Hormuzista Hungaryyn

 

Rakas päiväkirjani. Maailmalla kuohuu niin lujaa, että on mahdotonta olla laittamatta asioita talteen tänne julkiseen muistivarastooni. Näitä juttuja tullaan muistelemaan tulevaisuudessa ja olen aika varma, että koko maailma elää tavallista suuremman muutoksen edessä. Jokaisella pallon nurkalla tehdään aktiivisesti toimia, jotka valmistautuvat seuraavaan vaiheeseen, jonka sisältöä ei kukaan vielä voi tietää. Käytännössä on siis valmistauduttava kaikkeen. 

Maailman myllerrykset tuntee omassa lompakossaan, kun tankkaa autoa. Sen tuntee myös seuratessaan kotimaan politiikan ensimmäisiä vaalitenttejä. Vuosiin ei eduskuntavaaleja edeltävissä keskusteluissa ole puhuttu maanpuolustuksesta ja puolustusbudjetista samoilla äänenpainoilla kuin nyt. Parhaimmillaan sotaretoriikka ja valmiuspuheet pitävät oikeistoa jollain tavalla vallan kahvassa kiinni, vaikka yleinen ilmapiiri kääntyy kiistatta tiukasti vasempaan. 

Hormuz ja lähi-idän kriisi

Käsi ylös, joka ei arvannut, että Trumpin sotaretki Iraniin menisi vituiksi. Se meni niin pieleen, että siitä alkaa olla vaikeaa perääntyä kunniallisesti ilman apua. Jos Donnie-setä kuvitteli hetkeäkään, että Iranin sotaan syntynyt valtakoneista perääntyisi muutaman lentotukialuksen tai merijalkaväen ilmestyessä horisonttiin, on syytä tuijottaa hetki peiliin ja kysyä, miksi taas kerran. Iran on sisä- ja ulkopolitiikaltaan hieman eri tason toimija kuin Venezuela tai Grönlanti, joita DT on aiemmin hätyytellyt. Iranissa ei tule pelkästään vastarintaa, vaan siellä voi pahimmillaan tulla nenä kipeeksi. 

Hormuzin salmen sulku vaikuttaa raakaöljyn hintaan hilaten sen Burj Khalifan korkeuksiin. Sen tuntee täällä Pohjolan perukoilla saakka. Polttonesteiden hinnannousu syöksee kotimaisen talouden entistä suurempaan kurimukseen. Maassa, jonka etäisyydet ovat näin mahdottomat, poltetaan Dieseliä ilmaan pelkkien ruokakuljetusten vuoksi melkoinen kuutiomäärä päivässä. Pahoin pelkään, että tulevina viikkoina tullaan näkemään konkurssijonon jatkona rakennusliikkeiden lisäksi myös kuljetusliikkeitä. Jos bensa ei olisi verotuksen ainoita jäljellä olevia lypsylehmiä, voisi valtion olettaa auttavan jollain tapaa, kuten muissa EU-maissa. 

Raakaöljyn hintojen nousu jakaa maailman kahtia. Tuottajat rikastuvat, mutta kuluttajat köyhtyvät. Toisin sanottuna norjalaisia kriisi naurattaa, kun meillä Suomessa suorastaan itketään (eikä pelkästään Saipan eilistä tappiota Kouvolassa). Mutta onko todellakin pelkkää sattumaa, että öljynhintaa korottaa tarkoitushakuisesti Yhdysvallat, joka "sattuu" olemaan maailman kolmanneksi suurin öljyntuottajamaa (lähde: Wikipedia). 

Kun maailman suurin kulutusmarkkina rypee alamaissa ja rahaa on saatava lisää sisään, olisi liiankin täydellinen keino luoda kriisi, jolla oman vientituotteen hintaa nostetaan keinotekoisesti jopa hieman pakolla ylöspäin. Jokainen raakaöljybarreli valuu suurempana dollaritukkuna Yhdysvaltain taskuun. Tämä on kärjistetysti sama kuin se, että suomalaiset levittäisivät lentokoneista mäntypistiäisiä naapurimaiden metsiin. Puun hinta nousee, kun tuotantokanavat vähenevät. Olisiko suurikaan ihme, jos Iranin kriisissä Donaldilla on pelkästään oma peltilehmä ojassa?

Lähi-itä on ja tulee olemaan ikuinen kriisipesäke. On pelkästään toivottavaa, ettei sinne tule lopullista ratkaisua, sillä se tarkoittaisi, että kartalta häviää kokonaan yksi tai useampi maa. Siellä on juomavedessä tai maaperässä oltava jotain todella katkeraa, sillä maankolkka synnyttää maailmaan niin kiihkeitä johtajia, että Pohjois-Korean Kimitkin katsovat heitä ihaillen. Nyt Israelin pääministeri Netanjahu on löytänyt rinnalleen sellaisen katalyytin, että taistelu Israelin vapauttamisesta kaikista naapurimaista alkaa saada maanisia piirteitä. Aiemmat Yhdysvaltain presidentit ovat toimineet ennemminkin rauhanlähettiläinä kuin hulluuden katalyyttinä. No asiat näköjään todellakin muuttuvat hetkessä!

Viszlát, Orbán diktátor

Läpi Euroopan huokaistiin helpotuksesta, kun maaperään kolahti kaksi kertaa. Ensin sinne kaatui Venäjän diktaattori Putinin vahvin puinen tukijalka ja toinen kolahdus kuului, kun koko EU:n kengästä tippui suuri kivi. Kiitos Unkari, että opetatte meille muillekin Euroopan maille, miten demokratia voi taistella tyranniaa vastaan omin keinoin. Huolimatta diktatuuria muistuttavasta valtakoneistosta ja manipuloidusta vaalijärjestelmästä, sai Unkaria 16 vuotta panttivankina pitänyt Viktor Orban lähteä. Sen mahdollisti se ainoa demokraattinen vallankäytön väline - äänestysaktiivisuus ja hiljainen vastarinta. 

Unkari alkoi olla Euroopan Unionille se hankala serkku, josta olisi kiva päästä eroon, mutta keinoja ei ole, kun ollaan kuitenkin vähän sukua. Orban oli EU:n sisällä suurin Putinin tukija ja Venäjän puolustaja ja hänen vaikutuskeinonsa oli toimia käsijarruna Venäjän vastaisissa painostustoimissa ja hidastaa pakotteiden läpimenoa EU:n valtakoneistossa (tai Ukrainan apupakettien aikaansaamista). Ja kieltämättä yksittäinen orpana sai aikaan valtavasti vahinkoa maan kokoon verrattuna. 

Vaalit voittaneella Tisza-puolueella on nyt tiukka näytön paikka. Vaalit avasivat selkeästi vanhoja kommunismin aikaisia haavoja, joita nyt on pystyttävä paikkaamaan valtakauden alusta saakka. On selvää, että Orbanin taistelu ei loppunut näihin vaaleihin. Hän tulee varmasti takaisin valtataisteluun seuraavissa vaaleissa ja mikäli Tisza ei ole onnistunut kääntämään maan taloutta nousuun, voi meno luisia takaisin Orbanilaiseen dystopiaan.

Unkarilaiset juhlivat vaalivoittoa samalla tavalla kuin aikoinaan vapautumista kommunistisesta järjestelmästä. On erikoista, kuinka lyhyt kansan muisti on ja kuinka helposti Orban pystyi kaappaamaan vallan Unkarissa. On mennyt vain 70 vuotta, kun Neuvostoliiton joukot tukahduttivat Unkarin orastaneen kansannousun ja palautti vallan kommunisteille. Ja silti järjestelmän sallittiin luisua lähes samanlaiseen harvainvaltaan.

Ihmettelen muutenkin itäblokin maiden kaipuuta "vanhoihin hyviin aikoihin". Monissa maissa on alkanut kuulua kuiskuttelua, miten ennen asiat olivat paremmin, kun poliittinen järjestelmä oli selkeä ja talossa yksi isäntä. Oliko se kurjuus, vainoharhaisuus ja informaationpelko niin ihanaa? 

Suomalaisten on hyvä pitää Unkarin vaalit mielessä kuluvan vuoden ajan. Unkarilaisten valinnanvapaus on suomalaisiin verrattuna kapea ja mahdollisuudet muutokseen olivat Orbanilaisten toimesta kavennettu minimiin. Mutta silti Tisza sai kammettua itsensä selvään vaalivoittoon (2/3 enemmistö parlamentissa) ja kaatamaan demokraattisen diktatuurin äänestämällä. Muutos on mahdollinen, jos siihen uskoo riittävä määrä aktiivisia ihmisiä, jotka ovat valmiita hyödyntämään demokratian ainoaa laillista asetta - äänioikeuttaan. Samalla tavalla meillä on Suomessa mahdollisuus vaikuttaa ja saada aikaan muutosta. Passiivisuus ei muutosta tee.

Vaalitaisto alkakoon!

On vuosi Suomen eduskuntavaaleihin. Ensimmäiset puheenjohtajatentit nousevat maasta kuin korvasienet keväällä. Ja yhtä myrkyllisiä ovat puheetkin. Katsoin Ylen ensimmäistä puheenjohtajakeskustelua ja kyllä vanhan sosiologin silmiin melkein kihosivat onnenkyyneleet. Ei ole kotimaan politiikka enää tasapaksua ja linjatonta. Vasemman ja oikean laidan välinen ero on kasvanut niin suureksi, että ne eivät mahdu enää pienemmissä televisioissa samaan kuvaan. 

Kiristyvä talouspolitiikka, hyvinvointivaltion kuolema ja eriarvoisuuden kasvaminen pakottavat toimiin. Puolustajat koettavat tekohengittää hyvinvointivaltion entisiin mittoihin, kun viikatemiehet toivoisivat niittävänsä koko hyvinvointijärjestelmän maan tasalle. Voin luvata, että vaalien jälkeiset hallitusneuvottelut tulevat olemaan pitkät ja kipeät.

Tyypilliseen tapaan vanhuksilla ratsastetaan myös näissä vaalipuheissa entiseen tapaan. Koko maan suurin ongelma tuntuu olevan se, miten ne vanhukset hoidetaan tai ollaan hoitamatta. Toiseksi suurin ongelma on (tämän minäkin allekirjoitan) hyvinvointivaltion alasajo tai restaurointi - näkökulmasta riippuen. Talouspolitiikan linjaukset ratkaisevat seuraavat vaalit. Ei pelkästään se, mistä leikataan, vaan myös se, mistä saadaan lisää tulorahaa. Suomen kasvun este on se, että tällä hetkellä maahan ei virtaa rahaa oikein mistään ja alamme olla tuomittuja pyörittämään pelkkää sisämarkkinaa. Jonkun viisaan olisi keksittävä nopeasti, miten tänne saadaan lisää pääomaa ja toisaalta, miten täältä saadaan jotain vientikelpoista ulos. 

