Hei hei helatorstai

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

 

Vietän erittäin rauhallista helatorstaita. Tulin juuri kaupasta, jossa arki rullasi siitäkin huolimatta, että päivä on kalenterissa merkitty punaisella ja tunnetaan yhtenä vuoden harvoista arkipyhistä. Helatorstai uhkaakin muuttua lainsuojattomaksi sitä mukaa, kun kapitalistin suurimmat airueet, kuten EK ja Jyri Häkämies, haluaisivat saada suomalaiset töihin myös kristittyinä pyhäpäivinä. Hyi hyi Jyri, kun maallistat tapauskovaista kansaamme!

Näin yrittäjänä, kun vapaita on muutenkin vähemmän, en anna arkipyhistä periksi. Totta kai voisin tehdä töitä tänäänkin - minähän olen työehtosopimuksista ja arkipyhäkorvauksista vapautettu sielu. Mutta mieluummin pidän punaiset päivät vapaana ja koetan tehdä vastaavasti arkisin enemmän töitä. Ja totuuden nimissä pidän tällä viikolla myös perjantain vapaana, koska en viitsi mennä töihin "helaperjantaina", joka inhottavasti koettaa kiilata kahden vapaan väliin. Muistan "aikuisten töissä" ollessani, että näistä välipäivistä sai aina tapella. Vapaille oli yleensä enemmän kysyntää kuin tarjontaa. 

Kasvaako tuottavuus, jos arkipyhät painetaan töitä?

Häkämiehen draiverina arkipyhien poistamiselle on virallisesti ollut tuottavuuden kasvu. Hänen mielestään ilmeisesti laiskat suomalaiset vetävät turhan paljon lonkkaa, kun turhat muinaisjäännevapaat voisi helposti poistaa ja stahanovilainen kansa saisi jatkaa laikka punaisena läpi vuoden. Onhan meillä jo muutenkin turhan pitkät lomat ja lomarahat. 

Jos mietitään, mikä muuttuu arkipyhien poistamisessa, niin ei loppujen lopuksi kovin paljoa. Yhteiskunnan kriittiset toiminnot, kuten terveydenhuolto ja turvallisuuskoneisto pyörivät samalla tavalla arkisin ja sunnuntaisin. Ei poliisi tunne helatorstaita vapaapäivinä niin kuin ei sairaanhoitajakaan. He menevät töihin, jos työvuorossa niin lukee.

Samoin sellaiset tuotantoprosessit, joita ei voi keskeyttää, eivät seisahdu yksittäisten arkipyhien takia. Sellua keitellään kattilassa jokaisena päivänä, koska prosessia ei helpolla laiteta poikki. Ja sama pätee moniin kemianteollisuuden prosesseihin. 

Ja tänä päivänä myös kaupan ala pyörii yksittäisinä arkipyhinä täysillä. Kaupat ovat auki ja myynti noudattaa asiakkaan, eikä kalenterin logiikkaa. Jos myyntiä on odotettavissa, pysyy kaupan ovi varmasti auki. Alalta on aukiolorajoituksia karsittu suomalaisen talousmetsän tahtiin niin, että kiellettyä on ainoastaan viinan ja lääkkeiden myynti pyhäpäivinä.

Ja sama pätee meihin yksityisyrittäjiin. Me teemme ratkaisut ihan muulla logiikalla kuin EK:n riistomallilla. Töitä tehdään silloin, kun se on kannattavaa ja oman jaksamisen kannalta mahdollista. Me osaamme joustaa - tai toisaalta himmailla - ihan ilman kenenkään paimenkirjeitä tai työehtosopimusta. 

Jäljelle jäävät kilpailualat. Niissä työajan ratkaisee kalenteria enemmän kysyntä. Jos laivoja tarvitaan paljon ja nopeasti, pyörii telakka varmasti myös arkipyhinä. Samoin rakentaminen edistyy kyllä helatorstaina, jos aikataulu vaatii ja asiakas käskee. Ja monien alojen logiikkaa on vielä muuttanut se, että tuotantoprosessin osia on kilpaa siirretty alihankkijoille ja alihankkijan alihankkijoille, jolloin ketjun toisesta päästä löytyy se mies-ja-hiace -tyyppinen toiminimiyrittäjä. Hänelle on työn kannalta yhdentekevää, onko vappu vai tavallinen maanantai. 

Poistamalla arkipyhät kalenterista, pidetään myös byrokratian rattaat käynnissä. Jos helatorstai on arkipäivä, ovat silloin töissä myös he, joiden palkan maksavat veronmaksajat, kuten valtioiden ja kuntien virastot ja laitokset. Silloinhan ainakin tilastojen valossa kasvavat vain kulut. 

Ovatko kirkkopyhät enää tätä päivää?

Suurin osa meidän arkivapaista tulee kirkkopyhistä ja vanhoista uskonnollisista riiteistä. Joulu, pääsiäinen, helluntai, helatorstai juontavat kaikki juurensa ajalta, jolloin ihmisten ajankäytöstä määräsi enemmän kirkko kuin EK. Kirkkopyhien sitovuus on jäänyt elämään osin inhimillisten ja osin sopimusteknisten seikkojen vuoksi. Arkipyhäkorvauksista ja ylityöprosenteista on istuttu Eteläranta 10:ssä pitkiä öitä tes-pöydissä menneinä vuosina. Ja sitkeästi arkipyhät ovat pysyneet erilliskorvattavina päivinä.

Nyt kun Suomi on maallistunut ja kirkon sitovuus kansaan on heikentynyt, ei varsinaista syytä pyhittää kirkkopyhiä enää ole. Tuskin tänäänkään kovin moni kiittää vapaapäivästään sitä, että Kristus muisti astua taivaaseen juuri tänään. 

Mutta nimellisesti arkipyhät kyllä ovat tarpeen. Ne katkaisevat usein pitkiä työputkia ja tarjoavat yhden päivän pikaisia levähdyskeitaita kiireisen työarjen keskelle. Kirkkopyhät ovat tavallaan loistava syy antaa vapaita. Eivätkä ne sen huonompia syitä vapaaseen ole kuin muualla tunnetut voitonpäivät, naistenpäivät, kuninkaan syntymäpäivät tai muut kansallisesti merkittävät tapahtumat. 

Tuottavuuden sijaan EK:ta närästää arkipyhien kalleus. Tuottavuus ei todellisuudessa nouse juurikaan, vaikka helatorstai kalenterista poistuisi. Eikä kansallisen tason tuottavuus muuttuisi juurikaan, vaikka arkipyhistä otettaisiin enemmänkin pois. Kyse on pelkästä tilastokikkailuista ja siitä, että EK saa luvut näyttämään siltä, miltä haluaa. 

Todellisuudessa asiassa närästää työehtosopimuskulttuuri sekä arkipyhien kalleus. Jokaisen arkipyhän poistuminen poistaisi yhden tuplana maksettavan päivän, joka sataisi suoraan työnantajien laariin. Tämä myös kaupan alalla, mikä pyörii ihan samalla tavalla tänään kuin muinakin päivinä. Tuottavuuden sijaan kasvaisi kannattavuus.

Elinkeinoelämän keskusliitto on alkanut laulaa suurten työnantajien laulua, joka haluaisi pala kerrallaan murtaa Suomessa edelleen vahvan ay-liikkeen. Karsimalla erityiskorvattavat asiat yksi kerrallaan vähenee liittojen neuvotteluvara. Pitkässä juoksussa työnantajan toiveissa on totta kai se, ettei mitään yleissitovaa sopimusta ole, vaan jokainen neuvottelee palkkansa itse. Strategiaa ei ole viime vuosina edes piiloteltu. Paperialalla UPM on toiminut työnantajien esitaistelijana koettamalla kammeta koko Paperiliiton ulos tehtailtaan. Sopimusneuvotteluita on viivytetty, vaikeutettu ja koetettu saada mitätöityä. Toistaiseksi vielä jonkinlainen välirauha on saatu neuvoteltua, vaikkakin pitkin molemminpuolisin taisteluin.

SAK:n suurin pelko lienee se, että sen valta murenee sisältäpäin. Jos neuvoteltavaa ei ole, ei koko keskusliittoa enää tarvita. Ja neuvoteltavat asiat vähenevät juuri siten, että kaikki erikseen sovittava poistetaan. Jos ei tunneta sunnuntaita, ei sunnuntaikorvauksesta tarvitse neuvotella. 

Koska Suomi on Suomi

Minua ei koskaan ole tunnettu vahvan (tai edes heikon) ay-liikkeen kannattajana. Karmaisevat kokemukset yhden yhtiön ja yhden liiton välisestä suhmuroinnista sekä molemminpuolisesta mielivallasta, joka sotkee koko toimivan prosessin, saivat melko nuorena ymmärtämään,  että parhaiten pärjää, kun jättää kumartamatta yhtäkään esineuvottelijaa. Sen jälkeen olenkin ollut pääsääntöisesti työpaikoissa, joissa olen saanut edustaa itse itseäni. Mutta olen erityisasemassa - ja ymmärrän, että kaikki eivät ole.

Kuulun liittoon tälläkin hetkellä. Olen yrittäjänä tehyläinen - siksi, että Tehylle kelpaavat jäseniksi myös yrittäjät. En ole mikään liittoaktiivi, enkä tule sellainen olemaan. Seuraan kuitenkin suurella mielenkiinnolla, mitä alalla ja sen sopimuksissa tapahtuu. Arvostan omaa liittoani siitä, että se on aktiivinen ja näkyvä. Ne ovat ainoita keinoja pysyä esillä ja saada myös omaa agendaa lyötyä läpi. 

Edelleen Suomessa sidonnaisuus liittojen jäsenyyteen on suurta. Etenkin teollisuudenaloilla järjestäytymisaste pysyy korkeana ja se takaa liitoille myös suuren neuvottelumomentin. Mikäli jäsenet hylkäävät liiton, ei olemassaololle ole enää tarvetta ja koko rakenteen voi purkaa. Jos ei ole jäseniä, ei ketään tarvitse enää edustaa. Eivät ay-liikkeet itseään varten ole pystyssä. 

Itse olen kahta mieltä (kuin keskustapoliitikko). Toisaalta valta yleissitovuus on menneiden aikojen tarina. Tilanteet ja markkinat muuttuvat niin nopeasti, että yhtä vuotta pidemmät (ja jopa yhden vuoden mittaiset) sopimukset ovat turhan kalliita ja kankeita. Sitovan työehtosopimuksen myötä työnantaja menettää osan liike- ja joustavuuskyvystään. Globaali ja vilkkaasti kehittyvä markkina vaatisi kykyä muuttaa toimintaa nopeasti ja peliä olisi pystyttävä pelaamaan molempiin suuntiin. Kun kasvetaan, lisätään resurssia, mutta kun sukelletaan, olisi resurssia pakko kyetä myös karsimaan. Jäykkä tes-maailma ei tähän kykene.

Työnantajien ja työntekijöiden välinen neuvotteluyhteys on oltava jatkuvaa ja katkeamatonta. Rehellisellä puheella ja molempia kunnioittavalla kulttuurilla saadaan enemmän hyvää aikaan kuin jäykällä työehtosopimuksella, jota kilpaa luetaan kuin se yksi sarvipää sitä uskonnonkirjaa. Tämä kuitenkin vaatii luottamusta, joka työnantajienkin on ansaittava. Viime kädessä työehtosopimus on työntekijän turva riita- ja ongelmatilanteissa. Ja jos siihen vetoamiseen tulee tarvetta usein, ei suhde osapuolten välillä ole kunnossa. 

Toisaalta taas olen sitä mieltä, että yleissitovuus on joillakin aloilla pakko. Kapitalismin henki on perusluonteeltaan riistävä ja heikompia sortava. Sen vuoksi meillä on Suomessakin aloja, joiden työntekijät tarvitsevat paksumpaa turvaa ja selkänojaa sopiessaan työehtoja. Kaikki - eikä edes suurin osa - työntekijät eivät toimi tuottavuuden tai markkinatalouden piirissä, jossa palkkojen osuus firman tuotoista on marginaalisumma. Opetus-, hoito- ja sosiaalialojen sopimusten alasajo johtaisi melko lyhyessä ajassa työntekijöiden täysriistoon, jos palkkojen takalaita putoaisi pois. 

Alihankinnan ketjutus ja työn siirtäminen yksityisyrittäjille on sopimuskulttuurin alasajoa parhaimmillaan. Woltit ja Uberit eivät toimi minkään työehtosopimuksen alla, vaan maksavat tekijöille - tai oikeastaan heidän yrityksilleen - mitä jaksavat. Eikä ole ihme, että omistajille alustatalouden markkinamekanismi luo messevät voitot. Kaupan perusperiaate on jo vuosien ajan ollut osta halvalla, myy kalliilla. Se pätee edelleen. 

Jossain aikavälissä suurin osa tuotantojen prosesseista siirtyy alihankkijamalliin. Se poistaa paineen maksaa minkäänlaista yleissitovaa palkkaa mistään ja vapauttaa työnantajat samalla myös ikävistä irtisanomisajan korvauksista ja muista haittalisistä. Alihankkijalle maksetaan sopimuspalkka, joka pitää sisällään tellin lisäksi myös perheen syömän vellin - jos rahaa jää. Eikä tämäkään ole ongelma, jos alihankkija on asemassa, jossa korvauksesta on mahdollista neuvotella. Ikävää on, että nuo alihankkijat ovat monesti asemassa, jossa työnteko on eloonjäämisen pakko ja neuvotteluvaraa ei ole. 

