Aikainen kevät droonin nappaa

 

Kuva luotu tekoälyn avulla

Mennään taas hieman rakas päiväkirja -osaston merkeissä. On paljon asioita, jotka pitää pistää muistiin, että ne pystyy jälkikäteen pitämään mielessä. Ja uskon, että monelta osin jopa eletään aikoja, jotka on syytä kirjata muistiin jonnekin, mistä ne jälkeenpäin löytää. Elämme jänniä aikoja Etelä-Karjalassa, mutta vielä enemmän maailmanpoliittisesti.

Kevät on hemmetin aikaisessa. En muista, milloin viimeksi olisi tähän aikaan ollut autossa kesärenkaat alla, takapiha haravoitu ja grillikin ehtinyt kuumeta useampaan kertaan ennen pääsiäistä. Suomalaisena sitä katselee taivaalle ja odottaa peloissaan takatalvea. Sen mahdollisuus ennen huhtikuun alkua on vielä todellinen. Mutta jospa kerrankin....

Leuto ja vähäluminen talvi saivat aikaan sen, että lumet hävisivät pihamaalta humahtamalla. Ei pitkiä sulamisaikoja tai jäisen maan auki sulattelua. Melkein viikonlopussa valkoinen vaihtui orastavaan vihreään. Tosin rynnäkköiskun tehnyt kevät toi mukanaan myös siitepölyarmeijan. Nyt eri puulajien pölytysaika menee päällekkäin ja allergikot saavat kärsiä. Olispa Zyrtec tämän blogin sponsori!

Ja Saipakin pelaa unelmakevättään. Jatkopeleihin lähdetään eturivistä paremmilta paikoilta kuin koskaan ennen. Menestyksen odotukset ovat Lappeenrannassa kasvaneet, mutta kelta-musta huuma ei laannu. Torille on pystytetty kansankatsomo jo senkin vuoksi, etteivät kaikki halukkaat katsojat mahdu turhan pieneksi käyneeseen halliin, vaikka niitä sulloisi sisään kuin Tokion metroon aamuruuhkassa. Täällä odotetaan kuumeisesti jo suurempaa katsojakapasiteettia. Toinen menestysvuosi ei voi olla sattumaa tai edes hyvää tuuria. Tämä on seurausta systemaattisesti hyvin tehdystä työstä. Välieräsarjan ensimmäinen Ässät-matsi venyi yli kahden tunnin mittaiseksi. Voin kuvitella, millaista betonia pelaajien jalat ovat tänään olleet.

Öljykriisi vaikeuttaa talouskasvua

Uutiset ovat taas kuin 80-luvulta. Sota riehuu Arabian niemimaalla, tosin osapuolet vaihtuvat. Persianlahden maat, tai no Iran, kiristää öljyruuvia, mikä näkyy täällä pohjolan perukoilla bensapumpulla saakka. Polttoaineiden litrahinta kipuaa viikko viikolta hurjempiin lukemiin. Kahden euron raja ei ole mitään bensiinissä ja dieselin hinta hipoo kahta ja puolta euroa. Ja syynä ainoastaan yhden suurvalta-maanikon henkilökohtainen ristiretki. 

Viimeksi samainen Hormuzinsalmi oli uhan alla Irakin ja Iranin välisessä sodassa 1980-luvun lopussa. Irak pyrki systemaattisesti hyökkäämään Iranin öljytuotantoa vastaan ja vastatoimena Iran uhkasi pistää koko salmen kiinni. Uhkaus ei varsinaisesti toteutunut ennen tätä päivää. Se kertoo jo jotain nyt päällä olevan kriisin syvyydestä. 

Raakaöljyn hinnalla on edelleen suurin yksittäinen vaikutus globaaliin talouteen. Hormuzinsalmen kautta kulkee arviolta noin 20% maailman raakaöljyn tuotannosta, joten sen hintavaikutus on suhteessa huomattava. Ja varsinaista vaikutusta suurempi on potentiaalinen vaikutus, pelkkä sodan uhka tai mahdollisuus tuotannon rajoituksiin heilauttavat markkinahintaa erittäin nopeasti.

Raakaöljyn hinnannousu siirtyy Suomessa extranopeasti myös loppukäyttäjän kukkaroon. Täällä pelkkä korvaan kuiskattu vihje öljykriisistä saa bensakauppiaat ruuvaamaan pyloniin kakkosella alkavat summat. Valitettavasti se vaikuttaa öljyperustaisessa taloudessa moneen asiaan. Maantielogistiikan kustannukset pomppaavat valtavalla prosentilla ja vaikutus valuu sentti kerrallaan esimerkiksi kaupan tuotteiden hintoihin. Välillä jo hiipunut hintojen nousu alkaa taas. 

Tilanteessa, jossa rahanliike on muutenkin hidasta, ei tarvittaisi enää erillisiä hidastetöyssyjä, mutta niitä tässä on väkisin luvassa. Rahankäyttö vähenee entisestään tietyillä aloilla. Kuluttajien kulutuskäyttäytyminen on tarveharkintaista. Eli ensimmäisenä ostetaan välttämättömät tuotteet (elintarvikkeet, asumiseen ja lämmitykseen liittyvät kulut), toisena tuotteet, joita ilmankin tullaan toimeen, mutta joiden tarve on päivittäistä (vaatteet, harrastuksiin liittyvät tuotteet jne.) ja kolmantena tuotteet, joiden hankkiminen ei ole millään tapaa välttämätöntä ja joita ei käytetä päivittäin (ns. hupikulutus). Käytännössä, jos bensatankki on tyhjä, eikä töihin pääse ilman autoa, on pakko ostaa bensaa ja jättää jotain muuta ostamatta. Voitte miettiä, miltä tuntuu tehdä töitä yrittäjänä, joka tuottaa palveluita ns. hupikulutuksen alueella.

