Voisiko Unkarin ja Serbian tie olla Suomen tie?

 

Tekoälyn tekemä luomus siitä, kuinka Unkari ja Serbia juhlivat uutta demokratiaa

"Eurooppa palaa, mutta tuhkan keskeltä nousee uutta demokratiaa"

Viime aikojen Eurooppa-uutiset ovat olleet lievästi sanottuna kaoottisia. Ranskassa sekä Espanjassa etenkin nuoret protestoivat kohonneita elinkustannuksia, kiihtyvää inflaatiota sekä poliittista epävarmuutta vastaan. Lisäksi keskisessä Euroopassa kiihtyy vastakkainasettelu maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä. Yhteenottoja tapahtuu päivittäin ja Ranskassa mielenosoitukset ovat johtaneet massiivisiin tuhoihin ja jopa ulkonaliikkumiskieltoihin kaupungeissa. Enää ei puhuta mistään traktorimarsseista.

Demokratia natisee liitoksissaan ja historian kirjoissa vastaavat muutokset ovat johtaneet siihen, että poliittinen järjestelmä on aika vaihtaa toiseen. Euroopan vanhat monarkiat raivattiin kaappiin pölyttymään 1800-luvun ja toisen maailmansodan välisenä aikana. Jäljelle jäivät edustukselliset monarkiat, joilla ei ole valtaa päättää edes kengännauhojensa väristä. 

Edustuksellista demokratiaa on pidetty, ainakin tähän saakka, parhaana hallintomuotona kaikille kansallisvaltioille. Se antaa päätäntävallan maan kansalaisille, hajauttaa vallan riittävän pieniin osiin ja varmistaa hallintorotaation riittävän säännöllisesti. Demokratian päätehtävä on näyttää edustamaltaan kansalta ja estää se, ettei valta keskittyisi liikaa yksiin käsiin. Tätä samaista demokratiaa on pidetty myös kristinuskon veroisena vientituotteena, jota on koetettu, enemmän tai vähemmän onnistunein tuloksin, viedä kehitysmaihin - kuten Venäjälle.

Sitten tuli Trump, joka pelasi demokratian läpi ja käänsi luotettavan järjestelmän palvelemaan omia tarkoituksiaan. Trumpin jälkimmäisen kauden todennäköisesti suurin anti tulee olemaan se, että hän todisti myös demokratiassa olevan perustavanlaatuisia vikoja, jotka täytyy korjata, että vallan hajauttaminen ja valtarotaatio toteutuvat. 

Mutta ei Euroopassa ole pelkästään huonoja uutisia demokratian suhteen. Meillä on nähty jo tänä vuonna kaksi selkeää voittoa, jossa edustuksellisuutta on käytetty hyvään ja saatu aikaan muutos, jossa valta nytkähtää diktatuurista kansan suuntaan, eikä toisinpäin.

Ensin Unkari, sitten Serbia

Suomessa jopa yllättävän vähälle uutisoinnille jäivät Serbiassa lokakuussa pidetyt parlamenttivaalit, joissa opiskelijaliikkeenä alkanut Opiskelijoiden lista (Studentska lista) otti selkeän selkävoiton. Hajanaisena maallikkoliikkeenä pidetty ryhmittymä saavutti parlamentissa 53% kannatuksen ja samalla ehdottoman enemmistön. Neljätoista vuotta vallassa ollut  Aleksandar Vučićin johtama SNS-puolue joutui myöntämään tappionsa.

Serbia oli kovaa vauhtia luisumassa kohti autoritaarista diktatuuria, jossa Vučić olisi siirtänyt vallan kokonaan itselleen ja vähitellen luopunut demokraattisesta hallintojärjestelmästä. Jo nyt suuri osa tiedonvälityksestä sekä hallintokoneistosta oli valjastettu palvelemaan SNS-regiimiä, joten mihinkään helppoon peltoon ei opiskelijaliike kuokkaansa iskenyt.

Samanlainen samettivallankumous nähtiin Unkarissa huhtikuussa. Siellä Péter Magyarin johtama Tisza-puolue saavutti murskavoiton ja päätti pääministeri Viktor Orbánin ja Fidesz-puolueen 16 vuotta kestäneen valtakauden. Myös orban oli ehtinyt lähes kahden vuosikymmenen aikana muuntaa valtionhallinnon palvelemaan enemmän itseään kuin kansaa. 

Näissä molemmissa valtasiirroissa on samanlaisia piirteitä. Jo lähtökohtaisesti sekä Serbia että Unkari ovat vanhan itäblokin vasallivaltioita ja niiden poliittinen historia viime vuosisadalta muistuttaa toisiaan. On selvää, että kommunismivuosien pelko pitää ihmiset varovaisina, eikä kansa mielellään halua nähdä diktatuurin ja suljetun järjestelmän paluuta.

Protesti suunnattiin molemmissa maissa pitkään vallassa ollutta regiimiä vastaan. Valta on alkanut keskittymään ja hallintokoneiston tiukentunut ote on luonut vastavoiman, jolla valta kammetaan takaisin kansan käsiin. Sekä Orbán että Vučić ovat haalineet valtaa itselleen enemmän kuin edustuksellisessa demokratiassa kuuluu ja sen lisäksi muuntanut yhteistä järjestelmää omakseen. 

Kolmas selkeä yhtenäisyys on siinä, että vallankumous tehdään sisältäpäin käyttäen hyväksi järjestelmää, joka on laillisesti todettu. Demokratiassa ainoa laillinen vaikutuskeino vallan saamiseksi on äänestäminen, ja eniten ääniä saanut puolue voittaa. Vallankumous Unkarissa ja Serbiassa tehtiin hankkimalla vastaliikkeelle riittävästi ääniä, jotta valta siirtyy niin kuin sen kuuluukin. 

Sekä Serbiassa että Unkarissa muutos saatiin aikaan riittävän ajoissa. Pahimmassa tapauksessa lailliset vaalit olisi estetty, tulos kiistetty ja kapina sammutettu väkivaltaisin keinoin. Molemmissa maissa tämä uhka oli varmasti olemassa.

Yhteys Venäjään on arvoitus

Itse huokaisen helpotuksesta siksi, että Orbán sekä Vučić ovat kumpikin olleet vankkoja Venäjän ja  presidentti Putinin hännystelijöitä. Etenkin Unkari oli vuosia terävä piikki koko EU:n lihassa vänkäillessään Venäjää vastaan suunnatuissa toimissa. Vastavuoroisesti Venäjä toimitti Unkariin halpaa maakaasua vielä pitkään sen jälkeen, kun muu Eurooppa oli hanat kääntänyt kiinni. 

Ja samaa venäläismyönteisyyttä oli Serbiassa. Serbia on jopa Unkaria enemmän energiariippuvainen Venäjästä ja sen varjolla se on toiminut myös Venäjän ideologisena laskeutumisalustana Eurooppaan. Unkarissa juna kääntyi välittömästi vaalien jälkeen. Valtaan päässyt Péter Magyarin Tisza-puolue käänsi kasvonsa heti vaalien jälkeen Euroopan puoleen ja ilmoitti, että kumarrus länteen, pyllistys itään, kiitos. 

Serbian tilanne on toistaiseksi vielä epävarmempi. Opiskelijaliikkeellä ei vielä ole selkeää agendaa, eikä sen toimintamalli ole samalla tavoin yhtenäinen kuin Tiszalla. Parlamentissa tullaan näkemään mielenkiintoisia keskusteluja, koska vallassa olevaa liikettä ei yhdistä mikään ideologia tai aatesuunta. Kyse on enemmän hajanaisesta kansanliikkeestä, joka joutuu miettimään ideologiansa vasta vaalien jälkeen. Tärkein tavoite on saavutettu, kun Vučić kammettiin pois vallasta. Nyt on Serbian kehitystyön vuoro. Mikään ei siis tällä hetkellä takaa, että Serbian venäjämyönteisyys olisi päättynyt. 

Venäjällä alkavat kaverit Euroopan maaperällä olla vähissä. Tuen mureneminen tarkoittaa sitä, että Euroopan kanssa poliittinen vääntömomentti on nollassa. Putinin toivo murentaa EU sisältäpäin jäi pelkäksi haaveeksi, ja lopputulos on aiempaa yhtenäisempi Eurooppa. Venäjän on pakko kääntyä vielä nykyistäkin enemmän Kiinan ja Intian suuntaan. Toisin kuin Maon aikaan, on Venäjä kiinalle pelkkä halpa sisäpalvelija, joka saa lainarahaa vastaan toimittaa rajan yli raaka-aineita alihintaan. Menestystä temu-kauppaan VP.

Voisiko Serbian tie olla Suomen tie?

Miksei Suomessa voisi tapahtua samanlaista vallankumousta kuin Serbiassa? Eikö meillä opiskelijaliike saisi aikaan sellaista joukkovoimaa, että se kaappaisi eduskunnassa enemmistön itselleen?

Eipä oikeastaan. Meillä demokratia toimii jo nyt kuten sen kuuluukin. Valta on hajautettu niin pieniin osasiin puolueille, että sen keskittyminen on käytännössä mahdotonta. Mikään yksittäinen puolue tai pääministeri ei saisi kaapattua sellaista valtaa itselleen, että sillä olisi vaikutusta. Meillä vielä monipuoluejärjestelmän lisäksi päätöksenteko on hidastettu sellaiseksi, että isompien vahinkojen aikaansaaminen on vaikeaa, olipa pääministerinä millainen tumpula tahansa (ja on näitä nyt nähtykin!).

Eikä meillä oikein ole ketään, ketä vastaan kapinoida. Stubbista on vaikea saada paikallista Orbania, eikä eduskuntakaan ihan niin huono ole, ettäkö se pitäisi kaataa. Ja hallitus meillä vaihtuu ilman kapinaakin neljän vuoden välein. Mistään ei oikein löydy sitä voimaa, jolle tarvittaisiin vastavoima.

Se, mitä meillä tarvitaan, on äänestysaktiivisuus sekä lisää vaihtoehtoja nykyisten puolueiden lisäksi. Eduskuntavaalien äänestysprosentti putoaa vaali vaalilta alaspäin. Jopa Suomessa on vaarana, ettei demokratia toteudu sellaisena kuin on tarkoitettu. Matalalla äänestysprosentilla edustuksellisuus vääristyy ja eduskunnan kuva ei näytä siltä kansalta, jota se edustaa. Mutta tämä ei ole järjestelmän, vaan äänestäjien vika.

Aktiivisuutta pitäisi nostaa luomalla lisää vaihtoehtoja, jotka kiinnostavat äänestäjiä. Demokratian merkitystä tulisi nostaa ja lisätä myös äänestysvalistusta. Demokratiassa ainoa kelvollinen valuutta on äänioikeuden suoma yksi ääni. Sen voi antaa kenelle tahansa, mutta äänestämättä ei kannata jättää. 

Vanhojen (ja vähän homeisten) puolueiden rinnalle tarvittaisiin raikkaampia kansanliikkeitä Unkarin ja Serbian tyyliin. Puoluekoneisto on jämähtänyt vanhoille linjoille ja niiden tilalle tarvitaan uusia vaihtoehtoja. Tämä jo siksi, että eduskunnassa päätökset tehdään linjajohtona eduskuntaryhmissä, eikä yksittäisten edustajien päätöksinä. Siinä minusta demokratia vääristyy ja pahasti. Ryhmäpäätökset hävittävät edustuksellisuudesta paikallisuuden ja yksinkertaistavat päätöksentekoa liikaa. Jos suurten puolueiden tilalle saataisiin pienempiä liikkeitä, voisi päätöksenteko mennä piirun verran enemmän aidon demokratian suuntaan. 

Suomi on kaiken kaikkiaan demokratian mallimaa. Meillä prostestit tehdään kotisohvalta käsin, eikä Helsingin laatuputiikkien ikkunoita lähdetä suotta särkemään. Osaamme kyllä olla tyytymättömiä ja sen seurauksena ei Prismasta ostetakaan Juhla mokkaa tarjouksesta, vaan valitaan se kallliimpi Löfbergin liila. Oppivatpahan poliitikot olemaan. Lisäksi kunnoitamme sekä yhteistä omaisuutta että hallintokoneistoa niin paljon, että pienemmälläkin protestilla pärjää.

Tämä kaikki on seurausta siitä, että pienenä kansana ymmärrämme, ettei meillä ole muuta kuin toisemme. Historian saatossa olemme oppineet pitämään huolta heikompiosaisista ja tasoittamaan tuloeroja ja siten myös mataloittamaan vastakkainasettelua. Suurin osa meistä ymmärtää, että jos yhteiskassa rahoittaa, ei yhteiskassan sormeen kannata purra. Demokratian toiminnan kannalta on lottovoitto saada äänestää Suomessa.

Oikeiston nousu voi rikkoa Euroopan sisältäpäin

 

Pysyykö tähtilippu edelleen salossa? Tekoälyn tekemä luomus

Saksassa natsimörkö nosti karvaista päätään äärioikeistolaisen AfD:n (Vaihtoehto Saksalle) voitettua Saksi-Anhaltin osavaltiovaalit lähes ehdottomaan enemmistöön oikeuttavalla äänisaaliilla. AfD:n voitto on kuitenkin vain yksi kapea sivuvirta koko oikeisto-Tonavassa, joka Euroopassa virtaa. 

Saksi-Anhaltin vaalitulos huomioitiin läpi vanhan mantereen. Sisäpoliittisten rintamien kasaantuminen oikealle päin on tosiasia useissa Euroopan mahtimaissa - ja myös Suomessa. Toisen maailmansodan jälkeen oikeistolaisuutta on jostain syystä pidetty pahempana ääriliikkeenä kuin vaikkapa vastaavaa äärisiirtymää vasemmalle. Periaatteessa mitkään ääriliikkeet eivät ole demokratialle hyvästä, mutta samalla ne kuuluvat olennaisena demokratian sisältämään poliittiseen vapauteen. Pitkälti ääriliikkeiden aiheuttaman vallankumousriskin vuoksi meilläkin on olemassa edustuksellinen demokratia, jonka tehtävä on estää liiallinen vallan keskittyminen yksiin käsiin. Ja edustuksellinen demokratia on ollut suhteellisen toimiva ratkaisu - ainakin tähän saakka. 

Oikeistolainen Eurooppa kääntyy sisäänpäin

Sodan jälkeen kansallisvaltioiden ideologiaa on koetettu ajaa alas ja muuttaa Eurooppaa enemmän kohti Yhdysvaltain kaltaista liittovaltiota. Kansallisvaltiolle kuuluvia tehtäviä on liu'utettu EU:n päättäviin elimiin ja yleiseurooppalaisia käytäntöjä on siirretty koskemaan kaikkia jäsenmaita yli kansallisten päätöksentekijöiden. Jokainen Suomessakin muistaa kurkkudirektiivin tai tietää nykyiset paskat pullonkorkit. Ei noita ideoita täällä Suomessa keksitty, mutta täällä niitä kuitenkin toteutetaan.

Euroopan Unionin ongelma on alusta saakka ollut, että sen jäsenmaat tulevat kovin erilaisista maantieteellisistä ja poliittisista todellisuuksista ja niiden poliittinen historia on toisistaan poikkeava. Portugalin aroille ja Lapin erämaahan eivät kaikki säännöt päde samalla tavalla. Koko Euroopan Unionin olemassaolon ajan on Suomessakin kuulunut vahvoja soraääniä sille, pitääkö Suomen kuulua EU:iin vai ei. Euroopan unionia pidetään epätasa-arvoisena jäsenmailleen ja ongelmaksi koetaan myös vahva epätasapaino maksajien ja saajien välillä. 

