Juhlaviikonloppu - kirjajulkkarit

Kirjailija työssään - signeeraamassa teosta, kuva V. Taipale

Tämä viikonloppu on ollut yhtä suurta pyöritystä. On aika kirjan julkaisun viimeiselle viralliselle stepille - julkkareille. Koska olen esikoiskirjailija, ei minulla tietenkään ole minkäänlaista ideaa siitä, millaiset julkkarit ovat tai mitä ne edes tarkoittavat. Sen tiedän, että siellä juhlistetaan kirjoitusurakan päättymistä ja esitellään teos yleisölle ensimmäisen kerran. Someyytsimisen perusteella tapoja on yhtä monta kuin on tekijöitä. Jotkut istuvat ravintolassa, toiset kirjakaupassa, kolmannet kotona ja neljännet saaristoluodolla. 

Kirjailija itte, kuvan ottaja P.Salmi

Kirja itsessään on ollut valmis jo kuukauden verran ja ensimmäiset ovat sen ehtineet lukea ja kommentoida. Kaikki kirjasta tulleet kommentit ovat olleet varauksettoman hyviä. Pelkäsin ennakkoon eniten, että kirja ei kosketa lukijaa tarpeeksi tai että se jää liian pinnalliseksi ja kevyeksi. Sen lisäksi pelkäsin, että olin tehnyt juonesta turhan yksinkertaisen ja lopusta ehkä liian helpon. Kolmas asia, jota jännitin ekoissa arvosteluissa oli se, että kirja olisi rakenteeltaan tai kieleltään liian vaikea.

Olin pelännyt turhaan. Kirjasta on pidetty ja sitä on ymmärretty. Sen juoni on osunut kohderyhmässään napakymppiin, koska hahmot ja heidän elämänsä ovat samaistuttavia. Lisäksi kirjan viidestä päähenkilöstä jokainen löytää oman suosikkinsa ja kirja peilautuu jännästi eri ihmisille erilaisena. Eikä se juonikaan kai liian helppo ollut, jos lukija kertoo, että kolmekymmentä sivua ennen loppua ei vielä tiennyt, mitä siinä lopussa tapahtuisi. Sanoisin, että hyvää työtä näin esikoisen tekijältä. 

Odotan edelleen kommentteja ja sitä, että kuulen, saavatko lukijat kirjasta mitään. Kirja kirjoitetaan heille, jotka sitä lukevat. Se, mitä minä siitä saan, on myötäelää muiden kanssa sitä, mihin työni on johtanut. Lukijoiden palaute ja kommentit auttavat kirjoittamaan seuraavaa ja kehittymään paremmaksi. Omalle tekemiselle tulee väkisin vähän sokeaksi ja kehityspisteitä alkaa olla hankala nähdä. Kirjoittamalla enemmän, alkaa oma ääni kuulua paremmin ja työhön tulee kaivattua itsevarmuutta.

Yhdet, kahdet, tutuille vai vieraille - vaihtoehtojen moninaisuus hämää

Kun ei asiasta tiedä, pitää ottaa selvää. Kyselin, kuuntelin viisaampia ja koetin keksiä jotain omaa. Sellaisesta keitoksesta tuli kaksien julkistusjuhlien soppa. Kevään aikana kävin kuuntelemassa Lappeenrannan kirjastolla useampia kirjailijatapaamisia. Halusin tietää, mitä kirjoittajat kirjoistaan kertovat ja miten he asiansa esittävät. Kaikista kuunteluoppilaan retkistä tarttui matkaan jotain hyvää ja viisasta. Itseään osaavampia kannattaa kuunnella. 

Päätin mennä kaksien juhlien taktiikalla. Pienemmät ja virallisemmat pidettiin Lappeenrannan kirjaston Heikki-salissa perjantaina ja saman viikon lauantaina oli kotona omille ystäville järjestetyt pihajuhlat. Näin ajattelin saavani paistatella riittävästi valokeilassa yhden kirjan tarpeiksi ja sen lisäksi annoin mahdollisuuden useammille ihmisille kuulla kirjasta ja tavata sen tekijä. Pienen kustantajan pieni kirjailija tarvitsee kaiken näkyvyyden, mitä on tarjolla ja se näkyvyys on rakennettava ihan itse. Pienissä taloissa tukea on tarjolla erittäin rajallinen määrä. 

Ystävien kanssa halusin juhlia kotona. Konsepti oli tuttu viidentoista vuoden takaa, mutta nyt kyseessä olivat häitä pienemmät juhlat ja homma toteutettiin pääasiassa hartiapankilla. Pienen kyselyn ja googlettamisen avulla löydettiin vuokrattava teltta sekä sisään kalusteet. Hinta suhteessa saatuun hyötyyn oli järkevä kaikin puolin. Teltan avulla juhlat pysyisivät pihalla auringonpaahteessa tai pienessä sateessakin. 

Ne tosi viralliset julkkarit

Kirjasto oli minulle ainoa oikea paikka pitää ns. virallisia julkkareita. Olen kirjastolle velkaa lähes kaiken kirjoittamisestani. Vanha kirjailijoiden totuus on, että kirjoittamaan oppii lukemalla ja kirjoihin Suomessa pääsee käsiksi kirjastossa. Olen ollut koko lapsuuden ja nuoruuden massiivinen kirjastonkuluttaja. Kirjojen tarinat vetivät puoleensa heti, kun opin lukemaan ja kahlasin läpi Joensuun Rantakylän sivukirjaston osastot alusta loppuun saakka. Ilman kirjastoa oma mielikuvitukseni tuskin olisi kehittynyt siihen mittaan, missä se on, koska sitä määrää kirjoja ei kenelläkään olisi varaa ostaa. Kirjastolle siis kiitos, että opin kirjoittamaan tarinoita.

Ensimmäinen kiitos menee Lappeenrannan kirjaston henkilökunnalle. Oikeasti homma meni niin, että pohdin kirjastojulkkareita Threadsissä ja sain sieltä henkilökunnan jäseneltä apua, miten homma saadaan raiteilleen. Ja kaikki sujuikin kuin tanssi aina tilojen varaamisesta niiden käyttöön saakka. Käyttäkää hyvät ihmiset hyväksi näitä julkisia palveluja, jotka on luotu meitä varten! 

Ja poliitikot - pitäkää näppinne erossa kirjaston määrärahoista, että kansansivistyksen kehto nimeltä kirjasto auttaa lapsia ja nuoria (ja vähän meitä keski-ikäisiäkin) vielä nykyisin ja tästä eteenpäin kehittämään luku- sekä kirjoitustaitoa ja meille syntyy myös tulevaisuudessa kotimaista kulttuuria sekä menestystarinoita.

Tilaisuuden idea oli esitellä kirja, kirjailija ja kertoa hieman kirjoittamisesta. Rakentelin rungosta klassisen Power pointin, että kulkua on helppo seurata ja saa taustalle vähän jotain materiaalia. 

Ville K. Taipaleen runoutta henkilökohtaisesti toimitettuna

Esityksen alussa sain Lemiläisen runoilija Ville K. Taipaleen tekemän runon, joka oli omistettu kirjalle ja sen kirjoittajalle. Runoilija itse esitti teoksensa ja sain siitä vielä signeeratun version. Jos en aiemmin ole täällä maininnut, niin suosittelen Villen runoja ihan jokaisen luettavaksi. Nokkelaa ja oivaltavaa sanataidetta ja pieniä kokonaisia tarinoita runoina. Ville on julkaissut kaksi runokirjaa "Merenneito nyrjäyttää nilkkansa" sekä "Merenneitosingulariteetti". Fyysisen kirjan lisäksi molemmat teokset on luettu äänikirjoiksi lukijana Jarmo Mäkinen. Ja ihan luku-/kuunteluvinkkinä kerron, että runot kuulostavat upeammilta, jos luet ja kuuntelet niitä yhtä aikaa. Kannattaa testata.

Oli hieman kuumottavaa esiintyä ihmisille. Mutta aihe oli itselle niin tuttu ja kirjoittamisesta puhun mielelläni, että jännitys kyllä kaikkosi ensimmäisen viiden minuutin jälkeen. Kirjastani ja kirjoittamisesta voisin puhua vaikka puoli päivää. Nyt kun tekemisen kiemurat ovat kirkkaana mielessä, niitä tulee itsekin kertailtua ja mietittyä. Ajattelin sitäkin, jos salissa on joku joka miettii kirjan kirjoittamista, niin kerron mitä se todellisuus voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla. Kirjoittaminen on kivaa niin kauan, kunnes se ei sitä enää ole.

