Jää taa viideskymmenes vuoteni

 

Yleisö voisi hurrata esikoiskirjailijalle, mutta se kyll laulaa vain Nylon Beatia

Huomenna loppuu hieno vuosi, yksi elämäni ikimuistoisimmista. Muistan, kun vuosi sitten olin kirjoittanut tänne blogiin viisi tarinaa viidestäkymmenestä ikävuodesta ja pohdin, mitä järisyttävää tapahtuu, kun puolikas vuosisata napsahtaa mittariin. En silti osannut edes kuvitella, millainen vuosi on ollut. Tavallaan hyvä niin, koska yllätys oli ennakkosuunnittelua suurempi.

Kriisin pelko on aina kriisiä suurempi

Suhtaudun keskimäärin ikääntymiseen arvokkuudella, tyyneydellä ja luonnottomalla huolettomuudella. Olen ehtinyt elämäni ensimmäiseen puolikkaaseen ehtinyt nähdä ja kokea riittävästi tietääkseni, että aina kun olet mäen päällä, näet vain seuraavan huipun tai laakson. Elämä on meille jokaiselle lopulta matka, jossa suurempi tarkoitus on nauttia kulkemisesta, eikä etsiä päämäärää.

Tasakympit jännittävät meitä aina, koska niissä on elämän leikkuri. Numero antaa vihjeen siitä, että jotain tässä pitäisi joko saada aikaan tai hoksata. Nollaloppuiset numerot kannustavat aloittamaan muutoksen tai ainakin arvioimaan menneitä vuosia - mieluiten kriittisesti. Syntyy kiire ja pelko. Kiire saada aikaan jotain, mitä ei myöhemmin voi saavuttaa tai kiire korjata kaikki menneinä vuosina ja vuosikymmeninä tekemättä jääneet asiat. Tasakymppien ympärillä mennyttä elämää koetetaan pakonomaisesti harsia kasaan ja luoda tuleville vuosille jotain, mitä "ei tarttis hävetä tai katua". Ei ole mikään ihme, että kaikki "Eat-Pray-Love-Camino-matkat" osuvat tasakymppeihin.

Sitä varmaan tein minäkin todeten, että neljänkympin jälkeen elämä oli lähtenyt sellaiseen nousukiitoon, että tahtia olisi mahdotonta parantaa. Kyllä se silti onnistui. Uuden vuosikymmenen ensimmäinen vuosi oli mainio. Jopa niin mainio, että tahdin parantaminen tuntuisi kohtuuttomalta pyynnöltä.

Ja kadun sekä häpeän minäkin - paljon, niin uskomattoman paljon, ettei se mahtuisi edes tänne blogiin. Ja tuosta katumuksesta kirjoitan tänne vielä oman tukevan tarinan, kunhan saan sen ensin luonnosteltua. Mutta tämä teksti ei ole sitä varten.

Viisikymmentä on monille pelottava numero. Toiset tuntevat itsensä vanhaksi, kun puolestaan viimeiset (niin kuin minä) vasta ensimmäistä kertaa aikuiseksi. Se, miksi itsesi tunnet, on pelkkä tunne, harha ja harhaluulo. Numero ei määritä koskaan sitä, oletko vanha vai nuori. Sen määrittää vain ja ainoastaan oma korvien väli. Omasta mielestäni olin luultavasti parikymppisenä yliopistosta valmistuneena enemmän aikuinen kuin nyt, kun alan vasta tajuta, miten vähän tajuan.

Kirjoittajan arsenaalia - mustasin toista käsistä koskevat jutut, ettei juoni paljastu

Elämän focus kirkastuu

Vuosien pohtimisen, testaamisen ja raa'an elämisen jälkeen olen tullut lopputulokseen, että elämän kantavin voima ovat unelmat. Elämä maistuu elämältä, kun löytää unelmien polun, jota seurata. On haaveita, jotka luovat päämääriä. Päämäärät antavat polulle suunnan, jota kohti tarpoa. Unelmaton ihminen on tietön ihminen, joka joko seisoo paikallaan tai sitten vaeltaa päämäärättömästi paikasta toiseen päätymättä mihinkään. Kuinka usein sinä olet pysähtynyt paikalleen ja kysynyt itseltäsi - mistä minä unelmoin? Mitä minä haluan tässä elämässä vielä nähdä, kokea, saada aikaan?

Puhun  työssäni paljon ihmisten kanssa unelmista. Uskokaa pois me hierojat olemme melkoisia rippituolin pitäjiä, joiden taakse kaikki salaisuudet piiloutuvat jopa katolisen kirkon vastaavia paremmin. Kuulemme, mutta emme koskaan kerro.

Tunnen urheilijoita, joiden elämä on kahlittu urheiluun. Menestyksen vuoksi he ovat valmiita uhraamaan elämästään leijonan osan harjoitteluun, kilpailemiseen ja joskus - huom. vain joskus - menestymiseen. Työtä tehdään pyyteettömästi sen eteen, että pääset omassa lajissasi huipulle ja saat sitä kautta vastinetta sadoille harjoittelutunneille, epäonnistumisille ja pettymyksille. Jokaista menestynyttä urheilijaa kohden on kymmeniä niitä, jotka jäävät podiumin ulkopuolelle. Mutta hekin uhraavat elämästään paljon. Nuorena jää tekemättä asioita, joita muut tekevät ja urheilu-uran puolesta ollaan valmiita luopumaan joskus todella isoista asioista. Arvostan ja ymmärrän.

Tunnen kirjoittajia, jotka eivät koskaan saa käsikirjoitustaan esiin. Tekstiä saatetaan hioa vuosia ja tarjota sitä kustantajille saamatta koskaan sopimusta. Silti usko omaan tekemiseen ja tarinaan on niin vahva, ettei työtä jätetä kesken, vaan sen puolesta jatketaan työstämistä, kunnes teksti löydetään. Tunnen toki myös kirjoittajia, jotka pääsevät näkemään unelmansa totena. Tulee päivä, jolloin painosta käsiin tulee kauniiseen kanteen kääritty kirja, jonka yläreunassa komeilee oma nimi. Unelma on täyttynyt. 

Minulle kirjoittaminen on puhdasta iloa, joka on menestymisen paineista vapaata. En oleta olevani lahjakas, enkä oleta koskaan menestyväni. Saan iloni siitä, että edes joku löytää tarinan, tykkää siitä ja saa minun sanoistani jotain itselleen. Se riittää täydellisesti. Esimerkiksi tämän blogin lukijamäärillä ei olisi ennen kesää päässyt juuri kehumaan, mutta silti tätä keloa on koverrettu jo kymmenen vuotta. Jos olisin kaivannut näkyvyyttä ja menestystä, olisin tehnyt jotain muuta kuin ruikuttanut keski-ikäisyyttäni täällä vaimolle, äidille ja parille kaverille. 

Olen puhunut myös kipeistä unelmista. Vanhemmuudesta, joka ei täyty tai vanhemmuudesta, jonka ihminen menettää. Kahdella jalalla kävelevä unelma ei koskaan toteudu tai sen toteutumista joutuu odottamaan pettymyksestä toiseen. Kaikki unelmat eivät ole ruusunpunaista marsipaania ja kevyttä hyppelyä pilveltä toiselle. Ne voivat olla tuskaista odottamista kuukaudesta toiseen tai sen seuraamista, kun joku toinen saa kokea unelman, joka itselle on se kaivatuin. Tai pahimmillaan se on sitä, että kirjaimellisesti hautaat unelmasi näkemättä sitä enää koskaan. 

Minä olen saanut elämältä aivan liikaa. Unelmani ovat toteutuneet - jopa sellaiset, joista en osannut unelmoida. Ennen omia lapsia en koskaan tajunnut, mikä ilo vanhemmuus on. En osannut sellaisesta edes haaveilla, koska se ei ollut kuulunut lapsuuden elämään. Vanhemmuus on työtä, toisinaan raskasta, joskus aivan hulvattoman hauskaa, mutta aina elämänvaihe, josta en luopuisi mistään hinnasta. 

Lasten lisäksi elämä on antanut turhankin paljon onnistumisia - kun suhteutetaan se siihen, millainen tunari keskimäärin olen. Toisinaan ajattelen, että olen viiteenkymmeneen vuoteen tuhlannut enemmän tilaisuuksia kuin joku toinen on niitä edes saanut. Puolellani on ollut vähintään yksi kokonainen Neiti Fortuna, kutsuttakoon tuota korkeampaa voimaa vaikka siksi. 

En silti koe ylpistyneeni, enkä missään tapauksessa ota onnistumisia itsestään selvinä. Elämä on tehnyt minusta vuosien myötä nöyremmän - ja jos mahdollista entistä kiitollisemman. Työelämän rypeminen on opettanut, ettei mikään työ, tehtävä tai ammatti ole itsestäänselvyys. Ja samaa kiitollisuutta tunnen muustakin elämästä. Joskus tajuaa saaneensa elämältä niin paljon, että hävettää. 

Mainoskuvan aihio, jota ei vielä ole käytetty (tekoälyavusteinen kuva)

Ystävien ja kirjan vuosi

Kai tässä viisikymppisyydessä on joku sosiaalinen taika. Olen vuoden aikana tavannut valtavan määrän uusia ja vanhoja tuttavia. Olen luonut ja uudelleenluonut ystävyyksiä, jotka katosivat nuoruusvuosien jälkeen jonnekin ruuhkavuosien pyörteisiin. Nyt kun suurimmat aallot ovat tasoittuneet, on taas aikaa muullekin kuin lasten kuskaamiselle harjoituksiin tai Prisman käytävillä pyörimiseen. On ollut hauska huomata, että kaikki ihmiset eivät elämästä ole kadonneet, vaan eri puolilta Suomen maata löytyy menneisyydestä tuttuja hahmoja - vähän ikääntyneinä, mutta sielultaan samanlaisina. 

Vuosi sitten omat viisikymppiset lipuivat hieman ohi, mutta sain niille kompensaation korkojen kera kesällä. Kirjan julkaisun ympärille rakennetut kesäjuhlat olivat uskomattomat. Paljon ystäviä, kesäilta ja tunnelma, jonka toistaminen lienee mahdotonta. Vielä kerran kiitos kaikille, ketkä olitte mukana ja vielä kerran kiitos kodin hengettärelle, joka kaiken mahdollisti ja teki työt sen eteen. Illasta on talletettu sydämen taakse monta asiaa. 

Ja totta kai vuosi on pyöritty kirjan ympärillä. Alkuvuosi, kun julkaisun eteen joutui tekemään töitä aamuyötä myöten melkein hulluuteen saakka. Kirjan konkretisoituminen, taitto, kansitus ja lopulta paino loivat esiin vuosien unelman, joka lopulta oli valmis. Tai eihän se siihen jäänyt. Vieläkin puhun viikoittain ihmisten kanssa esikoisesta, sen tekemisestä ja lukijapalautteesta. Edelleen tulee kommentteja lukukokemuksista ja tekstin herättämistä tunteista. Kirja jatkaa elämistään, vaikka julkaisusta alkaa kohta olla puoli vuotta. Enkä rehellisesti sanottuna vieläkään ole kyllästynyt puhumaan kirjastani, onhan se saavutus.

Bolt-areena ja kesäkuu, Eppujen jäähyväiset

Musiikin vuosi

Mutta oli vuodessa muutakin kuin pelkkää kirjoittamista ja juhlimista. Eppu Normaali, Nylon Beat, Kolmas Nainen ja joulukuussa on tulossa vielä Happoradio (sadannen kerran). Tänä vuonna oli keikkalippuja kertynyt takataskuun melkoinen nippu. Jossain kirjoitinkin, että musiikissa on menossa melkoinen sukupolvenvaihdos, jossa hittivaltikka ojennetaan eteenpäin ja nuoruuteni bändit alkavat vetäytyä ansaitulle loputtomalle keikkatauolle. 

Karusta luonteesta ja karskista ulkonäöstä huolimatta (sarkasmia var så god) saa musiikki minut pehmenemään. Olen se tyyppi, joka Vain elämää katsoessa pyyhkii sohvannurkassa salaa kyyneleitä, koska joku tarina ja biisi koskettaa. Olen se äijä, joka Robbie Williamsin Feelin kuullessaan itkee kuin pieni lapsi. Musiikki on aina ollut ja tulee aina olemaan tunteiden kanava, jota kuuntelen ja tottelen. Ja noita elämyksiä tuli tänä vuonna paljon. Eppujen viimeinen biisi kosketti, jätti tyhjyyden ja kaihon. Ja Nylon Beatin ilo taas sai muistamaan nuoruusvuosien baaribailut ja neljään asti riekkumisen tiskillä, vaikka aamulla piti kuudelta olla jo töissä. On eletty...

Hyvästi jää juhlavuosi

Jää hyvästi hieno vuosi elämää. Elä muistoissa ja tule mieleen, kun talven synkkyys yllättää. Anna voimaa ponnistaa tulevaan ja ole pelkkä astinlauta kohti suurempia korkeuksia. Tällä hetkellä kamppailen sen kanssa, että toinen käsikirjoitus ei tunnu löytävän kotiaan. Harmittaa myös se, että U2 olisi tulossa Tukholmaan, mutta lippujen hinnat on vedetty ylös kuin Matti Nykäsen farkun kaulus, joten Ruotsin keikka jää väliin. Ensi vuodelle ei muutenkaan ole vielä varattu ensimmäisiäkään keikkalippuja tai tehty muita suunnitelmia. Näillä näkymin edessä on työtä vuorotta ja elämää vailla "hailaitteja".

