Bulgaroituva Suomi

 

SS Hyvinvointiyhteiskunta vie maailmalle paperikoneita ja tuo paluulastissa rahaa (tekoälyn luoma kuva)

Lempiaiheitani täällä blogissa on aina ollut Suomi ja yhteiskunnan kehitys. Olen taustaltani yhteiskuntatieteilijä ja katselen maailmaa aina ja ikuisesti sosiologisten silmälasien läpi. Koetan katsoa koko maailman menoa siitä näkökulmasta, että taltioisin tänne virtauksia, jotka myös jälkeenpäin kertovat, miten meille kävi niin kuin kävi. 

Maailmanhistoria tapahtuu hitaasti vuosissa ja vuosikymmenissä. Suuret tapahtumat ottavat aikaa, eikä kaikkien muutosten alkupistettä voida koskaan todentaa. Historia näyttää vain itseään lyhyemmältä, kun sitä lukee oppikirjasta. Toinen maailmansota kesti taistelujen näkökulmasta seitsemän vuotta, mutta kun kaikki poliittiset sotaan johtavat tapahtumat otetaan huomioon, oli sodan pituus yli kymmenen vuotta. Ukrainan sota on nyt kestänyt neljä ja puoli vuotta ja se on muuttunut meille uutisten arjeksi. Vuosi on historiassa pelkkä sekuntiviisarin värähdys.

Uskon, että elämme tällä hetkellä Suomessa erittäin suurta murrosta. Se yhteiskuntamalli, johon minä olen syntynyt ja jonka piirissä olen saanut kasvaa, murtuu kovaa vauhtia. Suomalaiselta hyvinvointiyhteiskunnalta katoaa pohja sekä ideologisesti että taloudellisesti. Meillä ei yksinkertaisesti ole enää varaa olla se Suomi, mikä olemme olleet.

Joudumme tekemään myös suuria arvovalintoja. On valittava, kuka hyvinvoinnin eduista saa nauttia ja kenet jätetään ulkopuolelle. Valitettavasti rahaa ei enää riitä kaikille. Etenkin minun sukupolveni joutuu toimimaan rajusti itseään vastaan. Meidät on opetettu siihen, että heikoimmista pidetään huolta ja jokaiselle on oltava jotain jakovaraa tarvittaessa. Kohta sitä jakovaraa ei ole edes heikoimmille.

Parissa vuosikymmenessä olemme muuttuneet talouden veturista pohjolan Bulgariaksi. Miten tässä näin kävi?

Työn kalleus, viennin väheneminen ja halpatuontimaiden ohimarssi

Suomen vienti on nojannut toisen maailmansodan jälkeen metalliin, puuhun ja paperiin. Suomen luonnonvarat ovat metsässä ja sieltä se raha on kirjaimellisesti käyty hakemassa pois. Paperiyhteiskunnan kulta-ajalla valtikka oli sillä maalla, joka pystyi tuottamaan parasta sellua, paperia tai sahatavaraa. Suomalaista paperia ostettiin valtamerten taakse ja pystyimme toimimaan itsellemme edullisesti ostamalla raaka-aineen naapurista ja jalostamalla sen kovan rahan tuotteiksi ulkomaan vientiin.

Sama koski metalliteollisuutta. Laivoja, paperikoneita ja muuta oman aikansa high techiä opittiin tekemään sotakorvausten maksussa. Suomen tuotantokone oli pakko virittää huippuunsa ja kun sotakorvaukset oli maksettu, oli huippukierroksilla käyvälle tuotannolle löydettävä uusia markkinoita. Vaikka olimme arkoja ja nojasimme itänaapuriin, saimme jalansijaa kokoluokkaan nähden suhteettoman paljon. Tuotteet olivat laadukkaita, uniikkeja ja niistä haluttiin maksaa. Ei ollut mitään merkitystä, mikä tuotannon työvoimakulu oli, koska hintojen päälle lätkittiin vähintään lomarahan verran katetta päälle naureskellen. Insinööritöiden mallikappaleille oli vuosien jono, mikä pelkästään nosti hintaa.

Mitä tapahtui? Loppui paperin ja sellun käyttö ja viennin arvo romahti. Jäimme liian pitkäksi aikaa kiinni vanhaan ja puujalat pääsivät lahoamaan. Nyt paperitehtaita ei enää ole, eikä sellutehtaiden piipustakaan niin sakea savu nouse kuin ennen. Suomalainen sellu on muuttunut halutusta high techistä bulkiksi, jota tuotetaan muualla halvemmalla ja lähempänä päämarkkinoita. Hinta painuu markkinoilla niin alas, ettei sellua kannata ajaa.

Metalliteollisuudessa taas halpismaat temuttivat markkinat. Laivoja tehdään Aasiassa, missä raaka-aineet ja työvoima on halvempaa. Markkinat eivät enää olekaan valmiita maksamaan samaa hintaa kuin ennen. Laivateollisuudessa meillä sentään on vielä joitain johtotähtiä, mutta kuinka kauan. 

Työn hinnasta on tullut liian korkeaa. Suomalaiset palkat ja jäykät palkka- ja työehtosopimusrakenteet eivät lisää maan houkuttavuutta. Ulkomaalaisia omistajia ei välttämättä kiinnosta maksaa pitkiä vanhempainvapaita ja lomarahoja. Tuntihinta on tuotannon arvoon nähden liian suuri ja kysynnän pienentymisen myötä myös työn hinnan korkea taso kiinnostaa ostajia. Miksi ostaa Suomesta kalliilla, jos saman saa halvemmalla muualta. 

Vienti lisäsi hyvinvointi - viennin kapeneminen pakottaa luopumaan siitä

Kun muualle maailmaan ajettiin menokuormana sellua ja paluukuormana rahaa, syntyi jakovaraa. Oli mahdollista luoda pohjoismainen hyvinvointimalli, jossa jokaisesta pystyttiin pitämään huolta. Oli kattavat terveyspalvelut ja sosiaalipalveluita voitiin paisuttaa ylisuuriksi. Sen mahdollisti se, että maahan virtasi rahaa, jonka varaan yhteiskunnan rakenteet voitiin paaluttaa. Eikä niitä huolehdittaviakaan ollut niin paljoa, koska kansalla riitti töitä. Nyt kun työpaikat vähenevät, siirtyy koko ajan porukkaa korttitehtaista kortistoon.

Kun vienti vähenee, eikä laivoissa tule paluukuormana muuta kuin temu-krääsää, ei jakovaraa ole. Jos halutaan rahoittaa entisen laajuinen hyvinvointimalli, se tapahtuu joko verotusta kasvattamalla tai velaksi. Verotuksen kiristäminen ajaa viimeisetkin sijoittajat pois maasta ja velka alkaa pohjolan Bulgarialle olla jo niin kallista, ettei sitäkään voi loputtomiin ottaa. 

Niin outoa kuin se toisille tuntuu olevankin, niin yhteiskunnan talous toimii tasan samalla tavalla kuin yksityistalous:

 

Sääntö numero 1 - et voi kuluttaa enemmän kuin tienaat 

Sääntö numero 2 - jos meinaat tuhlata, tienaa ensin rahat

Sääntö numero 3 - jos meinaat tienata, hanki työtä

Sääntö numero 4 - jos ottaa velkaa, se on myös pakko maksaa takaisin

Nämä näin aluksi. Suomi on tilanteessa, jossa on pakko karsia vanhoja rakenteita pois. Lihavina aikoina paisutettiin julkista sektoria sellaiseen kuosiin, että koneistossa on esimiestasoja toistensa päällä, limittäin ja poikittain. Virkamiehiä oli kuin pankkitoimihenkilöitä ennen 1990-luvun lamaa. Suomesta tehtiin byrokratiaa palveleva yhteiskunta, jossa tärkeintä eivät olleet kulut, vaan säännöt ja niiden noudattaminen. Nyt nuo rakenteet ovat haitallisia kahdesta syystä. Ensinnäkin ne syövät jo muutenkin kapenevia verovaroja, koska niiden kulut maksetaan yhteisestä taskusta. 

Toinen syy on se, että kun rakenteita karsitaan, tehdään lisää työttömiä. Virkamieskunnan leikkaukset luovat työttömyyttä, jota on vaikeaa paikata. Kun TE-keskusksen virkailija siirtyy tiskissä puolelta toiselle, jäävät viulut edelleen veronmaksajien maksettavaksi. Summa onneksi pienenee. Eikä sen halvemmaksi tule siirtää virkamiespoloja eläkeputkeen, koska maksaja on edelleen sama Suomi Oy.

Ja sama koskee sosiaali- ja terveyspalveluja. Jos tukiverkkoa venyttämällä on mahdollista tienata päälle kolmentonnin liksaa kuussa, on jotain pielessä. Kolmen tonnin käteen jäävä osuus nimittäin tarkoittaa viiden tonnin tuloja ja minullakaan ei sellaisia ole, vaikka teen parisataa tuntia kuussa töitä. 

Suomalainen hyvinvointiverkko rakennettiin sodan jälkeen tilapäiseksi avuksi. Sen avulla piti saattaa pulaan joutuneet ihmiset takaisin raiteilleen ja töiden väliseksi ajaksi tarjottiin tukea. Verkkoa ei koskaan ajateltu sellaiseksi, että sen suojassa eletään päätoimisesti vailla pyrkimystäkään hakeutua pois tukien parista työelämään. 

Ongelma on, että työhön on lähdetty rajusti takamatkalta. Jos työtä olisi haluttu tehdä järkevästi, olisi karsintaa pitänyt tehdä jo kolme tai jopa neljä hallitusta takaperin. Silloin työtä olisi voitu tehdä pienissä palasissa ja saatella sekä hyvinvointiverkko että sitä hallinnoiva byrokratia hallitusti alas. Nyt kun hommissa ollaan myöhässä, joudutaan leikkauksia tekemään rajusti ja lyhyellä syklillä.

Jolloin päästään suomalaisuuden seuraavaan ongelmaan - tahdottomaan politiikkaan...

Poliittista itsemurhaa haluaa harvat tehdä

Suomalainen politiikka menee eduskuntakausien rytmissä. Valitaan eduskunta, jonka kausi kestää neljä vuotta. Ensimmäinen vuosi menee opetellessa (tai riidellessä, kuten tämän eduskunnan kohdalla). Toisella ja kolmannella kaudella tehdään töitä siihen, että neljäntenä vuonna voidaan paaluttaa maaperää seuraavaan vaalivoittoon. Voitte ottaa malliesimerkkiä vaikka nykyisestä hallituksesta. 

Ensimmäisellä kaudella oltiin terhakoita, heristeltiin vähän rasismikorttia ja tapeltiin kuin pohjalaisissa häissä. Hallituksen neitsytvuosi oli kuin Wasa-laivan ensimmäinen purjehdus - horjuvaa ja uppoaminen oli enemmän kuin lähellä. Mutta siitäkin vielä noustiin, vaikka horjuvin jaloin.

Toisena ja kolmantena vuonna leikattiin kuin thaimaalaisella silkkipajalla. Sakset kävivät jokaisen köyhän ja sitäkin köyhemmän taskulla. Vastaavasti taas rahaa koetettiin takakädellä ohjata kavereiden taskuun, kuten Garden-hanke lopulta paljasti. Mutta hallituksen toinen ja kolmas vuosi olivat heidän loistoaikaansa (ainakin heidän omasta mielestään). 

Kolmannen vuoden lopussa kauheus (lue: totuus) paljastui. Gallupit osoittivat, ettei kansa tykkää, kun leikataan ja hyvinvointi vähenee. Jopa istuva hallitus säikähti niin, että leikkauslistaa lyhennettiin ja loivennettiin. Ei se mitään tosin enää auta. Kun maine on mennyt, se on mennyt kuin entiseltä tytöltä. 

Ongelma on juuri tuossa haluttomuudessa viedä kovaa politiikkaa läpi neljää vuotta - saatikka useampaa hallituskautta peräkkäin. Kansa on kategorisesti tyhmää ja valitsee aina toisinpäin kuin edellisissä vaaleissa. Nyt seuraavissakin vaaleissa siirrytään vasemmalla niin, että laidat rytisee. 

Politiikan ailahtelevuus tekee pitkäkestoisesta kehittämisestä mahdotonta. Poliittista resurssia hukataan siihen, että edellisen hallituksen tekosia puretaan ja aletaan rakentaminen taas pohjalta. Ratkaisu olisi se, että eduskunnan toimikautta pidennetään kaksinkertaiseksi nykyisestä tai sitten hallituksesta tehtäisiin parin vuosikymmenen ajaksi virkamieshallitus, jossa poliittiset virtaukset eivät paljon paina. 

Ailahtelevuus vaikuttaa negatiivisesti myös kansan luottamukseen. Kansa ei pidä demokratiaa toimivana vaihtoehtona, jolloin eduskuntaan valitaan suoranaisia koomikoita. Eivät nämä kaikenmaailman vornaset ja rydmanit mihinkään politiikkaan kuuluu - BB-taloon ennemmin. Eikä vika ole ehdokkaissa, vaan äänestäjissä. Kansahan saa äänestämällä juuri itsensä näköisen edustajiston. 

Nopea reivaus ja pitkäkestoinen työ uuden nokian löytämiseksi

Meillä on edelleen metsät, puhdas luonto ja vesistö. Meillä on sellaisia alueita, joista voimme edelleen löytää uuden nousun avaimet. Täytyy muistaa, ettei selluteollisuuden romahdus ole ensimmäinen kerta, kun aika ajaa meistä ohi. Meillä oli aikoinaan terva, joka oli valtava maailmanmarkkinatuote. Sen vienti huippuaikoina vastasi suhteellisesti moninkertaisesti mitään paperivientiä. Ja sitten laivat tehtiin muusta kuin puusta ja tervalle sanottiin hiiohoi. Ja siitäkin noustiin. 

Ja oli Nokia, joka tuli ja meni, oli Neuvostoliiton vienti, joka loppui siihen, että venäläiset nyt ovat mitä ovat. Onhan näitä menestystarinoita nähty Suomen historiassa moneen kertaan. 

Missä ne uudet nokiat piilevät? Voisiko matkailu olla tulevaisuuden rahasampo? Tai voisimmeko hyödyntää edelleen korkealla tasolla olevaa insinööriosaamista ja luoda jotain, mitä maailma tarvitsee? Siitä olen varma, että entisellä mallilla emme voi jatkaa, koska sellua ei pakkomyydä mihinkään. Samoin olen varma, ettei tie Suomen menestykseen ole datakeskuksissa tai varsinkaan ulkomaalaisomisteisissa kaivoksissa. Noista kumpikin on pelkkää suomen bulgaroimista, jossa nahka myydään paniikissa liian halvalla. Rahavirtojen siirto kotimaasta poispäin ei luo meille vaurautta, vaan tekee meistä talousorjia. Ottakaa oppia vaikka Helenistä ja sähköverkon myynnistä.