Yrittäjyyskoulutusta ja parempaa informaatiota

Jätetään nämä arkipyhät nyt koskematta. Niiden tarjoama hyöty on työntekijöille suurempi kuin niistä saatava tuottavuuden kuvitteellinen kasvu. Suomessa arkivapaita on vuodessa sen verran marginaalinen määrä, ettei niistä kannata taistella edes EK:n. 

Sopimuskulttuuri ja ay-liike kaipaavat muutosta. Ei kyse ole pelkästään kapitalistin sokeasta raivosta saada riistettyä viimeinenkin hyöty työntekijän selkärangasta. Monin paikoin taistellaan siitä, voidaanko työtä pitää Suomessa, jos sen halutaan kannattavan. Noilla aloilla sopimuskulttuurin tulee muuttua jatkuvaksi ja molemminpuolin joustavaksi.

Mutta pidetään myös ay-liike elossa. Se suojaa monien alojen työntekijöitä ja takaa sen, että meillä on edelleen toimiva terveydenhuollon järjestelmä sekä valtion turvallisuuskoneisto. Jos poliiseille ei makseta tarpeeksi, ei meillä ole kohta konstaapeleita turvaamassa ihmisten perusrauhallista arkea. Tai sitten konstaapelit ottavat osan liksasta "verovapaina hyödykkeinä" ja silloin vaarannamme yhteiskunnan turvallisuuden toista kautta. Onko joku esimerkiksi kuullut siitä, kuinka tuossa itäisessä naapurissa oli lähes jokainen miliisi lahjottavissa riittävällä summalla. Sitä kulttuuria emme halua Suomeen!

Hyvää helatorstaita kaikille!!

Betonimyllyn kautta rumpukuivaukseen

 

Charlie Chaplin publicity still from Modern Times (1936). Kuva on public domain -materiaalia Yhdysvalloissa. Lähde: Wikimedia Commons.

Melkein kolmekymmentä vuotta töitä tehneenä kuvittelee usein, että on kaiken nähnyt ja kokenut. Harvoin tulee enää jaksoja, joissa itseään vetää "punaiselle". Nyt on kuitenkin takana parin viikon jakso, jossa olo on kuin olisi vedetty ensin reilu kierros betonimyllyssä ja sen jälkeen päälle vielä rumpukuivaus. Huonoa sattumaa, heikkoa työnsuunnittelua sekä ennen kaikkea sitä, että haluaa tehdä edelleen kaikkensa ja hylätä keski-iän kyynisyyden ja periksi antamisen.

Kyseessä oli uuden projektin aloitus, joka sisälsi valtavan määrän uutta oppimista sekä aiemman prosessin sovittamista. Aloitus sattui vähän huonoon saumaan muiden töiden osalta, joten jouduin pomppimaan parin paikan väliä melkoisen lyhyillä palautuksilla. Tuntimäärä kasvoi melko kaoottiseksi ja työn sitovuus meni tasolle, jossa se ei normaalisti ole. Eli käytännössä olin töissä koko ajan - välillä jopa kahdessa työssä päällekkäin. 

Kello on aamulla noin kuusi. Mieli käy edelleen kierroksilla ja miettii, onko kaikki tehty ja mitä olisi voinut tehdä paremmin. On tyytyväinen siihen, että hommat on tehty ja vielä tässäkin iässä pystyy venymään aiempaa takarajaa taemmas. Mutta - se suurin oivallus - tätä ei tehdä koskaan yksin. 

Työelämä tuottaa monille enemmän pettymyksiä kuin hyviä ahaa-elämyksiä. Kuluneet pari viikkoa taas olivat enemmän tuota positiivista. Töissä on hyvä porukka, joka tekee töitä sen eteen, että hommat saadaan sujumaan. Löytyy apua, tukea, yhteistä sparraamista - ja myös kykyä iloita onnistumisista. Minut pelastivat tuosta urakasta muut. Ja työn huono suunnittelukin oli enemmän puutteita omassa tekemisessä - tai oikeastaan huonoa sattumaa.

Työn määrä ei tapa, huono suunnittelu tappaa

Yrittäjänä taiteilee oman leipänsä sekä toimeksiantajien leivän välissä. Totta kai koetan maksimoida omat tuloni, mutta tuloni ovat riippuvaisia siitä, että myös toimeksiantajat ja asiakkaat elävät. Monesti se johtaa siihen, että omaa vapaa-aikaa ja jaksamista vyörytetään muiden eteen. Ja kun tähän keitokseen lisätään vielä kaksi eri liiketoimintahaaraa, joista molemmista tulisi pystyä pitämään huolta, ei aika yksinkertaisesti riitä. Parin viikon jakson sitä vielä sietää, mutta jatkuvalla syötöllä tuollainen olisi kohtalokasta.

Minua ei koskaan stressaa työn määrä. Edustan saappaat jalassa sukupolvea, jonka kone käy niin pitkään kuin sen käsketään käymään. Työaika ei löydy oikeastaan koskaan kellosta, vaan työt loppuvat silloin, kun ne on tehty. Väitän, että tämä on leimallista meille lama-ajan lapsille - ja myös päättyy meihin. Eikä tämä ole moite, vaan tavallaan arvostus sille, että nuoremmat osaavat tyytyä vähempään ja osaavat antaa enemmän arvoa omalle ajalle ja vapaudelle.

Vuosien suurin opetus on, että työn määrä ei meitä tapa. Meidät tappaa huono johtaminen, työn kehno organisointi sekä suunnittelemattomuus. Noiden lisäksi jokainen työtä tekevä kaipaa tukea, apua sekä henkisesti toimivan yhteisön. Ilman niitä me emme selviä. Pitkä työhistoria on näyttänyt kaikenlaista johtamista. Tätä johtamista kun on kahdenlaista - sitä hyvää ja sitä on huonoa.

Koetan olla täällä hehkuttamatta (muita kuin ihanaa itseäni ja maailman mainiointa perhettäni), mutta nyt sorrun. Teen tällä hetkellä (tai olen tehnyt jos muutamia vuosia) töitä organisaatiossa, joka itsessään pakottaa yrittämään parhaansa ja venymään. Työtä johdetaan oikealla otteella, menestymiseen annetaan työkalut sekä sopivasti ilmaa siipien alle. Organisaatio nojaa itseoppimiselle, omavastuulle sekä sille, että ketään ei jätetä yksin. Kiire on varmasti kaikilla ja tekemistä riittää viikon jokaiselle päivälle, mutta tekemisessä on flow, joka sietää epävarmuutta ja suurta työmäärää. Nämä ovat harvinaisuuksia työelämän arjessa tänään.

Ja hyvä leviää läpi organisaatiotasojen. Indikaattori toimivuudesta on hymy tekijöiden kasvoilla sekä ystävällinen tervehdys aamulla. Vaikka työ ei saa koskaan olla koko elämä (eipä!), olisi suotavaa, että töihin on kiva tulla ja päivänsä myös töissä viettää. Tätä positiivisuutta näin vielä perjantaina iltapäivällä, kun omien tyyppien kanssa hallilla juttelin. Raskas viikko, mutta kotiin kaikki lähtivät hymyssäsuin.

Vielä tätäkin kautta kiitos kuluneen parin viikon uurastajille - teidän kanssa oli kiva tehdä töitä, vaikka urakkaa olikin. Olette kyllä timanttia koko sakki! :)

Nyt vedetään viikonloppu henkeä ja ensi viikolla tehdään paikkauksia. Parin viikon ajan piti omaa kalenteria järjestellä vähän uuteen uskoon ja se vaatii parin viikon jälkihoitoa. Tästä kuitenkin selvitään, jos nyt lauantai-aamuna kaikki tekijät ovat turvallisesti kotona, työt on aika lailla tehty ja uusi viikko odottaa.

Kirjan editointi jatkuu

Kirjan toinen editointiversio kilahti sähköpostiin viime viikolla. Nyt aletaan työstää pienempiä yksityiskohtia ja korjataan kieltä lähemmäs oikeaa. Olen kirjoittanut kirjan ns. puhekielellä, joten kaikkia rosoja siitä ei korjata, vaan henkilöiden puhe kuulostaa sivuilla siltä, miltä meidän normaalien ihmisten puhe kuulostaa. Kyseessä on puhdas tyylivalinta sen puolesta, että kirjan sivuilla puhuvat hahmot, eikä kirjailija. 

Sipistely on helpompaa ja myös nopeampaa kuin ykkös-editointi. Nyt tekemistä on vähemmän ja uutta ei enää luoda samalla tavalla. Jos edellisellä kierroksella tehtiin vielä peruskorjausta ja rakennettiin lisää, niin nyt tehdään korkeintaan paikkamaalausta. Mitään kevyttä ei tämäkään tekeminen ole - vaatii silmiltä ja keskittymiseltä valtavasti, että löydät pilkut oikeille paikoilleen, korjaat väärinkirjoitetut sanat ja sen lisäksi vielä koetat keskittyä sisältöön ja kaivaa sieltä aikamuoto- sekä muotovirheitä. 

Mutta silti loppusuora häämöttää. Enää vajaa kuukausi, niin rakenne lyödään lopullisesti kiinni ja edessä on enää tarinan pakkaaminen kansien sisään. Jännittää aivan pirusti edelleen. Nyt on pakko uskoa, että kirja todellakin syntyy ja tarina näkee päivänvalon.

Vaikka jännittää, ei hävetä. Uskon vahvasti omaan tarinaani sekä kykyyn luoda sen luettavaksi. Olo on kuin ei malttaisi odottaa muiden pääsevän kirjan kimppuun. Olen positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka paljon kirja on herättänyt kiinnostusta ja lukijoita on oven taakse ilmoittautunut pitkä jono. Pitäisikö sittenkin jakaa julkkareissa ämpäreitä?

Ekassa editoinnissa tehdyt muutokset olivat vieneet lopputulosta selkeästi parempaan suuntaan. Alkuperäisessä versiossa olleet puutteet löysivät lääkkeet ja pitkä linja on nopeampi ja selkeämpi kuin alkuperäinen. Opetus kaikille oman elämänsä saarikoskille ja runebergeille - älkää kuvitelko olevanne niin hyviä, että saatte kirjan kasaan ilman ulkopuolista apua. Se ei yksinkertaisesti onnistu. Minun kustannustoimittajani auttoi näkemään alkuperäisen version puutteet ja myös antoi vinkkejä, miten ne korjataan. Sen lisäksi opin lukemaan omaa teostani myös lukijan näkökulmasta. Eli seuraavan kirjan tekeminen pitäisi mennä paremmin jo alusta saakka. 

Miksi tehdä asioita vaikeaksi, kun on olemassa helpompi tie?

Kevät on nopea ja lumen kausi väistyy lähes huomaamatta. Takapihalla pilkottaa vihreää, josta alkaa kohta nousta uutta elämää. Kevät on saapunut niin nopeasti, ettei sen odottamiseen ehtinyt kyllästyä. Nyt jokainen päivä on aiempaa valoisampi ja elävämpi. Linnut laulavat, lämpö hellii luita ja vaatetus kevenee. Ensi viikon jälkeen on toppavaatteiden pesuviikko ja sitten saapuu ehkä odotetuin pääsiäinen koskaan. Kevään työurakat ovat olleet mallia kaaos, joten parin päivän stand by -tila tulee tarpeeseen.

Henkisesti olen päättänyt pitää myös tulevana kesänä joka toisen perjantain vapaana. Viime kesänä ne vapaat loivat esikoisromaanin kässärin ja tänä vuonna, jos Luoja suo, syntyy toisen kirjan käsikirjoitus johonkin malliin. Sen lisäksi on aikaa jyvitettävä myös esikoisen markkinointiin ja mainostamiseen. Tällä tasolla ei kirjoiteta rahasta, vaan rahalla. Jotta minulla olisi edes teoreettinen mahdollisuus saada esikoisesta omani takaisin, joutuu sen eteen tekemään paljon töitä. Ja se kuuluu asiaan. Onneksi olen yrittäjä, joka ymmärtää, ettei raha tule seinästä, eikä sähkö töpselistä. 

Elämässä pitäisi aina muistaa, että nopeat ratkaisut vähentävät kärsimystä. Seuraa tarina autosta, sekä sen aiheuttamasta kroonisesta vitutuksesta....

Vaihdoin puolitoista vuotta sitten vanhan luotto-Fiestani Miniin. Rakastuin Minin muotoihin, persoonallisuuteen sekä erilaisuuteen. Rakastuin sokeasti niin kuin viidenkympin villityksen kourissa oleva mies vain voi. Valitettavasti tuo rakastuminen johti melkoisiin ongelmiin, sillä autoja ei pidä koskaan - siis ei koskaan - ostaa tunteella, vaan järjellä. Nytkin jos olisin kuunnellut varoituksia, olisin säästänyt sievoisen summan rahaa sekä valmiiksi repeytyneen sieluni rippeitä.

Mini oli virheostos alusta saakka, mutta usko ei perkele antanut periksi. Ja vika ei siis ollut pelkästään merkissä, vaan yksilössä. Mini on edelleen yksi parhaita autoja ajaa ja siinä on sitä luonnetta ja ulkonäköä monien muiden edestä. Tavallaan nautin ajamisesta mielettömästi. Mutta mekaanisesti auto on kaaos! Sitä ei ole tarkoitustakaan saada kestämään ja moottori on suoraan saatanasta. Kärsiköön kyseisen moottorin suunnittelija kroonisista peräpukamista sekä nivussilsasta loppuikänsä!

No anyway, koetin taistella vitutusta ja elämäni suurinta autopettymystä vastaan vuoden. Oikeasti autosta olisi pitänyt luopua viikossa. Mutta periksi antaminen on vaikeampaa kuin moni uskoisi. Lopulta kuitenkin myös minulla meni niin sanotusti kuppi nurin ja Mini sai yt-neuvottelujen päätteeksi etsiä uuden kodin. Toivottavasti siellä sitä rakastetaan minua enemmän.