Kiitos niille kenelle se kuuluu. Kiitos kaikki ystävät, joita olen tänä vuonna tavannut. Kiitos perhe, joka tätä souvaamista on saanut ja joutunut katsomaan. Iso kiitos, ettei teidän hermot kärähtäneet lopullisesti kaikessa kirjakuplan elämisessä. Ja kiitos elämä - ensimmäisestä viidestäkymmenestä vuodesta.

Viisikymppinen, onnellinen 

Parasta livenä

 

Kuva Nylon Beatin keikalta - kuvassa etualalla näkyvä fani on oma tekemä (lupa julkaisuun kysytty asianomaiselta)

Täyteen ahdettu Helsingin jäähalli pyytää satasen lainaa niin, että kattopalkeet narahtavat hieman kiinnikkeistään. Tänä syksynä ei näin täyttä hallia ole Helsingissä vielä nähtykään. Katson tyttäreni sivuprofiilia, joka keinuu musiikin tahdissa. Hän katsoo minuun päin ja hymyilee onnellisesti. Tajuan, kokeneeni saman joskus vuosia ja vuosikymmeniä sitten. Livenä jyrähtelevä musiikki valuu nuotti kerrallaan korvista sisään ja valtaa sieltä koko kehon. Musiikin voima on mahdoton. Sitä ei pysty yksittäinen ihminen kahlitsemaan, kun sille vahingossa antaa pikkusormen.

Tunnistan hitit, jotka tulevat peräkkäin. Osaan sanat vuosien takaa ja ne tulevat ulos huutona, mikä lopulta vie äänen. Kilpalaulussa Jonna ja Erin jäävät kakkosiksi, mutta heitä se ei tunnu haittaavan. Screenin kautta välittyy artistien halu esiintyä ja olla lavalla. Tekeminen ei ole pakollista, vaan nautinto. Sitä samaa nautintoa se on meille yleisössäkin. En haluaisi olla missään muualla.

Keikan jälkeen korvat ovat vähän puuroa. Ihmismassa valuu hallista ulos. Iloinen puheensorina täyttää ensin hallin käytävät ja sitten kadulla kulkevan ihmisjonon, joka valuu kohti Helsingin keskustaa kuin yhteisestä sopimuksesta. Olen jakanut jotain lähes kymmenentuhannen ihmisen kanssa. Kerta ei ollut ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen. Musiikki on parasta livenä. Kuuntelen, kuinka tyttäreni selittää innoissaan ensimmäistä hallikeikkaansa. Oman sukupolveni artisti on tehnyt vaikutuksen ja livekeikka on jättänyt seuraavan sukupolveen sieluun saman merkin kuin joskus muinoin omaani. Tiedän, ettei tuo lapsi parane tuosta taudista koskaan. Hän tulee roikkumaan saman hallin samoissa jonoissa vielä monta kertaa, artistit vain vaihtuvat hänen oman sukupolvensa suuruuksiin, joista minä en ymmärrä mitään. 

Sukupolvelta toiselle

Jos olen elämässäni tehnyt jotain oikein, niin olen onnistunut myrkyttämään kaikkien perheen lasten sielut musiikilla. He kuuntelevat sitä tavallaan ja tahoillaan. Maut ovat erilaisia ja kuuntelutavat myös. Toinen luukuttaa musiikkia korviinsa napeilla aamusta iltaan, kun toinen istuu sohvalle ja pistää hyvän LP-levyn pyörimään. Uskallan väittää, että jonkinlaisen siemenen he musiikin pariin ovat kotoaan saaneet.

Valitettavan harvoin koko sakkia on pystynyt viemään samalle keikalle. Aikataulut, livemusiikin hinta ja myös poikkeavat maut kyllä pitävät huolen, ettei viiden hengen taustaorkesteria saa samaan halliin huutamaan mitenkään. Mutta etenkin jos rahaa on käytettävissä rajallisesti, on parempi, että jokainen kuluttaa osuutensa lempimusiikkiinsa.

Minä olen ollut musiikkimiehiä pienestä pitäen. Muistan, kun LP-levyt maksoivat 60 markkaa ja niitä käytiin yytsimässä Joensuun Anttilasta. Uutuuksia odoteltiin vähän toisella tapaa kuin nyt Spotifyn perjantailistaa. Levyjen julkistamispäivät kyllä tiedettiin, mutta oli eri asia, milloin levyt saapuivat Anttilan TOP-10 osastolle ja siitä vielä myyntiin. Se levyosaston vastaava piti aivan kohtuutonta valtaa Joensuun kokoisessa kaupungissa. 

Kuusikymppiä oli lama-ajan lapselle sen verran iso raha, ettei sitä törsitty jokaiseen mahdolliseen levyyn. Itselle ostettiin parhaat ja loput kopioitiin naapurin kavereilta C-kasetille. Talon kunkku oli se, jolla itsellään (tai yleensä jonka vanhemmilla) oli olohuoneessa stereot, joissa tuon puolilaittoman kopiointitapahtuman sai suoritettua.

Ja niihin olohuoneen Marantzeihin ei ollut muutenkaan asiaa milloin sattui huvittamaan. Isäni oli stereoistaan tarkka mies ja koetti varjella OR:n hyllykaiuttimia kasarin heavy-musiikilta. Mutta siitä huolimatta koulun jälkeen lähiön elementtitalon kaksion betoniset seinät saivat kohtuuttoman suuren annoksen W.A.S.P:ia, KISS:iä, Twisted Sisteriä sekä Iron Maidenia. Olen pahoillani isä, että jouduit kokemaan tuon - yhteentörmäys Olavi Virran ja Tapani Kansan kanssa oli luultavasti traumaattinen kaikille osapuolille. 

Realisoin LP-kokoelmani pois jokunen vuosi sitten. En ole enää hifistelijä, enkä juurikaan kuluta musiikkia levyiltä. Edelleen olohuoneen kaapissa on kohtalaiset stereot sekä kohtuullinen kokoelma CD-levyjä, joista en jostain syystä raaski luopua, vaikka niiden käyttö on rajattua. Vinyylejä seuranneen CD-aikakauden levyt tilattiin sitten jo verkosta CDON.com:sta. Sieltä tuli Jyväskylään paketti jos toinenkin, kun aloin keräämään suosikkibändieni kaikki levyt samaan hyllyyn. 

Kaiken pilasivat ruotsalaiset - ja Spotify. Musiikin kulutuksesta tuli turhan helppoa ja tavanomaista. Levyjä ei kiinnostanut hankkia, kun kaikki maailman musiikki oli klikkauksen päässä. Levyjä ei tarvinnut enää kuunnella kokonaisuuksina, kun parhaat kappaleet pystyi jonottamaan ja kuuntelemaan repeatillä. Voin vain kuvitella, kuinka turhauttavaa muusikoista on tehdä levykokonaisuuksia, joissa tuottaja ja artisti pähkäilevät viikkotolkulla biisijärjestystä vain huomatakseen spottari-ääliöiden luukuttavan yhtä ja kahta hittiä viikon putkeen. Koeta siinä sitten olla uskottavasti taiteellinen ja luova. 

Kuuntelen musiikkia työkseni - tai oikeastaan työssäni, mutta leikitään että se on sama asia. Kun taustalla soi musiikkia (kyllä musiikkiluvat on työtilaan hankittu!) kahdeksan tuntia joka arkipäivä, on taustamaton laadulla merkitystä. Kuuntelen pääsääntöisesti musiikkia, jota siedän. Siinä on eroa musiikkiin, josta pidän. Koetan olla kurittamatta asiakkaideni korvia musiikilla, joka olisi liian vaikeaa ja ristiriitaista. Kun jokaisen makua ei voi miellyttää, on pakko tyytyä siihen kädenlämpöiseen keskivertoon. Vuosien kokemuksella sanoisin, että nuotit menevät kohtuullisesti kohdalleen. 

Livevetoja ei voita mikään

Olen tänä vuonna pistänyt keikkalippuihin viitisensataa euroa. Jos tuohon summaan lisätään kaikki keikkareissujen myötä tulevat sivukulut, ei tupla riitä. Tänä vuonna kaikki keikat ovat olleet kotimaisten artistien tuotantoa, joten myös rahavirrat ovat jääneet pyörimään sisämarkkinaan. Tässä taloudellisessa tilanteessa olen tuosta kovin onnellinen, koska kulutusrahaa pyörii Suomessa nyt vähemmän kuin koskaan ja ensimmäisenä on pakko säästää ns. hupikulutuksesta. Itse koetan vierittää kulutukseen sen verran kuin kukkaronnyörit mitenkään antavat periksi. Ilman maksavaa yleisöä suomalainen kulttuuri sammuu valo kerrallaan.

Summa on luultavasti melko keskivertoa viime vuosiin verrattuna. Monesti olemme koettaneet päästä katsomaan joka vuosi yhtä isompaa keikkaa ja muutamaa pienempää. Etenkin isojen artistien lippuhinnat ovat kivunneet oman kipurajani yli. Jotain Robbie Williamsin tasoista artistia ei kädestä suuhun yrittäjän perse kestä katsoa useampaa vuoden aikana, mutta yksi per vuosi kuitenkin. Parhaina vuosina olen livemusiikkiin kaikkine höysteineen käyttänyt ehkä puolikkaan kuukausiliksan verran. Ja joka penni täysin sen arvoista!

Livekeikan tunnelmaa ei voita mikään. Olitpa baarissa, festareilla tai stadionilla, se ensimmäinen bassonisku rintakehään on sama. Fiilis nousee punaisille hetkessä ja olet avausbiisistä alkaen ekstaasissa. Kaava menee tutulla tavalla. Nostetaan tunnelmaa, tungetaan hitit kansan korviin ja laulatetaan kaikki mukaan. Kädet heiluvat, valot vilkkuvat ja muutut bändin mukana esiintyväksi massaksi. Sitten laitetaan laskusiivekkeet. Loppuun säästellyt megahitit ja ehkä encoren ylläriveto. Valot syttyvät ja taika häviää. Kehossa kiertävät vielä viimeiset nuotit, jotka eivät suostu poistumaan pään sisältä kotiin kävellessä. 

On bändejä, joita voisi kuunnella joka vuosi. Happoradio ei voi esiintyä liian montaa kertaa Lappeenrannassa saamatta meitä vaimon kanssa yleisöönsä. On bändejä, joiden vuoksi matkustetaan melkein mihin tahansa. Tämän vuoden Eppujen viimeiset vedot olivat kultaakin kalliimpia. Ne piti nähdä, jos livemusiikista yhtään mitään tajuaa. Ja on kerran-elämässä-kokemuksia. En ihmettele Oasiksen aiheuttamaa live-hypeä tai viime vuoden Ultra Bran suosiota. On musiikkia, jonka voi kokea kerran ja se jättää sieluun merkit. Minulle Robbie Williams ja illan viimeisenä vedetty Feel oli jotain sellaista. Mies, ääni, syyspimeä stadion, valkoinen puku ja yksi kappale. Siitä kannatti maksaa, eivätkä kyyneleet tulleet lipun hinnan takia, vaan nostalgiasta ja kerran elämässä koetusta kokemuksesta.

Sukupolvien vaihdos

Viime vuosina on koettu paljon jäähyväiskeikkoja. On heitetty hyvästit Ultra Bralle, Eppu Normaalille ja PMMP:lle. Tuskin Nylon Beatkään enää hallirundia vetää (vaikka yleisöä sille löytyisikin). Pikkuhiljaa on pakko alkaa odotella jo Kolmannen Naisen jäähyväiskiertueita tai Neljän Ruusun viimeistä lentoa. On kyse sukupolvenvaihdoksesta. Nuoruuteni idolit tulevat ikään, jossa lavat on jätettävä nuoremmille. Suurin osa tajuaa poistua parrasvaloista, kun se on vielä säädyllistä ja elettävää elämää on jäljellä. Enää emme toivottavasti näe Olavi Virran tai Irwinin kaltaisia loppuja.

Suuret artistit jäävät elämään levyille ja keikkanostalgiaan pääsee vielä jälkikäteen, kun sen on kokenut. Nytkin luureissa soi Nylon Beatin Psykedeliaa ja kuulen musiikin lisäksi korvissa yhteislaulun, joka nousi Nordiksella aivan uusiin sfääreihin. En missään ole kokenut niin valtavaa pauhua - välillä jopa artistit jäivät toiseksi laululukisassa. Naureskelin mielessäni Nylon-hittejä laulaessa, että renkutuksesta klassikoksi on lopulta lyhyt matka. Nyt suuri yleisö rakastaa Nylon Beatiä ja syystä. Se on yhtä aikaa Suomi-popin ikoni ja viimeinen muisto villistä nuoruudesta, joka ei koskaan palaa. Minulle se muisto on Jyväskyläläisestä yökerhosta Yliopistonkadun varrelta, kun kello hipoi neljää ja aamulla alkoi työvuoro kuudelta. Mutta Nylon Beat vei silloinkin mennessään ja aamulla oli krapulassa yhtä paljon sietämistä kuin Halssilan postien lajittelussa.

Tiedän oman keikkavaiheeni päättyvän oman rock-sukupolveni eläköitymisen myötä. Enää ei tule artisteja, jotka kiinnostavat niin paljoa, että maksaisin itseni kipiäksi stadiontason konserteissa. Ja kun en baareissa juuri viihdy, saa livemusiikki jäädä muistoihin. Toisaalta se on suuri sääli, mutta ymmärrettävää ja asia, joka on pakko hyväksyä. Mieluummin katson lempiartistejani sellaisessa kunnossa, että he näyttävät soittajilta, eivätkä kasalta vanhainkodista karanneita reliikkejä. Leponsa on ansainnut rokkarikin.