Tie maailmansotaan alkaa pienin askelin

Tänään uutisoitiin, miten Ukrainan sota kirjaimellisesti leijailee Suomen maankamaralle. Yksi Ukrainan Venäjälle lähettämistä drooneista eksyi ja putosi Kouvolaan. Se on ensimmäinen konkreettinen sodanmerkki Suomessa. Tähän saakka vaikutukset ovat olleet pääasiassa poliittisia ja taloudellisia. 

Koko maailma tuntuu olevan nyt jonkinlaisen massiivisen järistyksen kourissa. Kriisit leimahtavat yhtä aikaa useammalla kolkalla ja suurvaltojen toimet saavat aikaan epävakautta yhtä aikaa Euroopassa, Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja jopa Grönlannissa saakka. Lisäksi sisäinen poliittinen ilmasto on muuttumassa epävakaaksi keskisen Euroopan vakaina pidetyissä maissa yhtä lailla kuin Yhdysvalloissakin.

Jos ette usko, niin seuratkaapa, millaisia videoita nyt postataan Instagramiin esim. Hollannista, Saksasta tai Iso-Britanniasta. Videot voivat usein olla tekoälyn tuottamia tai sitten vain sopivasti leikattuja. Suurin osa niistä on tehty puhtaasti propaganda-tarkoituksessa tai sanoma on kärjistetty siten, että klikkimäärä saadaan maksimoitua. Mutta silti sanoma sekä pyrkimus ovat erittäin selkeitä. Videot koettavat esittää, kuinka suuri on maahanmuuttajien ja viranomaisten vastakkainasettelu tai sitten videoiden sanoma on, että Euroopan vanhat, vakaat yhteiskunnat alkavat murentua sisältäpäin, kun niitä uhkaa massiivinen maahanmuutto. Erityisesti nostetaan esiin muslimimaista tai Afrikasta tulleet siirtolaiset. 

Erilaiset aseelliset kriisit itsessään ovat normaalia oirehdintaa, jota on nähty koko toisen maailmansodan jälkeinen aika. Tähän saakka konfliktit on saatu loppumaan nopeasti ja niiden leviäminen yhtä kriisipesäkettä laajemmalle on pystytty ehkäisemään. 

Ongelmana kriiseissä on tällä hetkellä se, että kaikki vakauttavat mekanismit epäonnistuvat työssään. YK:stä on tullut pelkkä rahaa imevä toimeton ja vallaton möhkäle, jolla ei ole minkäänlaista mandaattia Ukrainassa, Palestiinassa tai Iranissa. YK ei onnistunut lopettamaan Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, eikä myöskään Yhdysvaltojen iskua Iraniin. Sen kynnet eivät yksinkertaisesti riitä suurmaiden sodanaloituksiin. Aktiivisesti toimijasta on tullut pelkkä onneton sivustaseuraaja.

Toisaalta vika ei ole pelkästään YK:n. Mikään ennakolta laskettu skenaario ei pystynyt varautumaan siihen, että kaksi turvallisuusneuvoston pysyvää jäsentä muuttuvat täydellisiksi diktatuureiksi. Eikä mikään voinut valmistaa maailmaa tilanteeseen, jossa Yhdysvallat muuttuu maailman suurimmasta demokratiasta täydelliseksi monokratiaksi. Demokratian rapautuminen on ollut moninverroin nopeampaa kuin vastaliikkeiden keksiminen. On aika selkeää, että Trump pelasi demokratian läpi ja koko järjestelmän tekninen käyttöikä on tullut tiensä päähän. 

Toinen kansainvälinen vakauttava tekijä, puolustusliitto Nato alkaa myös natista liitoksistaan. Syyllinen on valitettavasti sama. Yhdysvaltojen kiinnostus Naton vetovastuuseen hiipuu samaa tahtia kuin muiden maiden into osallistua Trumpin mielipuolisiin sotaretkiin. Nato uhkaa Trumpin myötä muuttua puolustusjärjestöstä pelkäksi modernien saraseenien lipunkantajaksi. Valitettavasti Naton kaatuminen sisäisiin riitoihin on juuri se niitti, jotka Putin odottaa Venäjällä kuin kuuta nousevaa. Naton sateenvarjon poistuminen itä-Euroopan maiden yltä tarjoaisi Putinin Venäjälle valtatien laajentaa hyökkäyssotaa länteen. Voin kuvitella, että Puolassa ja Baltiassa nähdään painajaisia 1940-luvun uusinnasta.

Ei viikoissa, ei kuukausissa, vaan vuosissa

Jos historiaa luetaan - ja miksipä ei luettaisi - on nähtävillä, että pienten poliittisten, taloudellisten ja alueellisten kriisien laajeneminen sodaksi vie vuosia. Kumpikaan maailmansota ei käynnistynyt yhdestä tapahtumasta tai nopeasti. Kumpaankin suursotaan johtanut tie oli vuosien mittainen ja piti sisällään erilaisia pienempiä kriisejä, jotka lopulta yhdistyivät ja eskaloituivat massiiviseksi rintamasodaksi. 