Puhuminen ja kirjan esittely tekevät koko hommasta vielä pykälää todellisempaa. Ja siinä puhuessa tuli fiilis, että tätä minä olen halunnut tehdä jo pitkän aikaa. Olla esillä, esitellä luomuksiani muille ja nähdä, että ne kiinnostavat. Elin taas hetken omaa unelmaani uudella tavalla.

Lahjapöytä, joka tekisi kenet tahansa kateelliseksi

Ei ne suuretkaan teot, vaan se tunnelma

Lauantain juhlia odotin innolla. Niitä varten oli tehty valmisteluja pidemmän aikaa. Pihalle rakentui suurehko teltta ja sinne sisään pöydät ja tuolit. Vieraita oli tulossa 23 kappaletta, kaikki läheisiä, mutta hieman eri ympyröistä. Kaukaisimmat vieraat tulivat Oulusta saakka näitä julkkareita varten. 

Koko viikko ennen lauantaita katseltiin kilpaa sääkarttaa ja arvailtiin päivän säätä. Pihajuhlien onnistuminen on varmempaa, jos sää suosii. Mutta olimme varautuneet suurimpaan osaan Suomen kesän oikuista. Rankkasade tai ukkosmyrsky olisivat pakottaneet siirtämään juhlat sisälle, mutta luotimme tuuriin. Lisäksi rakentelimme vielä terassille toisen istumakattauksen, jolloin porukka voi hyödyntää koko pihaa vapaasti, mutta niin että kaikki aika lailla näkevät ja kuulevat toisiaan.

Ruuan suhteen menimme "ei lämmintä ruokaa, vaan sopivaa iltapalaa"-tyyppisellä menulla. Kaikki tarjolla ollut oli oman keittiön tuotosta. Juomien suhteen koetettiin pitää maltti mielessä ja huomioida sekä alkolliset että alkottomat. Lauantai-illasta tuli sen verran kuuma, että juomaa todella kului, kaikkia laatuja. Kuuman sään ongelma oli juomien lämpeneminen ja sitä koetettiin torpata jäiden avulla. Jäitä jouduttiin tilaamaan lisää kotiinkuljetuksella kesken illan, mutta ruokarobotin saapumisesta sain vahingossa yllätysnumeron, joka oli aivan hitti. 

Päätin avata illan kertomalla läsnäolijoille itse kuka kukin on. Esittelyn juonena oli sijoittaa ihmiset aikajanalle siinä järjestyksessä, missä he ovat minun ja meidän elämään tulleet. Ajatus oli antaa kaikille hieman tilannekuvaa, ketä pöydässä istuu ja samalla luoda iltaan tutumpi ilmapiiri. Kun yhdistää yksiin juhliin ihmisiä monesta elämänpiiristä, voi tunnelma olla jäykkä, jos mitään tarttumapintaa vieruskaveriin ei ole. Ja avaamalla tilaisuuden rennommin vapautuu tunnelma muutenkin. Ainakin meillä se toimi. 

Yllätys oli kuitenkin se, että puhe sai myös vastapuheen. Jos oli omassa puheessa muutaman kerran kyynelissä pitämistä, niin ei se helppoa ole kuunnella toistakaan puhujaa, joka puhuu suoraan itselle. Minulla on kyllä kerrassaan mainioita ystäviä, jotka eivät pelkää laittaa itseään likoon. 

Ilta oli sanalla sanoen täydellinen, kuvaamiseen ei riitä vähempi. Muistot siitä kantavat pitkälle ja uskon, että sama tunnelma välittyi kaikkiin läsnäolijoihin. Hetkessä koko reilun parinkymmenen hengen porukasta tulee yhteisö, josta huokuu lämpö ja välittäminen. En edes osaa kertoa, miten onnelliseksi tuollaiset onnistuneet juhlat tekevät. Kun seurailee hymyileviä ihmisiä, jotka viihtyvät ja kuulee joka puolelta iloista puheensorinaa. Kukaan ei katsele kelloa ja odota, että pääsee vetäytymään takavasemmalle. Syödään, juodaan, viihdytään suomalaisessa kesäillassa. Miksi ihmeessä me emme järjestä juhlia useammin?

Itse pidän omaa ystäväpiiriäni pienenä ja harvoin tulee ajateltua, kuinka paljon loppujen lopuksi tuntee upeita ihmisiä. Kun kerrankin saa kerättyä kaikki samaan paikkaan, tajuaa että paljon noita ystäviä tuntuu olevan. Ja osasimme kyllä olla kiitollisia siitäkin, että kesäisenä viikonloppuna (joita siis on aivan liian vähän) suurin osa kutsutuista pääsi paikalle. Kesällä vähän kaikilla on juhlia ja menoja, joten mikään itsestäänselvyys tämä ei ollut. 

Ilta menee hujauksessa ja kun vieraita on parikymmentä, tuntuu ettei millään ehdi seurustella tarpeeksi kaikkien kanssa. Ja minä sentään sain toimia koko illan seurustelu-upseerina. Vaimoni hoiti taustajoukkojen kanssa porukan syöttämisen ja tarjoilujen riittämisen. Koetin seurailla sivusilmällä, missä mennään. Kaikki sujui kuitenkin rennolla täsmällisyydellä ja organisoidusti. Olen koettanut jo aiemmin kiittää vaimon näkemää vaivaa juhlien eteen ja sanon sen vielä kerran täälläkin ääneen - kiitos! Teit aivan valtavan työn etukäteen ja etenkin juhlien aikana. Arvostan isosti, että nämä juhlat olivat mahdolliset ja niistä tuli näin upeat.

Kaikki viikonloput päättyvät joskus

Sunnuntaina oli vuorossa paikkojen raivaus ja juhlien jälkityöt. Minulla oli rehellisesti sanottuna pieni darra. Pariin vuoteen ensimmäinen kerta kunnon juhlimista tuntui kropassa - ja kuten tiedätte vanhassa kropassa kaikki tuntuu moninkertaiselta. Mutta tämän yhden kerran se oli ansaittu ja hartaudella hankittu olotila.

Sunnuntain fiilis oli molemmilla jotenkin auvoisen onnellinen. Ei ollut kiire, eikä paniikki. Juhlat oli kummankin mielestä menneet jopa odotettua paremmin. Katselimme saatuja kukkia ja lahjoja. Varsinaisesti vasta sunnuntaina ehti paneutumaan, miten hemmetin paljon meitä oli huomioitu. Kiitos vielä kaikesta!

Ja tuli vähän haikeuskin. Juhlista jää ihanat muistot - valokuvia kerääntyy sieltä ja täältä. Kuvissa on tyytyväisiä, nauravia ihmisiä ja sen tunnelman pystyy aistimaan vielä jälkikäteenkin. Vietimme illan, joka ei valitettavasti enää palaa. Tulee uusia juhlia, tapaamme samoja ihmisiä onneksi myöhemminkin, mutta se illan tunnelma oli kerran elämässä -tyyppinen.

Kuulin moneen kertaan ennen omiani, että kirjojen julkkarit ovat ainutkertaiset ja ne tulevat jäämään mieleen. Silti ihan näin vahvaa tunnetta ja onnenhetkeä en osannut odottaa. Olo on kerta kaikkisen onnellinen ja juhlittu. Tämä itsessään ruokkii jo ajatusta kirjoittaa se toinen kirja loppuun ja päästää se tarjolle kustantajien pöytään. Koska uusi kirjahan tarkoittaa uusia julkkareita...

Kiitos ystävät, kun tulitte. Kiitos kun olitte kanssamme juhlistamassa kirjan julkistamista ja kiitos kaikesta huomioinnista, mitä sain/saimme. Se kaikki jää ikuiseksi jäljeksi sydämiin. ❤️

Milloin ihminen on vanha?

 

Aloitin tämän blogin pitämisen neljäkymmentävuotiaana eli aika lailla keski-iän kultaisten vuosien alkupisteessä. Jos muistan oikein silloista ajattelumaailmaani, pidin itseäni jo melkoisena maailmanmiehenä ja kokemusmagneettina. Olinhan kuitenkin käynyt jopa yliopiston ovien sisäpuolella ja maksanut veroja reilut viisitoista vuotta. Vähänpä tiesin silloin ja ilmeisen vähän tiedän vieläkään. 