Suomen ongelmat ovat lopulta yksinkertaiset. Vientirakenne on teknisen käyttöikänsä päässä. Massatuotantotuotteet, kuten sellu, paperi ja paperikoneet eivät käy kaupaksi ja tilalle tarvitaan tuotteita, jotka tuottavat tulorahaa maahan. Maailmanmarkkinat ovat muuttuneet nopeasti niin, että esim. kallis palkkarakenne ja kalliit vientikustannukset syövät kilpailuetua. On siis löydettävä tuotteita, joissa palkkarakenne on merkityksetön ja vientiin ei kulu rahaa. Lisäksi tuo hieman hankala itänaapuri vaikeuttaa pääomien saamista Suomeen. Luottamus siihen, että Suomi on stabiili ja turvallinen maa säilöä rahaa, pitää ansaita. Rauhansopimus Ukrainassa auttaisi asiaan kummasti (samoin kuin puujalosteiden vientiin).

Ja toinen suurempi rakenne on kulutuspuoli. Nykyinen rakenne on tulorahaan verrattuna turhan raskas ja sitä on pakko keventää - vieläkin. On tehtävä erittäin raskaita arvovalintoja siitä, mikä nykyisessä hyvinvointivaltiossa on kriittisen tärkeää ja mistä voidaan luopua. Helpot valinnat on oletettavasti tehty ja nyt on pakko tehdä valintoja niin, että se varmasti tulee koskemaan. Tehtävä ei ole helppo, mutta se on pakko tehdä.

Onneton Orpo, löysä Lindtman ja vahva Virta

Puolueen puheenjohtaja on joukkojensa keulakuva, joka johtaa kannattajansa voittoon - tai tappioon. Suomessa vaalitentit henkilöityvät erittäin vahvasti puolueiden johtoon, joka saa valtavasti näkyvyyttä tv-tenteissä, podcasteissa ja lehdissä. Keulakuvan tulee edustaa kannattajiaan ja puolustaa linjaansa vakaasti, mutta edustavasti. Ilman vahvaa johtajaa, on minkään puolueen vaikeaa menestyä, koska näkyvyyttä on muille ehdokkailla tarjolla vain rajatusti.

Ylen puheenjohtajatentti oli hyvä mittatikku sille, mistä lähdetään liikkeelle. Peli oli samanlaista kuin jääkiekon runkosarjan ensimmäisissä otteluissa. Kentälliset ovat kesken ja taktiset kuviot hiomatta, mutta pisteitä jaetaan silti. Ja nämä alla olevat näkemykset ovat tietenkin vain yhden keittiösosiologin puolella silmällä tehtyjä.

Ensimmäinen huomio tulee siitä, että entinen hillityn keskustelun kulttuuri on nyt vihdoin haudattu. Puheenjohtajat korottavat ääntään, puhuvat päällekkäin ja varastavat esiintymisaikaa yli soveliaan. Kaikki koettavat kiivetä valokeilaan niin usein ja röyhkeästi kuin voivat. Enää ei kiltisti odotella vuoroa tai lopeteta parin lauseen jälkeen. Useammin kuin kerran joutui tentin puheenjohtaja puuttumaan keskusteluun melko napakasti. Ja nytkin joukossa oli pari puheenjohtajaa, joille tämä uusi humpan juoni oli vielä sisäistämättä - he jäivät valitettavasti jalkoihin.

Kaksi puheenjohtajaa nousi minun silmissäni esiin - toinen hyvässä ja toinen vähemmän hyvässä. Ensimmäisenä annan täydet pisteet Vihreiden Sofia Virralle. Hänen esiintymisensä on itsevarmaa, asiallista ja näyttävää. Virta pistää pelottomasti hanttiin hallituspuolueille, haastaa kärjekkäästi ja saa jopa Orpon vetäytymään kuoreensa mutristelemaan setämäisesti huuliaan. Jos Sofia Virta johtaisi demareita, alkaisin pelätä meille syntyvän demokraattis-orbanilaisen kultin. Valitettavasti Suomessa äänestäjäkunta ei ehkä ole valmis niin suureen vallankumoukseen, että Vihreät voittavat vaalit, mutta pääministerinä en näe Virtaa parempaa keulakuvaa.

Ja se toinen...huoh! Tulevien vaalien voitto on pelattu vasemmistolle ilman vakavampaa vastusta. Maalilinjan tulojärjestys on tällä hetkellä SDP, Kokoomus, Keskusta. Perussuomalaiset tippuvat kuin sotasyylliset kuritushuoneeseen ja taistelevat nelossijasta Vihreiden kanssa. Vasemmistoliitto tulee imaisemaan todella paljon ääniä oikealta ja äänestysaktiivisuudesta riippu se, miten paljon etenkin suuremmissa kaupungeissa se saa edustajia. Li Andersson teki valtavan palveluksen puolueelle siirtymällä sivuun ja luovuttamalla valtikan Minja Koskelalle. Koskela on terävä ja fiksu keulakuva marginaalipuoleelle. Hän on tyyppi, jota media rakastaa, koska Koskelasta tulee perspektiivi, johon oikeata laitaa peilataan. 

Tässä valossa Demareilla pitäisi olla uskottava keulakuva, jotta äänestäjien usko puoleen toimintakykyyn säilyy ja mielellään jopa kasvaa. Mutta johtoon on jollain keinolla kammettu Antti Lindtman, joka on kuin karikatyyri ylikasvaneesta nuorisopoliitikosta. Miehessä ei ole uskottavaa edes puku. Jos ja kun SDP voittaa vaalit, se ei tapahdu Lindtmanista johtuen vaan hänestä huolimatta. Kaipaan esiintymiseen haastavaa, hieman rakkikoiramaista voittajan asennetta. Kaipaan selkeää puhetta ja uskallusta ottaa kantaa samaan tyyliin kuin Harry Harkimolla. Demareiden puheenjohtajalta puuttuu rohkeus, röyhkeys ja kyky olla mieltä. Nuo näkyvät puheenjohtajapaneelissa läpi niin, että tällaista myöhäsyntyistä keski-ikäistä demaroitunutta miestä vähän hävettää. 

Suurten puolueiden puheenjohtajista pisteet veti kotiin Keskustan Antti Kaikkonen, josta on kasvanut erittäin uskottava senaattori vuosien jauhaessa turhan kankimaisuuden pois. Kaikkonen otti kantaa ehkä muita vähemmän, mutta viisaammin. Sanat olivat hyvin tähdättyjä, harkittuja ja Kaikkonen sai jopa Keskustan kuulostamaan raflaavalta vaihtoehdolta, jos ei parempaakaan keksi. Keskusta tulee lisäämään edustajamääräänsä seuraavissa vaaleissa ja johtuu pitkälti Kaikkosesta.

Oikeistolinjalla kävi helposti selväksi, kenellä siellä on housut jalassa. Orpo oli surkea, poteroon vetäytynyt setämies, jonka edustaminen ei muistuttanut istuvaa pääministeriä. Pääministerin kannanotot olivat varovaisia, mitäänsanomattomia ja keveitä. Orpo ei ehkä tajua, että tuollaisessa paneelissa värittömyys paistaa pahemmin läpi kuin hieman väritetty esiintyminen. Televisioon mennään ottamaan kantaa, eikä patsastelemaan. Siellä ei pääministerin salkku paljon paina. 

Tilanne olisi parempi, jos Kokoomusta johtaisi Antti Häkkänen, nykyinen puolustusministeri. Hän on pukuunsa syntynyt ja luultavasti ruiskukan siemenellä siitetty piinkova kokkari. Ei tarvitse olla edes ennustaja, että tietää, kenet Kokoomus tulevissa vaaleissa valitsee keulille, kunhan edellisestä eroon päästään. Häkkäsen siirtäminen linjaan raikastaisi Kokoomuksen imagoa siellä, mistä ääniä on tarve kerätä. Nykyisellä esiintymisellä äänet tulevat enemmän Suomalaiselta klubilta.

Orpon vieressä istunut Riikka Purra sen sijaan on erittäin vahva keulakuva puolueelleen. Purra uskaltaa olla mieltä, uskaltaa puolustaa omiaan ja perustelee kantansa fiksusti. Esiintyminen on pelotonta, näyttävää ja jää mieleen. On tavallaan harmi, että tämän hallituskauden peijaisissa tulee suurin syyllinen maan tilaan olemaan Perussuomalaiset. Oikeistokoalition ääripää jyrätään maan tasalle, koska niin tämä poliittinen laiva Suomessa seilaa. 

Ja viimeisenä huomioin vielä Harry Harkimon. Hän on todellinen väriläiskä puheenjohtajatenteissä. Kun tietää, ettei havittele hallitusvastuuta, voi puhua kielenkannat löysällä. Ja jos Harkimoa kuuntelee, on hän pirun fiksu mies. Kannanotot ovat konkreettisia ja selkeitä. Harkimo on se ikävä kivi kengässä, joka hiertää, mutta jota ei poiskaan saa.

Rakastan sitä, että kotimaan politiikassa on taas jännitettä. On kiinnostavia hahmoja, eroja puolueiden välillä ja selkeitä arvovalintoja. Tulevat vaalit ovat luultavasti parhaat vuosikymmeniin. Valitettavasti talouden ja maailman tila on tähän johtanut, mutta on nautittava niistä pienistä asioista, joita tämä kurjuus tuottaa. 

*****

Tätä kirjoittaessa kuuntelin kaksi loistavaa albumia, joita molempia suosittelen:

Eilen ilmestynyt Ricky-Tick Big Bandin albumi Liikkuu on järisyttävää kotimaista musiikkia (en osaa itsekään määritellä genreä). Letkeä meno suorastaan sulaa korviin ja pakottaa tuolijoraamaan.

Ja toinen kuuntelemani levy oli jenkki-countrytähti Luke Combsin albumi The Way I Am. Raakaa ja aitoa countrya, joka sopii tällaiseen kirjoitusmoodiin oivallisesti.

Aikainen kevät droonin nappaa

 

Kuva luotu tekoälyn avulla

Mennään taas hieman rakas päiväkirja -osaston merkeissä. On paljon asioita, jotka pitää pistää muistiin, että ne pystyy jälkikäteen pitämään mielessä. Ja uskon, että monelta osin jopa eletään aikoja, jotka on syytä kirjata muistiin jonnekin, mistä ne jälkeenpäin löytää. Elämme jänniä aikoja Etelä-Karjalassa, mutta vielä enemmän maailmanpoliittisesti.

Kevät on hemmetin aikaisessa. En muista, milloin viimeksi olisi tähän aikaan ollut autossa kesärenkaat alla, takapiha haravoitu ja grillikin ehtinyt kuumeta useampaan kertaan ennen pääsiäistä. Suomalaisena sitä katselee taivaalle ja odottaa peloissaan takatalvea. Sen mahdollisuus ennen huhtikuun alkua on vielä todellinen. Mutta jospa kerrankin....

Leuto ja vähäluminen talvi saivat aikaan sen, että lumet hävisivät pihamaalta humahtamalla. Ei pitkiä sulamisaikoja tai jäisen maan auki sulattelua. Melkein viikonlopussa valkoinen vaihtui orastavaan vihreään. Tosin rynnäkköiskun tehnyt kevät toi mukanaan myös siitepölyarmeijan. Nyt eri puulajien pölytysaika menee päällekkäin ja allergikot saavat kärsiä. Olispa Zyrtec tämän blogin sponsori!