Kun puhutaan maailmansodasta tai siihen verrattavasta aseellisesti kriisistä, on rintamasota vain sen viimeinen, vaikkakin tuhoisin, vaihe. Sodat alkavat ideologioiden, alueellisten, uskonnollisten tai poliittisten erimielisyyksien epäonnistuneesta käsittelystä. Ja samassa, kun kriisien syyt kärjistyvät, heikkenevät myös kriisien torjuntaan rakennetut mekanismit. Poliittisten tai muiden erimielisyyksien ratkaisuihin tarkoitetut turvarakenteet pettävät. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäiset valtiot koettivat estää tulevia sotia muodostamalla Kansainliiton. Kun Kansainliitto epäonnistui tehtävässään, koetettiin saada aikaan vielä suurempi vakauttava tekijä ja syntyi YK. Sen toiminta on perustunut jatkuvan neuvottelun periaatteeseen sekä siihen, että suurimpien maiden pitäminen suurimpina vaikuttajina turvallisuusneuvostossa edesauttaisi kansainvälistä rauhaa. 

Ja hyvin YK hoiti tehtäväänsä aina näihin päiviin saakka. Ei maailma ollut jälkimmäisen maailmansodan jälkeen yhtään vakaampi paikka kuin tänään. Taistelu demokratian ja kommunismin välillä sekä taistelu ideologista terrorismia vastaan piti koko maailman varpaillaan 1960- ja 1970-luvut. Kriisejä oli, niitä ratkaistiin ja ehkäistään - ja siinä onnistuttiin. Toisen maailmansodan jälkeinen aika lienee pisin rauhan aika Euroopan mantereella.

Nyt näyttää pahasti siltä, että myös YK on epäonnistunut tehtävässään ja globaalilla yhteisöllä on todella kiire uuden rauhaa ylläpitävän mekanismin luomiselle. Ilman maailman talouksia yhteen sitovaa elintä tai järjestöä, on vaarana täysi kaaos ja pahimmillaan kolmas maailmansota. 

Viisas varautuu ennakolta

Suomen suurimpia ongelmia lienevät tällä hetkellä talouskriisi sekä massiivinen työttömyys - sekä niistä johtuvat liitännäisvirrat (köyhyys, eriarvoisuus, hyvinvointivaltion kriisi jne.). Se ei kuitenkaan anna lupaa ummistaa silmiä uhkaavalta globaalilta kriisiltä. Valitettavasti meidän on varauduttava siihen, että idässä riehuva jättiläinen jatkaa valloitussotaansa ja jopa laajentaa sitä. Ja samalla meidän on valitettavasti varauduttava myös siihen, että Suomen ylle vastikään viritetty Nato-sateenvarjo alkaakin vuotamaan. Käymme pelkkää viivytystaistelua kahden huonon vaihtoehdon välillä. Hyökkääkö Putin länteen ennen kuin Trumpin valtakausi loppuu (jos loppuu).

Meidän sijaintimme Venäjän naapurissa ei tule muuttumaan. Venäjä on ja pysyy meidän naapurina. Silloin meidän suurin uhkamme on suoran hyökkäyksen lisäksi Itämeren sulku. Kriisitilanteessa meidät on suhteellisen helppo suluttaa tänne pohjolan perukoille niin, että ainoat huoltotiet tulevat Ruotsin ja Norjan kautta. Ehkä siis olisi syytä vieläkin enemmän kiinnittää huomiota omavaraisuuden kasvattamiseen.

Tähän liittyen on pakko olla huolissaan siitä, että kotimaista maataloutta ajetaan rahan takia puoliväkisin alas. Kotimaisen ruuantuotannon edellytykset ovat sellaiset, että vain hullu sitä yrittää harrastuksenaan. Nyt me saamme toki tuonnin kautta edullisia elintarvikkeita ja tuonnin laajuus on ennätyksellisen suurta. Mutta mitä tapahtuu, jos laivareitit laitetaan kiinni? Olisiko sittenkin syytä panostaa siihen, että meillä riittää tuottajia myös kriisin aikana?

Ja toki toinen huolestuttava aihe on sotamateriaalin oma tuotanto. Onko sitä riittävästi ja kattavasti? Toisen maailmansodan yksi suurimpia kriisejä oli materiaalipula. Lopussa eivät olleet vain miehet, vaan myös aseet ja ennen kaikkea ammukset. Uskoisin, että osaamista Suomella on riittävästi ja mahdollisuus jopa käyttää omia innovaatioita tuottamaan jotain uutta. Mutta käytetäänkö täyttä potentiaalia kriisinajan varalle? En usko. 

Kuinka todennäköistä on, että kriisi iskee myös Suomeen?

Maailmasta on tullut niin ennakoimaton, että minkään poliittisen valtavirran liikkeitä on mahdotonta ennustaa. Nykyiset valtiot ja valtioliitot ovat niin naimisissa keskenään, että minkään valtavirran tulevaisuutta on hankalaa tietää ennalta, koska kaikki vaikuttaa kaikkeen. Samoin on mahdotonta varautua kaikkiin mahdollisiin skenaarioihin. Ei kukaan voinut ennustaa, että Trump sekoaa totaalisesti, eikä kukaan voinut ennustaa, että Ukrainassa soditaan jo neljättä vuotta. 

Lähi-idän kriisi voi eskaloitua. Iran on käsittämättömän suuri valtio, jolla on kytköksiä joka puolella muslimimaita. Nyt alkaneen kriisin johdannaisena voi hyvin alkaa terrorismiaalto Euroopassa (jos Euroopan maat liittyvät Trumpin sotaretkeen). Tai jos terrorismiaalto alkaakin Pohjois-Amerikassa, mitä se tekee jo valmiiksi erittäin epävakaalle Yhdysvaltain sisäiselle taloudelle? Hyökätessään Iraniin Trump ei todellakaan tiennyt, mitä teki. Ja nyt voi taka-askeleiden ottaminen olla jo myöhäistä.