EU-jäsenyys on tuonut Suomelle vakautta, taloudellisesti helppoja aikoja sekä suuren lähimarkkinan heti Itämeren takana. Osana Euroopan Unionia olemme saaneet nauttia vanhan mantereen talousveturien antamasta vetoavusta ja rahallisista etuuksista. Ilman EU:ta emme olisi liidelleet näinkään pitkälle talouden myötätuulissa. EU:n merkitys on viime vuosina vielä korostunut, kun talouspakotteiden ja sotilaallisen yhteistyön vuoksi Eurooppa on tiivistänyt rivejään Venäjää vastaan. Jopa Venäjälle tuli yllätyksenä, kuinka vahvasti Euroopan maat nousivat yhteisrintamassa sitä vastaan Ukrainan puolustuksessa. Se on vain yksi ranskalainen viiva pitkässä listassa vääriä arvioita, jotka Putin teki hyökätessään Ukrainaan.

Oikeistolaiseen ideologiaan kuuluu vahva kansallisvaltioiden tuki sekä erottelu meidän ja muiden välille. Oikeistohallitusten aikaan valtiot kääntyvät enemmän sisään- kuin ulospäin ja poliittinen fokus keskittyy maan sisäisten asioiden hoitamiseen. Sisäinen turvallisuus korostuu ja rajat omaan maahan haluttaisiin pitää enemmän kiinni kuin auki. 

Valitettavan usein oikeistolaisesta ideologiasta kyetään näkemään vain maahanmuuttovastaisuus, rasismi ja totalitarismi. Nuo kaikki ovat ikäviä lieveilmiöitä, mutta tänä päivänä eivät edes suurin uhkakuva, mikä oikeistolaiseen valtakeskusteluun etenkin Euroopassa liittyy.

Vaarana koko Euroopan Unionin kaatuminen

Kansallisvaltio-ideologian korostuminen on Euroopan Unionille myrkkyä. Yhteisön suurin uhka on se, että se murenee sisältäpäin, koska silloin kehitystä ei pysäytä kukaan. Jos useampi EU-jäsenmaa  toteaa jatkavansa poliittista tietä itsenäisenä ja irtoaa EU:sta, syntyy kierre, jossa koko rakenne murtuu.

Ja Euroopan Unionin murtuminen on asia, jota Venäjä toivoo enemmän kuin mitään muuta. Yhtenäistä EU:ta vastaan Venäjällä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta poliittisesti tai edes sotilaallisesti. Tilanne muuttuu olennaisesti, jos jäsenmaat joutuvat hoitamaan puolustusta yksin tai edes kahdenkeskisin sopimuksin. Tilanne olisi kaoottinen myös Suomelle. 

Valitettavasti heikko EU pelaa myös Trumpin pussiin. Suhde Yhdysvaltoihin on tällä hetkellä EU:ssa kaksijakoinen. Toisille Yhdysvallat on punainen vaate, kun toiset maat taas hakeutuvat edelleen lännen jättiläisen kainaloon. Ja valitettavasti Yhdysvaltojen markkinat ja mahti ovat sitä luokkaa, että ilman sitä yhdelläkään kansallisella taloudella ei ole helppoa. Yhdysvallat seisoo myös vaa'ankieliasemassa suhteessa Natoon. Ilman Yhdysvaltojen tukea, ei Naton mandaatti ole riittävä. Ja Euroopan puolustus linkittyy tällä hetkellä vahvasti juuri Nato-maiden asevoimiin.

Vaikka EU ei kokonaisuutena murtuisikaan, hidastuu viime vuosina alkanut yhteistyön kehitys merkittävästi, mikäli kansalliset päätöksentekoelimet päättävät keskittyä maiden sisäisten asioiden hoitamiseen. Koko Euroopan Unioni on sen kokoluokan himmeli, että siinä on tasan kaksi vaihdetta - sitä ajetaan joko täysillä tai ei ollenkaan. Mitään puolivillaista tanssivaa kongressia ei kenenkään kannata ylläpitää. 

Edes äärioikeistolaisuus ei ole pelkkää natsismia

Meistä kukaan ei halua palata totalitarismiin, tai äärioikeistolaiseen natsismiin. Eikä meillä sen isompaa kaipuuta ole kommunismin kulta-aikoihin. Mutta silti Saksi-Anhaltin vaalit voittaneella AfD:llä on selkeitä pointteja, joilla se houkuttelee äänestäjiä. En siis halua missään nimessä puhua puolueen puolestapuhujana tai asian edistäjänä, mutta kaikissa ääriliikkeissä on syytä ymmärtää, mistä suosio johtuu. Pelkkä itku ja vaikerrus ei auta. 

AfD:n vaaliohjelmassa korostettiin Saksalaisten kansallistunteen ja nationalististen periaatteiden voimistamista vaatimalla Saksan lipun näkymistä kouluissa ja kansallislaulun liittämistä koulutilaisuuksiin (verratkaapa tätä meidän pikkuiseen Suvivirsi-kohuun). Vahvan maahanmuuton vastustamisen lisäksi korostuvat isänmaallisuus ja eräänlainen paluu perinteisiin arvoihin. Äärioikeistolaisuuden voima on kansallistunteen voimistamisessa sekä sisäisen turvallisuuden vahvistamisessa. Näillä pyritään luomaan selkeä "me vastaan muut" -asetelma. AfD haluaa hillitä maahanmuuttoa sekä helpottaa haitta-maahanmuuton kitkemistä karkotuksin ja palautuksin.

Saksan, kuten koko keskisen Euroopan, ongelmat maahanmuuttajien kanssa ovat toista luokkaa kuin Suomessa - vielä. Euroopan keskuksissa maahanmuuttajien määrä sekä heidän aiheuttamansa ongelmat ovat arkipäivässä näkyviä ja vastakkainasettelu kantaväestön kanssa voimistuu sitä mukaa, kun maahanmuuttajien määrä kasvaa. Näkyvät ongelmat ja häiriöt saavat äänestäjät kaipaamaan vahvempaa poliisia, vahvistettua sisäistä turvallisuutta sekä nopeita toimia maahanmuuton hillitsemiseksi. Tätä samaa argumenttia käytetään myös Suomessa. Myös meillä kuuluu koko ajan poliittista argumentointia haitta-maahanmuuton kitkemiseksi ja palautusprosessin tehostamiseksi. Enkä tietyissä tapauksissa ole asiasta edes eri mieltä. Meillä asioita hoidellaan turhan pehmoisin käsinein ja tehostamalla palautusprosessia meillä olisi mahdollisuus lisätä kaikkien maassa asuvien turvallisuutta. 

Samalla lailla bensaa äänestäjille on EU:n vastustaminen ja vastuun ottaminen takaisin kansallisiin käsiin. Venäjän kriisin ja Yhdysvaltojen poliittisen sekoilun aiheuttamat talousvaikeudet on helppo kääntää siihen, että syy ongelmiin on isossa EU:ssa ja itse tehtynä pärjättäisiin paremmin. Ja Saksan tapauksessa asia voi hyvin olla niin. Se on nettomaksaja ja Euroopan talousveturi, joka vetää monia pienempiä perässään. En ihmettele halua jättää pienet oman onnensa nojaan, irrota kahlitsevasta Euro-politiikasta ja siirtää Saksa takaisin saksalaisille. Meillä Suomessa suhde Euroopan Unioniin on monimutkaisempi ja irtaantuminen vaikeampaa. 

Ongelmakohtien populistiset pikaratkaisut yhdistettynä vahvaan Saksa-propagandaan ovat olleet ainakin Saksi-Anhaltissa toimiva kombo. Ja pahoin pelkään, että sitä samaa tullaan näkemään vielä lisää. 

Demokratian ydin on puolueiden monimuotoisuudessa

Miksi AfD voittaa ja miksi se saa niin suuren enemmistön? Se osaa houkutella kannattajia argumenteilla, jotka vetoavat. Se tarjoaa helpot ratkaisut ongelmiin, jotka ovat näkyviä. Jos maahanmuutto haittaa, niin lopetetaan se. Jos sähkö on ekologisesti tuotettuna kallista, niin tuotetaan se muilla tavoin halvemmalla. Helppoja ja lyhytnäköisiä ratkaisuja äänestäjän on helpompi uskoa ja omaksua. On paljon hankalampaa omaksua se, että maapalloa kannattaa hoitaa niin, että siitä jää jotain tulevillekin sukupolville, vaikka se nyt maksaakin enemmän. 

Sama kehitys voisi olla Suomessa täysin mahdollista. Eikä se johdu äärioikeiston tai äärivasemmiston hyvyydestä, vaan muiden huonoudesta. Ääriliikkeet saavat tasan sen tilan, minkä muut puoleet niille antavat. Eikä ratkaisu ole ääriliikkeiden kieltäminen tai demonisointi. Politiikkaan ja ennen kaikkea demokratiaan kuuluu mielipiteiden monimuotoisuus sekä se, että asioista voidaan olla myös äärimieltä (outo termi, mutta varmaan ymmärrettävä).

Demokratia perustuu kansalaisaktiivisuuteen, edustuksellisuuteen sekä siihen, että edustajisto on kansansa kuva. Demokratia toimii silloin, kun ihmiset toteuttavat kansalaisvelvollisuuttaan ja äänestävät. Silloin kansan kuva muodostuu täysimittaisena ja vääristymättömänä. Jokaiselle äänestäjälle annetaan sama määrä vaalivaluuttaa - yksi ääni.

Eli ongelma ei ole oikeistossa tai vasemmistossa. Ongelmana on se, että oikeisto tekee sen, mihin muut puolueet eivät pysty. Se saa oman kannattajakuntansa käyttämään ääntään suuremmalla osallistumisprosentilla kuin muut. Populismi houkuttelee äänestämään, koska äänestäjä kokee saavansa äänelleen parhaan vastineen. 

Kaikilla puolueilla on käytössä samat työkalut, samanveroiset ehdokaslistat sekä sama äänestäjäkunta, joiden joukosta oma kannatus suodattuu. Minkään puolueen kannattajalla ei ole käytössään yhtä henkilökohtaista ääntä enempää. Vaalien tuloksen ratkaisee toisaalta puolueiden ohjelma, mutta vielä enemmän se, kuka saa omat kannattajansa parhaiten liikkeelle. 

Demokratia vääristyy passiivisuuden ja hiljaisen hyväksynnän vuoksi. Jos käytän hieman 1940-luvun retoriikkaa, niin Natsi-Saksan ongelmana eivät olleet natsit, vaan se hiljainen enemmistö, joka hyväksyi heidän tekonsa. 

Demokratia kaatuu siihen, että joku pelaa sen läpi

Trump teki saman Yhdysvalloissa. Hän houkutteli populistisilla lupauksilla ja massiivisella näkyvyydellä omat äänestäjänsä uurnille suuremmalla prosentilla kuin vastustajat. Lienemme kaikki yhtä mieltä siitä, että paras ei todellakaan niissä vaaleissa voittanut. Ei paras - vaan se, joka käytti demokratiaa hyväkseen parhaiten. 

Ja sama suomeksi. Perussuomalaisten menestyksen takana on heidän kykynsä houkutella ihmiset äänestämään. Siinä, missä kanta-demarit tai hiljaiset keskustalaiset jäävät kotiin, lähtevät persu-kannattajat uurnille. Ja tällöin oikeiston kannatus saa yliedustuksen suhteessa kansan todelliseen mielipiteeseen.

Ja sitten news flash kaikille. Se vaalitulos ei korjaannu jälkeenpäin itkemällä somessa tai tekstaripalstoilla. Äänestyksen tulokseen voi vaikuttaa vain äänestämällä ja sen jälkeen tulos on demokratian pelisäännöillä hyväksyttävä. Jo muutamissa viime vaaleissa on nähty ilmiö, että äänestysprosentti putoaa kierros kierrokselta, mutta valitus vaalien jälkeen kasvaa. 

Käytännössä demokratia ei toimi, eikä edustuksellisuus toteudu, jos äänestysprosentti pyörii viidessäkymmenessä. Silloin puolet kansasta päättää kaikkien asioista. Suomessa ainakin tulevissa vaaleissa aiempaa suurempi osa vaalityöstä tulisi pistää nimenomaan aktivointiin ja kansallisvelvollisuuden täyttämiseen. Niiden passiivisten joukosta löytyvät puuttuvat kannattajat.

Suomessa suurten puolueiden kannattaisi mennä opettelemaan poliittista retoriikkaa. Enää kansa ei luota entiseen tapaan ammattipoliitikoihin, vaan äänestäjät kaipaavat itselleen oikeaa ja sopivinta edustajaa. Pääministeri Orpo on puolueelleen heikko keulakuva siksi, että hänessä ei ole mitään mediaseksikästä tai äänestäjiin vetoavaa. Ja vielä vähemmän sitä löytyy demareiden Lindtmanista. Tällä hetkellä vetovoimaisimmat keulakuvat puolueilleen ovat Vihreiden Sofia Virta sekä Vasemmiston Minja Koskela. He ovat tajunneet parhaiten, miten tätä peliä pelataan. Naama on esillä - hyvässä ja pahassa. Rapa lentää, mutta jokainen klikkiotsikko, somevastustus sekä kannanotto pyöräyttää algoritmimyllyä kovemmille kierroksille. Se taas kumuloi suoraan näkyvyyden kokonaismäärään. Käytännössä siis jokainen vasta-argumentti on lopulta voittava ääni, koska se lisää näkyvyyttä. Ja näkyvyys lopulta ratkaisee sen, mistä ehdokkaasta jää vahvin (ei välttämättä paras) mielikuva. Ja tulos on hämmästyttävä. Tällä hetkellä vasemmistolle povataan yli yhdentoista prosentin kannatusta. Se on äärimmäisen kova tulos sille aatesuunnalle.

Jos edelleen uskotaan, että demokratia on ainoa toimiva ratkaisu johtaa Suomea, sen toimivuuden eteen pitää tehdä töitä. Ensinnäkin voittajaksi haluavien pitää saada itselleen uskottavuutta. Uskottavuus tulee järkevillä, omiin äänestäjiin vetoavilla kannanotoilla, suorilla ja rohkeilla ratkaisuehdotuksilla sekä näkymällä ihmisten arjessa. Väitän, että vielä tulevissakin vaaleissa äänisaalista kerätään makkaraa grillaamalla ja ihmisiä kättelemällä. Se on sitä vaalien alla tarvittavaa lähitaistelua. 

Mutta lähitaistelun lisäksi on opeteltava myös politiikan dronehommat. Iso osa kannattajista ja potentiaalisista äänestäjistä selaa päivät pitkät Tiktokia. Se on jo muutamissa viime vaaleissa ollut voittoisa strategia nimenomaan populistisille liikkeille. Se voi olla sitä myös muille. Jos tämän hetken valtapuolueet haluavat tavoittaa äänestäjiään, on mentävä sinne, mistä heidät löytää. Ja sanoma on puettava sellaiseen muotoon, että sen tajuaa nopesti ja yksiselitteisesti lyhyelle videolle oksennettuna. Populismia vastaan voi taistella vain sen omin asein - mutta järkevästi. Pitää siis opetella puhumaan demaria tiktokiksi tai keskustella keskustaa kameran edessä.

Omia äänestäjiä tärkeämpää on saada ylipäätään äänestysprosentti kasvamaan. Se on saatava nousemaan niin ylös, että vaalien lopputulos edustaa oikeasti kansaa. Jos äärisuunnat ovat sittenkin vallalla, niin se on kansan tahto, eikä sille voi mitään. Mutta matalalla äänestysprosentilla jää vaaleista aina vähän valju maku ja tunne, että oikein tämä ei mennyt.