Ja Saipakin pelaa unelmakevättään. Jatkopeleihin lähdetään eturivistä paremmilta paikoilta kuin koskaan ennen. Menestyksen odotukset ovat Lappeenrannassa kasvaneet, mutta kelta-musta huuma ei laannu. Torille on pystytetty kansankatsomo jo senkin vuoksi, etteivät kaikki halukkaat katsojat mahdu turhan pieneksi käyneeseen halliin, vaikka niitä sulloisi sisään kuin Tokion metroon aamuruuhkassa. Täällä odotetaan kuumeisesti jo suurempaa katsojakapasiteettia. Toinen menestysvuosi ei voi olla sattumaa tai edes hyvää tuuria. Tämä on seurausta systemaattisesti hyvin tehdystä työstä. Välieräsarjan ensimmäinen Ässät-matsi venyi yli kahden tunnin mittaiseksi. Voin kuvitella, millaista betonia pelaajien jalat ovat tänään olleet.

Öljykriisi vaikeuttaa talouskasvua

Uutiset ovat taas kuin 80-luvulta. Sota riehuu Arabian niemimaalla, tosin osapuolet vaihtuvat. Persianlahden maat, tai no Iran, kiristää öljyruuvia, mikä näkyy täällä pohjolan perukoilla bensapumpulla saakka. Polttoaineiden litrahinta kipuaa viikko viikolta hurjempiin lukemiin. Kahden euron raja ei ole mitään bensiinissä ja dieselin hinta hipoo kahta ja puolta euroa. Ja syynä ainoastaan yhden suurvalta-maanikon henkilökohtainen ristiretki. 

Viimeksi samainen Hormuzinsalmi oli uhan alla Irakin ja Iranin välisessä sodassa 1980-luvun lopussa. Irak pyrki systemaattisesti hyökkäämään Iranin öljytuotantoa vastaan ja vastatoimena Iran uhkasi pistää koko salmen kiinni. Uhkaus ei varsinaisesti toteutunut ennen tätä päivää. Se kertoo jo jotain nyt päällä olevan kriisin syvyydestä. 

Raakaöljyn hinnalla on edelleen suurin yksittäinen vaikutus globaaliin talouteen. Hormuzinsalmen kautta kulkee arviolta noin 20% maailman raakaöljyn tuotannosta, joten sen hintavaikutus on suhteessa huomattava. Ja varsinaista vaikutusta suurempi on potentiaalinen vaikutus, pelkkä sodan uhka tai mahdollisuus tuotannon rajoituksiin heilauttavat markkinahintaa erittäin nopeasti.

Raakaöljyn hinnannousu siirtyy Suomessa extranopeasti myös loppukäyttäjän kukkaroon. Täällä pelkkä korvaan kuiskattu vihje öljykriisistä saa bensakauppiaat ruuvaamaan pyloniin kakkosella alkavat summat. Valitettavasti se vaikuttaa öljyperustaisessa taloudessa moneen asiaan. Maantielogistiikan kustannukset pomppaavat valtavalla prosentilla ja vaikutus valuu sentti kerrallaan esimerkiksi kaupan tuotteiden hintoihin. Välillä jo hiipunut hintojen nousu alkaa taas. 

Tilanteessa, jossa rahanliike on muutenkin hidasta, ei tarvittaisi enää erillisiä hidastetöyssyjä, mutta niitä tässä on väkisin luvassa. Rahankäyttö vähenee entisestään tietyillä aloilla. Kuluttajien kulutuskäyttäytyminen on tarveharkintaista. Eli ensimmäisenä ostetaan välttämättömät tuotteet (elintarvikkeet, asumiseen ja lämmitykseen liittyvät kulut), toisena tuotteet, joita ilmankin tullaan toimeen, mutta joiden tarve on päivittäistä (vaatteet, harrastuksiin liittyvät tuotteet jne.) ja kolmantena tuotteet, joiden hankkiminen ei ole millään tapaa välttämätöntä ja joita ei käytetä päivittäin (ns. hupikulutus). Käytännössä, jos bensatankki on tyhjä, eikä töihin pääse ilman autoa, on pakko ostaa bensaa ja jättää jotain muuta ostamatta. Voitte miettiä, miltä tuntuu tehdä töitä yrittäjänä, joka tuottaa palveluita ns. hupikulutuksen alueella.

Tie maailmansotaan alkaa pienin askelin

Tänään uutisoitiin, miten Ukrainan sota kirjaimellisesti leijailee Suomen maankamaralle. Yksi Ukrainan Venäjälle lähettämistä drooneista eksyi ja putosi Kouvolaan. Se on ensimmäinen konkreettinen sodanmerkki Suomessa. Tähän saakka vaikutukset ovat olleet pääasiassa poliittisia ja taloudellisia. 

Koko maailma tuntuu olevan nyt jonkinlaisen massiivisen järistyksen kourissa. Kriisit leimahtavat yhtä aikaa useammalla kolkalla ja suurvaltojen toimet saavat aikaan epävakautta yhtä aikaa Euroopassa, Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja jopa Grönlannissa saakka. Lisäksi sisäinen poliittinen ilmasto on muuttumassa epävakaaksi keskisen Euroopan vakaina pidetyissä maissa yhtä lailla kuin Yhdysvalloissakin.

Jos ette usko, niin seuratkaapa, millaisia videoita nyt postataan Instagramiin esim. Hollannista, Saksasta tai Iso-Britanniasta. Videot voivat usein olla tekoälyn tuottamia tai sitten vain sopivasti leikattuja. Suurin osa niistä on tehty puhtaasti propaganda-tarkoituksessa tai sanoma on kärjistetty siten, että klikkimäärä saadaan maksimoitua. Mutta silti sanoma sekä pyrkimus ovat erittäin selkeitä. Videot koettavat esittää, kuinka suuri on maahanmuuttajien ja viranomaisten vastakkainasettelu tai sitten videoiden sanoma on, että Euroopan vanhat, vakaat yhteiskunnat alkavat murentua sisältäpäin, kun niitä uhkaa massiivinen maahanmuutto. Erityisesti nostetaan esiin muslimimaista tai Afrikasta tulleet siirtolaiset. 

Erilaiset aseelliset kriisit itsessään ovat normaalia oirehdintaa, jota on nähty koko toisen maailmansodan jälkeinen aika. Tähän saakka konfliktit on saatu loppumaan nopeasti ja niiden leviäminen yhtä kriisipesäkettä laajemmalle on pystytty ehkäisemään. 

Ongelmana kriiseissä on tällä hetkellä se, että kaikki vakauttavat mekanismit epäonnistuvat työssään. YK:stä on tullut pelkkä rahaa imevä toimeton ja vallaton möhkäle, jolla ei ole minkäänlaista mandaattia Ukrainassa, Palestiinassa tai Iranissa. YK ei onnistunut lopettamaan Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, eikä myöskään Yhdysvaltojen iskua Iraniin. Sen kynnet eivät yksinkertaisesti riitä suurmaiden sodanaloituksiin. Aktiivisesti toimijasta on tullut pelkkä onneton sivustaseuraaja.

Toisaalta vika ei ole pelkästään YK:n. Mikään ennakolta laskettu skenaario ei pystynyt varautumaan siihen, että kaksi turvallisuusneuvoston pysyvää jäsentä muuttuvat täydellisiksi diktatuureiksi. Eikä mikään voinut valmistaa maailmaa tilanteeseen, jossa Yhdysvallat muuttuu maailman suurimmasta demokratiasta täydelliseksi monokratiaksi. Demokratian rapautuminen on ollut moninverroin nopeampaa kuin vastaliikkeiden keksiminen. On aika selkeää, että Trump pelasi demokratian läpi ja koko järjestelmän tekninen käyttöikä on tullut tiensä päähän. 

Toinen kansainvälinen vakauttava tekijä, puolustusliitto Nato alkaa myös natista liitoksistaan. Syyllinen on valitettavasti sama. Yhdysvaltojen kiinnostus Naton vetovastuuseen hiipuu samaa tahtia kuin muiden maiden into osallistua Trumpin mielipuolisiin sotaretkiin. Nato uhkaa Trumpin myötä muuttua puolustusjärjestöstä pelkäksi modernien saraseenien lipunkantajaksi. Valitettavasti Naton kaatuminen sisäisiin riitoihin on juuri se niitti, jotka Putin odottaa Venäjällä kuin kuuta nousevaa. Naton sateenvarjon poistuminen itä-Euroopan maiden yltä tarjoaisi Putinin Venäjälle valtatien laajentaa hyökkäyssotaa länteen. Voin kuvitella, että Puolassa ja Baltiassa nähdään painajaisia 1940-luvun uusinnasta.

Ei viikoissa, ei kuukausissa, vaan vuosissa

Jos historiaa luetaan - ja miksipä ei luettaisi - on nähtävillä, että pienten poliittisten, taloudellisten ja alueellisten kriisien laajeneminen sodaksi vie vuosia. Kumpikaan maailmansota ei käynnistynyt yhdestä tapahtumasta tai nopeasti. Kumpaankin suursotaan johtanut tie oli vuosien mittainen ja piti sisällään erilaisia pienempiä kriisejä, jotka lopulta yhdistyivät ja eskaloituivat massiiviseksi rintamasodaksi. 

Kun puhutaan maailmansodasta tai siihen verrattavasta aseellisesti kriisistä, on rintamasota vain sen viimeinen, vaikkakin tuhoisin, vaihe. Sodat alkavat ideologioiden, alueellisten, uskonnollisten tai poliittisten erimielisyyksien epäonnistuneesta käsittelystä. Ja samassa, kun kriisien syyt kärjistyvät, heikkenevät myös kriisien torjuntaan rakennetut mekanismit. Poliittisten tai muiden erimielisyyksien ratkaisuihin tarkoitetut turvarakenteet pettävät. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäiset valtiot koettivat estää tulevia sotia muodostamalla Kansainliiton. Kun Kansainliitto epäonnistui tehtävässään, koetettiin saada aikaan vielä suurempi vakauttava tekijä ja syntyi YK. Sen toiminta on perustunut jatkuvan neuvottelun periaatteeseen sekä siihen, että suurimpien maiden pitäminen suurimpina vaikuttajina turvallisuusneuvostossa edesauttaisi kansainvälistä rauhaa. 

Ja hyvin YK hoiti tehtäväänsä aina näihin päiviin saakka. Ei maailma ollut jälkimmäisen maailmansodan jälkeen yhtään vakaampi paikka kuin tänään. Taistelu demokratian ja kommunismin välillä sekä taistelu ideologista terrorismia vastaan piti koko maailman varpaillaan 1960- ja 1970-luvut. Kriisejä oli, niitä ratkaistiin ja ehkäistään - ja siinä onnistuttiin. Toisen maailmansodan jälkeinen aika lienee pisin rauhan aika Euroopan mantereella.

