Onnea 10 ikävuodesta Ra(s)kas Keski-ikä!

 

Onneksi on Facebook! Ilman sitä olisin lipunut ohi tärkeästä merkkipäivästä täysin huomaamatta. Tänään kymmenen vuotta täyttää "lapsistani" nuorin eli tämä blogi nimeltä Ra(s)kas Keski-ikä. Kymppi on tällä alalla suuri merkkipaalu, jota ei sovi jättää huomiotta. Verrattain usein blogien kirjoittamiseen kyllästytään jo parissa vuodessa, kun oma ideapussi on puhallettu tyhjiin, eikä sanottavaa ole. Jostain olen lukenut, että jo seitsemää vuotta pidetään blogimaailmassa keskimääräistä pidempänä aikana. Ja nyt olen tällä julkisella päiväkirjalla päässyt kymmeneen ikävuoteen.

En ole itsekään ollut koko aikaa aktiivinen kirjoittaja. On mennyt vuosia, jolloin tekstejä on syntynyt vähän ja tekstien väli on ollut pitkä kuin Eppu Normaalin levyjen julkaisuissa. Blogi on jäänyt ruuhkavuosien rattaisiin, eikä aikaa - tai energiaa - ole kirjoittamiseen ollut. Mutta silti hengissä on sinnitelty. Nyt syntyvä teksti on järjestyksessään 308. eli on näitä näppäimiä jonkin verran hakattu (käytössä taitaa olla neljäs läppäri, jotka bloggaamiseen käytän).

Aihepiirit ovat vaihdelleet ajan ja aikakauden mukaan. Kasvoin itse neljänkymmenen ikävuoden nuoresta pojanklopista aikuiseksi. Täytin viime vuonna viisikymmentä vuotta ja tähän kymmenen vuoden jaksoon on mahtunut melkoinen määrä isoja ja pieniä elämän käännekohtia.

Elämäni on nyt aivan erilaista kuin se oli kymmenen vuotta sitten. En ollut yrittäjä, vaan lomarahahuorana protestanttisessa palkkatyössä. Tässä välissä olen opiskellut yhden ammatin (työn ohessa ja omalla rahalla), viettänyt vuoden koulussa opiskelijana ja kaksi opettajana. Blogin alkuvaiheessa kotona asui kolme keskenkasvuista lasta, kun nyt täällä majailee yksi osa-aikaisesti murjottava esiteini. Loput ovat älynneet lähteä etsimään omaa onneaan uusista osoitteista. Autot ovat vaihtuneet ja jopa poliittinen kanta on alkanut kallistua vasemmalle. Aiemmasta elämästä ovat jäljellä entinen omakotitalo ja vaimo - onneksi ovat! Kaipuu on jäänyt Saabin rattiin ja Uimaharjuun.

Ja muuttunut on myös kirjoittaminen. Blogin alussa jännitin julkaista omia tekstejäni julkisesti. Niitä hiottiin, suunniteltiin, esiluetettiin ja joskus hävettiin. Nyt on enää kuukausi siihen, että esikoisromaani näkee päivänvalon ja lähtee maailmalle etsimään uusia lukijoita. Eikä tekstit tai kirjoittaminen hävetä yhtään. Päinvastoin - olen ylpeä blogista ja ylpeä siitä, että uskallan kirjoittaa sekä itseäni esiin että luoda tarinoita toisten silmiä varten. 

Aina, kun katsoo kymmenen vuotta taaksepäin, miettii, miten helvetissä on jaksanut ne pahimmat vuodet. Kymmenen vuotta sitten olin henkisesti melko hajalla. Isä oli kuollut, työelämä oli luisumassa kohti väsymistä ja arki oli painimista kolmen lapsen rikastamassa oravanpyörässä. Ei ollut mahdollisuutta vetää happea tai heittäytyä latautumaan, vaan perhettä, kotia sekä työtä oli luotsattava eteenpäin niin resursseilla, mitä oli. En arvostele heitä, jotka palavat loppuun, enkä missään nimessä väheksy heitä, jotka sortuvat taakan alle - mutta minulla ei sellaiseen ollut varaa, eikä mahdollisuutta

Aikaa oli vähän, energiaa vielä vähemmän - mutta velkaa kyllä riitti (ja riittää edelleen). Kaikki ne ratkaisut ja risteyskohdat sitten realisoituivat "uudeksi elämäksi", josta nyt nautin. Kovassa prässissä hioutui timantti.

Tänä päivänä olen ehjempi, energisempi ja monella tavalla terveempi fyysisesti ja henkisesti. Arvomaailmassa on tehty hieman remonttia. Oikea termi lienee maadoittuminen ja monimuotoistuminen. Kirjoituksissa se näkyy paljon poliittisena pohdintana ja maailmantuskan purkamisena. Toki siihen on johtanut sekin, että kymmenessä vuodessa tämän maapallon johtolinjat ovat menneet sekaisin kuin ranskalaisten autojen virtapiirit. Kaikki entinen varmuus, ennustettavuus ja turva ovat kadonneet ja viimeisen parin vuoden aikana tilalle ovat tulleet kaaos, sodan uhka ja synkkyys. Olemme maapallona lähempänä seuraavaa suursotaa kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Ja se on suurimpia syitä laittaa omia ajatuksia ja maailmantapahtumia myös talteen. Haluan muistaa nämä vuodet ja tapahtumat sitten, kun hulluus häipyy ja tilalle astuu järki ja sovinnaisuus. 

Mistä kirjoitan?

Tänä päivänä kirjoitukset ovat paljon päiväkirjamaista muistiinpanojen tekemistä. Kirjaan blogiin ylös merkittäviä tapahtumia ja koetan tallentaa omia tunnelmia. Valitettavasti viime aikoina tilaa ovat saaneet hulluuden kapellimestarit  - eli kolmen suuren poliittisen navan diktaattorit. Heidän toimintansa seuraaminen on kuin katsoisi formulan iskeytymistä seinään - täydestä vauhdista. Valitettavasti se on meidän realismiamme 2020-luvulla.

Edelleen rakastan keski-ikää. Edelleen näen sen trendikkäänä ja ihanana elämänvaiheena, joka jatkaa antamistaan. Vuosi vuodelta minun elämäni tuntuu paremmalta, varmemmalta ja helpommalta. Helppoutta ei aiheuta pelkästään lasten kasvu tai velan pieneneminen. Helppoutta tekee elämän syväymmärryksen kasvaminen. Osaan elää fiksummin, taloudellisemmin ja ennen kaikkea mailaa turhia puristelematta. Sielussa on enemmän tilaa hengittää. 