Kymmenessä vuodessa olen kulkenut henkilökohtaista matkaa paljon yli vuosikymmenen verran. Jos etenemistä mitataan henkisessä kasvussa, olen ottanut aikuisiällä askelia koko ajan suuremmilla saappailla ja kiihtyvään tahtiin. Valitettavasti se tarkoittaa usein sitä, että sananlasku "tieto lisää tuskaa" realisoituu. Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän tiedän. Ja mitä enemmän tiedän, sitä vähemmän ymmärrän. 

Suurin muutos on siinä, että tajuaa kasvavansa. Oman etenemisen huomaa siinä, kun henkilökohtainen laiva kääntyy ja maisema vaihtuu. Kasvu yltää jopa perimmäisiin arvoihin saakka. Politiikassa takin kääntämistä pidetään usein kovin negatiivisena asiana, mutta omassa kasvussa taas se on toisinaan välttämätön paha. Opin myötä alkaa uudelleenarvottaa asioita ja huomaa ajattelevansa sekä tuntevansa toisin kuin aiemmin. On jopa raikasta huomata kehittyvänsä omassa ajattelussa uuteen suuntaan ja löytävänsä myös uusia näkökulmia tuttuihin asioihin. Toki tähän on auttanut myös se, että koko maapalloa on väännelty viime vuosina pois vanhoilta uriltaan. 

Kasvulla tuskin on varsinaista ylärajaa. Uutta voi oppia jatkuvasti ja uteliaisuus rikastuttaa kokemusmaailmaa rajattomasti. Vastaan tulevat enää fyysisen jaksamisen ja suorituskyvyn rajat. Mihin pystyy, mitä jaksaa ja mistä olisi terveellistä luopua.

Milloin ihminen on vanha?

Kasvun suurin este on uteliaisuuden loppuminen. Uteliaisuuden tappavat kyynisyys ja pettymykset. Monet meistä kokevat elämässään suuria pettymyksiä ja elämän palasia joudutaan keräilemään milloin mistäkin syystä lattialta. Tulee ongelmia terveyden kanssa, rakkaus loppuu tai kohtaamme kuolemaa. Saamme potkut töistä ja joudumme aloittamaan alusta. Elämä ei ole pelkkää laulelua ja tasaista menoa - Luojan kiitos!

Ihmisten kasvun määrittää suhde vastoinkäymisiin. Suuren filosofisen ajattelijan Rocky Balboan mukaan merkitystä ei ole sillä, montako kertaa putoat lattiaan, vaan sillä, monestiko nouset ylös. Tämä on kasvun filosofian suurimpia oivalluksia. Elämää ei kenenkään osalta ole tarkoitettu helpoksi läpijuoksuksi, vaan se on nippu vastoinkäymisiä, joista jokaisen on taisteltava läpi. Ja aina kun nouset uudelleen ylös lattialta, olet aiempaa vahvempi.

Toinen yhtä oleellinen taito on kiitollisuus. Jos ei tajua, kuinka paljon elämässä saa hyvää, ei opi olemaan kiitollinen. Arvostus kaikkea elämässä tienattua kohtaan on vajaata ja ihmisestä tulee kiittämätön. Vastoinkäymiset antavat elämään tarvittavan kontrastin, joka synnyttää kiitollisuutta. Kun rypee, oppii arvostamaan helppoa elämää.

Ihmisen vanhuus ei löydy ajokorttiin printatusta syntymäajasta. Mikään ikä ei lopulta kerro, kuka on vanha ja kuka nuori. Vanhuus löytyy asenteista ja haluttomuudesta kasvaa. Uteliaisuutensa menettänyt ihminen kyynistyy ja taantuu. Kyynistyessä suljemme itsemme uusilta kokemuksilta ja alamme rakentaa omaa pikku kuplaa ympärillemme. Haluamme pysyä tutussa ja turvallisessa, koska se ei meitä satuta tai johda harhaan. 

Taantumus on kehittymisen jarru. Kyyninen ihminen painaa jarrua, vaikka pitäisi painaa kaasua. Hän koettaa pysyä tutulla, turvallisella ja helpolla uralla. Totta kai kaikki on helppoa, mutta samalla myös yllätyksetöntä, mautonta ja hajutonta. 

Onnistumisen elämykset ruokkivat kasvua

Me ihmiset olemme kovin inhimillisiä ja yksinkertaisia olentoja. Haemme hyväksyntää ja huomiota, mikä auttaisi meitä kasvamaan. Kun saamme onnistumisen elämyksiä, se on kuin kasville antaisi auringonvaloa. Meidät nähdään omana itsenämme ja huomioidaan erityisinä. 

Tämän päivän superegoistisuus ja omahyväisyys ovat omiaan tappamaan uteliaisuutta ja kasvua. Keskitymme niin kovasti oman napamme tuijottamiseen, ettei huomiota riitä enää muille. Etenkin suomalainen yhteiskunta on muuttunut yhteisökeskeisestä vahvasti kohti itsekeskeisyyttä. Haemme vahvoja yksilökokemuksia ja niitä saadaksemme olemme valmiita polkemaan jopa muita ihmisiä alaspäin. Emme halua tuottaa muille hyvää, koska se saattaisi olla itseltä pois. Alamme mustasukkaisesti suojella sitä, että kaikki tarjolla oleva auringonvalo kohdistuisi vain omille kasvoille. 

Todellisuudessa superegoistisuus vähentää onnellisuutta. Kun keskitymme itseemme, meiltä häviää peili, jonka kautta näkisimme oman kuvamme. Toisten ihmisten kautta ihminen peilaa itseään ja näkee siellä joko positivisen tai sitten negatiivisen kuvan. Itsekäs ihminen on kadottanut kontrastinsa ja polkee omaa uraansa maanisesti muista välttämättä.

Meille vanhemmille tärkein peili ovat lapset. Kun oma lapsi ottaa kädestä kiinni tai halaa, tunnet itsesi helposti hyväksytyksi. Peilikuva hymyilee. Lasten peili on joskus piinallisen suoraan heijastava. Lasten kommentit tulevat aika lailla suodattamattomina ulos. Mutta ei se viesti ainakaan epäselväksi jää. 

Kohti yhteisöllisyyttä ja kiltteyttä

Haluaisin Suomen muuttuvan jälleen yhteisölliseksi ja hyväntahtoiseksi yhteiskunnaksi, jossa toiset ihmiset otetaan nykyistä paremmin huomioon. Haluaisin myös, että hyvät käytöstavat sekä muiden kunnioittaminen nousisivat meidän tärkeimmiksi arvoiksi. Tämä ei ole mitenkään poliittinen tai politiikkaan sidottu kommentti, vaan kumpuaa puhtaasti yhden ihmisen huolesta siihen, että meidän Suomi ei ole enää se sama, jossa on saanut kasvaa. Olen huolissani siitä, etteivät lapseni tule kokemaan sitä samaa hyvää Suomea, jossa itse olen saanut kasvaa.

Parasta tässä on se, että hyvät käytöstavat ja muiden huomioiminen ovat ilmaisia hyödykkeitä. Ei maksa mitään olla kohtelias tai huomioida ympärillään olevat ihmiset. Eikä sekään maksa mitään, että opettelemme sanomaan kolme ihmiselämän tärkeintä fraasia - kiitos, anteeksi ja ole hyvä. Oikein sovitettuna noilla pääsee jo pitkälle.

Keski-iän kultaiset vuodet

Alan olla keski-iän puolessavälissä. Varsinaiseen vanhuuteen on matkaa niin paljon, ettei se häämötä edes mutkan takana. Menossa ovat keski-iän kultaiset vuodet. Mittareilla mitaten nämä ovat muutenkin kultaisia vuosia. Aikaa on käytettävissä enemmän kuin koskaan, rahallisesti velkaa on siedettävä määrä, eikä lisääkään tarvitse juuri ottaa. Sen lisäksi terveys on sellaisessa kunnossa, ettei mitään isompia rajoittavia tekijöitä ole. Tämä on se lyhyt staasi elämän korkeimmassa kohdassa, josta väistämättä aletaan tulemaan alaspäin. Jossain vaiheessa loppuvat rahat ja jossain terveys. 

