Hormuzista Hungaryyn

 

Rakas päiväkirjani. Maailmalla kuohuu niin lujaa, että on mahdotonta olla laittamatta asioita talteen tänne julkiseen muistivarastooni. Näitä juttuja tullaan muistelemaan tulevaisuudessa ja olen aika varma, että koko maailma elää tavallista suuremman muutoksen edessä. Jokaisella pallon nurkalla tehdään aktiivisesti toimia, jotka valmistautuvat seuraavaan vaiheeseen, jonka sisältöä ei kukaan vielä voi tietää. Käytännössä on siis valmistauduttava kaikkeen. 

Maailman myllerrykset tuntee omassa lompakossaan, kun tankkaa autoa. Sen tuntee myös seuratessaan kotimaan politiikan ensimmäisiä vaalitenttejä. Vuosiin ei eduskuntavaaleja edeltävissä keskusteluissa ole puhuttu maanpuolustuksesta ja puolustusbudjetista samoilla äänenpainoilla kuin nyt. Parhaimmillaan sotaretoriikka ja valmiuspuheet pitävät oikeistoa jollain tavalla vallan kahvassa kiinni, vaikka yleinen ilmapiiri kääntyy kiistatta tiukasti vasempaan. 

Hormuz ja lähi-idän kriisi

Käsi ylös, joka ei arvannut, että Trumpin sotaretki Iraniin menisi vituiksi. Se meni niin pieleen, että siitä alkaa olla vaikeaa perääntyä kunniallisesti ilman apua. Jos Donnie-setä kuvitteli hetkeäkään, että Iranin sotaan syntynyt valtakoneista perääntyisi muutaman lentotukialuksen tai merijalkaväen ilmestyessä horisonttiin, on syytä tuijottaa hetki peiliin ja kysyä, miksi taas kerran. Iran on sisä- ja ulkopolitiikaltaan hieman eri tason toimija kuin Venezuela tai Grönlanti, joita DT on aiemmin hätyytellyt. Iranissa ei tule pelkästään vastarintaa, vaan siellä voi pahimmillaan tulla nenä kipeeksi. 

Hormuzin salmen sulku vaikuttaa raakaöljyn hintaan hilaten sen Burj Khalifan korkeuksiin. Sen tuntee täällä Pohjolan perukoilla saakka. Polttonesteiden hinnannousu syöksee kotimaisen talouden entistä suurempaan kurimukseen. Maassa, jonka etäisyydet ovat näin mahdottomat, poltetaan Dieseliä ilmaan pelkkien ruokakuljetusten vuoksi melkoinen kuutiomäärä päivässä. Pahoin pelkään, että tulevina viikkoina tullaan näkemään konkurssijonon jatkona rakennusliikkeiden lisäksi myös kuljetusliikkeitä. Jos bensa ei olisi verotuksen ainoita jäljellä olevia lypsylehmiä, voisi valtion olettaa auttavan jollain tapaa, kuten muissa EU-maissa. 

Raakaöljyn hintojen nousu jakaa maailman kahtia. Tuottajat rikastuvat, mutta kuluttajat köyhtyvät. Toisin sanottuna norjalaisia kriisi naurattaa, kun meillä Suomessa suorastaan itketään (eikä pelkästään Saipan eilistä tappiota Kouvolassa). Mutta onko todellakin pelkkää sattumaa, että öljynhintaa korottaa tarkoitushakuisesti Yhdysvallat, joka "sattuu" olemaan maailman kolmanneksi suurin öljyntuottajamaa (lähde: Wikipedia). 

Kun maailman suurin kulutusmarkkina rypee alamaissa ja rahaa on saatava lisää sisään, olisi liiankin täydellinen keino luoda kriisi, jolla oman vientituotteen hintaa nostetaan keinotekoisesti jopa hieman pakolla ylöspäin. Jokainen raakaöljybarreli valuu suurempana dollaritukkuna Yhdysvaltain taskuun. Tämä on kärjistetysti sama kuin se, että suomalaiset levittäisivät lentokoneista mäntypistiäisiä naapurimaiden metsiin. Puun hinta nousee, kun tuotantokanavat vähenevät. Olisiko suurikaan ihme, jos Iranin kriisissä Donaldilla on pelkästään oma peltilehmä ojassa?

Lähi-itä on ja tulee olemaan ikuinen kriisipesäke. On pelkästään toivottavaa, ettei sinne tule lopullista ratkaisua, sillä se tarkoittaisi, että kartalta häviää kokonaan yksi tai useampi maa. Siellä on juomavedessä tai maaperässä oltava jotain todella katkeraa, sillä maankolkka synnyttää maailmaan niin kiihkeitä johtajia, että Pohjois-Korean Kimitkin katsovat heitä ihaillen. Nyt Israelin pääministeri Netanjahu on löytänyt rinnalleen sellaisen katalyytin, että taistelu Israelin vapauttamisesta kaikista naapurimaista alkaa saada maanisia piirteitä. Aiemmat Yhdysvaltain presidentit ovat toimineet ennemminkin rauhanlähettiläinä kuin hulluuden katalyyttinä. No asiat näköjään todellakin muuttuvat hetkessä!