Olemme jo pitkään miettineet, että laskennallisesti meidän nykyisessä perhetilanteessa meidän pitäisi pärjätä ilman kahta autoa, joten nyt oli sopiva sauma testata asiaa (autojahan tunnetusti saa kaupasta, jos sellaista sattuu tarvitsemaan).

Minin aiheuttama krooninen vitutus vaihtui sähköpyörään. Ja mikä ilo onkaan ollut tällä viikolla helistää Helkamalla töihin. Sähköpyöräily on niin keski-ikäistä kuin olla ja voi - ja minä nautin siitä, täysillä! Ihmettelen, miksi annoin kiukuttelevan auton viedä itseni hulluuden rajamaille, kun olisin voinut siirtyä e-pyöräilyn maailmaan jo paljon aikaisemmin.

Olkoon Mini-episodi merkki siitä, että mies ei viisikymppisenäkään ole liian vanha oppimaan uutta, itsestään ja autoista!

Ihanaa kevättä ja valoisia aamuja kaikille (paitsi sille Minin moottorin suunnittelijalle)!

Jää taa vanha vuosi - wrapped 2025

 Kun pitää tällaista julkista päiväkirjaa, on wrappedin tekeminen helppoa. Seuraa vain omia kirjallisia jälkiään ja muistelee, mikä nyt väistyvänä vuonna on kirjoitushermoa kiristellyt. Tänä vuonna olen kirjoittanut enemmän kuin yhtenäkään aiempana vuonna tätä ennen. Tänne blogiin on syntynyt tekstejä keskivertoa enemmän ja sen lisäksi olen kirjoittanut paljon muutakin. Luomisen kannalta vuosi on ollut loistava. Jostain syystä löysin keväällä taas kirjoittamisen ilon ja innon tuottaa tekstiä. Sen lisäksi sain omaa päätäni auki siten, että luovan kirjoittamisen puoli sai myös ilmaa siipiensä alle. Sen luovuuden lopputulosta päästään toivottavasti ihmettelemään ensi kesänä.

Huomaan teksteissä kaksi merkityksellistä asiaa, jotka erottuvat. Ensinnäkin oma viidenkympin rajapyykin ohittaminen pisti miettimään omaa elämää sekä eteen- että taaksepäin. Tekstit käsittelevät tänä vuonna paljon ikääntymistä ja suhdetta omaan elämään. Luultavasti hyvinkin yleistä, kun tasakymmenet täyttyvät. Jokainen meistä tekee tilinpäätöstä elämäänsä omalla tavallaan. Joku juo ja saunoo, toinen eroaa, kolmas kirjoittaa. 

Toinen selvästi mieltä painava asia on sekä Suomen, etenkin Etelä-Karjalan syöksyminen taloudelliseen alamäkeen. Ehkä lamasta puhuminen on vielä ylireagointia, mutta jotenkin hemmetin alavireistä tämän vuoden meno on ollut. Nalle Wahlroosin mantra siitä, että Suomen talouskasvu on pysähtynyt, on ilmeisesti saavuttanut kaikki muut paitsi vallassa olevat oikeistopoliitikot. Istuva hallitus on kaikin keinoin pyrkinyt pysäyttämään rahan liikkeen ja - onneksi olkoon - onnistunut siinä. Heikentynyt usko tulevaisuuteen, kiristynyt talouspolitiikka sekä löysän kulutusrahan veto pois markkinoilta on saanut pankkien lisäksi myös yksityiset vetäytymään poteroihinsa odottamaan parempia aikoja. Itse suosittelisin Orpolle ja kumppaneille iltalukemiseksi "economy for dummies", jotta heillekin selviäisi, että heikkoina aikoina taloutta tuetaan investoinnein eikä suinkaan vedetä köyhän suusta sitä viimeistä leipäpalaa. Elpyminen tapahtuu rahan liikettä kasvattamalla, eikä pysäyttämällä.

Etelä-Karjalan vuosi on ollut taistelua varjojen mailla. Suurin osa tänne liittyvistä uutisista on ollut alavireisiä ja sisältänyt kirjaimet Y ja T, samassa järjestyksessä. Muutamassa kuukaudessa tänne luotiin suoraan seitsemänsataa työtöntä ja heidän lisäkseen välillisesti muutama sata lisää. Se ei voi olla vaikuttamatta paikallistalouteen - ja ymmärrätte varmaan, että kaltaisellani pienyrittäjällä se vetää väkisin kulmia hieman kurttuun.

Paikallispolitiikan lisäksi huolta on aiheuttanut maailmanpoliittinen liikehdintä. Rauhankyyhkyjä ei vielä päästä laskemaan vapauteen, vaan Venäjän mellastus Ukrainassa jatkuu edelleen. Ukrainan rintaman kolmas sotavuosi tuli täyteen ja neljättä käydään kovaa vauhtia. Pieni Ukraina pitää kummallisen sitkeästi pintansa. On selvä, että sotamenestys on kiinni länsimaiden rahallisesta sekä aseellisesta avusta. Kansa tuntuu onneksi edelleen jatkavan sotatalouden tukemista. Ongelmaksi voi tulla rintamalla taistelevien joukkojen loppuminen - tai väsyminen. Venäjän sotastrategia kautta aikojen on ollut väsyttää vihollinen sillä, että siltä ei tykinruoka lopu ja uhrattavat haetaan vaikka väkisin kotoa. Miesylivoimaan sekä liian paksuun lihamuuriin pysähtyivät yhtä lailla Napoleon kuin Hitlerkin. 

Sotaa enemmän huolettaa jopa se, että maailmanpolitiikan painopisteiden molemmat navat on käytökseltään arvaamattomia ja ennakoimattomia. Etenkään Trumpin mielenliikkeitä ei voi lukea etukäteen ja mielipiteet sekä kannatuksen suunta vaihtuvat täysin mielivaltaisesti. Suurten poliittisten virtojen kulkua ei ole koskaan ollut yhtä vaikeaa arvioida tai ennustaa kuin nyt. Se tekee myös Ukrainan kriisin ratkaisemisesta jännittävää. Jos tuosta kriisistä nyt jotain hyvää haluaa sanoa, niin on siellä sentään tänä vuonna ollut jotain liikehdintää rauhan suuntaan.

Tämän vuoden teemana on ollut kiitollisuus ja vanhat ystävät

Kun täyttää viisikymmentä, täyttävät myös monet kaverit samalla tavalla tasakympit. Sen ansiosta olenkin päässyt muutamille mahtaville syntymäpäiville. Tapasin vanhoja ystäviä jopa vuosikymmenten takaa ja huomasin, että vaikka elämä viskoo tyypit pitkin poikin Suomenmaata, ovat jutut ennallaan. Minulle oli jotenkin terapeuttista nähdä tyyppejä, joista olin irtaantunut nuorena ja koska elämä on ollut muualla, en juuri ketään lapsuudenystävistä ollut tavannut sen jälkeen. Mieleen jäi myös aamuöinen jutustelu parhaan ystävän kanssa merenrannalla Oulussa. Muistoja, jotka jäävät elämään.

Omat syntymäpäivät vietin perheen kesken Tanhuvaarassa. Ei ehkä suurta juhlahumua ja biletystä, mutta ihanan lämmin viikonloppu, jossa rakkaimmat olivat läsnä. 

Olen tehnyt jonkinlaista itseterapoivaa välitilinpäätöstä elämässä. Elettyä elämää on riittävästi takana, että voi katsoa omaa elämää kriittisesti, mutta myös näkee siellä kulkevat pohjavirrat. Yhdellä sanalla sanottuna tunnen syvää kiitollisuutta elämälle, jonka olen saanut. Lähtökohtiin suhteutettuna olen päässyt pidemmälle kuin kuvittelin (tai varmaan kukaan muukaan kuvitteli). Olen vuosien sovittelun, ankaran työskentelyn ja jopa vääntämisen kautta löytänyt itselleni sen sopivimman lokeron, jossa on kaikkea riittävästi. Kasvu on ollut välillä kivuliasta ja joskus jopa vaikeaa, mutta kun tätä päivää katsoo, on kaikki työ ollut tekemisen väärti.

Perheemme lapsi numero kaksi siirtyi omilleen kesällä. Olen suurella ylpeydellä katsonut, miten oma, itsenäinen, elämä rakentuu pala kerrallaan. Asioita joutuu varmasti opettelemaan vielä jonkin aikaa, mutta arvostan lasta rohkeudesta hypätä ja ottaa pesäeroa kotiin. Minulla on suuri luottamus siihen, että siivet kantavat. Ja heikkoina hetkinä on takana aina perhe auttamassa - sinä pärjäät.

Vastapainona lasten kasvussa on suru siitä, että tietyt elämänvaiheet omassa elämässä päättyvät. Lapset kasvavat ja me aikuiset vanhenemme. Jälkikasvun lapsuus on häviävän lyhyt aika, josta pitää osata nauttia. Perheen pieninkin alkaa olla siinä vaiheessa, että sain pienen väännön jälkeen houkuteltua hänet kirjoittamaan tänne blogiin pienen vieraskynän. Ja onnistui muuten hyvin - yksi vuoden luetuimpia tarinoita. Ehkä ensi vuonna kuulemme nuoren neidon sanoja lisää.

Verrattuna moniin muihin, olen rikas. En pankkitilin kautta, mutta muilla arvoilla. Olen saanut elämässäni nähdä asioita, kokea sekä ylä- että alamäkiä, tavannut ihmisiä ja löytänyt ystäviä, rakentanut perheen ja nähnyt vielä lasten muuttuvan pienistä isommiksi ja jopa aikuisiksi. Jos en sitä teille riittävän usein sano, niin uskokaa, että olen kiitollinen jokaisesta elämääni ilmestyneestä ihmisestä. Teillä jokaisella on paikka tuolla rintalastan sisäpuolella. Koetan tulevina vuosina maksaa takaisin sitä ystävällisyyttä, jota itse saan kokea - tiedän itsekin olevani ystävänä huonoa keskitasoa, anteeksi.

Tulevalle vuodelle luovuutta, rohkeutta ja itsearmoa

Jos olisin fiksu, toivoisin tulevalle vuodelle, että olisi malttia tehdä vähän vähemmän töitä ja vastavuoroisesti tehdä enemmän jotain luovaa - ja ennen kaikkea pitää itsestäni parempaa huolta. Pari viimeistä vuotta on menty sukupolveni mantran mukaisesti työ edellä. Se on ollut toki antoisaa, mutta välillä myös raskasta. Kahden firman kannattelu yksillä harteilla on aika armotonta. Työtunnit kuukaudessa venähtävät ja illat karkaavat turhankin pitkiksi. Mutta työ on kannattanut - kumpikin firman puolikas menestyy ja tuottaa hyvää, joka mahdollistaa sopivan keskiluokkaisen elämän - jopa täällä kurjistuvassa karjalassa.

Olen valtavan onnellinen siitä, että kirjan käsikirjoitus on valmiina menossa eteenpäin. Se on minulle lopputulosta suurempi saavutus. Se kertoo, etten ole hylännyt omia haaveitani ja myös sen, että minulla voi olla kyky jalostaa omaa luovuuttani eteenpäin. Olen elänyt niin kuin olen täällä muita opettanut. Vaikka olen kirjoittanut ikuisuuden, on luova työskentely minulle suhteellisen uutta. Ja rehellisesti sanoen en koskaan edes kuvitellut pääseväni kirjoittamisessa edes näin pitkälle. 

Kirjaprojekti tulee vaatimaan suuria ponnisteluja vielä koko vuoden ensimmäisen puolikkaan. Se myös tarkoittaa, että kirjaan revittävä aika on otettava jostain. Omaa ajankäyttöä on pystyttävä säätämään entistä paremmin ja tiettyjä juttuja täytyy pystyä priorisoimaan eri tavoin. Kirjan lisäksi haluan panostaa myös tähän blogiin. Tänä vuonna olen löytänyt näille sivuille uuden äänensävyn ja sen huomaa myös lukijamäärissä.

Toki tässä iässä rukoilee jo iltaisin sitä, että oma terveys kestää. Kunto ei ehkä ole parikymppisen, mutta kun kuulee ystävien kamppailevan jo vakavienkin terveysongelmien kanssa, alkaa katsella kummasti yläkertaan ja toivoa itselle onnea sen suhteen. Eikä mikään tule enää ilmaiseksi. Työ muuttuu vuosi vuodelta raskaammaksi ja palautuminen vaatii enemmän aikaa kuin ennen. En ota omaa terveyttäni itsestäänselvyytenä, vaan kiitän jokaisesta päivästä, joka vie enemmän eteen- kuin taaksepäin. 

Vuosi 2025 Wrapped

Jos pääsit tänne saakka hylkäämättä tätä hieman jopa alavireistä tarinaa, niin kiitos. Siirrytään hieman humoristisempaan vaiheeseen. Eli ohessa on vuoden 2025 huiput ja laaksot:

1) Vuoden oppi:

"Mini ei ole auto - se on teräskuoreen puettu saatana". Kamppailu pikkuauton kanssa on meinannut viedä rahojen lisäksi hermot, uskon autoteollisuuteen sekä kyvyn minkäänlaiseen inhimilliseen kanssakäymiseen autoliikkeiden tai korjaamoiden kanssa. Nyt elämme Status quo -tilassa, jossa Mini sytyttelee vittuuksissaan moottorin vikavaloa säännöllisesti ja minä sen kuittaan pois uhaten joka kerta taluttaa sen omakätisesti paaliin.