Lähi-idän kriisi voi koitua myös Naton kohtaloksi. Jos muut Nato-maat eivät lämpene Trumpin sotaretkelle, saattaa koko järjestö purkautua sisältäpäin. Mitä sen jälkeen tekee Venäjä? Tai jos Nato häviää suojaamasta itä-Eurooppaa, miten järjestämme keskinäisen rautaesiripun Venäjää vastaan? 

Mauno Koiviston sanoja hieman muunnellen voisi todeta "Jos emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan, varaudutaan niin, että yksinkin pärjätään."

Betonimyllyn kautta rumpukuivaukseen

 

Charlie Chaplin publicity still from Modern Times (1936). Kuva on public domain -materiaalia Yhdysvalloissa. Lähde: Wikimedia Commons.

Melkein kolmekymmentä vuotta töitä tehneenä kuvittelee usein, että on kaiken nähnyt ja kokenut. Harvoin tulee enää jaksoja, joissa itseään vetää "punaiselle". Nyt on kuitenkin takana parin viikon jakso, jossa olo on kuin olisi vedetty ensin reilu kierros betonimyllyssä ja sen jälkeen päälle vielä rumpukuivaus. Huonoa sattumaa, heikkoa työnsuunnittelua sekä ennen kaikkea sitä, että haluaa tehdä edelleen kaikkensa ja hylätä keski-iän kyynisyyden ja periksi antamisen.

Kyseessä oli uuden projektin aloitus, joka sisälsi valtavan määrän uutta oppimista sekä aiemman prosessin sovittamista. Aloitus sattui vähän huonoon saumaan muiden töiden osalta, joten jouduin pomppimaan parin paikan väliä melkoisen lyhyillä palautuksilla. Tuntimäärä kasvoi melko kaoottiseksi ja työn sitovuus meni tasolle, jossa se ei normaalisti ole. Eli käytännössä olin töissä koko ajan - välillä jopa kahdessa työssä päällekkäin. 

Kello on aamulla noin kuusi. Mieli käy edelleen kierroksilla ja miettii, onko kaikki tehty ja mitä olisi voinut tehdä paremmin. On tyytyväinen siihen, että hommat on tehty ja vielä tässäkin iässä pystyy venymään aiempaa takarajaa taemmas. Mutta - se suurin oivallus - tätä ei tehdä koskaan yksin. 

Työelämä tuottaa monille enemmän pettymyksiä kuin hyviä ahaa-elämyksiä. Kuluneet pari viikkoa taas olivat enemmän tuota positiivista. Töissä on hyvä porukka, joka tekee töitä sen eteen, että hommat saadaan sujumaan. Löytyy apua, tukea, yhteistä sparraamista - ja myös kykyä iloita onnistumisista. Minut pelastivat tuosta urakasta muut. Ja työn huono suunnittelukin oli enemmän puutteita omassa tekemisessä - tai oikeastaan huonoa sattumaa.

Työn määrä ei tapa, huono suunnittelu tappaa

Yrittäjänä taiteilee oman leipänsä sekä toimeksiantajien leivän välissä. Totta kai koetan maksimoida omat tuloni, mutta tuloni ovat riippuvaisia siitä, että myös toimeksiantajat ja asiakkaat elävät. Monesti se johtaa siihen, että omaa vapaa-aikaa ja jaksamista vyörytetään muiden eteen. Ja kun tähän keitokseen lisätään vielä kaksi eri liiketoimintahaaraa, joista molemmista tulisi pystyä pitämään huolta, ei aika yksinkertaisesti riitä. Parin viikon jakson sitä vielä sietää, mutta jatkuvalla syötöllä tuollainen olisi kohtalokasta.

Minua ei koskaan stressaa työn määrä. Edustan saappaat jalassa sukupolvea, jonka kone käy niin pitkään kuin sen käsketään käymään. Työaika ei löydy oikeastaan koskaan kellosta, vaan työt loppuvat silloin, kun ne on tehty. Väitän, että tämä on leimallista meille lama-ajan lapsille - ja myös päättyy meihin. Eikä tämä ole moite, vaan tavallaan arvostus sille, että nuoremmat osaavat tyytyä vähempään ja osaavat antaa enemmän arvoa omalle ajalle ja vapaudelle.

Vuosien suurin opetus on, että työn määrä ei meitä tapa. Meidät tappaa huono johtaminen, työn kehno organisointi sekä suunnittelemattomuus. Noiden lisäksi jokainen työtä tekevä kaipaa tukea, apua sekä henkisesti toimivan yhteisön. Ilman niitä me emme selviä. Pitkä työhistoria on näyttänyt kaikenlaista johtamista. Tätä johtamista kun on kahdenlaista - sitä hyvää ja sitä on huonoa.

Koetan olla täällä hehkuttamatta (muita kuin ihanaa itseäni ja maailman mainiointa perhettäni), mutta nyt sorrun. Teen tällä hetkellä (tai olen tehnyt jos muutamia vuosia) töitä organisaatiossa, joka itsessään pakottaa yrittämään parhaansa ja venymään. Työtä johdetaan oikealla otteella, menestymiseen annetaan työkalut sekä sopivasti ilmaa siipien alle. Organisaatio nojaa itseoppimiselle, omavastuulle sekä sille, että ketään ei jätetä yksin. Kiire on varmasti kaikilla ja tekemistä riittää viikon jokaiselle päivälle, mutta tekemisessä on flow, joka sietää epävarmuutta ja suurta työmäärää. Nämä ovat harvinaisuuksia työelämän arjessa tänään.