Viszlát, Orbán diktátor

Läpi Euroopan huokaistiin helpotuksesta, kun maaperään kolahti kaksi kertaa. Ensin sinne kaatui Venäjän diktaattori Putinin vahvin puinen tukijalka ja toinen kolahdus kuului, kun koko EU:n kengästä tippui suuri kivi. Kiitos Unkari, että opetatte meille muillekin Euroopan maille, miten demokratia voi taistella tyranniaa vastaan omin keinoin. Huolimatta diktatuuria muistuttavasta valtakoneistosta ja manipuloidusta vaalijärjestelmästä, sai Unkaria 16 vuotta panttivankina pitänyt Viktor Orban lähteä. Sen mahdollisti se ainoa demokraattinen vallankäytön väline - äänestysaktiivisuus ja hiljainen vastarinta. 

Unkari alkoi olla Euroopan Unionille se hankala serkku, josta olisi kiva päästä eroon, mutta keinoja ei ole, kun ollaan kuitenkin vähän sukua. Orban oli EU:n sisällä suurin Putinin tukija ja Venäjän puolustaja ja hänen vaikutuskeinonsa oli toimia käsijarruna Venäjän vastaisissa painostustoimissa ja hidastaa pakotteiden läpimenoa EU:n valtakoneistossa (tai Ukrainan apupakettien aikaansaamista). Ja kieltämättä yksittäinen orpana sai aikaan valtavasti vahinkoa maan kokoon verrattuna. 

Vaalit voittaneella Tisza-puolueella on nyt tiukka näytön paikka. Vaalit avasivat selkeästi vanhoja kommunismin aikaisia haavoja, joita nyt on pystyttävä paikkaamaan valtakauden alusta saakka. On selvää, että Orbanin taistelu ei loppunut näihin vaaleihin. Hän tulee varmasti takaisin valtataisteluun seuraavissa vaaleissa ja mikäli Tisza ei ole onnistunut kääntämään maan taloutta nousuun, voi meno luisia takaisin Orbanilaiseen dystopiaan.

Unkarilaiset juhlivat vaalivoittoa samalla tavalla kuin aikoinaan vapautumista kommunistisesta järjestelmästä. On erikoista, kuinka lyhyt kansan muisti on ja kuinka helposti Orban pystyi kaappaamaan vallan Unkarissa. On mennyt vain 70 vuotta, kun Neuvostoliiton joukot tukahduttivat Unkarin orastaneen kansannousun ja palautti vallan kommunisteille. Ja silti järjestelmän sallittiin luisua lähes samanlaiseen harvainvaltaan.

Ihmettelen muutenkin itäblokin maiden kaipuuta "vanhoihin hyviin aikoihin". Monissa maissa on alkanut kuulua kuiskuttelua, miten ennen asiat olivat paremmin, kun poliittinen järjestelmä oli selkeä ja talossa yksi isäntä. Oliko se kurjuus, vainoharhaisuus ja informaationpelko niin ihanaa? 

Suomalaisten on hyvä pitää Unkarin vaalit mielessä kuluvan vuoden ajan. Unkarilaisten valinnanvapaus on suomalaisiin verrattuna kapea ja mahdollisuudet muutokseen olivat Orbanilaisten toimesta kavennettu minimiin. Mutta silti Tisza sai kammettua itsensä selvään vaalivoittoon (2/3 enemmistö parlamentissa) ja kaatamaan demokraattisen diktatuurin äänestämällä. Muutos on mahdollinen, jos siihen uskoo riittävä määrä aktiivisia ihmisiä, jotka ovat valmiita hyödyntämään demokratian ainoaa laillista asetta - äänioikeuttaan. Samalla tavalla meillä on Suomessa mahdollisuus vaikuttaa ja saada aikaan muutosta. Passiivisuus ei muutosta tee.

Vaalitaisto alkakoon!

On vuosi Suomen eduskuntavaaleihin. Ensimmäiset puheenjohtajatentit nousevat maasta kuin korvasienet keväällä. Ja yhtä myrkyllisiä ovat puheetkin. Katsoin Ylen ensimmäistä puheenjohtajakeskustelua ja kyllä vanhan sosiologin silmiin melkein kihosivat onnenkyyneleet. Ei ole kotimaan politiikka enää tasapaksua ja linjatonta. Vasemman ja oikean laidan välinen ero on kasvanut niin suureksi, että ne eivät mahdu enää pienemmissä televisioissa samaan kuvaan. 

