Millainen kirja on "Niin kuin me sen muistamme" - ennakkomainos

 

Larpataanpa lauantai-aamun kunniaksi hieman kirjailijaa….

Kirja on lähtenyt viimeiselle matkalleen ja on tällä hetkellä tulossa Tallinnasta kohti Suomea. Oletettu laskeutumisaika Lappeenrantaan on ensi viikon lopussa ja ennakkotilatut (sekä muut ennakkoon varatut) kappaleet lähtevät lukijoille seuraavan viikon alussa, kun saan postitukset tehtyä. Ennakkotilauksia on tullut suhteellisen mukavasti, kun otetaan huomioon, ettei kirjaa ole juuri missään mainostettu. Ennakkotilauksia ehtii tekemään vielä hyvin - ohjeet tekstin lopussa.

Nyt viimeistään on siis aika kertoa, mitä tässä on tullut kirjoitettua viimeisen vuoden ajan 😊

 

Mistä kertoo ”Niin kuin me sen muistamme”?

Kokonaisuutena kirja on rakkaustarinoiden nippu. Siihen on kasattu ihmissuhteita eri vaiheissaan. Päähenkilöiden Pekan ja Annen tarina on tavallaan rakkaustarinan viimeinen luku, kun taas muut suhteet joko alkavat tai loppuvat kukin omista syistään.

Kirjassa rakkaus on vaikeaa. On vaikeaa luopua liitosta, jossa kaikki on paperilla hyvin. Päähenkilöt tuntevat sukupolvensa tapaan huonoa omaatuntoa siitä, kun elämästä ei tullut sellaista, mitä piti, mutta vikaakaan ei ole. Kirjan pääpari pohtii elämäänsä suhteessa omiin vanhempiinsa, omiin lapsiinsa sekä ennen kaikkea suhteessa itseensä. Mitä minä vielä elämältä haluan?

Yhtä vaikeaa on löytää uutta rakkautta tai ottaa sitä vastaan. Saako toiseen ihmiseen rakastua ja mihin se johtaa? Henkilöiden väliset suhteet ovat osin kummallisia, luvattomia ja osin myös suloisen naiiveja. Parisuhteiden kirjosta esitellään lähes kaikki mahdolliset.

Jos olette kirjoituksiani lukeneet ennenkin, tiedätte, että minulle rakkainta ovat aina keski-ikä ja keski-ikäisyys. Tämä kirja on pullollaan keski-iän kriisiä sen eri muodoissaan. Työelämä imee meistä viimeisetkin mehut, eikä kotiin jää kuin hoivattava raato. Annamme sukupolvemme mantran mukaisesti kaiken työlle ja sen edestä saavat väistyä, perhe, parisuhde ja kaikki muu vähemmän tärkeä. Työ on tärkein, jota kaikki muu elämä kumartaa. Mitä tapahtuu, kun työn ei annetakaan olla enää ykkönen. Kuinka voimme keventää elämää tai vaihtaa se sellaiseen, mikä olisi helpompaa.

Minulle kirjan kohtaukset koskien työelämää ovat ominta minääni. Vaikka muuten tarina ei kerro minusta tai elämästäni, ovat työelämää sivuavat ajatukset omiani. Kuten tiedätte, olen neljäkymppisenä vaihtanut elämäni suuntaa ja hypännyt kokonaan uusille urille. Syinä väsyminen, kyllästyminen ja tavallaan halu tehdä jotain omaa. Kirjan henkilöistä on nähtävissä samaa. Henkilöistä löytyy työhönsä väsynyt, työhönsä kyllästynyt, onnellinen yrittäjä sekä tyyppi, joka on uransa alussa ja katsoo uran tikapuita ylöspäin. Jollain tapaa heistä jokainen on minä eri vaiheissa työelämääni.

Sukupolviromaani lama-ajan lapsille

Alusta saakka minulle oli selvää, että kirjoitan kirjan ikäisilleni. Tämä kirja on puhtaasti kohdennettu sukupolvelle, joka eli lapsuuttaan 1990-luvun lama-ajan vuosina. Nuo vuodet jättivät meihin uniikin jäljen, jota käsittelemme tänäkin päivänä. Meistä tuli tietyllä tavalla uniikkeja, aivan kuin sodan kokeneista tai sodan jälkeisesti sukupolvestakin.

Kärsimme tietyistä maneereista, jotka voidaan johtaa lamaan ja sen ajan taloudelliseen niukkuuteen. Olemme kroonisen huolestuneita toimeentulosta ja teemme töitä vaikka pakolla, että saamme toimeentulon kasaan. Meidän sosiaaliselle statukselle on tärkeintä, että voimme sanoa tekevämme töitä ja kuuluvamme johonkin työyhteisöön.