Suomelle tärkeintä olisi pitää huolta luonnosta ja puhtaudesta. Ne ovat Luojan luomia artikkeleita, joiden varaan on mahdollista luoda pitkäkestoista tuottoa. Meille mahtuu matkailijoita ja meillä on osaamista rakentaa uudenlaista matkailuinfraa, josta muualta tulevat ovat valmiita maksamaan. Luulen, että eri suunnista tulevat turistit ovat kiinnostuneita lomasta, joka päästää heidät hetkeksi eroon kiireisestä, saateisesta ja meluisasta arjesta. Olen varma, että jos ilmastonmuutos käristää etelä-Euroopan helvetin esikartanoksi, kääntyvät lentokoneiden nokat pohjoiseen. Mutta sitä ennen meidän on tehtävä itsemme kanssa tiliä siitä, että olemme valmiita muuttamaan Suomen suuntaa taas kerran kohti uutta. 

Pitääkö suomalainen maaseutu pitää asuttuna?

 

Kuva Vilkjärveltä pyöräreissulta

Heinäkuinen Suomi on taivas siinä missä lokakuinen on helvetti. Kotimaisen kesän vihreys, kukkien värit ja hetkittäinen lämpö, joka hellii, saa Suomen tuntumaan paikalta, mistä ei haluaisi olla päivääkään pois. Kesä Suomessa on liian nopeasti ohikiitävä hetki, johon ei pääse enää syksyllä takaisin. Keräämme kesältä lämpöenergiaa ja muistoja, joilla lämmitämme itseämme syksyn pimeydessä ja koleudessa.

Tämän kesän kahden viikon lomajakso – samoin kuin koko kesä – on mennyt liian nopeasti ohi. Ensimmäisen kerran yrittäjäurani aikana olisi mennyt kolmas viikko lomaa. Ei sen takia, että töihin paluu olisi harmittanut, vaan siksi, että lomailu oli niin kivaa. Nautin vapaasta, vaikkei mitään erityistä tehtykään.

Tässä koko kesässä on toisenlaisen lämmön klangi kuin aiemmissa. Johtuu varmaan alkukesän kirjahuumasta ja ylipitkistä juhlista, joihin on pakko palata vieläkin. Tämä on kokonaisuutena ollut ystävien kesä. Olen tavannut tuttuja sekä vieraita, joista on tullut uusia tuttuja. Viikoittain tulee kirjasta kommentteja jopa vieraammilta ihmisiltä. En pistä pahakseni – päinvastoin. On mukavaa kuulla, mitä tekstistä on tykätty (ja on tykätty todella paljon). Kirja on jättänyt moniin merkin itsestään. Siitä löytyy vertaistukea ja samaistuttavuutta. Kirja osuu keskelle heitä, joille se on kirjoitettu – meille keski-ikäisille. Kirjan myötä olen päässyt mukaan mielenkiintoisiin keskusteluihin elämästä ja keski-ikäisyydestä. Mikäs sen parempaa!

Pitääkö maaseutu pitää asutettuna?

Pääsin kirjan tiimoilta Enon ja Kontiolahden paikallislehti Pielisjokiseudun haastatteluun. Lehden toimittaja kysyi, kiinnostaisiko antaa haastattelu tulokulmana lapsuuteni Pohjois-Karjalassa ja tarkemmin Uimaharjussa. Kuten tämän blogin lukijat tietävät, on tuo Pohjois-Karjalan sellusydän lähellä omaa sydäntäni ja olen vankkumaton uimaharjulaisuuden (en enolaisuuden) puolestapuhuja. Minulle Uimaharju on se pieni gallialaiskylä, joka taistelee olemassaolonsa puolesta suurta ja pahaa Joensuuta vastaan.

Sain toimittajalta pitkähkön kysymyspatterin koskien kirjaani, lapsuuttani sekä suhdettani Uimaharjuun. Kysymykset pistivät pohtimaan koko kylän tulevaisuutta. Ja mitä ylipäätään tapahtuu kaikille Suomen pienille kylille, jotka ovat kauempana keskustaajamista. Vielä suurempi kysymys on, pitääkö koko Suomi säilyttää asuttuna vai keräännymmekö me kaikki lopulta megataajamiin ja jätämme ympäröivän maaseudun kokonaan autioksi.

Minulle vastaus on helppo. Suomen täytyy olla asutettu joka kolkastaan. Maakunnat, maaseutu ja pienemmät kylät pitävät sisällään Suomea, mistä olemme tulleet. Siellä on paljon kulttuurista perintöä, jonka ei soisi kuolevan vain siksi, että elämästä liikennevalojen ulottumattomissa on tullut turhan hankalaa. On sitä eletty ennenkin.

Hylätyt talot, autiot pihat

Savo-Karjalan ja Kainuun alueilla väestörakenne ja muuttoliike vievät ihmiset pois maalta kohti kaupunkeja. Enää poismuuttajat eivät jää edes maakuntien keskuksiin, vaan painavat suoraan syvään etelään. Vanhan sanonnan mukaan pääkaupunkiseudulle muuttaa joka päivä bussilastillinen ihmisiä. Heidät pakataan betonilähiöihin alati tiivistyväksi massaksi kulutusyhteiskunnan koneistoon.

Olemme alkaneet ajatella sen olevan normi. Ajatellaan, että ihmisen kuuluu haluta kaupunkiin ”sivistyksen” pariin. Maalle jääviä katsotaan säälien ja perusajatus on, että jäljellä jäävät he, jotka eivät muualle pääse. Kyseessä on modernin yhteiskunnan ajatusharha, joka syntyy pelkistetyistä elämänhallinnan mittareista.

Ihmisen onnellisuus rinnastetaan suoraan rahallisiin mittareihin. Olet arvokkaampi, jos asut alueella, missä asuntojen neliöhinta on korkeampi. Ei Kivilahden asukas voi olla niin arvokas kuin Kallion asukki. Toinen yhteiskunnan luoma mittari on helppohoitoisuus. Suomi oy:lle on kivempaa, että ihmiset asuvat paikassa, josta sairaalaan ja sosiaalitoimistoon on näköyhteys. Silloin huoltosuhteesta tulee yksinkertaisempi ja vaivattomampi. Suomen mielestä alkaa olla niin, että taajamamerkin ulkopuolella jäävät ihmiset ovat rasite.

Päättäjien silmissä vilistää eläkepommi. Syntyy pelko, että maaseutu täyttyy raihnaisista vanhuksista, joita joudutaan taksilla kuskaamaan kylätaajamaan kauppaan ja parturiin. Ei osata nähdä, että maalle voi haluta muuttaa myös työikäistä, -kykyistä ja -halukasta väestöä. Maaseutu voi olla monella tapaa kunnan taloutta rikastava elementti, jos sinne muutetaan yrittäjiksi tai etätyöläisiksi. Eikä myöskään ymmärretä, että taajamien ulkopuolella asuvat ovat yleensä niitä selviytyjiä, jotka harvemmin ruikuttavat palvelujen puutteesta. 

Entä jos mittareiksi otetaan onnellisuus, terveellinen ympäristö tai mahdollisuus tarjota lapselle mielekkäämpi kasvualusta? Silloin voi olla, että piritorin ympäristö häviää paikalle, jossa ikimetsä alkaa kulman takaa.

Uskon, että jossain vaiheessa meillä Suomessa alkaa tulla kaupungistumisen vastaisku. Kyllästymme taajama-asumiseen ja alamme kaivata jonnekin, missä liikenteen melu ei humise korvissa koko ajan. Ensimmäisiä merkkejä tästä on näkyvissä. Se muuttoliike voi olla kokonaismäärältään pientä, mutta näkyvää – ja tuntuvaa.

Autiotalojen messut

Seurasin kesällä Kangasniemellä järjestettyjä Autiotalojen asuntomessuja. Jos konsepti ei ole tuttu, niin Kangasniemeltä oli kaivettu esiin maaseudulla tyhjäksi jääneitä taloja, joille etsittiin uusia omistajia tai vuokralaisia. Messut saivat kokoonsa nähden kohtuuttoman suuren näkyvyyden. Ideaa pidettiin raikkaana ja ajatusta maallemuutosta erittäin tervetulleena. Eivätkä messut hukkaan menneet – tehtiin kiinteistökauppaa, löydettiin vuokralaisia ja saatiin maaseudulle uusia tulijoita.

Tapahtuma kasattiin yhteistyössä kunnan, kyläyhdistysten sekä EU-hankkeiden kanssa. Hanketta rahoitettiin kunnan lisäksi myös EU:n toimesta ja päävastuullisena toimi Kangasniemen kunta.

Tuskin olen kovin väärässä, jos arvaan ideaa kopioituvan tulevina kesinä muualla. Meillä on joka puolella Suomea harvemmin asuttuja alueita, jonne kaivataan uusia asukkaita – ja jossa on myös ostajaa kaipaavia kiinteistöjä.

Maaseutua vaivaa kohtaantaongelma. Myytäviä kiinteistöjä on vaikeaa löytää, koska myyjät eivät niitä mielellään myy. Ja muualta tulijoiden on vaikeaa mennä tyhjien talojen perään kyselemään, koska eivät tunne ihmisiä tai tiedä, kenen puoleen kääntyä. Kohtaantaongelman ratkaisemiseksi tarvitaan välikättä, joka etsii ostajille kiinteistöt ja taloille uudet asukkaat.

Ongelmana on usein kiinteistöjen kunto, korjausvelka ja perisuomalainen häpeä. Ei kehdata myydä vuosia tyhjillään olleita kiinteistöjä, koska pelätään perässä tulevia käräjiä. Ja onhan se vähän noloa myydä sodanjälkeisten aikojen perintömökkiä, kun ei siinä ole niitä aurinkopaneeleja, maalämpöä ja poreallasta. Todellisuudessa ihmiset kaipaavat juuri alkukantaista, helppoa ja yksinkertaista. Vanhojen talon vetovoima on perinteisessä suomalaisessa maisemassa.

Toivottavasti autiotalojen messut nähdään myös Etelä-Karjalassa. Ajelin eilen pyörällä Lyytikkälässä ja Vilkjärvellä ja ihailin maisemia. Siellä täällä näkyi vanhoja taloja, joissa ei ehkä enää ainakaan vakituisesti asuttu. Löytyisikö niille uudet asukkaat messujen kautta?

Haaveena kirjailijantorppa

Miksi tämä kiinnostaa minua - ikiaikaista taajaman lasta? No minussa itsessäkin on alkanut herätä jonkinlainen kaipuu maalle. Ei kokonaan, eikä kokoaikaisesti, mutta osin. Haluaisin löytää itselleni pienen kirjailijantorpan. Haaveilen maisemasta, missä ikkunasta avautuu avoin näkymä pellolle. Äänimaisema pitää sisällään jotain muuta kuin takapihalla kulkevia tavarajunia tai kadulla kiihdyttäviä moottoripyöriä. Haluaisin kuulla lähiympäristöstä muitakin uutisia kuin sen, että varastoista varastetaan polkupyörät tai seinille heitellään kananmunia.

Oma haaveeni on kesäpaikka, jossa viettää vuoden vihreä aika ja jonne vetäytyä aika ajoin kirjoittamaan. Talven voin yhtä hyvin olla kaupungissa, koska enpä minä lokakuun alun ja helmikuun lopun välissä juuri missään käy. Mutta kesällä minua kiehtoo luonto ja vihreys. Suomalainen luonto on kesällä päivittäin muuttuva elementti. Se kukkii, kasvaa ja rehevöityy – ja ennen kaikkea se inspiroi. En ole siinä mielessä perinteinen mökki-ihminen, että kaipaisin veden ääreen. Vesi ei ole minulle ratkaiseva elementti, vaan tietty avaruus, äärettömyys ja ikuinen maisema. Siihen riittää veden sijaan myös pelto tai metsä.

Haluan myös omalta osaltani olla sen puolestapuhuja, että jokaisella olisi mahdollisuus valita oma asuinpaikkansa. Jos maaseutu ajetaan kokonaan tyhjäksi, eikä sinne toivota asukkaita, rajaamme ihmisten oikeutta onnelliseen elämään. Olen melko varma, että lapsiperheiden joukossa on heitä, jotka haluaisivat lastensa käyvän koulua pienemmissä yksiköissä kuin nykyiset megakoulut. Tähän viittasin Piekkarin haastattelussakin. Uimaharjun kylän yksi voittava tekijä on kylän elossa oleva koulu. Se ja tehdas ratkaisevat pitkälti sen, että kylällä halutaan asua. Ja kun kylällä halutaan asua, pysyvät palvelut elossa. Ilman ihmisiä on turha pitää kauppaa tai kahvilaa. Ihmisen tarpeet ovat lopulta melko yksinkertaiset – löytää työtä läheltä ja saada asua omassa rauhassa turvallisessa ympäristössä.

 ****

Ja lopuksi vielä – tämä kirjoitus ei ole Keskustan maksama tai tukema, vaikka siltä kuulostaakin. Olkoon tämä ilmainen mainos tonkkaporvariudelle, joka sitä nyky-Suomessa kovasti kaipaa. Ihminen alkaa vain vanhetessaan kaipaamaan uusia juttuja ja viime aikoina olen pohtinut sitä, mitä eri mahdollisuuksia tulevaisuudella voisi olla.

Sananvapaus ei kuulu virkamiehelle?

 

Kuvituskuva, luotu tekoälyn avustuksella

Tämän pääsiäisen suurin uskonriita ei yllättäen koskenut sitä, paljonko Juha Mieto vetää mämmiä tai kuuluuko lammas juhlapöytään mintun kanssa vai ilman. Tämän vuoden kärsimysnäytelmän järjesti Valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Mika Niemelä antamalla Helsingin Sanomien Kuukausiliitteelle haastattelun koskien valtionrahoitusta sekä hyvinvointivaltion uudelleenmuotoilua. Hän sai koko suomalaisen vasemmiston itkemään verisiä kyyneleitä siitä, kuinka virkamies uskaltaa hypätä aitojen yli ja esiintyä lehdessä.

Luin itse jutun kokonaan (toisin kuin osa arvostelijoista) ja ajatuksen kanssa (toisin kuin suurin osa arvostelijoista). Teksti oli asiallista ja kantaaottavaa. Mielessäni ehdin jo hetken havahtua ja jopa ilahtua, että nykyisessä virkamieskunnassa tajutaan, kuinka vallan vahtikoiran on tehtävä muutakin kuin osuttava näkymättömänä harmaan eri sävyihin sointuviin ministeriötapetteihin. Olin otettu, että meillä on virkamiesjoukkueen ykkösketjuun on synnytetty omilla aivoillaan ajattelevaa ja kantaa ottavaa päällikkökuntaa. 

Mutta paljastuikin, että olen asiassa pienessä vähemmistössä!

Hesarin artikkeli sai koko suomalaisen vihervasemmiston takajaloilleen ja opetti jopa minulle uusia asioita kotimaan sisäpolitiikasta sekä politiikan hierarkiasta ja vaalikiimasta. Näitä on herkullista käydä läpi ja siten hyödyntää minulle suotua sananvapautta olla omaa mieltäni asioista.