Kiristyvä talouspolitiikka, hyvinvointivaltion kuolema ja eriarvoisuuden kasvaminen pakottavat toimiin. Puolustajat koettavat tekohengittää hyvinvointivaltion entisiin mittoihin, kun viikatemiehet toivoisivat niittävänsä koko hyvinvointijärjestelmän maan tasalle. Voin luvata, että vaalien jälkeiset hallitusneuvottelut tulevat olemaan pitkät ja kipeät.

Tyypilliseen tapaan vanhuksilla ratsastetaan myös näissä vaalipuheissa entiseen tapaan. Koko maan suurin ongelma tuntuu olevan se, miten ne vanhukset hoidetaan tai ollaan hoitamatta. Toiseksi suurin ongelma on (tämän minäkin allekirjoitan) hyvinvointivaltion alasajo tai restaurointi - näkökulmasta riippuen. Talouspolitiikan linjaukset ratkaisevat seuraavat vaalit. Ei pelkästään se, mistä leikataan, vaan myös se, mistä saadaan lisää tulorahaa. Suomen kasvun este on se, että tällä hetkellä maahan ei virtaa rahaa oikein mistään ja alamme olla tuomittuja pyörittämään pelkkää sisämarkkinaa. Jonkun viisaan olisi keksittävä nopeasti, miten tänne saadaan lisää pääomaa ja toisaalta, miten täältä saadaan jotain vientikelpoista ulos. 

Suomen ongelmat ovat lopulta yksinkertaiset. Vientirakenne on teknisen käyttöikänsä päässä. Massatuotantotuotteet, kuten sellu, paperi ja paperikoneet eivät käy kaupaksi ja tilalle tarvitaan tuotteita, jotka tuottavat tulorahaa maahan. Maailmanmarkkinat ovat muuttuneet nopeasti niin, että esim. kallis palkkarakenne ja kalliit vientikustannukset syövät kilpailuetua. On siis löydettävä tuotteita, joissa palkkarakenne on merkityksetön ja vientiin ei kulu rahaa. Lisäksi tuo hieman hankala itänaapuri vaikeuttaa pääomien saamista Suomeen. Luottamus siihen, että Suomi on stabiili ja turvallinen maa säilöä rahaa, pitää ansaita. Rauhansopimus Ukrainassa auttaisi asiaan kummasti (samoin kuin puujalosteiden vientiin).

Ja toinen suurempi rakenne on kulutuspuoli. Nykyinen rakenne on tulorahaan verrattuna turhan raskas ja sitä on pakko keventää - vieläkin. On tehtävä erittäin raskaita arvovalintoja siitä, mikä nykyisessä hyvinvointivaltiossa on kriittisen tärkeää ja mistä voidaan luopua. Helpot valinnat on oletettavasti tehty ja nyt on pakko tehdä valintoja niin, että se varmasti tulee koskemaan. Tehtävä ei ole helppo, mutta se on pakko tehdä.

Onneton Orpo, löysä Lindtman ja vahva Virta

Puolueen puheenjohtaja on joukkojensa keulakuva, joka johtaa kannattajansa voittoon - tai tappioon. Suomessa vaalitentit henkilöityvät erittäin vahvasti puolueiden johtoon, joka saa valtavasti näkyvyyttä tv-tenteissä, podcasteissa ja lehdissä. Keulakuvan tulee edustaa kannattajiaan ja puolustaa linjaansa vakaasti, mutta edustavasti. Ilman vahvaa johtajaa, on minkään puolueen vaikeaa menestyä, koska näkyvyyttä on muille ehdokkailla tarjolla vain rajatusti.

Ylen puheenjohtajatentti oli hyvä mittatikku sille, mistä lähdetään liikkeelle. Peli oli samanlaista kuin jääkiekon runkosarjan ensimmäisissä otteluissa. Kentälliset ovat kesken ja taktiset kuviot hiomatta, mutta pisteitä jaetaan silti. Ja nämä alla olevat näkemykset ovat tietenkin vain yhden keittiösosiologin puolella silmällä tehtyjä.

Ensimmäinen huomio tulee siitä, että entinen hillityn keskustelun kulttuuri on nyt vihdoin haudattu. Puheenjohtajat korottavat ääntään, puhuvat päällekkäin ja varastavat esiintymisaikaa yli soveliaan. Kaikki koettavat kiivetä valokeilaan niin usein ja röyhkeästi kuin voivat. Enää ei kiltisti odotella vuoroa tai lopeteta parin lauseen jälkeen. Useammin kuin kerran joutui tentin puheenjohtaja puuttumaan keskusteluun melko napakasti. Ja nytkin joukossa oli pari puheenjohtajaa, joille tämä uusi humpan juoni oli vielä sisäistämättä - he jäivät valitettavasti jalkoihin.