Ja loppu kolmannes teksteistä tulee arjesta. Kirjoitan kirjoittamisesta - kappas kehveliä, kun kirjakin on tuossa tulossa. Kirjoitan yrittäjyydestä - hups keikkaa, kun kaksi firmaa pyörii tuossa jaloissa. Elämä täyttyy nykyisin edelleen työnteosta. Se on tavallaan sitovampaa, mutta tavallaan vapaampaa. Valitsen jokaisen työpäivän itse omasta tahdosta. En tee töitä muille, mutta en pysty tulemaan toimeen ilman muista ihmisiä. Työ asiakkaiden kanssa on erittäin rakasta ja rikasta. Työ antaa minulle tänään enemmän kuin ennen. Se ei ole pakko, se on valinta. 

Miksi kirjoitan?

Motivaatio on muuttunut hieman itsestä ulospäin. Kirjoitan lukijoille enemmän kuin alussa. Ensimmäiset vuodet availin tänne sivuille pääni solmuja ja koetin päästä selville, mitä tunnen ja ajattelen. Omat ajatukset näyttävät selkeämmiltä, kun ne lukee näytöltä. Mutta sitä mukaa, kun oma pää on selkiytynyt, on tullut tilaa kirjoittaa muille. Lukijoita tässä matkan varrella on tarttunut erittäin kiitettävä määrä. Luettujen kertojen lukema kasvaa teksti tekstiltä ja myös palautetta tulee - saa tulla enemmänkin. Teillehän tätä myös tehdään.

Merkittävä motivaatio kirjoittamiselle on oppia ja kehittyä paremmaksi kirjoittajaksi. Luen toisinaan vanhoja tekstejä. Ne ovat hyviä - parempia kuin luulisi, mutta kehitettävää on edelleen. Tekstien tekeminen on helpompaa. Esityötä tarvitsee tehdä vähemmän ja turha itsekriittisyys on kadonnut. Nyt aiheeksi riittää joku hyvä lause tai ajatus, joka tulee lehdistä, somesta, perheenjäseniltä tai kyliltä kuultuna. Jotkut jutut ovat saaneet alkunsa jostain työn lomassa käydystä keskustelusta, joka sitten lähtee blogin sivulla lentoon. 

Kirjoitan, koska yksinkertaisesti rakastan kirjoittamista. Pidän tekstin tuottamisesta, tarinoista ja myös siitä, että näitä joku muukin lukee kuin äiti ja vaimo (joiden molempien lukupanoksesta olen joka kerta valtavan kiitollinen edelleen!). Ehkä suurin "voittoni" lukijoiden suhteen on ollut saada oman perheen lapset lukemaan näitä "viisauksia". Yhden heistä huijasin jopa kirjoittamaan tänne. 

Omat intohimot kirjoittamisen suhteen liittyvät julkaistaviin teksteihin. Olen vuosia himoinnut kirjan kirjoittamista. Nyt se toteutuu. Samalla työstän toista käsikirjoitusta, josta toivon samanlaista onnistumista kuin ensimmäisestä. Pitkien tekstien tuottaminen on hankalampaa kuin blogin pitäminen. Työ on pitkäjänteistä, hidasta ja myös vaativaa. Kirjan juonen piteleminen käsissä on yhtä suurta 3D-ajattelua, joka vaatii onnistuakseen aikaa ja tilaa. Mutta homman kiinnostavuus on siinä haasteessa. Kun sitä on kerran maistanut, ei luopuakaan voi.

Mitä tulevaisuus tuo Ra(s)kaalle Keski-iälle?

Blogi jatkaa elämistään. Kuten elämä se muuttuu, kehittyy ja kasvaa. Kymmenen vuotta sitten en tiennyt meneväni opiskelemaan, löytäväni uutta ammattia (josta en kyennyt edes haaveilemaan), kirjoittavani kirjaa. En osannut kuvitella, millaista vanhemmuus on, kun lapset ovat isoja, osa jopa aikuisia. En tiennyt, kuinka paljon elämää voi rakastaa, kun se sujuu ja maistuu helpolta. Luulen, että seuraavat kymmenen vuotta tarjoavat vähintään yhtä hyvän kokemusrekisterin kuin kymmenen edellistä.

Maailma pelottaa. On paljon suuria valtavirtoja, jotka eivät ole käsissämme. Kotimaisen historian tumpeloin pääministeri on globaaleissa rattaissa pieni hiekanjyvä, joka ei saisi suurta vahinkoa aikaan, vaikka haluaisi. Verrokkina toiset valtion päämiehet sulkevat koko maailman öljyhanat tai uhkaavat naapureita ydinaseella. Meillä tehdään ehkä satatuhatta työtöntä, mutta naapurissa miljoona vainajaa. Asiat kannattaa aina suhteuttaa perspektiiviin. 

Koetan luoda toivoa ja tehdä keski-iästä entistä trendikkäämpää. Minun maailmassani keski-ikäiset tullaan näkemään valtakunnan trendsettereinä ja esikuvina. Heidän jälkiään seurataan ajattelussa, pukeutumisessa ja arkielämän käytännöllisyydessä. Keski-ikäiset ovat mainosmiesten unelmien kohde ja haavekuva. Heillä on rahaa, asennetta ja kykyä käyttää kumpaakin. Toivon, että tulevaisuudessa Ra(s)kaassa keski-iässä on vähemmän ässää.

Kiitos teille rakkaat lukijat kuluneesta kymmenestä vuodesta. Jokainen teistä on tärkeä. En tee blogia rahasta, enkä kyllä rahallakaan. Teen tätä puhtaasta rakkaudesta lajiin ja kirjoittamisen intohimosta. Kuten näette blogin ulkonäöstä, ei täällä ole mainostajia, eikä kirjoittamisesta kukaan maksa muuta kuin silloin tällöin kehuja. Mutta blogin pitävät elossa lukukerrat, kommentit ja se, ettei tätä tarvitse pelkästään itselle kirjoittaa. Jatkakaa lukemista, kommentointia ja läsnäoloa.

Ja ennen kaikkea - Let´s make Keski-ikä Greatest again!

