Bulgaroituva Suomi

 

SS Hyvinvointiyhteiskunta vie maailmalle paperikoneita ja tuo paluulastissa rahaa (tekoälyn luoma kuva)

Lempiaiheitani täällä blogissa on aina ollut Suomi ja yhteiskunnan kehitys. Olen taustaltani yhteiskuntatieteilijä ja katselen maailmaa aina ja ikuisesti sosiologisten silmälasien läpi. Koetan katsoa koko maailman menoa siitä näkökulmasta, että taltioisin tänne virtauksia, jotka myös jälkeenpäin kertovat, miten meille kävi niin kuin kävi. 

Maailmanhistoria tapahtuu hitaasti vuosissa ja vuosikymmenissä. Suuret tapahtumat ottavat aikaa, eikä kaikkien muutosten alkupistettä voida koskaan todentaa. Historia näyttää vain itseään lyhyemmältä, kun sitä lukee oppikirjasta. Toinen maailmansota kesti taistelujen näkökulmasta seitsemän vuotta, mutta kun kaikki poliittiset sotaan johtavat tapahtumat otetaan huomioon, oli sodan pituus yli kymmenen vuotta. Ukrainan sota on nyt kestänyt neljä ja puoli vuotta ja se on muuttunut meille uutisten arjeksi. Vuosi on historiassa pelkkä sekuntiviisarin värähdys.

Uskon, että elämme tällä hetkellä Suomessa erittäin suurta murrosta. Se yhteiskuntamalli, johon minä olen syntynyt ja jonka piirissä olen saanut kasvaa, murtuu kovaa vauhtia. Suomalaiselta hyvinvointiyhteiskunnalta katoaa pohja sekä ideologisesti että taloudellisesti. Meillä ei yksinkertaisesti ole enää varaa olla se Suomi, mikä olemme olleet.

Joudumme tekemään myös suuria arvovalintoja. On valittava, kuka hyvinvoinnin eduista saa nauttia ja kenet jätetään ulkopuolelle. Valitettavasti rahaa ei enää riitä kaikille. Etenkin minun sukupolveni joutuu toimimaan rajusti itseään vastaan. Meidät on opetettu siihen, että heikoimmista pidetään huolta ja jokaiselle on oltava jotain jakovaraa tarvittaessa. Kohta sitä jakovaraa ei ole edes heikoimmille.

Parissa vuosikymmenessä olemme muuttuneet talouden veturista pohjolan Bulgariaksi. Miten tässä näin kävi?

Työn kalleus, viennin väheneminen ja halpatuontimaiden ohimarssi

Suomen vienti on nojannut toisen maailmansodan jälkeen metalliin, puuhun ja paperiin. Suomen luonnonvarat ovat metsässä ja sieltä se raha on kirjaimellisesti käyty hakemassa pois. Paperiyhteiskunnan kulta-ajalla valtikka oli sillä maalla, joka pystyi tuottamaan parasta sellua, paperia tai sahatavaraa. Suomalaista paperia ostettiin valtamerten taakse ja pystyimme toimimaan itsellemme edullisesti ostamalla raaka-aineen naapurista ja jalostamalla sen kovan rahan tuotteiksi ulkomaan vientiin.

Sama koski metalliteollisuutta. Laivoja, paperikoneita ja muuta oman aikansa high techiä opittiin tekemään sotakorvausten maksussa. Suomen tuotantokone oli pakko virittää huippuunsa ja kun sotakorvaukset oli maksettu, oli huippukierroksilla käyvälle tuotannolle löydettävä uusia markkinoita. Vaikka olimme arkoja ja nojasimme itänaapuriin, saimme jalansijaa kokoluokkaan nähden suhteettoman paljon. Tuotteet olivat laadukkaita, uniikkeja ja niistä haluttiin maksaa. Ei ollut mitään merkitystä, mikä tuotannon työvoimakulu oli, koska hintojen päälle lätkittiin vähintään lomarahan verran katetta päälle naureskellen. Insinööritöiden mallikappaleille oli vuosien jono, mikä pelkästään nosti hintaa.

Mitä tapahtui? Loppui paperin ja sellun käyttö ja viennin arvo romahti. Jäimme liian pitkäksi aikaa kiinni vanhaan ja puujalat pääsivät lahoamaan. Nyt paperitehtaita ei enää ole, eikä sellutehtaiden piipustakaan niin sakea savu nouse kuin ennen. Suomalainen sellu on muuttunut halutusta high techistä bulkiksi, jota tuotetaan muualla halvemmalla ja lähempänä päämarkkinoita. Hinta painuu markkinoilla niin alas, ettei sellua kannata ajaa.

Metalliteollisuudessa taas halpismaat temuttivat markkinat. Laivoja tehdään Aasiassa, missä raaka-aineet ja työvoima on halvempaa. Markkinat eivät enää olekaan valmiita maksamaan samaa hintaa kuin ennen. Laivateollisuudessa meillä sentään on vielä joitain johtotähtiä, mutta kuinka kauan. 