Kaksi puheenjohtajaa nousi minun silmissäni esiin - toinen hyvässä ja toinen vähemmän hyvässä. Ensimmäisenä annan täydet pisteet Vihreiden Sofia Virralle. Hänen esiintymisensä on itsevarmaa, asiallista ja näyttävää. Virta pistää pelottomasti hanttiin hallituspuolueille, haastaa kärjekkäästi ja saa jopa Orpon vetäytymään kuoreensa mutristelemaan setämäisesti huuliaan. Jos Sofia Virta johtaisi demareita, alkaisin pelätä meille syntyvän demokraattis-orbanilaisen kultin. Valitettavasti Suomessa äänestäjäkunta ei ehkä ole valmis niin suureen vallankumoukseen, että Vihreät voittavat vaalit, mutta pääministerinä en näe Virtaa parempaa keulakuvaa.

Ja se toinen...huoh! Tulevien vaalien voitto on pelattu vasemmistolle ilman vakavampaa vastusta. Maalilinjan tulojärjestys on tällä hetkellä SDP, Kokoomus, Keskusta. Perussuomalaiset tippuvat kuin sotasyylliset kuritushuoneeseen ja taistelevat nelossijasta Vihreiden kanssa. Vasemmistoliitto tulee imaisemaan todella paljon ääniä oikealta ja äänestysaktiivisuudesta riippu se, miten paljon etenkin suuremmissa kaupungeissa se saa edustajia. Li Andersson teki valtavan palveluksen puolueelle siirtymällä sivuun ja luovuttamalla valtikan Minja Koskelalle. Koskela on terävä ja fiksu keulakuva marginaalipuoleelle. Hän on tyyppi, jota media rakastaa, koska Koskelasta tulee perspektiivi, johon oikeata laitaa peilataan. 

Tässä valossa Demareilla pitäisi olla uskottava keulakuva, jotta äänestäjien usko puoleen toimintakykyyn säilyy ja mielellään jopa kasvaa. Mutta johtoon on jollain keinolla kammettu Antti Lindtman, joka on kuin karikatyyri ylikasvaneesta nuorisopoliitikosta. Miehessä ei ole uskottavaa edes puku. Jos ja kun SDP voittaa vaalit, se ei tapahdu Lindtmanista johtuen vaan hänestä huolimatta. Kaipaan esiintymiseen haastavaa, hieman rakkikoiramaista voittajan asennetta. Kaipaan selkeää puhetta ja uskallusta ottaa kantaa samaan tyyliin kuin Harry Harkimolla. Demareiden puheenjohtajalta puuttuu rohkeus, röyhkeys ja kyky olla mieltä. Nuo näkyvät puheenjohtajapaneelissa läpi niin, että tällaista myöhäsyntyistä keski-ikäistä demaroitunutta miestä vähän hävettää. 

Suurten puolueiden puheenjohtajista pisteet veti kotiin Keskustan Antti Kaikkonen, josta on kasvanut erittäin uskottava senaattori vuosien jauhaessa turhan kankimaisuuden pois. Kaikkonen otti kantaa ehkä muita vähemmän, mutta viisaammin. Sanat olivat hyvin tähdättyjä, harkittuja ja Kaikkonen sai jopa Keskustan kuulostamaan raflaavalta vaihtoehdolta, jos ei parempaakaan keksi. Keskusta tulee lisäämään edustajamääräänsä seuraavissa vaaleissa ja johtuu pitkälti Kaikkosesta.

Oikeistolinjalla kävi helposti selväksi, kenellä siellä on housut jalassa. Orpo oli surkea, poteroon vetäytynyt setämies, jonka edustaminen ei muistuttanut istuvaa pääministeriä. Pääministerin kannanotot olivat varovaisia, mitäänsanomattomia ja keveitä. Orpo ei ehkä tajua, että tuollaisessa paneelissa värittömyys paistaa pahemmin läpi kuin hieman väritetty esiintyminen. Televisioon mennään ottamaan kantaa, eikä patsastelemaan. Siellä ei pääministerin salkku paljon paina. 

Tilanne olisi parempi, jos Kokoomusta johtaisi Antti Häkkänen, nykyinen puolustusministeri. Hän on pukuunsa syntynyt ja luultavasti ruiskukan siemenellä siitetty piinkova kokkari. Ei tarvitse olla edes ennustaja, että tietää, kenet Kokoomus tulevissa vaaleissa valitsee keulille, kunhan edellisestä eroon päästään. Häkkäsen siirtäminen linjaan raikastaisi Kokoomuksen imagoa siellä, mistä ääniä on tarve kerätä. Nykyisellä esiintymisellä äänet tulevat enemmän Suomalaiselta klubilta.