Hormuzista Hungaryyn

 

Rakas päiväkirjani. Maailmalla kuohuu niin lujaa, että on mahdotonta olla laittamatta asioita talteen tänne julkiseen muistivarastooni. Näitä juttuja tullaan muistelemaan tulevaisuudessa ja olen aika varma, että koko maailma elää tavallista suuremman muutoksen edessä. Jokaisella pallon nurkalla tehdään aktiivisesti toimia, jotka valmistautuvat seuraavaan vaiheeseen, jonka sisältöä ei kukaan vielä voi tietää. Käytännössä on siis valmistauduttava kaikkeen. 

Maailman myllerrykset tuntee omassa lompakossaan, kun tankkaa autoa. Sen tuntee myös seuratessaan kotimaan politiikan ensimmäisiä vaalitenttejä. Vuosiin ei eduskuntavaaleja edeltävissä keskusteluissa ole puhuttu maanpuolustuksesta ja puolustusbudjetista samoilla äänenpainoilla kuin nyt. Parhaimmillaan sotaretoriikka ja valmiuspuheet pitävät oikeistoa jollain tavalla vallan kahvassa kiinni, vaikka yleinen ilmapiiri kääntyy kiistatta tiukasti vasempaan. 

Hormuz ja lähi-idän kriisi

Käsi ylös, joka ei arvannut, että Trumpin sotaretki Iraniin menisi vituiksi. Se meni niin pieleen, että siitä alkaa olla vaikeaa perääntyä kunniallisesti ilman apua. Jos Donnie-setä kuvitteli hetkeäkään, että Iranin sotaan syntynyt valtakoneista perääntyisi muutaman lentotukialuksen tai merijalkaväen ilmestyessä horisonttiin, on syytä tuijottaa hetki peiliin ja kysyä, miksi taas kerran. Iran on sisä- ja ulkopolitiikaltaan hieman eri tason toimija kuin Venezuela tai Grönlanti, joita DT on aiemmin hätyytellyt. Iranissa ei tule pelkästään vastarintaa, vaan siellä voi pahimmillaan tulla nenä kipeeksi. 

Hormuzin salmen sulku vaikuttaa raakaöljyn hintaan hilaten sen Burj Khalifan korkeuksiin. Sen tuntee täällä Pohjolan perukoilla saakka. Polttonesteiden hinnannousu syöksee kotimaisen talouden entistä suurempaan kurimukseen. Maassa, jonka etäisyydet ovat näin mahdottomat, poltetaan Dieseliä ilmaan pelkkien ruokakuljetusten vuoksi melkoinen kuutiomäärä päivässä. Pahoin pelkään, että tulevina viikkoina tullaan näkemään konkurssijonon jatkona rakennusliikkeiden lisäksi myös kuljetusliikkeitä. Jos bensa ei olisi verotuksen ainoita jäljellä olevia lypsylehmiä, voisi valtion olettaa auttavan jollain tapaa, kuten muissa EU-maissa. 

Raakaöljyn hintojen nousu jakaa maailman kahtia. Tuottajat rikastuvat, mutta kuluttajat köyhtyvät. Toisin sanottuna norjalaisia kriisi naurattaa, kun meillä Suomessa suorastaan itketään (eikä pelkästään Saipan eilistä tappiota Kouvolassa). Mutta onko todellakin pelkkää sattumaa, että öljynhintaa korottaa tarkoitushakuisesti Yhdysvallat, joka "sattuu" olemaan maailman kolmanneksi suurin öljyntuottajamaa (lähde: Wikipedia). 

Kun maailman suurin kulutusmarkkina rypee alamaissa ja rahaa on saatava lisää sisään, olisi liiankin täydellinen keino luoda kriisi, jolla oman vientituotteen hintaa nostetaan keinotekoisesti jopa hieman pakolla ylöspäin. Jokainen raakaöljybarreli valuu suurempana dollaritukkuna Yhdysvaltain taskuun. Tämä on kärjistetysti sama kuin se, että suomalaiset levittäisivät lentokoneista mäntypistiäisiä naapurimaiden metsiin. Puun hinta nousee, kun tuotantokanavat vähenevät. Olisiko suurikaan ihme, jos Iranin kriisissä Donaldilla on pelkästään oma peltilehmä ojassa?

Lähi-itä on ja tulee olemaan ikuinen kriisipesäke. On pelkästään toivottavaa, ettei sinne tule lopullista ratkaisua, sillä se tarkoittaisi, että kartalta häviää kokonaan yksi tai useampi maa. Siellä on juomavedessä tai maaperässä oltava jotain todella katkeraa, sillä maankolkka synnyttää maailmaan niin kiihkeitä johtajia, että Pohjois-Korean Kimitkin katsovat heitä ihaillen. Nyt Israelin pääministeri Netanjahu on löytänyt rinnalleen sellaisen katalyytin, että taistelu Israelin vapauttamisesta kaikista naapurimaista alkaa saada maanisia piirteitä. Aiemmat Yhdysvaltain presidentit ovat toimineet ennemminkin rauhanlähettiläinä kuin hulluuden katalyyttinä. No asiat näköjään todellakin muuttuvat hetkessä!

Viszlát, Orbán diktátor

Läpi Euroopan huokaistiin helpotuksesta, kun maaperään kolahti kaksi kertaa. Ensin sinne kaatui Venäjän diktaattori Putinin vahvin puinen tukijalka ja toinen kolahdus kuului, kun koko EU:n kengästä tippui suuri kivi. Kiitos Unkari, että opetatte meille muillekin Euroopan maille, miten demokratia voi taistella tyranniaa vastaan omin keinoin. Huolimatta diktatuuria muistuttavasta valtakoneistosta ja manipuloidusta vaalijärjestelmästä, sai Unkaria 16 vuotta panttivankina pitänyt Viktor Orban lähteä. Sen mahdollisti se ainoa demokraattinen vallankäytön väline - äänestysaktiivisuus ja hiljainen vastarinta. 

Unkari alkoi olla Euroopan Unionille se hankala serkku, josta olisi kiva päästä eroon, mutta keinoja ei ole, kun ollaan kuitenkin vähän sukua. Orban oli EU:n sisällä suurin Putinin tukija ja Venäjän puolustaja ja hänen vaikutuskeinonsa oli toimia käsijarruna Venäjän vastaisissa painostustoimissa ja hidastaa pakotteiden läpimenoa EU:n valtakoneistossa (tai Ukrainan apupakettien aikaansaamista). Ja kieltämättä yksittäinen orpana sai aikaan valtavasti vahinkoa maan kokoon verrattuna. 