Ja hyvä leviää läpi organisaatiotasojen. Indikaattori toimivuudesta on hymy tekijöiden kasvoilla sekä ystävällinen tervehdys aamulla. Vaikka työ ei saa koskaan olla koko elämä (eipä!), olisi suotavaa, että töihin on kiva tulla ja päivänsä myös töissä viettää. Tätä positiivisuutta näin vielä perjantaina iltapäivällä, kun omien tyyppien kanssa hallilla juttelin. Raskas viikko, mutta kotiin kaikki lähtivät hymyssäsuin.

Vielä tätäkin kautta kiitos kuluneen parin viikon uurastajille - teidän kanssa oli kiva tehdä töitä, vaikka urakkaa olikin. Olette kyllä timanttia koko sakki! :)

Nyt vedetään viikonloppu henkeä ja ensi viikolla tehdään paikkauksia. Parin viikon ajan piti omaa kalenteria järjestellä vähän uuteen uskoon ja se vaatii parin viikon jälkihoitoa. Tästä kuitenkin selvitään, jos nyt lauantai-aamuna kaikki tekijät ovat turvallisesti kotona, työt on aika lailla tehty ja uusi viikko odottaa.

Kirjan editointi jatkuu

Kirjan toinen editointiversio kilahti sähköpostiin viime viikolla. Nyt aletaan työstää pienempiä yksityiskohtia ja korjataan kieltä lähemmäs oikeaa. Olen kirjoittanut kirjan ns. puhekielellä, joten kaikkia rosoja siitä ei korjata, vaan henkilöiden puhe kuulostaa sivuilla siltä, miltä meidän normaalien ihmisten puhe kuulostaa. Kyseessä on puhdas tyylivalinta sen puolesta, että kirjan sivuilla puhuvat hahmot, eikä kirjailija. 

Sipistely on helpompaa ja myös nopeampaa kuin ykkös-editointi. Nyt tekemistä on vähemmän ja uutta ei enää luoda samalla tavalla. Jos edellisellä kierroksella tehtiin vielä peruskorjausta ja rakennettiin lisää, niin nyt tehdään korkeintaan paikkamaalausta. Mitään kevyttä ei tämäkään tekeminen ole - vaatii silmiltä ja keskittymiseltä valtavasti, että löydät pilkut oikeille paikoilleen, korjaat väärinkirjoitetut sanat ja sen lisäksi vielä koetat keskittyä sisältöön ja kaivaa sieltä aikamuoto- sekä muotovirheitä. 

Mutta silti loppusuora häämöttää. Enää vajaa kuukausi, niin rakenne lyödään lopullisesti kiinni ja edessä on enää tarinan pakkaaminen kansien sisään. Jännittää aivan pirusti edelleen. Nyt on pakko uskoa, että kirja todellakin syntyy ja tarina näkee päivänvalon.

Vaikka jännittää, ei hävetä. Uskon vahvasti omaan tarinaani sekä kykyyn luoda sen luettavaksi. Olo on kuin ei malttaisi odottaa muiden pääsevän kirjan kimppuun. Olen positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka paljon kirja on herättänyt kiinnostusta ja lukijoita on oven taakse ilmoittautunut pitkä jono. Pitäisikö sittenkin jakaa julkkareissa ämpäreitä?

Ekassa editoinnissa tehdyt muutokset olivat vieneet lopputulosta selkeästi parempaan suuntaan. Alkuperäisessä versiossa olleet puutteet löysivät lääkkeet ja pitkä linja on nopeampi ja selkeämpi kuin alkuperäinen. Opetus kaikille oman elämänsä saarikoskille ja runebergeille - älkää kuvitelko olevanne niin hyviä, että saatte kirjan kasaan ilman ulkopuolista apua. Se ei yksinkertaisesti onnistu. Minun kustannustoimittajani auttoi näkemään alkuperäisen version puutteet ja myös antoi vinkkejä, miten ne korjataan. Sen lisäksi opin lukemaan omaa teostani myös lukijan näkökulmasta. Eli seuraavan kirjan tekeminen pitäisi mennä paremmin jo alusta saakka. 

Miksi tehdä asioita vaikeaksi, kun on olemassa helpompi tie?

Kevät on nopea ja lumen kausi väistyy lähes huomaamatta. Takapihalla pilkottaa vihreää, josta alkaa kohta nousta uutta elämää. Kevät on saapunut niin nopeasti, ettei sen odottamiseen ehtinyt kyllästyä. Nyt jokainen päivä on aiempaa valoisampi ja elävämpi. Linnut laulavat, lämpö hellii luita ja vaatetus kevenee. Ensi viikon jälkeen on toppavaatteiden pesuviikko ja sitten saapuu ehkä odotetuin pääsiäinen koskaan. Kevään työurakat ovat olleet mallia kaaos, joten parin päivän stand by -tila tulee tarpeeseen.

Henkisesti olen päättänyt pitää myös tulevana kesänä joka toisen perjantain vapaana. Viime kesänä ne vapaat loivat esikoisromaanin kässärin ja tänä vuonna, jos Luoja suo, syntyy toisen kirjan käsikirjoitus johonkin malliin. Sen lisäksi on aikaa jyvitettävä myös esikoisen markkinointiin ja mainostamiseen. Tällä tasolla ei kirjoiteta rahasta, vaan rahalla. Jotta minulla olisi edes teoreettinen mahdollisuus saada esikoisesta omani takaisin, joutuu sen eteen tekemään paljon töitä. Ja se kuuluu asiaan. Onneksi olen yrittäjä, joka ymmärtää, ettei raha tule seinästä, eikä sähkö töpselistä. 