Yhteiskunnan kannalta olen juuri nyt huippuyksilö. Teen töitä paljon ja maksan veroja sen mukaisesti. En juurikaan vielä rasita terveyspalveluita, enkä enää lastenhoitopalveluitakaan. Myös opiskelut muiden rahoilla on jo opiskeltu ja jos aion oppia lisää, se tapahtuu oman kukkaron kustannuksella. Tässä keski-iän kultaisen kaaren huippukohdassa tuotan huomattavasti enemmän kuin kulutan. Mutta toisaalta - tähän mennessä olen tuottanutkin yhteiskunnalle melkoisen laskun opiskelujen, lastenhoidon ja muun nettokulutuksen myötä. Eli laskennallisesti edelleen maksellaan vielä velkoja Suomi Oy:lle.

Elänkö elämäni parasta aikaa? Tietyllä mittarilla mitattuna todellakin. Elämä on suhteellisen helppoa ja vaivatonta. Edelleenkään asiat eivät synny yrittämättä tai helpolla, mutta oma viisaus riittää siihen että ymmärtää vastoinkäymisten olevan väliaikaisia alamäkiä, joista seuraa väkisin myös parempia aikoja. Näin on käynyt jo yli viisikymmentä vuotta ja luotan niin käyvän myös jatkossa.

Suurimman onnellisuuden tekee elämän syväymmärrys. Skaalat huonojen ja hyvien päivien välillä ovat paremmin ymmärrettäviä ja myös hyväksyttäviä. Jos maanantaina ei elämä juuri kiinnosta, niin osaan suhtautua elämään armollisesti ja tiedän, että viikon loppua myöten myös elämänilo kasvaa. Ja jos se huvitus ei tule tällä viikolla, niin ehkä seuraavalla, minulla on aikaa odottaa.

Eikä arki ole enää paniikinomaista suorittamista. Sekä työ- että rakkauselämässä suurimmat näytöt on annettu, eikä tästä juurikaan enää maksimisuorituksiin pystyisi. Uran huiput on nähty ja on vaikeaa nähdä, että haluaisin lähteä uudelleen tavoittelemaan uraohjuksen lentorataa. Olen mieluummin se luotettava peruspakki, johon turvataan kovissa paikoissa ja kiitellään pikkujoulujen aamuöisinä tunteina. 

Unelmat eivät kuole

Yhdestä asiasta olen varma. Enää en anna unelmiani kuolla tai hautautua muiden alle. Olen nyt saanut elää pari viikkoa suurimman unelmani toteutumisen jälkiaalloissa - ja se on ihanaa!! Kaikki kirjasta johtuva pöhinä ja huomio on jotain, mistä olen haaveillut ja tällä kertaa kaikki on juuri sellaista, miltä sen kuvittelinkin. Kirjan ensimmäiset arviot ovat suhteettoman positiivisia ja teos on ilmeisen onnistunut esikoisromaaniksi. Arvostan valtavasti jokaista kirjan lukenutta ja mielelläni kuuntelen palautteita. 

Tuon yhden unelman toteuttaminen rohkaisee. Haluan kokea lisää, kirjoittaa lisää ja luoda uusia tarinoita. Jos se olisi mahdollista, haluaisin jyvittää enemmän aikaa tavoitteelliselle kirjoittamiselle. Se tarkoittaa, että se aika on jostain pois ja vaatisi sen takia pieniä järjestelyjä. Mutta nyt kun tuo on ääneen sanottu, niin annetaan unelman kypsyä. Kirjan kirjoittaminenkin lähti liikkeelle siitä, että manifestoin sen ääneen täällä blogissa. Se on sitä Ra(s)kaan keski-iän taikaa.

Minun elämäni moottori ovat unelmat. Ne pitävät minut liikkeessä ja estävät taantumisen. Kun unelmoi, pitää katseensa suunnattuna eteenpäin ja painaa kaasua, eikä jarrua. Unelmat luovat tavoitteita ja antavat syyn lähteä aamulla töihin tai ylipäätään syyn nousta sängystä. Unelmaton ihminen on visioton ihminen ja sellaiseksi en enää halua tulla. En ole sellaiseen vanhuuteen vielä valmis. 

Millainen kirja on "Niin kuin me sen muistamme" - ennakkomainos

 

Larpataanpa lauantai-aamun kunniaksi hieman kirjailijaa….

Kirja on lähtenyt viimeiselle matkalleen ja on tällä hetkellä tulossa Tallinnasta kohti Suomea. Oletettu laskeutumisaika Lappeenrantaan on ensi viikon lopussa ja ennakkotilatut (sekä muut ennakkoon varatut) kappaleet lähtevät lukijoille seuraavan viikon alussa, kun saan postitukset tehtyä. Ennakkotilauksia on tullut suhteellisen mukavasti, kun otetaan huomioon, ettei kirjaa ole juuri missään mainostettu. Ennakkotilauksia ehtii tekemään vielä hyvin - ohjeet tekstin lopussa.

Nyt viimeistään on siis aika kertoa, mitä tässä on tullut kirjoitettua viimeisen vuoden ajan 😊

 

Mistä kertoo ”Niin kuin me sen muistamme”?

Kokonaisuutena kirja on rakkaustarinoiden nippu. Siihen on kasattu ihmissuhteita eri vaiheissaan. Päähenkilöiden Pekan ja Annen tarina on tavallaan rakkaustarinan viimeinen luku, kun taas muut suhteet joko alkavat tai loppuvat kukin omista syistään.

Kirjassa rakkaus on vaikeaa. On vaikeaa luopua liitosta, jossa kaikki on paperilla hyvin. Päähenkilöt tuntevat sukupolvensa tapaan huonoa omaatuntoa siitä, kun elämästä ei tullut sellaista, mitä piti, mutta vikaakaan ei ole. Kirjan pääpari pohtii elämäänsä suhteessa omiin vanhempiinsa, omiin lapsiinsa sekä ennen kaikkea suhteessa itseensä. Mitä minä vielä elämältä haluan?

Yhtä vaikeaa on löytää uutta rakkautta tai ottaa sitä vastaan. Saako toiseen ihmiseen rakastua ja mihin se johtaa? Henkilöiden väliset suhteet ovat osin kummallisia, luvattomia ja osin myös suloisen naiiveja. Parisuhteiden kirjosta esitellään lähes kaikki mahdolliset.

Jos olette kirjoituksiani lukeneet ennenkin, tiedätte, että minulle rakkainta ovat aina keski-ikä ja keski-ikäisyys. Tämä kirja on pullollaan keski-iän kriisiä sen eri muodoissaan. Työelämä imee meistä viimeisetkin mehut, eikä kotiin jää kuin hoivattava raato. Annamme sukupolvemme mantran mukaisesti kaiken työlle ja sen edestä saavat väistyä, perhe, parisuhde ja kaikki muu vähemmän tärkeä. Työ on tärkein, jota kaikki muu elämä kumartaa. Mitä tapahtuu, kun työn ei annetakaan olla enää ykkönen. Kuinka voimme keventää elämää tai vaihtaa se sellaiseen, mikä olisi helpompaa.

Minulle kirjan kohtaukset koskien työelämää ovat ominta minääni. Vaikka muuten tarina ei kerro minusta tai elämästäni, ovat työelämää sivuavat ajatukset omiani. Kuten tiedätte, olen neljäkymppisenä vaihtanut elämäni suuntaa ja hypännyt kokonaan uusille urille. Syinä väsyminen, kyllästyminen ja tavallaan halu tehdä jotain omaa. Kirjan henkilöistä on nähtävissä samaa. Henkilöistä löytyy työhönsä väsynyt, työhönsä kyllästynyt, onnellinen yrittäjä sekä tyyppi, joka on uransa alussa ja katsoo uran tikapuita ylöspäin. Jollain tapaa heistä jokainen on minä eri vaiheissa työelämääni.

Sukupolviromaani lama-ajan lapsille

Alusta saakka minulle oli selvää, että kirjoitan kirjan ikäisilleni. Tämä kirja on puhtaasti kohdennettu sukupolvelle, joka eli lapsuuttaan 1990-luvun lama-ajan vuosina. Nuo vuodet jättivät meihin uniikin jäljen, jota käsittelemme tänäkin päivänä. Meistä tuli tietyllä tavalla uniikkeja, aivan kuin sodan kokeneista tai sodan jälkeisesti sukupolvestakin.

Kärsimme tietyistä maneereista, jotka voidaan johtaa lamaan ja sen ajan taloudelliseen niukkuuteen. Olemme kroonisen huolestuneita toimeentulosta ja teemme töitä vaikka pakolla, että saamme toimeentulon kasaan. Meidän sosiaaliselle statukselle on tärkeintä, että voimme sanoa tekevämme töitä ja kuuluvamme johonkin työyhteisöön.