Vaalit voittaneella Tisza-puolueella on nyt tiukka näytön paikka. Vaalit avasivat selkeästi vanhoja kommunismin aikaisia haavoja, joita nyt on pystyttävä paikkaamaan valtakauden alusta saakka. On selvää, että Orbanin taistelu ei loppunut näihin vaaleihin. Hän tulee varmasti takaisin valtataisteluun seuraavissa vaaleissa ja mikäli Tisza ei ole onnistunut kääntämään maan taloutta nousuun, voi meno luisia takaisin Orbanilaiseen dystopiaan.

Unkarilaiset juhlivat vaalivoittoa samalla tavalla kuin aikoinaan vapautumista kommunistisesta järjestelmästä. On erikoista, kuinka lyhyt kansan muisti on ja kuinka helposti Orban pystyi kaappaamaan vallan Unkarissa. On mennyt vain 70 vuotta, kun Neuvostoliiton joukot tukahduttivat Unkarin orastaneen kansannousun ja palautti vallan kommunisteille. Ja silti järjestelmän sallittiin luisua lähes samanlaiseen harvainvaltaan.

Ihmettelen muutenkin itäblokin maiden kaipuuta "vanhoihin hyviin aikoihin". Monissa maissa on alkanut kuulua kuiskuttelua, miten ennen asiat olivat paremmin, kun poliittinen järjestelmä oli selkeä ja talossa yksi isäntä. Oliko se kurjuus, vainoharhaisuus ja informaationpelko niin ihanaa? 

Suomalaisten on hyvä pitää Unkarin vaalit mielessä kuluvan vuoden ajan. Unkarilaisten valinnanvapaus on suomalaisiin verrattuna kapea ja mahdollisuudet muutokseen olivat Orbanilaisten toimesta kavennettu minimiin. Mutta silti Tisza sai kammettua itsensä selvään vaalivoittoon (2/3 enemmistö parlamentissa) ja kaatamaan demokraattisen diktatuurin äänestämällä. Muutos on mahdollinen, jos siihen uskoo riittävä määrä aktiivisia ihmisiä, jotka ovat valmiita hyödyntämään demokratian ainoaa laillista asetta - äänioikeuttaan. Samalla tavalla meillä on Suomessa mahdollisuus vaikuttaa ja saada aikaan muutosta. Passiivisuus ei muutosta tee.

Vaalitaisto alkakoon!

On vuosi Suomen eduskuntavaaleihin. Ensimmäiset puheenjohtajatentit nousevat maasta kuin korvasienet keväällä. Ja yhtä myrkyllisiä ovat puheetkin. Katsoin Ylen ensimmäistä puheenjohtajakeskustelua ja kyllä vanhan sosiologin silmiin melkein kihosivat onnenkyyneleet. Ei ole kotimaan politiikka enää tasapaksua ja linjatonta. Vasemman ja oikean laidan välinen ero on kasvanut niin suureksi, että ne eivät mahdu enää pienemmissä televisioissa samaan kuvaan. 

Kiristyvä talouspolitiikka, hyvinvointivaltion kuolema ja eriarvoisuuden kasvaminen pakottavat toimiin. Puolustajat koettavat tekohengittää hyvinvointivaltion entisiin mittoihin, kun viikatemiehet toivoisivat niittävänsä koko hyvinvointijärjestelmän maan tasalle. Voin luvata, että vaalien jälkeiset hallitusneuvottelut tulevat olemaan pitkät ja kipeät.

Tyypilliseen tapaan vanhuksilla ratsastetaan myös näissä vaalipuheissa entiseen tapaan. Koko maan suurin ongelma tuntuu olevan se, miten ne vanhukset hoidetaan tai ollaan hoitamatta. Toiseksi suurin ongelma on (tämän minäkin allekirjoitan) hyvinvointivaltion alasajo tai restaurointi - näkökulmasta riippuen. Talouspolitiikan linjaukset ratkaisevat seuraavat vaalit. Ei pelkästään se, mistä leikataan, vaan myös se, mistä saadaan lisää tulorahaa. Suomen kasvun este on se, että tällä hetkellä maahan ei virtaa rahaa oikein mistään ja alamme olla tuomittuja pyörittämään pelkkää sisämarkkinaa. Jonkun viisaan olisi keksittävä nopeasti, miten tänne saadaan lisää pääomaa ja toisaalta, miten täältä saadaan jotain vientikelpoista ulos. 

Suomen ongelmat ovat lopulta yksinkertaiset. Vientirakenne on teknisen käyttöikänsä päässä. Massatuotantotuotteet, kuten sellu, paperi ja paperikoneet eivät käy kaupaksi ja tilalle tarvitaan tuotteita, jotka tuottavat tulorahaa maahan. Maailmanmarkkinat ovat muuttuneet nopeasti niin, että esim. kallis palkkarakenne ja kalliit vientikustannukset syövät kilpailuetua. On siis löydettävä tuotteita, joissa palkkarakenne on merkityksetön ja vientiin ei kulu rahaa. Lisäksi tuo hieman hankala itänaapuri vaikeuttaa pääomien saamista Suomeen. Luottamus siihen, että Suomi on stabiili ja turvallinen maa säilöä rahaa, pitää ansaita. Rauhansopimus Ukrainassa auttaisi asiaan kummasti (samoin kuin puujalosteiden vientiin).

Ja toinen suurempi rakenne on kulutuspuoli. Nykyinen rakenne on tulorahaan verrattuna turhan raskas ja sitä on pakko keventää - vieläkin. On tehtävä erittäin raskaita arvovalintoja siitä, mikä nykyisessä hyvinvointivaltiossa on kriittisen tärkeää ja mistä voidaan luopua. Helpot valinnat on oletettavasti tehty ja nyt on pakko tehdä valintoja niin, että se varmasti tulee koskemaan. Tehtävä ei ole helppo, mutta se on pakko tehdä.

Onneton Orpo, löysä Lindtman ja vahva Virta

Puolueen puheenjohtaja on joukkojensa keulakuva, joka johtaa kannattajansa voittoon - tai tappioon. Suomessa vaalitentit henkilöityvät erittäin vahvasti puolueiden johtoon, joka saa valtavasti näkyvyyttä tv-tenteissä, podcasteissa ja lehdissä. Keulakuvan tulee edustaa kannattajiaan ja puolustaa linjaansa vakaasti, mutta edustavasti. Ilman vahvaa johtajaa, on minkään puolueen vaikeaa menestyä, koska näkyvyyttä on muille ehdokkailla tarjolla vain rajatusti.