Nyt näyttää pahasti siltä, että myös YK on epäonnistunut tehtävässään ja globaalilla yhteisöllä on todella kiire uuden rauhaa ylläpitävän mekanismin luomiselle. Ilman maailman talouksia yhteen sitovaa elintä tai järjestöä, on vaarana täysi kaaos ja pahimmillaan kolmas maailmansota. 

Viisas varautuu ennakolta

Suomen suurimpia ongelmia lienevät tällä hetkellä talouskriisi sekä massiivinen työttömyys - sekä niistä johtuvat liitännäisvirrat (köyhyys, eriarvoisuus, hyvinvointivaltion kriisi jne.). Se ei kuitenkaan anna lupaa ummistaa silmiä uhkaavalta globaalilta kriisiltä. Valitettavasti meidän on varauduttava siihen, että idässä riehuva jättiläinen jatkaa valloitussotaansa ja jopa laajentaa sitä. Ja samalla meidän on valitettavasti varauduttava myös siihen, että Suomen ylle vastikään viritetty Nato-sateenvarjo alkaakin vuotamaan. Käymme pelkkää viivytystaistelua kahden huonon vaihtoehdon välillä. Hyökkääkö Putin länteen ennen kuin Trumpin valtakausi loppuu (jos loppuu).

Meidän sijaintimme Venäjän naapurissa ei tule muuttumaan. Venäjä on ja pysyy meidän naapurina. Silloin meidän suurin uhkamme on suoran hyökkäyksen lisäksi Itämeren sulku. Kriisitilanteessa meidät on suhteellisen helppo suluttaa tänne pohjolan perukoille niin, että ainoat huoltotiet tulevat Ruotsin ja Norjan kautta. Ehkä siis olisi syytä vieläkin enemmän kiinnittää huomiota omavaraisuuden kasvattamiseen.

Tähän liittyen on pakko olla huolissaan siitä, että kotimaista maataloutta ajetaan rahan takia puoliväkisin alas. Kotimaisen ruuantuotannon edellytykset ovat sellaiset, että vain hullu sitä yrittää harrastuksenaan. Nyt me saamme toki tuonnin kautta edullisia elintarvikkeita ja tuonnin laajuus on ennätyksellisen suurta. Mutta mitä tapahtuu, jos laivareitit laitetaan kiinni? Olisiko sittenkin syytä panostaa siihen, että meillä riittää tuottajia myös kriisin aikana?

Ja toki toinen huolestuttava aihe on sotamateriaalin oma tuotanto. Onko sitä riittävästi ja kattavasti? Toisen maailmansodan yksi suurimpia kriisejä oli materiaalipula. Lopussa eivät olleet vain miehet, vaan myös aseet ja ennen kaikkea ammukset. Uskoisin, että osaamista Suomella on riittävästi ja mahdollisuus jopa käyttää omia innovaatioita tuottamaan jotain uutta. Mutta käytetäänkö täyttä potentiaalia kriisinajan varalle? En usko. 

Kuinka todennäköistä on, että kriisi iskee myös Suomeen?

Maailmasta on tullut niin ennakoimaton, että minkään poliittisen valtavirran liikkeitä on mahdotonta ennustaa. Nykyiset valtiot ja valtioliitot ovat niin naimisissa keskenään, että minkään valtavirran tulevaisuutta on hankalaa tietää ennalta, koska kaikki vaikuttaa kaikkeen. Samoin on mahdotonta varautua kaikkiin mahdollisiin skenaarioihin. Ei kukaan voinut ennustaa, että Trump sekoaa totaalisesti, eikä kukaan voinut ennustaa, että Ukrainassa soditaan jo neljättä vuotta. 

Lähi-idän kriisi voi eskaloitua. Iran on käsittämättömän suuri valtio, jolla on kytköksiä joka puolella muslimimaita. Nyt alkaneen kriisin johdannaisena voi hyvin alkaa terrorismiaalto Euroopassa (jos Euroopan maat liittyvät Trumpin sotaretkeen). Tai jos terrorismiaalto alkaakin Pohjois-Amerikassa, mitä se tekee jo valmiiksi erittäin epävakaalle Yhdysvaltain sisäiselle taloudelle? Hyökätessään Iraniin Trump ei todellakaan tiennyt, mitä teki. Ja nyt voi taka-askeleiden ottaminen olla jo myöhäistä.

Lähi-idän kriisi voi koitua myös Naton kohtaloksi. Jos muut Nato-maat eivät lämpene Trumpin sotaretkelle, saattaa koko järjestö purkautua sisältäpäin. Mitä sen jälkeen tekee Venäjä? Tai jos Nato häviää suojaamasta itä-Eurooppaa, miten järjestämme keskinäisen rautaesiripun Venäjää vastaan? 

Mauno Koiviston sanoja hieman muunnellen voisi todeta "Jos emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan, varaudutaan niin, että yksinkin pärjätään."

Kuinka suursodat syntyvät

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

 

Pakko palata tässä julkisessa päiväkirjassa taas maailmanpolitiikan arkipäivään, koska globaalisti tapahtumia on käytännössä koko ajan. Lisäksi pienten yksittäisten tapahtumien sivuvirrat voivat merkitä jotain suurempaa - tai olla yhtä paljon merkkaamatta mitään. Tämän viikon ykkösuutiset tulevat - ylläripylläri - Yhdysvaltojen toimesta. Trump joukkoineen kaappasi Venezuelan presidentti Nicolás Maduron ja toimitti hänet Yhdysvaltoihin säilöön. Valta siirrettiin amerikkamyönteiselle ja ennen kaikkea maan öljyvaroista aiemmin vastanneelle Delcy Rodríguezille. 

Jo sinällään toisen itsenäisen maan johtajan syrjäyttäminen väkivalloin rikkoo luultavasti suurinta osaa kansainvälisistä laista. Tekoa suurempaa on suurvaltamalli, jota nyt aletaan noudattaa. Kansainvälisten sopimusten sijasta kuunnellaan enää vahvimpien lakeja, joissa isompi voi tehdä pienemmälle mitä huvittaa kenenkään estämättä. Lienee nyt jo turha sanoa, että Venezuelan tapauksessa (kuten Ukrainan, Palestiinan yms.) YK on ollut täysin hampaaton. Ihmettelen kansallisvaltioiden halukkuutta ylläpitää toimimatonta ja itsessään kohtuuttoman raskasta valtamekanismia, joka on hyödytön. Pelkästään Suomen jäsenmaksut YK:n suuntaan ovat yli kymmenen miljoonaa euroa vuodessa.

En ota kantaa, oliko Maduron syrjäyttäminen väärin tai oikein. Enkä usko, että Maduro edes oli syyllinen siihen, että Yhdysvallat lähti ristiretkelle Etelä-Amerikkaan. Suurempi syy olivat luultavasti Venezuelan käsittämättömän suuret öljyvarat sekä maan vasemmistolainen hallintoperinne. Venezuela, kuten Kuubakin, ovat kuuluneet vahvasti Venäjän etupiiriin Etelä-Amerikassa ja ovat siten Yhdysvalloille hankala pala purtavaksi. Kuubalta ovat talouskriisi sekä epävakaat poliittiset olot syöneet kaikki kulmahampaat, mutta Venezuelan tilanne on toinen. Nyt kun Venäjä on jäänyt melko yksin, alkavat epäsuositummatkin kaverit kelvata. Siirtämällä Venezuelan hallinnon omiin käsiin, eliminoi Yhdysvallat Venäjän uhkaa Etelä-Amerikassa kauemmas. Lisäksi se syö Venäjän uskottavuutta kumppanina myös muualla. Pala kerrallaan on Putinin diktatuurista tullut poliittinen hylkiö, jonka kanssa halutaan kaveerata vain rahasta.

Mitä tekee Kiina?

Yhdysvaltojen Venezuelan retki osoittaa, että tämän päivän - ja etenkin huomisen - maailmassa puhuvat aseet ja suora toimintavalta. Venezuelan jälkeen on kansainvälisen yhteisön kovin paha mennä sanomaan Kiinalle, ettei Taiwania saisi vallata. Ja veikkaan, että puhutaan enää viikoista, kun Kiina aloittaa oman operaationsa Kiinanmerellä. Uskon, että Kiinassa osataan lukea peliä ja valtausmanööverit tehdään pikaisesti Yhdysvaltojen aloittaman valloituskierroksen jälkeen. (Luojan kiitos olen näissä arvailuissani yleensä ollut enemmän väärässä kuin oikeassa...)

Taiwan on ollut Kiinalle kivi kengässä Maon ajoista lähtien. Kommunistisen vallankumouksen ja Maon voittaman sisällissodan jälkeen Tšiang Kai-šek joukkoineen pakeni silloiselle Formosalle ja julisti saaren itsenäiseksi Kiinasta. Asia jäi kaivamaan Mao Zedongia ja nyt hänen vankkumatonta faniaan Xi Jinpingiä. Kiina ei hyväksy Taiwanin itsenäisyyttä ja katsoo alueen kuuluvan samaan Kiinaan kuin kaiken muunkin lähipiirissään. Tripolaarisesti ajatellen Kiina pyrkii varmistamaan Aasian herruuden itsellään ja se tulee aiheuttamaan ongelmia alueen pienempien kansallisvaltioiden lisäksi myös Yhdysvalloille. 

Kansainvälisestä yhteisöstä puuttuvat tällä hetkellä kaikki tasapainottavat elementit. Yhteisiä sopimuksia kunnioitetaan tasan verran kuin se itselle sopii ja jos ei sovi, tehdään toisin. Niin teki Venäjä, niin tekee Yhdysvallat ja niin tulee tekemään myös Kiina. Vastavoimia estämään voimatoimia ei ole, kun ennen aseellisena käsikassarana tunnettu Yhdysvallat on ottanut toisenlaisen - muista erottautuvan - roolin. Kun kansainvälisen yhteisön aseellinen vastavoima on poissa käytöstä, ei mikään estä suurempia asemahteja tekemästä omia päätöksiä. Vika on siinä, että olemme nojanneet liikaa Yhdysvaltojen pysyvän aseineen niin sanottuna järjen äänenä. 

Trumpin puheet Grönlannista ovat perus-trumppailua vakavampia

Venezuelaa vaarallisempia Euroopalle ovat Trumpin puheet siitä, että Yhdysvallat aikoo vallata, ottaa tai ostaa Grönlannin itselleen. Yhdysvallat perustelee kantaansa kansallisella turvallisuudella. Mikäli Yhdysvallat ei saarta valtaa itselleen, tulee sinne heidän näkemyksensä mukaan joko Venäjän tai Kiinan tukikohtia. Eli Yhdysvallat alkaa rakentaa jo maailmankarttaa jonkinlaista suurempaa konfliktia varten. 