Toinen sukupolvellemme olennainen asia on vasta syntymässä. Kirjan toiseksi merkittävin pääteema koskettaa sitä, mitä tapahtuu, kun hyvinvointiyhteiskunta murtuu ja sen tehtävät jäävät meidän hoidettavaksi. Kirjan päähenkilön Pekan äiti on vahvasti dementoitunut ja hoivaa ei olekaan saatavissa yhteiskunnalta. Hoito jää läheisten vastuulle ja särkee sen kaavan, jolla olisimme elämämme halunneet elää. Ajatuksemme meni niin, että kun saamme lapset aikuisiksi, alkaa aikuisten elämän uusi vaihe, jossa hoivattavia ei ole. Miltä tuntuu, kun hoivakierto alkaa kiertää toisinpäin ja omista vanhemmista tulee hoivattavia?

Tämä teema osui sattumalta todella ajankohtaiseksi. Kuluneen vuoden aikana on keskusteltu enemmän kuin koskaan ennen tätä siitä, miten suomalainen hyvinvointiyhteiskunta murtuu ja sen tehtäviä on alettava jakaa uudelleen. Keskustelussa on ollut juuri kirjan tapainen malli, jossa vanhemmat eivät saakaan hoitoa yhteiskunnalta. Kuka heistä ottaa kopin, kun aikuisten lasten elämästä on jo valmiiksi tehty sellainen, ettei siihen mahdu muistisairas vanhempi?

Ei suuria ahaa-elämyksiä, vaan hyvä viihderomaani

Tätä kirjaa kirjoitettaessa eivät mielessä kiiltäneet apurahat, palkinnot tai edes raha. Tätä on tehty rahalla, eikä rahasta. Kirja ei tarjoa varmaankaan suuria ahaa-elämyksiä tai perustaa järisyttäviä oivalluksia. Kirja on hyvä viihderomaani, joka tarjoaa samaistumispintaa itseni ikäisille lukijoille. Tavoitteeni kirjoittaessa on antaa virtuaalista olkapäätä kaikille oman elämänsä päämäärättömyyteen ja väsyttävyyteen hukkuville. Mielessäni kuvittelen lukijan, joka kirjan kanssa nyökyttelee ymmärtäväisesti päätään ja toteaa ”juuri noin!”. Kirja on minulle sellainen, minkä itse haluaisin löytää kirjaston hyllystä - ja rakastua siihen kerralla.

Olen itse heikkona tarinoihin, joissa on selkeä loppu. Haluan, että tavalla tai toisella kirjan päähenkilöt pääsevät maaliin ja tarinaan ei jää sitomattomia lankoja ilmaan. Tarinan kaikki henkilöt kietoutuvat toisiinsa eri tavoin – ja osin jopa hieman kieroutuneesti. Kirja tarjoaa tunneskaalan kaikkia osasia. On iloa, surua, pettymystä ja toivoa. Kirja on toisaalta hyvin arkinen kuvaus viiden keski-ikäisen ihmisen elämästä, mutta toisaalta taas tarinan viihdyttävyys vie lukijan kyllä mukaansa tavallisuudesta huolimatta.

Kirjasta ei koskaan pitänyt tulla kirjaa – korkeintaan hyvä tarina. Mutta lopulta tarina ja sen henkilöt veivät kirjoittajaa enemmän kuin toisin päin. Kirjoittaessa henkilöihin rakastuu ja heihin kiintyy. Jossain kohtaa henkilöiden elämät vievät suuntaan, jota edes kirjoittaja ei tiennyt. Tarina kehittyy kirjoituksen mukana (ja myös ensimmäisen version jälkeen, kun kustannustoimittaja ottaa asiaan kantaa).

 Valmistumisen jälkeen tulee haikeus, kun tietty ”ihmissuhde” päättyy ja on pakko palata omaan arkeen. Sen jälkeen tulee suunnaton häpeä, kun tajuaa, että tuota kirjaahan lukevat muutkin kuin minä. Kirjoittaessa on täysin auki ja pidättelemätön. Etenkin tunteet, joita kirjaan kirjaa, menevät ihon alle ja jäävät vellomaan. Kun päähenkilö suree, jää suru kaikumaan myös itseen. Tätä kirjoittaessa on naurettu, itketty, hävetty ja haluttu. Ja juuri tuosta reflektiosta johtuen rakastan kirjoittamista.

Lyhyestä tarinasta kirja kaunis

Tarina lähti liikkeelle itselleni asetetusta kirjoitusharjoituksesta. Halusin saada omaa ´tulostinpäätäni´ hieman auki, kun mikään blogijuttu tai tarinointi ei tuntunut lähtevän liikkeelle. Asetin tavoitteeksi kirjoittaa kaksi sivua päivässä, vailla mitään päämäärää tai vaadetta. Merkitystä oli tuolla sivumäärällä, ei sisällöllä.

Sitten huomasin, miten syntyi tarinan pääpari. Heidän ympärilleen kehittyivät sivuhahmot. Keksin luoda henkilöiden välille tarinan ja sitoa henkilöt yhteen eri tavoin. Kirjoittaessa kuulen tarinan kulkevan päässäni ja koetan jäljentää sen paperille sellaisena kuin se suostuu ulos tulemaan. Koko juoni oli päässä lopulta valmiina ja loppu oli oikeastaan aika helppoa.

Olin päässyt jonnekin 20 000 sanan kieppeille, kun lupasin lapselleni, että jos pääsen puoleenväliin (40 000 sanaa), teen tästä kirjan. Siihen saakka homma pysyi harjoitteluasteella ja pelkkänä hauskana treeninä pakertaa kasaan. Tai ei se mitään pakkoa ollut, vaan maanista kirjoittamista – parasta flowta, mitä olen koskaan kokenut. Tuskin tulen enää koskaan kokemaan samaa helppoa luomisen riemua kuin tätä kirjaa tehdessä. 

Koko prosessi alkoi vuosi sitten heinäkuussa. Käsikirjoituksen kansilehteen on printattu päivämäärä 1.7.2025 ja nyt kesäkuun 2026 alussa homma on valmis. Se ei kerro siitä, että työtä olisi tehty kiireellä ja huolimattomasti, vaan siitä, että tarina tuli ensimmäisellä kierroksella ulos niin valmiina, että sitä oli helppo työstää eteenpäin. Apunani kirjan tekemisessä oli maailman paras kustannustoimittaja Aleksandra Hintikka, joka ruoti raa’an rehellisesti käsikirjoitusta sen eri vaiheissa ja esitti täsmällisiä ja joissain kohdin jopa nerokkaita kehitysehdotuksia tekstiin. Ensimmäisen kierroksen jälkeen koko alku (100 sivua) kirjoitettiin uusiksi ja  mm. yksi sivuhahmo hävitettiin kokonaan. Tai ei häntä häivytetty, vaan hänet peilataan muiden päähenkilöiden puheen kautta, jolloin kuva on oikeastaan terävämpi kuin kokonaan elävänä hahmona. Ilman Aleksandraa te lukijat ette olisi saanut käsiinne yhtä hyvää lopputulosta kuin nyt. Luojalle kiitos kirjoitusalan ammattilaisista!

Moniääninen romaani on kuin elokuvan käsikirjoitus

Valitsin alusta saakka tehdä tarinan hieman poikkeuksellisella tavalla. Kirja on kirjoitettu viidestä eri näkökulmasta. Samat kohtaukset kuvataan useamman päähenkilön silmin. Tarkoitus on osoittaa, miten väärin – tai vain eri tavoin – ymmärrämme saman asian. Keski-ikäisen avioparin kommunikaatio on joskus hankalaa, kun on sanottu liikaa tai sitten ei ole opittu sanomaan tarpeeksi. Nuorenparin puheet ovat väisteleviä, koska yhteisen elämän alussa ei kaikkea uskalleta tai osata sanoittaa.

Jossain vaiheessa tajusin itsekin, että kirjoitan tavallaan BB-talon päiväkirjahuonetta ulos. Ihmiset istuvat puhuvina päinä kameran edessä ja kertovat, miten hommat meni niin kuin omasta mielestä.

Kirjan viimeinen ja näkymättömin päähenkilö on hiljaisuus. Ensimmäisiä johtoajatuksia kirjassa oli se, että kuvaan, miten erilaista hiljaisuutta ihmisten arki sisältää. Joskus se on mukavaa ja yhdessä sovittua ja pahimmillaan uhkaavaa ja jopa väkivaltaista. Hiljaisuus ei koskaan ole vain sitä, että olemme sanattomia toistemme seurassa. Hiljaisuuden sivussa tapahtuu pään sisällä paljoa.