Venäjän pelko on viisauden alku

En ehkä niinkään pelkää äärioikeiston nousua Suomessa. Joensuussa 1990-luvulla eläneenä ilmiöön on jo tottunut. Totta kai rasismin, eriarvoisuuden ja helpon populismin nousu pistää kulmia kurttuun, mutta en näe sitä isona ongelmana vielä. Lisäksi uskon edustuksellisen demokratian voimaan siinä, että valta hajautuu pahimmassakin skenaariossa niin pieniin osiin, ettei varsinaista vahinkoa pääse tapahtumaan. 

Suurempi ongelma on iso kuva. Jos Eurooppa alkaa pirstoutua takaisin kansallisvaltioihin, on pikkuinen Suomi suuremmassa pulassa kuin koskaan. Meidän nykyisellä taloustilanteella, viennin ongelmilla ja geopoliittisella sijainnilla ei meillä ole suuria mahdollisuuksia vastata Venäjän uhkaan ilman jonkinlaista sivustatukea. Kun tähän soppaan lisätään se, että EU:n heikentyessä, heikkenee todennäköisesti myös Nato. Ja Nato-kortin haaleneminen lisää Venäjän kierroksia entisestään. Jäämme turhan hyvin tarjottimelle Keski-Euroopan laidalta. 

Venäjä on ja tulee olemaan Suomen suurin uhka. Tällä hetkellä kaikki vaaratekijät ovat kohtalaisesti hallussa, kun meillä on pään päällä sekä Nato- että EU-sateenvarjot. Ilman niitä tilanne muuttuisi olennaisesti. Meillä ei ole varaa antaa EU:n sortua. Se ei ole rakenteena täydellinen, eikä se aina palvele Suomen etua, mutta silti se on parasta, mitä meille on tällä hetkellä tarjolla. 

Mä sulle luvannut en Garden-hallii

Kuva luotu tekoälyn avulla

 

Viime viikkojen Garden-sotku alkaa olla viimeisiä nauloja horjuvan hallituksen taipaleella. Meno muistuttaa romurallin loppukierroksia, joissa pusuja kylkeen tulee oikealta ja vasemmalta, mutta maaliin yritetään päästä hoippuvin askelin. Vaikeaksi tekee etenkin Kokoomus oman tiensä. Ja valitettavasti heijasteet tästä näkyvät ensi kevään vaaleissa – eikä hyvällä tavalla.

Garden-hallin tukipäätöksessä ei sinällään ole mitään uutta suomalaisessa politiikassa. Samalla tavalla hankkeita ja niiden rahoituksia on suhmuroitu kautta aikojen. Kokoomus teki asiassa vain kaksi kardinaalimokaa. Se ei tajunnut aikojen muuttuneen Kekkosen siltarumpupolitiikan ajoista, eikä se osannut pelata peliä jäämättä kiinni. Ja nyt tyhmyydestä sakotetaan rankimman mukaan.

Jopa kärkipoliitikkojen tulisi tajuta, että nykypäivänä kaikesta jää kiinni. Jos teet tukipäätöksiä virkamiesten esitysten vastaisesti jäät kiinni. Jos ”vanha kaveri” lähettää sinulle sähköpostia virallisia teitä – jäät kiinni. Ja jos koetat väittää, ettet tiennyt asiasta mitään – jäät siitäkin kiinni. Sähköinen maailma on valitettavan avoin maailma. Täällä pätevät eri säännöt kuin ennen.

On vaikea edes sanoa, kumpi tässä on hölmömpi – Jan Vapaavuori juntatessaan hanketta läpi vanhojen kokkari-kavereiden kautta vai istuva pääministeri lakeijoineen, joka ei torpannut hanketta alkuunsa tai edes kuunnellut virkamieskuntaa. Itse idea siitä, että valtio tukisi massiivista hallihanketta, olisi varmasti monissa tapauksissa ollut hyväksyttävä ja jopa tavallinen. Mutta ongelmaksi muodostuikin tapa, jolla valtion ehdollinen takaus lyötiin läpi. Nostan hattua virkamieskunnalle, joka tuon hankkeen etenemistä koetti jarruttaa, koska vallitseva politiikka on enemmän säästävä kuin rahoja ylenmäärin jakava. Joskus poliitikkojen olisi syytä kuunnella virkamiehiä, eikä aina vain toisinpäin. 

Maailma muuttuu Eskoseni

Kautta aikojen Suomessa on kaveripoliitikoiden ja vanhojen leijonakamujen kautta saatu rahoitusta omille hankkeille, vaikka ne eivät aina niin järkeviä olisikaan. Tässä Garden-hankkeessa ei olisi 1980-luvulla ollut mitään nokan koputtamista. Jostain taskusta olisi siirretty julkista rahaa rakentamiseen ja pöytäkirjat olisi peitelty arkistoihin näkymättömiin. Jossain joku yksittäinen toimittaja olisi saattanut kysellä rahojen perään, mutta pääministerin kansliasta olisi soraäänet hiljennetty paimenkirjeellä tai äkäisellä puhelulla. Ja maailma olisi jatkanut menoaan.

Nyt tuo kepulointi ei enää onnistu. Tälläkin kertaa pimitys paljastui neljännen valtiomahdin ansiosta. Toimittaja kaiveli esiin hankkeen taustat ja niihin liittyvät sähköpostit. Jopa sähköpostit olivat julkisuusperiaatteen mukaisesti saatavilla, joten jälkiä oli mahdotonta peitellä. Varmaan Orpo ja kumppanit haikailevat tällä hetkellä niitä aikoja, kun sähköpostia ei ollut vielä keksitty. 

Ja tästä päästään yhteen asian pääpointtiin. Suomalaisen avoimuusperiaatteen kriittisenä tekijänä on riippumaton lehdistö. Meillä on edelleen oltava poliittisesti riippumatonta lehdistöä, jolla on halu ja kyky selvittää hallinnon epäkohdat. Suomi on tässä mallimaa. Meillä journalistien riippumattomuudesta pidetään kiinni kaksin käsin ja se tuottaa tulosta. Journalistit onnistuvat hallinnon valvontatehtävissä usein paremmin kuin instanssit, joiden sitä hallintoa pitäisi ihan virkansa puolesta vahtia. 

Todellisuudessahan puolivallattomia tai jopa täysin vallattomia poliitikkoja pitäisi kaitsea vankkumaton ja puolueeton virkamieskunta. Mutta kuten nähtiin, on sekin puolustus liian hatara estämään epäviralliset vaikutuskanavat. Vapaavuori vanhana kokkarihahmona tunsi oikoreitit turhan hyvin ja osasi kiertää tukipäätöksen kieltävät tahot. 

Josta päästäänkin korruptioon….

Ruskeat kirjekuoret ja saunasopimukset

Suomi ja suomalaiset tunnetaan rehellisyyden mallimaana. Meillä ei tunnetusti ole korruptiota, eikä hommia hoideta tiskin alta. Vai hoidetaanko sittenkin?

On totta, että suomalainen virkamies on edelleen puhtoinen ja lahjomaton. Et voi ostaa rakennuslupaa kunnan virkamieheltä tai sopia sakkoja poliisin kanssa reittä vilauttamalla. Mutta rikollisuudessa päteekin ”think big”-periaate. Korruption pitää olla riittävän suurta, että sitä ei edes tajuta korruptioksi. Näin toimi Jan Vapaavuorikin. Hän koetti oikaista tukipäätöksessä ohi virkamieskunnan ja oli aivan hilkulla onnistua. Valitettavasti se hilkku oli liian suuri. Meni samassa vedessä Gardenin miljoonat ja Vapaavuoren työpaikka. 

Eikä Vapaavuori edes toiminut varsinaisesti väärin. Hänen hommansa oli lobata hanketta ja saada sille rahaa. Ehkä jossain vaiheessa Vapaavuorenkin kannattaisi oppia tämän päivän periaate, joka pätee moneen asiaan - Ei tarkoittaa ei.

Korjataan mielikuvaa siis siten, että Suomessa ei ole julkista korruptiota, vaan se on rakenteisiin piilotettu. Olisi lapsellista kuvitella, että nämä yksittäiset Garden-miljoonat olisivat ainoat paljastuneet. Tai onhan ne juuri ainoat paljastuneet. Mutta eivät ainoat jaetut miljoonat. 

Enkä usko hetkeäkään, että ainoa rakenteelliseen korruptioon syyllistyvä olisi setämies-linnake nimeltä Kokoomus. Kyllä tätä samaa tilataksiporukan saunasopimista osaavat kaikenväriset puolueet. Ja koska toimintatapa on vuosikymmenten myötä hiottu huippuunsa, ei hommaa edes tajuta mitenkään vääräksi. 

Kun käsi ei nouse virheen merkiksi

Viimeinen Kokoomuksen – tai oikeastaan pääministeri Orpon - virhe oli seinäkiisto. Se toimii, jos olet syytettynä huumerikoksesta tai pikku kilikali-keikasta. Mutta se ei toimi, jos olet pääministeri, kaikki asiaan liittyvät dokumentit on julkaistu jo iltapäivälehdissä ja sinua on huhuiltu mökiltä esiin jo viikon verran. Tuossa vaiheessa toimii vanha kunnon käsi, joka nousee virheen merkiksi pystyyn.

On selvää, että Kokoomuksen kriisiviestinnästä vastaava sekä pääministerin avustajat munasivat homman. Puolueen oma organisaatio jätti pääministerin melko aseettomaksi hoitamalla kriisiviestinnän huonosti, tai oikeastaan jätti sen hoitamatta kokonaan. 

Orpo itse oli mukana räkyttämässä aikoinaan Marinin yhden illan puhelimeen vastaamattomuudesta. Tällä kertaa pääministeri karkasi viikkokausiksi mökille, eikä miestä löytynyt vastaamaan lehdistön kyselyihin, vaikka häntä huhuiltiin kaikissa lehdissä ja somekanavissa. Mikään ei ole niin epäilyttävää kuin kadonnut pääministeri. 

Poliittisissa kriiseissä aika on pahin vihollinen ja valmistautumattomuus on toiseksi pahin. Garden-kohussa Orpo ja Kokoomus joutuivat sellaiseen pyörteeseen, että siitä nousu olisi ollut paremmallekin viestintätoimistolle tekemätön paikka. Nyt ei ollut käytössä ilmeisesti edes kunnon kriisiviestintää – ainakaan jäljistä päätellen. 

Orpon hapuilu A-Studiossa viimeisteli sen, että Gardenilta jää rahat saamatta. Hallituksella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin perua suhmuroitu päätös ja vetää tuki pois hallihankkeelta. Mitään muuta ratkaisua ei ollut olemassa. Ja vaikka se oli ainoa mahdollinen ratkaisu, sekin oli monella tapaa väärä. Koko Garden-hankkeen tukemiseen jäi niin Kekkosen haju, ettei sitä saa tuulettamallakaan pois. Jopa koko hallituksen kaatuminen oli lähempänä kuin vielä kertaakaan aiemmin.

Orpoa ei vallankahvassa pidä muutenkaan suosio tai onnistunut politiikka. Pääministeri pysyy paikallaan itsepintaisen omat virheet kieltävän ja todella päämäärätietoisen taktiikan kautta. Orpo ei tee virheitä, koska pääministeri Orpo niin sanoo. Eikä Orpon virheistä rangaista, koska pääministeri antaa pienet hairahdukset anteeksi. Kyseessä on todellisen setämiespolitiikan huipentuma. Vaikka monesti mietin, että hallituksessa housut ovat Riikka Purran jalassa, niin kyllähän tämä omat virheet kieltävä omahyväinen politiikka melkoista itseluottamusta vaatii. Vallan huipulla niitä ystäviä on todella vähän. Patteri Orpolla tuntuu olevan vain yksi luotettu - hän itse.

Eikä hallituksen erolla enää tässä vaiheessa olisi mitään merkitystä. On ehkä parempi katsoa tämä kauhistuttava kujanjuoksu loppuun ja antaa hallituksen hoitaa kautensa loppuun. Näin lähellä vaaleja ei uuden hallituksen muodostaminen tekisi Suomelle mitään hyvää. Tynkähallitus ehtisi hoitaa virkaansa alle vuoden ja sinä aikana tuskin päätöksenteko muodostuisi kenellekään edulliseksi. 

Sananvapaus ei kuulu virkamiehelle?

 

Kuvituskuva, luotu tekoälyn avustuksella

Tämän pääsiäisen suurin uskonriita ei yllättäen koskenut sitä, paljonko Juha Mieto vetää mämmiä tai kuuluuko lammas juhlapöytään mintun kanssa vai ilman. Tämän vuoden kärsimysnäytelmän järjesti Valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Mika Niemelä antamalla Helsingin Sanomien Kuukausiliitteelle haastattelun koskien valtionrahoitusta sekä hyvinvointivaltion uudelleenmuotoilua. Hän sai koko suomalaisen vasemmiston itkemään verisiä kyyneleitä siitä, kuinka virkamies uskaltaa hypätä aitojen yli ja esiintyä lehdessä.

Luin itse jutun kokonaan (toisin kuin osa arvostelijoista) ja ajatuksen kanssa (toisin kuin suurin osa arvostelijoista). Teksti oli asiallista ja kantaaottavaa. Mielessäni ehdin jo hetken havahtua ja jopa ilahtua, että nykyisessä virkamieskunnassa tajutaan, kuinka vallan vahtikoiran on tehtävä muutakin kuin osuttava näkymättömänä harmaan eri sävyihin sointuviin ministeriötapetteihin. Olin otettu, että meillä on virkamiesjoukkueen ykkösketjuun on synnytetty omilla aivoillaan ajattelevaa ja kantaa ottavaa päällikkökuntaa. 

Mutta paljastuikin, että olen asiassa pienessä vähemmistössä!

Hesarin artikkeli sai koko suomalaisen vihervasemmiston takajaloilleen ja opetti jopa minulle uusia asioita kotimaan sisäpolitiikasta sekä politiikan hierarkiasta ja vaalikiimasta. Näitä on herkullista käydä läpi ja siten hyödyntää minulle suotua sananvapautta olla omaa mieltäni asioista.

1) Vaalikiima on totta

Vasemmisto piti Niemelän lausuntoja jopa julkeina. Yhtenä kärkkäimmistä arvostelijana tuntui heiluvan Ville Niinistö, jonka luulin karkotetun jonnekin Euro-politiikan takamaille. Mutta valitettavasti huuto kuuluu jopa sieltä Suomeen saakka. Ilmeisesti kaikki Euroopan asiat on ehditty ratkaisemaan, kun aikaa "asialliselle" kritiikille riittää. Niin, tai sitten junalippu kohti paluuta kotimaan politiikkaan on jo ostettu ja nyt kaivataan kannuksia. Otan Niinistön tähän esimerkkinä, koska hänen kannanottonsa tunki minun feediini, vaikken häntä seuraa (enkä tule seuraamaan). 