Suomi on viime vuosina jäänyt vaille monien Euroopan rundien pysähdyspaikkoja. Suurimmat artistit jäävät Itämeren taakse, koska logistiikka ja suurten esiintymispaikkojen puute vaikuttaa haitallisesti taseeseen. Ykköskorin nimiä olisi mentävä katsomaan lähimmillään Tukholmaan tai jopa Saksaan. Artisteista U2 olisi sellainen, jonka perässä voisin reissun tehdä ja Rolling Stonesien takia lentäisin vaikka kuuhun. Mutta miettikää, että oli aika, kun nuo artistit tulivat Suomeen. Olympiastadion on nähnyt suurimmat artistit suurimmillaan. Palaisivatpa nuo ajat vielä joskus. 

Aika, joka ei palaa

Tämä kirjoitus liittyy pitkälti nostalgiaan, elämättömään nuoruuteen ja siihen, että aina ei kannata odottaa. Olisinpa nuorena tiennyt, miltä Dire Straits näyttää stadionin nurmelta käsin tai tajunnut, että Voodoo Lounge on Rollareiden suuruuden aikojen viimeisiä kiertueita. Olisin karannut kotoa noita artisteja katsomaan ja haalinut rahat vaikka itseäni myymällä. 

Musiikki on livenä kokemus, joka on lähes aina maksamisen väärti. Harvoin suuret artistit pettävät. Jo senkin vuoksi, että enää ei turhanpäiten viinalla tai huumeilla röpötteleviä artisteja lavoilla näy. Ennemminkin näkyy kunnostaan ja elintavoistaan huolehtivia bisnesmiehiä ja -naisia, jotka pitävät huolta maksavien asiakkaidensa viihtyvyydestä ja oman artistiuran jatkuvuudesta. Sen näkee jo siitä, että keikat alkavat aiempaa aikaisemmin ja melkein minuutilleen silloin, kun showtime on ilmoitettu. Joskus Guns'n'Rosesia on odotettu lavalle tuntitolkulla ja joskus on joku artisti saattanut olla showtimen koittaessa niin päissään, ettei laulamisesta tule mitään. Näitä rokkielämän lieveilmiöitä ei tänä päivänä juurikaan näe. 

Enemmän ongelmia aiheuttaa yleisö. Ikävä lieveilmiö keikkapaikoilla ovat olleet turhankin päihtyneet keski-ikäiset sedät ja tädit tai porukka, jonka jano on niin sietämätön, ettei keikkaa malteta katsoa, vaan ravataan istumapaikoilta baarin puolelle ja takaisin sen kymmenen kertaa keikan aikana. Ainakin minun tapauksessa itse tapahtumaan keskittymistä häiritsee, kun saat varoa, ettei satakiloinen umpihumalainen setämies tule syliin istumaan tai kaada punkkulasia niskaan. 

Nuoret - käykää keikoilla, kuluttakaa viimeiset rahanne rokkiin. Ne elämykset kantavat teitä huonoina päivinä eteenpäin paremmin kuin yksikään mielialalääke. Rokki on sieluun taltioitu tatuointi, josta ette halua eroon koskaan. 

En minäkään ole aina ollut onnellinen

Kuva Myllysaaresta, ei ihan tältä kesältä

Vietän tällä hetkellä yrittäjän kahden viikon kesälomaa. Nautin vapaasta ja siitä, että vapaa on minulle todella vapaata. En ajattele töitä, en tee töitä, enkä edes suunnittele tulevaa. Kunhan vain olla-öllötän takapihan keinussa ja mietiskelen maailmaa.

Olen tällä hetkellä kiistatta onnellinen mies. Olen juuri kuukausi sitten toteuttanut suurimman henkilökohtaisen unelmani, viettänyt aivan uskomattomat julkkarijuhlat ja nautin nyt kirjan saamasta huomiosta. Palautetta tippuu tasaisesti ja se on pääosin niin hyvää, etten välillä usko edes itse tehneeni koko kirjaa. Tarina tavoittaa lukijat juuri niin kuin olin haaveillut. Siitä löytyy eri vivahteita eri lukijoille ja jokin osa tarinassa tavoittaa, eikä aina sama. Olen aika ylpeä aikaansaannoksestani.

Kun mietin onnellisuutta, mietin myös sitä, etteivät asiat aina ole olleet näin hyvin. Minulla myös on ollut oma onneton kauteni ja jotenkin siitä on noustu kohti nykyistä kiitoa. Tavallaan se vähemmän onnellinen kausi elämässä on synnyttänyt myös tämän blogin. Ilman henkilökohtaista kriisiä en olisi alkanut kirjoittaa.

Miten minusta tuli onnellinen?

Maailman ikuisin maisema, Patvinsuo

Ammatin vaihto, arvojen vaihto, ajattelutavan vaihto

Oma tieni kohti uutta ja onnellisempaa minää alkoi, kun koin ison ammatillisen kriisin, jonka seurauksena vaihdoin lopulta koko elämän suuntaa. Työelämässä tuli seinä vastaan monella tapaa. Vanha oli nähty ja siitä ei saanut imettyä mitään kiinnostavaa. Vaihtoehdot sillä saralla oli koluttu loppuun ja edessä oli joka tapauksessa uuden tien etsiminen. Mutta samalla se tie tarkoitti myös täysin vapaata valintaa. Kun kerta vanhaan ei ollut paluuta (vaikka sitten lopulta olikin), oli lähdettävä kohti kokonaan uutta.

Minut pelasti tälläkin kertaa onnellinen sattuma. Tähdet olivat juuri oikeassa asennossa ja yhtä aikaa oli taloudellisesti, ajallisesti sekä elämäntilanteellisesti mahdollista opiskella. Sain järjesteltyä itselleni koulupaikan (jonka myös itse maksoin!) ja fiksattua silloiset työtehtävät niin, että koulunkäynti oli mahdollista. Reilun vuoden armoton työ-koulu-perhe-elämä-ruletti tuotti tulosta ja vei mehut mennessään. Olin aivan puhki, mutta koulusta uuteen ammattiin valmistunut ja onnellinen. Edessä oli jotain sellaista, mitä en ollut koskaan tehnyt. 

Kun lopulta sain Y-tunnuksen ja aloitin firman pyörittämisen, tiesin pääseväni johonkin todella omaan. Sen jälkeen kaikki työt olivat täysin itse päätettävissä ja töitä sai tehdä niin paljon kuin halusin kenenkään estelemättä. Kaltaiselleni ihmiselle vapaalippu tienata omin käsin rajattomasti oli hunajaa. 

Vuosien myötä olen huomannut, että itse päätetty työrytmi ja täysi vastuullisuus oman työn jäljestä sopivat minulle paremmin kuin entinen liksa-per-kuukausi-malli. Sopeudun täysvastuullisuuteen palkkaorjan roolia paremmin ja nautin tekemisestä itselle. Työelämä naurattaa vieläkin, vaikka tässä alkaa seitsemän vuoden kriisi kolkutella ovia. Tosin huippuvuosista työmäärä on jopa pudonnut. Nyt annan aikaa työn lisäksi myös kirjoittamiselle, joka on ainakin toistaiseksi negatiivista kassavirtaa.

Työelämän muutokset olivat portti suuremmille muutoksille, jotka eivät näy päällepäin, mutta jotka todella ovat muuttaneet minää toiseen suuntaan. Nämä muutokset ovat todella henkilökohtaisia ja niistä en ehkä täällä ole puhunut - ainakaan näin syvällisesti.

Opin pitämään itsestäni

Työelämässä näyttelin vuosia roolia, josta vieraannuin vuosi vuodelta enemmän. Olin tehtävissä, joita en ehkä täysin hallinnut ja joissa en viihtynyt. Jouduin tiettyyn myllyyn liian nuorena ja liian ylös. Tänä päivänä samojen tehtävien hoitaminen tuskin samaa tuska toisi, tosin kiinnostus niihin on pienempää. 

Silloisia töitä oli pakko tehdä, koska niistä maksettiin ja pakkohan tässä maailmassa on jotain tehdä, että saa syödäkseen. Velkaa oli enemmän kuin tarpeeksi ja laskut juoksivat niin kuin kaikilla lapsiperheillä. Olin monessa asiassa oman sukupolveni arvojen vanki. Meille oli pienestä pitäen opetettu, että töitä tehdään niin pitkään kuin saapas nousee ja työpaikkaa ei vaihdeta millään fiilispohjalla. Kun nimi on paperissa, ei hommia venksalata (nytkin kuulen isäni äänen tätä kirjoittaessa). 

Vieraannuin ja lakkasin pitämästä itsestäni. Lopulta muutuin ihmiseksi, jona en viihtynyt. Se vei omat energiatasoni niin alas, etten enää jaksanut edes suorittaa. Olin väsynyt, vihainen ja kyllästynyt. Kyllästynyt olemaan se versio minusta, joka peilistä kurkki.

Työelämän muutoksen kautta muutin myös minääni enemmän itseä miellyttäväksi. Sain työn, jossa voin joka päivä valita mitä teen, miten paljon teen ja miten teen. Ei ole enää pomoja, firman ylhäältä annettuja arvoja tai kompromisseja. Ei ole enää työtä, joka ei johda mihinkään tai tehtäviä, joilla ei ollut mitään merkitystä. Oli yhdet kädet ja yksi ääni. 

Mikä muuttui? Muuttui tarve miellyttää muita ja muuttui ajatus tehdä töitä jollekin toiselle. Olen perusluonteeltani ollut pienestä pitäen miellyttäjä. Halusin niin kovaa, että muut pitävät minusta, että taivutin itseni vaikka mutkalle saadakseni hyväksyntää. Palvelin enemmän kuvaa, jota muut minusta näkivät kuin kuvaa, joka minulla itsestäni oli.

Kun viimein uskalsin tutustua itseeni, huomasin olevani ihan kiva tyyppi. Mutta ihmisenä kovin keskenkasvuinen ja kokematon. Tajusin monessa suhteessa, että olin tunneskaaloiltani kapea ja väritön. Lapsuuden ja nuoruuden kokemukset olivat jättäneet tunnerosterini vajaaksi kaikista ääripäistä. En osannut tuntea kaikkia tunneskaalan värejä. Se oli opettelun paikka. 

Ja sitten onneksi syntyi lapsi. Lapsi, joka opetti minulle ehdottoman ja kaiken läpäisevän rakkauden. Lapsi, johon saatoin tuhlata tunteita ja oppia niitä vastavuoroisesti häneltä. Pieni lapsi on upea opinkappale. Hänen tunnemaailmansa on aito, vääristymätön ja kokonainen. Jos lapsi on iloinen, hän on todella sitä ja jos lapsi on surullinen, se suru tulee sielun syvimmistä syövereistä saakka. Sitä samaa taitoa ei keski-ikäisellä enää ole, jos on koskaan ollutkaan. 

Tuo perheeseen tullut pieni lapsi muokkasi minusta tuntevamman ja syvemmin kokevan ihmisen. Ilman häntä olisin luultavasti jäänyt vajaaksi ihmisenä ja vanhempana. Jokainen ihminen tekee valinnat lapsista tai lapsettomuudesta henkilökohtaisista syistä ja kunnioitan jokaisen valintaa. En koskaan tuputa lapsiajatusta kenenkään päähän, vaan toivon, että valinnat tehdään täysin omista lähtökohdista katsoen itsenäisesti. On lapsen etu, että hän on tarkoituksella valittu, eikä vain hampaat irvessä luotu täyttämään jotain koloa vanhemmissaan tai täyttämään jotain pyhää tehtävää yhteiskunnassa. Lapsen on oltava rakkauden valinta vanhemmilleen.

Minulle vanhemmuus on ollut tähän astisen elämäni suurin kasvun paikka. Tämä liittyy kaikkiin perheen lapsiin. Heistä jokainen on kasvattanut minua tavallaan ja se rikkaus, jonka noilta kolmelta olen saanut, ei ole saatavissa mistään muualta. Siksi itse seison aina vanhemmuuden puolella. Se on arvokkain (sanan kaikissa merkityksissä) oppimäärä, minkä elämässä tulee saamaan ja sen tulokset tekevät ihmisestä suurempia kuin mikään akateeminen oppiarvo. 

Nykyisin pyrin olemaan ihminen, jota itse pystyn arvostamaan. Liian usein pyrimme siihen, että meitä arvostavat enemmän muut kuin me itse. Oikeasti hommaa pitää lähteä purkamaan toisesta päästä. Annamme liikaa periksi omista periaatteista ollaksemme mieliksi jollekin toiselle; todelliselle tai kuvitellulle. Ikä tekee tässä suhteessa hyvää. Olen luopunut miellyttäjän viitasta, enkä juurikaan enää välitä, mitä mieltä ihmiset minusta ovat tai teenkö asiat niin kuin niitä oletetaan tehtävän. Toiset kutsuvat sitä itsevarmuudeksi, toiset välinpitämättömyydeksi. Minulle se on merkki siitä, että haen hyväksyntää ensisijaisesti itseltäni ja vasta sen jälkeen muilta. Käytän tästä usein termiä positiivinen itsekkyys.

Muutos lähtee aina itsestä ja ainoa, joka muutoksen lopulta pystyy tekemään, katsoo peilistä. Ilman omaa tahtoa ja halua tehdä työtä ei mikään muutos lopulta ole mahdollinen. Ongelma usein on se, että muutoksen alkupistettä on vaikeaa löytää yksin ja usein ennen lopullista romahdusta ollaan niin syvissä vesissä, ettei sieltä nousta omin voimin. Sen vuoksi meillä on onneksi olemassa ihmisiä, jotka auttavat.