Ylen puheenjohtajatentti oli hyvä mittatikku sille, mistä lähdetään liikkeelle. Peli oli samanlaista kuin jääkiekon runkosarjan ensimmäisissä otteluissa. Kentälliset ovat kesken ja taktiset kuviot hiomatta, mutta pisteitä jaetaan silti. Ja nämä alla olevat näkemykset ovat tietenkin vain yhden keittiösosiologin puolella silmällä tehtyjä.

Ensimmäinen huomio tulee siitä, että entinen hillityn keskustelun kulttuuri on nyt vihdoin haudattu. Puheenjohtajat korottavat ääntään, puhuvat päällekkäin ja varastavat esiintymisaikaa yli soveliaan. Kaikki koettavat kiivetä valokeilaan niin usein ja röyhkeästi kuin voivat. Enää ei kiltisti odotella vuoroa tai lopeteta parin lauseen jälkeen. Useammin kuin kerran joutui tentin puheenjohtaja puuttumaan keskusteluun melko napakasti. Ja nytkin joukossa oli pari puheenjohtajaa, joille tämä uusi humpan juoni oli vielä sisäistämättä - he jäivät valitettavasti jalkoihin.

Kaksi puheenjohtajaa nousi minun silmissäni esiin - toinen hyvässä ja toinen vähemmän hyvässä. Ensimmäisenä annan täydet pisteet Vihreiden Sofia Virralle. Hänen esiintymisensä on itsevarmaa, asiallista ja näyttävää. Virta pistää pelottomasti hanttiin hallituspuolueille, haastaa kärjekkäästi ja saa jopa Orpon vetäytymään kuoreensa mutristelemaan setämäisesti huuliaan. Jos Sofia Virta johtaisi demareita, alkaisin pelätä meille syntyvän demokraattis-orbanilaisen kultin. Valitettavasti Suomessa äänestäjäkunta ei ehkä ole valmis niin suureen vallankumoukseen, että Vihreät voittavat vaalit, mutta pääministerinä en näe Virtaa parempaa keulakuvaa.

Ja se toinen...huoh! Tulevien vaalien voitto on pelattu vasemmistolle ilman vakavampaa vastusta. Maalilinjan tulojärjestys on tällä hetkellä SDP, Kokoomus, Keskusta. Perussuomalaiset tippuvat kuin sotasyylliset kuritushuoneeseen ja taistelevat nelossijasta Vihreiden kanssa. Vasemmistoliitto tulee imaisemaan todella paljon ääniä oikealta ja äänestysaktiivisuudesta riippu se, miten paljon etenkin suuremmissa kaupungeissa se saa edustajia. Li Andersson teki valtavan palveluksen puolueelle siirtymällä sivuun ja luovuttamalla valtikan Minja Koskelalle. Koskela on terävä ja fiksu keulakuva marginaalipuoleelle. Hän on tyyppi, jota media rakastaa, koska Koskelasta tulee perspektiivi, johon oikeata laitaa peilataan. 

Tässä valossa Demareilla pitäisi olla uskottava keulakuva, jotta äänestäjien usko puoleen toimintakykyyn säilyy ja mielellään jopa kasvaa. Mutta johtoon on jollain keinolla kammettu Antti Lindtman, joka on kuin karikatyyri ylikasvaneesta nuorisopoliitikosta. Miehessä ei ole uskottavaa edes puku. Jos ja kun SDP voittaa vaalit, se ei tapahdu Lindtmanista johtuen vaan hänestä huolimatta. Kaipaan esiintymiseen haastavaa, hieman rakkikoiramaista voittajan asennetta. Kaipaan selkeää puhetta ja uskallusta ottaa kantaa samaan tyyliin kuin Harry Harkimolla. Demareiden puheenjohtajalta puuttuu rohkeus, röyhkeys ja kyky olla mieltä. Nuo näkyvät puheenjohtajapaneelissa läpi niin, että tällaista myöhäsyntyistä keski-ikäistä demaroitunutta miestä vähän hävettää. 

Suurten puolueiden puheenjohtajista pisteet veti kotiin Keskustan Antti Kaikkonen, josta on kasvanut erittäin uskottava senaattori vuosien jauhaessa turhan kankimaisuuden pois. Kaikkonen otti kantaa ehkä muita vähemmän, mutta viisaammin. Sanat olivat hyvin tähdättyjä, harkittuja ja Kaikkonen sai jopa Keskustan kuulostamaan raflaavalta vaihtoehdolta, jos ei parempaakaan keksi. Keskusta tulee lisäämään edustajamääräänsä seuraavissa vaaleissa ja johtuu pitkälti Kaikkosesta.

Oikeistolinjalla kävi helposti selväksi, kenellä siellä on housut jalassa. Orpo oli surkea, poteroon vetäytynyt setämies, jonka edustaminen ei muistuttanut istuvaa pääministeriä. Pääministerin kannanotot olivat varovaisia, mitäänsanomattomia ja keveitä. Orpo ei ehkä tajua, että tuollaisessa paneelissa värittömyys paistaa pahemmin läpi kuin hieman väritetty esiintyminen. Televisioon mennään ottamaan kantaa, eikä patsastelemaan. Siellä ei pääministerin salkku paljon paina. 

Tilanne olisi parempi, jos Kokoomusta johtaisi Antti Häkkänen, nykyinen puolustusministeri. Hän on pukuunsa syntynyt ja luultavasti ruiskukan siemenellä siitetty piinkova kokkari. Ei tarvitse olla edes ennustaja, että tietää, kenet Kokoomus tulevissa vaaleissa valitsee keulille, kunhan edellisestä eroon päästään. Häkkäsen siirtäminen linjaan raikastaisi Kokoomuksen imagoa siellä, mistä ääniä on tarve kerätä. Nykyisellä esiintymisellä äänet tulevat enemmän Suomalaiselta klubilta.

Orpon vieressä istunut Riikka Purra sen sijaan on erittäin vahva keulakuva puolueelleen. Purra uskaltaa olla mieltä, uskaltaa puolustaa omiaan ja perustelee kantansa fiksusti. Esiintyminen on pelotonta, näyttävää ja jää mieleen. On tavallaan harmi, että tämän hallituskauden peijaisissa tulee suurin syyllinen maan tilaan olemaan Perussuomalaiset. Oikeistokoalition ääripää jyrätään maan tasalle, koska niin tämä poliittinen laiva Suomessa seilaa. 