Toinen mitä Trump selvästi vaikuttaisi ajavan, on Yhdysvaltojen irrottamista Natosta sekä syvemmästä yhteistyöstä vanhan mantereen kanssa. Toisen maailmansodan jälkeen on Eurooppa ja Yhdysvallat niputettu yhteen länsiliittoumaksi, jonka vastavoimana toimi ensin kommunistinen regiimi ja myöhemmin selkeästi Venäjä ja myöhemmin myös Kiina. Nyt tuo rakkaus on Trumpin mielestä lakastunut ja on aika siirtyä uusille urille. Yhdysvallat alkaa polkea latua yksin omaan suuntaansa vailla päämääriä estäviä kumppaneita. 

Tekemällä minkään peliliikkeen Grönlannin suhteen, on länsiliittouman sidos vaarassa purkautua lopullisesti. Eurooppa ja EU eivät voi antaa Grönlannin luisua pois Tanskan käsistä ihan vaan, koska Yhdysvallat sitä haluaa. Ja toisaalta taas eivät Euroopan valtiot oikein voi asettua Yhdysvaltoja vastaankaan.

Yhteenmuurattu länsiliittouma on maailmansotien jälkeen tarkoittanut pitkälti sitä, että Euroopan turva on amerikkalaisissa aseissa. Monille maille se on tarkoittanut sitä, että maan puolustus nojaa paljon Nato-joukkoihin ja oma aseellinen miehistö sekä kalusto ovat minimaalisen pieniä. Jos Suomen kokoisella maalla on Euroopan vahvin tykistö, se ei ole pelkästään Suomen vahvuutta, vaan yhtä paljon muiden heikkoutta. 

Luojan kiitos Suomi on pitänyt yllä puolustusvalmiuttaan yllä läpi kaikkien vuosikymmenten. Sen lisäksi meillä on osattu varautua Venäjän uhkaan jo vuosia ennen muita Euroopan maita. Kalustoa on päivitetty, lisätty sekä miehistön koulutuksesta on huolehdittu, vaikka uhka ei ole kirjoitettu kuin pääesikunnan mustaan kirjaan - ja sinnekin hailakalla musteella. Nyt tuo varautuminen tulee joka tapauksessa tarpeeseen - toivottavasti ei koskaan täyteen käyttöön. Ainoa ongelma on huoltovarmuuden maantieteellinen heikkous ja oman tuotannon kapeus.

Trump tuntuu noudattavan täysin uutta doktriinia, jossa se on kiinnostunut vain omista eduistaan ja aikoo ottaa, ostaa, vallata tai hankkia muilla keinoin kaiken, minkä haluaa. Ukrainassa sitä kiinnostavat luonnonvarat, Venezuelassa öljy ja Grönlannissa oma turvallisuus. Trump ei mielestään tarvitse Euroopalta mitään, mutta joutuu toimimaan maanosan turvatakuina ja etäpoliisina saamatta mitään vastineeksi. Koko toisen hallintokauden läpi Trump on kritisoinut muiden kuin Yhdysvaltojen maksujen pienuutta Natolle sekä heikkoa osallistumista USA:n ulkopuolelta. Trumpin näkemyksen mukaan muut Nato-maat ovat pelkkiä hangaround-jäseniä, kun Yhdysvallat joutuu kantamaan täyden vastuun.

Tässä jätetään kätevästi huomioimatta, että tuo samainen Nato elättää suurelta osin Yhdysvaltojen massiivista asetuotantoa ja laajeneva markkina tietää Yhdysvalloille lisää tuloja. Kun Yhdysvallat myi pelkästään viime vuonna noin kaksisataa F-35 hävittäjää, jonka hinta on 100 miljoonaa kappale, on kaupan arvo yksinään 20 miljardia (verrokkina koko Suomen valtion menoarvio on noin 90 miljardia). Ja hävittäjät ovat vain pieni osa katalogista.

Näin ne sodat ovat ennen alkaneet

Jos luetaan historiankirjoja - ja miksipä emme lukisi - huomataan, että suuremmat sodat ovat alkaneet syvistä talouskriiseistä, kansallisesta tyytymättömyydestä tai puhtaasta oman edun tavoittelusta. Sodilla on koetettu paikata sisäpoliittista epävarmuutta, vajentunutta valtionkassaa tai alueellisia erimielisyyksiä. Tällä hetkellä kaikki noista ovat jollain tapaa aktiivisia. 

Talouskriisi kyykyttää koko Eurooppaa ja erittäin vahva oikeistovirtaus nostaa päätään. Kansallisvaltiot alkavat varmistella omia rajojaan ja rajaavat ulkopuolisten pääsyä maahan. Eripura ei niinkään liity valtioiden välisiin kiistoihin, vaan maahanmuuttovirtoihin. Seurasin uudenvuoden aaton juhlinnasta kerättyjä videoita, joissa Saksassa ja Hollannissa mellakoitiin ihan huolella. Videoiden otsikoissa väitettiin mellakoitsijoiden olevan islamisteja. Eli vastustus eivät välttämättä kohdistukaan yleisesti maahanmuuttajiin, vaan pelkästään tietystä suunnasta tai oikeastaan uskontokunnasta tuleviin maahanmuuttajiin. Kun en asiaa  millään tapaa tunne, kommentoin vain noita otsikoita. Mutta meno oli kyllä rajua. Ilotulitusraketteja ammuttiin suoraan ihmisjoukkoihin, niillä ammuttiin pelastushenkilökuntaa ja toiminnan tuloksena ainakin Hollannissa paloi Vondelkerk kirkko. Ei ihan kevyttä kamaa noin juhlapäiväksi.

Yhdysvalloissa koko maa on sisäpoliittisesti jakautunut kahtia. On trumpistit ja muut. Sisäpoliittista epävakautta on kätevää korjata kiinnittämällä huomio muualle - vaikka Venezuelaan. Nimellisesti ollaan korjaamassa vuosia sitten käsiin levinnyttä huumeongelmaa, mutta oikeasti saadaan kansalaisten huomio muualle kotipesästä ja samalla rapautuvaa kannatusta voidaan kosiskella läpi syvien rivien. Jos Yhdysvaltojen huumeongelmaa halutaan ratkaista, olisi luonnollisin iskukohde jossain Venezuelaa lähempänä. Harmi vain, ettei Meksikolla ole samanlaisia öljyvaroja kuin Venezuelalla.

Ja samaa tekee Venäjä. Kun talous oli kuralla, lähdettiin Ukrainaan sitä paikkaamaan. Venäjän hyökkäyksen syynä ei ole ollut muu politiikka kuin talouspolitiikka. Putinin kleptokratia oli varastanut itse itsensä niin tyhjiin, että oli pakko etsiä uusi kohde. Ukraina oli sopivan lähellä ja sopivan rikas. Kohteen tiedustelu ja ennakkoarviot menivät pieleen ja lopputuloksena on satojatuhansia miehiä arkussa ja kriisi jolle ei onnellista loppua ole vieläkään näkyvissä. 

Niin paljon kuin tämä harmittaakin sanoa, niin Kiina on tämän tripolaarisen amentokratian (hulluinvallan) ainoa järkevästi ja loogisesti ajatteleva napa. Se pysyy taustalla kaikissa muissa konflikteissa kuin omissaan. Se ei valitse puoliaan, vaan tasapainottelee osapuolten välissä. Sillä on selkeästi oma agendansa, jota se valmistelee, mutta se odottaa oikeaa hetkeä iskeä. Tähän Kiinalla on myös varaa, koska sen talous ei vielä sakkaa yhtä rajusti kuin Yhdysvaltojen, Euroopan, Venäjästä puhumattakaan. Kiinalaisen sananlaskun mukaan "Kärsivällisyys on viisauden kumppani".

Olen sotatieteilijöiden kanssa samaa mieltä, että Euroopalla on todella kiire varustautua mahdollisesti laajentuviin kriiseihin. Puutetta on monien maiden osalta sekä materiaalissa että miehistössä. Laiminlyötyjä vuosikymmeniä ei kiritä muutamassa vuodessa, mutta työ on aloitettava. 

Ongelma on jo pelkästään puolustusteollisuudessa. Materiaalintuotanto on annettu muille kuin omille tehtaille ja suuri osa sotamateriaalista on tuontitavaraa. Jos kävisi niin, että tämä koko kriisi levähtää Euroopan laajuiseksi ja Yhdysvallat kieltäytyy tukemasta (tai on vaikka vastapuolena), ei meillä ole riittävästi omaa tuotantoa vastaamaan kysyntää. Keski-Eurooppa on talousalueena suuri ja sen resurssit ovat riittävät, joten se pystyy kirimään tuotantovajetta nopeammin. Mutta entäs Suomi? Me olemme edelleen ja tulemme olemaan täällä pohjolan perukoilla pitkien huoltomatkojen päässä. Kun kranaatit loppuvat, ei niitä enää Itämeren kautta tänne enää tuoda, jos tarkoitus on lennättää niitä itärajan taakse.

Kukaan järkevä, inhimillinen, ihminen ei halua sotaa. Mutta historian valossa ihmiskunta ajautuu syvempään kriisiin säännöllisin väliajoin ja hyvin usein hommat eskaloituvat sodiksi. Vaikka kriisiä ei tulisi tai nyt voimistuvat jännitteet laukeaisivat, on hyvä muistaa, että viisas varautuu ajoissa ja riittävästi. Kun virtaukset osoittavat, että Venäjä ei ole pyrkimässä rauhaisaan rinnakkaiseloon Euroopan kanssa ja Yhdysvallat koettaa kaikin keinoin vetäytyä aseellisen tukirangan roolistaan, ei meille raukoille muuta jää kuin pitää huolta itse itsestämme. 

Amerikan autokratia uhkaa koko maailman taloutta

 

Yhdysvaltain ulko- ja talouspolitiikasta on tullut todellista Jumalan teatteria. Päivä päivältä meno on yhtä suurta sekoilua vailla varsinaista linjaa tai päämäärää. Päätöksenteon kaoottisuus, mielivaltaisuus sekä suoranainen riidanhaastaminen tekevät tulevaisuuden arvioimisesta käytännössä mahdotonta. Ennen suhteellisen vakaa maailman läntinen talousveturi sekä turvallisuuspoliisi on nyt suuressa kaaoksessa, jonka aallot vellovat Atlantin yli Eurooppaan ja jopa Aasiaan saakka.

Presidentinvaaleissa kävi juuri niin huonosti kuin kansanvaltaisessa demokratiassa on mahdollista. Käytännössä Donald Trump hullunkurisen esikuntansa kanssa teki demokraattisen vallankumouksen. Se vaatii satumaista sattumaa - tai meidän kannalta huonoa tuuria. Tämä temppu on hyvä esimerkki siitä, kuinka hyvin jopa demokraattista päätöksentekokoneistoa voi höynäyttää, jos kanalaiset eivät pidä huolta omasta äänestään.