Kuva omista arkistoista, ehkä Parppeinvaaralta Ilomantsista

Ulkoisista arvoista sisäiseen rauhaan

Minun ongelmani olivat elämän mittarit. Hain nuorena ulkoisia tunnisteita onnellisuudesta. Oli autot, puvut, puhelimet ja muut tunnusmerkit siitä, että menestyy. Sisäisellä tunnemaailmalla oli vähemmän merkitystä, kunhan kaikki näytti ulospäin oikealta. Nuo mittarit  olivat vääriä. Ne eivät lopulta mitanneet minua, vaan pelkästään muiden näkemää heijastusta minusta. Sisäisesti aloin olla melko tyhjä ja loppu.

Kävi sarja onnellisia sattumia. Tuli irtisanomisia, tuli pettymyksiä ja tuli epäonnistuneita työpaikkahakuja. Jouduin oikeastaan ensimmäistä kertaa todella etsimään työtä ja miettimään, mikä elämässä on tärkeintä. Pakko oli tässäkin tapauksessa paras opettaja. Tällä kertaa se näytti, että olin palvonut väärää herraa. Todellinen onnellisuus ei löydy täydestä lompakosta tai hienoimmasta käyntikortista. Onnellisuus tulee siitä, että teet työtä, jonka valitset itse joka päivä ja huomaat ympärilläsi asiat, jotka tuovat onnea ihan ilman rahaa. Yleensä ne ovat asioita, jotka vierelläsi pysyvät vasta-aalloista huolimatta - ystävät, perhe, koti ja tietty elämisen vapaus.

Tyyni Koitajoki, kuva vaellukselta

Onneksi keho väsyy, vaikka pää taistelee vastaan

Kun tekee työtä, joka ei itselle sovi tai toimii arvojaan vastaan pitkään, alkaa keho väsyä. Fysiikka pettää ennen päätä. Töitä tehdessä kulutat energiaa kahta kautta. Toisaalta kaikki tekeminen vaatii energiaa, mutta lisäenergiaa vaatii se, että teet työtä, josta et nauti. Palat loppuun ja väsyt niin, ettet lopulta enää jaksa taistella vastaan. Tulee turtumus, apatia ja lopulta lakkaat välittämästä.

Onnelliset ihmiset itselleen sopivissa töissä saavat työstä itselleen energiaa saman verran kuin itse sinne syöttävät. He ovat oman elämänsä itselataavia hybridejä. Olen nykyisin itsekin iltaisin virkeämpi kuin aamulla töihin lähtiessä. Työpäivän aikana tehty työ asiakkaiden eteen, nautinnolliset keskustelut ja kohtaamiset antavat itselle virtaa enemmän kuin vievät. Nautin tekemisestä niin paljon, ettei työ monesti tunnu edes työltä. Voi kuulostaa typerältä hehkutukselta, mutta toisenlaisia työpäiviä kokeneena en edes liioittele. 

Työtä ei pitäisi tehdä palkan, lomarahojen tai edes yleisen hyväksynnän takia. Työn ainoa motiivi ei saisi olla raha tai pakko tehdä jotain. Työssä pitäisi aina olla joku fiilipohjainen juttu, jonka vuoksi hyväksyt itse sen, mitä teet. Aina tämä ei ole mahdollista, eikä monetkaan meistä pysty edes valitsemaan tehtäviä, mitä teemme. Työn pitäisi silti olla hyväksyttävää ja sellaista, jonka pystyt ainakin arvojen puolesta allekirjoittamaan. 

Unohda kauna, kateus ja katkeruus

Kukaan meistä ei saa täydellistä elämää. Eikä kenenkään elämä ole sellaista, etteikö jollain toisella menisi meitä paremmin. Jos tavoittelee elämässä joka paikassa ykköstilaa, saa pettyä monta kertaa. Tämän opin jo aikoinaan kuntosalilla. Et voinut koskaan olla se isoin ja vahvin, koska aina joku meni ohi. Oli parempi oppia löytämään oma tasonsa ja kilpailemaan itseään vastaan. 

Pyrin löytämään elämässä staasin, jonkinlaisen itsearmon. Koetan kaikin keinoin olla kadehtimatta ketään. Näen kateuden negatiivisena tunteena. Siinä halutaan itselle jotain, minkä joku toinen on saanut tai ansainnut. Kateellinen ihminen ei keskity itseen, vaan toiseen. Hän haluaa joko kilpailla tai kampittaa toiselta ihmiseltä jotain hänelle kuuluvaa. 

Jokaisella olisi syitä olla kateellinen. Naapurilla on hienompi auto, paksumpi pankkitili tai koreampi puoliso. Sukulaisten lapset menestyvät omia paremmin tai joku voittaa lotossa arvaamalla seitsemän numeroa oikein. Joskus kateuteen ei tarvita edes syytä. Voidaan jopa kadehtia mielikuvaa, mikä itsellä on toisesta ihmisestä. 

Kadehtiminen ei lopulta johda mihinkään hyvään. Energiaa kulutetaan enemmän muihin ihmisiin kuin itseen. Ja se kulutettu energia on lopulta pois omasta hyvinvoinnista. 

Miksi en kadehdi ketään? Siksi, että olen tähän ikään mennessä saanut tuntea niin monenlaisia ihmisiä. Tunnen ihmisiä, jotka ovat menestyneitä monella elämän saralla. Kukaan heistä ei ole saanut ansioitaan tekemättä valtavaa määrää työtä. Ja se työ on lähes poikkeuksetta tarkoittanut sitä, että siinä sivussa on uhrattu jotain muuta. En ole vieläkään tavannut yhtään ihmistä, joka olisi saanut itselleen täydellisen elämän. Olen myös oppinut, ettei muiden menestys ole minulta pois. On turhaa haluta muiden menettävän jotain ansaitsemaansa, koska se tuskin sataisi minun laariini senkään vertaa. Ja olen oppinut sen tärkeimmän - elämässä pitää olla ykkönen vain itse itselleen.

Kauna on toinen asia, jonka olen koettanut elämästäni hylätä. Meitä kaikkia vastaan tehdään jotain väärää. Joku loukkaa meitä tahallaan tai tahtomattaan. Joku varastaa nenämme edestä juuri sen työpaikan, jota tavoittelimme. Koemme tulleemme väärin kohdelluksi jossain työpaikkavalinnassa tai vaikka perinnönjaossa. Syitä löytyy, jos niitä hakee. 

Koetan uskoa karman tasoittavaan lakiin. Jos jossain kohtaa saavuttaa jotain vääryydellä, lankeaa siitä jälkiverot vielä maksuun toisessa kohtaa elämää. En jaksa uskoa siihen, etteikö paha saisi palkkaansa. Aina se ei näy päällepäin ja joskus takaisinmaksu voi viivästyä vuosilla, mutta lasku seuraa perässä. 

Tässäkin pätee energian käytön laki. Jos käytät omaa energiaasi siihen, että kannat kaunaa ja olet katkera toiselle ihmiselle, on se energia pois jostain kehittävämmästä ja hyödyllisestä. Katkeruus ei kanna pitkälle, vaan saa ihmisen käpertymään itseensä. Meillä jokaisella olisi syitä olla katkera. Ei kukaan pysty elämään elämää, jossa aina saa, mitä haluaa, eikä tule väärinkohdelluksi. Maailma nyt vaan sattuu olemaan sellainen perusluonteeltaan. 

Voisin olla katkera siitä, että menetin isäni nuorena. Voisin harmitella, että nuorena haaveillut asiat jäivät tekemättä, koska olin niin ujo ja arka. Voisin itkeä jokaisen menetetyn mahdollisuuden perään, jotka jätin väliin, koska en uskaltanut. Mutta en tee niin, koska silloin suuntaisin energiani kohti menneisyyttä, jota en voi muuttaa. Sen sijaan koetan käyttää sen saman määrän energiaa tulevaan, jotta saan siellä aikaan jotain parempaa. 

Viha ja kauna ovat elämän energiasyöppöjä

Tunnemaailmassa on energiaa tuovia ja energiaa vieviä tunteita. Mitä enemmän keskitymme energiaa tuoviin tunteisiin, sitä paremmin voimme ja jaksamme. Ja mitä enemmän meillä on energiaa, sitä helpompaa elämä on. Taistelin vuosia väärässä työssä väärin asentein. Kulutin työpäivän aikana enemmän energiaa taistelussa itselle sopimattomia arvoja vastaan kuin mitä työstä sain. Olin hilkulla muuttua katkeraksi omista virheellisistä valinnoista ja elämästä, jota ei koskaan tullutkaan. 

Ihminen on inhimillinen olento kaikkine tunteineen. Me rakastamme, mutta myös vihaamme. Olemme onnellisia, mutta myös onnettomia. Monet tunteista ovat valintoja. Voimme valita, olemmeko katkeria tai kateellisia. Voimme sulkea pois kateuden päättämällä olla kadehtimatta. Helppoa se ei aina ole, eikä se kaikilta edes onnistu. Kun lukee minkä tahansa somealustan kommenttikenttiä, näkee katkeruuden jylläävän voiman joissain kansanosissa. Ihmiset pyrkivät pyörittämään katkeruuden pyörrettä ja kokevat saavansa siitä voimaa. Todellisuudessa he kuluttavat siihen sylkemiseen omaa energiaansa. 

Täydellisessä maailmassa täydellisenä ihmisenä en vihaisi ketään tai mitään. Mutta en voi sille mitään, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän suutun maailman epäoikeudenmukaisuudesta. Otsasta hyppäävät aina pirunsarvet, kun joudun lukemaan vapautuneista raiskaajista tai pedofiileista, jotka saavat enemmän ymmärrystä kuin raippaa. Samaa voimattomuutta tunnen usein myös koko Suomesta. Olemme tällä hetkellä sellaisessa suossa, josta emme yksin pääse nousemaan. Koko maapallon markkinavirrat tuntuvat vierivän meistä poispäin. Tarttis varmaan tehdä jotain ja nopeasti. 

Eniten koen kuitenkin huolta lapsista, sekä aikuisista että tuosta viimeisestä keskenkasvuisesta. Olen huolissani siitä, millaisen maailman heille jätämme. Huolissani siitä arvomaailmasta, mikä meidän sukupolven perintönä jää. Näen seuraavassa sukupolvessa paljon hyvää ja meitä parempaa, mutta myös arkirealismin katoamisen ja maalaisjärjen häviön. Me oman sukupolvemme vanhemmat olemme tehneet paljon hyvää suhteessa edellisiin, mutta emme tarpeeksi. Opettaessamme tunnetaitoja ja tasa-arvoa, kadotimme jonkinlaisen järjen horisontin, minkä olisi voinut säilyttää. Mutta asiaan toki kuuluu se, että lapset onneksi kapinoivat vanhempiaan vastaan ja parin kahden sukupolven takaiset asenteet ja arvot palaavat pinnalle kuin ongenkoho nykäisyn jälkeen. Siihen minäkin luotan.

Onko myrskyn jälkeen poutasää?

Tuliko minusta parempi ihminen kriisin jälkeen? Muutuinko ja kasvoinko paremmaksi? Kyllä ja ei. Olen nyt paremmassa paikassa kuin ennen kriisiä. Teen työtä, joka on itse valittua ja joka päivä valitsen mennä töihin. Koetan kehittyä työssäni koko ajan paremmaksi ja oppia lisää. Valitettavasti myös asiakkaiden ongelmien myötä tajuan, että opittavaa riittää, eikä valmiiksi tule koskaan.

Olen myös oppinut sekä unelmoimaan että toteuttamaan unelmiani. En häpeä tai ujostele itseäni, vaan olen armollinen itselleni. Annan anteeksi oman vajavaisuuteni ja pyrin olemaan kärsivällinen minän kasvattamisessa. Tärkeimpiä elämässä ovat unelmat. Ne kantavat eteenpäin ja antavat syyn elää. Unelmaton ihminen on elämätön ihminen. 

Kasvussa tieto lisää tuskaa. Kun oppii omista vajavaisuuksistaan, tajuaa oman keskeneräisyytensä. Kun saa yhden asian korjattua, löytyy sen takaa yleensä seuraava otettava askel. On kuin nousisi loputonta vuorijonoa ylöspäin ja huipun jälkeen pääsee näkemään vain seuraavan ylitettävän esteen. Lopulta tajuaa, että oma kasvu on loputon prosessi, jossa ei ole tarkoituskaan tulla valmiiksi. Voi oppia lisää, mutta ei koskaan saavuta maalia. 

Olen onnellinen, että olen onnistunut hylkäämään kateuden ja katkeruuden elämästäni. Alan olla sinut sen kanssa, että hukkasin hyviä vuosia, joina olisin voinut kehittyä huippuuni työelämässä tai vaikka kirjoittamisessa. On joskus tuskaista tajuta, että tässä iässä ei huipulla ole enää minulle tilaa. Voin vain ihaillen katsoa nuorempia ja kyvykkäämpiä, joille podiumpaikat oikeutetusti kuuluvat. Oli aika, joka ei koskaan enää palaa. 

Silti ikä tekee enemmän onnelliseksi kuin katkeraksi. Aikuisena kasvaminen on tuskallisempaa kuin nuorena. Prosessin aikana tajuaa, mihin on menossa ja mitä on tulossa. Nuorena kaikki on uutta ja ihmeellistä. Enää se on vain ihmeellistä. Aikuisena myös tajuaa ajan merkityksen. Vuodet oppia vähenevät ja tahtia pitäisi kiihdyttää koko ajan, mutta tulee kaikenlaiset kapasiteettirajat vastaan. Alkaa kiirehtiä tahtomattaan. 