Orpon vieressä istunut Riikka Purra sen sijaan on erittäin vahva keulakuva puolueelleen. Purra uskaltaa olla mieltä, uskaltaa puolustaa omiaan ja perustelee kantansa fiksusti. Esiintyminen on pelotonta, näyttävää ja jää mieleen. On tavallaan harmi, että tämän hallituskauden peijaisissa tulee suurin syyllinen maan tilaan olemaan Perussuomalaiset. Oikeistokoalition ääripää jyrätään maan tasalle, koska niin tämä poliittinen laiva Suomessa seilaa. 

Ja viimeisenä huomioin vielä Harry Harkimon. Hän on todellinen väriläiskä puheenjohtajatenteissä. Kun tietää, ettei havittele hallitusvastuuta, voi puhua kielenkannat löysällä. Ja jos Harkimoa kuuntelee, on hän pirun fiksu mies. Kannanotot ovat konkreettisia ja selkeitä. Harkimo on se ikävä kivi kengässä, joka hiertää, mutta jota ei poiskaan saa.

Rakastan sitä, että kotimaan politiikassa on taas jännitettä. On kiinnostavia hahmoja, eroja puolueiden välillä ja selkeitä arvovalintoja. Tulevat vaalit ovat luultavasti parhaat vuosikymmeniin. Valitettavasti talouden ja maailman tila on tähän johtanut, mutta on nautittava niistä pienistä asioista, joita tämä kurjuus tuottaa. 

*****

Tätä kirjoittaessa kuuntelin kaksi loistavaa albumia, joita molempia suosittelen:

Eilen ilmestynyt Ricky-Tick Big Bandin albumi Liikkuu on järisyttävää kotimaista musiikkia (en osaa itsekään määritellä genreä). Letkeä meno suorastaan sulaa korviin ja pakottaa tuolijoraamaan.

Ja toinen kuuntelemani levy oli jenkki-countrytähti Luke Combsin albumi The Way I Am. Raakaa ja aitoa countrya, joka sopii tällaiseen kirjoitusmoodiin oivallisesti.

Aikainen kevät droonin nappaa

 

Kuva luotu tekoälyn avulla

Mennään taas hieman rakas päiväkirja -osaston merkeissä. On paljon asioita, jotka pitää pistää muistiin, että ne pystyy jälkikäteen pitämään mielessä. Ja uskon, että monelta osin jopa eletään aikoja, jotka on syytä kirjata muistiin jonnekin, mistä ne jälkeenpäin löytää. Elämme jänniä aikoja Etelä-Karjalassa, mutta vielä enemmän maailmanpoliittisesti.

Kevät on hemmetin aikaisessa. En muista, milloin viimeksi olisi tähän aikaan ollut autossa kesärenkaat alla, takapiha haravoitu ja grillikin ehtinyt kuumeta useampaan kertaan ennen pääsiäistä. Suomalaisena sitä katselee taivaalle ja odottaa peloissaan takatalvea. Sen mahdollisuus ennen huhtikuun alkua on vielä todellinen. Mutta jospa kerrankin....

Leuto ja vähäluminen talvi saivat aikaan sen, että lumet hävisivät pihamaalta humahtamalla. Ei pitkiä sulamisaikoja tai jäisen maan auki sulattelua. Melkein viikonlopussa valkoinen vaihtui orastavaan vihreään. Tosin rynnäkköiskun tehnyt kevät toi mukanaan myös siitepölyarmeijan. Nyt eri puulajien pölytysaika menee päällekkäin ja allergikot saavat kärsiä. Olispa Zyrtec tämän blogin sponsori!

Ja Saipakin pelaa unelmakevättään. Jatkopeleihin lähdetään eturivistä paremmilta paikoilta kuin koskaan ennen. Menestyksen odotukset ovat Lappeenrannassa kasvaneet, mutta kelta-musta huuma ei laannu. Torille on pystytetty kansankatsomo jo senkin vuoksi, etteivät kaikki halukkaat katsojat mahdu turhan pieneksi käyneeseen halliin, vaikka niitä sulloisi sisään kuin Tokion metroon aamuruuhkassa. Täällä odotetaan kuumeisesti jo suurempaa katsojakapasiteettia. Toinen menestysvuosi ei voi olla sattumaa tai edes hyvää tuuria. Tämä on seurausta systemaattisesti hyvin tehdystä työstä. Välieräsarjan ensimmäinen Ässät-matsi venyi yli kahden tunnin mittaiseksi. Voin kuvitella, millaista betonia pelaajien jalat ovat tänään olleet.

Öljykriisi vaikeuttaa talouskasvua

Uutiset ovat taas kuin 80-luvulta. Sota riehuu Arabian niemimaalla, tosin osapuolet vaihtuvat. Persianlahden maat, tai no Iran, kiristää öljyruuvia, mikä näkyy täällä pohjolan perukoilla bensapumpulla saakka. Polttoaineiden litrahinta kipuaa viikko viikolta hurjempiin lukemiin. Kahden euron raja ei ole mitään bensiinissä ja dieselin hinta hipoo kahta ja puolta euroa. Ja syynä ainoastaan yhden suurvalta-maanikon henkilökohtainen ristiretki. 