Toinen sukupolvellemme olennainen asia on vasta syntymässä. Kirjan toiseksi merkittävin pääteema koskettaa sitä, mitä tapahtuu, kun hyvinvointiyhteiskunta murtuu ja sen tehtävät jäävät meidän hoidettavaksi. Kirjan päähenkilön Pekan äiti on vahvasti dementoitunut ja hoivaa ei olekaan saatavissa yhteiskunnalta. Hoito jää läheisten vastuulle ja särkee sen kaavan, jolla olisimme elämämme halunneet elää. Ajatuksemme meni niin, että kun saamme lapset aikuisiksi, alkaa aikuisten elämän uusi vaihe, jossa hoivattavia ei ole. Miltä tuntuu, kun hoivakierto alkaa kiertää toisinpäin ja omista vanhemmista tulee hoivattavia?

Tämä teema osui sattumalta todella ajankohtaiseksi. Kuluneen vuoden aikana on keskusteltu enemmän kuin koskaan ennen tätä siitä, miten suomalainen hyvinvointiyhteiskunta murtuu ja sen tehtäviä on alettava jakaa uudelleen. Keskustelussa on ollut juuri kirjan tapainen malli, jossa vanhemmat eivät saakaan hoitoa yhteiskunnalta. Kuka heistä ottaa kopin, kun aikuisten lasten elämästä on jo valmiiksi tehty sellainen, ettei siihen mahdu muistisairas vanhempi?

Ei suuria ahaa-elämyksiä, vaan hyvä viihderomaani

Tätä kirjaa kirjoitettaessa eivät mielessä kiiltäneet apurahat, palkinnot tai edes raha. Tätä on tehty rahalla, eikä rahasta. Kirja ei tarjoa varmaankaan suuria ahaa-elämyksiä tai perustaa järisyttäviä oivalluksia. Kirja on hyvä viihderomaani, joka tarjoaa samaistumispintaa itseni ikäisille lukijoille. Tavoitteeni kirjoittaessa on antaa virtuaalista olkapäätä kaikille oman elämänsä päämäärättömyyteen ja väsyttävyyteen hukkuville. Mielessäni kuvittelen lukijan, joka kirjan kanssa nyökyttelee ymmärtäväisesti päätään ja toteaa ”juuri noin!”. Kirja on minulle sellainen, minkä itse haluaisin löytää kirjaston hyllystä - ja rakastua siihen kerralla.

Olen itse heikkona tarinoihin, joissa on selkeä loppu. Haluan, että tavalla tai toisella kirjan päähenkilöt pääsevät maaliin ja tarinaan ei jää sitomattomia lankoja ilmaan. Tarinan kaikki henkilöt kietoutuvat toisiinsa eri tavoin – ja osin jopa hieman kieroutuneesti. Kirja tarjoaa tunneskaalan kaikkia osasia. On iloa, surua, pettymystä ja toivoa. Kirja on toisaalta hyvin arkinen kuvaus viiden keski-ikäisen ihmisen elämästä, mutta toisaalta taas tarinan viihdyttävyys vie lukijan kyllä mukaansa tavallisuudesta huolimatta.

Kirjasta ei koskaan pitänyt tulla kirjaa – korkeintaan hyvä tarina. Mutta lopulta tarina ja sen henkilöt veivät kirjoittajaa enemmän kuin toisin päin. Kirjoittaessa henkilöihin rakastuu ja heihin kiintyy. Jossain kohtaa henkilöiden elämät vievät suuntaan, jota edes kirjoittaja ei tiennyt. Tarina kehittyy kirjoituksen mukana (ja myös ensimmäisen version jälkeen, kun kustannustoimittaja ottaa asiaan kantaa).

 Valmistumisen jälkeen tulee haikeus, kun tietty ”ihmissuhde” päättyy ja on pakko palata omaan arkeen. Sen jälkeen tulee suunnaton häpeä, kun tajuaa, että tuota kirjaahan lukevat muutkin kuin minä. Kirjoittaessa on täysin auki ja pidättelemätön. Etenkin tunteet, joita kirjaan kirjaa, menevät ihon alle ja jäävät vellomaan. Kun päähenkilö suree, jää suru kaikumaan myös itseen. Tätä kirjoittaessa on naurettu, itketty, hävetty ja haluttu. Ja juuri tuosta reflektiosta johtuen rakastan kirjoittamista.