Jokaisen meistä tulisi löytää flow. Itselle sopiva ja oikea tahti elää ja olla. Sitä vastaan hangoittelee se, että yhteiskunta kiihdyttää tahtiaan koko ajan. On päivä päivältä vaikeampaa sopeuttaa omaa elämänrytmiä ympäröivän maailman rytmin kanssa ilman, että tippuu kyydistä. Tai sitten pitää osata olla välittämättä ja kellua jossain yhteiskunnan rytmin ulkopuolella.

Kasvan edelleen - sekä fyysisesti että henkisesti. Katson elämässä enemmän eteenpäin kuin taaksepäin. Tavoittelen asioita, joita voin nimetä unelmiksi. Ammatillisesti haluan olla vieläkin parempi. Alan myös sopeutua ajatukseen, että jossain vaiheessa kotona ei asu enää yhtään lasta ja alkaa uusi elämänvaihe, jossa aikaa, rahaa ja energiaa voi tuhlata täysin huoletta itseen. Kirjoitan toista kirjaa ja suunnittelen kolmatta. Kolmannen ehtona on, että toinen menee kustantajalle läpi ja pääsen kirjoittamaan pidempää sarjaa. Aihio on lyöty kasaan ja nyt tarvitaan se merkittävä toinen, joka uskoo samaan päämäärään. Jos toinen menee läpi, alan suunnitella elämääni niin, että voin jyvittää kirjoittamiselle aikaa enemmän. Toivottavasti pääsen hakemaan syksyllä jo työskentelyapurahaa, jonka turvin työkuormaa voi ainakin hetkeksi keventää. 

****

Tarinasta tuli pitkä, pidempi kuin piti. Mutta tätä on oksenneltu muistikirjan sivuille pitkään ja julkaisua piti ihan miettiä. Vaikka tämä on julkinen päiväkirja, niin itseä ei aina tee mieli avata kokonaan tännekään. Mutta tällainen tästä nyt tuli. Tarkoitus ei ole opettaa tai toimia mestarina. Tarkoitus on antaa ajattelemisen aihetta jollekin sellaisella, joka painii samojen asioiden kanssa. Toimia jonkinlaisena vertaistukena ja virtuaaliolkapäänä. Toivottavasti löysit tästä jotain omaa.

Milloin ihminen on vanha?

 

Aloitin tämän blogin pitämisen neljäkymmentävuotiaana eli aika lailla keski-iän kultaisten vuosien alkupisteessä. Jos muistan oikein silloista ajattelumaailmaani, pidin itseäni jo melkoisena maailmanmiehenä ja kokemusmagneettina. Olinhan kuitenkin käynyt jopa yliopiston ovien sisäpuolella ja maksanut veroja reilut viisitoista vuotta. Vähänpä tiesin silloin ja ilmeisen vähän tiedän vieläkään. 

Kymmenessä vuodessa olen kulkenut henkilökohtaista matkaa paljon yli vuosikymmenen verran. Jos etenemistä mitataan henkisessä kasvussa, olen ottanut aikuisiällä askelia koko ajan suuremmilla saappailla ja kiihtyvään tahtiin. Valitettavasti se tarkoittaa usein sitä, että sananlasku "tieto lisää tuskaa" realisoituu. Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän tiedän. Ja mitä enemmän tiedän, sitä vähemmän ymmärrän. 

Suurin muutos on siinä, että tajuaa kasvavansa. Oman etenemisen huomaa siinä, kun henkilökohtainen laiva kääntyy ja maisema vaihtuu. Kasvu yltää jopa perimmäisiin arvoihin saakka. Politiikassa takin kääntämistä pidetään usein kovin negatiivisena asiana, mutta omassa kasvussa taas se on toisinaan välttämätön paha. Opin myötä alkaa uudelleenarvottaa asioita ja huomaa ajattelevansa sekä tuntevansa toisin kuin aiemmin. On jopa raikasta huomata kehittyvänsä omassa ajattelussa uuteen suuntaan ja löytävänsä myös uusia näkökulmia tuttuihin asioihin. Toki tähän on auttanut myös se, että koko maapalloa on väännelty viime vuosina pois vanhoilta uriltaan. 

Kasvulla tuskin on varsinaista ylärajaa. Uutta voi oppia jatkuvasti ja uteliaisuus rikastuttaa kokemusmaailmaa rajattomasti. Vastaan tulevat enää fyysisen jaksamisen ja suorituskyvyn rajat. Mihin pystyy, mitä jaksaa ja mistä olisi terveellistä luopua.

Milloin ihminen on vanha?

Kasvun suurin este on uteliaisuuden loppuminen. Uteliaisuuden tappavat kyynisyys ja pettymykset. Monet meistä kokevat elämässään suuria pettymyksiä ja elämän palasia joudutaan keräilemään milloin mistäkin syystä lattialta. Tulee ongelmia terveyden kanssa, rakkaus loppuu tai kohtaamme kuolemaa. Saamme potkut töistä ja joudumme aloittamaan alusta. Elämä ei ole pelkkää laulelua ja tasaista menoa - Luojan kiitos!

Ihmisten kasvun määrittää suhde vastoinkäymisiin. Suuren filosofisen ajattelijan Rocky Balboan mukaan merkitystä ei ole sillä, montako kertaa putoat lattiaan, vaan sillä, monestiko nouset ylös. Tämä on kasvun filosofian suurimpia oivalluksia. Elämää ei kenenkään osalta ole tarkoitettu helpoksi läpijuoksuksi, vaan se on nippu vastoinkäymisiä, joista jokaisen on taisteltava läpi. Ja aina kun nouset uudelleen ylös lattialta, olet aiempaa vahvempi.

Toinen yhtä oleellinen taito on kiitollisuus. Jos ei tajua, kuinka paljon elämässä saa hyvää, ei opi olemaan kiitollinen. Arvostus kaikkea elämässä tienattua kohtaan on vajaata ja ihmisestä tulee kiittämätön. Vastoinkäymiset antavat elämään tarvittavan kontrastin, joka synnyttää kiitollisuutta. Kun rypee, oppii arvostamaan helppoa elämää.

Ihmisen vanhuus ei löydy ajokorttiin printatusta syntymäajasta. Mikään ikä ei lopulta kerro, kuka on vanha ja kuka nuori. Vanhuus löytyy asenteista ja haluttomuudesta kasvaa. Uteliaisuutensa menettänyt ihminen kyynistyy ja taantuu. Kyynistyessä suljemme itsemme uusilta kokemuksilta ja alamme rakentaa omaa pikku kuplaa ympärillemme. Haluamme pysyä tutussa ja turvallisessa, koska se ei meitä satuta tai johda harhaan. 

Taantumus on kehittymisen jarru. Kyyninen ihminen painaa jarrua, vaikka pitäisi painaa kaasua. Hän koettaa pysyä tutulla, turvallisella ja helpolla uralla. Totta kai kaikki on helppoa, mutta samalla myös yllätyksetöntä, mautonta ja hajutonta. 

Onnistumisen elämykset ruokkivat kasvua

Me ihmiset olemme kovin inhimillisiä ja yksinkertaisia olentoja. Haemme hyväksyntää ja huomiota, mikä auttaisi meitä kasvamaan. Kun saamme onnistumisen elämyksiä, se on kuin kasville antaisi auringonvaloa. Meidät nähdään omana itsenämme ja huomioidaan erityisinä. 

Tämän päivän superegoistisuus ja omahyväisyys ovat omiaan tappamaan uteliaisuutta ja kasvua. Keskitymme niin kovasti oman napamme tuijottamiseen, ettei huomiota riitä enää muille. Etenkin suomalainen yhteiskunta on muuttunut yhteisökeskeisestä vahvasti kohti itsekeskeisyyttä. Haemme vahvoja yksilökokemuksia ja niitä saadaksemme olemme valmiita polkemaan jopa muita ihmisiä alaspäin. Emme halua tuottaa muille hyvää, koska se saattaisi olla itseltä pois. Alamme mustasukkaisesti suojella sitä, että kaikki tarjolla oleva auringonvalo kohdistuisi vain omille kasvoille. 

Todellisuudessa superegoistisuus vähentää onnellisuutta. Kun keskitymme itseemme, meiltä häviää peili, jonka kautta näkisimme oman kuvamme. Toisten ihmisten kautta ihminen peilaa itseään ja näkee siellä joko positivisen tai sitten negatiivisen kuvan. Itsekäs ihminen on kadottanut kontrastinsa ja polkee omaa uraansa maanisesti muista välttämättä.

Meille vanhemmille tärkein peili ovat lapset. Kun oma lapsi ottaa kädestä kiinni tai halaa, tunnet itsesi helposti hyväksytyksi. Peilikuva hymyilee. Lasten peili on joskus piinallisen suoraan heijastava. Lasten kommentit tulevat aika lailla suodattamattomina ulos. Mutta ei se viesti ainakaan epäselväksi jää. 

Kohti yhteisöllisyyttä ja kiltteyttä

Haluaisin Suomen muuttuvan jälleen yhteisölliseksi ja hyväntahtoiseksi yhteiskunnaksi, jossa toiset ihmiset otetaan nykyistä paremmin huomioon. Haluaisin myös, että hyvät käytöstavat sekä muiden kunnioittaminen nousisivat meidän tärkeimmiksi arvoiksi. Tämä ei ole mitenkään poliittinen tai politiikkaan sidottu kommentti, vaan kumpuaa puhtaasti yhden ihmisen huolesta siihen, että meidän Suomi ei ole enää se sama, jossa on saanut kasvaa. Olen huolissani siitä, etteivät lapseni tule kokemaan sitä samaa hyvää Suomea, jossa itse olen saanut kasvaa.

Parasta tässä on se, että hyvät käytöstavat ja muiden huomioiminen ovat ilmaisia hyödykkeitä. Ei maksa mitään olla kohtelias tai huomioida ympärillään olevat ihmiset. Eikä sekään maksa mitään, että opettelemme sanomaan kolme ihmiselämän tärkeintä fraasia - kiitos, anteeksi ja ole hyvä. Oikein sovitettuna noilla pääsee jo pitkälle.

Keski-iän kultaiset vuodet

Alan olla keski-iän puolessavälissä. Varsinaiseen vanhuuteen on matkaa niin paljon, ettei se häämötä edes mutkan takana. Menossa ovat keski-iän kultaiset vuodet. Mittareilla mitaten nämä ovat muutenkin kultaisia vuosia. Aikaa on käytettävissä enemmän kuin koskaan, rahallisesti velkaa on siedettävä määrä, eikä lisääkään tarvitse juuri ottaa. Sen lisäksi terveys on sellaisessa kunnossa, ettei mitään isompia rajoittavia tekijöitä ole. Tämä on se lyhyt staasi elämän korkeimmassa kohdassa, josta väistämättä aletaan tulemaan alaspäin. Jossain vaiheessa loppuvat rahat ja jossain terveys. 

Yhteiskunnan kannalta olen juuri nyt huippuyksilö. Teen töitä paljon ja maksan veroja sen mukaisesti. En juurikaan vielä rasita terveyspalveluita, enkä enää lastenhoitopalveluitakaan. Myös opiskelut muiden rahoilla on jo opiskeltu ja jos aion oppia lisää, se tapahtuu oman kukkaron kustannuksella. Tässä keski-iän kultaisen kaaren huippukohdassa tuotan huomattavasti enemmän kuin kulutan. Mutta toisaalta - tähän mennessä olen tuottanutkin yhteiskunnalle melkoisen laskun opiskelujen, lastenhoidon ja muun nettokulutuksen myötä. Eli laskennallisesti edelleen maksellaan vielä velkoja Suomi Oy:lle.

Elänkö elämäni parasta aikaa? Tietyllä mittarilla mitattuna todellakin. Elämä on suhteellisen helppoa ja vaivatonta. Edelleenkään asiat eivät synny yrittämättä tai helpolla, mutta oma viisaus riittää siihen että ymmärtää vastoinkäymisten olevan väliaikaisia alamäkiä, joista seuraa väkisin myös parempia aikoja. Näin on käynyt jo yli viisikymmentä vuotta ja luotan niin käyvän myös jatkossa.

Suurimman onnellisuuden tekee elämän syväymmärrys. Skaalat huonojen ja hyvien päivien välillä ovat paremmin ymmärrettäviä ja myös hyväksyttäviä. Jos maanantaina ei elämä juuri kiinnosta, niin osaan suhtautua elämään armollisesti ja tiedän, että viikon loppua myöten myös elämänilo kasvaa. Ja jos se huvitus ei tule tällä viikolla, niin ehkä seuraavalla, minulla on aikaa odottaa.

Eikä arki ole enää paniikinomaista suorittamista. Sekä työ- että rakkauselämässä suurimmat näytöt on annettu, eikä tästä juurikaan enää maksimisuorituksiin pystyisi. Uran huiput on nähty ja on vaikeaa nähdä, että haluaisin lähteä uudelleen tavoittelemaan uraohjuksen lentorataa. Olen mieluummin se luotettava peruspakki, johon turvataan kovissa paikoissa ja kiitellään pikkujoulujen aamuöisinä tunteina. 