Kirja ei sijoitu mihinkään. Siitä on turha etsiä sivujen mittaista kuvailua Kyrönjoen polveilevista koskista tai aavan meren myrskyävistä aalloista. Kirjan fokus on puhtaasti ihmisissä ja heidän ajatuksissaan. Poistamalla ympäristön sain ihmiset paremmin esille. Suurin osa kirjasta tapahtuukin päähenkilöiden pään sisällä. Mitä he ajattelevat, tuntevat, kokevat.

Pelkään totta kai sitä, että kirjan rakenne on vaikea tajuta. Se ei ole tavallinen, eikä välttämättä helppo. Mutta uskon ja toivon, että lukijat kyllä pääsevät vauhtiin mukaan nopeasti. Moniäänisyys tekee kirjasta värikkäämmän. Se antaa laajemman skaalan kaikkien henkilöiden omille persoonille ja antaa isomman samaistumispinnan myös lukijoille. Ehkä joukosta löytyy jokaisen oma suosikkihahmo.

Toinen, mitä hieman pelkään, on kirjassa käytetty kieli. Kirjoitin koko tarinan ns. puhekielelle. Jätin murteet suosiolla pois, koska en osaa ja päätin lopulta myös olla kirjoittamatta puhdasta kaunista kirjakieltäkään. Kirjan pitää kuulostaa puhujiltaan, eikä turhan sliipatulta ja ulkokultaiselta kirjallisuuskieleltä. Uskon, että kielivalinta tukee sitä, että kirjan kohdevalo on suunnattu puhujiin ja heidän tarinaansa. 

Tarina ei kerro minusta tai elämästäni. Minun elämäni löytyy blogin sivuilta, joten sitä ei tarvitse enää kirjaan sanoittaa. Kirjassa on paljon sellaista, mitä blogiin ei pysty fiksusti kirjoittamaan. Kun blogi on elämän online-versio, on kirja jotain muuta. Ominta minää kirjassa ovat tietty yhteiskuntakritiikki sekä ajatukset työelämästä. Sukupolvikokemus, jota kirja käsittelee, on täysin omani. Olen ollut työelämän omima perheenisä ja työhönsä väsynyt muurahainen, joka ei osaa luovuttaa. Koen päähenkilöiden tavoin tuskaa siitä, että Suomi ei ole enää se Suomi, johon olemme kasvaneet. Kaikki muuttuu nyt nopeammin kuin ehdimme perässä.

Myöskään henkilöt eivät ole ketään. Siellä täällä on lainattu sana tai ajatus jostain, mitä olen kuullut tai muistan joskus ajatelleeni. Kun puhuu ihmisten kanssa päivät, jää korviin soimaan sana sieltä ja toinen täältä. Ehkä olen saattanut jonkun sanasen pistää tänne sivuillekin. Hahmot ovat täysin mielikuvitukseni tuotetta vailla mitään todellisuusperää.

Kirja on kirjoitettu keski-ikäiseltä keski-ikäisille. Se tarjoaa vertaistukea ja rinnakkaiskokemuksen. Omille lapsille toivon kirjan tarjoavan jonkinlaisen avaimen meidän vanhempien ajatteluun. Uskon, että luettuaan kirjan, lapsemme tajuavat paljon meidän ajatusmaailmasta, joka muuten voi jäädä vajaaksi. Miksi työ on meille niin tärkeää ja miksi se puhuminen ja tunteiden sanoittaminen on niin vaikeaa. Me olemme tunnekylmien vanhempien puolihaaleita lapsia.

Kirja on tarjolla verkkokaupoissa, kirjastoissa sekä kirjailijalta itseltään

Kirja on painettu ja tulee myyntiin ensi viikolla. Sitä on saatavissa ainakin seuraavista verkkokaupoista:

Suomalainen kirjakauppa

Adlibris

Prisma

Kirjaa myy myös kustajantajani Momentum kirjat omassa verkkokaupassaan sekä Helsingin Kulttuurikulmassa (Liisankatu 19, 00170 Helsinki)

Sen lisäksi kirja on saatavilla paikallisiin kirjastoihin – kun sen sinne pyytää. Ainakin Lappeenrannan kirjastossa ennakkotilaus on tehty ja kirja on jo varattavissa.

Ja jos haluatte tukea pienen kustantamon pientä kirjailijaa, niin kirjaa saa myös minulta. Laita viestin blogin kautta, tai yksityisviestinä Instagram/Facebook Messenger/Threads (@toni.jouhkimo), niin myyn kirjaa hintaan 20€ + postituskulut. Sähköpostilla minut tavoittaa esim. blogin omasta sähköpostista pesu.neljassakympissa@gmail.com

Jos haluat tilata suuremman määrän kerralla, niin laskutuskin kyllä onnistuu, mutta yksittäisiä kirjoja en valitettavasti laskulla myy.

 

Ennakkotilaajille toivotan jo valmiiksi hyviä lukuhetkiä kirjan parissa ja muille kirjan tilaaville/lukeville lähetän kiitokset, kun tuette harrastustani 😊

 

Tämä teksti julkaistaan samanlaisena sekä blogissa Ra(s)kas Keski-ikä että Sivujen sisältä

Tervo ja Loiri

Ostin tänä vuonna tasan kaksi kirjaa. Toinen oli Putinin trollit, josta kirjoitin viimeksi ja toinen on Jari Tervon kirjanjärkäle Loiri. Molemmat kirjat olivat nappiostoksia ja hintansa väärtejä, mutta aivan eri syistä.

Tervon tarina Vesa-Matti Loirista on eittämättä vuoden kiistellyin, kiitellyin, luetuin, myydyin ja mitä näitä superlatiiveja nyt onkaan. On suoranainen sääli, että kirjan keräämä julkisuus on keskittynyt täysin tarinan kannalta epäolennaisiin detaljeihin. Ymmärrän toki, että iltapäivälehdet saavat lukijoita klikkihuorauksella ja mikäs maailmassa sen paremmin myy kuin seksi - vaikka se olisi tapahtunut joskus kultaisina vuosikymmeninä. Jos tarinasta jäävät mieleen vain naissuhteet ja spermaan liukastuminen, ei koko tarinaa ole oikeasti vaivauduttu lukemaan. Senkin ymmärtää - vajaat seitsemänsataa sivua on monelle iltapäivälehden toimittajalle ylivoimainen urakka.

Kuva kanvaasille

Somessa kirjaa on moitittu, että se ei keskity vain multitalentti Loiriin, vaan kertoo koko Loirin elinkaaren aikaisesta kotimaisesta taiteilijaelämästä. Minusta taas  tässä on juuri tarinan vahvuus. Tervo ei keskity maalaamaan muotokuvaa, vaan maalaa kohteen osaksi maisemaa. Pelkän tekijän ympärille kietoutuu kokonainen ajankuva, joka on kiehtova. Loiri sidotaan osaksi aikaa ja paikkaa, jolloin tarinaan pääsevät seikkailemaan myös he, joiden ansiota osittain on se, että Loiri on Loiri. Sain ehkä noin sata ahaa-elämystä siitä, kun tajusin, keiden kanssa Loiri on teatterin lavaa tai baarin penkkiä yhtä aikaa kuluttanut.

Kuva itse kohteesta ei häviä maisemaan, vaan päinvastoin terävöityy ja saavuttaa jopa paremman perspektiivin. Ajastaan tai ympäristöstään irrotettu Loiri ei kantaisi niin pitkälle kuin tarinat, joissa seikkailee käytännössä koko suomalaisen näyttämötaiteen ykkösrosteri. Kaikki tarinat on kirjoitettu kohdetta ja entouragea kunnioittaen pilke silmäkulmassa ja ymmärtäen. Jotenkin taustalla kuulee, kuinka tarinoita on kerrottu ja kirjoitettu mökinnurkassa aromalasi kourassa naureskellen.

Tarina ei päästä otteestaan. Loiri itsessään on kiinnostava, mutta vähintään yhtä kiinnostavaa on esimerkiksi henkilödynamiikka Spede Pasaseen - yhteen loirinluojista. Kirjallaan Tervo tekee tahtomattaankin palveluksen myös edesmenneelle Spedelle - olisin moukka, jos en seuraavana lukisi Tuomas Marjamäen 2017 ilmestynyttä "Spede nimittäin"-kirjaa. Haluan tietenkin kuulla myös toisen puolen tarinasta.