Hämmästyin itsekin, kun Vihreiden nimipoliitikko elää itse maailmassa, jossa hoiva kuuluu vain naisille. Niinistön mukaan läheishoivan siirtyminen kansalaisten itsensä hoidettavaksi kasvattaa naisten tekemää palkatonta työtä. Ja minä hölmö olen elänyt tasa-arvoisessa perheessä, jossa kaikki tekevät kaikkea. Luultavasti Vihreän Villen vastaus olisi, että näin ei kaikissa perheissä ole - ei ainakaan Niinistön perheessä, mielipiteistä päätellen. Tarkistin vielä hesarin jutun varmuuden vuoksi ja siellä ei kyllä lisätty hoivaa naisten niskoille, vaan läheisten. Minun maailmassani se tarkoittaa yhtä paljon naisia kuin miehiäkin. Toivon kovasti, että tasa-arvo pääsee myös Vihreisiin arvoihin samalla tavalla kuin ne toimivat meidän perheessämme. Tuntuu vähän ikävältä, kun läheishoivaa ei katsota miehille kuuluvaksi työksi.

Kotimaiset lähinnä vasemmistopoliitikot juoksivat kilpaa kommentoimaan, kuinka väärin on, että valtion palkkaama virkamies uskaltaa mennä ottamaan poliittista kantaa ja kehtaakin lausua omia mielipiteitään valtion rahoituspolitiikasta. Lyöjiä tuntui löytyvän läpi vasemmistorintaman (ja totta kai yleisänkyrä Jani Mäkelä, joka kritisoi jopa omiaan nykyisin), mutta puolustajia harvinaisen vähän. Kuule Mika - minä puolustan sinua, fiksusti puhuttu!

Totta kai Niemelän tekemät kannanotot ovat poikkeuksellisia ja voimakkaita maassa, jossa on totuttu, että poliitikot pitävät ääntä ja virkamieskunta vaietkoon. Mutta poikkeukselliset ajat vaativat poikkeuksellisia toimenpiteitä ja tekijöitä. Ja Niemelä puhui omilla mielipiteillään, kansalainen Niemelänä.

Menopuolta hillitsevät kommentit osuivat sopivasti aikaan, jolloin kaikki puolueet kaivavat lähtökuoppia alkavaan eduskuntavaalitaisteluun. Niemelän lausunnot tuomitsemalla kuviteltiin kerättävän korikaupalla vasemmiston kaipaamia sympatiapisteitä. Paha virkamies leikkaa, kun vasemmisto haluaisi ojentaa köyhälle yhden setelin lisää. Yhdellä artikkelilla Niemelästä tuli kiipeilypuu, jonka oksia pitkin koko vallanhimoinen vasemmisto koettaa kiivetä latvaan päästäkseen paistattelemaan julkisuuden valokeilassa. Hey, come on - teillä on jo varma vaalivoitto, vaikkette mihinkään ylilyönteihin sortuisikaan. Miksi sitä on pakko koettaa munata nyt?

Valitettavasti tuo nolo vaalitemppu onnistuu tässä tilanteessa huonosti. Sympatiapisteet saattavat karista, kun Niemelän edustaman Valtiovarainministeriön laskelmat osuvat oikeaan. Artikkelissa mainitut ehdotukset (käytännössä mielipiteet) ovat tämän päivän reaalipolitiikkaa, jonka tajuaa jokainen taloudesta yhtään mitään ymmärtävä. Kun rahaa ei ole, eikä sitä tunnu tulevan, on pakko karsia menoja. Tämä sama pätee meihin tavallisiin kuluttajiin. Jos lompakko on tyhjä, ei kannata korkealla korolla ottaa kulutusluottoa. On ymmärrettävää, että tämän tyyppinen reaalitalous on vierasta esimerkiksi EU-poliitikolle, jonka kuukausiliksa ylittää kymppitonnin tai kansanedustajalle, joka tienaa karvan verran vähemmän. Mutta meille ihan tavallisille ihmisille tämä on tuttua totuutta. 

Kommentteja selatessa kävi selväksi, että kummallisen paljon Suomessa on vielä 2020-luvulla henkilöitä - myös päättävissä asemissa - joiden mielestä sähkö tulee töpselistä ja raha pankkiautomaatista. Talouden tilanne ei ole valjennut, vaikka niistä on oltu mukana päättämässä jo vuosia. Vähemmän vaarallista minusta on yksi mielipiteitään esittelevä - ja hyvin perusteleva - budjettipäällikkö.

2) Suomi on sananvapauden luvattu maa - paitsi virkamiehelle

 Vielä enemmän hämmästelin sitä, kuinka syvään paheksuttiin Niemelän uskallusta ottaa asioihin kantaa omalla naamalla ja kommenteilla. Maassa, joka kuuluttaa vahvaa sananvapautta, riisutaan tämä sama vapaus puhua yhdeltä vähemmistöryhmältä nimeltä virkamiehet. He ovat tässä maassa ainoa kansanosa, jonka pitää istua suu supussa vailla mitään mielipiteitä (oikeita tai vääriä). Jos joku kysyy, niin kärsivällisesti vallan vahtikoiran pitäisi osoittaa kysymykset esitettäväksi ministerille tai muulle tehtävää varten äänestetylle kusitolpalle. Virkamiehethän eivät perinteisesti ole ihmisiä, vaan pelkkiä virkakoneiston hyvin rasvattuja osia.

Ja totta kai kyse on siitä, että mielipiteet ovat aina vääriä. Eihän virkamies voi näyttää oikealta sen enempää kuin vasemmaltakaan. Jos virkamies kumartaa, niin aina on takana joku, jonka mielestä hän pyllistää. Virkamiehen pyhä tehtävä on seisoa suorassa pylvään takana piilossa, että poliitikko saa paistatella siellä päivänpaisteessa.

Ehei - ei tätä sotaa näin käydä! 

Kyllä se sananvapaus kuuluu ihan jokaiselle meistä. Valitettavasti vain kaikki meistä eivät pääse lausumaan mielipiteitään Helsingin Sanomiin. Ja tämä varmaan rivipolitiikkoja närästääkin. Palstatilalle olisi heillä itselläänkin tarvista, mutta kun ei toimittajaa kiinnosta. Samaa dadaa suoltaa niin suuri määrä wanna-be-ministereitä, ettei heitä enää erota toisistaan. Onneksi somessa saa sentään haukkua sitä, joka sinne lehteen naamansa saa.

Minusta on pelkästään raikasta, että myös virkamieskunta käyttää omia aivojaan. Jokaisella meistä on mielipiteet ja omat näkökulmansa asioihin. Myös minulla. Käytän röyhkeästi hyväkseni tätä somen minulle suomaa pienen pientä palstatilaa ottamalla kantaa omasta näkökulmasta. Minua ei harmita, jos Valtiovarainministeriön budjettipäällikkö kommentoi säästöpaineita hesarissa, kunhan tekee työnsä sen työsopimuksen mukaan, jonka on allekirjoittanut. Näin sanoi Niemelä myös artikkelissa - hän tekee työtään virkamiehenä ja päätökset sekä linjaukset tulevat poliittisista elimistä. Niemelä on tehnyt työtään yhtä lailla Marinin hallituksen kuin nyt Orpon hallituksen kanssa. Noista toinen kulutti ja toinen koettaa säästää - ja sama virkamies siellä kirstun ja kouran välissä tasapainottelee.

Ja kyllä - minäkin haluaisin päästä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen, mutta en silti mene itkemään Threadsiin, jos palstatilan vievät minua fiksummat.

On totta kai erityistä, että Niemelä on julkisesti näkyvillä ja ottaa kantaa. Se on Suomessa uutta, mutta se on luultavasti tulevaisuutta. Meidänkin on aika luopua ajatuksesta, jonka mukaan virkamieskunta toimii taustalla äänettömänä ja näkymättömänä koneenosana. Siellä makaa kuitenkin valtava määrä asiantuntijuutta sekä näkemystä reaalipolitiikka koskien, joka voi kiinnostaa monia meistä (jotka osaamme jopa lukea nuo jutut kokonaan ja sisäistää ne).

3) Hyvinvointivaltio on pyhä lehmä, jonka kuolemasta ei saa puhua

Seuraava Niemelän selkeä virhe oli mennä ottamaan kantaa nykyisen (tai oikeastaan entisen) hyvinvointivaltion kuolemaan. Tai kuten Mika artikkelissa sanoi "hyvinvointivaltion pelastamiseen". Hän viittasi mielipiteillään siihen, että maksuttomaan koulutukseen ei ehkä tulevaisuudessa ole varaa tai siihen, että vanhushoiva putoaa meidän läheisten käsiin, koska hoiva- ja rahavaje kasvaa. 

Käsi ylös, joka ei tiennyt, että rahat ovat loppu ja on pakko säästää! Ja valitettavasti se säästöpaine koskee ihan kaikkea yhteisestä pussista maksettua. Tilanteen kaoottisuus pakottaa miettimään säästökohteita kaikilta kanteilta ajatuksella, että mikään ei ole pyhää. Eikä saa ollakaan.

On selvää, että vanhushoiva putoaa läheisten käsiin. Olen juuri kuluttanut vuoden kirjoittamalla kirjaa, jonka yksi kantava teema on juuri tuo hoivan muutos. Siihen ajaa yhtä lailla resurssien kuin rahankin puute yhdistettynä vanhusväestön rajuun suhteelliseen kasvuun. Tätä asiaa on turha hyssytellä missään punavihreässä sävyssä. 

En minäkään siitä pidä, mutta aina ei faktoille mitään voi. En minäkään haluaisi luopua hyvinvointivaltion tuomasta sateenvarjosta, mutta muuta tietä meillä ei ole. Vaalipuheet kun eivät vanhaa mallia rahoita. Ehkä Niemelän ajatus oli, että oikeilla toimenpiteillä on mahdollisuus sentään säästää jotain ilman, että koko maata ajetaan konkurssiin.

Vaalien alla hyvinvointivaltion palvelujen karsiminen on poliitikoille punainen vaate. Siitä ei saa puhua, eikä siihen saa ottaa kantaa. Vaalien jälkeen asia on toinen. Silloin vaipoissa makaavat vanhukset ovat vallassa istuville poliitikoille pelkkä rasite sekä ikävä luku budjetissa. Mutta nythän tosiaan eletään vaaleja edeltävää aikaa - tyhmä minä!

Etenkin minun sukupolvelleni palvelujen karsiminen on kipeä asia. Haluaisimme nauttia eläkkeistä, vanhainkodeista sekä kodinhoidonpalveluista ja terveyspalveluista. Haluaisimme työntää vanhukset yhteiskunnan hoivaaviin käsiin ja välttyä itse tekemästä - tai maksamasta - mitään. Tuntuu pahalta, kun nuo palvelut lipeävät käsistä juuri, kun niille alkaisi olla tarve. Tuntuu kurjalta, että olemme rahoittaneet palkan sivukuluilla systeemiä, joka sortuu alta pois. Mutta näin tulee käymään, vaikka kuinka puristamme kädet nyrkkiin ja pistämme silmät kiinni. Jos jotain haluttaisiin tehdä, tulisi tulopuolta saada kasvatettua. Se taas vaatii lisää palkansaajia ja sitä kautta suurempaa verokertymää. Kun väestökäyrää katsoo, ei moista ole näkyvissä. 

4) Talousjärki ei ole trendikästä

Luin muutamia kommentteja koskien hesarin artikkelia. Valitettavasti niiden taso muistutti Seiskan kääk-juoruja. Sisältöä ei ollut mummonpierun vertaa - eli paskaa oli enemmän kuin puolet. Kommentoijista suurin osa oli nähnyt vain otsikot sekä lemppari-poliitikon kommentit ja teki omat päätelmänsä niistä käsin. Kommentoijille vinkiksi, että nämä jutut kannattaa lukea yleensä kokonaan (jos osaa) ja ottaa kantaa vasta, kun tekstin on sisäistänyt (jos pystyy). Lopetin nopeasti kommenttien lukemisen - ja luulen Niemelänkin niin tehneen. 

Vaalien alla ei ole trendikästä ottaa kantaa talouspolitiikkaan leikkaavalta kannalta. Siinä saa helposti liiankin oikeistolaisen leiman. Ja se leima ei tämän vaalikauden jälkeen ole sattuneesta syystä oikein voittava. Sininen väri heilahtaa liiankin helposti sini-mustaksi.

Niemelässä on munaa - hän ei peittele mielipiteitään, asemastaan huolimatta. Hän ei ilmeisesti pelkää saada oikeistolaisen mainetta, koska uskoo asiaansa ja tietää valitettavasti minuakin enemmän siitä, missä Suomi Oy:n tase makaa. Ja hänen tietojensa takia minua kiinnostaa kuulla hänen mielipiteitään. Niiden takana on luultavasti enemmän tietoa kuin X:ssä huutelevan Jaken tai Ellun. Tai toisaalta virkamiehen mielipiteeseen on ehkä turvallisempaa luottaa kuin poliitikkoon, joka haluaa minun ääneni ja unohtaa minut sen jälkeen.

 Veronmaksajana olen kiitollinen, että rahoistani huolehditaan ja asioita pohditaan.

Mika Niemelä - olet tolkun mies. Arvostan uskallustasi puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tieto lisää tuskaa, mutta lisää se valtaakin. Uskoni suomalaiseen virkamieskuntaan lisääntyy, kun siellä ajatellaan omilla aivoilla, eikä pelkästään kuljeta sokeana poliittisen eliitin talutusnuorassa.

Seuraavat käskyttäjäsi tulevat hyvin luultavasti olemaan enemmän vasemmalta. Silloin vallan vahtikoirana sinulla Mika sekä kollegiollasi tulee olemaan hankala tehtävä. Joudutte tuhlaamaan rahaa, jota teillä ei ole, eikä sitä tunnu oikein tulevan. Vaikka maailmaa katsoisi miten punaisten linssien läpi, ei Suomen tila muutu paremmaksi sillä, että velkasuhdetta kasvatetaan ja tuhlataan enemmän kuin tienataan. Tiedän omasta elämästäni sen, että on huono idea kuluttaa enemmän kuin tienaan. Siinä käy sama ilmiö kuin housuun kustessa pakkasella. Hetken se lämmittää, mutta pidemmän päälle meille kaikille tulee vilu. Koettakaa te virkamiehet toimia jonkinlaisena järjen äänenä, ettei minun ja muiden veronmaksajien rahoja pistetä aivan vastuuttomasti menemään.

Kiusaavatko demaritkin?

Tekoälyn näkemys kohusta

Kuluneen viikon ylivoimaisesti suurin – ja samalla kiusallisin – kohu lähti poikkeuksellisesti enemmän vasemmalta kuin normaalisti. Vaalivoittoon tyynesti lipuvien demareiden rivit rakoilivat pahasti, kun oma koira pääsi puremaan persauksiin. Kansanedustaja, terapeutti, Ville Meriläinen paljasti Ylen Vallan algoritmi -dokumentissa kauhisteli kuulleensa eduskunnassa tapahtuvasta kansanedustajien avustajien häirinnästä ja yleisestä epäasiallisesta käytöksestä. Ja kun huhumyllyyn saadaan riittävästi vettä, alkaa soppa saota hetkessä. 

Nopeasti ykköskiusaajan mandaatin peri Tytti Tuppurainen, jonka käytöstä arvioitiin epäasialliseksi. Tuppuraisen väitettiin huutaneen, nöyryyttäneen ja jopa itkettäneen avustajia. Jo ennen Tuppuraista kansankäräjille median eteen marssitettiin demareiden pahat pojat ex-painija Marko Asell, Jani Kokko sekä Kim Berg. Yksi oli vongannut seksiä ja toinen oli puhunut sopimattomia, kolmannen ollessa täysin tietämätön mistään. Poikain toilailut oli nopeasti käsitelty, kun media haistoi verta aina ryhmän puheenjohtajan tuolilta.