Unelmat eivät kuole

Yhdestä asiasta olen varma. Enää en anna unelmiani kuolla tai hautautua muiden alle. Olen nyt saanut elää pari viikkoa suurimman unelmani toteutumisen jälkiaalloissa - ja se on ihanaa!! Kaikki kirjasta johtuva pöhinä ja huomio on jotain, mistä olen haaveillut ja tällä kertaa kaikki on juuri sellaista, miltä sen kuvittelinkin. Kirjan ensimmäiset arviot ovat suhteettoman positiivisia ja teos on ilmeisen onnistunut esikoisromaaniksi. Arvostan valtavasti jokaista kirjan lukenutta ja mielelläni kuuntelen palautteita. 

Tuon yhden unelman toteuttaminen rohkaisee. Haluan kokea lisää, kirjoittaa lisää ja luoda uusia tarinoita. Jos se olisi mahdollista, haluaisin jyvittää enemmän aikaa tavoitteelliselle kirjoittamiselle. Se tarkoittaa, että se aika on jostain pois ja vaatisi sen takia pieniä järjestelyjä. Mutta nyt kun tuo on ääneen sanottu, niin annetaan unelman kypsyä. Kirjan kirjoittaminenkin lähti liikkeelle siitä, että manifestoin sen ääneen täällä blogissa. Se on sitä Ra(s)kaan keski-iän taikaa.

Minun elämäni moottori ovat unelmat. Ne pitävät minut liikkeessä ja estävät taantumisen. Kun unelmoi, pitää katseensa suunnattuna eteenpäin ja painaa kaasua, eikä jarrua. Unelmat luovat tavoitteita ja antavat syyn lähteä aamulla töihin tai ylipäätään syyn nousta sängystä. Unelmaton ihminen on visioton ihminen ja sellaiseksi en enää halua tulla. En ole sellaiseen vanhuuteen vielä valmis. 

Jää taa vanha vuosi - wrapped 2025

 Kun pitää tällaista julkista päiväkirjaa, on wrappedin tekeminen helppoa. Seuraa vain omia kirjallisia jälkiään ja muistelee, mikä nyt väistyvänä vuonna on kirjoitushermoa kiristellyt. Tänä vuonna olen kirjoittanut enemmän kuin yhtenäkään aiempana vuonna tätä ennen. Tänne blogiin on syntynyt tekstejä keskivertoa enemmän ja sen lisäksi olen kirjoittanut paljon muutakin. Luomisen kannalta vuosi on ollut loistava. Jostain syystä löysin keväällä taas kirjoittamisen ilon ja innon tuottaa tekstiä. Sen lisäksi sain omaa päätäni auki siten, että luovan kirjoittamisen puoli sai myös ilmaa siipiensä alle. Sen luovuuden lopputulosta päästään toivottavasti ihmettelemään ensi kesänä.

Huomaan teksteissä kaksi merkityksellistä asiaa, jotka erottuvat. Ensinnäkin oma viidenkympin rajapyykin ohittaminen pisti miettimään omaa elämää sekä eteen- että taaksepäin. Tekstit käsittelevät tänä vuonna paljon ikääntymistä ja suhdetta omaan elämään. Luultavasti hyvinkin yleistä, kun tasakymmenet täyttyvät. Jokainen meistä tekee tilinpäätöstä elämäänsä omalla tavallaan. Joku juo ja saunoo, toinen eroaa, kolmas kirjoittaa. 

Toinen selvästi mieltä painava asia on sekä Suomen, etenkin Etelä-Karjalan syöksyminen taloudelliseen alamäkeen. Ehkä lamasta puhuminen on vielä ylireagointia, mutta jotenkin hemmetin alavireistä tämän vuoden meno on ollut. Nalle Wahlroosin mantra siitä, että Suomen talouskasvu on pysähtynyt, on ilmeisesti saavuttanut kaikki muut paitsi vallassa olevat oikeistopoliitikot. Istuva hallitus on kaikin keinoin pyrkinyt pysäyttämään rahan liikkeen ja - onneksi olkoon - onnistunut siinä. Heikentynyt usko tulevaisuuteen, kiristynyt talouspolitiikka sekä löysän kulutusrahan veto pois markkinoilta on saanut pankkien lisäksi myös yksityiset vetäytymään poteroihinsa odottamaan parempia aikoja. Itse suosittelisin Orpolle ja kumppaneille iltalukemiseksi "economy for dummies", jotta heillekin selviäisi, että heikkoina aikoina taloutta tuetaan investoinnein eikä suinkaan vedetä köyhän suusta sitä viimeistä leipäpalaa. Elpyminen tapahtuu rahan liikettä kasvattamalla, eikä pysäyttämällä.

Etelä-Karjalan vuosi on ollut taistelua varjojen mailla. Suurin osa tänne liittyvistä uutisista on ollut alavireisiä ja sisältänyt kirjaimet Y ja T, samassa järjestyksessä. Muutamassa kuukaudessa tänne luotiin suoraan seitsemänsataa työtöntä ja heidän lisäkseen välillisesti muutama sata lisää. Se ei voi olla vaikuttamatta paikallistalouteen - ja ymmärrätte varmaan, että kaltaisellani pienyrittäjällä se vetää väkisin kulmia hieman kurttuun.

Paikallispolitiikan lisäksi huolta on aiheuttanut maailmanpoliittinen liikehdintä. Rauhankyyhkyjä ei vielä päästä laskemaan vapauteen, vaan Venäjän mellastus Ukrainassa jatkuu edelleen. Ukrainan rintaman kolmas sotavuosi tuli täyteen ja neljättä käydään kovaa vauhtia. Pieni Ukraina pitää kummallisen sitkeästi pintansa. On selvä, että sotamenestys on kiinni länsimaiden rahallisesta sekä aseellisesta avusta. Kansa tuntuu onneksi edelleen jatkavan sotatalouden tukemista. Ongelmaksi voi tulla rintamalla taistelevien joukkojen loppuminen - tai väsyminen. Venäjän sotastrategia kautta aikojen on ollut väsyttää vihollinen sillä, että siltä ei tykinruoka lopu ja uhrattavat haetaan vaikka väkisin kotoa. Miesylivoimaan sekä liian paksuun lihamuuriin pysähtyivät yhtä lailla Napoleon kuin Hitlerkin. 

Sotaa enemmän huolettaa jopa se, että maailmanpolitiikan painopisteiden molemmat navat on käytökseltään arvaamattomia ja ennakoimattomia. Etenkään Trumpin mielenliikkeitä ei voi lukea etukäteen ja mielipiteet sekä kannatuksen suunta vaihtuvat täysin mielivaltaisesti. Suurten poliittisten virtojen kulkua ei ole koskaan ollut yhtä vaikeaa arvioida tai ennustaa kuin nyt. Se tekee myös Ukrainan kriisin ratkaisemisesta jännittävää. Jos tuosta kriisistä nyt jotain hyvää haluaa sanoa, niin on siellä sentään tänä vuonna ollut jotain liikehdintää rauhan suuntaan.

Tämän vuoden teemana on ollut kiitollisuus ja vanhat ystävät

Kun täyttää viisikymmentä, täyttävät myös monet kaverit samalla tavalla tasakympit. Sen ansiosta olenkin päässyt muutamille mahtaville syntymäpäiville. Tapasin vanhoja ystäviä jopa vuosikymmenten takaa ja huomasin, että vaikka elämä viskoo tyypit pitkin poikin Suomenmaata, ovat jutut ennallaan. Minulle oli jotenkin terapeuttista nähdä tyyppejä, joista olin irtaantunut nuorena ja koska elämä on ollut muualla, en juuri ketään lapsuudenystävistä ollut tavannut sen jälkeen. Mieleen jäi myös aamuöinen jutustelu parhaan ystävän kanssa merenrannalla Oulussa. Muistoja, jotka jäävät elämään.

Omat syntymäpäivät vietin perheen kesken Tanhuvaarassa. Ei ehkä suurta juhlahumua ja biletystä, mutta ihanan lämmin viikonloppu, jossa rakkaimmat olivat läsnä. 

Olen tehnyt jonkinlaista itseterapoivaa välitilinpäätöstä elämässä. Elettyä elämää on riittävästi takana, että voi katsoa omaa elämää kriittisesti, mutta myös näkee siellä kulkevat pohjavirrat. Yhdellä sanalla sanottuna tunnen syvää kiitollisuutta elämälle, jonka olen saanut. Lähtökohtiin suhteutettuna olen päässyt pidemmälle kuin kuvittelin (tai varmaan kukaan muukaan kuvitteli). Olen vuosien sovittelun, ankaran työskentelyn ja jopa vääntämisen kautta löytänyt itselleni sen sopivimman lokeron, jossa on kaikkea riittävästi. Kasvu on ollut välillä kivuliasta ja joskus jopa vaikeaa, mutta kun tätä päivää katsoo, on kaikki työ ollut tekemisen väärti.

Perheemme lapsi numero kaksi siirtyi omilleen kesällä. Olen suurella ylpeydellä katsonut, miten oma, itsenäinen, elämä rakentuu pala kerrallaan. Asioita joutuu varmasti opettelemaan vielä jonkin aikaa, mutta arvostan lasta rohkeudesta hypätä ja ottaa pesäeroa kotiin. Minulla on suuri luottamus siihen, että siivet kantavat. Ja heikkoina hetkinä on takana aina perhe auttamassa - sinä pärjäät.

Vastapainona lasten kasvussa on suru siitä, että tietyt elämänvaiheet omassa elämässä päättyvät. Lapset kasvavat ja me aikuiset vanhenemme. Jälkikasvun lapsuus on häviävän lyhyt aika, josta pitää osata nauttia. Perheen pieninkin alkaa olla siinä vaiheessa, että sain pienen väännön jälkeen houkuteltua hänet kirjoittamaan tänne blogiin pienen vieraskynän. Ja onnistui muuten hyvin - yksi vuoden luetuimpia tarinoita. Ehkä ensi vuonna kuulemme nuoren neidon sanoja lisää.

Verrattuna moniin muihin, olen rikas. En pankkitilin kautta, mutta muilla arvoilla. Olen saanut elämässäni nähdä asioita, kokea sekä ylä- että alamäkiä, tavannut ihmisiä ja löytänyt ystäviä, rakentanut perheen ja nähnyt vielä lasten muuttuvan pienistä isommiksi ja jopa aikuisiksi. Jos en sitä teille riittävän usein sano, niin uskokaa, että olen kiitollinen jokaisesta elämääni ilmestyneestä ihmisestä. Teillä jokaisella on paikka tuolla rintalastan sisäpuolella. Koetan tulevina vuosina maksaa takaisin sitä ystävällisyyttä, jota itse saan kokea - tiedän itsekin olevani ystävänä huonoa keskitasoa, anteeksi.

Tulevalle vuodelle luovuutta, rohkeutta ja itsearmoa

Jos olisin fiksu, toivoisin tulevalle vuodelle, että olisi malttia tehdä vähän vähemmän töitä ja vastavuoroisesti tehdä enemmän jotain luovaa - ja ennen kaikkea pitää itsestäni parempaa huolta. Pari viimeistä vuotta on menty sukupolveni mantran mukaisesti työ edellä. Se on ollut toki antoisaa, mutta välillä myös raskasta. Kahden firman kannattelu yksillä harteilla on aika armotonta. Työtunnit kuukaudessa venähtävät ja illat karkaavat turhankin pitkiksi. Mutta työ on kannattanut - kumpikin firman puolikas menestyy ja tuottaa hyvää, joka mahdollistaa sopivan keskiluokkaisen elämän - jopa täällä kurjistuvassa karjalassa.

Olen valtavan onnellinen siitä, että kirjan käsikirjoitus on valmiina menossa eteenpäin. Se on minulle lopputulosta suurempi saavutus. Se kertoo, etten ole hylännyt omia haaveitani ja myös sen, että minulla voi olla kyky jalostaa omaa luovuuttani eteenpäin. Olen elänyt niin kuin olen täällä muita opettanut. Vaikka olen kirjoittanut ikuisuuden, on luova työskentely minulle suhteellisen uutta. Ja rehellisesti sanoen en koskaan edes kuvitellut pääseväni kirjoittamisessa edes näin pitkälle. 

Kirjaprojekti tulee vaatimaan suuria ponnisteluja vielä koko vuoden ensimmäisen puolikkaan. Se myös tarkoittaa, että kirjaan revittävä aika on otettava jostain. Omaa ajankäyttöä on pystyttävä säätämään entistä paremmin ja tiettyjä juttuja täytyy pystyä priorisoimaan eri tavoin. Kirjan lisäksi haluan panostaa myös tähän blogiin. Tänä vuonna olen löytänyt näille sivuille uuden äänensävyn ja sen huomaa myös lukijamäärissä.

Toki tässä iässä rukoilee jo iltaisin sitä, että oma terveys kestää. Kunto ei ehkä ole parikymppisen, mutta kun kuulee ystävien kamppailevan jo vakavienkin terveysongelmien kanssa, alkaa katsella kummasti yläkertaan ja toivoa itselle onnea sen suhteen. Eikä mikään tule enää ilmaiseksi. Työ muuttuu vuosi vuodelta raskaammaksi ja palautuminen vaatii enemmän aikaa kuin ennen. En ota omaa terveyttäni itsestäänselvyytenä, vaan kiitän jokaisesta päivästä, joka vie enemmän eteen- kuin taaksepäin. 