1) Vaalikiima on totta

Vasemmisto piti Niemelän lausuntoja jopa julkeina. Yhtenä kärkkäimmistä arvostelijana tuntui heiluvan Ville Niinistö, jonka luulin karkotetun jonnekin Euro-politiikan takamaille. Mutta valitettavasti huuto kuuluu jopa sieltä Suomeen saakka. Ilmeisesti kaikki Euroopan asiat on ehditty ratkaisemaan, kun aikaa "asialliselle" kritiikille riittää. Niin, tai sitten junalippu kohti paluuta kotimaan politiikkaan on jo ostettu ja nyt kaivataan kannuksia. Otan Niinistön tähän esimerkkinä, koska hänen kannanottonsa tunki minun feediini, vaikken häntä seuraa (enkä tule seuraamaan). 

Hämmästyin itsekin, kun Vihreiden nimipoliitikko elää itse maailmassa, jossa hoiva kuuluu vain naisille. Niinistön mukaan läheishoivan siirtyminen kansalaisten itsensä hoidettavaksi kasvattaa naisten tekemää palkatonta työtä. Ja minä hölmö olen elänyt tasa-arvoisessa perheessä, jossa kaikki tekevät kaikkea. Luultavasti Vihreän Villen vastaus olisi, että näin ei kaikissa perheissä ole - ei ainakaan Niinistön perheessä, mielipiteistä päätellen. Tarkistin vielä hesarin jutun varmuuden vuoksi ja siellä ei kyllä lisätty hoivaa naisten niskoille, vaan läheisten. Minun maailmassani se tarkoittaa yhtä paljon naisia kuin miehiäkin. Toivon kovasti, että tasa-arvo pääsee myös Vihreisiin arvoihin samalla tavalla kuin ne toimivat meidän perheessämme. Tuntuu vähän ikävältä, kun läheishoivaa ei katsota miehille kuuluvaksi työksi.

Kotimaiset lähinnä vasemmistopoliitikot juoksivat kilpaa kommentoimaan, kuinka väärin on, että valtion palkkaama virkamies uskaltaa mennä ottamaan poliittista kantaa ja kehtaakin lausua omia mielipiteitään valtion rahoituspolitiikasta. Lyöjiä tuntui löytyvän läpi vasemmistorintaman (ja totta kai yleisänkyrä Jani Mäkelä, joka kritisoi jopa omiaan nykyisin), mutta puolustajia harvinaisen vähän. Kuule Mika - minä puolustan sinua, fiksusti puhuttu!

Totta kai Niemelän tekemät kannanotot ovat poikkeuksellisia ja voimakkaita maassa, jossa on totuttu, että poliitikot pitävät ääntä ja virkamieskunta vaietkoon. Mutta poikkeukselliset ajat vaativat poikkeuksellisia toimenpiteitä ja tekijöitä. Ja Niemelä puhui omilla mielipiteillään, kansalainen Niemelänä.

Menopuolta hillitsevät kommentit osuivat sopivasti aikaan, jolloin kaikki puolueet kaivavat lähtökuoppia alkavaan eduskuntavaalitaisteluun. Niemelän lausunnot tuomitsemalla kuviteltiin kerättävän korikaupalla vasemmiston kaipaamia sympatiapisteitä. Paha virkamies leikkaa, kun vasemmisto haluaisi ojentaa köyhälle yhden setelin lisää. Yhdellä artikkelilla Niemelästä tuli kiipeilypuu, jonka oksia pitkin koko vallanhimoinen vasemmisto koettaa kiivetä latvaan päästäkseen paistattelemaan julkisuuden valokeilassa. Hey, come on - teillä on jo varma vaalivoitto, vaikkette mihinkään ylilyönteihin sortuisikaan. Miksi sitä on pakko koettaa munata nyt?

Valitettavasti tuo nolo vaalitemppu onnistuu tässä tilanteessa huonosti. Sympatiapisteet saattavat karista, kun Niemelän edustaman Valtiovarainministeriön laskelmat osuvat oikeaan. Artikkelissa mainitut ehdotukset (käytännössä mielipiteet) ovat tämän päivän reaalipolitiikkaa, jonka tajuaa jokainen taloudesta yhtään mitään ymmärtävä. Kun rahaa ei ole, eikä sitä tunnu tulevan, on pakko karsia menoja. Tämä sama pätee meihin tavallisiin kuluttajiin. Jos lompakko on tyhjä, ei kannata korkealla korolla ottaa kulutusluottoa. On ymmärrettävää, että tämän tyyppinen reaalitalous on vierasta esimerkiksi EU-poliitikolle, jonka kuukausiliksa ylittää kymppitonnin tai kansanedustajalle, joka tienaa karvan verran vähemmän. Mutta meille ihan tavallisille ihmisille tämä on tuttua totuutta. 

Kommentteja selatessa kävi selväksi, että kummallisen paljon Suomessa on vielä 2020-luvulla henkilöitä - myös päättävissä asemissa - joiden mielestä sähkö tulee töpselistä ja raha pankkiautomaatista. Talouden tilanne ei ole valjennut, vaikka niistä on oltu mukana päättämässä jo vuosia. Vähemmän vaarallista minusta on yksi mielipiteitään esittelevä - ja hyvin perusteleva - budjettipäällikkö.

2) Suomi on sananvapauden luvattu maa - paitsi virkamiehelle

 Vielä enemmän hämmästelin sitä, kuinka syvään paheksuttiin Niemelän uskallusta ottaa asioihin kantaa omalla naamalla ja kommenteilla. Maassa, joka kuuluttaa vahvaa sananvapautta, riisutaan tämä sama vapaus puhua yhdeltä vähemmistöryhmältä nimeltä virkamiehet. He ovat tässä maassa ainoa kansanosa, jonka pitää istua suu supussa vailla mitään mielipiteitä (oikeita tai vääriä). Jos joku kysyy, niin kärsivällisesti vallan vahtikoiran pitäisi osoittaa kysymykset esitettäväksi ministerille tai muulle tehtävää varten äänestetylle kusitolpalle. Virkamiehethän eivät perinteisesti ole ihmisiä, vaan pelkkiä virkakoneiston hyvin rasvattuja osia.

Ja totta kai kyse on siitä, että mielipiteet ovat aina vääriä. Eihän virkamies voi näyttää oikealta sen enempää kuin vasemmaltakaan. Jos virkamies kumartaa, niin aina on takana joku, jonka mielestä hän pyllistää. Virkamiehen pyhä tehtävä on seisoa suorassa pylvään takana piilossa, että poliitikko saa paistatella siellä päivänpaisteessa.

Ehei - ei tätä sotaa näin käydä! 

Kyllä se sananvapaus kuuluu ihan jokaiselle meistä. Valitettavasti vain kaikki meistä eivät pääse lausumaan mielipiteitään Helsingin Sanomiin. Ja tämä varmaan rivipolitiikkoja närästääkin. Palstatilalle olisi heillä itselläänkin tarvista, mutta kun ei toimittajaa kiinnosta. Samaa dadaa suoltaa niin suuri määrä wanna-be-ministereitä, ettei heitä enää erota toisistaan. Onneksi somessa saa sentään haukkua sitä, joka sinne lehteen naamansa saa.

Minusta on pelkästään raikasta, että myös virkamieskunta käyttää omia aivojaan. Jokaisella meistä on mielipiteet ja omat näkökulmansa asioihin. Myös minulla. Käytän röyhkeästi hyväkseni tätä somen minulle suomaa pienen pientä palstatilaa ottamalla kantaa omasta näkökulmasta. Minua ei harmita, jos Valtiovarainministeriön budjettipäällikkö kommentoi säästöpaineita hesarissa, kunhan tekee työnsä sen työsopimuksen mukaan, jonka on allekirjoittanut. Näin sanoi Niemelä myös artikkelissa - hän tekee työtään virkamiehenä ja päätökset sekä linjaukset tulevat poliittisista elimistä. Niemelä on tehnyt työtään yhtä lailla Marinin hallituksen kuin nyt Orpon hallituksen kanssa. Noista toinen kulutti ja toinen koettaa säästää - ja sama virkamies siellä kirstun ja kouran välissä tasapainottelee.

Ja kyllä - minäkin haluaisin päästä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen, mutta en silti mene itkemään Threadsiin, jos palstatilan vievät minua fiksummat.

On totta kai erityistä, että Niemelä on julkisesti näkyvillä ja ottaa kantaa. Se on Suomessa uutta, mutta se on luultavasti tulevaisuutta. Meidänkin on aika luopua ajatuksesta, jonka mukaan virkamieskunta toimii taustalla äänettömänä ja näkymättömänä koneenosana. Siellä makaa kuitenkin valtava määrä asiantuntijuutta sekä näkemystä reaalipolitiikka koskien, joka voi kiinnostaa monia meistä (jotka osaamme jopa lukea nuo jutut kokonaan ja sisäistää ne).

3) Hyvinvointivaltio on pyhä lehmä, jonka kuolemasta ei saa puhua

Seuraava Niemelän selkeä virhe oli mennä ottamaan kantaa nykyisen (tai oikeastaan entisen) hyvinvointivaltion kuolemaan. Tai kuten Mika artikkelissa sanoi "hyvinvointivaltion pelastamiseen". Hän viittasi mielipiteillään siihen, että maksuttomaan koulutukseen ei ehkä tulevaisuudessa ole varaa tai siihen, että vanhushoiva putoaa meidän läheisten käsiin, koska hoiva- ja rahavaje kasvaa. 

Käsi ylös, joka ei tiennyt, että rahat ovat loppu ja on pakko säästää! Ja valitettavasti se säästöpaine koskee ihan kaikkea yhteisestä pussista maksettua. Tilanteen kaoottisuus pakottaa miettimään säästökohteita kaikilta kanteilta ajatuksella, että mikään ei ole pyhää. Eikä saa ollakaan.

On selvää, että vanhushoiva putoaa läheisten käsiin. Olen juuri kuluttanut vuoden kirjoittamalla kirjaa, jonka yksi kantava teema on juuri tuo hoivan muutos. Siihen ajaa yhtä lailla resurssien kuin rahankin puute yhdistettynä vanhusväestön rajuun suhteelliseen kasvuun. Tätä asiaa on turha hyssytellä missään punavihreässä sävyssä. 

En minäkään siitä pidä, mutta aina ei faktoille mitään voi. En minäkään haluaisi luopua hyvinvointivaltion tuomasta sateenvarjosta, mutta muuta tietä meillä ei ole. Vaalipuheet kun eivät vanhaa mallia rahoita. Ehkä Niemelän ajatus oli, että oikeilla toimenpiteillä on mahdollisuus sentään säästää jotain ilman, että koko maata ajetaan konkurssiin.

Vaalien alla hyvinvointivaltion palvelujen karsiminen on poliitikoille punainen vaate. Siitä ei saa puhua, eikä siihen saa ottaa kantaa. Vaalien jälkeen asia on toinen. Silloin vaipoissa makaavat vanhukset ovat vallassa istuville poliitikoille pelkkä rasite sekä ikävä luku budjetissa. Mutta nythän tosiaan eletään vaaleja edeltävää aikaa - tyhmä minä!

Etenkin minun sukupolvelleni palvelujen karsiminen on kipeä asia. Haluaisimme nauttia eläkkeistä, vanhainkodeista sekä kodinhoidonpalveluista ja terveyspalveluista. Haluaisimme työntää vanhukset yhteiskunnan hoivaaviin käsiin ja välttyä itse tekemästä - tai maksamasta - mitään. Tuntuu pahalta, kun nuo palvelut lipeävät käsistä juuri, kun niille alkaisi olla tarve. Tuntuu kurjalta, että olemme rahoittaneet palkan sivukuluilla systeemiä, joka sortuu alta pois. Mutta näin tulee käymään, vaikka kuinka puristamme kädet nyrkkiin ja pistämme silmät kiinni. Jos jotain haluttaisiin tehdä, tulisi tulopuolta saada kasvatettua. Se taas vaatii lisää palkansaajia ja sitä kautta suurempaa verokertymää. Kun väestökäyrää katsoo, ei moista ole näkyvissä. 

4) Talousjärki ei ole trendikästä

Luin muutamia kommentteja koskien hesarin artikkelia. Valitettavasti niiden taso muistutti Seiskan kääk-juoruja. Sisältöä ei ollut mummonpierun vertaa - eli paskaa oli enemmän kuin puolet. Kommentoijista suurin osa oli nähnyt vain otsikot sekä lemppari-poliitikon kommentit ja teki omat päätelmänsä niistä käsin. Kommentoijille vinkiksi, että nämä jutut kannattaa lukea yleensä kokonaan (jos osaa) ja ottaa kantaa vasta, kun tekstin on sisäistänyt (jos pystyy). Lopetin nopeasti kommenttien lukemisen - ja luulen Niemelänkin niin tehneen. 

Vaalien alla ei ole trendikästä ottaa kantaa talouspolitiikkaan leikkaavalta kannalta. Siinä saa helposti liiankin oikeistolaisen leiman. Ja se leima ei tämän vaalikauden jälkeen ole sattuneesta syystä oikein voittava. Sininen väri heilahtaa liiankin helposti sini-mustaksi.

Niemelässä on munaa - hän ei peittele mielipiteitään, asemastaan huolimatta. Hän ei ilmeisesti pelkää saada oikeistolaisen mainetta, koska uskoo asiaansa ja tietää valitettavasti minuakin enemmän siitä, missä Suomi Oy:n tase makaa. Ja hänen tietojensa takia minua kiinnostaa kuulla hänen mielipiteitään. Niiden takana on luultavasti enemmän tietoa kuin X:ssä huutelevan Jaken tai Ellun. Tai toisaalta virkamiehen mielipiteeseen on ehkä turvallisempaa luottaa kuin poliitikkoon, joka haluaa minun ääneni ja unohtaa minut sen jälkeen.

 Veronmaksajana olen kiitollinen, että rahoistani huolehditaan ja asioita pohditaan.

Mika Niemelä - olet tolkun mies. Arvostan uskallustasi puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tieto lisää tuskaa, mutta lisää se valtaakin. Uskoni suomalaiseen virkamieskuntaan lisääntyy, kun siellä ajatellaan omilla aivoilla, eikä pelkästään kuljeta sokeana poliittisen eliitin talutusnuorassa.

Seuraavat käskyttäjäsi tulevat hyvin luultavasti olemaan enemmän vasemmalta. Silloin vallan vahtikoirana sinulla Mika sekä kollegiollasi tulee olemaan hankala tehtävä. Joudutte tuhlaamaan rahaa, jota teillä ei ole, eikä sitä tunnu oikein tulevan. Vaikka maailmaa katsoisi miten punaisten linssien läpi, ei Suomen tila muutu paremmaksi sillä, että velkasuhdetta kasvatetaan ja tuhlataan enemmän kuin tienataan. Tiedän omasta elämästäni sen, että on huono idea kuluttaa enemmän kuin tienaan. Siinä käy sama ilmiö kuin housuun kustessa pakkasella. Hetken se lämmittää, mutta pidemmän päälle meille kaikille tulee vilu. Koettakaa te virkamiehet toimia jonkinlaisena järjen äänenä, ettei minun ja muiden veronmaksajien rahoja pistetä aivan vastuuttomasti menemään.