Suomalaisten - tai  edes Eurooppalaisten - kannalta on hankala nähdä, miten valtaan voidaan saattaa tuollainen mielipuoli, jolla ei ole muuta päämäärää kuin ajaa omaa etuaan ja aiheuttaa kaaosta joka puolella. Mutta oman maan kansalaisten kannalta ratkaisu ei olekaan niin hullu. Trumpin päämäärähän on ollut vakauttaa Yhdysvaltain sisämarkkinoita, parantaa omaa kilpailukykyä ja turvata sisämarkkinaa hankaloittamalla ulkopuolisten tuotteiden pääsyä Yhdysvaltojen markkinoille. Donald Trump pelaa klassista protektionismin peliä, joka tosin 2020-luvulla olisi pitänyt jättää sinne historian kirjoihin, mihin se kuuluu. 

Jenkkiläisen protektionismin edellinen valtakausi oli presidentti Hooverin aikakaudella 1930-luvulla. Silloin pyrittiin sisätaloutta voimistamaan sillä, että ulkomaisten tuotteiden hintaa nostettiin ja sisämarkkinan kilpailukykyä parannettiin. Tuolloin protektionismista rakennettiin lääkettä lamaan sortamaan talouteen. Huonosti siinä kävi silloin ja vielä huonommin käy tänä päivänä. Jo 1930-luvulla seurauksena oli kaaos ja syvempi lama.

Globaalit markkinat ovat mafiankaltainen verkosto, josta ei noin vain voi erota tai alkaa sooloilla. Tänä päivänä jokainen - suurempikin - kansantalous on riippuvainen toinen toisistaan. Ja mitä suuremmasta taloudesta on kyse, sitä suurempia ovat riippuvuudet. Myynti- ja ostomarkkinoiden lisäksi erittäin merkityksellisiä ovat rahoitusmarkkinat. Nytkin Yhdysvallat sortuu laiminlyömään sitä faktaa, että sen suurin velkariippuvuus on juuri Kiinaan, jota se koettaa kurittaa ylimääräisillä tulleilla. Vaikka valtioiden lainoja pidetäänkin monesti lähinnä akuankka-rahana, on jopa Yhdysvallat pulassa, jos Kiina päättää pistää lainansa lunastukseen. 

Lisäksi Trumpin haave sisämarkkinoiden vahvistamisesta raskaan tullipolitiikan avulla, on harhaa. Jos lenkkareita ei tuoda Aasiasta, ei niitä kyllä tehdä Yhdysvalloissakaan. Etenkään kun samainen Trump pyrkii potkimaan maasta ulos ne työntekijät, jotka voisivat edes suostua tekstiilitehtaisiin alle minimipalkan. Eli kun tullisodan loppulaskun maksaa kuluttaja, maksavat amerikkalaiset Nikeistään tuplahinnan. Kansalaisten ostovoima katoaa ja kulutukseen perustuvan markkinan liike pysähtyy. Ja kaikista maailman maista juuri Yhdysvallat on se markkina, jota ei saisi pysäyttää.

Suurin uhka osakemarkkinoissa

Trumpin epävakaa (mieli ja) politiikka ovat suurin uhka osakekursseille. Pelkät uhkaukset tullirajasta Yhdysvaltain ja muiden maiden välille lähes romahdutti Yhdysvaltain pörssin. Samalla tavalla kurssit myös nousivat ylös, kun tullipuheita alettiin vetää takaisinpäin. Väkisin tulee mieleen, että tilapäinen osakekurssien lasku tehtiin siksi, että Donaldin hyväosaiset ystävät pääsivät halvalla tankkaamaan osakkeita. Nopea lasku nimittäin takasi hyvät voitot heille, joilla oli perstaskussa löysää käteistä ja sopiva aika ostaa. Suomessa tuollaisesta keinottelusta heilahtaisi häkki.

Suomessa tuo heilahtelu näkyy eniten suursijoittajien kursseissa. Suomalaisilla eläkeyhtiöillä on valtava tukku sijoituksia kiinni Yhdysvalloissa. Osakekurssien heilahtelu aiheuttaa varmasti unettomia öitä sijoituksista vastaavissa. Se myös vaikeuttaa investointeja rahastoihin, jotka perustuvat amerikkalaisiin sijoituksiin. Pahimmillaan kurssiheilahtelu saa aikaan sen, että yhtiöt menettävät arvoaan niin paljon, että toiminta loppuu. Silloin osakepotti voi muuttua nopeasti vähäarvoisesta kokonaan arvottomaksi.

Tässä on kuitenkin syytä muistaa osakekaupan ensimmäinen sääntö - yleensä se, joka menee alas, nousee myös ylös, jos on aikaa odottaa. Kun Yhdysvaltain nykyinen tötöily on poliittista, on sillä myös päätepisteensä. Tämä hurlumhei-politiikka loppuu viimeistään reilun kolmen vuoden päästä - todennäköisemmin jo 1,5 vuoden päästä kun senaatissa vaihtuu valta. Ja kun valtaan saada joku selväjärkisempi, on menokin ehkä vakaampaa.

Turvassa ei ole turvallisuuspolitiikkakaan

Valitettavasti Yhdysvaltojen sekoilu aiheuttaa turvallisuusuhkia koko Euroopassa. Yhdysvallat on NATO:ssa suurin peluri ja sen takana on koko maailman asearsenaalista liian merkittävä osa. NATO:n ja sitä kautta Euroopan turvallisuustilanteen heikkeneminen pelaa suoraan Venäjän pussiin. Jos keskisen Euroopan puolustuspolittiinen tilanne alkaa näyttää sortumisen merkkejä, on se Putinille suora kutsu alkaa suunnitella Puolan tai Baltian marssia. Yhdysvallat on ollut Euroopan itärajan suurin turva, joka on taatusti pitänyt Venäjän rajan oikealla puolella.

Tätä vastaan tarvittaisiin nopeasti peliliikkeitä, joissa Euroopan puolustusta vahvistetaan yhteisin varoin ja päämäärin. Asetuotantoa tulisi lisätä nopeasti niin, että riippuvuus Yhdysvalloista vähenee ja turvallisuus on aiempaa enemmän omissa käsissä. Lisäksi tarvitaan alueen yhteistä puolustustahtoa ja politiikkaa. Eurooppa on alettava nähdä kansallisvaltioiden sijaan yhtensä puolutustettavana alueena, josta vastuussa ovat kaikki itärajasta Atlantin rantaan saakka. Populaation puolesta Eurooppa päihittää Venäjän 4-1, mutta tahtokysymykset ovatkin sitten eri asia. 

Suomelle suurin etu olisi nyt saada Ukrainaan nopeasti rauha ja samalla vakiinnutettua Euroopan sisäinen taloudellinen tilanne. Rauha Ukrainassa avaisi tietä saada taloutta parempaan kuntoon niin Suomessa kuin muualla Euroopassa. Venäjän uhka on Suomelle kaikkien pahin. Se vaikuttaa innokkuuteen investoida Suomeen ja sitä kautta se nostaa myös Suomeen valuvan rahan hintaa. Kallis raha taas tekee hallaa kilpailukyvylle. Täytyy taas kerran todeta, että Luojan kiitos olemme osa yleis-eurooppalaista talousjärjestelmää. Ilman EU:ta vaikutukset Venäjän sodasta olisivat katastrofaaliset.

Valitettavasti niin pitkään, kun Venäjän uhka on todellinen, on Suomen sijoitettava yhteistä rahaa entistä enemmän puolustukseen. Rahoitusta on pakko lisätä sen varmistamiseksi, että huonoimmassakaan tapauksessa emme jäisi pulaan. Me jokainen maksamme epävarmasta turvallisuustilanteesta.

Ja tässä kohtaa otan kantaa maamiina-asiaan. On fiksua, jopa pakollista, että irtaannumme Ottawan sopimuksesta ja turvaamme itärajaa jalkaväkimiinoin. Harvaanasutulle ja väkiluvultaan pienelle maalle miinojen käyttö antaa etua lukumäärältään suurempaa vihollista vastaan. Se on ainoita keinoja, jolla voimme tasoittaa mahdollisuutta hyökkäyksen tapahtuessa. Miina on ainoastaan puolustuksellinen ase, jolla varaudumme siihen, että tänne joku pyrkii tunkeutumaan. Se on totta kai epäinhimillinen ase, mutta suurempaa epäinhimillisyyttä tuottaa se, joka tänne haluaa hyökätä. Toivon, että jalkaväkimiinat löytävät nopeasti tiensä takaisin armeijan varastoihin. 

Markkinat löytävät aina uomansa

Hämmästelen Yhdysvaltain hallinnon lyhytnäköisyyttä ja kapeakatseisuutta. Joskus tuntuu, että siellä on annettu potkut jokaiselle oikealle asiantuntijalle, joka tuota hulluutta voisi suitsia. Ei tarvitse katsoa historiaa kahta vuotta kauemmas, kun näkee, mitä moderneista kansainvälisistä markkinoista pitää tietää. Kun Venäjää kohtaan asetettiin pakotteet, meillä oli hetken pulaa maakaasusta ja öljystä. Mutta nyt kaksi vuotta myöhemmin kukaan ei edes puhu Venäjän kaasuriippuvuudesta. Markkinat löytävät aina uudet uomansa, ja niistä ei välttämättä haluta enää jälkeenpäin perääntyä. Venäjän kaasullekin on löydetty korvaajat ja vaikka Ukrainan sota loppuisi huomenna, ei mikään takaa Venäjän pääsyä Euroopan kaasumarkkinoille, ainakaan heille sopivalla hinnalla.

Sama pätee Yhdysvaltoihin. Tullitariffipolitiikka ajaa Eurooppaa ja Aasiaa lähemmäs toisiaan. Tästä on nähty jo merkkejä, kun Kiina tekee suoraa lähentymistä kohti Euroopan markkinaa. Globaali napa toki siirtyy itään, mutta markkinat selviävät kyllä ilman Yhdysvaltojakin. Kauppaa tehdään valtioiden välillä, vaikka Donald Trump muuraisi tiilimuurin koko maansa ympärille. Mutta mitä tapahtuu sitten, kun vanha lokkitukka lähtee? Yhdysvaltojen voi olla vaikeampaa päästä mukaan yhteismarkkinoihin. Sama pätee puolustuspolitiikkaan. Jos Eurooppa löytää yhteisen sävelen sekä asemarkkinoiden luomisessa ja keskinäisessä kaupankäynnissä, vähenee riippuvuutemme NATO:sta ja Yhdysvalloista. Se vaatii toki aikaa, mutta vielä enemmän tahtoa. 

Yhdysvaltojen nykyisen talouspolitiikan seuraus on kaaos lähinnä sisämarkkinoissa. Meille muille se tarkoittaa heilahtelua sijoituksissa ja kauppasuhteissa, mutta ei mitään lopullista ongelmaa. Donald Trump on määräaikainen poliittinen häirikkö, jonka jäljet jossain vaiheessa loppuvat ja valta vaihtuu hyvin suurella todennäköisyydellä tasaisempaan kaveriin. Tällöin tämä neljän vuoden sekopäisyys on toivottavasti pelkkä muisto vain. Valitettavasti näiden neljän vuoden aikana suurimmat kärsijät löytyvät Yhdysvaltain sisältä, juuri he, jotka tämän samaisen Donaldin sinne valtaan äänestivät.