2) Vuoden sovellus:

"Threads - kilttien ihmisten Twitter". Minä olen tekstipohjaisen somen vankkumaton kannattaja. En osaa ottaa kuvia, enkä varsinkaan luoda kuvien ympärille tarinallisuutta. Minua harmitti, kun trumpilaiset ääliöfasistit valtasivat Twitterin (nykyisen X:n) ja tekivät siitä vihapuheensa äänitorven. Itse hylkäsin X:n välittömästi ja siirryin Threadsiin, jossa on enemmän yhteisöllisyyttä, tarinallisuutta - ja ennen kaikkea kilttejä ihmisiä. 

3) Vuoden laite:

"Ruokarobotti". Vaikka en ole varsinaisesti päässyt moista keksintöä testaamaan, niin onhan ne pienet robottilapset jotenkin sympaattisia. Ja voisin kuvitella, että niiden avulla on monta kauppakriisiä saatu ratkaistua, kun et kipeänä pääse kauppaan tai huonon kelin takia ei kauppareissu paljon kinostele.

4) Vuoden munaus:

"Etelä-Karjalan hyvinvointialueen YT-neuvottelut". Minunkaan valistunut ja huippuunsahiottu maalaisjärki ei riitä ymmärtämään sitä, miten lähes viisisataa hoitoalan ihmistä voidaan pistää pihalle, kun faktat ovat, ettei hoidettavien määrä vähene, eikä rakenteessa juuri löysää ole. Sen lisäksi noita hoitajia tullaan tarvitsemaan joka tapauksessa kahden vuoden kuluessa takaisin - mutta heitä tuskin alueella on tarjolla, kun perään aletaan kysellä. Kuin hölmöläisten matto, jota jatketaan toisesta päästä sillä, että puretaan toista päätä. Ja ettei syyttävä sormi mene väärän ihmisen nenään, niin ymmärrän taloudelliset faktat sekä sen, että tämä yt-pakko ei tainnut paikalliselta tasolta tulla, vaan rahoittajan konttorista.

5) Vuoden huumoripala:

"Perussuomalaisten hallitustaival". Onko tämän maan historiassa nähty yhtään näin vaikeaa hallitustaivalta kuin Perussuomalaisten tähänastinen lento. Yksi ampuu baarin edessä Helsingin ydinkeskustassa ja toinen kertoo, ettei eduskunnassa juuri työmäärä rasita samalla, kun kolmas venyttelee silmiään kasvattaakseen suomalaisten jo ennestään rajua rasistista mainetta maailmalla. Mitä on äänestäjien mielessä liikkunut tätä joukkoa fanittaessaan? Naurattaisi, jos ei itkettäisi. Seuraavat vaalit eivät ole päivääkään liian kaukana. 

6) Vuoden seinähullu:

"Amerikan oma Uncle Donald". Mies, jonka huomista kantaa ei tänään voi edes arvata. Presidentti, joka voi olla kaikkien puolella kaikkia vastaan. Jenkkien ikioma "Paavoväyrynen", jonka takki kääntyy kolmeen eri suuntaan. Mies, joka hamuaa Grönlantia Amerikan omistukseen ja mies, joka ratkaisee kaikki maailman kriisit - ainakin omasta mielestään. Länsimaiden suurimman demokratian korein luomus on rakentaa Yhdysvalloille johtaja, joka ei eroa Pohjois-Korean diktaattorista kuin nimen perusteella. Mies on häpeä Yhdysvalloille sekä koko länsimaiselle demokratialle, äänestämällä valittu wannabe-diktaattori.

7) Vuoden takaisinveto:

"Alexander Stubb". Tunnustan, että en ollut Stubbin fani vaalien aikaan, enkä heti sen jälkeenkään. Hyvillä mielin kuitenkin myönnän olleeni tässä väärässä. Presidenttinä Stubb on hoitanut tonttinsa paremmin kuin hyvin. Meillä on kansalle loistava esikuva ja johtaja, joka pelaa roolinsa täydellisesti. Presidenttinä hän ei sotkeennu päivänpolitiikkaan, mutta hoitaa sarkansa ulkopolitiikassa täydellisesti. En usko meillä koskaan olleen yhtä uskottavaa keulakuvaa kansainvälisesti. Toki kontrastia luo sivistyksen ajan heikoin pääministeri....

8) Vuoden menehtyneiden orkesteri:

Kulunut vuosi oli turhankin raju rekrytointivuosi taivaalliseen orkesteriin. Yläkerran bändi sai solistikseen "Ikurin turbiinin" Pate Mustajärven, "Äidin pikku pojan" Tapani Kansan sekä tangokuningas Marko Lämsän. Heitä manageroimaan poistui Lasse Norres. Ulkomaisista artisteista keskuudestamme lähtivät pimeyden prinssi Ozzy Osbourne, Chris Rea (toivottavasti ei pitkin road to hell) sekä KISS:n alkuperäinen kitaristi Ace Frehley. 

Rauha heidän kaikkien muistolleen.

9) Vuoden mielenterveysilmiö:

Ja tänä vuonna tämä ei ole millään tapaa positiivinen asia. Nimittäin tämä mörköpimeä ja ylipitkä syksy vailla lunta. Näkyy varmaan kaikissa mahdollisissa sairaus- ja mielenterveystilastoissa. Jos saan pyytää EU:lta kahta pientä asiaa, niin toinen on se vi**n kellojen siirron lopettaminen ja toinen olisi se, että jokainen suomalainen saisi maksetun "valoloman" etelässä aina lokakuussa. Toinen vaihtoehto olisi kieltää Suomessa asuminen aikavälillä 1.10-31.11., jolloin koko maa laitetaan säppiin ja väestö pakkosijoitetaan jonnekin, missä käpyrauhanen kukkii.

10) Vuoden vihreä teko:

Eikä tämäkään nyt ehkä se kaikkien positiivisin asia ole. Etelä-Karjalan osuuskauppa koettaa valloittaa kaupunkia kuin punaiset Vilppulassa reilut sata vuotta sitten. Kun tori ei kelvannut jäähallin alustaksi, valtasi sen Eekoo lupaamalla rakentaa torille uuden Kauppahallin. Ja samainen vihreän kortin atakki on tulossa Kaukaalle. Hyvähän se tietenkin on, että rakennetaan ja kehitetään, mutta eikös tämä prismailu ala olla samanlaista kuin Pohjois-Koreassa?

Ja tärkein viimeiseksi....

11) Vuoden kohokohta:

Robbie Williams, Olympiastadion. Kun puhutaan unelmien täyttymyksestä, niin Robbie Williams ja Feel livenä olivat minulle musiikillisesti jotain tajunnanräjäyttävää. Pimeä stadion täynnä ihmisiä, Robbie valkoisessa puvussa ja syyskuiseen yöhön sinkoava "Come on hold my hand, I wanna contact the living, Not sure I understand, This role I've been given". Onneksi oli sen verran pimeää, ettei kukaan nähnyt, kuinka paksu kyynelvana valui ison miehen poskia pitkin. Mutta näin, koin, elin - ja olin aika onnellinen. Hetki, jonka pystyi jakamaan vain yhden ihmisen kanssa ja hän onneksi oli siinä vierellä.

Odotukset tulevalle vuodelle

1) Hyvät keikat. Liput on hankittuna Eppujen jäähyväiskeikalle, Nylon Beatin comeback-keikalle sekä Hakamäki Picniciin, näin aluksi. Näissä kaikissa on kotimaisuus kunniassa. Ja vuosihan on vielä korkkaamatta, joten lisääkin keikkoja kalenteriin mahtuu.

2) Niin kuin me sen muistamme. Toistaiseksi vielä työnimi kirjalle, joka tulee ulos toivottavasti kesäkuussa. Sen jälkeen elämäni suurin unelma on totta. Taivas tietää, mihin se vie, mutta innolla odotan.

3) Vähemmän töitä, enemmän elämää. Tämän kesän vapaat perjantait tuntuivat hyvältä - no ne meni yhden romaanin kirjoittamiseen, mutta töitä en (kovinkaan usein) tehnyt. Luulen, että ensi kesä mennään samalla tavalla. Vieläkin haen tasapainoa sen kanssa, että töitä ei malttaisi olla tekemättä (koska työ sattuu olemaan aika kiva), mutta muutakin elämää pitäisi olla. Opetellaan ensi vuonna siis lisää.

4) Kirjat! Ensi vuoden teemana olkoon kirjat. Lupaan (ja pyhästi vannon kautta kiven ja kannon) lukea enemmän ihan fyysisiä kirjoja. Lisäksi lupaan tarttua aiempaa useammin kotimaisten esikoiskirjailijoiden teoksiin (vinkkejä saa laittaa viestinä tulemaan). Ymmärrän nyt, miten paljon aloitteleva kirjailija tarvitsee tukea, lukijoita - ja myös kirjan ostajia. Kannustan samaan myös teitä lukijat - ostakaa kotimaisia kirjoja. Tuette kotimaista sivistystä, taidetta - ja ennen kaikkea jonkun ihmisen unelmia!

5) Vaellukset. Syksyn lyhyt reissu Ilomantsiin sytytti taas kipinän luonnossa liikkumiseen ja yli yön vaelluksiin. Joskos ensi kesänä löytäisi enemmän aikaa telttailla, vaeltaa, kalastella ja nauttia suomalaisesta luonnosta? Ei ois paha.

6) Ystävät. Ensi vuonna tehdään kaikki yhdessä lupaus, että ystävää ei jätetä. Viesti sinne, puhelu tänne, ei vielä kenenkään ajanhallintaa kaada. Koetetaan jokainen muistaa, ettei ketään saa jättää yksin, eikä kenenkään tarvitse elämäänsä tarpoa vailla jotakuta vierellä. Tähän koetan sitoutua itse ja haastan mukaan myös teidät muut. Lähin ystävä on aina vähintään puhelun päässä.

Kiitos kuluneesta vuodesta ja onnea tulevalle vuodella 2026!

Viisi (ensimmäistä) vuotta yrittäjänä

 

Lappeen Hierontastudion logo puuhun ikuistettuna, tekijä Verstas Saimaa ja Jyri

Rakas virtuaalipäiväkirjani Facebook tarjosi pari päivää sitten muiston viiden vuoden takaa. Olin juuri saanut postissa Y-tunnuksen ja yrittäjäurani virallinen alkupiste lyötiin kansiin ja kirjoihin. On huimaa, että tuosta on kulunut tosiaan viisi vuotta. En pidä lukijoita jännityksessä, vaan paljastan että firma on edelleen pystyssä, voi hyvin ja maksaa pienyrittäjälle jopa säännöllisesti paperirahaakin.

Viisi vuotta yrittäjänä on opettanut enemmän kuin kymmenen vuotta palkkatöissä. Yrittäjien maailma on erilainen, kun hädän hetkellä ei muihin voi nojata kuin peiliin ja aika ajoin murenevaan itsetuntoon. Kaikki asiat on selvitettävä itse, koska massiivista hr-osastoa, ay-liikettä tai edes itseä huonompaa esimiestä ei rosterista löydy. Mutta kun tekee, niin oppii. Suurin osa suomalaisen yhteiskunnan pakollisista asioista on maalaisjärjellä selvitettävissä ja apua löytyy kaikilta byrokratian tasolta noin yhden puhelun päästä. 

Kun juttelen yrittäjyyttä harkitsevien tai siitä unelmoivien kanssa, suosittelen kokeilemaan – mutta varauksella. Tämäkään homma ei kaikille sovi (enkä tiedä vielä, sopiiko se minullekaan). Edes yrittäjyys ei ole täysin win-win-sopimus itsen kanssa, vaan siinä on omat hyvät sekä huonot puolensa. Joitakin asioita palkkatyön pumpulinpehmeästä maailmasta kaipaan, mutta suunnilleen yhtä paljon on asioita, joiden puuttumisesta olen syvästi helpottunut. Koetan suhtautua omaan statukseeni yrittäjä-toimitusjohtaja-työntekijä-orja-roolissa nöyrästi, mutta suurella ylpeydellä. Ja olenkin firmastani ylpeä ja koetan tehdä työt niin, ettei paremmissakaan pöydissä tarvitse nöyristellä. Töitä se vaatii ja aikaa se vie, mutta minusta homma on edelleen vähintään yhtä palkitsevaa kuin ennenkin.

Kuva Pixabay / Kemence99

Mitä teen, miten teen

Pyöritän käytännössä kahta firmaa yhdellä y-tunnuksella. Aamupäivät tuotan hienosti sanottuna logistiikan suunnittelupalveluja, mutta käytännössä teen alihankintana mitä tahansa postin lajittelijasta jakeluesimieheen ja kaikki mahdolliset kilkkeet siitä väliltä. Tämän työn minulle mahdollistaa kaksi asiaa. Ensimmäinen – ja tärkein – on luottoasiakas, jonka kanssa asiat sujuvat ja bisnes pysyy molemmin puolin järkevänä. Olen toiminut saman yhteistyökumppanin kanssa kaikki viisi vuotta ja yleisesti ottaen minusta tuntuu, että olen enemmän sinne päin firman mies kuin monet palkalliset tekijät. 

Toinen homman mahdollistava tekijä on noin kolmenkymmenen vuoden kokemus postilogistiikasta. Olen sillä saralla tehnyt lähes kaikkea mahdollista ja osaamista löytyy kattavasti eri kokoisista firmoista, erilaisista rooleista sekä työstä niin palveluntuottajan kuin maksavan asiakkaan puolelta. Veikkaan, että tästä maasta ei samanlaista tartuntapintaa monelta löydy. Kaikki tuo antaa perspektiiviä, kokemusta ja myös ymmärryksen tuotannon kokonaisuuksista. Silti se ei ole ainoa asia, mistä minulle maksetaan. Minulle maksetaan siitä, että kiltisti vedän hanskat käteen ja teen sitä, mille on tarvis. Edes minun CV:llä ei ole varaa potkia joitain töitä, koska haluaa olla herra ja hidalgo kulmapöksyt jalassa. 