Puupäisyyden riemuviikko, missit ja muut

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

 Tämä menee vähän "rakas päiväkirja" -osastolle. Vaikka kuinka koetan pysytellä roskajournalismista erossa ja lukea vain sivistystasoltaan journalismiksi laskettavaa sisältöä, pääsee verkkokalvoille toisinaan palamaan tarinoita, joita ei uskoisi todeksi, ellei niitä joutuisi kirjallisena todistamaan.

Ennen varsinaista kiihkodialogia lyhyt mietintö nykyisen journalismin tilasta. Suomalainen lehdistö on selkeästi jakaantunut kolmeen kategoriaan, jotka ovat maakuntalehdet, Helsingin Sanomat ja roskalehdistö. 

Maakuntalehtien keskittyminen suurille yksittäisille toimijoille teki niistä pahimpana aikana pakon edessä hieman mauttomia ja luonteettomia. Suurten konsernien juttutehtaat tuottivat sisällön koskien koko konglomeraatin aluetta ja paikallisuus hävisi pieniksi osasiksi sinne ja tänne. Huomasin viikonloppuisin lukevani tarinaa milloin lahtelaisen pariskunnan sisustuksesta,  milloin kuopiolaisesta saunaremontista, liian harvoin mistään lappeenrantalaisesta. Talouden, tuotannon ja synergian vuoksi tämä lienee perusteltua, mutta maakunnan lukijoille se tuottaa tuskaa. Kun paikallisuus on pelkkä markkinalause tilausesitteessä, ei sillä kerätä yhtään maksavaa asiakasta.

Onneksi tuosta linjauksesta ollaan nyt valumassa selkeästi takaisinpäin. Kun katson tämän päivän Etelä-Saimaan verkkoversiota, siellä kirjoitukset koskettavat kotimaakuntaa kattavasti ja artikkelit on kirjoitettu paikallisesta näkökulmasta pienestä isompaan. Itse en kaipaa yleismaakuntalehteä vailla sidonnaisuutta- minua ei valitettavasti jaksa kiinnostaa naapurimaakuntien asiat tai asukkaat - enkä maksa siitä, että luen heidän elämäntarinoistaan oman maakuntani lehdestä. 

Maakuntalehtien taso on myös sen verran vaatimatonta, ettei niiden vääntö riitä kirjoittamaan ulkopolitiikasta - tai edes kotimaan asioista laajalla skaalalla. Maakuntalehdet ovat parhaimmillaan pienemmissä lähialueen teksteissä. Ja siinä on myös niiden vahvuus ja kilpailuvaltti. Maakuntalehden kiinnostavuus on siinä, että se kirjoittaa meiltä meille. 

Ja vaikka lehden koostumus on välillä mennyt vähän yleismaakunnalliseksi hutuksi, ei kirjoittajien taso ole koskaan laskenut. Paikallisella tasolla on loistavia kirjoittajia, kuvaajia ja tuottajia. Eikä laatua ole laskenut sekään, että näppäimistöä hakkaa nyt tuoreempi sukupolvi. Luettavuus ei jää kiinni tekijöistä, pelkästään linjahenkilöistä. 

Varsinaiseen uutisnälkään olen lukenut Helsingin Sanomia (olen tehnyt sitä sen jälkeen, kun luovutin Etelä-Saimaan henkilökortin pois). Hesarille ei Suomessa löydy minkäänlaista vastusta, kun puhutaan laatujournalismista, joka kattaa ylimaakunnallisen tason. Valtakunnan kruunu täyttää edelleen komeasti koko maan ykköslehden paikan. On selvää, että Sanomien kassa operoi suuremmilla summilla, joka näkyy sekä sovelluksessa, sisällössä että materiaalin leveydessä. Jos haluaa tulla toimeen yhdellä tilauksella, ei vaihtoehtoja ole monta. 

Ja sitten...huoh...iltapäivälehdet. Suomen luetuin "lehti" on Ilta-Sanomien IS-sovellus. Se kertoo yhtä paljon lukijoista kuin tekijästäkin. Tällainen kansa ei ilmeisesti kaipaa laatujournalismia, vaan kahden minuutin dopamiiniryntäystä, jonka saa täytettyä sillä, että voi lukea turhaakin turhemman julkkiskerman viimeisimmät tekemättömyydet. Iltalehden lukemisen lopetin jo vuosia sitten ja aika tiukilla on Ilta-Sanomienkin kanssa. 

Roskajournalismissa (anteeksi, että edes käytän tässä yhteydessä termiä journalismi) ei ärsytä pelkästään sisältö, vaan enemmänkin tuotantotapa. Toimittajien laiskuus yltää enää sille tasolle, että "lehden" sivuille pystytään kirjoittamaan referaatti turhakkeiden instagram-päivityksestä - totta kai ryyditettynä alkuperäisin kuvin. Jutussa ei klikkiotsikon ja suorien lainausten lisäksi ole minkäänlaista rankaa, kritiikkiä tai edes lisäinfoa. Mitään journalistista osaamista tuon tason uutisointi ei vaadi. Eikä tarvitse olla kovankaan tason ennustaja, että tietää tuon työn olevan kohta tekoälyllä korvattavissa. Jotta tuon riman pystyisi alittamaan, pitäisi ottaa lapio käteen ja kaivaa. Ihmettelen, etteivät oikeat journalistit ole nousseet kapinaan.

Pahoittelut turhan pitkästä epilogista. Ja nyt vasta asiaan...

Case linnanjuhlat ja lastensuojeluilmoitukset

Somepari Rita Piironen ja Jaakob Rissanen osallistuivat viime lauantaina Suomen itsenäisyyspäivän juhliin Presidentinlinnassa puolitoista vuorokautta yhteisen lapsen synnytyksen jälkeen. Yhden synnytyksen nähneenä ja mukanaeläneenä tuo itsessään on jo saavutus. 

Itse juhliin osallistuminen on jokaisen parin päätös, enkä pohdi heidän valintaansa. Ränttään siitä, että jotkut ventovieraat ihmiset ovat ottaneet asiakseen tehdä pariskunnasta lastensuojeluilmoituksia (siis ihan enemmässä määrin), koska pari on heidän mielestään ilmeisesti jättänyt lapsen heitteille. Tämä tuntematta itse ihmisiä tai tietämättä, missä se vastasyntynyt  lapsi on. 

En keksi, en siis millään keksi, ovatko ihmiset kateellisia siitä, että toiset juhlivat ja toiset ei. Harmittaako jälleen kerran postiin kadonnut kutsu vai kutsun saaneiden status somejulkkiksina? Vai onko kiusanteosta tullut jo kansallinen harrastus, jossa kohteeksi voi ottaa kenet tahansa "tv:stä tutun". Tässäkin tapauksessa kyseessä on kaksi aikuista ihmistä ja heidän syntynyt lapsensa oli pariskunnan kolmas - luulisi tuossa jo tietävän, mikä toimii ja mikä ei. 

Lastensuojeluilmoitus on huoli-ilmoitus siitä, että epäillään lapsen elinolosuhteiden olevan epäasialliset tai aiheuttavan vaaraa lapsen kehitykselle. Kyseessä on siis vakava toimenpide, joka tulisi tehdä hyvin perustein ja siten, että tapaus, josta ilmoitus tehdään, on tuttu tai varmasti tunnettu. Tunteeko arvon televisionkatsoja julkkisparin elämää niin hyvin, että voi perustellusti tehdä ilmoituksen heidän lapsensa elinoloista? Kertooko tosiaan puolen minuutin klippi presidentinkättelyssä noin paljon lapsen olosuhteista? Minä en ainakaan sellaista huomannut.

Herää kysymys "Mitä vittua Timo taas?!". Millaiseksi me suomalaiset olemme taantuneet? Millaiset ihmiset kuormittavat jo muutenkin ylikireäksi viritettyä lastensuojeluverkkoa turhilla ilmoituksilla, joissa ei ole mitään todellista perustetta tai totuuspohjaa? Viiraako ihmisten päätä kateus, tietämättömyys vai täysi välinpitämättömyys? 

Annan ilmaisen vinkin kaikille teille, jotka tehtailette turhia lastensuojeluilmoituksia kiusaamistarkoituksissa. Sallin tätä samaa vinkkiä käyttävän vapaasti myös niiden henkilöiden, jotka tehtailevat kaupunkiorganisaatioille valituksia jarruttaakseen kaikenlaisia rakennushankkeita oman pahan mielensä tyynnyttämiseksi. 

Katsokaa aluksi peiliin - korjatkaa siinä näkyvät viat ihan ensimmäisenä. Ja jos peilistä tuijottaa täysin virheetön, kokonaan onnellinen, mieleltään terve ja tyyni ihminen, voitte ulottaa katseenne maksimissaan kahden metrin päähän. Siinä on teidänkaltaisille ihmisille riittävä elinpiiri, josta voitte kantaa huolta. Antakaa ventovieraiden ihmisten elää omassa tilassaan kaikessa rauhassa vailla huolta siitä, että joku "marjatta tai seppo" satojen kilometrien päässä on muka-huolissaan heidän lapsensa elinolosuhteista. 

Käytännössä sekä turhien lastensuojeluilmoitusten että turhien rakennusvalitusten tekemisestä tulisi tehdä rangaistavaa. Tai sitten tekemiselle olisi oltava joku panttimaksu - vähän kuin Liigan maalihaasto-pykälässä. Jos haasto menee läpi, hylätään maali, mutta jos ei mene, tulee kaksiminuuttinen. On erikoista, että maassa jossa on sinällään toimiva lastensuojelujärjestelmä, joudutaan tuota järjestelmään suojelemaan typeriltä ihmisiltä. 

Case missi ja rasismisyytökset

Ja toinen typerehtiminen tulee heti perään. Miss Suomi Sarah Dzafce menetti tällä viikolla kruununsa, koska vesilasissa vellonut myrsky heitti pisaroita missiorganisaation puhtoisille rinnuksille. Käytännössä nyt jo entinen missi venytti silmiään vinoon somejulkaisussa ja mielipaha oli valmis. Kuva ja siihen liittyvä teksti lähtivät leviämään suljetulta tililtä ja pääsi valtakunnan julkisuuteen "vahinkojournalismin ykköslähteestä" eli Jodelista.

Totta kai teko on ajattelematon ja sisältää rasistiseksi tulkittavia piirteitä. Ja tätä Sarah Dzafce on myös pyytänyt anteeksi. Missikruunun menetys on aika karu tuomio - etenkin kun se yhdistetään mainehaittaan, joka tuosta tulee seuraamaan tästä eteenpäin. Missiorganisaatiolle tämä puolestaan on lottovoitto. Viime vuodet alamäkeen rypenyt missikoneisto saa ilmaista näkyvyyttä ja muka-suoraselkäisen sekä reagoivan työntekijän maineen. Hyi olkoon!

Jos teko suhteutetaan tässä maassa muuten tapahtuvaan, on missitittelin irtisanominen työnantajalta housuunpaskomista. Kyseessä on loistava esimerkki muka-sensitiivisestä ja ylireagoivasta leimautumisen pelosta. Suojelemme kaikkea mahdolliselta R-leimalta niin tiukasti, että tulee yksilöön kohdistuvia ylilyöntejä. En edes osaa sanoa, kumpi on noista kahdesta on pahemmin erottelevaa ja syrjivää.

Tämä on hyvä esimerkki myös siitä, miten helposti työnantaja luopuu työntekijästä, kun vastassa on pieni tahra kilvessä, jota voi olla haastavampaa puhdistaa. On ilmeisesti helpompi vaihtaa tekijää kuin korjata entistä. En anna tästä toimenpiteestä minkäänlaisia pisteitä (en tyyli-, enkä taitopisteitä) missiorganisaatiolle. Tehän suoraan sanottuna hylkäsitte "vaaleilla valitun" työntekijän ja heititte hänet yksin susille. Ja syntyneellä maineella pystytte nyt ratsastamaan julkisuuden valokeilassa sen aikaa, kunnes seuraava kohu pyyhkii teidät takaisin tuntemattomuuteen. On kyllä hävytöntä käytöstä!

Oikea toimenpide tässä olisi ollut sama, mitä tehdään niille poliitikoille, jotka kilvan keksivät mennä matkimaan irtisanottua missiä somealustoille. Sekä Juho Eerola, Kaisa Garedew että Oras Tynkkynen julkaisivat omat kiinalais-silmä-valokuvansa somessa. Ja mitä he siitä saavat - eduskuntaryhmänsä puheenjohtajan täyden tuen sekä muiden puolueiden paheksunnan. Aivan - lapsellisuuteen ei pidä reagoida kiivastumalla, vaan ymmärtämällä, että jokainen lapsi on kasvava olento - jopa perussuomalainen kansanedustaja. 

En edes osaa sanoa, kumman tekeminen on hölmömpää - Sunneva Sjögrenin vai Perussuomalaisten. Missille olisi irtisanomisen sijaan pitänyt antaa vakavahenkinen puhuttelu, varoitus ja ehkä pari tuntia henkisesti vahvistavaa rasisminvastaista koulutusta. Kyseessä on nuori tyttö, jonka pitää oppia, mutta jolle pitää antaa myös tilaisuus kasvaa. Meille kasvaa jo muutenkin tällä hetkellä nuorten sukupolvi, joka ei uskalla virheiden pelossa tehdä mitään. Ja jos kuvitellaan (harvat sitä enää tekevät), että missi olisi jokin esikuva, eikö hieman virheitä tekevä ja virheistä oppiva missi suoriutuisi hommasta paremmin?

En lakkaa ihmettelemästä, kuinka pitkälle Perussuomalaiset kansanedustajat noita omia sopivuuden sivurajoja venyttelevät. Viikko viikolta samasta leiristä nousee erilaisia, eri kokoisia ja eri lailla sovinnaisuutta kolhivia kohuja. Edellinen urakka taidettiin juuri viikko sitten taputella käräjillä tuomioon, kun nyt nousee jo seuraava - ja totta kai vielä eri tekijöiden toimesta. Materiaali tötöilylle on kyllä kadehdittavan laaja. Olen ehkä turhan huonon huumorin ystävä, mutta en ymmärrä, mitä persujen tehotrio noilla kuvillaan haki. Kokivatko he tukevansa monoa saanutta missiä vai oliko kyseessä vahingonilo siitä, että erehtyy ne fiksummatkin. Oli miten oli - en löydä hauskuutta,  enkä ymmärrä huumoria.

Toivon syvästi, että myös Perussuomalaisten eduskuntaryhmässä ymmärrettäisiin viimein, ettei kansanedustajien työ ole mitään arkielämän stand up -komiikkaa. Kiusaamiseksi tai provosoimiseksi tulkittava pelleily rapauttaa koko edustuslaitoksen muutenkin horjuvaa mainetta. Tämän kauden erilaiset otsikkotason hölmöilyt eivät voi olla näkymättä seuraavissa vaaleissa - ja varsinkin case-Vornasen jälkeen kirittävää luulisi riittävän. 

Kuinka paljon on ihmisen arvo Suomessa?