Tapauksessa on monia mielenkiintoisia virtauksia, joita kannattaa pohtia.  Eduskunta tuskin on työpaikkana sen erikoisempi kuin muutkaan työmaat ja itse 90-luvulla työelämään tulleena olen tottunut siihen, että pomot huutaa, haukkuu, väheksyy ja sorsii – yleensä hyvästä syystä. Tässä valossa se, että eduskuntaryhmän puheenjohtajan komennot tulevat keskivertoa terävämmällä äänensävyllä tai kovemmalla volyymilla ei vielä ylitä rikosoikeudellista kynnystä – eikä sen pitäisi ylittää edes julkaisukynnystä missään valtakunnan lehdessä.

Häirintä itsessään on kaikilla työpaikoilla väärin ja systemaattinen kiusaaminen tai huono käytös ovat aina tuomittavia asioita, joihin tulee puuttua. Tällaisen kulttuurin kitkeminen suomalaisesta työelämästä soisi olevan aina ykkösprioriteetti työnantajasta tai työpaikasta riippumatta. Työelämässä minimitavoite on, että jokaiselle arvoon, palkkakuittiin tai asemaan katsomatta, olisi pystyttävä tarjoamaan työrauha.

Eduskunnan ongelmana hierarkkisuus sekä sekä vallan potentiaali

Luulen, että eduskunnassa avustajien ahdistelulla ja kyykyttämisellä on pitkät perinteet, jotka yltävät niin kauas kuin avustajia talossa on ollut olemassa. Talo itsessään pitää sisällään niin paljon valtaa ja vallankäyttäjiä, että joskus edustajan oman vallan rajat saattavat menestyksen huumassa hämärtyä. Täytyy myös muistaa, että kansanedustajaksi tullaan eri teitä. Kaikki eivät ole herroja syntyessään, eikä käytöstapoja ole jokaiselle meistä muutenkaan jaettu isolla lusikalla. Monesti varsinkin ahdistelutapauksissa paistaa päälle päin se, että kansan edustajaksi (tarkoituksella erikseen kirjoitettu) valitulla on noussut päähän muutakin kuin silinterihattu ja edustajan tittelin kuvitellaan oikeuttavan muuhunkin kuin nimeen lehdessä ja kohtuulliseen palkkakuittiin.

Ja vaikka asiaa ei selittävänä tekijänä saa käyttää, niin eduskunnan työ on oletettavasti erittäin hektistä ja stressaavaa (muille paitsi Teemu Keskisarjalle). Joskus kiireessä ja paineessa, loiskuvat laineet yli, ääni kohoaa ja tulee ehkä sanottua harkitsemattomia. Näin tapahtuu muuallakin kuin eduskunnassa. Kiukun purku omiin avustajiin voi olla inhimillistä, mutta väärin se on silti.

Avustajien kannalta eduskunta on työpaikkana todella hankala. Jos haluat menestyä poliittisessa elämässä, on avustajan tie yksi parhaiten tuloksia takaavasta. Toimimalla oikean henkilön poliittisena avustajana saat omalle urallesi buustin, jota ei rahalla voi ostaa. Mutta entä jos halutun avustajan paikan kääntöpuolena on, että joudut kärsimään ahdistelua, syrjimistä ja suoranaista kiusaamista? Uskallatko kertoa kenellekään, kun toisessa vaakakupissa painaa orastavan uran loppuminen? Ja tämä varmaan on myös kansanedustajien ja ministerien tiedossa. Heillä on käytännössä melko absoluuttinen valta omien avustajiensa suhteen. Ei ole mikään ihme, ettei tällaisia tapauksia ole noussut julkisuuteen aiemmin. 

Demareille tapaus voi koitua vedenjakajaksi

Tuppuraista kohtaan esitetyt syytökset jakoivat demarileiriä heti hieman hajalle. Osa muista kansanedustajista asettui Tuppuraisen taakse ja osa taas vetäytyi hiljaa takariviin. Meriläistä lukuun ottamatta kukaan ei sentään lähtenyt kivittämään Tuppuraista omasta leiristä käsin. 

Olen totta kai tapauksessa puhtaasti otsikoiden ja artikkelien varassa. Mutta niiden perusteella nyt keskustellaan pääasiassa 90-lukulaisesta työelämästä, jota nuorempi sukupolvi ei siedä. Heille kun ei saa korottaa ääntä, komentaa tai muutenkaan antaa turhan jyrkkiä ohjeita, ettei sieluun tule pysyviä viiltoja ja pääse itku. En todellakaan väheksy avustajien kokemuksia, vaan totean, että ehkä kyseessä voi olla myös kahden sukupolven välinen kuilu ennemmin kuin varsinaisesti systemaattinen häirintä tai huono käytös. 

Terapeutti-Ville Meriläisestä itsestään on tulossa demareille kallista painolastia, josta ei hevillä pääse eroon. Ryhmäkurin kiinniteippaamassa eduskunnassa Meriläinen on ottanut tavakseen sooloilla ja pyrkiä pikemmin vetämään omaa roolia ilman suurempaa puoluekuuliaisuutta. Toisaalta se on arvostettavaa kykyä ajatella asioita myös itse, mutta voittavaa politiikkaa se ei ole. Eikä demarit oikein voi Meriläistä poiskaan potkia – hän on tunnettu kasvo, loistava ääniharava ja näkyvä persoona. Meriläinen on yksi niitä tyyppejä, joita vastaan vastustajan on vaikea pelata. Hänen äänilleen olisi käyttöä myös seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Ongelma nimeltä Lindtman

Demarit lähtivät korjaamaan syntynyttä ongelmaa karvaamalla ylhäältä (Anteeksi lukijani PS, että käytän tässä jääkiekkotermejä, joista en mitään ymmärrä). He vetivät tiedotustilaisuuden huumemaailmasta tutulla seinäkiisto-taktiikalla ja kiistivät kaikki Tuppuraista kohtaan asetetut syytökset. Puheenjohtaja Lindtman antoi Tuppuraiselle täyden tukensa. Eikä tilaisuudessa tullut mitään pahoittelua tai edes lievää nöyrtymistä syytösten edessä. Selkeä taktinen veto ja varmaan jossain määrin riski. Valitussa linjassa on kuitenkin vaarapuolensa. Nyt demarijohto saa pitää sormet ristissä pidemmän aikaa, ettei heidän kiistolleen löydy vastapuolen todisteita, jotka saisivat Lindtmanin ja Tuppuraisen näyttämään aivan Jäätteenmäeltä. 

Demareille kohu sattui hieman kiusalliseen aikaan (onko tällaisella oikeaa aikaa olemassakaan?). Ensi vuoden eduskuntavaaleja varten aletaan luoda kampanjan alkupisteitä ja demareilla on erittäin vahva johto kaikissa gallupeissa. Se onkin ainoa vahva johto koko demarikartalla. 

Jos demarit voittavat vaalit, se ei johdu Lindtmanista, vaan tapahtuu hänestä huolimatta. Perittyään Marinin saappaat, ei meno ole ollut yhtä lennokasta kuin hallitusvastuun ja koronakriisin aikana. Valitettavasti Lindtmanista ei saa Suomen suurimman puoleen uskottavaa johtajaa tekemälläkään. Hänestä puuttuu karisma, taistelutahto ja visionäärisyys. Nämä näkyvät pahimmillaan siinä, että demareiden omat rivit alkavat hajota Tuppurais-kohun tavoin. Myöskään aktiivinen ja tuloksiin pyrkivä oppositio-politiikka odottaa tekijäänsä. Tällä hetkellä demareiden menestys perustuu lähes puhtaasti oikeiston heikkouteen, talouden alamäkeen sekä siihen, että ennen tätä kohuotsikoissa ovat pyörineet persujen tonttujoukko.

Ei olisi mitenkään vaikeaa uskoa, että Meriläisen lisäksi sisäistä diasporaa harjoittaisi demarileirissä joku muukin. Onko sisällä nyt kapinoimassa joku klikki, joka haluaisi kammeta "lindtmanilaiset" pois johtopaikoilta? Kummallisen suoraan ja nopeasti Tuppurainen löydettiin käytöskohun maalitauluksi, eikä edes oman puoleen tuki ole ollut yksilinjaista. Pikemminkin meno on kuin yläkoulun pihalla, missä kaksi tappelee ja loput katselevat kengänkärkiinsä.

Mihin tämä kohu voi johtaa?

Suoraan sanottuna ei mihinkään. Tapauksessa ei ole edes sen vertaa lihaa luiden ympärillä, että edes kannatuksen pohjamudissa ryömivä oikeisto saisi tästä mitään iloa. Suurin ongelma tästä voi tulla väliaikaisesti demareiden kannatukselle. Epävarma, hajanainen ja toisiaan syyttelevä wolfpack näyttää huonolta sijoitukselta äänestäjän kannalta. Mutta vaaleihin on sen verran pitkä aika, etteivät kohun laineet yllä sinne saakka. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, ehtii tunari-oikeisto munata itsensä vielä moneen kertaan ennen vaaleja. 

Puheenjohtaja Lindtmanille tämä on kasvun paikka. Nyt pitää omat rivit saada suoriksi ja ongelman ratkaisun kanssa pitää tulla ulos nopeasti – ja uskottavasti. Jos mediaan leviää video, jossa käytöskohua tullaan selittelemään lehdistön eteen ja ensimmäisenä työnnetään mikrofonien edessä seisonut avustaja töykeästi pois tieltä, ei homma tunnu olevan ihan hanskassa. Lindtman ei tunnu ymmärtävän julkisuuden perusperiaatetta. Julkisuutta on tasan kahdenlaista – sitä on hyvää ja sitä on huonoa. Hyvää pitää kerätä ja pysyä päivänpaisteessa. Jos taas alkaa poimimaan enemmän huonoa julkisuutta, on pimennosta todella vaikeaa ponnistaa pois.

Ja tuskin tämä koituu edes Tuppuraisen kohtaloksi. Haastajia oman leirin sisältä varmaan löytyy, mutta lähteekö kukaan tosissaan kilvoittelemaan ryhmän puheenjohtajan paikkaa ja siten tunnustamaan, että osaa ne demaritkin kiusata – no Kiuru ehkä.

Näin kansalaisen näkökulmasta kohu on jopa terapeuttinen. On raikasta, että poliittista värähtelyä tulee välillä vasemmalta. Ja jos tässä on maamme suurin ongelma, ei meidän asiat ole ollenkaan vielä Yhdysvaltojen tasolla. Siellä kuitenkin tapetaan oman maan kansalaisia kaduille. 

 

Jää taa vanha vuosi - wrapped 2025

 Kun pitää tällaista julkista päiväkirjaa, on wrappedin tekeminen helppoa. Seuraa vain omia kirjallisia jälkiään ja muistelee, mikä nyt väistyvänä vuonna on kirjoitushermoa kiristellyt. Tänä vuonna olen kirjoittanut enemmän kuin yhtenäkään aiempana vuonna tätä ennen. Tänne blogiin on syntynyt tekstejä keskivertoa enemmän ja sen lisäksi olen kirjoittanut paljon muutakin. Luomisen kannalta vuosi on ollut loistava. Jostain syystä löysin keväällä taas kirjoittamisen ilon ja innon tuottaa tekstiä. Sen lisäksi sain omaa päätäni auki siten, että luovan kirjoittamisen puoli sai myös ilmaa siipiensä alle. Sen luovuuden lopputulosta päästään toivottavasti ihmettelemään ensi kesänä.

Huomaan teksteissä kaksi merkityksellistä asiaa, jotka erottuvat. Ensinnäkin oma viidenkympin rajapyykin ohittaminen pisti miettimään omaa elämää sekä eteen- että taaksepäin. Tekstit käsittelevät tänä vuonna paljon ikääntymistä ja suhdetta omaan elämään. Luultavasti hyvinkin yleistä, kun tasakymmenet täyttyvät. Jokainen meistä tekee tilinpäätöstä elämäänsä omalla tavallaan. Joku juo ja saunoo, toinen eroaa, kolmas kirjoittaa. 

Toinen selvästi mieltä painava asia on sekä Suomen, etenkin Etelä-Karjalan syöksyminen taloudelliseen alamäkeen. Ehkä lamasta puhuminen on vielä ylireagointia, mutta jotenkin hemmetin alavireistä tämän vuoden meno on ollut. Nalle Wahlroosin mantra siitä, että Suomen talouskasvu on pysähtynyt, on ilmeisesti saavuttanut kaikki muut paitsi vallassa olevat oikeistopoliitikot. Istuva hallitus on kaikin keinoin pyrkinyt pysäyttämään rahan liikkeen ja - onneksi olkoon - onnistunut siinä. Heikentynyt usko tulevaisuuteen, kiristynyt talouspolitiikka sekä löysän kulutusrahan veto pois markkinoilta on saanut pankkien lisäksi myös yksityiset vetäytymään poteroihinsa odottamaan parempia aikoja. Itse suosittelisin Orpolle ja kumppaneille iltalukemiseksi "economy for dummies", jotta heillekin selviäisi, että heikkoina aikoina taloutta tuetaan investoinnein eikä suinkaan vedetä köyhän suusta sitä viimeistä leipäpalaa. Elpyminen tapahtuu rahan liikettä kasvattamalla, eikä pysäyttämällä.

Etelä-Karjalan vuosi on ollut taistelua varjojen mailla. Suurin osa tänne liittyvistä uutisista on ollut alavireisiä ja sisältänyt kirjaimet Y ja T, samassa järjestyksessä. Muutamassa kuukaudessa tänne luotiin suoraan seitsemänsataa työtöntä ja heidän lisäkseen välillisesti muutama sata lisää. Se ei voi olla vaikuttamatta paikallistalouteen - ja ymmärrätte varmaan, että kaltaisellani pienyrittäjällä se vetää väkisin kulmia hieman kurttuun.

Paikallispolitiikan lisäksi huolta on aiheuttanut maailmanpoliittinen liikehdintä. Rauhankyyhkyjä ei vielä päästä laskemaan vapauteen, vaan Venäjän mellastus Ukrainassa jatkuu edelleen. Ukrainan rintaman kolmas sotavuosi tuli täyteen ja neljättä käydään kovaa vauhtia. Pieni Ukraina pitää kummallisen sitkeästi pintansa. On selvä, että sotamenestys on kiinni länsimaiden rahallisesta sekä aseellisesta avusta. Kansa tuntuu onneksi edelleen jatkavan sotatalouden tukemista. Ongelmaksi voi tulla rintamalla taistelevien joukkojen loppuminen - tai väsyminen. Venäjän sotastrategia kautta aikojen on ollut väsyttää vihollinen sillä, että siltä ei tykinruoka lopu ja uhrattavat haetaan vaikka väkisin kotoa. Miesylivoimaan sekä liian paksuun lihamuuriin pysähtyivät yhtä lailla Napoleon kuin Hitlerkin. 

Sotaa enemmän huolettaa jopa se, että maailmanpolitiikan painopisteiden molemmat navat on käytökseltään arvaamattomia ja ennakoimattomia. Etenkään Trumpin mielenliikkeitä ei voi lukea etukäteen ja mielipiteet sekä kannatuksen suunta vaihtuvat täysin mielivaltaisesti. Suurten poliittisten virtojen kulkua ei ole koskaan ollut yhtä vaikeaa arvioida tai ennustaa kuin nyt. Se tekee myös Ukrainan kriisin ratkaisemisesta jännittävää. Jos tuosta kriisistä nyt jotain hyvää haluaa sanoa, niin on siellä sentään tänä vuonna ollut jotain liikehdintää rauhan suuntaan.