Kirjoittajan kirja

Suomeen on viime vuosina hiipinyt uusi tyyli tehdä elämänkertoja niin, että kirjoittajana on muilla kirjallisuuden alalla ansioituneita tekijöitä. Tällöin lopputulos on, että kirja kuulostaa myös muulta kuin itse kohteeltaan. Parhaiden kirjoittajien ääni kuuluu tarinan taustalta ja se saakin kuulua. Kuivahkoista elämänkerroista syntyy oikeaa viihdettä, kun näkökulma kohteeseen ei ole passikuvamaisen kohtisuora, vaan taiteellisen vino.

Toki focus kirjassa häipyy piirun verran kohteesta kirjailijaan päin. Mutta se tekee lukemisesta viihdyttävämpää ja uskoisin, että Loirin kirjaa lukevat Loiri-fanien lisäksi myös Tervo-fanit.

Voin hyvin tunnustaa, että ennen kirjan lukemista en itsekään ollut Loirin suurin fani. Toki hän on ollut minun aikakauteni suuria nimiä, mutta kapea iltapäivälehtien valokeila tai yksi Vain Elämää ei tehnyt vielä suurta vaikutusta.

Sen sijaan Tervon fani on helppo olla. Jari Tervon romaanit ovat kaikki samalla tavalla kimurantteja. Ensimmäiset sata sivua koettaa oppia ymmärtämään tarinaa ja päästä juoneen mukaan, mutta kun lopulta tarina avautuu, niin olo on kuin kulkisit vuoristoradalla - vauhti kiihtyy ja matkaa haluaisi jatkaa yhä pidemmälle. Viimeisen sivun jälkeen olo on yhtä aikaa tyhjä ja tyrmistynyt - "Nytkö se loppui ja olipa taas kokemus".

Taiteen renesanssinero

Minun kuvani Loirista oli jälkeenpäin katsottuna luvattoman kapea. En tiennyt hänen ansioistaan urheilun saralla ja muusikkonakin homma jäi vähän Nocturneen ja Lapin kesään.

Tervon kirjan ansio on kuvaus siitä, kuinka huiman laaja-alaisen uran Loiri on elämässään tehnyt. Tarina kertoo uteliaasta ihmisestä, joka on osannut tarttua tilaisuuksiin ja joka on oppinut hyödyntämään mahdollisuudet, jotka ovat lopulta vieneet hänet teatterin lavoilta täysimittaiseen spedeilyyn ja jalkapallomaalilta monikertaisiin vesipallomestaruuksiin. Minusta Loirin kohdalla voidaan helposti puhua taiteen monialaisesta renesanssinerosta. 

Mutta tuo kirjanjärkäle ei suinkaan ole vain tekoja listattuna. Se kuvaa myös hienosti ihmisen tekojen taustalla. Loirista piirtyy menestyksen fasadin takaa tunteva, inhimillinen ihminen, joka pystyy myös myöntämään, että henkilökohtaisessa elämässä ei Jusseja ole aina tullut.

Koomikon elämään on mahtunut myös kohtuuton määrä tragediaa perheenjäsenten ja lasten menetysten kautta. Menestyksen kääntöpuolena on ollut kaikkien suomalaisten taiteentarinoiden juoneen pakollisena kuuluva sivuhenkilö nimeltä verottaja. Joskus tuntuu, että näitä taiteentekijöiden tarinoita voisi verottaja käyttää hyväkseen yrittäjäopinnoissa.

Toinen taiteentarinoiden vakiovieras eli alkoholi juoksee myös Loirin matkassa läpi tarinan. Loiri ei peittele tai koeta kirkastaa kuvaansa. Välillä viina vie ja johtaa myös kohtuuttomuuksiin. Poikkeuksen tarinassa muihin verrattuna tekevät Loirin kertomukset huumeiden käytöstä. Uskon, että ajankuvaan huumeet ovat kuuluneet muillakin taiteentekijöillä, mutta yhtä rehellistä, avointa ja toisaalta arkista kertomusta niiden käytöstä taidan lukea ensimmäistä kertaa suomalaisessa elämänkertakirjallisuudessa.

Ykköspallilla syystä

En ihmettele, miksi Tervon Loiri. on ykköspallilla myynti- ja lukulistoilla. Koko tarina on yhtä suurta viihdettä, joka pitää otteessaan ensisivuista saakka. Mielenkiinnon ykköskeilassa taistelevat loistava kirjoitustyyli ja kohteen elämä. Välillä en itsekään osannut sanoa, kumpi on mielenkiintoisempaa - ja kuten hyvissä tiimeissä yleensä - yhteistulos on yksilöitään vahvempi.

Tätä kirjaa ei olisi voinut kirjoittaa kukaan muu kuin Jari Tervo. Tai tarinasta olisi tullut jotain muuta kuin nyt ulostautunut mestariteos. Tarinasta kuulee ja haistaa sen, että Loiria on kirjoitettaessa hengitetty syvälle sisään. Lopputulos on Tervon näköinen tarina Loirista, joka sattuu vielä olemaan 110% faktaa.

Minua viihdyttivät tervomaiset pikku anekdootit, knoppitiedot ja tervomaiset sutkautukset. Toki muutamassa kohdassa kirjaa lapiolla kouhaistaa muutama sentti tarinasta sivuun, mutta tarinan kulkua se ei vie harhaan. Kirjan paha puoli on se, että siitä on mahdotonta päästää irti ennen loppua. Teos on kuin suomalaiset sotaelokuvat - lopputuloksen sinällään tietää, mutta tarinan lukee loppuun, koska pelkkä matkanteko on päämäärää tärkeämpi.

Kirja on turkasen paksu ja pitkä, mutta lukemista enemmän hengästyttää se, että joku on oikeasti joutunut tuon Loirin elämän elämään. Sanonta "totuus on tarua ihmeellisempää" pätee. Tällaista tarinaa tuskin olisi keksinyt omasta päästään edes Jari Tervo.

Kaiken kaikkiaan Jari Tervon Loiri. on kehujensa väärti. Se ei killu myyntilistojen kärjessä iltapäivälehtien skuuppien takia, vaan siksi, että Vesa-Matti Loiri antaa tarinalle puitteet ja kun puitteet maalaa raameihin Tervo, niin lopputulos on väistämättä klassikko.

Suosittelen!

JiiHooTee

 


Lukemisessa hauskinta on oppia ja joutua nöyrtymään oman rajatun maailmankatsomuksensa edessä. Joskus joutuu kääntämään kelkkansa totaalisesti ja pahimmassa tapauksessa jopa tunnustamaan olleensa väärässä. Luen paljon elämänkertoja eri elämänaloilta. Minua niissä kiehtovat tarinat, jotka kertovat, kuinka tunnetusta ihmisestä on tullut suosittu ja millainen hänen tarinansa on ollut. Usein nuo tarinat yllättävät ja käy niin, että elämänkerran lukemisen jälkeen näen koko hahmon uudessa valossa. On kuin munamiehen sisältä löytäisi kokonaisen Riku Niemisen. Mutta että Cheekkin....

Elämässä täytyy olla periaatteita. Periaatteita on kahdenlaisia - niitä, jotka pysyvät ja niitä, jotka muuttuvat. Ei liene maailman suurin salaisuus, että pidän nuorisomusiikkia noin pääsääntöisesti paskana tekeleenä. Minun rajatun keski-ikäisen maailmani musiikki on tehty "ennen" ja siinä soivat oikeat soittimet ja ihmiset laulavat itse ilman timanttihammaskoruja tai ylenmääräistä bling blingiä. Oikeassa musiikissa haisee hiki ja pieru, eikä Chanel ja Bollinger.

Johdatus saatteli minut kirjaston musiikkiosaston hyllylle ja huomasin siellä hylättynä räp-artisti Cheekistä väännetyn elämänkerran "JHT - Musta lammas". En aikonut alunperin lukea kirjaa, mutta muistin, kun perheen lökäpöksyteineistä toinen oli etsinyt samaista teosta tehdäkseen koulun esitelmää. Jos joku tekstillä varustettu opus kiinnostaa kaikkea kirjallisia tekeleitä kammoavaa nuorta, on siinä oltava jotain poikkeuksellista.