Itse otettu kuva Koivusuolta Ilomantsista

 

Suomalaisten vahvuus - ja samalla heikkous - on aina ollut se, että meillä yhden yksittäisen kansalaisen arvo on ollut valtavan suuri. Kuusimiljoonaisessa kansassa jokaisella yksilöllä on valtava merkitys, jos sitä verrataan vaikka itäisen naapurimme satamiljoonaiseen kansaan. Meitä on täällä Suomi-neidon helmojen suojassa niin vähän, ettei yhtään ylimääräistä ihmishenkeä huolisi menettää, jos kansan elinkelpoisuus halutaan turvata myös tulevaisuudessa. Jokaiseen menetykseen on suhtauduttava vakavuudella. 

Jos Venäjällä kerrostalon tulipalossa kuolee kymmenen ihmistä, on se aika normaali asia, mutta meillä sama nostattaisi kansansurun, jota murehditaan satojen kilometrien päässä tapahtumapaikasta. Tästä meillä on hyvä esimerkki tältä viikolta, kun pohdimme Savonlinnassa tapahtunutta tulipaloa, jossa menehtyi äiti ja kolme pientä lasta. Se koskettaa monia heille täysin vieraita ihmisiä.

Suuri yksilön arvo tarkoittaa samalla sitä, että pyrimme turvaamaan jokaisen suomalaisen terveyttä ja elämää viimeiseen saakka. Se ei ole helppo tehtävä maassa, jossa etäisyydet asutuskeskusten välillä kasvavat suurimmillaan satojen kilometrien mittaisiksi. Eikä se ole helppoa maassa, jossa asumistiheys on niin pieni, että joillain alueilla naapuria ei taatusti tarvitse nähdä, jos se ei jostain syystä kiinnosta.

Kun siniset valot eivät välkykään

Varsinkin Etelä-Karjalassa on viime viikot kipuiltu sen kanssa, että terveyspalvelumme kuihtuvat kuin ihmisyys venäläisessä aateilmastossa. Hoitohenkilökuntaa sairaaloissa vähennetään ja jäljelle jääville koittavat ankarat ajat. Tehty säästö kaatuu väkisin niiden selkään, jotka hoitotyössä leipäänsä tienaavat. Jalkojen ja käsien on jatkossa liikuttavat seitsemän prosenttia nopeammin, koska työkaverit viereltä on siirretty reserviin.

Kasvava kiire tarkoittaa aina huonoa, kun puhutaan ihmisten hoitamisesta. Alle minimin vedetty henkilöstö ja jatkuva stressi yhdistettynä kiireeseen jauhavat ajan myötä vahvemmankin tiimin pieniksi palasiksi. Lisääntyy riski sille, että jotain jää tekemättä tai joudutaan ajan puutteen vuoksi tekemään rimaa hipoen. Ei kenenkään voi olettaa jaksavan loputtomiin. 

Tänään paljastuivat säästöt ensihoidossa. Jatkossa joudumme maakunnassa tulemaan yöaikaan toimeen kolmea päivystävää ambulanssia vähemmällä. Matkaa lähimpään ensihoidon yksikköön kasvatetaan tarkoituksella, jolloin riskit kasvavat eksponentiaalisesti. Enää eivät paljon odotetut siniset valot välky niin nopeasti kuin tarve on.

Tässä päästään alun kysymykseen. Mikä on ihmisen arvo tämän päivän Suomessa? Ovatko kaikki kansalaiset saman arvoisia yhteiskunnan palvelujen käyttäjinä? Etelä-Karjala ei ole edes suurimpien etäisyyksien maakunta. Jos samaa karsintaa tehdään Lapissa ja Pohjois-Karjalassa, se ei pelkästään venytä hoitomatkaa, vaan antaa suoran viestin, että apua on turha enää odottaa. 

Kuinka monta aivoinfarktipotilasta ei ehdi saamaan ajoissa hoitoa, kun ensihoidon yksikön tulo kestää puoli tuntia kauemmin kuin ennen? Kuinka monta sydänkohtauspotilasta jää hoitamatta, kun siniset valot eivät välky tarpeeksi ajoissa? Kuinka monta riskisynnytystä päättyy suruun, jos tukea ja apua ei näy eikä kuulu? En haluaisi olla ensimmäistä lastani odottava riskisynnyttäjä Parikkalassa tällä hetkellä, enkä oikein uskaltaisi asua Rautjärvelläkään, jos terveysriskit osoittavat minkäänlaista avun tarvetta.

Hallitus pelaa rahan lisäksi ihmishengillä

En haluaisi kuulostaa tylsältä ja toistaa itseäni, mutta tämä ei ole se Suomi, jolle veroni mielelläni maksan. Se Suomi makaa henkitoreissaan muutaman sadan kilometrin päässä odottamassa turhaan apua, joka ei ehdi ajoissa perille. 

Karsimalla kriittisen tärkeää ensihoitoa maassa, jossa etäisyydet sairaalaan ovat jo valmiiksi ylipitkät, lasketaan jokaisen alueella asuvan yksilön arvoa. Kun osa asukkaista jää käytännössä ehtivän ensihoidon ulkopuolelle, heille samalla todetaan, etteivät he ole yhtä arvokkaita veronmaksajia ja kuntalaisia kuin muut. Rakennamme päätöksenteon kautta epätasa-arvoa ja luomme tarkoitukselle kuolleita alueita. Tämä on puhdas arvovalinta sen puolesta, että tähän maahan kaivataan ainoastaan ihmisiä, jotka asuvat suuremmissa kuntataajamissa ja mielellään tuolla vähän etelämmässä. 

En koe koskaan olleeni mikään maalaisromantikko, mutta jotenkin olen aina uskonut siihen, että Suomessa tarvitaan erilaisia ja kaikenlaisia ihmisiä. Me emme pohjimmiltamme ole sen enempää Kruunuhaasta kuin Kruunupyystäkään. Juuret tässä maassa ovat olleet melko lailla mullassa ja lehmänpaskassa, mutta tänä päivänä nuo juuret koetetaan unohtaa kovin tehokkaasti. Ehkä maalaisuudesta on päättäjille tullut niin ikävä riesa, että se koetetaan tuhota hiljaa syömällä ihmisten edellytykset pysyä elossa katuvalojen ulkopuolella.

Kuulin tällä viikolla Autiotalojen asuntomessuista, jotka järjestetään tulevana kesänä Kangasniemellä. Siinä koetetaan aktivoida ihmisiä sekä myymään että ostamaan maaseudulle jääneitä tyhjiä taloja ja tiloja. Etelä-Karjalassakin vanhat maalaiskylät ovat pullollaan tyhjiksi jääneitä entisiä maalaistaloja, joita kukaan ei asu tai edes käytä juuri muuhun kuin satunnaisena kesäpaikkana. Samalla meillä on kuitenkin ihmisiä, jotka etsivät omaa pakopaikkaansa pois kaupungin hälinästä. Kangasniemellä nämä kaksi ihmisjoukkoa koetetaan saada kohtaamaan toisensa.

Ehkä yhä useamman pitäisi tehdä vastareaktio ja muuttaa maalle? Kiusaksi päättäjille ei paetakaan betonin sisälle turvaan katsomaan katuvaloja, vaan tehdään vielä yksi korpivaellus kauas taajamista. Pakotetaan päättäjät turvaamaan maaseudun tulevaisuus sillä, että sinne muuttaa yhä useampi lapsiperhe, joka aktiivisesti käyttää palveluja ja vaatii osansa verovarojen tuotosta.

Talouden realiteetit ovat totta, mutta myös kätevä piilopaikka

Ymmärrän hyvin säästöjen perimmäisen syyn. Kun rahaa ei ole, on pakko karsia jostain. Jokainen säästökohde on arvovalinta. Ei voi kumartaa ilman, että pyllistää jollekin. Kaikki päättäjät hallituksesta alaspäin aina Hyvinvointialueen johtajaan ovat perin ikävässä rakosessa. Heidän kynänsä kertoo sen, kuka tässä maassa on arvokas ja kenen terveydellä me voimme leikkiä potematta huonoa omaatuntoa. 

Sen, mitä lehdistä olen lukenut, on Etelä-Karjalassa raippaa annettu jokaiselle hyvinvointialueen yksikölle melko tasaisella kädellä. Säästökohteita on etsitty - ja myös löydetty - ilmeisesti kaikesta, mistä säästää voi. Tämä tulee valitettavasti tuntumaan omassakin kukkarossani ensi vuonna. Kurjistuva tilanne ja hiipuva talous ei tiedä palvelualan tuottajalle hyvää.

Enkä hetkeäkään usko, etteikö terveydenhuollon taso tulisi putoamaan. Tulemme taatusti lukemaan surullisia tarinoita, mitä tapahtuu, kun hoitoyksikkö ei ehdi ajoissa paikalle. Olen melko varma, että ensi vuoden lopussa tulemme kuulemaan, millaista jälkeä seitsemän prosentin viilaus työntekijämäärässä tekee hoitohenkilöstön jaksamiselle. Ja aika lailla olen yhtä varma siitäkin, että seuraavissa vaaleissa ihmisarvoa tullaan mittaamaan eri lailla kuin sitä tällä hetkellä tehdään. Kansanvalta on siinä mielessä ikävä järjestelmä, että siinä erilaisten arvosuuntausten kannatusta mitataan säännöllisin väliajoin. 

Hallitus kurittaa (työsuhde)pyöräilijää

Kuva: Pixabay

 

Kun kunnallisvaaleissa tuli hieman selkään, päätti hallitus kehysriihessä loiventaa linjaansa ja loi veronkevennyspaketin. Ratkaisu oli hieman niin sanottu 2:n L:n ratkaisu eli Lapsellinen ja Laskennallinen. Todellisuudessa niin sanotuista veronkevennyksistä hyötyi tasan kaksi henkilöä, eli Roope Ankka ja Kroisos Pennanen, jotka sarjakuvahahmoina eivät muutenkaan maksa tuloveroa. Meille lopuille, oikeasti työtätekeville, veroale oli lähinnä laskennallinen. Jos ratkaisun tuloksena vuositason verotus kevenee satasen luokkaa, niin muutos olisi kannattanut suosiolla jättää tekemättä. 

Ratkaisu rikkoo muutenkin nykyhallituksessa sen ainoan asian, josta pidän - suoraselkäisyyden ja linjakkuuden. Tähän saakka on tiukasti pidetty kiinni alussa valitusta tiestä, jossa köyhää kuritetaan ja säästöt otetaan höttömenoista eli maksetuista tuista, kohdistuivatpa ne opiskelijaan, työttömään, kotiäitiin tai muuten suojattomaan. Pienestä sarkasmista huolimatta olen aidosti sitä mieltä, että tämä yhteiskunta ei valitettavasti enää kestä niin massiivista tukirakennetta, joka meillä tällä hetkellä on. Valtion kuluja ja ulosmaksettavaa rahaa on karsittava, koska rahaa sisään ei tule siihen malliin, että meillä olisi maksaa tukia ulos. Mielipiteeni on siis täysin matemaattinen, enkä sinällään ota kantaa, miten tuo karsinta tehdään. 

Se, missä hallitus todella on epäonnistunut, on uusien työpaikkojen luominen. Työtä on tehty valtavasti kulujen karsimisen ja menojen säästämisen suhteen, mutta yllättävän vähän on kiinnitetty huomiota siihen, että tulorahaa saataisiin sisään lisää. Käytännössä tukien karsiminen esimerkiksi työttömältä on hieman turhan skrode toimenpide, jos ei ole minkäänlaista ideaa siitä, mihin tämä tukien kohde voisi työllistyä. Pelkällä säästämisellä luodaan lisää köyhyyttä, eriarvoisuutta ja kasvatetaan klassisin termein luokkaeroja. 

Yksi asia tuossa kehysriihen säästöpaketissa kuitenkin nosti jopa keittiösosiologin kulmakarvoja. Hallitus päätti lopettaa työsuhdepyöräilyn tuen kertalaakista. 

Kuva: Pixabay

Työsuhdepyöräilyn lyhyt oppimäärä

Vuoden 2021 alusta hallitus päätti, että työnantaja voi myöntää työntekijälle verovapaan työsuhdepyöräedun. Tämä käytännössä tarkoitti (mutkat oikoen), että työntekijä voi käydä ostamassa verottomasti maksimissaan 3600 euron arvoisen pyörän (maksimihinta per vuosi on 1200€ ja sopimuskausi on kolme vuotta). Hankintahinta peritään työntekijän palkasta 100€/kk tahdilla. Tuo samainen satanen vähennetään palkasta ja samalle se putoaa myös verotettavista tuloista. Eli vuositulosi ovat verottajan näkökulmassa 1200€/v pienemmät ja ainakin joissain tapauksessa se voi vaikuttaa tuloveron määrään, jolloin tavallaan saat myös osan tuosta peritystä työsuhde-edusta takaisin. Työnantajalle myönnetty polkupyöräetuus on verotonta. 

Etuus luotiin keskelle korona-aikaa, jolloin ihmiset olivat suljettuina koteihin. Lisäämällä pyöräilyä haluttiin aktivoida kansaa liikkumaan. Samalla tehtiin myös palvelus monille, kun bensanhinta hipoi muutama vuosi myöhemmin kahden euron haamurajaa. Silloin jopa itse siirryin työmatkapyöräilyyn (tapa, jota muuten jatkan edelleen). 

Samalla siis tapettiin yhtä aikaa useampaa kärpästä yhdellä läimäyksellä. Kansa saatiin liikkumaan, autoilla tehtävä työmatkaliikenne vähenemään ja siten ilmastotavoitteita parempaan kuosiin. Ja vielä se kolmas - luotiin Suomeen uutta liiketoimintaa, kun työsuhdepyörien kauppa piristi polkupyörien myyntiä sekä huoltoa. Muutos osui vielä melko lailla samaan saumaan, kun sähköpyöräily alkoi muutenkin yleistyä. 

Työsuhdepyöräilijöiden määrä ylitti viime vuonna 100 000 kappaleen rajan, joten ihan mitättömästä asiasta ei ole kyse. Pyörien hankinta- ja huoltoketju on työllistänyt melkoisen määrän ihmisiä kuluneen neljän vuoden aikana. 

Paljonko on paljon säästöjä?

Kehysriihessä työhuonevähennyksen sekä polkupyöräetuuden poistamisen yhteiseksi säästötavoitteeksi on asetettu 70 miljoonaa euroa. Jos tuo jaetaan karkeasti kahtia, niin polkupyöräetuuden veroedun poisto säästää Suomi Oy:lle 35 miljoonaa. En kiellä, etteikö se olisi paljon rahaa, mutta lopputulokseen suhteutettuna kyse on taskurahoista. Tähän samaan yhtälöön kun lasketaan vähenevänä pyöräkaupan ja huollon syntymättä jääneet arvonlisäverot sekä päättyvän yritystoiminnan kautta hukatut tuloverot, niin säästö on todellakin marginaalinen. Erona esim. edellä mainittuun työhuonevähennykseen onkin se, että työhuonevähennys vähemmän synnyttää liiketoimintaa tai pyörittää palveluverkostoa. 