Elämässä pitäisi aina muistaa, että nopeat ratkaisut vähentävät kärsimystä. Seuraa tarina autosta, sekä sen aiheuttamasta kroonisesta vitutuksesta....

Vaihdoin puolitoista vuotta sitten vanhan luotto-Fiestani Miniin. Rakastuin Minin muotoihin, persoonallisuuteen sekä erilaisuuteen. Rakastuin sokeasti niin kuin viidenkympin villityksen kourissa oleva mies vain voi. Valitettavasti tuo rakastuminen johti melkoisiin ongelmiin, sillä autoja ei pidä koskaan - siis ei koskaan - ostaa tunteella, vaan järjellä. Nytkin jos olisin kuunnellut varoituksia, olisin säästänyt sievoisen summan rahaa sekä valmiiksi repeytyneen sieluni rippeitä.

Mini oli virheostos alusta saakka, mutta usko ei perkele antanut periksi. Ja vika ei siis ollut pelkästään merkissä, vaan yksilössä. Mini on edelleen yksi parhaita autoja ajaa ja siinä on sitä luonnetta ja ulkonäköä monien muiden edestä. Tavallaan nautin ajamisesta mielettömästi. Mutta mekaanisesti auto on kaaos! Sitä ei ole tarkoitustakaan saada kestämään ja moottori on suoraan saatanasta. Kärsiköön kyseisen moottorin suunnittelija kroonisista peräpukamista sekä nivussilsasta loppuikänsä!

No anyway, koetin taistella vitutusta ja elämäni suurinta autopettymystä vastaan vuoden. Oikeasti autosta olisi pitänyt luopua viikossa. Mutta periksi antaminen on vaikeampaa kuin moni uskoisi. Lopulta kuitenkin myös minulla meni niin sanotusti kuppi nurin ja Mini sai yt-neuvottelujen päätteeksi etsiä uuden kodin. Toivottavasti siellä sitä rakastetaan minua enemmän.

Olemme jo pitkään miettineet, että laskennallisesti meidän nykyisessä perhetilanteessa meidän pitäisi pärjätä ilman kahta autoa, joten nyt oli sopiva sauma testata asiaa (autojahan tunnetusti saa kaupasta, jos sellaista sattuu tarvitsemaan).

Minin aiheuttama krooninen vitutus vaihtui sähköpyörään. Ja mikä ilo onkaan ollut tällä viikolla helistää Helkamalla töihin. Sähköpyöräily on niin keski-ikäistä kuin olla ja voi - ja minä nautin siitä, täysillä! Ihmettelen, miksi annoin kiukuttelevan auton viedä itseni hulluuden rajamaille, kun olisin voinut siirtyä e-pyöräilyn maailmaan jo paljon aikaisemmin.

Olkoon Mini-episodi merkki siitä, että mies ei viisikymppisenäkään ole liian vanha oppimaan uutta, itsestään ja autoista!

Ihanaa kevättä ja valoisia aamuja kaikille (paitsi sille Minin moottorin suunnittelijalle)!

Keski-ikä on pop - vihdoinkin!

 

Olen kirjoittanut blogia sen alusta saakka puhtaasta rakkaudesta keski-ikään, keski-ikäisyyteen ja keski-ikäiseen elämäntapaan. Olen luultavasti syntynyt myöhäisnuorena ja saavuttanut jonkinlaisen esi-aikuisuuden turhankin ajoissa. Olin huono teini, melko paska varhaisnuori ja todella onneton varhaiskeski-ikäinen. Elämänhallinnan puute, heikko kotikasvatus sekä kyvyttömyys talsia niissä saappaissa, mitkä ikäkauteen sopivat, johtivat tiettyihin ylilyönteihin, epäonnistuneisiin valintoihin sekä joutavanpäiväiseen ajelehtimiseen elämän merillä. Tämä aina siihen saakka, kunnes saavutin seesteisen keski-ikäisyyden sataman - ja tunsin vihdoin tulleeni kotiin.

En ole koskaan peitellyt sitä, että olen alkanut elää vasta nelikymppisenä. Piti elää, kuolla ja haudata nuoruus ennen kuin pääsin mukaan elämän rattaille enemmän kuskinpaikalta kuin pelkkänä matkustajana. Tuli vihdoin rohkeutta tehdä valinnat omista lähtökohdista ja vailla minkäänlaista miellyttämisen halua. Luovuin nuoruutta kahlinneesta häpeästä sekä rajoittuneesta maailmankuvasta ja uskalsin lopultakin olla oma itseni. Tiedän, että toiset tekevät nämä samat oivallukset ja kasvukokemukset parikymppisenä ja loputkin kolmenkympin kriisiaallokossa. Sitten on meitä, jotka heräävät elämään todella aikuisena. 

Elän elämäni kultaisia vuosia. Jokainen vuosi on edellistään parempi, koska uskallan olla itseni suhteen aloitteellinen ja armollinen. Teen aktiivisia valintoja, enkä pelkästään ihmettele matkustajan paikalta, mihin hittoon tässä ollaan menossa. Matkustajanakin elämässä pärjää, mutta kuskina pääsee sinne, minne haluaa. Elämää ei eletä muita varten, vaan omia unelmia.