Viimeksi samainen Hormuzinsalmi oli uhan alla Irakin ja Iranin välisessä sodassa 1980-luvun lopussa. Irak pyrki systemaattisesti hyökkäämään Iranin öljytuotantoa vastaan ja vastatoimena Iran uhkasi pistää koko salmen kiinni. Uhkaus ei varsinaisesti toteutunut ennen tätä päivää. Se kertoo jo jotain nyt päällä olevan kriisin syvyydestä. 

Raakaöljyn hinnalla on edelleen suurin yksittäinen vaikutus globaaliin talouteen. Hormuzinsalmen kautta kulkee arviolta noin 20% maailman raakaöljyn tuotannosta, joten sen hintavaikutus on suhteessa huomattava. Ja varsinaista vaikutusta suurempi on potentiaalinen vaikutus, pelkkä sodan uhka tai mahdollisuus tuotannon rajoituksiin heilauttavat markkinahintaa erittäin nopeasti.

Raakaöljyn hinnannousu siirtyy Suomessa extranopeasti myös loppukäyttäjän kukkaroon. Täällä pelkkä korvaan kuiskattu vihje öljykriisistä saa bensakauppiaat ruuvaamaan pyloniin kakkosella alkavat summat. Valitettavasti se vaikuttaa öljyperustaisessa taloudessa moneen asiaan. Maantielogistiikan kustannukset pomppaavat valtavalla prosentilla ja vaikutus valuu sentti kerrallaan esimerkiksi kaupan tuotteiden hintoihin. Välillä jo hiipunut hintojen nousu alkaa taas. 

Tilanteessa, jossa rahanliike on muutenkin hidasta, ei tarvittaisi enää erillisiä hidastetöyssyjä, mutta niitä tässä on väkisin luvassa. Rahankäyttö vähenee entisestään tietyillä aloilla. Kuluttajien kulutuskäyttäytyminen on tarveharkintaista. Eli ensimmäisenä ostetaan välttämättömät tuotteet (elintarvikkeet, asumiseen ja lämmitykseen liittyvät kulut), toisena tuotteet, joita ilmankin tullaan toimeen, mutta joiden tarve on päivittäistä (vaatteet, harrastuksiin liittyvät tuotteet jne.) ja kolmantena tuotteet, joiden hankkiminen ei ole millään tapaa välttämätöntä ja joita ei käytetä päivittäin (ns. hupikulutus). Käytännössä, jos bensatankki on tyhjä, eikä töihin pääse ilman autoa, on pakko ostaa bensaa ja jättää jotain muuta ostamatta. Voitte miettiä, miltä tuntuu tehdä töitä yrittäjänä, joka tuottaa palveluita ns. hupikulutuksen alueella.

Tie maailmansotaan alkaa pienin askelin

Tänään uutisoitiin, miten Ukrainan sota kirjaimellisesti leijailee Suomen maankamaralle. Yksi Ukrainan Venäjälle lähettämistä drooneista eksyi ja putosi Kouvolaan. Se on ensimmäinen konkreettinen sodanmerkki Suomessa. Tähän saakka vaikutukset ovat olleet pääasiassa poliittisia ja taloudellisia. 

Koko maailma tuntuu olevan nyt jonkinlaisen massiivisen järistyksen kourissa. Kriisit leimahtavat yhtä aikaa useammalla kolkalla ja suurvaltojen toimet saavat aikaan epävakautta yhtä aikaa Euroopassa, Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja jopa Grönlannissa saakka. Lisäksi sisäinen poliittinen ilmasto on muuttumassa epävakaaksi keskisen Euroopan vakaina pidetyissä maissa yhtä lailla kuin Yhdysvalloissakin.

Jos ette usko, niin seuratkaapa, millaisia videoita nyt postataan Instagramiin esim. Hollannista, Saksasta tai Iso-Britanniasta. Videot voivat usein olla tekoälyn tuottamia tai sitten vain sopivasti leikattuja. Suurin osa niistä on tehty puhtaasti propaganda-tarkoituksessa tai sanoma on kärjistetty siten, että klikkimäärä saadaan maksimoitua. Mutta silti sanoma sekä pyrkimus ovat erittäin selkeitä. Videot koettavat esittää, kuinka suuri on maahanmuuttajien ja viranomaisten vastakkainasettelu tai sitten videoiden sanoma on, että Euroopan vanhat, vakaat yhteiskunnat alkavat murentua sisältäpäin, kun niitä uhkaa massiivinen maahanmuutto. Erityisesti nostetaan esiin muslimimaista tai Afrikasta tulleet siirtolaiset. 