Mitä tuolla säästöllä saadaan aikaan? Ensinnäkin tuo käy monien pyöräkauppiaiden ja huoltoliikkeiden toimentulon päälle. Jo nyt on nähty, että etenkin sähköpyörien kauppa pysähtyi päätöksen seurauksena kuin seinään. Kukaan ei tällä hetkellä uskalla tarttua työsuhdepyöräetuun, koska se todennäköisesti lakkaa kesken sopimuskauden ja tällöin työntekijän kustannukset nousevat. Työsuhdepyörä on saattanut olla monille todellinen vaihtoehto autoilulle. Nyt jos etuus loppuu, on asiaa mietittävä uudestaan. Auton kustannukset ovat huomattavasti kovemmat kuin sähköpyörän. Tiedän itsekin tapauksia, joissa perhe on luopunut esim. kakkosautosta siksi, kun sähköpyörä korvaa toisen auton tarpeen. 

Pyöräkaupoille tässä saattaa tulla kohtalon hetket. Jos kauppa ei käy, on liikkeen pakko laittaa lappu luukulle. Eli käytännössä hallituksen päätöksellä ei taaskaan tehdä työpaikkoja, vaan jopa hukataan niitä entisestään. Pyöräkauppiaat eivät suinkaan kaikki ole isoja ketjumarketteja, vaan joukossa on paljon pieniä erikoisliikkeitä, jotka antavat toimeentulon muutamalle ihmiselle ja ovat puhtaasti yrittäjävetoisia. Eli hauskasti yrittäjämyönteinen hallitus kuitenkin läpsii meitä pienyrittäjiä takakämmenellä. 

Vähän tässä käy mielessä jopa sellainen vaihtoehto, että oliko työsuhdepyörä liian vihreä ratkaisu syvänsiniselle hallitukselle? Pitikö tässä trumpmaisesti päästä romuttamaan edellisen hallituksen päätöksiä? 

Toinen palo - kotitalousvähennys

Samainen hallitus muuten ehti jo aiemmin päättää kotitalousvähennyksen poistamisesta. Kyseessä on siis kaikkia koskeva mahdollisuus saada verovähennys kotia koskevista hoito-, hoiva- ja kotitaloustöistä. Käytännössä kotitalousvähennys on kiihdyttänyt kotiin tehtävien pienremonttien, ostetun hoivatyön sekä yleisen kotitaloustyön käyttöä. Se on itsessään luonut paljon kotitalousvähennyksen käyttöön tähtäävää pienyritystoimintaa esim. siivous-, kotisairaanhoito- tai remonttipalveluissa.

Nyt kun kotitalousvähennys päättyy, päättyy monilla myös kotitaloustyön käyttö. Kun kyseinen työ menee 100% itsemaksettavaksi, se käy turhan kalliiksi. Onko kyseisen työn maksattaminen valtiolla sitten oikein? On ja ei

Tukemalla kotitaloustyötä, on saatu aikaan uutta yritystoimintaa, joka on monilta osin mies-ja-hiace-tyyppistä yksinyrittämistä. Tällaisia yrityksiä ovat monet siivous-, hoivatyö- sekä remonttipalvelut. Pienellä yrityksellä on kykyä tehdä töitä joustavasti ja pienemmätkin keikat ovat kannattavia, kun yrityksen kulut ovat pienet. Työtä teettävää asia on suosinut niin, että esim. vanhemmille omaisille on pystytty hankkimaan siivous- tai kotityöapua kohtuukustannuksin. Se lisää elämän mielekkyyttä ja parhaassa tapauksessa on mahdollistanut vanhempien ihmisten asumisen kotonaan pidempään. 

Kun tuki loppuu, loppuu monesti myös yrittäminen. Eli valtio jää käytännössä vaille tuloveroja ja joutuu usein vastavuoroisesti tukemaan tulevaa työtöntä yrittäjää. Samoin jäävät saamatta palvelujen arvonlisäverot sekä yritystoiminnan ympärille muodostuneen tukiverkoston ja hankintaketjun vastaavat verot. Uskallan väittää, että valtio on hyötynyt kotitalousvähennyksestä kokonaisuutena enemmän kuin on joutunut maksamaan. Eli tässä käytännössä tapettiin se kultamunia muniva hanhi. 

Enkä usko olevani kovinkaan väärässä siinä, että ilman veroetuutta palveluiden käyttö todellakin vähenee ja yleensä loppuu kokonaan. Lisäksi kasvatetaan vielä kotitalouksien korjausvelkaa, jota nyt on remonttien kautta saatu pidettyä aisoissa. Rehellisesti voin tunnustaa, että meidänkin kodin lämpö- ja ilmastointiremontti oli sen ansiota, että saimme työstä merkittävän veroedun. 

Ja ettei se oikeiston mersun turboakin kovempi ulina ala, niin en todellakaan ole ylimääräisten tukien kannattaja. Näissä molemmissa tapauksissa näen sen puolen, että tukimuoto on luonut ympärilleen toimintaverkoston, joka vastavuoroisesti tuottaa verorahoja, työllistää ja saa aikaan kulutusta, joka ruokkii markkinoita. Kyseessä ei näin ollen ole täysin vastikkeeton raha, kuten monet muut tukimuodot.  

Pienyrittäjien puolella

Kun elää elämäänsä tällaisena kädestä-suuhun-yrittäjänä, katsoo maailmaa monesti kollegoiden silmin. Yhden henkilön yritykset ovat usein yhden idean yrityksiä. Niiden toiminnan kulmakivi on siinä, että siinä omassa pienessä lokerossa on mahdollista menestyä ja tuottaa asiakkaille palveluja ja siten elättää itsensä. Harmittaa, kun hallituksen pikaistuksissa tehdyillä toimenpiteillä vedetään matto usean mikroyrittäjän alta.

On selvää, ettei valtion pidä aina olla työntämässä kättä taskuun, kun joku tukea kaipaa. Mutta vastikkeettomien tukien sijaan pitäisi miettiä, kuinka paljon toimenpiteillä pystytään tukemaan joko työllistämistä tai pienyritystoimintaa. Jokainen työssäkäyvä ja pienyrittäjä yleensä tuottaa oman veropanoksensa yhteiskunnalle ja on sitä kautta mukana rakentamassa yhteistä hyvää. Ja valitettavasti joskus noiden yritysten elämä voi olla kiinni valtion tukimuodoista. Pelkän yhteen- ja vähennyslaskun sijaan pitäisi enemmän pystyä miettimään kerrannaisvaikutuksia. Kumpi on fiksumpaa - maksaa tukia ja työllistää vai olla maksamatta ja luoda lisää työttömyyttä?

Helvetti, kun tässä huomaa väkisin kääntyvänsä vielä vanhalla iällä hiukkasen vasemmalle, vaikka oma työhistoria pöydän toiselta puolelta pitkälti onkin. Ehkä tämä maailmankuva yksinyrittäjänä vähän muuttuu ja alkaa nähdä asioita useammalta eri kantilta. 

Yksilöllinen elämäntapa tappaa sosiaaliturvan - (Suomeni-sarjan tekstit)

Suomalaisesta sosiaaliturvasta on erittäin uskaliasta - ja myös vaikeaa - kirjoittaa. Se jakaa ihmiset todella jyrkkiin jakolinjoihin. Puolustajien näkökulmasta suomalainen hyvinvointijärjestelmä on luotu tasoittamaan tuloeroja ja saattamaan erituloiset ihmiset samalle viivalle. Tuloerojen häivyttäminen luo yhteiskuntarauhaa, ehkäisee syrjäytymistä ja luo tasa-arvoa. Kaikki nuo asiat ovat totta, mutta niillä on myös kääntöpuolensa.

Hyvinvointivaltion vastustajien mielestä taas suomalainen järjestelmä luo liian houkuttelevan tilaisuuden vapaamatkustamiselle ja järjestelmän hyväksikäytölle. Kun hyvinvointijärjestelmä rahoitetaan yhteisistä varoista, se tarkoittaa, että veroa maksavat joutuvat omalla työllään rahoittamaan tukia nauttivien osuuden. Suomessa se tarkoittaa keskimääräistä korkeampaa veroastetta ja sitä, että kulutukseen käytettävät varat ovat maksajapuolella pienemmät. Totta tämäkin. 

Yhtä suurta totuutta ei ole olemassa. Suomalainen hyvinvointijärjestelmä on luonut jopa maailman mittakaavassa suhteessa kaikkein tasa-arvoisimman järjestelmän, jossa jokaisella on mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään ja myös mahdollisuus lähtökohdista huolimatta päästä omin voimin melkein minne tahansa. Suomi on luultavasti monille muualta tuleville jopa helpompi alusta omien unelmien toteuttamiselle kuin vaikka Yhdysvallat, jota ensimmäisenä kuvataan sanoilla "land of possibilities". 

Hyvinvointivaltion juuret ovat sotien jälkeisessä Suomessa

 Jotta voidaan pohtia järjestelmän nykyongelmia, on pakko poiketa ensin historiaan. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan juuret ovat sotien jälkeisessä Suomessa. Sodan jälkeen maassa oli paljon eri tavoin heikommassa asemassa olevia kansalaisia, joiden auttamiseksi oli kehitettävä yhteinen koordinoitu järjestelmä nostamaan heidät jaloilleen. Iso osa sodasta palanneista oli fyysisesti tai henkisesti rikki. Heidät tuli pystyä nopeasti saattamaan takaisin tuottavaan työkuntoon. Jälleenrakennuksen maa tarvitsi jokaista käsiparia työhön.

Lisäksi kaatuneiden vuoksi leskiä ja yksinhuoltajia oli merkittävästi normaalia enemmän. Ennen sotia miehet olivat nykyistä yleisemmin perheen pääelättäjiä ja naisten työssäkäynti ei ollut yhtä yleistä kuin tänä päivänä. Ilman valtion antamaa tukea lasten elättäminen olisi monelle ollut kohtuuttoman vaikeaa ja nykytermein edessä olisi ollut varma syrjäytyminen.

Kolmas iso ryhmä, jotka tarvitsivat koordinoitua apua, olivat luovutettujen alueiden uudelleenasutettavat. Menetetyn Karjalan asukasväestöä voisi tänä päivänä verrata siihen, että koko Pirkanmaan asukasmäärä pitäisi sijoittaa jonnekin oman alueen ulkopuolelle. Heille pitäisi löytää jostain asuinpaikat, työpaikat ja sen lisäksi rakentaa alueiden infrastruktuuri vastaamaan muuttunutta asukasmäärää. 

Tarvittiin siis järjestelmä purkamaan nopeasti kasvaneet sosiaaliset ongelmat, ehkäisemään uusia ongelmia ja auttamaan menetyksiä koneneet kansalaiset takaisin jaloilleen. Ja koska niskassa olivat valtavat sotakorvaukset ja useamman vuoden talodellinen takamatka, asialla oli kiire. 

Järjestelmän idea alunperin oli se, että yhteiskunta tarjoaa apua tilapäisesti syrjäytymisvaarassa oleville. Tarkoitus oli saattaa ihmiset nopeasti takaisin tuottavaan työhön, jolloin jokainen käyttäjä rasittaisi järjestelmää vain sen ajan, kunnes he pääsisivät takaisin jaloilleen. Tukiverkko oli tehty putoamisen varalta ehkäisemään lopullinen syrjäytyminen. Rahoituspohja kesti sen, että tukea nautittiin hetki ja sitten palattiin takaisin maksajaksi. 

Yhteiskunnan noustua paremmin jaloilleen alkoi työn sivutuotteena syntyä taloudellista jakovaraa, jota voitiin jyvittää eteenpäin apua tarvitseville. Pikkuhiljaa toimeentulotuen rinnalle tulivat lapsilisät ja myöhemmin opintotuki ja siitä eteenpäin erilaisten tukimuotojen kasvu on jatkunut tasaisella tahdilla kattamaan erilaisia sosiaalisia häiriötiloja. Järjestelmä alkoi vähän kerrallaan kattaa yhä suurempia ihmisryhmiä ja samalla koko tukiverkkoa pyörittävä byrokratia alkoi paisua. 

Kun mietitään eri tukimuotojen yhteiskunnalle aiheuttamaa kustannusta, tulee miettiä sekä tukien maksusta tulevaa rahapottia että järjestelmän pyörittämiseen kuluvaa rahaa. Molemmat näistä ovat yhteisistä varoista rahoitettavia ja siten veroastetta nostavia tekijöitä. 

Järjestelmän kannatusta syövät siivelläeläjät ja järjestelmän kalleus

Hyvinvointijärjestelmä on kohdannut viime vuosina suurta leikkauspainetta. Samalla myös järjestelmän kannatus maksajien keskuudessa on heikentynyt. Tämä on yksi pääsyy siihen, että suomalaisen vasemmiston ja oikeiston väliset rajalinjat ovat jyrkentyneet. Mitä enemmän oikealle mennään sitä haluttomampia ollaan osallistumaan verovaroin tukiverkon ylläpitoon. Toisaalta taas vasemmisto on oikeutetusti huolissaan siitä, että tuloerojen kasvu johtaa siihen, että yhä useampi syrjäytyy ja tippuu niin sanotusti lopullisesti rattailta. 

Näkökulmien ero tulee myös siitä, mistä suunnasta asiaa katsoo. Suurimmassa osassa maailman valtioista vastaavaa tukijärjestelmää ei ole olemassa ja yksilöt ovat enemmän tai vähemmän itse vastuussa omasta toimeentulostaan, myös ongelmatilanteissa. Mikään valtio ei kutienkaan ole täysin vailla tukimuotoja - muualla tehtäviä hoitavat valtion ulkopuoliset tahot, kuten kirkko tai hyväntekeväisyysjärjestöt ja rahoitus kerätään verovarojen sijaan yksityisin lahjoitusvaroin. 

Vasemmiston näkökulma on ehkä enemmän Suomea sisältäpäin katsova. Meillä on erittäin vahva yhteisvastuun ja valtiovetoisen auttamisjärjestelmän historia. Olkoonkin se pieni osa slaavilaisuutta, että uskomme "isoveljen" pitävän meistä huolta, jos itse emme siihen kykene. Yhteisvastuun eetos on tehnyt meistä kiistatta tasa-arvoisempia ja kun järjestelmän rahoitus hoidetaan yhteiskassasta, ei avun vastaanottaminenkaan tuota samaa kynnystä kuin jos apua pitäisi pyytää vaikka sukulaisilta tai ystäviltä. 

Systeemin ongelmat ovat muuttuneessa maailmassa. Järjestelmästä on tullut joillekin rahanjakoautomaatti, jonka varaan oma elämä rakennetaan pysyvästi vailla haluakaan poistua tukiverkon suojista. Se, mikä on tarkoitettu turvaverkoksi, onkin muuttunut riippumatoksi, jossa on helppo köllötellä. 

Tämä johtaa järjestelmän toiseen ongelmaan. Kun käyttäjiä on paljon ja he roikkuvat verkossa pysyvästi, ei verkko enää kestä, vaan murtuu. Mitä enemmän käyttäjiä on sitä suurempi rasite siitä tulee maksajille. Pikkuhiljaa olemme tilanteessa, jossa veroaste on korkea, mutta sekään ei riitä hyvinvointijärjestelmän ylläpitoon, vaan lisävipua on haettava lainarahasta. Ja tämä on yhtä viisasta kuin oman arkielämän rahoittaminen pikavipeillä - noutaja siinä tulee. 