Osaan antaa itselleni anteeksi sen, etten osaa kaikkea ja teen virheitä. Ymmärrän inhimillistä heikkoutta ja kyvyttömyyttä olla täydellinen. Tutuksi on valitettavasti tullut sekin, että kaikkeen ei pysty, vaikka haluaisi. Hesarin fontti muuttuu vuosi vuodelta pienemmäksi ja lukeminen muuttuu mukavuustekijästä pieneksi haasteeksi. Elämän ei ole tarkoitus olla täyden kympin suoritus, vaan yksi pitkä oppimiskokemus. Iän kautta ankaruus itseä kohtaan lievenee ja osaan katsoa peilikuvaani ymmärtävästi ja anteeksiantavasti. Siihen on tultu pitkä matka nuoruudesta. 

Miksi keski-ikä on pop?

Viimeistään viidenkympin myötäaallokossa elämä saavuttaa kultaisen leikkauspisteen. Järki, terveys ja raha-asiat ovat sopivassa balanssissa. Olemme (toivottavasti) kasvaneet ja elämä on opettanut meille tarvittavat taidot olla ihminen. Ne, jotka ovat halunneet vanhemmiksi, ovat sen tehneet ja loput ovat varmasti kypsyneet toisenlaisiin valintoihinsa. Huolimatta siitä, ovatko ne itsevalittuja tai valitsemattomia. Vanhemmuus antaa meihin aikuisiin sopivaa kypsyyttä. Se kasvattaa meitä enemmän kuin me koskaan pystymme kasvattamaan lapsia. Vanhemmuus on ehdotonta rakkautta, jota ei saa mistään parisuhteesta. Vanhemmuus on rakkautta, jota ei sammuteta edes käräjäoikeuden päätöksellä. Se on ja pysyy. Ja koska sitä ei pääse pakoon, on sen säännöt pakko opetella kädestä pitäen. 

Viidessäkympissä on kremppaa. Sitä on eksponentiaalisesti kasvavana joka päivä neljänkympin jälkeen. Eilen illalla istuin keittiönpöydän ääressä iltateen ääressä ja kuuntelin kroppaani. Hieman turhan paksun viikon jälkeen joka vitun solua, niveltä ja jännettä ja lihasta särki. Kantapäästä päälakeen saakka jokainen paikka on kipeä, mutta silti nauratti. Kipujen kanssa oppii elämään ja ainakin minä tiedän, että särky tulee työstä, josta olen ylpeä ja jonka kautta jaan hyvää eteenpäin. Väsymys on tekemisen väärti ja omien valintojen seurauksia. 

Kymmenen vuoden päästä en enää kirjoita näin. Luultavasti oman kehon alasajo alkaa näistä vuosista ja jatkuu yhä jyrkkenevänä alamäkenä eteenpäin. Vielä en ole vaiheessa, jossa oma terveys rajoittaa tekemistä. Mitä vanhemmaksi tulen sitä rajatumpaa elämä tulee olemaan. Kymmenen vuoden päästä en pysty tekemään samoja asioita, joita teen tänä päivänä. Ja mikä pahinta - en pysty tekemään kaikkia niitä asioita, joita haluaisin. Ihmisen elämän valitettava fakta on, että koneeseen tulee iän myötä rajoitteita, vaikka kuinka manifestoisimme muuta. Siksi nautin siitä, että nyt pystyn ja jaksan. 

Raha-asiat ovat monilla tässä elämässä ainakin hallinnassa, jos nyt eivät täysin hoidettuja. Velkaa on siedettävä määrä ja sen kanssa pystyy elämään. Yllättäviä menoja tulee ja menee, niistäkin selvitään ilman mahdotonta jumppaa. Hupikulutus on aisoissa, kun oppii ymmärtämään, ettei enempää voi kuluttaa kuin tienaa. Nuorena se ei mennyt ihan noin. Silloin pystyi rahat pistämään kiertoon, vaikka huomisesta ei tietoa ollutkaan. Tyhjä tili ei ollut katastrofi, vaan normi. Elämässä keploteltiin eteenpäin aina jollain tavalla. 

Raha-asioiden suhteen olen ollut melko keski-ikäinen aina. Kun opiskeluaikana rahat loppuivat, menin töihin. Velkaa on aina ollut suhteessa lainanhoitokykyyn järkevästi ja hankinnatkin ovat olleet omalla mittapuulla maltillisia. Voisin varmaan ajaa kaksi kertaa kalliimmalla autolla, mutta en halua. Se velan määrä kävisi muutenkin huonoihin yöuniin turhan paljon. Suomalais-keski-ikäisesti asun omakotitalossa, johon on sijoitettu pääosa omasta varallisuudesta.

Vanhemmiten suhde rahaan muuttuu. Sitä on oltava jonkin verran taskunpohjalla, mutta sitä ei heitetä enää samalla tavalla huolettomasti takakäteen. Hankinnat ovat aina harkitumpia ja pohditumpia. Nytkin pohdin jopa yhden 40€ hintaisen kirjan ostamista kolmatta päivää. Kulutusvalinnat ovat myös tiedostetumpia ja perusteltuja. Huonosta kahvista ei makseta ylihintaa, eikä vaatteita osteta enää kertakäyttöä varten. Puvut ovat villaa ja kengät nahkaa.