Illat sitten hieron asiakkaita toisen firman nimissä. Lappeen Hierontastudio on yhden miehen unelma, joka syntyi joskus vuosia ennen hierojakoulua tai y-tunnusta. Halusin saada jotain omaa, sellaisen tehtaan, jossa päätän omat tekemiseni. Ja toinen draiveri oli auttaa muita. On edelleen hämmästyttävän hienoa, että omin käsin tehdyllä työllä voi auttaa.

Koin entiset työni jollain tapaa hyödyttömiksi ja päämäärättömiksi. Heikko johtaminen, päättömät projektit ja alituinen yt-ralli säästötavoitteineen ja työteon epävarmuus, johon ei itse voi vaikuttaa söivät omaa motivaatiota. Epävarmuutta riittää nytkin – entistä enemmän jopa – MUTTA se on itsevalittua. Niissä on vissi ero.

Välillä päivät venyvät ylipitkiksi ja ihan aina ei mennä työaikalain tai lepoaikojen puitteissa, mutta toisinaan taas pitkät viikonloput tai yllärivapaat pelastavat jaksamista paljon. Vaikeinta tässä työssä on kieltäytyä jostain. Tehtävää työtä riittää ja asiakkaita (onneksi!) on enemmän kuin pystyy vastaanottamaan, joten toisinaan on vaan pakko pystyä sanomaan ei. 

Kuva Pixabay / genesis3g

Töiden määrä vaihtelee, kun itse pitää siitä huolen

Tänä kesänä olen tehnyt töitä vähemmän kuin edellisinä vuosina. Se johtuu parista jutusta. Ensinnäkin painoin alkuvuoden aika hullun lailla hommia ja se tarkoittaa verotuksellisesti hankaluuksia. Haluan pitää vuosiennakot siedettävällä tasolla, joten loppuvuodesta on pakko tasoittaa. Ylimääräisten verojen maksaminen nyky-Suomessa kiinnostaa ihan yhtä vähän kuin palkkatyöläisiäkin. Onneksi minulla on mahdollisuus säädellä niin työtä kuin verokuormaa.

Toinen syy on se, että olen halunnut keskittyä yhteen itselle tärkeään kirjalliseen projektiin. Aloitin heinäkuussa kirjoittaa romaanin käsikirjoitusta, joka on ylittänyt puolenvälin. Lupasin pyhästi itselleni, että jos saan puolet kirjasta kasaan, kirjoitan homman loppuun. Nyt tuosta tavoitesanamäärästä puuttuu enää neljännes, joten hommaa ei voi jättää kesken. 

Tämäkään ei vielä tarkoita, että tuosta syntyy mitään näkyvää. Se voi hyvästä yrityksestä huolimatta jäädä kustantajan hylkäämäksi tekeleeksi, mutta olenpahan ainakin tosissani asiaa koettanut. Se riittää minulle.

Kokonaisen kirjan kirjoittaminen on ehkä suurin unelmani, jota olen vaalinut vuosia (ja kun puhun suurimmasta, jätetään laskuista pois elämän aidosti suurimmat jutut, kuten lapset). Tuntuu jotenkin hurjalta, kun asiat siirtyvät unelmakartalta konkretiaan ja muodostuvat ihan oikeiksi teoiksi. Tätä samaa koin, kun alussa mainittu Y-tunnuksen sisältänyt kirje pamahti postilaatikkoon. Jokin immateriaalinen konkretisoituu ja sen voi nähdä. Kun tuon kirjoitusajan kiristää itselleen muutenkin vähästä vapaa-ajasta, niin sitä unelmaa todellakin jahtaa eläväksi.

Kuva Pixabay / Tama66

Viisi oppia yrittämisestä

Laitan loppuun vielä viisi asiaa, jotka itse olen oppinut yrittämisestä. Tällainen kädestä-suuhun – yksinyrittäminen on vielä suhteellisen helppoa hallita, eikä tätä voi edes verrata siihen tuskaan, jota ”oikeat yrittäjät” kokevat – siis ne, jotka pelaavat omilla rahoillaan, mutta työllistävät siinä sivussa muita. Heidän kokemusmaailmansa on minuun verrattuna monin verroin hankalampi, enkä väitä siitä ymmärtäväni juuri mitään. Perusperiaate lienee kuitenkin sama – haetaan maailmalta työtä, joka jalostetaan rahaksi.

1) Yrittämisen vapaus on harha

Klassisin klisee yrittämiseen liittyen on puhe siitä, kuinka vapaata yrittäminen on. Yrittäjän tehtävä on muodostaa työllä oma palkkansa. Yksikään kolikko ei tilille tai taskunpohjalle kilahda ilman, että sen eteen on tehty töitä. Sen vuoksi vapauden sijaan mekin olemme omalla tavallamme rahan orjia.

Käytän usein vertausta, että kuukauden kaksi ensimmäistä viikkoa teen töitä kaikille muille. Jonossa ensimmäisenä on käsi ojossa verottaja, jonka takaa kurkistelee eläkeyhtiö. Kun nämä kaksi feodaaliherraa on saatu tyytyväiseksi, tulevat vielä pienemmät saapalaiset – firma kun tarvitsee erilaisia palveluja ja hyödykkeitä pöyriäkseen. 

Mutta ne kuukauden kaksi viimeistä viikkoa tuottavatkin sitten rahaa minulle. Viimeisen kahden viikon aikana teen oman tilini, joka vaihtelee joka kuukausi. Mitään varmuutta ei tuloista ole. Jos käy huono tuuri, ettei asiakkaita ole, sairastun tai tulee muita pakollisia menoja, jää oma tilini tasan sen verran laihemmaksi. 

Yrittäjän vapaus tarkoittaa minulle vapautta tienata niin paljon kuin jaksan tehdä töitä. Minun palkallani tai työmäärällä ei ole varsinaista kattoa, vaan rahaa voi tehdä vaikka seitsemänä päivänä viikossa. Kuukausipalkkainen ihminen on sidoksissa tiettyyn summaan, jolla sielunsa myy. Minä en. Minun sieluni hinta vaihtelee rahantarpeen mukaan.

Tarkoittaa vapaus myös sitä, että voin pitää lomani silloin kun huvittaa. Voin pitää kaikki helaperjantait tai joulun välipäivät vapaana, eikä niistä tarvitse tapella kenenkään kanssa. Samoin voin ottaa kesälomani niin pienissä pätkissä kuin haluan. Tänä kesänä pidin joka toisen perjantain vapaana kirjoitushommien takia – homma ei ihan onnistunut suunnitellusti, mutta idea oli kyllä toimiva. 

2) Yrittäminen on aina epävarmaa

Yrittäjänä joutuu sietämään jatkuvaa epävarmuutta. Kukaan ei takaa sitä, että asiakkaita riittää läpi vuoden samalla tavalla. Kukaan ei takaa, että töitä riittää niin paljon, että tulotavoitteet täyttyvät. Hyvin usein matkassa on onnea ja vielä useammin sitä, että omaa joustavuutta pitää löytyä. Jos jossain kuukaudessa tulos uhkaa painua, on lisättävä työpäiviä ja haettava puuttuva osa jostain. 

Kukaan ei myöskään maksa sairaslomista tai siitä, että hoidan lasta kotona. Pahin skenaarioni minulle on se, että hajotan käteni niin, että korjaaminen kestäisi kuukausia. Se tietäisi tulojen putoamista merkittävästi. Hommaa pystyy onneksi tasoittamaan vakuutusten ja säästöjen avulla, mutta nekin lähtevät täysin omasta pussista. 

Olen joskus ennenkin kirjoittanut, että yrittäjä pudottautuu vapaaehtoisesti järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle. Me emme ole työehtosopimusten tai työaikalakien piirissä – eikä meitä koske juuri muutkaan niistä hyödykkeistä, joista kuitenkin maksamme.

Mutta lohdulllista on se, että epävarmuutta oppii sietämään. Siitä tulee normi, jota ei enää vuosien jälkeen kyseinalaista. Syntyy usko, että kaikki järjestyy aina jollain tapaa – ja niin ne järjestyvätkin. Suurin oppi itselle yrittämisen osalta on ollut kyky sopeutua, oppia ja pärjätä. Yrittäminen jättää niin yksin, että siinä on opittava – tai upottava. Minusta on firman myötä tullut itsenäisempi, itseohjautuvampi ja rohkeampi. Nämä ovat asioita, joita en olisi missään firmassa tai roolissa oppinut palkkatyön maailmassa. Pakko on niin hiton hyvä opettaja. 

3) Suhde rahaan muuttuu

Olen ollut parillakin yrittäjällä töissä. Silloin jo huomasin, että firman pomolla on kovin kummallinen suhde rahaan. Raha on yrittäjälle pelkkä käyttöväline, jota tulee ja jota menee. Sitä on turha hillota, koska sitä voi tehdä koko ajan lisää. Asenne on erilainen kuukausipalkkaiseen verrattuna. Kun liksa tulee kerran kuussa ja siihen ei muutosta saa kuin rukoilemalla ja työpaikkaa vaihtamalla, niin on pakko elää eri lailla. Kuukausipalkkainen kuluttaa saatua summaa euro kerrallaan ja jossain vaiheessa ne rahat sitten loppuu. Jos on hyvä tuuri, rahat loppuu vasta palkkapäivän lähellä.

Samaa huomaan nyt itsessäni viiden vuoden jälkeen. Rahaa tulee ja sitä menee. Edelleenkään sitä ei ole tuhlattavaksi saakka, mutta helpommin se tuntuu välillä tuolta lompakosta irtoavan. Itse muutan investointi-kokoluokan asiat aina työtunneiksi. Montako tuntia pitää tehdä töitä tai montako asiakasta pitää saada pöydälle houkuteltua, että joku hankinta on mahdollinen. Jos työ tuntuu liian suurelta suhteessa hankittavaan asiaan, menee idea hylkykoriin äkkiä. 

Raha on ehkä yrittäjälle jotenkin konkreettisempaa. Sen kulkemisen näkee asiakkaan lompakosta omaan. Ja samalla tavalla näkee, kuinka monta euroa jokaisesta satasesta vedetään välistä. Suomalainen verojärjestelmä on tällä hetkellä yhtä aikaa reilu, mutta kohtuuttoman ankara. Sitä mukaa kun palvelut huononevat, kasvaa verojen ja sen tapaisten maksujen määrä. Maksetulle rahalle ei siis saa enää vastinetta. Minä en kapinoi verojen määrää vastaan, mutta siitä en pidä, että maksetut rahat käytetään huonosti. 

4) Aika on arvokkain omaisuutemme

Kun tekee kiistatta paljon töitä, osaa omaa aikaansa arvostaa eri tavalla. Ja etenkin kun ajankäytöstä päättää itse, muuttuu vapaa-aika kummallisen arvokkaaksi. Tätä samaa tekee myös ikääntyminen. Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän tarvitsee aikaa palautuakseen ja pysyäkseen työkuntoisena. 

Arvostan vapaa-aikaa, vapaata ja sitä, että voin olla tekemättä mitään. Tämän vuoden lyhyet vapaat ovat saaneet taas pään toimimaan niin että esim. blogin kirjoittaminen maistuu ihan eri tavalla. Syntyy ideoita, mistä kirjoittaa ja teksti valuu aivoista paperille lähes itsestään. Kun ideat loppuvat, on tehty liikaa töitä. Nyt osaan lukea vaaranmerkit ajoissa. 

Kun perheen isommat lapset olivat pieniä, tein liikaa töitä ja vääristä syistä. Heidän kasvustaan jäi tietty siivu varmaan näkemättä ja en ehkä onnistunut olemaan niin osallistuva vanhempi kuin olisi pitänyt. Viimeisen painoksen kanssa olen pitänyt huolen, että näin ei ole. Työtä ja rahaa tulee olemaan aina – mutta aika läheisten kanssa voi loppua kesken. Pienistä lapsista jää parhaat muistot, vaikkei aikuisissa lapsissakaan mitään vikaa ole. 

Ihmisen pitää olla uskollinen itselleen. Toteuttaa unelmiaan ja luoda elämästä sellainen kuin haaveilee. Se tarkoittaa jokaiselle eri asiaa. Toisille tärkeää on matkustella, toisille olla paras padelissa. Jokaisen unelman tulisi olla yhtä arvokas ja tärkein hänelle itselleen. Unelmat vaativat aikaa ja kaikkea aikaa ei kannata uhrata työnantajalle – tai edes omalle firmalle. Aika on hyödyke, jota ei valmisteta lisää.

5) Usko ideaasi ja yritä

Pidän nykyisestä elämäntyylistäni. Rakastan sitä vapautta tehdä omia asioitani ja palvella asiakkaita, niin, että olen firman kasvot. Kannan vastuun työn tuloksesta tai epäonnistumisesta itse. En voi mennä piiloon paskan pomon, huonon luottamusmiehen tai onnettoman työkaverin taakse. Minun tapauksessani syyllinen kaikkeen löytyy aina peilistä. Se on rehellistä työtä, johon voin suoraan vaikuttaa itse. Suurissa organisaatioissa minua turhautti asioiden hitaus ja muutoksen kankeus. Asioita ei saanut muutettua ennen kuin se oli käynyt hyväksyttävänä kolmessa eri portaassa, jotka kaikki huononsivat alkuperäistä ideaa omalla tavallaan  - ihan vain ollakseen jotain mieltä. 

