi vallitsevaksi - kesä- vai talviaika? Asiasta järjestettiin monenlaisia nettikyselyitä - osa virallisia ja osa epävirallisia. Minusta suurin kysymys on lopulta se kaikken merkityksettömin.

Jos Luoja joskus suo, että tämä ajan veivaaminen loppuu, niin sillä ei ole yhtikäs mitään merkitystä, mikä aika jää voimaan. Kun elämä kuitenkin ajautuu vielä tuonkin menetyksen jälkeen oikeille raiteilleen, niin viiden vuoden jälkeen kukaan ei edes muista, että vuodessa on ollut kaksi eri aikajaksoa. Ihminen on todistetusti evoluutiossa menestynyt siksi, että se on pystynyt adaptoitumaan eri olosuhteisiin ja keksinyt keinot selvitä aina jääkaudesta ilmastokriisiin saakka. Ja ihan maalaisjärjellä veikkaan, että yhteen kellonaikaan tottuminen on adaptaatioprosesseista kevyimpiä.

Hyvin harvoin, jos koskaan, sanon tätä. Otetaanpa esimerkkiä itänaapuristamme. Venäjällä siirryttiin yhteen aikaan viisi vuotta sitten ja kas kummaa maa on edelleen pystyssä ja voi suhteellisen hyvin. Suurin ongelma Venäjän yksiaikaisessa systeemissä on muistaa, miten se suhtautuu meihin muihin, jotka kellojaan ru(n)kkaavat.

Venäjällä nopean siirron taustalla oli se, että ajatusta ei saatu viivytettyä siirtämällä päätösvastuuta toimenpidemaasta jonnekin Brysseliin. Venäjällä kellot pysähtyivät presidentin päätöksellä, eikä siitä lipsuttu sekuntiakaan.

Suomessa, kun päätöksentekijöitä vaivaa päätöksenteon uskalluksen puute, ikävät asiat lakaistaan pyörimään EU:n rattaisiin. Silloin syy tehottomuudelle voidaan sysätä "jollekin toiselle". Ja toisaalta, kun asiat riittävät pitkään jauhautuvat byrokratian rattaissa, ihmiset kyllästyvät ja unohtavat koko jutun. Mitenkähän niille muutamille kyseenalaisille euroedustajille saataisiin käymään sama....

Lähes postikorttimaisema Lappeen kirkon kellotornista


Mikä siinä ajan siirrossa mättää?

Vaikka tekstistä sitä ei ehkä huomaa, otan tämän kellojen siirron asteen verran henkilökohtaisesti. Se johtuu siitä, että unirytmini on herkkä kuin Tyynenmeren koralliriutta. Kellon siirto yhdessä yössä vaikuttaa minuun noin kaksi viikkoa - eikä millään tapaa positiivisesti.

Ensimmäiset päivät menevät sumussa ja perheeseen astuu taas kesken talviunien herätetty karhu. En jaksa juurikaan seurustella edes itseni kanssa, vaan murahtelen sohvannurkassa ja odottelen illan unta, joka ei edes tule, koska keho on eri mieltä kellon kanssa siitä, mitä hetkeä puolikuollut biologinen kello tikkaa. Käytänössä olen koko vuorokauden väsymystilassa ja valveilla ollessa odotan unta ja vice versa. Semiperseestä.

"Käy aikaisemmin nukkumaan!", sanovat viisaammat. No en käy, koska uneni on samanpituinen huolimatta siitä, mihin aikaan käyn nukkumaan. Eli jos käyn nukkumaan yhdeksältä, niin keho herää neljän maissa. Ja jokusen kerran maailmaa siihen aikaan tutkineena voin sanoa, että silloin ei tapahdu yhtään mitään. Käytännössä saatan istuskella sohvalla tunnin tai kaksi ja koetan kuluttaa aikaa ja löytää kadonnutta unta. Ja uskokaa tai älkää, niin se valvominen kostautuu päivällä.

Totta kai tuohon tottuu ja parin viikon jälkeen rytmi palautuu suht normaaliksi. Kuten edellä totesin - ihminen on nisäkäs, joka adaptoituu. Siis leuka rintaan ja kohti uusia kellonsiirtoja.

Itse en mielelläni härnää unirytmiäni valvomalla turhaan tai käymällä nukkumaan liian aikaisin. Yleensä olen tullut siihen lopputulokseen, että suhteessa saatuihin hyötyihin muutaman tunnin valvominen on harvoin sen väärti. (Ja jos joskus pohditte, miksi keski-ikäisiä nähdään baarissa niin harvoin, niin tässä oiva selitys - eipä ole wörttii)

Setäni ottama kuva Uimaharjun ensilumesta (kuvan ottaja Teuvo Jouhkimo)

Syysajatukset 

Ja sitten positiivisempiin asioihin. Huomasin ilokseni, että syksystä on ensi viikolla lusittu kaksi kolmasosaa. Pahin on takana ja enää on loppuliuku kohti talvea. Kiva työ, koulun tuomat kiireet ja elämän tasarytmisyys antavat elämälle todellakin positiivisen pohjavireen. Kun katson muutamaa vuotta taaksepäin, niin syksyt tuntuvat helpommilta vuosi vuodelta. Tuleekohan minusta vanhana syysihminen - tai, hyi olkoon, jopa jouluihminen. Pelkkä ajatuskin kauhistuttaa.

Tässä syksyssä on parasta värikkyys. Tuntuu, että ruska puhkesi todella nopeasti kukkaan, mutta se kukkiminen on kestänyt pidempään kuin tavallista. Puiden värit luovat maailmaan ihan toisenlaisen taustan ja päivästä toiseen jaksan ihmetellä muuttuvia keltaisen ja punaisen eri sävyjä. Harmittaa, etten ehtinyt tehdä kunnon ruskaretkeä suolle tänä syksynä, mutta onneksi väripaletti yltää myös taajaman kaduille.

Koulussa aletaan tarpoa loppusuoraa (toivottavasti). Tähän saakka näytöt ovat onnistuneet jopa omia odotuksia paremmin ja valinta kouluun menosta tuntuu vieläkin oikeammalta kuin alussa. Ala on herättänyt pohjattoman kiinnostuksen, halun oppia lisää ja päästä yhä pidemmälle. Fiilis on kuin seisoisi uuden tien alussa.

On yhtä aikaa pelottavaa ja kiinnostavaa kuulla, kuinka näytön arvioijat näkevät työni. Samalla on tietyllä tavalla mahtavaa haastaa itsensä näyttötilanteissa. Niissä saa todella venyä oman osaamisen rajoille ja tehdä mallisuorituksia. Ja pienikin löysäily näkyy palautteessa (nimimerkillä kokemusta kerännyt). Mitään helppoa näyttöjen tekeminen ei ole, mutta toisaalta, jos asiat osaa, niin ei mitään kohtuuttoman vaikeaakaan.

Ensi kuussa odottaa siis synttärit (tämä perheelle tiedoksi!) ja syksyn taipuminen talveen. Sen lisäksi töissä yksi projekti kääntyy loppusuoralleen ja sen jälkeen odottelen, mitä tapahtuu. Jännittää, pelottaa ja toisaalta taas ajattelen, että jokin suora sen kurvin jälkeen on jälleen avauduttava. Aika näyttää.

Voikaa hyvin ystävät!