Ja viimeisenä huomioin vielä Harry Harkimon. Hän on todellinen väriläiskä puheenjohtajatenteissä. Kun tietää, ettei havittele hallitusvastuuta, voi puhua kielenkannat löysällä. Ja jos Harkimoa kuuntelee, on hän pirun fiksu mies. Kannanotot ovat konkreettisia ja selkeitä. Harkimo on se ikävä kivi kengässä, joka hiertää, mutta jota ei poiskaan saa.

Rakastan sitä, että kotimaan politiikassa on taas jännitettä. On kiinnostavia hahmoja, eroja puolueiden välillä ja selkeitä arvovalintoja. Tulevat vaalit ovat luultavasti parhaat vuosikymmeniin. Valitettavasti talouden ja maailman tila on tähän johtanut, mutta on nautittava niistä pienistä asioista, joita tämä kurjuus tuottaa. 

*****

Tätä kirjoittaessa kuuntelin kaksi loistavaa albumia, joita molempia suosittelen:

Eilen ilmestynyt Ricky-Tick Big Bandin albumi Liikkuu on järisyttävää kotimaista musiikkia (en osaa itsekään määritellä genreä). Letkeä meno suorastaan sulaa korviin ja pakottaa tuolijoraamaan.

Ja toinen kuuntelemani levy oli jenkki-countrytähti Luke Combsin albumi The Way I Am. Raakaa ja aitoa countrya, joka sopii tällaiseen kirjoitusmoodiin oivallisesti.

Sananvapaus ei kuulu virkamiehelle?

 

Kuvituskuva, luotu tekoälyn avustuksella

Tämän pääsiäisen suurin uskonriita ei yllättäen koskenut sitä, paljonko Juha Mieto vetää mämmiä tai kuuluuko lammas juhlapöytään mintun kanssa vai ilman. Tämän vuoden kärsimysnäytelmän järjesti Valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Mika Niemelä antamalla Helsingin Sanomien Kuukausiliitteelle haastattelun koskien valtionrahoitusta sekä hyvinvointivaltion uudelleenmuotoilua. Hän sai koko suomalaisen vasemmiston itkemään verisiä kyyneleitä siitä, kuinka virkamies uskaltaa hypätä aitojen yli ja esiintyä lehdessä.

Luin itse jutun kokonaan (toisin kuin osa arvostelijoista) ja ajatuksen kanssa (toisin kuin suurin osa arvostelijoista). Teksti oli asiallista ja kantaaottavaa. Mielessäni ehdin jo hetken havahtua ja jopa ilahtua, että nykyisessä virkamieskunnassa tajutaan, kuinka vallan vahtikoiran on tehtävä muutakin kuin osuttava näkymättömänä harmaan eri sävyihin sointuviin ministeriötapetteihin. Olin otettu, että meillä on virkamiesjoukkueen ykkösketjuun on synnytetty omilla aivoillaan ajattelevaa ja kantaa ottavaa päällikkökuntaa. 

Mutta paljastuikin, että olen asiassa pienessä vähemmistössä!

Hesarin artikkeli sai koko suomalaisen vihervasemmiston takajaloilleen ja opetti jopa minulle uusia asioita kotimaan sisäpolitiikasta sekä politiikan hierarkiasta ja vaalikiimasta. Näitä on herkullista käydä läpi ja siten hyödyntää minulle suotua sananvapautta olla omaa mieltäni asioista.

1) Vaalikiima on totta

Vasemmisto piti Niemelän lausuntoja jopa julkeina. Yhtenä kärkkäimmistä arvostelijana tuntui heiluvan Ville Niinistö, jonka luulin karkotetun jonnekin Euro-politiikan takamaille. Mutta valitettavasti huuto kuuluu jopa sieltä Suomeen saakka. Ilmeisesti kaikki Euroopan asiat on ehditty ratkaisemaan, kun aikaa "asialliselle" kritiikille riittää. Niin, tai sitten junalippu kohti paluuta kotimaan politiikkaan on jo ostettu ja nyt kaivataan kannuksia. Otan Niinistön tähän esimerkkinä, koska hänen kannanottonsa tunki minun feediini, vaikken häntä seuraa (enkä tule seuraamaan). 

Hämmästyin itsekin, kun Vihreiden nimipoliitikko elää itse maailmassa, jossa hoiva kuuluu vain naisille. Niinistön mukaan läheishoivan siirtyminen kansalaisten itsensä hoidettavaksi kasvattaa naisten tekemää palkatonta työtä. Ja minä hölmö olen elänyt tasa-arvoisessa perheessä, jossa kaikki tekevät kaikkea. Luultavasti Vihreän Villen vastaus olisi, että näin ei kaikissa perheissä ole - ei ainakaan Niinistön perheessä, mielipiteistä päätellen. Tarkistin vielä hesarin jutun varmuuden vuoksi ja siellä ei kyllä lisätty hoivaa naisten niskoille, vaan läheisten. Minun maailmassani se tarkoittaa yhtä paljon naisia kuin miehiäkin. Toivon kovasti, että tasa-arvo pääsee myös Vihreisiin arvoihin samalla tavalla kuin ne toimivat meidän perheessämme. Tuntuu vähän ikävältä, kun läheishoivaa ei katsota miehille kuuluvaksi työksi.

Kotimaiset lähinnä vasemmistopoliitikot juoksivat kilpaa kommentoimaan, kuinka väärin on, että valtion palkkaama virkamies uskaltaa mennä ottamaan poliittista kantaa ja kehtaakin lausua omia mielipiteitään valtion rahoituspolitiikasta. Lyöjiä tuntui löytyvän läpi vasemmistorintaman (ja totta kai yleisänkyrä Jani Mäkelä, joka kritisoi jopa omiaan nykyisin), mutta puolustajia harvinaisen vähän. Kuule Mika - minä puolustan sinua, fiksusti puhuttu!

Totta kai Niemelän tekemät kannanotot ovat poikkeuksellisia ja voimakkaita maassa, jossa on totuttu, että poliitikot pitävät ääntä ja virkamieskunta vaietkoon. Mutta poikkeukselliset ajat vaativat poikkeuksellisia toimenpiteitä ja tekijöitä. Ja Niemelä puhui omilla mielipiteillään, kansalainen Niemelänä.