Tämän vuoden teemana on ollut kiitollisuus ja vanhat ystävät

Kun täyttää viisikymmentä, täyttävät myös monet kaverit samalla tavalla tasakympit. Sen ansiosta olenkin päässyt muutamille mahtaville syntymäpäiville. Tapasin vanhoja ystäviä jopa vuosikymmenten takaa ja huomasin, että vaikka elämä viskoo tyypit pitkin poikin Suomenmaata, ovat jutut ennallaan. Minulle oli jotenkin terapeuttista nähdä tyyppejä, joista olin irtaantunut nuorena ja koska elämä on ollut muualla, en juuri ketään lapsuudenystävistä ollut tavannut sen jälkeen. Mieleen jäi myös aamuöinen jutustelu parhaan ystävän kanssa merenrannalla Oulussa. Muistoja, jotka jäävät elämään.

Omat syntymäpäivät vietin perheen kesken Tanhuvaarassa. Ei ehkä suurta juhlahumua ja biletystä, mutta ihanan lämmin viikonloppu, jossa rakkaimmat olivat läsnä. 

Olen tehnyt jonkinlaista itseterapoivaa välitilinpäätöstä elämässä. Elettyä elämää on riittävästi takana, että voi katsoa omaa elämää kriittisesti, mutta myös näkee siellä kulkevat pohjavirrat. Yhdellä sanalla sanottuna tunnen syvää kiitollisuutta elämälle, jonka olen saanut. Lähtökohtiin suhteutettuna olen päässyt pidemmälle kuin kuvittelin (tai varmaan kukaan muukaan kuvitteli). Olen vuosien sovittelun, ankaran työskentelyn ja jopa vääntämisen kautta löytänyt itselleni sen sopivimman lokeron, jossa on kaikkea riittävästi. Kasvu on ollut välillä kivuliasta ja joskus jopa vaikeaa, mutta kun tätä päivää katsoo, on kaikki työ ollut tekemisen väärti.

Perheemme lapsi numero kaksi siirtyi omilleen kesällä. Olen suurella ylpeydellä katsonut, miten oma, itsenäinen, elämä rakentuu pala kerrallaan. Asioita joutuu varmasti opettelemaan vielä jonkin aikaa, mutta arvostan lasta rohkeudesta hypätä ja ottaa pesäeroa kotiin. Minulla on suuri luottamus siihen, että siivet kantavat. Ja heikkoina hetkinä on takana aina perhe auttamassa - sinä pärjäät.

Vastapainona lasten kasvussa on suru siitä, että tietyt elämänvaiheet omassa elämässä päättyvät. Lapset kasvavat ja me aikuiset vanhenemme. Jälkikasvun lapsuus on häviävän lyhyt aika, josta pitää osata nauttia. Perheen pieninkin alkaa olla siinä vaiheessa, että sain pienen väännön jälkeen houkuteltua hänet kirjoittamaan tänne blogiin pienen vieraskynän. Ja onnistui muuten hyvin - yksi vuoden luetuimpia tarinoita. Ehkä ensi vuonna kuulemme nuoren neidon sanoja lisää.

Verrattuna moniin muihin, olen rikas. En pankkitilin kautta, mutta muilla arvoilla. Olen saanut elämässäni nähdä asioita, kokea sekä ylä- että alamäkiä, tavannut ihmisiä ja löytänyt ystäviä, rakentanut perheen ja nähnyt vielä lasten muuttuvan pienistä isommiksi ja jopa aikuisiksi. Jos en sitä teille riittävän usein sano, niin uskokaa, että olen kiitollinen jokaisesta elämääni ilmestyneestä ihmisestä. Teillä jokaisella on paikka tuolla rintalastan sisäpuolella. Koetan tulevina vuosina maksaa takaisin sitä ystävällisyyttä, jota itse saan kokea - tiedän itsekin olevani ystävänä huonoa keskitasoa, anteeksi.

Tulevalle vuodelle luovuutta, rohkeutta ja itsearmoa

Jos olisin fiksu, toivoisin tulevalle vuodelle, että olisi malttia tehdä vähän vähemmän töitä ja vastavuoroisesti tehdä enemmän jotain luovaa - ja ennen kaikkea pitää itsestäni parempaa huolta. Pari viimeistä vuotta on menty sukupolveni mantran mukaisesti työ edellä. Se on ollut toki antoisaa, mutta välillä myös raskasta. Kahden firman kannattelu yksillä harteilla on aika armotonta. Työtunnit kuukaudessa venähtävät ja illat karkaavat turhankin pitkiksi. Mutta työ on kannattanut - kumpikin firman puolikas menestyy ja tuottaa hyvää, joka mahdollistaa sopivan keskiluokkaisen elämän - jopa täällä kurjistuvassa karjalassa.

Olen valtavan onnellinen siitä, että kirjan käsikirjoitus on valmiina menossa eteenpäin. Se on minulle lopputulosta suurempi saavutus. Se kertoo, etten ole hylännyt omia haaveitani ja myös sen, että minulla voi olla kyky jalostaa omaa luovuuttani eteenpäin. Olen elänyt niin kuin olen täällä muita opettanut. Vaikka olen kirjoittanut ikuisuuden, on luova työskentely minulle suhteellisen uutta. Ja rehellisesti sanoen en koskaan edes kuvitellut pääseväni kirjoittamisessa edes näin pitkälle. 

Kirjaprojekti tulee vaatimaan suuria ponnisteluja vielä koko vuoden ensimmäisen puolikkaan. Se myös tarkoittaa, että kirjaan revittävä aika on otettava jostain. Omaa ajankäyttöä on pystyttävä säätämään entistä paremmin ja tiettyjä juttuja täytyy pystyä priorisoimaan eri tavoin. Kirjan lisäksi haluan panostaa myös tähän blogiin. Tänä vuonna olen löytänyt näille sivuille uuden äänensävyn ja sen huomaa myös lukijamäärissä.

Toki tässä iässä rukoilee jo iltaisin sitä, että oma terveys kestää. Kunto ei ehkä ole parikymppisen, mutta kun kuulee ystävien kamppailevan jo vakavienkin terveysongelmien kanssa, alkaa katsella kummasti yläkertaan ja toivoa itselle onnea sen suhteen. Eikä mikään tule enää ilmaiseksi. Työ muuttuu vuosi vuodelta raskaammaksi ja palautuminen vaatii enemmän aikaa kuin ennen. En ota omaa terveyttäni itsestäänselvyytenä, vaan kiitän jokaisesta päivästä, joka vie enemmän eteen- kuin taaksepäin. 

Vuosi 2025 Wrapped

Jos pääsit tänne saakka hylkäämättä tätä hieman jopa alavireistä tarinaa, niin kiitos. Siirrytään hieman humoristisempaan vaiheeseen. Eli ohessa on vuoden 2025 huiput ja laaksot:

1) Vuoden oppi:

"Mini ei ole auto - se on teräskuoreen puettu saatana". Kamppailu pikkuauton kanssa on meinannut viedä rahojen lisäksi hermot, uskon autoteollisuuteen sekä kyvyn minkäänlaiseen inhimilliseen kanssakäymiseen autoliikkeiden tai korjaamoiden kanssa. Nyt elämme Status quo -tilassa, jossa Mini sytyttelee vittuuksissaan moottorin vikavaloa säännöllisesti ja minä sen kuittaan pois uhaten joka kerta taluttaa sen omakätisesti paaliin.

2) Vuoden sovellus:

"Threads - kilttien ihmisten Twitter". Minä olen tekstipohjaisen somen vankkumaton kannattaja. En osaa ottaa kuvia, enkä varsinkaan luoda kuvien ympärille tarinallisuutta. Minua harmitti, kun trumpilaiset ääliöfasistit valtasivat Twitterin (nykyisen X:n) ja tekivät siitä vihapuheensa äänitorven. Itse hylkäsin X:n välittömästi ja siirryin Threadsiin, jossa on enemmän yhteisöllisyyttä, tarinallisuutta - ja ennen kaikkea kilttejä ihmisiä. 

3) Vuoden laite:

"Ruokarobotti". Vaikka en ole varsinaisesti päässyt moista keksintöä testaamaan, niin onhan ne pienet robottilapset jotenkin sympaattisia. Ja voisin kuvitella, että niiden avulla on monta kauppakriisiä saatu ratkaistua, kun et kipeänä pääse kauppaan tai huonon kelin takia ei kauppareissu paljon kinostele.

4) Vuoden munaus:

"Etelä-Karjalan hyvinvointialueen YT-neuvottelut". Minunkaan valistunut ja huippuunsahiottu maalaisjärki ei riitä ymmärtämään sitä, miten lähes viisisataa hoitoalan ihmistä voidaan pistää pihalle, kun faktat ovat, ettei hoidettavien määrä vähene, eikä rakenteessa juuri löysää ole. Sen lisäksi noita hoitajia tullaan tarvitsemaan joka tapauksessa kahden vuoden kuluessa takaisin - mutta heitä tuskin alueella on tarjolla, kun perään aletaan kysellä. Kuin hölmöläisten matto, jota jatketaan toisesta päästä sillä, että puretaan toista päätä. Ja ettei syyttävä sormi mene väärän ihmisen nenään, niin ymmärrän taloudelliset faktat sekä sen, että tämä yt-pakko ei tainnut paikalliselta tasolta tulla, vaan rahoittajan konttorista.

5) Vuoden huumoripala:

"Perussuomalaisten hallitustaival". Onko tämän maan historiassa nähty yhtään näin vaikeaa hallitustaivalta kuin Perussuomalaisten tähänastinen lento. Yksi ampuu baarin edessä Helsingin ydinkeskustassa ja toinen kertoo, ettei eduskunnassa juuri työmäärä rasita samalla, kun kolmas venyttelee silmiään kasvattaakseen suomalaisten jo ennestään rajua rasistista mainetta maailmalla. Mitä on äänestäjien mielessä liikkunut tätä joukkoa fanittaessaan? Naurattaisi, jos ei itkettäisi. Seuraavat vaalit eivät ole päivääkään liian kaukana. 

6) Vuoden seinähullu:

"Amerikan oma Uncle Donald". Mies, jonka huomista kantaa ei tänään voi edes arvata. Presidentti, joka voi olla kaikkien puolella kaikkia vastaan. Jenkkien ikioma "Paavoväyrynen", jonka takki kääntyy kolmeen eri suuntaan. Mies, joka hamuaa Grönlantia Amerikan omistukseen ja mies, joka ratkaisee kaikki maailman kriisit - ainakin omasta mielestään. Länsimaiden suurimman demokratian korein luomus on rakentaa Yhdysvalloille johtaja, joka ei eroa Pohjois-Korean diktaattorista kuin nimen perusteella. Mies on häpeä Yhdysvalloille sekä koko länsimaiselle demokratialle, äänestämällä valittu wannabe-diktaattori.

7) Vuoden takaisinveto:

"Alexander Stubb". Tunnustan, että en ollut Stubbin fani vaalien aikaan, enkä heti sen jälkeenkään. Hyvillä mielin kuitenkin myönnän olleeni tässä väärässä. Presidenttinä Stubb on hoitanut tonttinsa paremmin kuin hyvin. Meillä on kansalle loistava esikuva ja johtaja, joka pelaa roolinsa täydellisesti. Presidenttinä hän ei sotkeennu päivänpolitiikkaan, mutta hoitaa sarkansa ulkopolitiikassa täydellisesti. En usko meillä koskaan olleen yhtä uskottavaa keulakuvaa kansainvälisesti. Toki kontrastia luo sivistyksen ajan heikoin pääministeri....

8) Vuoden menehtyneiden orkesteri:

Kulunut vuosi oli turhankin raju rekrytointivuosi taivaalliseen orkesteriin. Yläkerran bändi sai solistikseen "Ikurin turbiinin" Pate Mustajärven, "Äidin pikku pojan" Tapani Kansan sekä tangokuningas Marko Lämsän. Heitä manageroimaan poistui Lasse Norres. Ulkomaisista artisteista keskuudestamme lähtivät pimeyden prinssi Ozzy Osbourne, Chris Rea (toivottavasti ei pitkin road to hell) sekä KISS:n alkuperäinen kitaristi Ace Frehley. 

Rauha heidän kaikkien muistolleen.

9) Vuoden mielenterveysilmiö:

Ja tänä vuonna tämä ei ole millään tapaa positiivinen asia. Nimittäin tämä mörköpimeä ja ylipitkä syksy vailla lunta. Näkyy varmaan kaikissa mahdollisissa sairaus- ja mielenterveystilastoissa. Jos saan pyytää EU:lta kahta pientä asiaa, niin toinen on se vi**n kellojen siirron lopettaminen ja toinen olisi se, että jokainen suomalainen saisi maksetun "valoloman" etelässä aina lokakuussa. Toinen vaihtoehto olisi kieltää Suomessa asuminen aikavälillä 1.10-31.11., jolloin koko maa laitetaan säppiin ja väestö pakkosijoitetaan jonnekin, missä käpyrauhanen kukkii.

10) Vuoden vihreä teko:

Eikä tämäkään nyt ehkä se kaikkien positiivisin asia ole. Etelä-Karjalan osuuskauppa koettaa valloittaa kaupunkia kuin punaiset Vilppulassa reilut sata vuotta sitten. Kun tori ei kelvannut jäähallin alustaksi, valtasi sen Eekoo lupaamalla rakentaa torille uuden Kauppahallin. Ja samainen vihreän kortin atakki on tulossa Kaukaalle. Hyvähän se tietenkin on, että rakennetaan ja kehitetään, mutta eikös tämä prismailu ala olla samanlaista kuin Pohjois-Koreassa?

Ja tärkein viimeiseksi....

11) Vuoden kohokohta:

Robbie Williams, Olympiastadion. Kun puhutaan unelmien täyttymyksestä, niin Robbie Williams ja Feel livenä olivat minulle musiikillisesti jotain tajunnanräjäyttävää. Pimeä stadion täynnä ihmisiä, Robbie valkoisessa puvussa ja syyskuiseen yöhön sinkoava "Come on hold my hand, I wanna contact the living, Not sure I understand, This role I've been given". Onneksi oli sen verran pimeää, ettei kukaan nähnyt, kuinka paksu kyynelvana valui ison miehen poskia pitkin. Mutta näin, koin, elin - ja olin aika onnellinen. Hetki, jonka pystyi jakamaan vain yhden ihmisen kanssa ja hän onneksi oli siinä vierellä.

Odotukset tulevalle vuodelle

1) Hyvät keikat. Liput on hankittuna Eppujen jäähyväiskeikalle, Nylon Beatin comeback-keikalle sekä Hakamäki Picniciin, näin aluksi. Näissä kaikissa on kotimaisuus kunniassa. Ja vuosihan on vielä korkkaamatta, joten lisääkin keikkoja kalenteriin mahtuu.

2) Niin kuin me sen muistamme. Toistaiseksi vielä työnimi kirjalle, joka tulee ulos toivottavasti kesäkuussa. Sen jälkeen elämäni suurin unelma on totta. Taivas tietää, mihin se vie, mutta innolla odotan.

3) Vähemmän töitä, enemmän elämää. Tämän kesän vapaat perjantait tuntuivat hyvältä - no ne meni yhden romaanin kirjoittamiseen, mutta töitä en (kovinkaan usein) tehnyt. Luulen, että ensi kesä mennään samalla tavalla. Vieläkin haen tasapainoa sen kanssa, että töitä ei malttaisi olla tekemättä (koska työ sattuu olemaan aika kiva), mutta muutakin elämää pitäisi olla. Opetellaan ensi vuonna siis lisää.