Vuosi 2025 Wrapped

Jos pääsit tänne saakka hylkäämättä tätä hieman jopa alavireistä tarinaa, niin kiitos. Siirrytään hieman humoristisempaan vaiheeseen. Eli ohessa on vuoden 2025 huiput ja laaksot:

1) Vuoden oppi:

"Mini ei ole auto - se on teräskuoreen puettu saatana". Kamppailu pikkuauton kanssa on meinannut viedä rahojen lisäksi hermot, uskon autoteollisuuteen sekä kyvyn minkäänlaiseen inhimilliseen kanssakäymiseen autoliikkeiden tai korjaamoiden kanssa. Nyt elämme Status quo -tilassa, jossa Mini sytyttelee vittuuksissaan moottorin vikavaloa säännöllisesti ja minä sen kuittaan pois uhaten joka kerta taluttaa sen omakätisesti paaliin.

2) Vuoden sovellus:

"Threads - kilttien ihmisten Twitter". Minä olen tekstipohjaisen somen vankkumaton kannattaja. En osaa ottaa kuvia, enkä varsinkaan luoda kuvien ympärille tarinallisuutta. Minua harmitti, kun trumpilaiset ääliöfasistit valtasivat Twitterin (nykyisen X:n) ja tekivät siitä vihapuheensa äänitorven. Itse hylkäsin X:n välittömästi ja siirryin Threadsiin, jossa on enemmän yhteisöllisyyttä, tarinallisuutta - ja ennen kaikkea kilttejä ihmisiä. 

3) Vuoden laite:

"Ruokarobotti". Vaikka en ole varsinaisesti päässyt moista keksintöä testaamaan, niin onhan ne pienet robottilapset jotenkin sympaattisia. Ja voisin kuvitella, että niiden avulla on monta kauppakriisiä saatu ratkaistua, kun et kipeänä pääse kauppaan tai huonon kelin takia ei kauppareissu paljon kinostele.

4) Vuoden munaus:

"Etelä-Karjalan hyvinvointialueen YT-neuvottelut". Minunkaan valistunut ja huippuunsahiottu maalaisjärki ei riitä ymmärtämään sitä, miten lähes viisisataa hoitoalan ihmistä voidaan pistää pihalle, kun faktat ovat, ettei hoidettavien määrä vähene, eikä rakenteessa juuri löysää ole. Sen lisäksi noita hoitajia tullaan tarvitsemaan joka tapauksessa kahden vuoden kuluessa takaisin - mutta heitä tuskin alueella on tarjolla, kun perään aletaan kysellä. Kuin hölmöläisten matto, jota jatketaan toisesta päästä sillä, että puretaan toista päätä. Ja ettei syyttävä sormi mene väärän ihmisen nenään, niin ymmärrän taloudelliset faktat sekä sen, että tämä yt-pakko ei tainnut paikalliselta tasolta tulla, vaan rahoittajan konttorista.

5) Vuoden huumoripala:

"Perussuomalaisten hallitustaival". Onko tämän maan historiassa nähty yhtään näin vaikeaa hallitustaivalta kuin Perussuomalaisten tähänastinen lento. Yksi ampuu baarin edessä Helsingin ydinkeskustassa ja toinen kertoo, ettei eduskunnassa juuri työmäärä rasita samalla, kun kolmas venyttelee silmiään kasvattaakseen suomalaisten jo ennestään rajua rasistista mainetta maailmalla. Mitä on äänestäjien mielessä liikkunut tätä joukkoa fanittaessaan? Naurattaisi, jos ei itkettäisi. Seuraavat vaalit eivät ole päivääkään liian kaukana. 

6) Vuoden seinähullu:

"Amerikan oma Uncle Donald". Mies, jonka huomista kantaa ei tänään voi edes arvata. Presidentti, joka voi olla kaikkien puolella kaikkia vastaan. Jenkkien ikioma "Paavoväyrynen", jonka takki kääntyy kolmeen eri suuntaan. Mies, joka hamuaa Grönlantia Amerikan omistukseen ja mies, joka ratkaisee kaikki maailman kriisit - ainakin omasta mielestään. Länsimaiden suurimman demokratian korein luomus on rakentaa Yhdysvalloille johtaja, joka ei eroa Pohjois-Korean diktaattorista kuin nimen perusteella. Mies on häpeä Yhdysvalloille sekä koko länsimaiselle demokratialle, äänestämällä valittu wannabe-diktaattori.

7) Vuoden takaisinveto:

"Alexander Stubb". Tunnustan, että en ollut Stubbin fani vaalien aikaan, enkä heti sen jälkeenkään. Hyvillä mielin kuitenkin myönnän olleeni tässä väärässä. Presidenttinä Stubb on hoitanut tonttinsa paremmin kuin hyvin. Meillä on kansalle loistava esikuva ja johtaja, joka pelaa roolinsa täydellisesti. Presidenttinä hän ei sotkeennu päivänpolitiikkaan, mutta hoitaa sarkansa ulkopolitiikassa täydellisesti. En usko meillä koskaan olleen yhtä uskottavaa keulakuvaa kansainvälisesti. Toki kontrastia luo sivistyksen ajan heikoin pääministeri....

8) Vuoden menehtyneiden orkesteri:

Kulunut vuosi oli turhankin raju rekrytointivuosi taivaalliseen orkesteriin. Yläkerran bändi sai solistikseen "Ikurin turbiinin" Pate Mustajärven, "Äidin pikku pojan" Tapani Kansan sekä tangokuningas Marko Lämsän. Heitä manageroimaan poistui Lasse Norres. Ulkomaisista artisteista keskuudestamme lähtivät pimeyden prinssi Ozzy Osbourne, Chris Rea (toivottavasti ei pitkin road to hell) sekä KISS:n alkuperäinen kitaristi Ace Frehley. 

Rauha heidän kaikkien muistolleen.

9) Vuoden mielenterveysilmiö:

Ja tänä vuonna tämä ei ole millään tapaa positiivinen asia. Nimittäin tämä mörköpimeä ja ylipitkä syksy vailla lunta. Näkyy varmaan kaikissa mahdollisissa sairaus- ja mielenterveystilastoissa. Jos saan pyytää EU:lta kahta pientä asiaa, niin toinen on se vi**n kellojen siirron lopettaminen ja toinen olisi se, että jokainen suomalainen saisi maksetun "valoloman" etelässä aina lokakuussa. Toinen vaihtoehto olisi kieltää Suomessa asuminen aikavälillä 1.10-31.11., jolloin koko maa laitetaan säppiin ja väestö pakkosijoitetaan jonnekin, missä käpyrauhanen kukkii.

10) Vuoden vihreä teko:

Eikä tämäkään nyt ehkä se kaikkien positiivisin asia ole. Etelä-Karjalan osuuskauppa koettaa valloittaa kaupunkia kuin punaiset Vilppulassa reilut sata vuotta sitten. Kun tori ei kelvannut jäähallin alustaksi, valtasi sen Eekoo lupaamalla rakentaa torille uuden Kauppahallin. Ja samainen vihreän kortin atakki on tulossa Kaukaalle. Hyvähän se tietenkin on, että rakennetaan ja kehitetään, mutta eikös tämä prismailu ala olla samanlaista kuin Pohjois-Koreassa?

Ja tärkein viimeiseksi....

11) Vuoden kohokohta:

Robbie Williams, Olympiastadion. Kun puhutaan unelmien täyttymyksestä, niin Robbie Williams ja Feel livenä olivat minulle musiikillisesti jotain tajunnanräjäyttävää. Pimeä stadion täynnä ihmisiä, Robbie valkoisessa puvussa ja syyskuiseen yöhön sinkoava "Come on hold my hand, I wanna contact the living, Not sure I understand, This role I've been given". Onneksi oli sen verran pimeää, ettei kukaan nähnyt, kuinka paksu kyynelvana valui ison miehen poskia pitkin. Mutta näin, koin, elin - ja olin aika onnellinen. Hetki, jonka pystyi jakamaan vain yhden ihmisen kanssa ja hän onneksi oli siinä vierellä.

Odotukset tulevalle vuodelle

1) Hyvät keikat. Liput on hankittuna Eppujen jäähyväiskeikalle, Nylon Beatin comeback-keikalle sekä Hakamäki Picniciin, näin aluksi. Näissä kaikissa on kotimaisuus kunniassa. Ja vuosihan on vielä korkkaamatta, joten lisääkin keikkoja kalenteriin mahtuu.

2) Niin kuin me sen muistamme. Toistaiseksi vielä työnimi kirjalle, joka tulee ulos toivottavasti kesäkuussa. Sen jälkeen elämäni suurin unelma on totta. Taivas tietää, mihin se vie, mutta innolla odotan.

3) Vähemmän töitä, enemmän elämää. Tämän kesän vapaat perjantait tuntuivat hyvältä - no ne meni yhden romaanin kirjoittamiseen, mutta töitä en (kovinkaan usein) tehnyt. Luulen, että ensi kesä mennään samalla tavalla. Vieläkin haen tasapainoa sen kanssa, että töitä ei malttaisi olla tekemättä (koska työ sattuu olemaan aika kiva), mutta muutakin elämää pitäisi olla. Opetellaan ensi vuonna siis lisää.

4) Kirjat! Ensi vuoden teemana olkoon kirjat. Lupaan (ja pyhästi vannon kautta kiven ja kannon) lukea enemmän ihan fyysisiä kirjoja. Lisäksi lupaan tarttua aiempaa useammin kotimaisten esikoiskirjailijoiden teoksiin (vinkkejä saa laittaa viestinä tulemaan). Ymmärrän nyt, miten paljon aloitteleva kirjailija tarvitsee tukea, lukijoita - ja myös kirjan ostajia. Kannustan samaan myös teitä lukijat - ostakaa kotimaisia kirjoja. Tuette kotimaista sivistystä, taidetta - ja ennen kaikkea jonkun ihmisen unelmia!

5) Vaellukset. Syksyn lyhyt reissu Ilomantsiin sytytti taas kipinän luonnossa liikkumiseen ja yli yön vaelluksiin. Joskos ensi kesänä löytäisi enemmän aikaa telttailla, vaeltaa, kalastella ja nauttia suomalaisesta luonnosta? Ei ois paha.

6) Ystävät. Ensi vuonna tehdään kaikki yhdessä lupaus, että ystävää ei jätetä. Viesti sinne, puhelu tänne, ei vielä kenenkään ajanhallintaa kaada. Koetetaan jokainen muistaa, ettei ketään saa jättää yksin, eikä kenenkään tarvitse elämäänsä tarpoa vailla jotakuta vierellä. Tähän koetan sitoutua itse ja haastan mukaan myös teidät muut. Lähin ystävä on aina vähintään puhelun päässä.

Kiitos kuluneesta vuodesta ja onnea tulevalle vuodella 2026!

Tää on niille jotka ei jouluta

 

Kuva Pixabay - Larry_Humanborn

Ensinnäkin hyvää talvipäivän seisausta ihan jokaiselle! Tänä vuonna pimeän ajan taittumista on odotettu taatusti enemmän kuin jotain kusista jouluaattoa. Tässä päivässä on toivoa, lupaus paremmasta ja selkeästi suunta valoa kohti. Me selvittiin tästä, vaikka aurinkoa ei ole näkynyt päiviin, eikä taida näkyäkään ennen kevätpäivän tasausta.

Viimeiset viikot on joka puolella Suomea vietetty kaamos-simulaattorissa. Jos Lapissa eläminen tuntuisi oikeasti tältä, niin ei tule meidän Tonista kausityöntekijää Leville, vaikka rahaa saisi vuolla hirsiseinän kyljestä. Tuskin kestäisi pää tai maksa sellaista synkkyyttä.

Olo on kroonisen väsynyt, vetämätön ja ajoittain jopa toivoton. Pimeys painaa päälle niin, että haaveilen kolmen kuukauden talviunista, joiden aikana tämä eurooppalaisittainkin elinkelvoton ajanjakso jäisi taakse. Heräilisin jostain kapselista siihen, että auringonsäteet pistäisivät silmiin ilmanvaihtoräppänän kapeasta rakosesta. Ja siitä sitten pihkatapin poistamisen kautta keväisille laitumille.

Jos modernien aikojen Kristoffer Kolumbus tai Amerigo Vespucci tömähtäisi linjalaivallaan ensimmäistä kertaa Hangon rantakalliolle marraskuisessa pimeydessä keskellä räntäsadetta ja kohtaisi riemusta ratkeavat syys-suomalaiset, hän kääntäisi laivan keulan nopeasti takaisin kohti etelää ja raportoisi kuninkaalleen, että ei ole pohjoisilla mailla mitään valloituskelpoista tai edes asumiskelpoista peltoalaa. 

Mutta valitus seis ja asiaan....

Kuva Pixabay - KlausHausmann

Niille, joiden kuusessa ei pala kynttilät, eikä lahjapaperi rapise

Tänään kirjoitan yhteiskuntamme hyljeksityille, pilkatuille ja syrjityille. Kirjoitan niille, joiden olemassaolosta ei kirjoiteta hesarissa, eikä kohuta Seiskassa. Sanat kohdistuvat heille, jotka joutuvat peittelemään omaa minuuttaan ihmisjoukossa ja valehtelemaan, että hekin nauttivat joulusta. Kyllä - tämä on teille joulunvihaajat.

Niin uskomattomalta kuin se voi kuulostaakin, eivät kaikki odota loppuvuoden kaoottista ostoshelvettiä tai sitä saatanallista pakkojouluttamista, joka alkaa heti juhannuksen jälkeen lahjalistojen keräämisellä ja sillä, että valtakunnan laadukkaimmalta lihakauppiaalta valitaan syöttösika, jonka kyljestä vuollaan vuosisadan kinkku - potkalla totta kai!