Erilaiset aseelliset kriisit itsessään ovat normaalia oirehdintaa, jota on nähty koko toisen maailmansodan jälkeinen aika. Tähän saakka konfliktit on saatu loppumaan nopeasti ja niiden leviäminen yhtä kriisipesäkettä laajemmalle on pystytty ehkäisemään. 

Ongelmana kriiseissä on tällä hetkellä se, että kaikki vakauttavat mekanismit epäonnistuvat työssään. YK:stä on tullut pelkkä rahaa imevä toimeton ja vallaton möhkäle, jolla ei ole minkäänlaista mandaattia Ukrainassa, Palestiinassa tai Iranissa. YK ei onnistunut lopettamaan Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, eikä myöskään Yhdysvaltojen iskua Iraniin. Sen kynnet eivät yksinkertaisesti riitä suurmaiden sodanaloituksiin. Aktiivisesti toimijasta on tullut pelkkä onneton sivustaseuraaja.

Toisaalta vika ei ole pelkästään YK:n. Mikään ennakolta laskettu skenaario ei pystynyt varautumaan siihen, että kaksi turvallisuusneuvoston pysyvää jäsentä muuttuvat täydellisiksi diktatuureiksi. Eikä mikään voinut valmistaa maailmaa tilanteeseen, jossa Yhdysvallat muuttuu maailman suurimmasta demokratiasta täydelliseksi monokratiaksi. Demokratian rapautuminen on ollut moninverroin nopeampaa kuin vastaliikkeiden keksiminen. On aika selkeää, että Trump pelasi demokratian läpi ja koko järjestelmän tekninen käyttöikä on tullut tiensä päähän. 

Toinen kansainvälinen vakauttava tekijä, puolustusliitto Nato alkaa myös natista liitoksistaan. Syyllinen on valitettavasti sama. Yhdysvaltojen kiinnostus Naton vetovastuuseen hiipuu samaa tahtia kuin muiden maiden into osallistua Trumpin mielipuolisiin sotaretkiin. Nato uhkaa Trumpin myötä muuttua puolustusjärjestöstä pelkäksi modernien saraseenien lipunkantajaksi. Valitettavasti Naton kaatuminen sisäisiin riitoihin on juuri se niitti, jotka Putin odottaa Venäjällä kuin kuuta nousevaa. Naton sateenvarjon poistuminen itä-Euroopan maiden yltä tarjoaisi Putinin Venäjälle valtatien laajentaa hyökkäyssotaa länteen. Voin kuvitella, että Puolassa ja Baltiassa nähdään painajaisia 1940-luvun uusinnasta.

Ei viikoissa, ei kuukausissa, vaan vuosissa

Jos historiaa luetaan - ja miksipä ei luettaisi - on nähtävillä, että pienten poliittisten, taloudellisten ja alueellisten kriisien laajeneminen sodaksi vie vuosia. Kumpikaan maailmansota ei käynnistynyt yhdestä tapahtumasta tai nopeasti. Kumpaankin suursotaan johtanut tie oli vuosien mittainen ja piti sisällään erilaisia pienempiä kriisejä, jotka lopulta yhdistyivät ja eskaloituivat massiiviseksi rintamasodaksi. 

Kun puhutaan maailmansodasta tai siihen verrattavasta aseellisesti kriisistä, on rintamasota vain sen viimeinen, vaikkakin tuhoisin, vaihe. Sodat alkavat ideologioiden, alueellisten, uskonnollisten tai poliittisten erimielisyyksien epäonnistuneesta käsittelystä. Ja samassa, kun kriisien syyt kärjistyvät, heikkenevät myös kriisien torjuntaan rakennetut mekanismit. Poliittisten tai muiden erimielisyyksien ratkaisuihin tarkoitetut turvarakenteet pettävät. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäiset valtiot koettivat estää tulevia sotia muodostamalla Kansainliiton. Kun Kansainliitto epäonnistui tehtävässään, koetettiin saada aikaan vielä suurempi vakauttava tekijä ja syntyi YK. Sen toiminta on perustunut jatkuvan neuvottelun periaatteeseen sekä siihen, että suurimpien maiden pitäminen suurimpina vaikuttajina turvallisuusneuvostossa edesauttaisi kansainvälistä rauhaa. 

Ja hyvin YK hoiti tehtäväänsä aina näihin päiviin saakka. Ei maailma ollut jälkimmäisen maailmansodan jälkeen yhtään vakaampi paikka kuin tänään. Taistelu demokratian ja kommunismin välillä sekä taistelu ideologista terrorismia vastaan piti koko maailman varpaillaan 1960- ja 1970-luvut. Kriisejä oli, niitä ratkaistiin ja ehkäistään - ja siinä onnistuttiin. Toisen maailmansodan jälkeinen aika lienee pisin rauhan aika Euroopan mantereella.