4) Kirjat! Ensi vuoden teemana olkoon kirjat. Lupaan (ja pyhästi vannon kautta kiven ja kannon) lukea enemmän ihan fyysisiä kirjoja. Lisäksi lupaan tarttua aiempaa useammin kotimaisten esikoiskirjailijoiden teoksiin (vinkkejä saa laittaa viestinä tulemaan). Ymmärrän nyt, miten paljon aloitteleva kirjailija tarvitsee tukea, lukijoita - ja myös kirjan ostajia. Kannustan samaan myös teitä lukijat - ostakaa kotimaisia kirjoja. Tuette kotimaista sivistystä, taidetta - ja ennen kaikkea jonkun ihmisen unelmia!

5) Vaellukset. Syksyn lyhyt reissu Ilomantsiin sytytti taas kipinän luonnossa liikkumiseen ja yli yön vaelluksiin. Joskos ensi kesänä löytäisi enemmän aikaa telttailla, vaeltaa, kalastella ja nauttia suomalaisesta luonnosta? Ei ois paha.

6) Ystävät. Ensi vuonna tehdään kaikki yhdessä lupaus, että ystävää ei jätetä. Viesti sinne, puhelu tänne, ei vielä kenenkään ajanhallintaa kaada. Koetetaan jokainen muistaa, ettei ketään saa jättää yksin, eikä kenenkään tarvitse elämäänsä tarpoa vailla jotakuta vierellä. Tähän koetan sitoutua itse ja haastan mukaan myös teidät muut. Lähin ystävä on aina vähintään puhelun päässä.

Kiitos kuluneesta vuodesta ja onnea tulevalle vuodella 2026!

Demokratian perusyksikkö on yksi ääni - kunnallisvaalit 2025

 

Huomenna Suomessa pidetään kuntavaalit. Odotettavissa on suhteellisen laimea kiinnostus äänestäjien taholta johtuen maailmanpolitiikan myllerryksestä, demokratian uskottavuusongelmista sekä siitä, että kuntavaaleja pidetään jotenkin super-vaalien rumana serkkupoikana. Äänestäjien into uurnille on kuntavaaleissa pienentynyt koko ajan, vaikka vaalien suhteellinen merkitys on kasvanut. 

Valtio on pyrkinyt purkamaan ylisuureksi paisunutta tehtäväkenttää sekä sen mukana turvonnutta byrokratiaa. Se on tuupannut kuntien hoidettavaksi koko ajan enemmän tehtäviä, jotka paremmin pystytään ratkomaan paikallisella tasolla. Samalla valtion tekemä sääntely on helpottunut, kun tehtävien sijaan hoidetaankin vain rahansiirtoja. Käytännössä se tarkoittaa, että vaaleilla valittavien valtuutettujen niskassa on vastuuta selkeästi enemmän vaalikausi vaalikaudelta. Mutta silti kunnissa ja kaupungeissa on haasteellista saada äänestäjiä tai edes ehdokkaita. Mistä moinen?

Demokratian uskottavuusongelma

Suomi on monipuolue-demokratiana suhteellisen vakaa ja yllätyksetön maa. Toki valta vaihtuu puolueiden välillä, mutta salonki-vallankumousta á la Yhdysvallat ei meillä voisi kukaan tai mikään puolue tehdä. Kannatus hajaantuu liian pieniksi osasiksi, jotta yksi puolue saisi käsiinsä riittävästi muutosvaltaa.

Trumpin tekemä demokraattinen vallankumous kuitenkin saa aikaan heijastevaikutuksena sen, että kansalaisten usko demokraattiseen päätöksentekoon horjuu. Modernissa Euroopassa demokratia on vakiintunut vallankäytön muodoksi johtuen käytännön syistä. Yksinvalta turmelee jokaisen (katsokaapa Venäjää) ja brittiläinen harvainvalta ei sovi yleis-eurooppalaiseen tasa-arvon aatteeseen. Demokraattinen hajautettu valta on ainoa keino, jolla kaikille kansalaisryhmille annetaan mahdollisuus osallistua päätöksentekoon. Osa demokratian uskottavuusvajeesta ehkä johtuukin siitä, että on jo ehditty unohtaa, kuinka paljon äänioikeuden puolesta on joskus jouduttu taistelemaan.

Demokratia ei suinkaan ole ainoa, eikä aina edes paras, tapa ratkoa asioita. Etenkin nyt, kun äänestysinnokkuus laskee, demokratian uskottavuus kärsii. Jos emme äänestä, annamme käytännössä vallan luisia pienelle aktiivisten porukalle, jotka ottavat päätöksentekoon osaa. Pahimmassa tapauksessa populaation ollessa riittävän pieni, voisi Suomessakin yksittäisen kunnan päätöksenteko luisua todella harvojen käsiin. Se ei tarvitsisi muuta kuin riittävän inaktiivisen opposition ja riittävän innokkaan mobilisoijan äänestäjiin. 

Demokratian perusyksikkö on yksi ääni. Sen käyttämiseen annetaan mahdollisuus jokaiselle täysi-ikäiselle Suomen kansalaiselle. Kovin harva sitä huomenna kuitenkaan käyttää. Ehkä yhden äänen vaikutusmahdollisuutta pidetään liian pienenä tai sitten ehdokaslistasta ei löydy itselle sopivaa ehdokasta. 

Ongelmana on myös nykyinen puoluerakenne. Vanhat, vahvat puolueet dominoivat kenttää ja uusille pienemmän asian liikkeillä on vaikeaa päästä pinnalle. Suurten puolueiden erot mielipiteissä kapenevat koko ajan, kun jokainen niistä pyrkii tavoittamaan Gaussin käyrän keskiosan. Oikeisto-demaria ei erota enää vasemmisto-kokoomuslaisesta edes kravatin väristä. Tuo tasapaksuus ei houkuttele etenkään nuorempia äänestäjiä. Värittömän ja kontrastittoman mielipideväistelyn sijaan tarvittaisiin jykevää kannanottoa ja selkeitä eroja. Suurten puolueiden sijaan moni kaipaa pienempiä kansanliikkeitä, jota koottaisiin pienempien kokonaisuuksien ympärille ja joiden kautta vedettäisiin mukaan nyt passiiviseksi jääviä äänestäjiä. 

Paljon on keskusteltu myös suhteellisen vaalitavan vääristävästä vaikutuksesta. Tämä keskustelu on tänä päivänä entistä tarpeellisempaa. Puoluekentän pilkkominen pienempiin osasiin olisi tärkeää nukkuvien äänestäjien aktivoimiseksi. Jotta nuo pienpuoleet pääsisivät paremmin esiin, olisi syytä luopua listavaaleista ja siirtyä suorempaan äänestystapaan. Se, joka eniten saa ääniä, menee läpi. Tämä toimisi etenkin kuntavaaleissa, joissa puoluepolitiikan vaikutus päätöksentekoon on pienin.

Hoi demokratia, mihin menet?

Nykyisenkaltaisen demokratian tie on jossain vaiheessa kuljettu loppuun, mikäli muutoksia ei tehdä. Se loppuu siihen, kun äänestysprosentti painuu niin alas, ettei vaaleilla valittu lopputulos ole uskottava, eikä se kuvasta kansaa enää millään tavalla. Tilalle astuu sen jälkeen virkamieshallinto, joka palkkansa eteen pyörittää byrokratiaa neutraalilla tavalla.

Tai miksei tilalle tulisi autokratia. Setä Donald Amerikassa on osoittanut, että myös demokratiasta voi rakentaa diktatuurin. Se vaatii vain sen onnellisen sattuman, että kaikki päättävät elimet ovat samaa puoluetta ja päätäntävaltaa annetaan aivan liikaa  yksiin käsiin. Amerikan tie seuraavien vuosien aikana tulee olemaan todella tuhoisa sekä sille itselleen että maailman talous- ja turvallisuuspolitiikalle. Luoja varjelkoon Suomea koskaan lähtemästä tuollaiselle itsevaltiuden tielle.

Jotta demokratia pääsisi takaisin omille raiteilleen se vaatii kansalaisaktiivisuutta. Toisaalta se vaatii sitä, että äänestäjät ovat kiinnostuneita vaikuttamaan, mutta yhtä lailla se vaatii sitä, että mukaan saadaan aktiivisia ja osaavia ehdokkaita. Kun näidenkin kuntavaalien ehdokaslistaa katsoo, näkyy läpi, että ehdokkaista on ollut pulaa. Jos ehdokas vastaa vaalikoneessa suurimpaan osaan kysymyksistä "En tiedä, mutta jos minut valitaan, otan selvää...", se kertoo, että ehdokkaaksi on suostuttu ilman sen suurempaa harkintaa. 

Päätöksentekoa olisi myös nykykeinoin mahdollista hajauttaa. Yksien kuntavaalien lisäksi vaalikauden suurimmista kipupisteistä voisi pitää kansanäänestyksiä, joissa päätökset tehdään enemmistöpäätöksinä. Nykyiset sähköiset järjestelmät antaisivat lopputuloksille riittävän uskottavuuden ja rehellisyyden. Ainakin äänestysten tulokset kattaisivat suuremman äänestäjäjoukon kuin valtuusto, joka on valittu 50% äänestysprosentilla. 

Orpopojan valssi

Katson itse olevani nykyisin ehkä lähelle oikeisto-demaria. En ole (enää) suora oikeistolainen, koska käytännössä pienyrittäjä ei mikään porvari voi olla. Elän suunnilleen kädestä suuhun ja koetan tehdä oman osani kansalaisten hyvinvoinnista omin käsin. Lisäksi oikeisto on valitettavasti viime vuosina saanut kelkkaansa sellaisia lieveilmiöitä, joiden en katso kohtaavan omia arvojani. 

Vaikka en mikään oikeisto-fani olekaan, arvostan tätä nykyistä hallitusta. Jos pudotetaan katselmuksesta arvovalinnat pois, on nykyinen hallitus toimeenpanokyvyltään, ratkaisurohkeudeltaan sekä peräänantamattomuudeltaan Suomen parhaita. Sillä on ollut uskallusta tarttua todellisiin talousongelmiin ja se on koettanut omalta osaltaan ratkoa vuotavaa valtionkassaa erilaisin toimenpitein. Ja se, mikä nykyhallituksessa eroaa edellisistä, on toimeenpanokyvyn suoruus. Siinä, missä ennen sorruttiin keskustelukerhoihin ja asioiden turhaan pitkittämiseen, on vaihtunut suoraan tekemiseen.

Valitettavasti yksikään vasemmistohallitus ei ole samalla intensiteetillä lyönyt omia hankkeitaan läpi vastalauseista huolimatta. Vaikka asiasta en joka suhteessa pidäkään, on nykyhallitus suitsinut esimerkiksi ay-liikkeen turhan suureksi paisunutta valtaa. Lakkoja on nähty ja jopa suoranaista kapinaa hallitusta vastaan, mutta päätöksissä on silti pysytty. Minusta se on sitä oikeaa vallankäyttöä, johon poliittinen koneisto äänestetään. 

Ja aina kun rapataan, roiskuu - nytkin on tullut kintuille kansalaisten taholta niin paljon, että vaalivoittoon koko oikeiston osalta en usko minäkään. Kokoomus todennäköisesti ottaa näissäkin vaaleissa jonkinlaisen torjuntavoiton. Sillä on sopivasti kilpimiehenä Perussuomalaiset, jotka kärsivät nyt koko hallituksen puolesta. Persujen ongelmaksi koituu liiallinen särmikkyys sekä se, että vaalipuheissa he lupasivat kaksi hyvää ja kolme kaunista kaikille. Tyhmempikin äänestäjä olisi tajunnut, että jos valtaan äänestetään oikeisto-koalitio, suurimpia kärsijöitä ovat juuri vähäosaiset. Ja heistä iso osa oli eduskuntavaaleissa juuri perussuomalaisten äänestäjiä. Pidän suurena ihmeenä, jos Perussuomalaisten kannatus ei tipu kuntavaaleissa merkittävästi.

SDP tulee saamaan näissä vaaleissa viime vaaleja suuremman äänimäärän johtuen puhtaasti rekyyli-ilmiöstä. Suomessa on jo pidemmän aikaa nähty, että kansalaisten tyytymättömyys vallitsevaan hallituskokoonpanoon näkyy siirtymisenä laidasta toiseen. Nyt kun oikeisto on tehnyt omaa selkeää politiikkaansa vuoden verran, tulee sille vastalause äänissä vasemmalle. Se on normaalia liikettä äänestäjissä. Vasemmisto saa nyt suuren määrän sympatiaääniä niiltä, joita viime vuoden leikkaukset ovat koskeneet kukkaron laihtumisena. 

Keskusta tulee olemaan suuri arvoitus. Periaatteessa sillä pitäisi olla mahdollisuus saada menetettyjä ääniä takaisin, mutta edelleenkään sen agenda ei osu mihinkään kannattajajoukkoon suoraan. Vanha maalaisten tukijoukko on harventunut ja tilalle ei ole löytynyt yhtä suurta massaa muista yhteiskuntaryhmistä. Imagon muutos maalaisliittolaisuudesta ei ole helppo tehtävä, vaikka Antti Kaikkonen toki hyvä keulakuva puolueelle onkin. 

Vasemmisto ja Vihreät tulevat kärsimään näissäkin vaaleissa. Syynä on maailman horjuva talouspolitiikka. Vasemmistoaate, samoin kuin vihreä aatekaan, eivät ole huonojen talousaikojen aatteita. Jos yhteiskassassa ei ole jakovaraa, ei vasemmiston "jokaiselle jotakin"-aate pure keneenkään. Vasemmiston tukialuetta ovat enemmän tukien nauttijat kuin niiden maksajat.

Äänestän, koska uskon demokratiaan

Voin tehdä tässä tunnustuksen, että minua pyydettiin kunnallisvaaliehdokkaaksi - jopa kahdesta eri puolueesta. En suostunut - en siksi, etteikö asia kiinnosta. Nyt se kiinnostaa oikeastaan enemmän kuin koskaan. En suostunut, koska olisin ollut pelkkä täyte-ehdokas listalla. Jos lähden joskus mukaan kunnallispolitiikkaan, teen sen voittaja-fiiliksellä. Se vaatii sitä, että asioihin on päästävä ottamaan kantaa vuosia ennen vaaleja, ei viikkoja. Toivon, ettei nytkään mene läpi yksikään sellainen ehdokas, joka suostuu mukaan, koska pyydettiin.  Toivon, että läpi menee ehdokkaita, joilla on sekä aikaa että halukkuutta paneutua yhteisten asioiden hoitoon. 

Ehdokkaani olen kyllä jo valinnut. Minun valintani kohdistuu ihmiseen, jonka uskon aidosti haluavan tehdä hyvää yhteisten asioiden hoidossa. Äänestän ihmistä, jonka tiedän uhraavan omaa aikaansa ja energiaansa siihen, että tehdyt päätökset palvelevat yhteistä hyvää parhaiten. Ja toki omassa vaakakupissani painaa se, että taustalla on historiaa yleisestikin vapaaehtoistyöstä ja hyväntekeväisyydestä eri aloilla. 

En anna ääntäni helpolla. Se on minulle suotu vaikutusmahdollisuus, jota on käytettävä harkiten. Mutta en myöskään koskaan harkitse sitä, etten äänestäisi. Keittiö-sosiologina pidän Suomessa vaaleilla toteutettavaa demokratiaa edelleen parhaana keinona hoitaa yhteisiä asioita - etenkin, kun parempaa järjestelmää ei tällä hetkellä ole. 