Lyhyestä tarinasta kirja kaunis

Tarina lähti liikkeelle itselleni asetetusta kirjoitusharjoituksesta. Halusin saada omaa ´tulostinpäätäni´ hieman auki, kun mikään blogijuttu tai tarinointi ei tuntunut lähtevän liikkeelle. Asetin tavoitteeksi kirjoittaa kaksi sivua päivässä, vailla mitään päämäärää tai vaadetta. Merkitystä oli tuolla sivumäärällä, ei sisällöllä.

Sitten huomasin, miten syntyi tarinan pääpari. Heidän ympärilleen kehittyivät sivuhahmot. Keksin luoda henkilöiden välille tarinan ja sitoa henkilöt yhteen eri tavoin. Kirjoittaessa kuulen tarinan kulkevan päässäni ja koetan jäljentää sen paperille sellaisena kuin se suostuu ulos tulemaan. Koko juoni oli päässä lopulta valmiina ja loppu oli oikeastaan aika helppoa.

Olin päässyt jonnekin 20 000 sanan kieppeille, kun lupasin lapselleni, että jos pääsen puoleenväliin (40 000 sanaa), teen tästä kirjan. Siihen saakka homma pysyi harjoitteluasteella ja pelkkänä hauskana treeninä pakertaa kasaan. Tai ei se mitään pakkoa ollut, vaan maanista kirjoittamista – parasta flowta, mitä olen koskaan kokenut. Tuskin tulen enää koskaan kokemaan samaa helppoa luomisen riemua kuin tätä kirjaa tehdessä. 

Koko prosessi alkoi vuosi sitten heinäkuussa. Käsikirjoituksen kansilehteen on printattu päivämäärä 1.7.2025 ja nyt kesäkuun 2026 alussa homma on valmis. Se ei kerro siitä, että työtä olisi tehty kiireellä ja huolimattomasti, vaan siitä, että tarina tuli ensimmäisellä kierroksella ulos niin valmiina, että sitä oli helppo työstää eteenpäin. Apunani kirjan tekemisessä oli maailman paras kustannustoimittaja Aleksandra Hintikka, joka ruoti raa’an rehellisesti käsikirjoitusta sen eri vaiheissa ja esitti täsmällisiä ja joissain kohdin jopa nerokkaita kehitysehdotuksia tekstiin. Ensimmäisen kierroksen jälkeen koko alku (100 sivua) kirjoitettiin uusiksi ja  mm. yksi sivuhahmo hävitettiin kokonaan. Tai ei häntä häivytetty, vaan hänet peilataan muiden päähenkilöiden puheen kautta, jolloin kuva on oikeastaan terävämpi kuin kokonaan elävänä hahmona. Ilman Aleksandraa te lukijat ette olisi saanut käsiinne yhtä hyvää lopputulosta kuin nyt. Luojalle kiitos kirjoitusalan ammattilaisista!

Moniääninen romaani on kuin elokuvan käsikirjoitus

Valitsin alusta saakka tehdä tarinan hieman poikkeuksellisella tavalla. Kirja on kirjoitettu viidestä eri näkökulmasta. Samat kohtaukset kuvataan useamman päähenkilön silmin. Tarkoitus on osoittaa, miten väärin – tai vain eri tavoin – ymmärrämme saman asian. Keski-ikäisen avioparin kommunikaatio on joskus hankalaa, kun on sanottu liikaa tai sitten ei ole opittu sanomaan tarpeeksi. Nuorenparin puheet ovat väisteleviä, koska yhteisen elämän alussa ei kaikkea uskalleta tai osata sanoittaa.

Jossain vaiheessa tajusin itsekin, että kirjoitan tavallaan BB-talon päiväkirjahuonetta ulos. Ihmiset istuvat puhuvina päinä kameran edessä ja kertovat, miten hommat meni niin kuin omasta mielestä.

Kirjan viimeinen ja näkymättömin päähenkilö on hiljaisuus. Ensimmäisiä johtoajatuksia kirjassa oli se, että kuvaan, miten erilaista hiljaisuutta ihmisten arki sisältää. Joskus se on mukavaa ja yhdessä sovittua ja pahimmillaan uhkaavaa ja jopa väkivaltaista. Hiljaisuus ei koskaan ole vain sitä, että olemme sanattomia toistemme seurassa. Hiljaisuuden sivussa tapahtuu pään sisällä paljoa.

Kirja ei sijoitu mihinkään. Siitä on turha etsiä sivujen mittaista kuvailua Kyrönjoen polveilevista koskista tai aavan meren myrskyävistä aalloista. Kirjan fokus on puhtaasti ihmisissä ja heidän ajatuksissaan. Poistamalla ympäristön sain ihmiset paremmin esille. Suurin osa kirjasta tapahtuukin päähenkilöiden pään sisällä. Mitä he ajattelevat, tuntevat, kokevat.