Menopuolta hillitsevät kommentit osuivat sopivasti aikaan, jolloin kaikki puolueet kaivavat lähtökuoppia alkavaan eduskuntavaalitaisteluun. Niemelän lausunnot tuomitsemalla kuviteltiin kerättävän korikaupalla vasemmiston kaipaamia sympatiapisteitä. Paha virkamies leikkaa, kun vasemmisto haluaisi ojentaa köyhälle yhden setelin lisää. Yhdellä artikkelilla Niemelästä tuli kiipeilypuu, jonka oksia pitkin koko vallanhimoinen vasemmisto koettaa kiivetä latvaan päästäkseen paistattelemaan julkisuuden valokeilassa. Hey, come on - teillä on jo varma vaalivoitto, vaikkette mihinkään ylilyönteihin sortuisikaan. Miksi sitä on pakko koettaa munata nyt?

Valitettavasti tuo nolo vaalitemppu onnistuu tässä tilanteessa huonosti. Sympatiapisteet saattavat karista, kun Niemelän edustaman Valtiovarainministeriön laskelmat osuvat oikeaan. Artikkelissa mainitut ehdotukset (käytännössä mielipiteet) ovat tämän päivän reaalipolitiikkaa, jonka tajuaa jokainen taloudesta yhtään mitään ymmärtävä. Kun rahaa ei ole, eikä sitä tunnu tulevan, on pakko karsia menoja. Tämä sama pätee meihin tavallisiin kuluttajiin. Jos lompakko on tyhjä, ei kannata korkealla korolla ottaa kulutusluottoa. On ymmärrettävää, että tämän tyyppinen reaalitalous on vierasta esimerkiksi EU-poliitikolle, jonka kuukausiliksa ylittää kymppitonnin tai kansanedustajalle, joka tienaa karvan verran vähemmän. Mutta meille ihan tavallisille ihmisille tämä on tuttua totuutta. 

Kommentteja selatessa kävi selväksi, että kummallisen paljon Suomessa on vielä 2020-luvulla henkilöitä - myös päättävissä asemissa - joiden mielestä sähkö tulee töpselistä ja raha pankkiautomaatista. Talouden tilanne ei ole valjennut, vaikka niistä on oltu mukana päättämässä jo vuosia. Vähemmän vaarallista minusta on yksi mielipiteitään esittelevä - ja hyvin perusteleva - budjettipäällikkö.

2) Suomi on sananvapauden luvattu maa - paitsi virkamiehelle

 Vielä enemmän hämmästelin sitä, kuinka syvään paheksuttiin Niemelän uskallusta ottaa asioihin kantaa omalla naamalla ja kommenteilla. Maassa, joka kuuluttaa vahvaa sananvapautta, riisutaan tämä sama vapaus puhua yhdeltä vähemmistöryhmältä nimeltä virkamiehet. He ovat tässä maassa ainoa kansanosa, jonka pitää istua suu supussa vailla mitään mielipiteitä (oikeita tai vääriä). Jos joku kysyy, niin kärsivällisesti vallan vahtikoiran pitäisi osoittaa kysymykset esitettäväksi ministerille tai muulle tehtävää varten äänestetylle kusitolpalle. Virkamiehethän eivät perinteisesti ole ihmisiä, vaan pelkkiä virkakoneiston hyvin rasvattuja osia.

Ja totta kai kyse on siitä, että mielipiteet ovat aina vääriä. Eihän virkamies voi näyttää oikealta sen enempää kuin vasemmaltakaan. Jos virkamies kumartaa, niin aina on takana joku, jonka mielestä hän pyllistää. Virkamiehen pyhä tehtävä on seisoa suorassa pylvään takana piilossa, että poliitikko saa paistatella siellä päivänpaisteessa.

Ehei - ei tätä sotaa näin käydä! 

Kyllä se sananvapaus kuuluu ihan jokaiselle meistä. Valitettavasti vain kaikki meistä eivät pääse lausumaan mielipiteitään Helsingin Sanomiin. Ja tämä varmaan rivipolitiikkoja närästääkin. Palstatilalle olisi heillä itselläänkin tarvista, mutta kun ei toimittajaa kiinnosta. Samaa dadaa suoltaa niin suuri määrä wanna-be-ministereitä, ettei heitä enää erota toisistaan. Onneksi somessa saa sentään haukkua sitä, joka sinne lehteen naamansa saa.

Minusta on pelkästään raikasta, että myös virkamieskunta käyttää omia aivojaan. Jokaisella meistä on mielipiteet ja omat näkökulmansa asioihin. Myös minulla. Käytän röyhkeästi hyväkseni tätä somen minulle suomaa pienen pientä palstatilaa ottamalla kantaa omasta näkökulmasta. Minua ei harmita, jos Valtiovarainministeriön budjettipäällikkö kommentoi säästöpaineita hesarissa, kunhan tekee työnsä sen työsopimuksen mukaan, jonka on allekirjoittanut. Näin sanoi Niemelä myös artikkelissa - hän tekee työtään virkamiehenä ja päätökset sekä linjaukset tulevat poliittisista elimistä. Niemelä on tehnyt työtään yhtä lailla Marinin hallituksen kuin nyt Orpon hallituksen kanssa. Noista toinen kulutti ja toinen koettaa säästää - ja sama virkamies siellä kirstun ja kouran välissä tasapainottelee.

Ja kyllä - minäkin haluaisin päästä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen, mutta en silti mene itkemään Threadsiin, jos palstatilan vievät minua fiksummat.

On totta kai erityistä, että Niemelä on julkisesti näkyvillä ja ottaa kantaa. Se on Suomessa uutta, mutta se on luultavasti tulevaisuutta. Meidänkin on aika luopua ajatuksesta, jonka mukaan virkamieskunta toimii taustalla äänettömänä ja näkymättömänä koneenosana. Siellä makaa kuitenkin valtava määrä asiantuntijuutta sekä näkemystä reaalipolitiikka koskien, joka voi kiinnostaa monia meistä (jotka osaamme jopa lukea nuo jutut kokonaan ja sisäistää ne).