Suurimmiksi silmätikuiksi ovat joutuneet järjestelmän hyväksikäyttäjät. Kieltämättä veroja kohtalaisen paljon maksavana tuntuu pahalta, kun luen lehdestä ideologisesti työttömästä Ossista, joka kirkkain silmin kertoo, ettei häntä haittaa elää muiden kustannuksella. Töihin ei huvita mennä, koska tuillakin pärjää. Tai hieman kulmia kurtistaa haastatella työhön ihmistä, joka kertoo, ettei työnteko oikein kannata, kun kotiin maksetaan enemmän ja saa sentään nukkua kymmeneen. 

Tukiverkon käyttäjiltä on ehkä mennyt ohi se fakta, että meistä veronmaksajista suurin osa ei ole björnwahlrooseja, joille tonni sinne tai tänne on yhdentekevää.  Pääosin olemme oman toimeentulomme kanssa kamppailevia tavallisia perheenisiä ja -äitejä, joilla kuun lopussa pankkitili näyttää nollaa ja Visa pitkää miinusta. Niille tukieuroihin meneville veroille olisi käyttöä ihan omastakin takaa. 

Yhtä suuri ongelma on hyvinvointijärjestelmän aiheuttama byrokratia. Suorien tukieurojen lisäksi maksamme huiman summan järjestelmän ylläpidosta ja siitä työmäärästä, jota tukiverkon ylläpito vaatii. Se on käytännössä tuottamatonta työtä, jos asiaa tarkastellaan vain talouden kannalta. Ja mitä suuremmaksi paisuu käyttäjien ja erilaisten tukieurojen määrä sitä suurempi on myös järjestelmän vaatima byrokratia. Ei hyvä.

Uhkana kapina, verokapina

Kun puhutaan Suomesta, puhutaan usein myös veroista. Suomessa on keskimääräistä suurempi veroaste, josta merkittävä osa koostuu eteenpäin jaettavista etuuksista. Järjestelmän ja siten korkean veroasteen kannatus on viime vuosiin saakka ollut kuitenkin suurta. Nyt tämä järjestelmän kannatus kuitenkin rapautuu - miksi?

Luulen, että suomalaiset maksavat veronsa mielellään, jos rahalle saa vastinetta. Väitän, että tyytymättömyydessä verojärjestelmään kyse ei ole veroasteen kasvusta tai siitä, että olisi saavutettu piste, jossa verot ovat liian korkeita. Väitän, että tyytymättömyydessä on kyse siitä, että verorahoille ei saada enää sitä vastinetta, jota odotetaan. Kyseessä on lopulta hyvin yksikertainen taloudellinen transaktio - minä maksan veroja, joille odotan saavani yhteiskunnalta jonkinlaisen vastineen. Ja jos vastine ei ole odotettu, alan miettiä, mistä oikein maksan. Normaalia kaupankäyntiä.

Pahoin pelkään, että tulevaisuudessa jopa Suomessa tullaan näkemään jonkinasteista verokapinaa. Yritysten osalta se näkyy siten, että toimintoja viedään kevyemmän verotuksen maihin ja kansalaisina siten, että harmaan talouden osuus tulee kasvamaan ja rahanarvoista aivovientiä siirtyy Suomesta ulos. Lisäksi vaikeutuu tarvittavan työvoiman löytäminen tännepäin. En haluaisi olla se myyntimies, joka koettaa houkutella IT-insinööriä Suomeen lauseilla "maksa palkasta puolet veroja, jotta ideologisesti työttömän Ossinkin pöydässä on leipää".

Suoran toiminnan lisäksi verokapina jalostuu poliittisen järjestelmän kautta. Viime vaaleissa nähtiin ensimmäinen suora vastaisku hyvinvointivaltiolle. Vallassa ollut vasemmisto vedettiin kölin ali ja Suomeen tuli oikeistolaisin hallitus koskaan. Minusta tämä oli erittäin suora epäluottamuslause myös hyvinvointivaltiolle.  Jos hallitusvastuu pysyy useamman kauden oikeiston käsissä, on melko selvää, että nykyisenkaltaisen hyvinvointivaltion alasajo käynnistyy voimakkaasti.

Järjestelmä kaatuu omaan mahdottomuuteensa

Suomalainen järjestelmä on kiistatta hieno, mutta se on hyvien taloudellisten aikojen järjestelmä. Olen itse hyvinvointi-Suomelle ikuisesti kiitollinen, sillä se on mahdollistanut nousun melko köykäisistä lähtökohdista yliopistoon ja ylempään korkeakoulututkintoon. Lähes kaikissa muissa maailman maissa tieni olisi ollut erilainen - ja mahdollisuudet heikommat. Siitä johtuen olen jokaisen veromarkkani maksanut kiltisti valtion kassaan kuten kuuluu.

Olen kuitenkin talousrealisti. Jos järjestelmää joudutaan rahoittamaan lainarahalla, on menty liian pitkälle. Jos tilapäiseksi tarkoitettu tukijärjestelmä muodostaa monille pysyvän elannon, on alkuperäinen idea hukkunut ja järjestelmää täytyy korjata. 

Tilanteessa, jossa veronmaksajien määrä vähenee ja tukia nauttivien määrä ei laske, on rasitus yhtä maksajaa kohden lopulta kohtuuton. Jopa minä odotan verorahoilleni nykyistä parempaa vastinetta ja toivon (toki itsekkäästi), että maksamiani varoja kohdennettaisiin paremmin myös minun hyvinvointiini. Ihan siltä tämä ei nyt tunnu. Julkinen terveydenhuolto rapautuu, tieverkosto alkaa olla Viipurin tasoa ja leikkurin alla ovat turvallisuudestani huolehtivat poliisi- ja pelastustoimi, joiden palvelut olisivat yhteiskunnan perustoimintoja.

Suurin vastustaja järjestelmälle on kuitenkin tässäkin yksilöllinen elämäntapa, joka valtaa sijaa etenkin nuoremmassa sukupolvessa. Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, ei yhteiskassaan kuuluminen ole nuoremman sukupolven mielestä yhtä itsestäänselvää kuin se on ollut meille. Nykyisin halutaan entistä enemmän olla itse vastuussa omasta hyvinvoinnista ja sen eteen ollaan valmiita tekemään myös taloudellisia panostuksia. Entistä vähemmän halutaan myöskäään nähdä sitä, että joku muu elää itse tienatuilla rahoilla. Enemmän arvostetaan sitä, että veroaste on matalampi ja kulutukseen voidaan sijoittaa rahaa enemmän. Kulutusmyönteisyys on modernin kapitalismin bensa.

Kun meidän sukupolvemme siirtyy vähemmistöön, ei halukkaita yhteiskassan maksajia enää ole. Tukijärjestelmä rapautuu varmasti ajan myötä ja hyvinvoinnin rahoitus, myös ongelmatilanteissa, siirtyy yhteiskunnan ulkopuolelle. 

Ei totaalista alasajoa kuitenkaan

Itse näen järjestelmän perusperiaatteeltaan hyvänä. Siinä on ongelmia, mutta edelleen kannatan tuloerojen tasoittamista sekä sitä, että heikompiosaisia on pystyttävä kannattelemaan tilapäisesti. Uskon siihen, että pitämällä heikommista huolta, meillä säilyy muita paremmin yhteiskuntarauha ja mahdollistamme yksilön kehityksen lähtökohdista huolimatta. Työläismaistereita tarvitaan myös tulevaisuudessa. 

Lisäksi olen myös hyvinvointirealisti. Nykyisiä tukiverkon tehtäviä ei pysty näin pienessä valtiossa hoitamaan kukaan muu. Isommissa yhteiskunnissa lahjoiusvaroin hoidetut sosiaaliturvan tehtävät onnistuvat, kun lahjoittava populaatio on suurempi. Suomessa ei lahjoitusvaroin kovin isoa koneistoa ylläpidetä, etenkin kun kulttuuri sellaiseen toimintaan on lähes olematonta. 

Näen suomalaisessa järjestelmässä kolme tukimuotoa, joihin en haluaisi puuttua ja joista maksan mukisematta verot, vaikka ne eivät omaa hyvinvointiani millään tavalla lisää. Ensinnäkin meillä on yhteiskunnassa ihmisiä, jotka eivät edes teoriassa pysty huolehtimaan itsestään. Suomessa vammaisten asema on monia muita maita parempi ja heistä huolehditaan suhteellisen hyvin. Tämä on vanhaa Suomea suomimmillaan. Vammaiset ovat syyttömiä siihen, että he eivät kykene pitämään itsestään huolta. Eivätkä he ole meille taloudellisesti se suurin rasite, vaan heihin meillä pitäisi olla varaa.

Toinen tukimuoto, johon en koskisi, ovat lapisilisät. Yhteiskunnan kansalaisten vastuulla on huolehtia jatkuvuudesta. Ja monille tuntuu nykyisin tulevan ihan uutena tieto, että ilman lapsia, meillä ei ole jatkuvuutta. Ilman lapsia tämän kokoinen populaatio on parissa sukupolvessa taputeltu loppuun. Tiedän tämän omakohtaisesti, kun katson sukunimemme lukumäärää, joka on jo tällä hetkellä alle viidenkymmenen. Eikä suunta suinkaan ole menossa ylöspäin, vaan on täysin mahdollista, että seuraavan sukupolven jälkeen on sukunimikalenteri yhtä nimeä köyhempi.

Suomesta on viime vuosina tullut erittäin lapsivastainen. Se näkyy siinä, että lasten toimeentulosta leikataan koulutuksen heikentämisen kautta, ja se on useimmille ookoo. Lisäksi lapset nähdään enemmän rasitteensa kuin sijoituksena tulevaisuuteen. Kylpylöistä ja hotelleista tulee K-18-alueita ja liian usein joutuu lukemaan kirjoituksia, joissa lasten toivotaan pysyvän poissa elämästä nauttivien YOLO-aikuisten jaloista. 

Uskokaa minua, lasta parempaa sijoitusta ette elämäänne tule koskaan löytämään. Jokainen lapsi vaatii rahaa, aikaa, huomiota ja valtavan määrän taloudellista sekä henkistä panostusta. Mutta ne panostukset tulevat korkojen kera takaisin yhteiskunnan jatkuvuuden, oman henkisen kasvun ja oppimisen kautta. Jos näin viisikymppisenä jotain asiaa harmittelen, niin sitä, että tajusin nuo asiat ehkä liiankin myöhään. Onneksi en kuitenkaan jäänyt täysin kokemuksetta. 

Kolmas tukimuoto, jota kannatan 100%:sti ovat opintotuet. Meillä Suomessa perinteisten vientituotteiden salkku kapenee vuosi vuodelta. Jotta pärjäisimme myös tulevaisuudessa kansainvälisessä kilpailussa, on oltava aiempaa innovatiivisempi. Ja innovatiivisuus syntyy aivoissa, jotka kehittyvät koulutuksen ja oppimisen kautta. Suomeen on aikojen saatossa luotu valtavan hyvä koulutusjärjestelmä, joka toimiessaan tuottaisi fiksuja ihmisiä aivovientiin. Nyt kun tuota koulujärjestelmää leikkaamalla kuritetaan, myös tuotos heikkenee. Kysykää vaikka yrittäjiltä, jotka koettavat työllistää vastavalmistuneita - aines on heikentynyt ja koulusta palautetaan työelämään aihioita, jotka eivät ole edes lähelle valmiita. Monilla ammattialoilla koulun jälkeenkin puuttuvat perustaidot, joiden päälle työelämä voisi rakentaa lopullisen osaajan. Tässä leikitään yhtä aikaa yhteiskunnan tulevalla tuottavuudella ja romutetaan aiemmin rakennettu hyvä pohja. 

Itse uskon silti yhteisvastuuseen, tietyin reunaehdoin

Vaikka olen talousrealisti, en romuttaisi suomalaista hyvinvointijärjestelmää kokonaan. Se on kuitenkin tehnyt Suomesta Suomen ja erottaa meidät monista muista maista. Suomalaiset ovat sen verran pieni populaatio, että meillä pitäisi olla varaa pitää huolta toisistamme - sillä edellytyksellä, että jokainen myös osaltaan tuottaa järjestelmälle oman osansa. En ihmettele viime vuosien puheita siitä, että järjestelmä pitäisi ajaa alas. Nykyisellään se on liian kallis ja mahdollistaa sen, että tukiverkossa voi elää pysyvästi. Jos järjestelmä olisi pienempi ja sitä käytettäisiin vain tilapäisten ongelmien hoitamiseen, sen ylläpitoon tarvittava koneistokin olisi pienempi. Kevyempi järjestelmä voisi toimia myös siinä tilanteessa, että maksajien määrä vähenee. 

Harkinnanvaraisuuden lisääminen tarkoittaa valitettavasti myös sitä, että ihmisten olisi otettava enemmän vastuuta itsestään. Automaattinen toimeentulo ja hyvinvointiverkkoon nojaaminen on sanalla sanoen tehnyt meistä laiskoja. On liikaa ihmisiä, jotka nojaavat siihen, että kyllä isoveli hoitaa, kun käden osaa ojentaa. Suurempi harkinnanvaraisuus voisi pakottaa yrittämään enemmän. Ja toisaalta hyvinvointiverkon ylläpidosta säästyneet kulut voisi käyttää työpaikkojen luomiseen ja sitä kautta ihmisten auttamiseen toista kautta.

Joka tapauksessa eriarvoisuus tulee lisääntymään. Kun yhteiskunnan kuluja maksavien määrä suhteessa käyttäjien määrään kasvaa, jää joku aina tukien ulkopuolelle. Se ei ole kivaa, mutta taloudellinen pakko se on. Arkielämän kustantaminen lainarahalla on vielä kalliimpaa ja siihen meillä no vielä vähemmän varaa. 

Suomeni-sarja on kokoelma omia mietteitäni siitä, miten Suomi on tällä hetkellä monella rintamalla suuressa muutoksessa. Tekstit käsittelevät eläkeasioiden lisäksi sosiaaliturvaa ja hyvinvointivaltiota, taloutta, politiikkaa, työelämää sekä Suomea oikeusvaltiona. 

Eläkepommin pettämä sukupolvi (Suomeni-sarjan tekstit)

 Suomalainen työeläkejärjestelmä on tähän saakka ollut kiistatta yksi maailman vakaimmista. Se on taannut työelämän jälkeisen tulon suht tasa-arvoisesti ammatista tai työntekijäryhmästä riippumatta kaikille. Lisäksi lakisääteiset työeläkemaksut varmistavat, että myös maksutalkoisiin osallistuvat kaikki. Suomalainen unelma onkin ollut päästä ajoissa ja terveenä eläkkeelle. Tätä järjestelmää on sotien jälkeen rakennettu sukupolvi sukupolvelta vakaammaksi ja isommaksi. Tavoitteena siinä on ollut pakottaa jokainen maksutalkoisiin, mutta sitä kautta takaamaan, että rahaa myös jaetaan jokaiselle. Sehän tämä Suomemme idea on (ollut).