Mikä ihmeen Cheek

 

Lähtökohtaisesti en pidä Cheekistä. Minusta hän edustaa öykkärimäistä menestyjäräppäriä, jonka elämä kietoutuu rahan, naisten, skumpan ja Bentleyn ympärille. Olen tutustunut hänen tuotantoonsa väkisin, koska sitä tuputetaan kaikilla kuvitelluilla ja kuvittelemattomilla radiokanavilla. Kesäisin et voi välttää hänen "aaaah"-korinaansa, koska jokainen kesä alkaa sillä, että megaluokan tuotantokoneisto pullauttaa yhden kiiltävän ja viimeiseen saakka hiotun Cheek-hitin. Jos ei timantit ole ikuisia, niin Yippikayjee soikoon ei kukaan muukaan muka!

Lisäksi meidänkin teineillä oli vaihe, jossa Cheek oli kovempaa kuin työstetty teräs ja molempien nurkkakammarien stereot soitti lahtelaista valkoghetto-papatusta. Olohuoneen stereoihin moisella molinalla oli ehdoton kielto - sehän saattaisi jopa rikkoa vanhat putkiradio-Blaupunktit!

Minun silmissä koko Cheekin tarina oli "isommasta isompaan"-tarina, jonka kulminaatiopiste nähtiin olympiastadionilla. Sen jälkeen Suomi oli valloitettu ja Cheek ilmoitti, että tämä oli tässä ja edessä ovat uudet suunnitelmat. Nuoren räpin Ikaroksen lento, uho ja tuho. Pienen kielialueen räp-kuninkaalle tulee tässä maassa äkkiä raja vastaan kun laajentuminen pysähtyy samalla lailla kuin Suomen armeijalla jatkosodan alun jälkeen vanhoille rajoille.

Näillä ennakkoasenteilla siis tartuin kirjaan - mitäpä luulette, että tapahtui?

Sarkapalttoon kääntämisen ABC

 

Kirjaa lukiessa paljastui, että olin tullut tarinaan mukaan vasta puolenvälin jälkeen. Se on sama kuin näkisit Kauniista ja rohkeista vasta sen vaiheen, kun Ridge menee naimisiin sadannen kerran Brooken kanssa - eli parhaat palat jäävät näkemättä.

"Same old same old, ajattelin. Taas kerran Tiihonen tekee hattu kourassa promoa itse itselleen, koska kukaan muu ei usko Tiihosen asiaan"

Cheek on urallaan ollut todellinen hiphopin ja Suomi-räpin pioneeri. Eikä menestyskään ole tullut ilman lujaa työntekoa, epäonnistumista, epävarmuutta ja vaillla tietoakaan tulevasta. En itsekään tiennyt, kuinka nuori kotimaisen hiphop-musiikin tarina on. Vielä kymmenen vuotta sitten kukaan ei tuntenut Cheekiä tai muitakaan niistä hassun nimisistä artisteista, jotka nyt valloittavat listoja. Koko genre on tehnyt huiman nousun keskarikuppiloiden lattianrajasta aina stadionille saakka. Tehty työmäärä on vaatinut nöyryyttä, pettymyksiä ja lujaa työntekoa. Eikä edes kunigas-Cheek ole saanut menestystään itsestään.

Oli aika huimaa lukea, kuinka epävarmalta stadikan kingin tie on välilä tuntunut. Kaveri on itse ollut itsensä promoottori, markkinamies, miksaaja ja tuottaja. Tämä siksi, ettei kukaan muu kuin se Tiihonen uskonut jutun menestykseen tai siihen, että räpistä saataisiin salonkikelpoista tavaraa koko kansalle. Kymmenessä vuodessa tehdystä työstä näkyy nyt vain se timanttinen huippu. Ja olisiko se timanttinen huippu edes kaikille näkyvissä ilman Vain elämäätä, jonka ykköskaudelle Cheek kiinnitettiin räppäri-osaston edustajaksi. Vaikka tv-sarjan lopputuloksesta tuli huikea menestys, niin koko Vain elämää sisälsi ykköskaudella vielä melkoisia epävarmuustekijöitä.
Perhana, aloin pitää tästä Tiihosesta tosissaan....

Luulin ennakkoon, että kirja Cheekistä oli kirjoitettu pönkittämään Cheekin vuittonin kovaa egoa, mutta olin siinäkin väärässä. Kirja oli kirjoitettu valottamaan sitä, että Cheek ei ole vain Cheek, eikä Cheek ole aina ollut bling blingiä. Koko tarinassa on paljon näkymättömiä asioita ja vähemmän kiiltäviä kulmia.

Kirja on kirjoitettu sekä Jaresta että Cheekistä. Musiikin lisäksi JHT valottaa sitä, mitä tapahtuu räppärin pään sisällä ja suljettujen ovien takana. Kiiltokuva-artistista paljastuu haavoittuva ja humaani puoli ja menestyksen mukanaantuomia varjoja. Kun lukee kirjaa, miettii väkisin, että julkisuudella on loppujen lopuksi aika kova hinta.

Koko Tiihonen on erittäin kiinnostava tapaus säröineen, epävarmuuksineen ja inhmillisine piirteineen. Kiiltoa ja menestystä kiehtovampaa on se, että menestyksen eteen on tehty työtä ja työn taustalla on aito rakkaus musiikkiin. Se menestykseen pakolla tuotettu musiikki on yhden ihmisen intohimon ruumiillistuma ja samanlainen luomus kuin mikä tahansa muukin musiikki/kirja/maalaus/veistos. Ei Cheekin musiikin tahtotilana ole menestys, vaan se, että Cheek haluaa kertoa Jaren tarinaa ja biisit syntyvät eletystä elämästä.

Kun tuhka laskeutuu, niin jää enää pyhä viha nuorisomusiikkia kohtaan :)

 

Lukeminen kannattaa aina

 

Pääsin lukemaan hyvin kirjoitettua tarinaa artistista, joka on omalla työllä noussut ryysyistä rikkauksiin - ja voin käsi takataskun lompakolla sanoa kateudetta, että tuo mies on miljoonansa ansainnut.

Kirjassa vetoaa rehellisyys ja se, että siinä ei peitellä mitään. Kirja paljastaa Cheekin alta Jaren ja näyttää nuo kaksi tyyppiä yhdessä. Tarinaan kuuluvat sivuhahmot, kuten velipoika Jere, Brädi ja muut räppärit. Hahmoja on paljon, mutta ei liikaa niin, että tarinan päähenkilö peittyisi. Cheekjare kulkee aina kärjessä.

Tarinan opetus minulle oli se, että omaan työhön kannattaa uskoa ja sitä uskoa vaaditaan silloin, kun kukaan muu ei sinuun usko. Jos tiedät,että homma on hyvää, mutta kukaan muu ei sitä näe, on mahdollisuus siihenkin, että olet itse oikeassa ja ne muut väärässä.

Lisäksi opetus oli se, että jos meinaa arvostella, on syytä tuntea koko tarina, eikä hypätä kyytiin vain puolestavälistä. JHT:n tarinan alku ei ole se kaunein. Cheek ei ole aina ollut kiiltokuvan kaunis menestyjä, vaan menestys on vain lopputulos viidentoista vuoden työnteosta. Sen Bentleyn eteen on saanut nähdä vaivaa, pettyä, yrittää uudelleen ja vielä senkin jälkeen pelätä epäonnistumista. Minusta tuon jälkeen Bentley on ihan kohtullinen palkinto.

"Bentleyn kaltaisella autolla ajamiseen ja etenkin sellaisen omistamiseen liittyy hiphopille ja räppäreille ominaista show-off-elementti. Se on selvää, mutta en voisi kuvitellakaan harjoittavani sellaista osamaksulla. Show off ilman substanssia olisi valehtelemista. Tärkeä ohjenuora urallani on aina ollut tämä: älä koskaan esitä sellaista, mitä et ole"

Tässäkin tapauksessa siis kirjaan tarttuminen on vaivan arvoista. Nuoresta kaverista kirjoitettu hyvä tarina, jossa oli koko draaman kaari. Kirjan alussa ei välttämättä olisi arvannut sen päätyvän stadionille. Paljon kiillosta ja blingistä osaa antaa anteeksi, eikä Cheekin hahmo näytä ollenkaan samalta kuin ennen kirjan lukemista.

No toimii kirja markkinakikkakin -tahtomalla tai tahtomatta. Tätä kirjoittaessa Spotify soittaa taukoamatta Cheek-hittejä ja väkisin kiehtoo kyllä nähdä se elokuva, joka uudesta ystävästäni Tiihosesta on tehty. Brändäystä parhaimmillaan....



PS. Nuorisomusiikki on edelleen paskaa!