3) Hyvinvointivaltio on pyhä lehmä, jonka kuolemasta ei saa puhua

Seuraava Niemelän selkeä virhe oli mennä ottamaan kantaa nykyisen (tai oikeastaan entisen) hyvinvointivaltion kuolemaan. Tai kuten Mika artikkelissa sanoi "hyvinvointivaltion pelastamiseen". Hän viittasi mielipiteillään siihen, että maksuttomaan koulutukseen ei ehkä tulevaisuudessa ole varaa tai siihen, että vanhushoiva putoaa meidän läheisten käsiin, koska hoiva- ja rahavaje kasvaa. 

Käsi ylös, joka ei tiennyt, että rahat ovat loppu ja on pakko säästää! Ja valitettavasti se säästöpaine koskee ihan kaikkea yhteisestä pussista maksettua. Tilanteen kaoottisuus pakottaa miettimään säästökohteita kaikilta kanteilta ajatuksella, että mikään ei ole pyhää. Eikä saa ollakaan.

On selvää, että vanhushoiva putoaa läheisten käsiin. Olen juuri kuluttanut vuoden kirjoittamalla kirjaa, jonka yksi kantava teema on juuri tuo hoivan muutos. Siihen ajaa yhtä lailla resurssien kuin rahankin puute yhdistettynä vanhusväestön rajuun suhteelliseen kasvuun. Tätä asiaa on turha hyssytellä missään punavihreässä sävyssä. 

En minäkään siitä pidä, mutta aina ei faktoille mitään voi. En minäkään haluaisi luopua hyvinvointivaltion tuomasta sateenvarjosta, mutta muuta tietä meillä ei ole. Vaalipuheet kun eivät vanhaa mallia rahoita. Ehkä Niemelän ajatus oli, että oikeilla toimenpiteillä on mahdollisuus sentään säästää jotain ilman, että koko maata ajetaan konkurssiin.

Vaalien alla hyvinvointivaltion palvelujen karsiminen on poliitikoille punainen vaate. Siitä ei saa puhua, eikä siihen saa ottaa kantaa. Vaalien jälkeen asia on toinen. Silloin vaipoissa makaavat vanhukset ovat vallassa istuville poliitikoille pelkkä rasite sekä ikävä luku budjetissa. Mutta nythän tosiaan eletään vaaleja edeltävää aikaa - tyhmä minä!

Etenkin minun sukupolvelleni palvelujen karsiminen on kipeä asia. Haluaisimme nauttia eläkkeistä, vanhainkodeista sekä kodinhoidonpalveluista ja terveyspalveluista. Haluaisimme työntää vanhukset yhteiskunnan hoivaaviin käsiin ja välttyä itse tekemästä - tai maksamasta - mitään. Tuntuu pahalta, kun nuo palvelut lipeävät käsistä juuri, kun niille alkaisi olla tarve. Tuntuu kurjalta, että olemme rahoittaneet palkan sivukuluilla systeemiä, joka sortuu alta pois. Mutta näin tulee käymään, vaikka kuinka puristamme kädet nyrkkiin ja pistämme silmät kiinni. Jos jotain haluttaisiin tehdä, tulisi tulopuolta saada kasvatettua. Se taas vaatii lisää palkansaajia ja sitä kautta suurempaa verokertymää. Kun väestökäyrää katsoo, ei moista ole näkyvissä. 

4) Talousjärki ei ole trendikästä

Luin muutamia kommentteja koskien hesarin artikkelia. Valitettavasti niiden taso muistutti Seiskan kääk-juoruja. Sisältöä ei ollut mummonpierun vertaa - eli paskaa oli enemmän kuin puolet. Kommentoijista suurin osa oli nähnyt vain otsikot sekä lemppari-poliitikon kommentit ja teki omat päätelmänsä niistä käsin. Kommentoijille vinkiksi, että nämä jutut kannattaa lukea yleensä kokonaan (jos osaa) ja ottaa kantaa vasta, kun tekstin on sisäistänyt (jos pystyy). Lopetin nopeasti kommenttien lukemisen - ja luulen Niemelänkin niin tehneen. 

Vaalien alla ei ole trendikästä ottaa kantaa talouspolitiikkaan leikkaavalta kannalta. Siinä saa helposti liiankin oikeistolaisen leiman. Ja se leima ei tämän vaalikauden jälkeen ole sattuneesta syystä oikein voittava. Sininen väri heilahtaa liiankin helposti sini-mustaksi.

Niemelässä on munaa - hän ei peittele mielipiteitään, asemastaan huolimatta. Hän ei ilmeisesti pelkää saada oikeistolaisen mainetta, koska uskoo asiaansa ja tietää valitettavasti minuakin enemmän siitä, missä Suomi Oy:n tase makaa. Ja hänen tietojensa takia minua kiinnostaa kuulla hänen mielipiteitään. Niiden takana on luultavasti enemmän tietoa kuin X:ssä huutelevan Jaken tai Ellun. Tai toisaalta virkamiehen mielipiteeseen on ehkä turvallisempaa luottaa kuin poliitikkoon, joka haluaa minun ääneni ja unohtaa minut sen jälkeen.

 Veronmaksajana olen kiitollinen, että rahoistani huolehditaan ja asioita pohditaan.

Mika Niemelä - olet tolkun mies. Arvostan uskallustasi puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tieto lisää tuskaa, mutta lisää se valtaakin. Uskoni suomalaiseen virkamieskuntaan lisääntyy, kun siellä ajatellaan omilla aivoilla, eikä pelkästään kuljeta sokeana poliittisen eliitin talutusnuorassa.

Seuraavat käskyttäjäsi tulevat hyvin luultavasti olemaan enemmän vasemmalta. Silloin vallan vahtikoirana sinulla Mika sekä kollegiollasi tulee olemaan hankala tehtävä. Joudutte tuhlaamaan rahaa, jota teillä ei ole, eikä sitä tunnu oikein tulevan. Vaikka maailmaa katsoisi miten punaisten linssien läpi, ei Suomen tila muutu paremmaksi sillä, että velkasuhdetta kasvatetaan ja tuhlataan enemmän kuin tienataan. Tiedän omasta elämästäni sen, että on huono idea kuluttaa enemmän kuin tienaan. Siinä käy sama ilmiö kuin housuun kustessa pakkasella. Hetken se lämmittää, mutta pidemmän päälle meille kaikille tulee vilu. Koettakaa te virkamiehet toimia jonkinlaisena järjen äänenä, ettei minun ja muiden veronmaksajien rahoja pistetä aivan vastuuttomasti menemään.