Edelleen joulua kuitenkin pidetään kaikkien juhlana - ja juhlittava on, vaikka itku silmässä. Paasataan joulutunnelmasta, joka syntyy siitä, että jonotat toppatakin selkämys hiestä märkänä Tokmannin kassajonossa puoli tuntia vuoden lahjalelu, sata kiloa suklaata ja neljäsataa kuusenkoristetta ostoskärryssä. Kainalossa on hienhajua peittämässä muutama hyasintti, jotka sitten hymyssä suin pudotetaan sukulaisille ja naapureille kuin Yhdysvaltain täsmäohjukset Syyriassa. 

Verrattuna sisaruksiinsa, pääsiäiseen ja juhannukseen, on joulu todellinen posh. Juhannus on vähään tyytyväinen esikoinen - sille riittää, kun tarjolla on grillimakkaraa, kotimaista keskiolutta ja nuotio, jossa saa polttaa Pekka-sedän soutuveneen (entisen tai nykyisen, mitenkä vaan). Johannes Kastaja ei liikoja pyydä - hän jopa sallii oman juhlansa lomassa pakanalliset taikojen teot ja kaurapellossa alastomana pyörimiset.

Pääsiäinen taas on se arkipyhien keskimmäinen. Siinä juhlitaan ihmiskunnan ensimmäisen julkkis-saarnaajan ja toisinajattelin murhaa. Se on totisempi ja vakavampi juhla, vaikka sitä vietetään keväällä, kun elämä hymyilee (ainakin tähän murhaavaan marraskuuhun verrattuna). Mutta sekään ei vaadi niitä saatanallisia monen kuukauden esivalmisteluja, joissa koti ja sen ihmiset vedetään olympiamaratoonarin lailla kisakuntoon. Pääsiäiselle riittää lammas, vasu mämmiä ja suklaamunat. That´s it.

Mutta entäpä joulu - juhlapäivien kuopus, huomiohupakko. Se alkaa puhua itsestään vuosi vuodelta aikaisemmin. Kun kesän lomakausi on ohi, tuodaan salaa kauppojen varastoista ensimmäiset suklaarasiat näytille. Syyskuussa mainokset huutavat joulun hittilahjoja, jotka varmasti on myyty loppuun jo ennen lokakuuta - vaatimattomat kaksi kuukautta ennen h-hetkeä. Marraskuun alussa homma ryöstäytyy täysin käsistä. Hyllyväli ja laiva kerrallaan täyttyvät kynttilöistä, kalentereista, koristeista, vaatteista (ne paidat - yök!) ja sitten viimein - aivan - niistä joululauluista, joita et voi välttää mitenkään, vaikka haluaisit. Radiokanava toisensa jälkeen lopettaa korvien armahtamisen oikealla musiikilla ja survoo korvakäytävistä väkisin sisään Whamia ja Whitney Houstonia. 

Viikko ennen joulua kaikki ihmiset työntävät itse itsensä kauppakeskuksiin kuin eläimet Nooan arkkiin pareittain. Lahjalistat ovat niin pitkiä, että lyhimmät kompastuvat niihin. Parhaista lahjoista tapellaan, joskus jopa nyrkein ja potkuin. Ja jos alat ostohommiin vasta loppusuoralla, jää sinulle ainoastaan Ilkka Remeksen uutuus tai Reino Lehväslaihon tuhannes tarina talvisodasta. Aivan oikein - joka vuoden myydyimmät teokset. Siis mattimyöhäsiä riittää.

Kuva Pixabay - ErikaWittlieb

Kuinka joku voi muka vihata joulua?!

Helposti. Joulun hyötysuhde on millä tahansa mittarilla mitattuna surkea. Se vaatii aikaa, rahaa, energiaa sekä kaikkia inhimillisiä voimavaroja yli kenen tahansa kapasiteetin. Jouluaaton suurta spektaakkelia varten käytetään satoja tunteja aikaa, tuhansia euroja rahaa ja miljoonia kilometrejä ihmispinnaa. Koska on joulu, pitää siivota, vaihtaa verhot, matot, tapetit ja lattiat. Koska juhlitaan, pitää hankkia ruokaa, jolla ruokkisi Hannibalin armeijan - elefantteineen. Ja koska on lapsia, pitää ostaa lahoja kolme kertaa joulukuun palkan verran. Kenen mielestä tämä on edelleen älykästä toimintaa?

Joulussa ärsyttää sen överiys. Siihen hukattu energiamäärä on tolkuton (uskomatonta, mutta totta, kuuntelen tätä kirjoittaessani Mouhouksen biisiä "Vittu mitä paskaa" :D ). Ja överiys on pahempaa, kun suhteuttaa sen vuoden ajankohtaan sekä nykyiseen elämänrytmiin. Pelkkä työelämä ajaa suurimman osan ihmisistä aivan finaaliin kiireellään ja suoranaisella kaoottisuudellaan. Sitten nämä raunioksi piiskatut ihmisenjämät suorittavat elämänsä lisäksi pari kuukautta aktiivista joulua. Tähän päälle suorituskertoimena tänäkin vuonna vallinnut kahden kuukauden tauoton valottomuus. Aurinko on viimeksi nähty joskus syyskuun puolessavälissä - ja silloinkin vain televisiossa. Kun energiaa ei ole edes elää, miten joku jaksaa vielä jouluttaa?!

Olisi eri asia, jos joulu kestäisi koko joulukuun. Jos kinkunpaistopäivä olisi joulukuun ensimmäinen ja koko joulukuu vedettäisiin sikaa eri muodoissaan. Tai jos lahjakampanja olisi monen viikon mittainen niin, että joka aamu saisit lahjoa ah niin kiitollista perhettäsi jollain pikku muistamisella. Tai jos joulu olisi yksi pitkä festivaali, jossa ihmiset kokoontuvat toreille ja turuille viettämään aikaa yhdessä. Olisi teemailtoja, joissa yhtenä väännettäisiin tortut ja toisena maisteltaisiin piparia. Mutta ei - joulun kaikki energia tähdätään yhteen iltaan, jonka aikana edellisten kuukausien työ muuntuu lihaksi ja vereksi. Osuiko lahja-arpajaisissa valinnat oikein ja paistuiko kinkku molemmilta kyljiltään sopivan mustaksi? Sattuiko somelierin hehkuttama punaviinin nahkaisuudellaan juuri imelletyn perunalaatikon kaveriksi? Montako kiloa suklaata saa ruuan päälle ahdettua, ettei juhlahousujen sivusauma anna periksi? Illalla kymmeneltä perheensä eteen kaikkensa antanut äiti nostaa hiljaa punaviinin lasin ja skoolaa itselleen - "tetelestai - se on täytetty". Ensi vuonna taas uudestaan.

Kuva Pixabay - Sunriseforever

Joulunvihaajat - minä kuulen teitä!

Te ette ole yksin. Joukossamme on monia, joiden mielestä jokavuotinen inhimillisten voimavarojen ja ihmisenergian tuhlaus on turhaa. Jokainen laskutaitoinen tajuaa, ettei joulunvietossa ole mitään järkeä. Kuten ei monessa muussakaan asiassa. Ja kysyville vastataan - ei joulua järjellä lasketa, vaan kukkarolla.

Joulua ei ole pakko kaikkien viettää. Se ei ole kansalaisvelvollisuus, kuten vaikka äänestäminen, josta siitäkin luistaa nykyisin jo puolet oikeutetuista. Joulua ei myöskään ole pakko vetää läpi Eetla-mummon aikaisten perinteiden mukaan. Jos kinkku ei maistu ja lanttu yököttää, voi tilata pizzaa tai syödä vaikka kalapuikkoja. Joulu tulkoon päälle roiskautetusta ketsuppiviirusta. 

Jos olet vähävarainen, väsynyt tai yksinäinen, skippaa joulu. Nauti yhteiskunnan suomista vapaapäivistä katsellen elokuvia ja rukoillen lunta maahan peittämään synkkyyttä. Älä osta viimeisillä rahoillasi pakollisia lahjoja niille, jotka eivät sitä arvosta, vaan osta itsellesi jotain kivaa, jolle voit hymyillä koko seuraavan vuoden. Kuluta rahat vaikka kalliiseen sampanjaan ja pukeudu itseksesi vaatekaapin kauneimpaan iltapukuun. Jos perinteet ei kiinnosta, luo omat.

Ja sinä - juuri sinä, joka olet valmiiksi uupunut työstä, elämästä ja pimeydestä. Älä käytä viimeisiä energianrippeitä siivoukseen, jonka merkitys on alle nollan. En ole elämäni viiteenkymmeneen vuoteen ollut keskustelussa, jossa muisteltaisiin menneiden vuosien siisteimpiä koteja tai posheimpia jouluverhoja. Saatikka hävetty, miten yhtenä vuonna ne tontut meni seinällä aivan vinoon ja kuusikin koristeltiin päin persettä. Joulu on markkinamiesten harha, johon ei ole pakko lähteä mukaan. 

Kuva Pixabay - GoranH

Harha, joka houkuttelee mukaansa

Joulun totuus on karannut alkuperäisestä niin, että Jeesusta tuskin muistaa kukaan - siitäkin huolimatta, että hänen ansiostaan meillä on vuoden pisimmät yhtenäiset vapaat lomien ulkopuolella. Menemme joulua kohti markkinavoimat edellä. Ostamme, koska meitä houkutellaan ja suorastaan pakotetaan siihen. Koristelemme, koska näemme tanskalaisittain sisustettuja joulukoteja läpi tiktokien ja pinterestien. Uskomme Jeesuksen sijaan siihen, että joulun tuo Coca-cola rekka. 

Uskon, että joulun kaoottisuus ja uuvuttava suorittaminen olisi selätettävissä. Ehkä överiyttä voisi hillitä paremmalla suunnitelulla JA toteuttamisella. Ja ehkä pienellä harkintakyvyllä (jonka pettämisen tunnustan itsekin joulun suhteen) suurinta suorittamista saisi pidettyä aisoissa. Rehellisesti - joulusiivous, jouluverhot ja psykoottisuuteen yltävä lahjahulluus ovat nykyisin aivan liikaa. Liikaa on myös se, että joulua aletaan työntää kuluttajien silmille jo ennen marraskuuta. Syynä on kauppojen sykli, jossa sesongit seuraavat toisiaan katkeamattomasti kuin maihinnousun aallot Normandian rannikolla -44. Kauppojen logiikkaa ei voi voittaa. Kun joulu puretaan hyllyistä pois, ovat seuraavan sesongin tuotteet oven takana odottamassa ja sitä seuraavat jo tilauksessa. Nykyinen yhteiskunta pyörii kulutuksen kautta. 

Kaipaisin jouluun enemmän sitä vanhaa kunnon Jeesusta ja vähemmän Coca-colaa (joka on tehnyt jopa joulupukista punanuttuisen). Ihmisten tulisi hyödyntää pitkät vapaat yhdessäoloon (sellaiseksi ei lasketa pariskuntien yhdessä tapahtuvaa jonottamista Tokmannin kassalla joulusesongin alla). Esimerkiksi simppelit jouluelokuvat ovat loistava tapa olla yhdessä. Juoni on niin ennalta-arvattava ja yksinkertainen, ettei puolen tunnin torkkuminen kesken elokuvan vie nautintoa mihinkään. Jouluelokuvaa katsellessa lepäävät silmät ja sielu - ne eivät vaadi minkäänlaista aivotoimintaa toimiakseen. 

Niin hassua kuin se onkin, olen itse muuttunut iän myötä enemmän jouluihmiseksi kuin ennen. En enää voi edes tunnustautua aidoksi ja puritaaniksi joulunvihaajaksi (pitkälti kahden jouluhullun tyttären ansiosta). Tosin joulun aikaan minulla ei ruokavastuita juuri olekaan, eikä oikeastaan muitakaan vastuita. Saan leikata kinkun, jonka valmistaa joku muu, avata punaviinin ja istua syömään. Elämäni on joulun aikana suorastaan rikollisen helppoa, enkä saisi valittaa mistään. Tänä vuonna maltan jopa olla tekemättä töitä joulunpyhinä ja vietän (yrittäjän matematiikalla) aivan liian pitkät vapaat. 

Voin rehellisesti tunnustaa olevani poikki. Pimeys syö kaiken elämänhalun ja krooninen väsymys käy sielun päälle vahvemmallakin. Hassua on se, että pimeys ei suinkaan saa nukkumaan paremmin, vaan päinvastoin. Kaipaan valoa, lunta ja jotain talvisempaa - normaalimpaa. Olen tehnyt koko vuoden noin ylipitkää työaikaa ja sen päälle kirjoittanut kokonaisen romaanin käsikirjoituksen, jota nyt koetan saada työnnettyä eteenpäin. Jopa meikä-mannekiinista siinä on tarpeeksi yksille kapeille harteille. Tästä johtuen en oikein tätä markkinavetoista joulu-uskontoa jaksa palvoa. 

Joulu on parhaimmillaan ihanaa aikaa. Se on sitä silloin, kun koko perhe on samassa paikassa. Se on sitä, kun ei ole kiire, eikä pakko suorittaa. Se on hienoa iltaisella hautausmaalla, jossa palaa satoja kynttilöitä tai ulkona pakkasessa, kun mustalla taivaalla näkyy satoja kirkkaita tähtiä ja hengitys nousee höyrynä kohti korkeuksia. 

Nauttikaa ihmiset joulusta, mutta tehkää se tavallanne. Älkää suorittako tai pakottako läheisiänne jouluttamaan, jos se ei kiinnosta. Älkää katsoko kieroon, jos joku perhe vetää jouluaattona kinkun sijaan Quattro stagionea ja kuuntelee Whamin sijaan vaikka Rammsteinia. Joulu on armon ja ymmärryksen aikaa - jopa joulutuksen suhteen.