Välipala - viikko Yhdysvaltain presidentinvaaleihin

Paljon on blogin läpi Vuoksen vettä virrannut, kun joudun kirjoittamaan jo toista kertaa Yhdysvaltain presidentinvaaleista, joissa toisena osapuolena on Donald Trump. Aika siis juoksee ja blogi nilkuttaa eteenpäin....

Vapaan maailman suurimmat, seuratuimmat ja myös vaikutusvaltaisimmat vaalit - Yhdysvaltojen presidentinvaalit 2024 - käydään ensi viikolla. Toisin kuin muissa suurissa valtioissa, vaalien lopputulosta ei ole ennaltapäätetty ja se tekee taistelusta paljon mielenkiintoisempaa kuin vaikka Venäjän tai Kiinan vaalien seuraamisen. Vaaleista toki uutisoidaan jopa täällä pohjolan perukoilla tavallista enemmän. Maailman mahtitaloutena ja epävirallisena maailmanpoliisina Yhdysvaltojen ulkopolitiikalla on erittäin suuri merkitys Suomelle, EU:lle ja vieläkin enemmän NATO:lle. 

Pienen arpomisen jälkeen loppusuoralla ovat vanha kettu Donald Trump ja demokraattien Kamala Harris. Trumpista olen kirjoittanut jo viime vaalien aikaan suhteellisen kriittisesti. Enkä mitenkään suurella innolla hänen ehdokkuuteensa suhtaudu tälläkään kertaa. Presidenttikauden jälkeen merkintöjä on tullut enemmän rikosrekisteriin kuin CV:hen ja kannattajakunnan lietsominen lähes sisällissodan partaalle ei ainakaan ole rauhoittanut sisäpoliittista tilannetta. 

Vaaleista odotetaan kuitenkin tasaisempia kuin koskaan aiemmin. Kannatuslukemissa kahden ehdokkaan ero mahtuu heittämällä virhemarginaaliin eli voittaja voi olla kumpi tahansa. Mielenkiintoista, outoa ja jopa pelottavaa - mutta myös mielenkiintoista! 

Antoiko demokraattien ehdokasarpajaiset liikaa etumatkaa republikaaneille?

Yhdysvallat on kaksipuoluejärjestelmä, jossa vastakkain ovat demokraattisen sekä republikaanisen puoleen ehdokas. Järjestelmä on sinällään helppotajuinen ja monipuoluehässäkän puuttuminen helpottaa ehdokkaan valitsemista ja henkilöittää vaaleja entistä enemmän. Nyt demokraattien ongelmaksi koitui istuva presidentti Joe Biden, joka ulospäin näytti selvästi kyvyttömältä asettumaan ehdokkaaksi. Vaakakupissa kuitenkin painoivat historia, jonka mukaan istuva presidentti on käytännössä automaattisesti ehdokas myös jatkokaudelle, ellei hän itse luovu ehdokkuudesta. Ja mikäli Biden on niin hukassa iän ja terveyden tuomien haasteiden vuoksi kuin näyttää, hän on tuskin itsekään tajunnut suostuvansa uusintaan. 

Lopulta kun demokraattien ehdokas-arpajaisissa päästiin Kamala Harrisiin saakka, oli aikaa mennyt niin kauan, että matkaa kirittäväksi jäi todella paljon. Tässä on hyvät ja huonot puolet. Toisaalta takamatka on maksanut demokraateille ehkä suuren määrä äänestäjiä - Harrisille kävi niin sanotusti "urpilaiset". Aikaa kannattajien keräämiseen jäi huolestuttavan vähän .

Toisaalta taas Harrisin ehdokkuus pakotti Trumpin muuttamaan vaalitaktiikkaansa huomattavan myöhään. Trumpin kampanjassa iso osa kritiikistä oli kohdistettu Bidenin henkilöön ja hänen presidenttikauden epäonnistumisiin. Nyt kun Biden oli putsattu pois pöydältä, hävisi Trumpin retoriikasta pohja. Harrisia vastaan Trump on huonommin aseistettu ja retoriset kulmakivet on etsittävä uudelleen. 

Etsitäänkö parasta ehdokasta vai vain vähemmän huonoa?

Yhdysvaltain politiikan jakolinjat ovat syvemmät kuin koskaan ennen. Kävi vaaleissa kuinka tahansa, tulee juopa Trumpistien ja demokraattien välillä pysymään. Ehdokkaiden välinen ero mielipidemittauksissa on niin kapea, että selkeää eroa vaalien lopputuloksessa ei tule. Tällöin jää aina mahdollisuus jälkipuheisiin ja etenkin Trump on kunnostautunut vaalitulosten kiistämisessä ja epäilysten herättämisessä. Viime vaalien jälkeen Trumpin retoriikka sai aikaan lopulta yrityksen vallata Capitol-kukkula ja käytiin lähimpänä sisällissotaa sitten 1960-luvun rotumellakoiden. 

Trumpin paras puoli ulospäin oli se, että hän ei ollut Biden. Rehellisesti sanottuna vallan valtikan antaminen selkeästi kyvyttömälle Bidenille on ollut Yhdysvalloilta vastuutonta. Se kertoo toisaalta siitä, että presidentti on istuessaan erottamaton ja absoluuttinen vallankäyttäjä. Ja tätä myös Trump hakee. Presidenttikauden ulkopuolella hänen toimensa suuntautuvat enemmän lainrikkomiseen kuin sen puolustamiseen.

Toisaalta taas vaikka Bidenin kunto on ollut jotakuinkin Breznevin tasoa (Arvot ja Uljakset muistaa), niin Yhdysvaltain hallinto on pyörinyt. Se kertoo, että valtaa käyttävää koneistoa on olemassa sekä presidentin taustalla että sen ulkopuolella. On selvää, että ohentuneesta presidentinvallasta johtuen Yhdysvaltojen toimintakyky on heikentynyt ja luotettavuus on kärsinyt. Tulevalla presidentillä on erittäin iso työ tehtävänä, että luottamus Yhdysvaltojen johtajuusasema läntisessä koalitiossa saadaan palautettua. Mikäli Kiina ei kärsisi sisäisestä taloudellisesta alamäestä, olisi globaali vallankahva kääntynyt pikkuisen itäänpäin jo nyt. 

Harrisin parhaaksi valttikortiksi on sanottu se, että hän ei ole Trump. Tämä pitää paikkansa monelta osin. Harris on myös riskikortti demokraateille, koska hän on ensimmäinen tummaihoinen ja myös aasialaistaustainen nainen, jolla on mahdollisuus voittaa vaalit. Vaikka Yhdysvallat on monella tapaa moderni ja edityksellinen maa, sillä on oma punaniskainen kulttuuri, jonka läpi on vaikea lyödä läpi. Nyt tuosta taustasta on puhuttu jopa hämmentävän vähän - ehkä Obaman viittoittama tie (ja Harrisille antama kannatus), on tasoittanut polkua. 

Presidentinvaaleissa käydään myös sukupolvien välistä kamppailua. Harrisille tukea ovat tarjonneet monet nuoremman sukupolven idolit. He toki uskovat siihen, että Trump olisi myös heille ongelma, mutta enemmän näen asiassa sitä, että Harris on uudistuksellinen, moderni ja kehityshaluinen vaihtoehto Yhdysvalloille. Trump taas liehittelee enemmän punaniska-avolava-KKK-kulttuuria. 

Sisäinen vs. ulkoinen näkökulma / uudistuksellinen vs. traditionaalinen

Eurooppaan päin Trump on kamala ehdokas, johon verrattuna Kamala olisi suoranainen lottovoitto. Mutta amerikkalaiset katsovat asiaa eri näkökulmasta ja on helppo uskoa, miksi Trumpilla on 50/50 -mahdollisuudet voittoon. Trump on sisäpoliittisesti parempi ehdokas. Hän lupaa kääntää Yhdysvaltoja enemmän sisäänpäin ja rahoittaa enemmän oman maan sisällä olevia kohteita kuin syytää rahaa pitkin maailmaa. 

Trumpin kannattajat tuntuvat kannattavan samaa mantraa kuin suomalainen oikeisto, jonka mielestä taloudelliset ongelmat ovat edellisen demokraattihallituksen ongelma. On totta, että elinkustannukset ovat Yhdysvalloissa nousseet Bidenin kaudella, mutta syyllisiä lienee myös muualla kuin Bidenin kabinetissa. Koko maailma on syöksynyt tehokkaasti alamäkeen ja samat laman aallot ovat lyöneet yhtä lailla Suomessa kuin Yhdysvalloissa. Suuressa taloudessa laineet ovat totta kai korkeammat. Ja kun Yhdysvallat on talous, joka käytännössä pyörii lainataloudella (credit-economy), korkojen nousu nostaa kaikkia kustannuksia läpi linjan eksponentiaalisesti. Tästä on pitää kuitenkin syyttää enemmän globaalia taloutta, erilaisia kriisipesäkkeitä sekä amerikkailaisten kotitalouksien taloudenhoitoa. Mutta totta kai - vaaliretoriikaksi tuo käy loistavasti ja siinähän ei totuuden perään juuri kysellä. 

Harris taas katsoo enemmän Yhdysvalloista ulospäin. Hänen näkökulmansa suuntautuu ulkopolitiikkaan ja siihen, että Yhdysvallat on jatkossakin länsiliittouman hallitseva momentti. Globaalisti ajatellen kokonaistalouden korjaaminen korjaa lopulta myös Yhdysvaltojen omaa taloutta. Taktiikka ei ehkä tähtää pikavoittoihin ja nopeaan sisäpoliittiseen optimointiin, mutta lopputulos on parempi kaikille. 

Sisäisesti siinä missä Trump pyrkii luomaan kontrasteja, pyrkii Harris sen sijaan rakentamaan Obamamaisesti sisäistä harmoniaa ja kuromaan kiinni viime vuosina syntynyttä sisäistä eripuraa. Trumpin päästessä valtaan, on todennäköistä, että rasismi ja eriarvoistaminen tulevat lisääntymään. Tämäkään ei korjaa sisäistä rauhaa, kun kyse on maasta, jonka asukkaat ovat sulatusuunin tuotteita.

Työtä riittää vaalien jälkeenkin

Tuli presidentiksi kumpi tahansa, niin ovaalin toimiston pöydällä riittää ratkaistavia asioita. Asiat ovat samalla tavalla hajallaan Ukrainassa ja lähi-idässä. Kumpikin kriisi uhkaa leimahtaa nykyistä suuremmaksi ja ratkaisua ei ole näköpiirissä. Venäjän kasvava uhka Euroopan itärajalla on myös kasvava uhka, johon ei kannata suhtautua kevyesti. Ja Venäjältä ei ole pitkä matka NATO-rajalle, jolloin astutaan myös Yhdysvaltojen varpaille. 

Myös Yhdysvaltain sisäiset asiat vaativat huomiota. Taloudellinen alamäki sysii ihmisiä köyhyysrajan alapuolelle ja kasvava huumeongelma tuhoaa työikäisiä ihmisiä raunioiksi. Sen lisäksi trumpistien ja demokraattien välinen juopa uhkaa leimahtaa sisällissodaksi. Epäselvä tai lähes tasaväkinen vaalitulos tulee heittämään bensaa liekkeihin. Etenkin, jos kakkoseksi jää Donald Trump. Hän ei edellisilläkään kerroilla ole sulattanut tappiota ilman jälkipuheita. 

Trumpilla luultavasti olisi enemmän työkaluja ja myös halua parantaa maan sisäistä taloutta. Se toisaalta toisi mukanaan yhteiskuntarauhaa, mutta toisaalta Trumpin halu jakaa kansa kahtia "omiin ja vieraisiin" aiheuttaa ongelmia toista kautta. Trumpin kaudella maahanmuuttoa tultaisiin suitsimaan edelleen ja luultavasti Trumpin vähäinen kiinnostus Ukrainan kriisiin (ja uskomaton Putin-myönteisyys) leikkaisi aseapua ja aiheuttaisi rahoituspaineita Euroopan unionille. 

Mitä tämä tarkoittaa Suomelle?

Yhdysvaltojen merkitys Suomelle tulee totta kai suoran kauppakumppanuuden kautta, mutta vielä enemmän NATO-sitoumusten kautta. Kun Venäjän raja on - ja pysyy - kiinni, on Yhdysvalloista tullut entistä merkittävämpi kumppani Suomelle sekä viennissä että tuonnissa. Venäjän kriisi on pakottanut Suomen etsimään uusia tukijalkoja lännestä ja siinä on päästy hyvin eteenpäin. Yhdysvaltojen talouden kääntyminen enemmän protektionismin suuntaan voisi tuoda asiaan pientä haittaa. Olemme kumppanina sen verran pieni, että toimenpiteet protektionismissa suunnattaisiin luultavasti enemmän Aasian kuin Eurooppaan.

Merkittävämpi ongelma Trumpissa ovat heijastevaikutukset Ukrainan kriisin ratkaisemiselle, aseavulle ja NATO-vivulle. Yhdysvallat on ollut Ukrainan selkeästi suurin tukija aseavussa. Ilman "amerikan apua" ei Ukraina olisi päässyt niin pitkälle kuin se tällä hetkellä on. Ja tuen loppuminen olisi Ukrainalle erittäin kohtalokasta. Ja sitä kautta myös Euroopalle. Jos rahaa ja aseita ei heru Yhdysvalloista, on sitä löydyttävä Euroopasta. 

Ukrainan kriisi ei ratkea sillä, että Ukraina jätetään yksin ja mikäli tukea ei anneta, leviää kriisi nopeasti myös Eurooppaan. Mikäli taas kriisi alkaisi levitä Venäjän länsirajan suuntaan, se tarkoittaisi sitä, että NATO-sateenvarjolle tulisi äkkiä entistä enemmän käyttöä. Ja silloin palataan taas Yhdysvaltoihin. NATO tarvitsee  dollareita pyöriäkseen ja ollakseen se sotilasmahti, jollaiseksi se on tarkoitettu. 

Onneksi edes Trump ei ole putin

Meiltä katsottuna pahin skenaario olisi, että Trump voittaisi vaalit. Olisimme silloin tilanteessa, jossa Yhdysvallat alkaa hoitaa enemmän sisäisiä kuin ulkoisia asioita. Mutta silloinkin on syytä muistaa, ettei Trump sentään mikään yksinvaltias ole. Luultavasti Trump saa vastaansa erittäin terhakkaan kongressin, joka pyrkii omalta osaltaan hidastamaan Trumpin pään sisäisiä isolaatio-fantasioita. Tuskin kongressi laskee Ukrainasta kokonaan irti, vaikka rahoitus ja aseapu vähenisivätkin. Vaikka ulospäin näyttäisi siltä, että presidentillä on lähes absoluuttinen valta päättää asioista, on se vain osatotuus. Yhdysvalloissakin valtaa on onneksi jaettu useampaan osaan.

Ja loppujen lopuksi Trumpin puheetkin ovat niin kuin kuuluisa mummon pieru - eli puolet ilmaa ja puolet paskaa. Eli vaaliretoriikka on erikseen ja lopulliset toimenpiteet erikseen. Viime kaudellaan Trumpin suurin saavutus taisi olla aidantynkä Meksikon rajalle (sekin jäi kesken) ja se, että Obaman kaudella tehdyt uudistukset saatiin jollain tapaa hävitettyä. Euroopalle vahinko Trumpin kaudesta taisi olla lopulta aika minimaalinen. Luotetaan tähän nytkin, jos niin käy, ettemme juhli Kamala Harrisia vaalivoitajana ensi viikolla.