P.S. En osta Teslaa - en ikinä!!

Välipala - viikko Yhdysvaltain presidentinvaaleihin

Paljon on blogin läpi Vuoksen vettä virrannut, kun joudun kirjoittamaan jo toista kertaa Yhdysvaltain presidentinvaaleista, joissa toisena osapuolena on Donald Trump. Aika siis juoksee ja blogi nilkuttaa eteenpäin....

Vapaan maailman suurimmat, seuratuimmat ja myös vaikutusvaltaisimmat vaalit - Yhdysvaltojen presidentinvaalit 2024 - käydään ensi viikolla. Toisin kuin muissa suurissa valtioissa, vaalien lopputulosta ei ole ennaltapäätetty ja se tekee taistelusta paljon mielenkiintoisempaa kuin vaikka Venäjän tai Kiinan vaalien seuraamisen. Vaaleista toki uutisoidaan jopa täällä pohjolan perukoilla tavallista enemmän. Maailman mahtitaloutena ja epävirallisena maailmanpoliisina Yhdysvaltojen ulkopolitiikalla on erittäin suuri merkitys Suomelle, EU:lle ja vieläkin enemmän NATO:lle. 

Pienen arpomisen jälkeen loppusuoralla ovat vanha kettu Donald Trump ja demokraattien Kamala Harris. Trumpista olen kirjoittanut jo viime vaalien aikaan suhteellisen kriittisesti. Enkä mitenkään suurella innolla hänen ehdokkuuteensa suhtaudu tälläkään kertaa. Presidenttikauden jälkeen merkintöjä on tullut enemmän rikosrekisteriin kuin CV:hen ja kannattajakunnan lietsominen lähes sisällissodan partaalle ei ainakaan ole rauhoittanut sisäpoliittista tilannetta. 

Vaaleista odotetaan kuitenkin tasaisempia kuin koskaan aiemmin. Kannatuslukemissa kahden ehdokkaan ero mahtuu heittämällä virhemarginaaliin eli voittaja voi olla kumpi tahansa. Mielenkiintoista, outoa ja jopa pelottavaa - mutta myös mielenkiintoista! 

Antoiko demokraattien ehdokasarpajaiset liikaa etumatkaa republikaaneille?

Yhdysvallat on kaksipuoluejärjestelmä, jossa vastakkain ovat demokraattisen sekä republikaanisen puoleen ehdokas. Järjestelmä on sinällään helppotajuinen ja monipuoluehässäkän puuttuminen helpottaa ehdokkaan valitsemista ja henkilöittää vaaleja entistä enemmän. Nyt demokraattien ongelmaksi koitui istuva presidentti Joe Biden, joka ulospäin näytti selvästi kyvyttömältä asettumaan ehdokkaaksi. Vaakakupissa kuitenkin painoivat historia, jonka mukaan istuva presidentti on käytännössä automaattisesti ehdokas myös jatkokaudelle, ellei hän itse luovu ehdokkuudesta. Ja mikäli Biden on niin hukassa iän ja terveyden tuomien haasteiden vuoksi kuin näyttää, hän on tuskin itsekään tajunnut suostuvansa uusintaan. 

Lopulta kun demokraattien ehdokas-arpajaisissa päästiin Kamala Harrisiin saakka, oli aikaa mennyt niin kauan, että matkaa kirittäväksi jäi todella paljon. Tässä on hyvät ja huonot puolet. Toisaalta takamatka on maksanut demokraateille ehkä suuren määrä äänestäjiä - Harrisille kävi niin sanotusti "urpilaiset". Aikaa kannattajien keräämiseen jäi huolestuttavan vähän .

Toisaalta taas Harrisin ehdokkuus pakotti Trumpin muuttamaan vaalitaktiikkaansa huomattavan myöhään. Trumpin kampanjassa iso osa kritiikistä oli kohdistettu Bidenin henkilöön ja hänen presidenttikauden epäonnistumisiin. Nyt kun Biden oli putsattu pois pöydältä, hävisi Trumpin retoriikasta pohja. Harrisia vastaan Trump on huonommin aseistettu ja retoriset kulmakivet on etsittävä uudelleen. 

Etsitäänkö parasta ehdokasta vai vain vähemmän huonoa?

Yhdysvaltain politiikan jakolinjat ovat syvemmät kuin koskaan ennen. Kävi vaaleissa kuinka tahansa, tulee juopa Trumpistien ja demokraattien välillä pysymään. Ehdokkaiden välinen ero mielipidemittauksissa on niin kapea, että selkeää eroa vaalien lopputuloksessa ei tule. Tällöin jää aina mahdollisuus jälkipuheisiin ja etenkin Trump on kunnostautunut vaalitulosten kiistämisessä ja epäilysten herättämisessä. Viime vaalien jälkeen Trumpin retoriikka sai aikaan lopulta yrityksen vallata Capitol-kukkula ja käytiin lähimpänä sisällissotaa sitten 1960-luvun rotumellakoiden. 

Trumpin paras puoli ulospäin oli se, että hän ei ollut Biden. Rehellisesti sanottuna vallan valtikan antaminen selkeästi kyvyttömälle Bidenille on ollut Yhdysvalloilta vastuutonta. Se kertoo toisaalta siitä, että presidentti on istuessaan erottamaton ja absoluuttinen vallankäyttäjä. Ja tätä myös Trump hakee. Presidenttikauden ulkopuolella hänen toimensa suuntautuvat enemmän lainrikkomiseen kuin sen puolustamiseen.

Toisaalta taas vaikka Bidenin kunto on ollut jotakuinkin Breznevin tasoa (Arvot ja Uljakset muistaa), niin Yhdysvaltain hallinto on pyörinyt. Se kertoo, että valtaa käyttävää koneistoa on olemassa sekä presidentin taustalla että sen ulkopuolella. On selvää, että ohentuneesta presidentinvallasta johtuen Yhdysvaltojen toimintakyky on heikentynyt ja luotettavuus on kärsinyt. Tulevalla presidentillä on erittäin iso työ tehtävänä, että luottamus Yhdysvaltojen johtajuusasema läntisessä koalitiossa saadaan palautettua. Mikäli Kiina ei kärsisi sisäisestä taloudellisesta alamäestä, olisi globaali vallankahva kääntynyt pikkuisen itäänpäin jo nyt. 

Harrisin parhaaksi valttikortiksi on sanottu se, että hän ei ole Trump. Tämä pitää paikkansa monelta osin. Harris on myös riskikortti demokraateille, koska hän on ensimmäinen tummaihoinen ja myös aasialaistaustainen nainen, jolla on mahdollisuus voittaa vaalit. Vaikka Yhdysvallat on monella tapaa moderni ja edityksellinen maa, sillä on oma punaniskainen kulttuuri, jonka läpi on vaikea lyödä läpi. Nyt tuosta taustasta on puhuttu jopa hämmentävän vähän - ehkä Obaman viittoittama tie (ja Harrisille antama kannatus), on tasoittanut polkua. 

Presidentinvaaleissa käydään myös sukupolvien välistä kamppailua. Harrisille tukea ovat tarjonneet monet nuoremman sukupolven idolit. He toki uskovat siihen, että Trump olisi myös heille ongelma, mutta enemmän näen asiassa sitä, että Harris on uudistuksellinen, moderni ja kehityshaluinen vaihtoehto Yhdysvalloille. Trump taas liehittelee enemmän punaniska-avolava-KKK-kulttuuria. 

Sisäinen vs. ulkoinen näkökulma / uudistuksellinen vs. traditionaalinen

Eurooppaan päin Trump on kamala ehdokas, johon verrattuna Kamala olisi suoranainen lottovoitto. Mutta amerikkalaiset katsovat asiaa eri näkökulmasta ja on helppo uskoa, miksi Trumpilla on 50/50 -mahdollisuudet voittoon. Trump on sisäpoliittisesti parempi ehdokas. Hän lupaa kääntää Yhdysvaltoja enemmän sisäänpäin ja rahoittaa enemmän oman maan sisällä olevia kohteita kuin syytää rahaa pitkin maailmaa. 

Trumpin kannattajat tuntuvat kannattavan samaa mantraa kuin suomalainen oikeisto, jonka mielestä taloudelliset ongelmat ovat edellisen demokraattihallituksen ongelma. On totta, että elinkustannukset ovat Yhdysvalloissa nousseet Bidenin kaudella, mutta syyllisiä lienee myös muualla kuin Bidenin kabinetissa. Koko maailma on syöksynyt tehokkaasti alamäkeen ja samat laman aallot ovat lyöneet yhtä lailla Suomessa kuin Yhdysvalloissa. Suuressa taloudessa laineet ovat totta kai korkeammat. Ja kun Yhdysvallat on talous, joka käytännössä pyörii lainataloudella (credit-economy), korkojen nousu nostaa kaikkia kustannuksia läpi linjan eksponentiaalisesti. Tästä on pitää kuitenkin syyttää enemmän globaalia taloutta, erilaisia kriisipesäkkeitä sekä amerikkailaisten kotitalouksien taloudenhoitoa. Mutta totta kai - vaaliretoriikaksi tuo käy loistavasti ja siinähän ei totuuden perään juuri kysellä. 

Harris taas katsoo enemmän Yhdysvalloista ulospäin. Hänen näkökulmansa suuntautuu ulkopolitiikkaan ja siihen, että Yhdysvallat on jatkossakin länsiliittouman hallitseva momentti. Globaalisti ajatellen kokonaistalouden korjaaminen korjaa lopulta myös Yhdysvaltojen omaa taloutta. Taktiikka ei ehkä tähtää pikavoittoihin ja nopeaan sisäpoliittiseen optimointiin, mutta lopputulos on parempi kaikille. 

Sisäisesti siinä missä Trump pyrkii luomaan kontrasteja, pyrkii Harris sen sijaan rakentamaan Obamamaisesti sisäistä harmoniaa ja kuromaan kiinni viime vuosina syntynyttä sisäistä eripuraa. Trumpin päästessä valtaan, on todennäköistä, että rasismi ja eriarvoistaminen tulevat lisääntymään. Tämäkään ei korjaa sisäistä rauhaa, kun kyse on maasta, jonka asukkaat ovat sulatusuunin tuotteita.

Työtä riittää vaalien jälkeenkin

Tuli presidentiksi kumpi tahansa, niin ovaalin toimiston pöydällä riittää ratkaistavia asioita. Asiat ovat samalla tavalla hajallaan Ukrainassa ja lähi-idässä. Kumpikin kriisi uhkaa leimahtaa nykyistä suuremmaksi ja ratkaisua ei ole näköpiirissä. Venäjän kasvava uhka Euroopan itärajalla on myös kasvava uhka, johon ei kannata suhtautua kevyesti. Ja Venäjältä ei ole pitkä matka NATO-rajalle, jolloin astutaan myös Yhdysvaltojen varpaille. 