Keski-ikäisissä piilee paras kuluttajaryhmä

Ihmettelen ja olen pitkään ihmetellyt, miten huonosti meitä keski-ikäisiä huomioidaan kuluttajamarkkinoinnissa. Hypermainonta suunnataan nuorille, jotka varmaan kuluttavat, mutta joiden varallisuus on rajatumpaa. Se johtaa valitettavan usein velkakulutukseen. Kun maailman mageimman puhelimen mainos osuu kohteeseen, on seurauksena taas yksi kulutusluotto, joka naulaa taloudellista arkkua kiinni. Nuoret ostavat enemmän ostamisen halusta kuin tarpeesta. 

Keski-ikäiset ovat toki haastava kohderyhmä markkinoille. Niille pitää asiat selittää järjen kautta ja perustella muullakin kuin klassisella kodinkonekauppiaan "mulla on näitä kotona kolme" . Uusi puhelin ei ole dopamiinihankinta, vaan tietoinen tarveharkintainen päätös, johon rahojen tulee olla takataskussa. Mutta tadaa - meillä sitä rahaa yleensä siellä takataskussa on! Markkinoinnin ja myynnin kannalta ongelma ehkä onkin se, että olemme ei-amerikkalaisin kuluttajaryhmä. Leikimme paljon omalla rahalla, emmekä tee velkaa, joka pyörittää pankkimaailmaa. Suuren talousguru Björn Wahlroosin totuuden mukaan suurin osa pankin asiakkaista ei tuo kuin kuraa lattialle. Ei heistä olla kiinnostuneita. 

Valitettavasti me myös vaadimme usein laatua, jos suostumme rahaa sijoittamaan. Emme osta juurikaan temu-roskaa tai käytä rahaa kertakäyttövaatteisiin. Jos ostamme housut, niitä käytetään vuosia, ei päiviä. Kengät eivät vaihdu muodin, vaan kunnon mukaan. Kulutus-syklimme on luultavasti markkinoille turhan hidas ja vähätempoinen. Sellainen ei mainostoimiston nuorta creaajaa paljon kinostele.

Mutta me kulutamme. Joka päivä käytämme rahaa johonkin ja tuolle rahalle luulisi ottajia olevan. Ei ole mikään ihme, että suurimmat taloudelliset veturit Suomessa ovat Stockmannin sijaan Tokmanni ja Puuilo. Kotimaiset halpamyymälät ovat sopivan keski-ikäinen ja keskiluokkainen genre, josta löytyy jokaiselle jotakin. Ja samaa on myös vihreän kortin mafia. Prismahulluus ja bonusten maaninen kerääminen sopivat täydellisesti pihiin ja tarveharkintaiseen keski-ikäiseen kuluttamiseen. Ja katsokaapa noiden kaikkien menestystä - sinne se keski-ikäisten kulutukseen haaskaama raha menee, tuulipukuihin j ja tarjouskahviin.

Me keski-ikäiset olemme Skoda, Prisma ja Luhta. Takana ovat Porsche, Stockmann ja Paul&Shark. Mutta emme sentään vielä ole Qashqai, ET-lehti ja Tena. Toki sinne päin menossa....

Valoa tunnelin päässä

Ilokseni olen huomannut, että keski-ikäisyyden trendikkyyden ovat huomanneet muutkin. Euroviisuihin ei äänestetä nuorimpia tähtösiä tai keskenkasvuisia orhia. Sinne ratsastavat liekinheitin kourassa Idolsissa melkein 20 vuotta sitten ollut Pete Parkkonen ja meidän lama-ajan lasten märkä päiväuni Linda Lampenius. Nuorempiakin oli tarjolla, mutta ikä ei riittänyt.

Elokuvia tehdään Kaija Koosta ja Dingosta, jotka ovat ehkä uransa korkeimmat huiput nähneet jo jokin aika sitten, mutta joiden musiikki soi - aivan - ikäisteni ihmisten autojen cd-soittimissa. Nuoruuden ja tuoreuden sijaan aletaan fanittaa kypsyyttä ja elämänkokemusta. 

Näiden lisäksi huomaan koko ajan enemmän artikkeleita, jotka on suunnattu enemmän ikäisilleni. Päivän puheenaiheita ovat vanhempien ikääntyminen, huoltovaje sekä eläkejärjestelmän romuttuminen. Puhutaan aiheista, jotka tulevat meille ajankohtaisiksi, vaikka emme niin haluaisi. Minun sukupolveni (termi, jota kustannustoimittaja kielsi käyttämästä kirjassa) tulee kohtaamaan ongelmia, jotka olivat edellisille tuntemattomia ja jotka seuraaville ovat jo ratkaistu. Joudumme keksimään ratkaisuja sekä omaan että vanhempiemme elämää koskeviin haasteisiin. Näihin ongelmiin ei valmiita ratkaisuja ole olemassa, koska koko ongelmia ei ennen tunnettu. 

Paras aika elämässä

En haluaisi olla nuori, mutta enpä juuri haikaile vanhuudenkaan perään. Olen itselleni sopivassa vaiheessa elämää, josta osaan oletettavasti jopa nauttia asian vaatimalla vakavuudella. Oma elämänhallintani on paljon omissa käsissä. Pystyn valitsemaan melko vapaasti, kuinka paljon teen töitä (liikaa) ja kuinka aikani kulutan (vaimoni antamissa rajoissa). Voin harrastaa asioita, joista nautin (sikäli kun rahat riittää) ja antaa huomiota ja rakkautta kaikkein tärkeimmille (jos he sitä huolivat). 

Tällaisen suomalaisen keski-ikäisen ja hyvin keskiluokkaisen miehen asiat ovat tällä hetkellä melko lailla optimaalisessa asennossa.

Jaahas - taidankin tästä lähteä siis Prismaan lauantaiostoksille :)