Ensi vuonna oma ikäni alkaa jo vitosella, mikä tarkoittaa, että myös eläkeasiat kiinnostavat aiempaa enemmän. Valitettavasti en pohdi asiaa omalta kannaltani, enkä ala luomaan työuran jälkeen ulottuvia haaveita. Pikemminkin olen huolissani siitä, mihin tuo järjestelmä on matkalla kiihtyvää vauhtia.

Suuri suomalainen illuusio on, että maksamme omaa eläkettämme jokaisen kuun tilistä ja rahat odottavat meitä sitten, kun posti jonain päivänä kiikuttaa päätöksen luvatusta eläkkeestä. Todellisuudessa maksamme nyt eläkkeellä olevien ihmisten eläkkeitä ja järjestelmään sisäänrakennettu luottamus takaa sen, että seuraava sukupolvi tekisi saman meille. Eläkkeiden maksut koostuvat työtuloista perittävistä eläkkeistä sekä työeläkeyhtiöiden kerryttämästä varallisuudesta ja sijoituksista. 

Jo tässä vaiheessa on reilua todeta, että olen luonteeltani eläkeskeptikko. En usko, että tulen näkemään vilaustakaan sellaisia rahoja, jotka muuntuisivat minun työeläkkeekseni. Koska olen skeptikon lisäksi myös realisti, on fiksua koettaa perustella väitettään. 

Kun väki vähenee, eivät pidot parane

Suomalaisten kansanrakenne kasvaa jatkuvasti vinoon kuin ylösalaisin oleva joulukuusi. Vuosi vuodelta ikääntyneeksi laskettava väestö kasvaa ja vastaavasti työtätekevä kansanosa pienenee. Laskennallisesti se tarkoittaa, että yhä pienempi osa kansaa maksaa yhä suuremman osan tulot. Ja samalla lailla matemaattisesti tuo yhtälö on pidemmän päälle mahdoton. 

Tähän samaan kohtalokkaaseen yhtälöön kun lasketaan se, että noiden yhä harvenevien työtätekevien luisuharteille kasataan sote-sotkun maksut sekä muu massiiviseksi paisunut hyvinvointiyhteiskunta, saadaan lopputulokseksi se, että palkasta jää pienituloisellakin vähemmän käteen kuin mitä jyvitetään muiden taskuun. Palkan oheiskulut, jossa yhdistyvät eläkemaksut ja veroluonteiset tulot kasvavat kovempaa vauhtia kuin mitä palkkojen kehitys on. 

Ja kun tästä maksajien joukosta ruksitaan pois he, jotka ovat työikäisiä, mutta eivät työkuntoisia tai -haluisia, on muutamilla olkapäillä melko ison massan rahahuolet vastuullaan. Pelkästään eläkemaksujen vuoksi meillä ei olisi varaa saatella parikymppisiä työkyvyttömyyseläkkeelle saatikka elättää heitä, jotka ovat "ideologisesti työttömiä". Niin kauan kuin eläkkeiden kertyminen on palkkamassasta kiinni, olisi talkoisiin osallistuttava jokaisen. 

Myös muut ikääntymisestä johtuvat maksut kasvavat samaan tahtiin. Soteen liittyvät maksut kasvavat, koska ikääntyvä väestö vaatii palveluja suhteessa enemmän. Yhä pidemmälle yltävä elämänviiva tuo eteemme uudenlaisia ongelmia. Ennen ei ollut muistisairauksia, koska iso osa väestöstä kuoli ennen kuin he ehtivät moisiin sairastua. Ja sama pätee moniin muihinkin elintasosairauksina pidettyihin tauteihin. Parantunut ravinto ja terveydenhuolto on kasvattanut väestön keski-ikää, mutta myös tuonut mukanaan uudenlaisia ongelmia, joihin vielä ei ole kehitetty ratkaisuja.  

Pidempi ikä, pidempi eläke

Eläkejärjestelmän toinen ongelma on juuri väestön kasvanut keski-ikä. Tänä päivänä seitsemänkymppinen on vielä suhteellisen nuori, eikä ysikymppinen ole mitenkään poikkeuksellisen vanha. Pari sukupolvea sitten miehet haudattiin sydänkohtauksen jälkeen vaille kuusikymppisenä ja sen sukupolven viisikymppis-juhlat olivat jonkinasteiset esihautajaiset juhlapuheineen ja ay-liikkeen standaareineen. Tänä päivänä viisikymppinen elää keski-iän parhaita, eikä suinkaan viimeisiä vuosiaan. 

Pitkä ikä tarkoittaa samalla sitä, että myös eläkettä maksetaan arvioitua pidempään. Syntyy eräänlainen kertymä siitä, kuinka monelle eläkkeenasaajalle kunkin maksajan rahat jakautuvat. Käytän konkreettista esimerkkiä. Omat vanhempani maksoivat käytänössä omien vanhempiensa (eli minun isovanhempieni) eläkettä, koska heitä edeltävä sukupolvi kun oli usein jo verovapaassa paratiisissa. Meidän sukupolvemme maksaa jo pitkälti omien vanhempiensa lisäksi myös isovanhempiensa eläkettä, koska elossa on yhtä aikaa neljä tai jopa viisi sukupolvea. Tällöin taas käy niin, että se yksi vaivainen palkanmaksaja venyttää omasta kukkarostaan yhä suuremman osan eteenpäin, jotta kaikki eläkkeensä ansainneet saavat sen rahan, mikä heille kuuluu.

Ja toivon, ettei kukaan lue tätä tekstiä kritiikkinä eläkeläisiä kohtaan. Heistä jokainen on eläkkeensä maksanut ja ansainnut. Ongelma ei ole missään nimessä heistä johtuva, vaan yhteiskunnan rakenteissa tapahtuneista muutoksista johtuva ja siten yksilöstä riippumaton.

Suuret tulot, suuret eläkkeet

Kolmas ongelmallinen tekijä eläkepommissa on se, että nyt eläkkeelle jäävä sukupolvi on ensimmäinen, joka on tienannut lähes koko työuransa kohtalaisen hyvää liksaa. Tämän päivän eläkkeensaajilla on takanaan pari lihavaa nousukautta ja välissä toki muutama lama. Vakaa ja taistelutahtoinen ay-liike on koko työuran taannut nousujohteisen palkkakehityksen ja ansiotuloista nauttivia on työikäisistä ollut suhteessa enemmän kuin aiemmissa sukupolvissa. Palkkatyötä on tehty myös työuran alusta saakka niin, että yel-työtä on kertynyt lähelle viittäkymmentä vuotta. Tuo kaikki näkyy eläkekertymässä.

Kun mennään taas kaksi sukupolvea taaksepäin, on joukossa paljon ihmisiä, jotka eivät ole työurallaan olleet ainakaan isojen palkkatulojen piirissä. Pientilallisten maataloustulo on ollut enemmän kädestä-suuhun-tyyppistä ja monin paikoin perheenäidit eivät vielä olleet ainakaan kokoaikaisessa palkkatyössä täyttä työuraa. Silloin työuran aikainen tulokertymä - ja siten myös kertynyt eläke - on ollut huomattavasti pienempi. Tämän päivän paperityöläisen ja 50-luvun maatilan emännän eläkkeessä on eroa melkoisesti. 

Faktat on nyt tiskissä - mitä tälle pitäisi tehdä?

Romahdusta odotellessa

On selvää, että nykyisenkaltainen järjestelmä ei tule elämään loputtomiin. Sitä voidaan tekohengittää kolmea kautta. Helpoin keino on hilata eläkeikää koko ajan ylemmäs. Tämä on toki pakko jo senkin vuoksi, että ihmiset keskimäärin säilyvät työkuntoisina pidempään. Tämän päivän seitsemänkymppinen on yleensä paremmassa kunnossa kuin kahden sukupolven takainen viisikymppinen, edellyttäen, että on pitänyt kunnostaan jonkinlaista huolta. Toki nouseva eläkeikä tarkoittaa myös pidempää työuraa, ja teoriassa suurempaa eläkettä, etenkin kun yleensä työuran loppupään palkka on suurimmasta päästä kokemuslisien tai ylipäänsä kokemuksesta maksettavan palkan vuoksi.

Toinen keino järjestelmän pelastamiseksi on poliittisesti vaikeampi - eli eläkkeiden leikkaus. Jonkun hallituksen on tämäkin musta pekka pelattava, loputtomiin sitä ei voi väistellä. Maksajien vähenevä määrä ei yksinkertaisesti riitä kattamaan yhä kasvavaa eläkepottia. Eikä erotusta saa kirittyä mitenkään eläkekassojen sijoitusten kautta - sijoitettavaa pääomaa ei kerry riittävästi. Jotta jakovaraa riittää mahdollisimman monelle, on yhdelle maksettavaa summaa pudotettava. Tämä pakko tulee meille vastaan jopa yllättävän nopeasti. Eläkkeiden leikkaus on henkisesti kaikkein hankalin asia - siinä rikotaan kansalle annettu lupaus, johon on pitänyt pystyä luottamaan. Lisäksi eläkkeiden leikkauksen johdannainen on se, että siinä leikkuri heittää köyhyysrajan alle jälleen yhden osan kansaa sekä leikkuri leikkaa myös palkan ostovoimaa, jota tarvitaan kulutukseen. Eli missään nimessä ongelmaton sekään ratkaisu ei ole. 

Kolmas keino järjestelmän vakauttamiseksi on tietenkin hankkia lisää eläkkeenmaksajia. Eläkkeenmaksajia saa joko luomalla uutta yel- työtä tai pyrkimällä siihen, että mahdollisimman harva työikäinen poistuu rivistä liian aikaisin. Noita poistujia on kahdenlaisia. Eniten huomiota pitäisi kiinnittää heihin, jotka menettävät työkykynsä. Jokainen ennenaikainen eläköityminen on turha. Toinen vuotokohta maksajissa ovat työhaluttomat. Heille pitäisi löytyä keino houkutella heidät talkoisiin mukaan. 

Me suomalaiset katsomme luomaamme eläkeideologiaa omasta näkökulmasta, jossa työuran aikana maksetaan eläkettä, jota tulevaisuudessa nautitaan. Monille jää huomioimatta, että muualla maailmassa järjestelmä ei näytä yhtä houkuttelevalta. Kun maahanmuuttajalta kysyt, että eikö ole ihanaa, kun saat viidenkymmenen vuoden päästä eläkettä, hän ei ehkä näe asiaa samanlaisena shangri-la:na. Hän näkee palkkakuitista tehtävät poistot, jotka hän käsittää siten, että kukkarolla on käynyt joku täysin asiaton tyyppi nyysimässä hänelle kuuluvat rahat.

Myöskään nyky-Suomen poliittinen ilmasto ei välttämättä houkuttele tänne muuttamaan. Suomea ei nähdä haluttuna muuttokohteena siellä, missä me sitä haluaisimme. Rasistiseksi koettuun maahan eivät halua muuttaa tuottavat työntekijät, vaan pikemminkin he, joille se on jollain tapaa pakko. Ja se taas ei monestikaan palvele yhteiskunnan etua. 

Itse uskon lopputuleman olevan, että nykyinen järjestelmä purkautuu pikkuhiljaa kokonaan pois ja korvautuu toisella. Tätä tukee matematiikan lisäksi myös se, että ihmisten ajattelutapa on muuttunut talkootyöstä ja yhteishyvästä enemmän yksilölliseen, egoistiseen, elämäntapaan. Egoistisen elämäntavan omaksuneet eivät näe positiivisena sitä, että joutuvat maksamaan kenenkään toisen eläkkeitä. He haluavat oikeutetusti olla vastuussa vain omasta eläkkeestään. Tämä sama ajattelumalli tulee koitumaan myös hyvinvointiyhteiskunnan kohtaloksi.

Luulen, että tulevaisuudessa meilläkin siirrytään keski-Eurooppalais -tyyliseen yksilölliseen eläkevakuuttamiseen. Siinä jokainen työntekijä vastaa omasta eläketurvastaan joko itse maksetulla tai työnantajan maksamalla eläkevakuutuksella. Tuon vakuutuksen tuotto tulee siinä määrin maksuun, kun rahaa on sisään syötetty. Idea on periaatteiltaan sama kuin nyky-järjestelmässä, mutta lakisääteistä pakkoa ei ole, eikä maksettavaa summaa ole ennalta määrätty. Ja tietenkin tuon maksetun rahan tuotto tulee suoraan itselle, eikä yhteiskassaan.

Tässä on myös nykyisille eläkeyhtiöille hyvä mahdollisuus. Heidän kokemukselleen suurten varojen sijoittamisessa ja pitkäaikaisten vakuutustuotteiden hallinnassa on taatusti käyttöä myös tulevaisuudessa. 

Petetty sukupolvi

Itse kuulun 70-lukulaisiin, joiden arvioitu eläköitymisaika olisi tällä hetkellä noin kahdenkymmenen vuoden päästä. Kun eläkeikää tasaisesti hilataan eteenpäin, olisi nykyisen järjestelmän mukainen eläkeikä ehkä jossain 70-73 vuoden paikkeilla, optimistisesti arvioituna. 

Valitettavasti luulen, että olemme se väliinputoaja-sukupolvi, joka maksaa vanhan järjestelmän mukaiset maksut saamatta sieltä koskaan mitään. Ja jotta meilläkin olisi viimeisille vuosille edes jotain turvaa, joudumme lisäksi vielä hoitamaan yksilöllistä turvaa joko sijoitusten, säästöjen tai pidemmän työran kautta. Meillä vaan alkaa tuota ikää olemaan sen verran vähän, että tuskin me kovin kummoista pottia enää ehdimme keräämään. 

Nuorista näkee ja kuulee sen, että he osaavat jo nyt suhtautua asiaan uudella tavalla. Paljon kuulee, että nuoret sijoittavat työuran alusta saakka useampiin eri lähteisiin. Osa palkasta menee rahastoihin, osa sijoitusasuntoihin. Omaa turvaa rakennetaan sitä varten, että nykyisenkaltaisen yhteiskunnan tukeen ei enää uskalleta luottaa. Ja se on ainoastaan viisasta. Tämä meidän ja edellisten sukupolvien rakentama yliturvonnut ja ylikallis "kaikkea kaikille"-systeemi ei pystykään jatkumaan enää kauaa eteenpäin. Pikkuhiljaa vanhat rakenteet murtuvat ja korvautuvat uusilla, yksilöllisillä ja kevyemmillä rakenteilla. 

Mihin itse uskon? En eläkkeeseen, mutta ehkä enemmän pidempään työuraan. Jotenkin näen oman työurani sellaisena, että jotain työtä on tehtävä katkeraan loppuun saakka, mutta iän myötä työt ja tehtävät tunnit kevenevät. Jonkin verran sijoitan, mutta jakovaraa ei omista tuloista ole niin paljoa, että niistä saisi kerättyä enää suurtakaan lisäansiota loppumetreille. 

Suomeni-sarja on kokoelma omia mietteitäni siitä, miten Suomi on tällä hetkellä monella rintamalla suuressa muutoksessa. Tekstit käsittelevät eläkeasioiden lisäksi sosiaaliturvaa ja hyvinvointivaltiota, taloutta, politiikkaa, työelämää sekä Suomea oikeusvaltiona.