En myöskään ollut koskaan mikään ay-liikkeen fani. Koin, että heidän tehtävä on olla työelämän neuvostoliitto, joka pystyy muokkaamaan kullasta paskaa. Fanaattinen työntekijöiden oikeuksien jahtaaminen ja työnantajan velvollisuuksien ruotiminen vie työltä tuottavuuden – ja ilon. Ymmärrän heidän olemassaolonsa ja se kuuluu suomalaisen työelämän periaatteisiin, mutta heidän aikansa jäi jonnekin menneille vuosikymmenille. 

Yrittäminen tulee lisääntymään. Yhä useammasta työntekijästä tulee ainakin osa-aikainen yrittäjä. Jokainen yritys on yhden ihmisen unelma jostain omasta. Minusta unelman kutsua tulee noudattaa. Taloudellinen tai laadullinen onnistuminen ei tule hetkessä, eikä helpolla, mutta usein ne pienetkin voitot antavat enemmän kuin lomarahaorjuus vieraan palveluksessa.

Ideoita on tasan kahdenlaisia – niitä on hyviä ja huonoja. Hyvät menestyy, huonot jalostuu. Epäonnistuminen ei ole maailman vakavin asia edes Suomessa. Mekin alamme oppia amerikkalaisen mentaliteetin, jossa nurin narahtanutta yrittäjää ei kivitetä suoralta kädeltä, vaan ymmärretään se, että jokaisen ne oppirahat on jostain maksettava. 

Yksi unelmani on se, että joskus vielä saisin opettaa yrittäjyyttä muille. Uskon pystyväni kertomaan tuleville tai aloittaville yrittäjäntaimille, mihin suuntaan kannattaa kasvaa tai miten omaa ideaa jalostetaan y-tunnukseksi saakka. Uskoisin pystyväni kasvattamaan itseensä uskovia yrittäjiä,joilla kuitenkin pysyy järki päässä.

Meni hieman pitkäksi tämä teksti, mutta asia on jotenkin ruotimisen arvoinen. Tiedän monien pohtivan elämän vaihtoehtoja yrittäjyys voi monelle olla yksi harkittava vaihtoehto muiden joukossa. Kuten sanoin, tässä on puolensa. Minulle tässä elämäntilanteessa ja tässä hetkessä tämä sopii paremmin kuin hyvin. Yhden täysmuutoksen tehneenä en koskaan sano, etten tee jotain tai teen varmasti jotain. Nautiskelen nykyisestä työstä ja katselen aina avoimin silmin elämää. Yrittäjän elämä on vähän sellaista porttiteorian kanssa olemista. Kun yhden homman on saanut alulle, alkaa nähdä mahdollisuuksia muuallakin. Tunnustan joskus katsovani vapaita liiketiloja sillä silmällä, että niihin saattaisi perustaa jotain kivaa tulevaisuudessa. Parasta olisi, jos pystyisi tekemään firman, jonka alla voisi työllistää itsen lisäksi vaikka perheenjäseniä. Mutta nää nyt on vaan näitä….

Mikä ihme on lomastressi?

Porvoon upeat ranta-aitat

 Ensimmäinen lomaviikko mennä huristeli ohi niin, että juuri ja juuri ehti nähdä kalenterinlehden kääntyvän. Oli kivan joutuisa viikko, joka piti sisällään sopivasti aktiviteettejä ja rentoutumista superhelteisessä auringossa. Mutta tärkeintä oli se, että uni, valvominen sekä päivärytmit löysivät oikean tahdin heti alussa. Ja käsi sydämellä vannon, etten ajatellut töitä hetkeäkään. Minulle loma muuttuu lomaksi heti ensimmäisestä päivästä lähtien, koska tiedän, ettei maailma valmistu teinpä mitä tahansa, eivätkä kesken jääneetkään asiat luultavasti aiheuta maailmanloppua (ja jos aiheuttivat, niin löyhässä oli sekin loppu). 

Helteet antavat lomalla loistavan etelä-eurooppalaisen säväyksen, kun kuumuudessa vellova Lappeenranta muuttuu hiostavaksi Rivieraksi kesän pariksi viikoksi. Aamulla voi hiipiä suoraan kahville takapihalle ja pysyä ulkona koko päivän. Illalla sitten ennen nukkumaanmenoa laskeutuu ilmalämpöpumpun viilentämään asumukseen ja nukkuu yönsä kuin murmeli. Olen melko varmasti istunut tällä samaisella terassisohvalla, jossa nyt kirjoitan, enemmän loman aikana kuin sisällä.

Olen aloittanut aamut Jerry Cottonin seikkailuilla, kuten jossain postauksessa kerroin. Niitä kuluu lääkärin määräyksen mukaisesti yksi aamussa. Sen lisäksi olen lukenut romaaneja ja kirjoittanut. Voi luoja, että olen kirjoittanut - blogia, blogiaihioita, muistiinpanoja sekä kaikkea "sekalaista", josta joskus syntyy jotain tai ei synny.

Joskus ennenkin olen maininnut, että lomalla pää toimii ihan eri tavalla kuin töissä. Ajatus on vapaampi, kirkkaampi ja luovempi. Rakkaus kaikenlaiseen kirjoittamiseen on roihahtanut taas ja toivottavasti jossain alle vuosisadan mittaisessa jänteessä se tuottaakin jotain.

Tämän aamun Cottonin jälkeen kävin pohtimaan sanaparia lomastressi. Siitä puhutaan monissa eri yhteyksissä. Sanaparina loma ja stressi kuuluvat yhteen suunnilleen yhtä todennäköisesti kuin köyhä porvari tai suvaitsevainen persu.

Miksi jotkut stressaa lomalla? Onko kyse huonosta suunnittelusta vai kyvyttömyydestä irtaantua töistä?

Olavinlinnan jyhkeä muuri

Mikä lomassa stressaa?

Suomessa on Euroopan ja varmaan lähes koko maailman pisimmät palkalliset lomat. Jos lomaa on kesässä neljä viikkoa, sen pitäisi riittää lähes mihin tahansa. Kuten pari viikkoa sitten kirjoitin, imee työelämä meistä energiaa siihen tahtiin, että kunnolliselle palautuiselle ei mikään loma tunnu riittävän. Stressi tulee silloin liian rankasta työelämästä eikä lomasta. 

Lomassa stressaa sen pituus, lyhyys, ajankohta tai sisältö. Itse pidän kesässä kaksi viikkoa lomaa. Tänä kesänä olen noiden parin viikon lisäksi pitänyt vielä joka toisen perjantain vapaata, jotta saan taatusti riittävästi valohoitoa ennen pimeää syksyä. Oikeasti kahta viikkoa pidempää lomaa en kesällä tarvitsekaan. Näissä viikoissa ehdin tehdä kaiken tarpeellisen ja ladata akut niin, että loman jälkeen olen valmis palaamaan töiden ja asiakkaiden pariin. Kakkosviikon lopussa alkaa mieli jo kääntyä työhön päin ja odotan innolla, että pääsen taas hierontapöydän ääreen.

Rakastan työtäni edelleen, vaikka suhteessamme koittaa jo viides vuosi. On kiva mennä asiakkaiden luo takaisin ja aloittaa työt. Sitä tiettyä työn sosiaalista puolta on tavallaan ikävä. Mutta tauko tekee hyvää. Yleensä loman jälkeen alkavat uudet jutut ja päästään kertailemaan lomakuulumisia kantisten kanssa. 

Ajankohdassa on ratkaisevaa sen sijoittuminen kesällä sekä sijoittuminen suhteessa puolison tai lasten lomiin. Porukkahan jakaantuu kahtia. Osa haluaa olla puolisonsa kanssa samaan aikaan ja osa taas haluaa olla nimenomaan eri aikaan lomalla. Makuja on monia. Stressaavaa hommasta tulee, jos toiveet eivät toteudu. Jos haluat reissata puolison kanssa matkailuautolla pitkin Eurooppaa, se on vaikeaa, jos toinen on lomalla kesäkuussa ja toinen elokuussa. Samoin ongelmia tulee, jos haluat metsästää sorsia lomalla, mutta loma pätkähtää kesäkuuhun. Noista syntyy jo ymmärrettävästi pientä stressinpoikasta.

Meillä stressiä on tullut silloin, kun lapset olivat pieniä. Lomat piti sovitella limittäin niin, että lapsille saatiin järjestettyä joku aikuinen kotiin ainakin lähes koko kesän ajaksi. Koululaisten kahdeksan viikon loma voi olla vanhempien painajainen, jos aikuisten lomia ei saa rakenneltua koko kesäksi putkeen. Hoitopaikan järjestäminen isommalle lapselle on mahdottomuus ja yhtä vaikeaa on lasta jättää koko päiväksi yksin kotiinkaan.

Lapsena minut raahattiin kesäksi mummolaan. Ei lapsen mielestä aina ideaalein ratkaisu, kun kaverit jäivät kaupunkiin, mutta nyt aikuisena kiitän vanhempiani valppaudesta ja isovanhempiani turvallisesta lapsuudesta. Pysyin ehkä paremmin poissa pahanteosta.

Suunniteltu vai suunnittelematon loma?

Toisille on olennaista, että lomalla saadaan tehtyä kaikki rempallaan olevat kodin työt. Kun aloitetaan terassien öljyämisestä ja jatketaan mattojen ja ikkunoiden pesulla voi vielä loppulomaksi keskittyä kesämökin laiturin korjaukseen, ettei naapurin Penan hirsiaitan kengitys jää tekemättä. To-do -lista on loman alussa kilometrin mittainen, eikä se lyhene neljässä viikossa edes puoleen. Liian ilmatiiviiksi tehty loma saa varmaan aikaan verenpainetta ja vitutusta. 

Toiset osaavat ottaa rennommin. Mitään suunnitelmia ei ole ja hommat menee fiilis- ja kelipohjalta. Meidän tämän kesän loma on juuri sellainen. Mitään reissuja ei ole varattu eikä suunniteltu, mutta tähän mennessä on nähty jo Mikkeliä, Kouvolaa, Porvoota, Vantaata sekä Savonlinnaa. Aamulla kun katsoo lämpötilaa ja lompakon sisältöä, voi päivän tehdä mitä huvittaa - tai olla tekemättä mitään. Minulla on ensimmäisen viikon jälkeen niin reissannut olo, että tuntuu kuin olisin vähintään kolmatta viikkoa lomalla. Ja kaikki yöt olen nukkunut kotona omassa sängyssä. Reissujen pitäminen lähialueilla helpottaa budjetin suunnittelua ja hallintaa ja uniongelmat pysyvät poissa, kun iltaisin köllähtää tuttuun petiin. Voi kuulostaa keski-ikäiseltä ja hc-boomerilta, mutta toimii meille.

Suunnittelussa homman juju on se, että sen suunnittelee itse, eikä anna kenenkään muun suunnitella aktiviteettejaan. Monesti perheen aktiviteetit kaatuvat yhden niskaan. Silloin vaarana on horjuvan demokratian normaali kohtalo, eli demokratian sijaan valtaan astuu diktatuuri. Myös perhepiirissä on hyvä muistaa, että elämme sopimuksellisen demokratian viimeisiä pyhiä aikoja ja suuremmista menoista, tuloista sekä ajankäytöstä on hyvä neuvotella ennen täytäntöönpanoa.

Suunnittelemattoman loman ongelma on eräänlainen fomous (älkää lukeko väärin!). Tulee tunne, että pitäisi tehdä jotain, että elämä tuntuu joltain. Lomaan on jollain tapaa syötetty tekemisen ja näkemisen pakko. Loma ei ole lomaa, jos ei Kreetan rannat näy. Todellisuudessa loman fiilis tulee ihmisestä itsestä. Jos loma tuntuu lomalta, vaikka takapihan hiekkalaatikolla, se on onnistunut. 

Budjettipuoli stressaa

Meillä tämän kesän reissut jäävät väliin osin budjettisyistä. Kotimaan matkailu on kallistunut sen verran, että skipattiin suosiolla hotellireissut kokonaan. Niihin ei oikeastaan ole kunnolla varaa ja huonoa lomaa ei kannata tehdä, vaan käyttää rahat kotimaakunnassa.

Rahaa ei kuitenkaan ole jätetty kuluttamatta. On vierailtu torikahviloissa, tehtaanmyymälöissä, käsityökaupoissa ja itse asiassa pienyrittäjille on tiputettu rahaa taatusti lähes se määrä, mikä olisi mennyt hotelleihin. Minusta tuo raha on mennyt jopa parempaan käyttöön näin. 

Ymmärrän hyvin perheitä, joilla ei lomaan ole varaa. Kun kaikki kallistuu, on jostain tingittävä. Lomailu ei ole halvinta mahdollista puuhaa, jos meinaa suunnata jonnekin yön yli reissuille tai vierailla huvipuistoissa. Mutta toki halvempiakin mahdollisuuksia on. Luontoretkeily ja telttailu vaikka kansallispuistoissa pudottaa kustannuksia merkittävästi. Jos lomalla pystyy välttämään ulkona syömistä, säästyy taas rahaa ja ruuankin suhteen voi tehdä budjettipäätöksiä, vaikka söisi ulkona. Se vaatii vain enemmän vaivaa ja ennakkosuunnittelua.