Nyt näyttää pahasti siltä, että myös YK on epäonnistunut tehtävässään ja globaalilla yhteisöllä on todella kiire uuden rauhaa ylläpitävän mekanismin luomiselle. Ilman maailman talouksia yhteen sitovaa elintä tai järjestöä, on vaarana täysi kaaos ja pahimmillaan kolmas maailmansota. 

Viisas varautuu ennakolta

Suomen suurimpia ongelmia lienevät tällä hetkellä talouskriisi sekä massiivinen työttömyys - sekä niistä johtuvat liitännäisvirrat (köyhyys, eriarvoisuus, hyvinvointivaltion kriisi jne.). Se ei kuitenkaan anna lupaa ummistaa silmiä uhkaavalta globaalilta kriisiltä. Valitettavasti meidän on varauduttava siihen, että idässä riehuva jättiläinen jatkaa valloitussotaansa ja jopa laajentaa sitä. Ja samalla meidän on valitettavasti varauduttava myös siihen, että Suomen ylle vastikään viritetty Nato-sateenvarjo alkaakin vuotamaan. Käymme pelkkää viivytystaistelua kahden huonon vaihtoehdon välillä. Hyökkääkö Putin länteen ennen kuin Trumpin valtakausi loppuu (jos loppuu).

Meidän sijaintimme Venäjän naapurissa ei tule muuttumaan. Venäjä on ja pysyy meidän naapurina. Silloin meidän suurin uhkamme on suoran hyökkäyksen lisäksi Itämeren sulku. Kriisitilanteessa meidät on suhteellisen helppo suluttaa tänne pohjolan perukoille niin, että ainoat huoltotiet tulevat Ruotsin ja Norjan kautta. Ehkä siis olisi syytä vieläkin enemmän kiinnittää huomiota omavaraisuuden kasvattamiseen.

Tähän liittyen on pakko olla huolissaan siitä, että kotimaista maataloutta ajetaan rahan takia puoliväkisin alas. Kotimaisen ruuantuotannon edellytykset ovat sellaiset, että vain hullu sitä yrittää harrastuksenaan. Nyt me saamme toki tuonnin kautta edullisia elintarvikkeita ja tuonnin laajuus on ennätyksellisen suurta. Mutta mitä tapahtuu, jos laivareitit laitetaan kiinni? Olisiko sittenkin syytä panostaa siihen, että meillä riittää tuottajia myös kriisin aikana?

Ja toki toinen huolestuttava aihe on sotamateriaalin oma tuotanto. Onko sitä riittävästi ja kattavasti? Toisen maailmansodan yksi suurimpia kriisejä oli materiaalipula. Lopussa eivät olleet vain miehet, vaan myös aseet ja ennen kaikkea ammukset. Uskoisin, että osaamista Suomella on riittävästi ja mahdollisuus jopa käyttää omia innovaatioita tuottamaan jotain uutta. Mutta käytetäänkö täyttä potentiaalia kriisinajan varalle? En usko. 

Kuinka todennäköistä on, että kriisi iskee myös Suomeen?

Maailmasta on tullut niin ennakoimaton, että minkään poliittisen valtavirran liikkeitä on mahdotonta ennustaa. Nykyiset valtiot ja valtioliitot ovat niin naimisissa keskenään, että minkään valtavirran tulevaisuutta on hankalaa tietää ennalta, koska kaikki vaikuttaa kaikkeen. Samoin on mahdotonta varautua kaikkiin mahdollisiin skenaarioihin. Ei kukaan voinut ennustaa, että Trump sekoaa totaalisesti, eikä kukaan voinut ennustaa, että Ukrainassa soditaan jo neljättä vuotta. 

Lähi-idän kriisi voi eskaloitua. Iran on käsittämättömän suuri valtio, jolla on kytköksiä joka puolella muslimimaita. Nyt alkaneen kriisin johdannaisena voi hyvin alkaa terrorismiaalto Euroopassa (jos Euroopan maat liittyvät Trumpin sotaretkeen). Tai jos terrorismiaalto alkaakin Pohjois-Amerikassa, mitä se tekee jo valmiiksi erittäin epävakaalle Yhdysvaltain sisäiselle taloudelle? Hyökätessään Iraniin Trump ei todellakaan tiennyt, mitä teki. Ja nyt voi taka-askeleiden ottaminen olla jo myöhäistä.

Lähi-idän kriisi voi koitua myös Naton kohtaloksi. Jos muut Nato-maat eivät lämpene Trumpin sotaretkelle, saattaa koko järjestö purkautua sisältäpäin. Mitä sen jälkeen tekee Venäjä? Tai jos Nato häviää suojaamasta itä-Eurooppaa, miten järjestämme keskinäisen rautaesiripun Venäjää vastaan? 

Mauno Koiviston sanoja hieman muunnellen voisi todeta "Jos emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan, varaudutaan niin, että yksinkin pärjätään."