Myös Yhdysvaltain sisäiset asiat vaativat huomiota. Taloudellinen alamäki sysii ihmisiä köyhyysrajan alapuolelle ja kasvava huumeongelma tuhoaa työikäisiä ihmisiä raunioiksi. Sen lisäksi trumpistien ja demokraattien välinen juopa uhkaa leimahtaa sisällissodaksi. Epäselvä tai lähes tasaväkinen vaalitulos tulee heittämään bensaa liekkeihin. Etenkin, jos kakkoseksi jää Donald Trump. Hän ei edellisilläkään kerroilla ole sulattanut tappiota ilman jälkipuheita. 

Trumpilla luultavasti olisi enemmän työkaluja ja myös halua parantaa maan sisäistä taloutta. Se toisaalta toisi mukanaan yhteiskuntarauhaa, mutta toisaalta Trumpin halu jakaa kansa kahtia "omiin ja vieraisiin" aiheuttaa ongelmia toista kautta. Trumpin kaudella maahanmuuttoa tultaisiin suitsimaan edelleen ja luultavasti Trumpin vähäinen kiinnostus Ukrainan kriisiin (ja uskomaton Putin-myönteisyys) leikkaisi aseapua ja aiheuttaisi rahoituspaineita Euroopan unionille. 

Mitä tämä tarkoittaa Suomelle?

Yhdysvaltojen merkitys Suomelle tulee totta kai suoran kauppakumppanuuden kautta, mutta vielä enemmän NATO-sitoumusten kautta. Kun Venäjän raja on - ja pysyy - kiinni, on Yhdysvalloista tullut entistä merkittävämpi kumppani Suomelle sekä viennissä että tuonnissa. Venäjän kriisi on pakottanut Suomen etsimään uusia tukijalkoja lännestä ja siinä on päästy hyvin eteenpäin. Yhdysvaltojen talouden kääntyminen enemmän protektionismin suuntaan voisi tuoda asiaan pientä haittaa. Olemme kumppanina sen verran pieni, että toimenpiteet protektionismissa suunnattaisiin luultavasti enemmän Aasian kuin Eurooppaan.

Merkittävämpi ongelma Trumpissa ovat heijastevaikutukset Ukrainan kriisin ratkaisemiselle, aseavulle ja NATO-vivulle. Yhdysvallat on ollut Ukrainan selkeästi suurin tukija aseavussa. Ilman "amerikan apua" ei Ukraina olisi päässyt niin pitkälle kuin se tällä hetkellä on. Ja tuen loppuminen olisi Ukrainalle erittäin kohtalokasta. Ja sitä kautta myös Euroopalle. Jos rahaa ja aseita ei heru Yhdysvalloista, on sitä löydyttävä Euroopasta. 

Ukrainan kriisi ei ratkea sillä, että Ukraina jätetään yksin ja mikäli tukea ei anneta, leviää kriisi nopeasti myös Eurooppaan. Mikäli taas kriisi alkaisi levitä Venäjän länsirajan suuntaan, se tarkoittaisi sitä, että NATO-sateenvarjolle tulisi äkkiä entistä enemmän käyttöä. Ja silloin palataan taas Yhdysvaltoihin. NATO tarvitsee  dollareita pyöriäkseen ja ollakseen se sotilasmahti, jollaiseksi se on tarkoitettu. 

Onneksi edes Trump ei ole putin

Meiltä katsottuna pahin skenaario olisi, että Trump voittaisi vaalit. Olisimme silloin tilanteessa, jossa Yhdysvallat alkaa hoitaa enemmän sisäisiä kuin ulkoisia asioita. Mutta silloinkin on syytä muistaa, ettei Trump sentään mikään yksinvaltias ole. Luultavasti Trump saa vastaansa erittäin terhakkaan kongressin, joka pyrkii omalta osaltaan hidastamaan Trumpin pään sisäisiä isolaatio-fantasioita. Tuskin kongressi laskee Ukrainasta kokonaan irti, vaikka rahoitus ja aseapu vähenisivätkin. Vaikka ulospäin näyttäisi siltä, että presidentillä on lähes absoluuttinen valta päättää asioista, on se vain osatotuus. Yhdysvalloissakin valtaa on onneksi jaettu useampaan osaan.

Ja loppujen lopuksi Trumpin puheetkin ovat niin kuin kuuluisa mummon pieru - eli puolet ilmaa ja puolet paskaa. Eli vaaliretoriikka on erikseen ja lopulliset toimenpiteet erikseen. Viime kaudellaan Trumpin suurin saavutus taisi olla aidantynkä Meksikon rajalle (sekin jäi kesken) ja se, että Obaman kaudella tehdyt uudistukset saatiin jollain tapaa hävitettyä. Euroopalle vahinko Trumpin kaudesta taisi olla lopulta aika minimaalinen. Luotetaan tähän nytkin, jos niin käy, ettemme juhli Kamala Harrisia vaalivoitajana ensi viikolla. 

Yhden miehen Trumpettiorkesteri

Aamun suurin uutinen jokaisessa mediassa oli Amerikan yhden miehen yhteiskunnallisen katastrofin valinta presidentiksi. Pitkän ja likaisen vaalikampanjan päätteeksi superpopulismi vei voiton ja toi Yhdysvaltoihin todellisen ”trytkyn”. Kampanja piti sisällään Trumpin puolelta ainakin lähes rikosoikeudellisesti määriteltävää kiusaamista, häirintää, uhkailua sekä myös tukun eri kansanryhmiin osuvaa rasismia. Donald Trump on yksi suurella rahalla rakennettu mediailmiö, joka saa pyöritettyä näköjään koko Amerikan pyörryksiin puheillaan.

Suomalaisittain on jotenkin hämmentävää, että tuollainen show voi johtaa voittoon.

Lueskelin illalla some-kommentteja ja sain ajatuksen tarttua itsekin kynään asiasta. Joskus on minunkin aika ottaa se terävämpi kynää oikeaan käteen (joka minun tapauksessani on kyllä vasen) ja kirjoittaa enemmän asiaa kuin asian vierestä.

Why worry?

Suurimmat muutokset tulevat tapahtumaan Yhdysvaltojen sisällä. Trumpin kannattajista iso osa koostuu valkoisesta, vähemmän koulutetusta väestöstä, jolle Trump loi vaalikampanjassa unelman paremmasta Amerikasta. Trump vihjasi työpaikoista ja siitä, että lama jää taakse luoden varallisuutta ja tehden ”America great again”. Samassa kuitenkin vihjattiin siihen, että maasta suljetaan pois vähemmistöt ja Amerikka alkaisi kääntyä sisäänpäin muodostaen oman sisämarkkinan. Jopa Trump tietää, ettei tämä unelma ole mahdollinen. Saksassa eräs herrasmies koetti samaa 30-40-luvuilla saaden toki aikaan oman yhteiskunnan nopean nousun, mutta samalla rapauttaen rahamarkkinat. Seurauksena silloin oli se, että rahaa lähdettiin hakemaan rajojen takaa hieman väkivaltaisimmin keinoin ja lopputulos oli miljoonia ihmishenkiä vaatinut kaaos. 

Amerikan tyyppinen totaalinen kulutusyhteiskunta ei voi toimia yhtenä sisämarkkinana. He jos ketkä tarvitsevat sekä vähemmistöjä kuluttajina että globaalia taloutta kulutustavaroiden tuottajana. Lisäksi Yhdysvallat tarvitsee ulkomaista valuuttaa, jotta markkinaa voidaan rahoittaa ja luoda työpaikkoja. Jos taas Yhdysvallat meinaa kilpailla tuottajana kulutustuotemarkkinoilla Kiinan ja muun Aasian kanssa, niin heidän palkkakehitys voi muodostua mielenkiintoiseksi.

Ongelmia syntyy silloin, kun Trumpin kannattajat alkavat siirtää vaalipuheita toimintaan. Uhkana on se, että rasismi leviää ja arkipäiväistyy. Trumpin leväperäinen asenne naisten ahdistelua ja häirintää kohtaan voi johtaa siihen, että naisen asema heikkenee – ahdistelu ja alentavat puheet hyväksytään ja siirretään omaksutuiksi arvoiksi.

Seuraava ongelma tulee, kun kannattajat pettyvät mahdottomiin lupauksiin ja alkavat kapinoida. Onko mahdollista, että 60-lukulainen mielenosoitusten aalto leviää jälleen Yhdysvaltoihin?

Globaalisti suurin uhka on siinä, että Yhdysvallat vihdoin vetäytyy maailmanpoliisin roolista ja vähentää sotilaallista panostaan eri puolilla maailmaa. Jälleen kerran Yhdysvaltain sisämarkkinalle se olisi tuhoisaa aseteollisuuden markkinan heikentyessä, mutta hyvää se tekisi toista kautta valtion kassalle sotilasmenojen pienetyessä. Euroopan näkökulmasta se siirtäisi geopoliittista painopistettä rajusti itään. Mitä tekee Venäjä, Intiaa ja ennen kaikkea Kiina siinä tapauksessa, että Yhdysvallat liputtaa lentotukialukset telakalle ja sotilaat kotiin?

Why not to worry?

Yhdysvallatkaan ei ole yhden miehen show. Olipa presidenttinä kuka tahansa, niin hänellä ei ole yksinvaltiaan tai diktaattorin valtuuksia. Yhdysvallat on edelleen perustuslaillinen liittotasavalta, jossa valtaa on hajautettu monelle eri taholle ja tekijälle. Presidentti on toki keulakuva monelle asialle ja kiistatta yksi vaikutusvaltaisimpia yksittäisiä henkilöitä sekä maailmassa että Yhdysvalloissa.

Trump on henkeen ja vereen bisnesmies, joka tottelee dollarin valtaa. Siksi hän luultavasti tajuaa myös sen, että Yhdysvaltojen menestys perustuu siihen, että se nojaa globaaliin talouteen ja talouskumppanuuksiin. Trump ymmärtää, että tienataksen täytyy myydä ja myynti uppoaa vain sinne, missä on markkinoita.

Meidän suomalaisten ja eurooppalaisten kannalta taas suurimpiä kärsijöitä ovat ihan tavalliset amerikkalaiset. He joutuvat elämään hajautuvan yhteiskunnan ja kasvavan rasismin kanssa. Lisäksi iso osa amerikkalaisista vähemmistöjen edustajista pelkää todennäköisesti tällä hetkellä oman tulevaisuutensa puolesta. Rajataanko Yhdysvallat muurilla etelän suunnasta vai ei?

Loppujen lopuksi kukaan meistä ei tällä hetkellä tiedä, mikä on todellisuus Trumpin shown takana. Jo voittopuhe antoi selkeitä viitteitä siitä, että Trumpin uhon takaa saattaa paljastua ajatteleva ja järkevästi toimiva presidentti, joka pyrkii puheitaan vähempään toimintaan ja vakaampaan yhteiskunnan kehitykseen. Show on showta ja arki arkea.

Suomalaisten on kuitenkin turha käyttää aikaansa Trumpia murehtien – hän ei ole se presidentti, jonka tykit ovat rajan takaa suunnattu tännepäin.