Vaikka ohje kuulostaa tylsältä ja setämäiseltä, niin silti sanon sen. Lomassa tärkeintä eivät ole maksetut elämykset, vaan tunne yhdessäolosta ja yhdessä tekemisestä. Lapsen mieli ei välttämättä kaipaa Rivieralle, jos vanhempi vie hänet vaikka lähirannalle ja jakaa aidosti oman aikansa hänen kanssaan. Lapselle ei välttämättä tarvitse ostaa tai hankkia mitään kallista, koska kalleinta saattaa kuitenkin olla jokin satamakahvilassa syöty jäätelö ja juttuhetki. Monesti lomafantasiat syntyvät aikuisten päässä ja ne vain reflektoidaan lapsiin suotta. 

Työ ei jätä rauhaan lomallakaan

Ainakin ennen stressin suurin aiheuttaja lomalla oli työ. Oli aika, jolloin omaa merkitystään piti pönkittää sillä, että ainakin piipahti työmaalla kesken loman katsomassa, että kaikki on ok, työtuoli tallessa ja kirjekuoret ojennuksessa. Ja sähköposteja piti vilkaiseman vähintään kerran viikossa, että pysyi varmasti työelämän rytmissä mukana. Noista ajoista on onneksi tultu takaisinpäin.

Kyseessä on arvojen muuttuminen sekä johtajissa että alaisissa. Alaiset osaavat arvostaa omaa aikaansa tänä päivänä niin paljon, ettei lomalla paljon työpuhelinta kiinnosta vilkuilla. Loman arvo nousee vuosi vuodelta ja ylipäätään vapaa-ajan arvostus on jatkuvassa kasvussa. Ajasta tulee euroa suurempi valuutta. Lomalta ei haluta ulottaa minuuttiakaan työn puolelle.

Samoin on löytynyt järki siihen, että työmaailmassa harva asia on niin merkityksellinen, että se vaatii 24/7/365 läsnäoloa, josta ei voisi poiketa muutamaksi viikoksi. Ylipäätään harva asia on niin kriittisen tärkeä, että se olisi pakko ratkaista heti nyt ja tällä sekunnilla. 

Myös johtajuus on muuttunut. Nykyisin harva (hyvä) johtaja enää olettaa työntekijöiden vastaavan työpuhelimeen tai työsähköpostiin lomalta. Jopa johtajat ymmärtävät, että kun työntekijä saa ladata akkunsa täyteen lomalla, palaa loman jälkeen ruotuun tuottavampi tekijä ja homma kulkee entistä paremmin. 

Minä ja mammutti, mammutti vasemmalla

Elekee ressatko, vaan ottakaa löysin rantein

Loma on työvuoden parasta aikaa, koska silloin ei tehdä töitä ja palkkaorjille jopa maksetaan palkkaa. Sen vuoksi tuosta ajasta tulisi osata nauttia täysin siemauksin vailla mielenpäällä vellovaa myrskypilveä. Toivottavasti jokainen oppisi hakeaan nautinnot pienistä arjen asioista, kuten siitä, että voi nukkua pidempään tai valvoa myöhempään. Voi juoda takapihalla iltakahvia vielä kahdeksan jälkeen, koska ei ole oikeastaan merkitystä, saako heti unta vai ei. 

Kesäisessä yössä on kiva valvoa, etenkin kun sää hellii niin, että kiikussa tarkenee istua shortseissa vielä puolenyön jälkeen. Yhtä ihania ovat aamut, kun voi ottaa kirjan ja kahvikupin jo kuuden jälkeen käteen ja tulla kuuntelemaan hiljaista aamua. Jotenkin tuntuu, että elämä on juuri nyt pienissä hetkissä ja aika pienissä elämyksissä.

Olen niin väsynyt, etten jaksa lomailla

Kuva: Pixabay / Openclipart-Vectors

Sori, sorruin vähän klikkiotsikkoon - vanhemmiten vähän laiskistuu ja muuttuu huomiohakuisemmaksi. Tarina ei siis kerro vain minusta, vaan työelämästä yleisesti.

Kun puhuu ihmisten kanssa päivät pitkät (teen sitä siis työssäni paljon) on kesällä yleisesti kuultu mantra, että kun on neljä viikkoa lomaa,  menee ensimmäinen viikko toipuessa työstä, kaksi seuraavaa on puhdasta lomaa ja viimeinen viikko menee valmistautuessa työhön. Muistan tämän saman jo omilta palkkatyövuosiltani ja silloin se liittyi siihen, että työ oli joko itselle epäsopivaa tai sitten jäin lomalle jonkin projektin huonossa vaiheessa ja tekemätöntä työtä oli yksinkertaisesti liikaa. Ja joskus podin totta kai pientä jeesus-kompleksia, jossa kuvittelin olevani niin korvaamaton, ettei lomalle olisi voinut jäädä tai maailma pysähtyy ja jää keskentekoiseksi.  

Ongelma työelämän ylikuormitukseen on pääsääntöisesti työn muuttuminen. Olen itse pyörinyt työelämässä rattaissa lähes kolmekymmentä vuotta. Sinä aikana olen ehtinyt näkemään työarjen kaaostumisen, johtamisen huonontumisen, työn muuttumisen excel-suoritukseksi ja työntekijöiden muuttumisen perheestä pelkiksi luvuiksi. Työn arkea on talouden ehdoilla heikennetty erittäin rajulla kädellä. Sen vaikutukset näkyvät nyt loppuun ajetuissa työntekijöissä. Kesälomalle jäävä työmuurahainen on kuin ralliauto, jota on kolhittu ja rutattu ja lopuksi se bensan loppumisen takia työnnetään maaliviivalle.

Mikä sairastutti työelämän?

Kuva Pixabay / PublicDomainPictures

Talous johtaa kansaa

Työelämän muotivirtaukset näkee siitä, kuka organisaatiossa on toimitusjohtajan jälkeen kakkosmies. Kun aloitin ensimmäisiä linjaesimiehen tehtäviä vuosituhannen alussa, oli organisaation Jumalan, isän kaikkivaltiaan oikealla puolella aina HR-henkilö. Hänen vastuulleen kuuluivat työsuhdeasiat rekrytointeineen ja työsopimuskiemuroineen. Noihin aikoihin organisaatioissa oli vielä erikseen työhyvinvoinnista vastaava henkilö, jolle oli vastuutettu työsuhdeasioiden kivemmat puolet, kuten viihtyvyys, ergonimia ja työterveys sekä tyhy-toiminta (joka tuolloin eli kukoistusaikaansa).

Noista päivistä on henkilöstöjohtamisen osioita vahvasti downgreidattu ja talouden osaamista vastaavasti upgreidattu. HR-managerit saattavat olla jopa kokonaan ulkoistettuja ja Controllerin toimisto alkaa olla toimitusjohtajan kulmakammaria suurempi.

Kun tänä päivänä organisaation suuntaviivat piirretään, on kakkospallilla poikkeuksetta talousihminen. Se kertoo siitä, että talous on ajanut ihmisten ohi. Raha määrittää sen, ketä firmassa tarvitaan ja kuinka paljon. Se kertoo myös sen, kuinka suuri osa tuotannosta kuuluu kullekin työntekijälle. Mitä vähemmän tekijöitä per prosessi, sitä suurempi osa prosessia on yhden ihmisen vastuulla.

Talousjohtoiset organisaatiomallit ovat jatkuvassa voitontavoittelussaan epästabiileja ja niissä on jatkuvan tehostamisen pakko. Kun haetaan kullekin kvartaalille yltiöpositiivista onnistumista, on organisaation oltava viimeistä piirtoa vaille virtaviivainen kuin maranellon orhi. Silloin tehtäviä ja henkilömääriä muokataan jatkuvasti ja kokonaisuuksista tulee alati muuttuvia. Tätä jatkuvan muutoksen mallia ei sovi sekoittaa elastiseen organisaatiomalliin, joka on positiivinen termi. Tällainen jatkuvasti rakennettava organisaatiomalli tarkoittaa toistuvia yt-neuvotteluja, epävarmuutta omasta positiosta ja henkilöstön näkökulmasta pienempää kiinnittymistä firmaan ja sen tavoitteisiin. Kun olet mukana kolmatta kertaa vuoden sisällä yt-hyrrässä, alat väkisin vilkuilla naapuripöytiin sillä silmällä, josko sieltä löytyisi vähemmän tuulinen paikka. 

Pelko väsyttää. Työntekijöitä väsyttää pelko oman työn menettämisestä tai se, että työssä joutuu tekemään kohtuuttoman suuria kokonaisuuksia, joihin kyvyt eivät yllä kenelläkään muulla kuin sillä organisaatio-excelin luojan mielikuvituksella. Johtaja nimeltä talous pakottaa tekemään organisaatioista liian tiiviitä ja utopistisia. Nauroin tätä kerran äitini kanssa, kun kumpikin muisti eri firmoista saman käytännön. Kun tuli yt-hässäkän aika, otettiin firmassa kolmen hengen tiimi, joista poistettiin yksi ja loput työt jaettiin jäljelle jäävien kesken. Alussa tämä vielä oli oikeasti mahdollista, kun organisaatioissa oli löysää. Mutta kun sama tiivistys tehtiin kolmatta tai neljättä kertaa, alkoi homma mennä mahdottomaksi. 

Kuva luotu tekoälyn avulla

Elastinen organisaatiomalli joustaa, venyy, paukkuu - ja toimii

Elastinen organisaatio on toisenlainen ratkaisu. Siinä on jo alunperin henkilömitoitus tehty pieneksi, mutta tehtäväkenttä ei ole tiukasti rajattu roolien tai välttämättä edes tasojen välillä. On erilaisia tehtäväkokonaisuuksia, joista osaan kuuluu vastuu toiminnan vetämisestä ja johtamisesta. Organisaation henkilöt pystyvät tekemään töitä ristiin ja ovat niin itseohjautuvia, että siirrot tehtävien välillä (vertikaalisesti tai horisontaalisesti) voivat olla päivittäisiä tai jopa työpäivän sisäisiä aina hetken tarpeen mukaan. Tämä vaatii organisaation rakentamiselta paljon ja päivittäisjohtamiselta vielä enemmän, mutta kun nuo asiat ovat kunnossa, on elastinen organisaatio tuottavampi ja tekijöilleen mielekkäämpi työnteon malli. Tällainen malli sopii totta kai vain tiettyyn henkilömäärään yltäviin organisaatioihin. Suuremmissa kokonaisuuksissa homma menee farssiksi jo todennäköisyyslaskennan kautta.

Teen itse töitä pitkälti tällaiseen organisaatioon. Liikun hallin lattialta porukan vetäjäksi ja alueetkin vaihtelevat tehtävästä riippuen. Porukka on pieni, mutta se pystyy hoitamaan hommat joustavasti toisiaan paikaten, auttaen ja positiota muuttaen. Henkilöt on jotakuinkin käsinpoimittu niin, että he sopivat yhteen ja firma pystyy hyödyntämään kunkin tekijän henkilökohtaisia ominaisuuksia ja saamaan heistä "parhaat tehot" irti. Väitän, että työntekijöistä ainakin suurin osa, jos ei jopa kaikki, viihtyvät ja tuottavat tulosta parhaan kykynsä mukaan. Vaihtuvuus on pientä ja sitoutuminen keskimääräistä suurempaa. Henkilöstö haluaa itse kehittää toimintaa ja pyrkii luomaan uutta bisnestä alhaalta käsin. Hyvän johtamisen liian harvoja hyviä esimerkkejä.

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Liian vahva liittokulttuuri jäykistää ja haittaa toimintaa

Suomalaisten organisaatioiden epäonnistuminen lähtee osin työn normituksen jäykkyydestä, mutta vielä enemmän huonosta johtamisesta. Meillä työ on monesta suunnasta kahlittu työehtosopimuksiin ja suhteellisen tiukkaan työlainsäädäntöön. Työaika- ja työsopimuslaki sitovat meidät tiettyihin normeihin ja sen lisäksi koko työelämä on valjastettu ay-liikkeen orjaksi yleissitovien työehtosopimusten kautta. En ole koskaan peitellyt sitä, etten ole mikään ay-liikkeen ystävä. Suhteellisen irrationaaliset ja suoranaiset tuottavaa työtä haittaavat kokemukset erään Suomen suurimman firman ikioman ay-liikkeen edustajien kanssa veivät uskon siihen, että tässä maassa voitaisiin tehdä kannattavaa työtä niin kauan kun työoloista päättää liitto eikä työnantaja. 

Työelämän organisaatiot on sidottu sekä palkkojen että irtisanomisehtojen ja niihin johtavien protokollien myötä liittopapereihin, jotka heikentävät mahdollisuuksia organisaatioiden kehittämiseen nopeasti ja tuottavuutta edistävästi. Työehtosopimushan on käytännössä asiakirja, joka suojaa organisaation heikoimpia osasia. Tuottava ja ahkera työntekijä ei tarvitse suojaa - häntä suojelee työnantaja, joka haluaa pitää hänet töissä tuottamassa lisää. 

Ihmettelen suuresti keskustelua kiistellyn "potkulain" ympärillä. Meillä pelätään luoda työnantajalle työkalua, jolla hän pääsisi helpommin eroon työntekijästä, joka ei joko sovi palapeliin tai jonka suoritus ei yksinkertaisesti riitä vaadittuihin tehtäviin. Vieläkin osa katsoo, että työpaikka on jonkinlainen ikuisesti luvattu taivasosuus, josta ei pidä luopuman kuin kuoleman tai konkurssin edessä. 

Potkulain kautta vastuuta työsuhteista siirretään takaisin työnantajalle. Loppujen lopuksi palkanmaksajan pitää pystyä päättämään, kenellä hän palkkaa haluaa maksaa. Ja en hetkeäkään usko, että työnantajat luopuvat niistä työntekijöistä, jotka ovat toiminnan kannalta tarpeellisia, hyödyllisiä ja tuottavia. Heistähän suorastaan tapellaan näinä aikoina, kun osaavista tekijöistä on eri aloilla pulaa. Suomi lieneekin ainoita maita maailmassa, jossa henkilön huono työsuoritus ei ole pätevä syy irtisanomiselle. 