Pelkään totta kai sitä, että kirjan rakenne on vaikea tajuta. Se ei ole tavallinen, eikä välttämättä helppo. Mutta uskon ja toivon, että lukijat kyllä pääsevät vauhtiin mukaan nopeasti. Moniäänisyys tekee kirjasta värikkäämmän. Se antaa laajemman skaalan kaikkien henkilöiden omille persoonille ja antaa isomman samaistumispinnan myös lukijoille. Ehkä joukosta löytyy jokaisen oma suosikkihahmo.

Toinen, mitä hieman pelkään, on kirjassa käytetty kieli. Kirjoitin koko tarinan ns. puhekielelle. Jätin murteet suosiolla pois, koska en osaa ja päätin lopulta myös olla kirjoittamatta puhdasta kaunista kirjakieltäkään. Kirjan pitää kuulostaa puhujiltaan, eikä turhan sliipatulta ja ulkokultaiselta kirjallisuuskieleltä. Uskon, että kielivalinta tukee sitä, että kirjan kohdevalo on suunnattu puhujiin ja heidän tarinaansa. 

Tarina ei kerro minusta tai elämästäni. Minun elämäni löytyy blogin sivuilta, joten sitä ei tarvitse enää kirjaan sanoittaa. Kirjassa on paljon sellaista, mitä blogiin ei pysty fiksusti kirjoittamaan. Kun blogi on elämän online-versio, on kirja jotain muuta. Ominta minää kirjassa ovat tietty yhteiskuntakritiikki sekä ajatukset työelämästä. Sukupolvikokemus, jota kirja käsittelee, on täysin omani. Olen ollut työelämän omima perheenisä ja työhönsä väsynyt muurahainen, joka ei osaa luovuttaa. Koen päähenkilöiden tavoin tuskaa siitä, että Suomi ei ole enää se Suomi, johon olemme kasvaneet. Kaikki muuttuu nyt nopeammin kuin ehdimme perässä.

Myöskään henkilöt eivät ole ketään. Siellä täällä on lainattu sana tai ajatus jostain, mitä olen kuullut tai muistan joskus ajatelleeni. Kun puhuu ihmisten kanssa päivät, jää korviin soimaan sana sieltä ja toinen täältä. Ehkä olen saattanut jonkun sanasen pistää tänne sivuillekin. Hahmot ovat täysin mielikuvitukseni tuotetta vailla mitään todellisuusperää.

Kirja on kirjoitettu keski-ikäiseltä keski-ikäisille. Se tarjoaa vertaistukea ja rinnakkaiskokemuksen. Omille lapsille toivon kirjan tarjoavan jonkinlaisen avaimen meidän vanhempien ajatteluun. Uskon, että luettuaan kirjan, lapsemme tajuavat paljon meidän ajatusmaailmasta, joka muuten voi jäädä vajaaksi. Miksi työ on meille niin tärkeää ja miksi se puhuminen ja tunteiden sanoittaminen on niin vaikeaa. Me olemme tunnekylmien vanhempien puolihaaleita lapsia.

Kirja on tarjolla verkkokaupoissa, kirjastoissa sekä kirjailijalta itseltään

Kirja on painettu ja tulee myyntiin ensi viikolla. Sitä on saatavissa ainakin seuraavista verkkokaupoista:

Suomalainen kirjakauppa

Adlibris

Prisma

Kirjaa myy myös kustajantajani Momentum kirjat omassa verkkokaupassaan sekä Helsingin Kulttuurikulmassa (Liisankatu 19, 00170 Helsinki)

Sen lisäksi kirja on saatavilla paikallisiin kirjastoihin – kun sen sinne pyytää. Ainakin Lappeenrannan kirjastossa ennakkotilaus on tehty ja kirja on jo varattavissa.

Ja jos haluatte tukea pienen kustantamon pientä kirjailijaa, niin kirjaa saa myös minulta. Laita viestin blogin kautta, tai yksityisviestinä Instagram/Facebook Messenger/Threads (@toni.jouhkimo), niin myyn kirjaa hintaan 20€ + postituskulut. Sähköpostilla minut tavoittaa esim. blogin omasta sähköpostista pesu.neljassakympissa@gmail.com

Jos haluat tilata suuremman määrän kerralla, niin laskutuskin kyllä onnistuu, mutta yksittäisiä kirjoja en valitettavasti laskulla myy.

 

Ennakkotilaajille toivotan jo valmiiksi hyviä lukuhetkiä kirjan parissa ja muille kirjan tilaaville/lukeville lähetän kiitokset, kun tuette harrastustani 😊

 

Tämä teksti julkaistaan samanlaisena sekä blogissa Ra(s)kas Keski-ikä että Sivujen sisältä