Ja kun joku kuitenkin ainakin salaisesti tätä ajattelee, että mitäs minä kermaperse tuollaisesta tiedän, niin valitettavasti "been there, done that". Omissa positioissani työtehtävistä on saanut vähentää ihan työsuoritusten tai halutessaan vaikka väärien mielipiteiden takia ja kaikenlaista on kolmeenkymmeneen vuoteen ehtinyt kokea. Kaikki tuo on otettu oppina ja kasvatuksena.

Huono johtaminen on tuottavuuden este

Potkulaki-keskustelussa on mennyt kaksi asiaa sekaisin. Itse laki ei potki ketään pihalle, mutta se antaa työnantajalle mahdollisuuden irtisanoa työsopimus henkilöstä johtuvista syistä. Käytännössä siis jos työsuoritus ei riitä, on mahdollisuus normaalin protokollan (huomautus-varoitus) kautta irtisanoa henkilö. Syiden kirjo irtisanomiselle kasvaa ja muuttuu rehellisemmäksi. 

Tähänkin saakka on epätoivotuista ihmisistä kyllä eroon päässyt. Se on vain vaatinut isomman joukon yt-neuvotteluja ja sitä, että siinä poistettavien joukossa ovat "sattumalta" juuri ne firman kannalta persona non gratat.

Keskusteluissa eniten vilisee pelko mielivaltaisuudesta. Siis käytännössä siitä, että porukkaa nyt potkitaan tuon lain varjolla oikealta ja vasemmalta sen enempiä miettimättä. Ensinnäkin työnantaja tarvitsee tuottavuutta varten parhaan mahdollisen kombon työntekijöitä ja sitä varten hänellä tulisi olla työkalut rakentaa sellainen organisaatio, joka tuloksen luo. Se vaatii välillä sitä, että henkilöitä tehtävissä on vaihdettava ja osasia korvattava toisilla. Mutta en oikein jaksa uskoa, että kovinkaan moni työnantaja potkisi pihalle niitä henkilöitä, jotka ovat hänelle tarpeellisia ja tuottavia. Miksi ihmeessä hän heistä luopuisi?

Ja jos taas organisaatioiden rakentelu on mielivaltaista ja perustuu vaikka työntekijän mielipiteisiin, ulkonäköön tai johonkin "ei järjellä ymmärrettävään", ei vika taaskaan ole laissa, vaan johtamisessa. Laki on pelkkä työkalu ja se, joka sitä käyttää eri asia. Seuraava kysymys kuuluu - miksi sinä haluaisit olla töissä organisaatiossa, jossa työntekijöiden kohtelu on mielivaltaista? Eikö se ole omalle mielenterveydelle jo vaarallista ja potkut moisesta, olisivat pelkkä helpotus?

Sama juttu pätee mitattavuuteen. Potkulain suhteen pelätään, että työn mittaaminen ei ole yhdenmukaista ja henkilö voi joutua irtisanotuksi sen vuoksi, ettei hänen työtään joko ymmärretä tai tuottavuutta ei lukujen takaa nähdä. Jälleen sama kysymys - jos organisaation johto ymmärtää omaa toimintaansa niin huonosti, ettei se tiedä, mitä kukakin tekee, ei organisaatiolla ole tulevaisuutta - eikö pako sellaisesta ole pelkästään itsesuojelua?

Olen nähnyt kolmeenkymmeneen vuoteen johtamisen kaikki väriskaalat huonoimmasta parhaaseen. Nuorempana en valitettavasti uskaltanut äänestää huonoa johtamista jaloillani niin kuin sitä olisi pitänyt. Huono johtaminen on irtisanoutumiselle ihan yhtä pätevä syy kuin paska liksa, huonot työolosuhteet tai mielenkiinto johonkin muualle. Huonoa johtamista ei yksinkertaisesti pidä sietää, sillä sen sietäminen rakentaa koko organisaatiota savijaloille. 

Sitä mukaa kun työelämästä on hävitetty kaikki ylimääräinen ilma ja rakenteet on tiivistetty lähelle tyhjiötä, on myös johtaminen vaikeutunut - sekä huonontunut. Ihmisten sijaan johdetaan numeroita ja rivejä excelissä unohtaen, että tuottavuus tulee elävien henkilöiden kautta. Ihmisten sijaan on alettu puhua nuppiluvusta ja käsipareista ikään kuin ne olisivat sielusta irrotettuja osasia, joita voidaan muokata ja kohdella miten huvittaa. 

Tunnen omasta lähipiiristä hyviä johtajia. Paras kaverini on yksi heistä. Mikä hänet erottaa muista? Hän on läsnä, kiinnostunut siitä, kuka hänelle tekee töitä ja edelleen hän kulkee kentällä katsomassa oman porukan tekemistä, vaikka se vaatii järjetöntä ajamista pitkin maata. Johtaminen on parhaimmillaan edelleen lähijohtamista, siis sitä että katsotaan silmäkkäin toista ja kysytään, että mitä kuuluu. Tuon merkitys ei ole kadonnut mihinkään. Monesti tuo johtajuus hävitetään lähimaastosta ja muutetaan Teams-tyyliseksi etähallinnaksi. Joskus se toimii, mutta ei läheskään aina. Teams-johtamisen taakse mennään valitettavan usein silloinkin, kun omaa henkilöstöä ei uskalleta kohdata maantasalla. Ruudulle on monesti helpompi lausua vaikeita asioita kuin naamatusten. Hyvän johtamisen este on turhankin usein toimimisen pelko. 

Johtajuus ei myöskään ole koskaan kaveruutta, vaan se on toimi, jolla on päämäärä ja tarkoitus. Johtaja uskaltaa ilmaista, kun hommat menee pieleen ja myös toimia sen mukaan, että homma korjaantuu. Päätöksenteon heikkous on huonon johtamisen kulmakiviä. Varmistellaan liikaa, vältellään päätöksentekoa tai tehdään vain kivoja päätöksiä. Johtamiseen kuuluu paljon ikäviä asioita, jotka pitää pystyä käymään läpi ja pistää toimeksi. Päätösten tekemisessä more is more. Meistä jokainen tekee jopa arjessaan päivässä satoja päätöksiä, joista suurin osa on joko merkityksettömiä tai menee pieleen. Ja siltä elämä jatkuu. Liike on 100% onnistumista tärkeämpi seikka.

Vielä yksi hyvän johtajan merkki on kommunikointi. Tekemisen tavoitteet valuvat ylhäältä alaspäin niin, että ne tajuaa heikkolahjaisempikin ja tavoitteet ovat yksinkertaiset ja mahdolliset. On turha rakentaa sadan sivun power pointteja, jos sisältö on höttöä. Yleensä kaikki yli viiden kalvon (joista yksi on kansilehti) on liikaa. Johtajuus ei ole yleensä Show-offia, vaan se on Show-up:ia.

Paras (ja siis tarkoitan kauhein) oma kokemukseni ei ole niistä johtajista, joiden kaudella työt ovat loppuneet syystä tai toisesta. Erästä johtajaparia, joiden firmasta työsuhteeni purettiin, muistelen edelleen lämmöllä niistä neuvoista, joita sain lähtökeskustelussa. Tämä lyhyt ja myrskyisä suhde nimittäin oli yksi lähtölaukaus omalle yrittäjäuralleni, kun kokeneemmat yrittäjät valoivat uskoa omaan tiehen. Pahin kokemus ei myöskään ole siitä johtajasta, jonka vuoksi jouduin hieman ilman omaa syytäni pois (hyvillä ehdoilla tosin), sillä ymmärrän hänen johtajamantraansa ja sitä, että hän oli aikansa lapsi ja toimi niillä periaatteilla, jotka päähän oli iskostettu. Siis tavallaan hänen näkökulmastaan oikein toimittu.

Se pahin johtajakokemus tulee välinpitämättömyydestä. Sain organisaatioon uuden esimiehen, jonka tosin tunsin ennestään. Ehdin olla tuossa organisaatiossa noin puoli vuotta kuulematta esimiehestäni sanaakaan. Hän ei koskaan soittanut, kysellyt kuulumisia tai edes antanut tehtäviä ja pyytänyt tekemään mitään. Olin vain yksi organisaation liikkuva palanen vailla huolenpitoa. Sitten työsuhteeni vaihtui ja esimies jäi omaan lokeroonsa puuhailemaan. Työsuhteen jälkeen sain tosin tekstiviestin, jossa toivotettiin menestystä jatkoon. Se on edelleen tallessa - ihan vain muistuttamassa, millaiseksi en soisi itseni koskaan kasvavan. Rakkaudessa ja työelämässä pätee sama asia - pahinta on välinpitämättömyys.

Kun tätä leikkiä on leikkinyt kolmekymmentä vuotta, ymmärtää hyvin, että firmojen tulos tehdään johtamisella. Hyvä johtaja löytää organisaatioon palaset, jotka sopivat hyvin toisiinsa. Välttämättä yksilöiden ominaisuudet omana itsenään eivät ole 110%, mutta kun nuo tyypit lyödään yhteen, syntyy tulos, joka on osastensa summaa suurempi. Edelleenkään johtaminen ei ole rakettitiedettä. Se on ihmisten välistä suhdetoimintaa, jolla on päämäärä ja työkalut niiden saavuttamiseksi. 

Hyvää johtamista, eikä tulosta, tehdä lukujen kautta. Sitä tehdään edelleen ihmisten kautta. Kun saat ihmiset tajuamaan omat päämääränsä ja tekemään töitä vapaaehtoisesti tuloksen puolesta, on tuottavuus suurempaa kuin ruoskalla ja excelillä. Lukuja tarvitaan ja tuottavuuden seurantaa tarvitaan, mutta se ei saa olla kaiken muun orjuuttava tekotapa. 

Uskonkin, että henkilöistä lähtevä johtaminen tuolee taas korostumaan jossain aikahaarukassa. Siihen johtaa se, että työehtosopimusten sitovuus vähenee ja organisaatioiden tarve joustaville/muuttuville työtehtäville kasvaa. Silloin työntekijät täytyy poimia käsin sopimaan juuri kyseisen orkesterin tarpeisiin ja muuhun joukkoon. Pelkkä tutkinto tai työkokemuskaan eivät enää riitä, vaan henkilö on haettava yksilöllisesti.

Toinen tekijä johtajuuden muuttumiselle on johtamisen syväymmärryksen lisääntyminen. Paremman tuottavuuden vuoksi on ihmisiä johdettava yksilöinä ja tuottavuus on haettava henkilöiden halusta (ei pakosta) luoda työlleen lisäarvoa. Kun organisaatikoiden koko pienenee, on jokaista osasta pystyttävä "säätämään käsin". 

Ja liitot - vaikka pidän teitä käytännössä suomalaisen työelämän tuottavuuden jarruna ja kasvun heikentäjänä, annan neuvon. Alkakaa muuttaa lähestymistapaanne yleissitovuudesta ja suurten massojen ohjaamisesta kohti yksilötason neuvontaa ja neuvottelua. Pyrkikää siihen, että paikallinen sopiminen ja henkilökohtaiset kontaktit ovat primääri tapa hoitaa työehtoasioita. Ymmärtäkään alueellinen ja aloittainen erilaisuus ja niiden suhde kansainväliseen kilpailukykyyn. Yleissitovuuden aika on jopa keskipitkällä aikajänteellä ohi. Sitä eivät tue työntekijöiden yksilöllistyvä elämäntapa ja huono sitoutuminen työnantajiin. Eikä sitä myöskään tue työelämän jatkuvasti kiristyvä kilpailu markkinoilla. Jos liian kalliilla työllä tuhotaan vientialojen kilpailukyky, niin lopputulos on meille kaikille huono. 

kuva luotu tekoälyä hyödyntäen

Loma on hetki pohtia suhdetta omaan työelämäänsä

Lomailu stressaavan työputken jälkeen voi olla haastavaa, mutta myös terapeuttista. Neljän viikon lepo ja irtiotto oravanpyörästä voi olla hyvä paikka miettiä omaa onnellisuustasoaan työelämän suhteen. Jos töihin paluu tuntuu kamalalta ja työtehtävät ylitsepääsemättömiltä, voisi olla viisasta pohtia, onko oma työnantaja tai positio sittenkään se oikea. 

Työtä on monenlaista ja monentasoista. Monet meistä ajautuvat työelämässä tehtäviin tai firmoihin, joissa ei loppujen lopuksi olekaan hyvä olla. Tuolle kaikelle on olemassa vaihtoehto. Se ei välttämättä löydy helpolla tai sitä ei hetkessä keksi, mutta aivojaan voi aina kutitella miettimällä vaihtoehtoista maailmaa.

Ja jos firma on oikea ja positio oikea, mutta innon tappaa tavoitteiden mahdottomuus ja arjen kohtuuttomuus, on ehkä syytä nostaa oma johto luokille ja alkaa pohtia, voisiko oloja muuttaa alhaalta käsin paremmiksi. En nyt mitään vallankumousta suosittele tekemään, mutta aikuisten välistä keskustelua siitä, mikä on kohtuullista ja mikä ei. Aikuiset ihmiset näitä firmoja yleensä pyörittää. 

Ja me loput, jotka nautimme lomasta vailla stressiä ja huolia, eikä työhönpaluu paljon kiristele takahampaita. Nautitaan helteistä ja ladataan akut kohti uusia koettelemuksia!