Työn hinnasta on tullut liian korkeaa. Suomalaiset palkat ja jäykät palkka- ja työehtosopimusrakenteet eivät lisää maan houkuttavuutta. Ulkomaalaisia omistajia ei välttämättä kiinnosta maksaa pitkiä vanhempainvapaita ja lomarahoja. Tuntihinta on tuotannon arvoon nähden liian suuri ja kysynnän pienentymisen myötä myös työn hinnan korkea taso kiinnostaa ostajia. Miksi ostaa Suomesta kalliilla, jos saman saa halvemmalla muualta. 

Vienti lisäsi hyvinvointi - viennin kapeneminen pakottaa luopumaan siitä

Kun muualle maailmaan ajettiin menokuormana sellua ja paluukuormana rahaa, syntyi jakovaraa. Oli mahdollista luoda pohjoismainen hyvinvointimalli, jossa jokaisesta pystyttiin pitämään huolta. Oli kattavat terveyspalvelut ja sosiaalipalveluita voitiin paisuttaa ylisuuriksi. Sen mahdollisti se, että maahan virtasi rahaa, jonka varaan yhteiskunnan rakenteet voitiin paaluttaa. Eikä niitä huolehdittaviakaan ollut niin paljoa, koska kansalla riitti töitä. Nyt kun työpaikat vähenevät, siirtyy koko ajan porukkaa korttitehtaista kortistoon.

Kun vienti vähenee, eikä laivoissa tule paluukuormana muuta kuin temu-krääsää, ei jakovaraa ole. Jos halutaan rahoittaa entisen laajuinen hyvinvointimalli, se tapahtuu joko verotusta kasvattamalla tai velaksi. Verotuksen kiristäminen ajaa viimeisetkin sijoittajat pois maasta ja velka alkaa pohjolan Bulgarialle olla jo niin kallista, ettei sitäkään voi loputtomiin ottaa. 

Niin outoa kuin se toisille tuntuu olevankin, niin yhteiskunnan talous toimii tasan samalla tavalla kuin yksityistalous:

 

Sääntö numero 1 - et voi kuluttaa enemmän kuin tienaat 

Sääntö numero 2 - jos meinaat tuhlata, tienaa ensin rahat

Sääntö numero 3 - jos meinaat tienata, hanki työtä

Sääntö numero 4 - jos ottaa velkaa, se on myös pakko maksaa takaisin

Nämä näin aluksi. Suomi on tilanteessa, jossa on pakko karsia vanhoja rakenteita pois. Lihavina aikoina paisutettiin julkista sektoria sellaiseen kuosiin, että koneistossa on esimiestasoja toistensa päällä, limittäin ja poikittain. Virkamiehiä oli kuin pankkitoimihenkilöitä ennen 1990-luvun lamaa. Suomesta tehtiin byrokratiaa palveleva yhteiskunta, jossa tärkeintä eivät olleet kulut, vaan säännöt ja niiden noudattaminen. Nyt nuo rakenteet ovat haitallisia kahdesta syystä. Ensinnäkin ne syövät jo muutenkin kapenevia verovaroja, koska niiden kulut maksetaan yhteisestä taskusta. 

Toinen syy on se, että kun rakenteita karsitaan, tehdään lisää työttömiä. Virkamieskunnan leikkaukset luovat työttömyyttä, jota on vaikeaa paikata. Kun TE-keskusksen virkailija siirtyy tiskissä puolelta toiselle, jäävät viulut edelleen veronmaksajien maksettavaksi. Summa onneksi pienenee. Eikä sen halvemmaksi tule siirtää virkamiespoloja eläkeputkeen, koska maksaja on edelleen sama Suomi Oy.

Ja sama koskee sosiaali- ja terveyspalveluja. Jos tukiverkkoa venyttämällä on mahdollista tienata päälle kolmentonnin liksaa kuussa, on jotain pielessä. Kolmen tonnin käteen jäävä osuus nimittäin tarkoittaa viiden tonnin tuloja ja minullakaan ei sellaisia ole, vaikka teen parisataa tuntia kuussa töitä. 

Suomalainen hyvinvointiverkko rakennettiin sodan jälkeen tilapäiseksi avuksi. Sen avulla piti saattaa pulaan joutuneet ihmiset takaisin raiteilleen ja töiden väliseksi ajaksi tarjottiin tukea. Verkkoa ei koskaan ajateltu sellaiseksi, että sen suojassa eletään päätoimisesti vailla pyrkimystäkään hakeutua pois tukien parista työelämään. 

Ongelma on, että työhön on lähdetty rajusti takamatkalta. Jos työtä olisi haluttu tehdä järkevästi, olisi karsintaa pitänyt tehdä jo kolme tai jopa neljä hallitusta takaperin. Silloin työtä olisi voitu tehdä pienissä palasissa ja saatella sekä hyvinvointiverkko että sitä hallinnoiva byrokratia hallitusti alas. Nyt kun hommissa ollaan myöhässä, joudutaan leikkauksia tekemään rajusti ja lyhyellä syklillä.

Jolloin päästään suomalaisuuden seuraavaan ongelmaan - tahdottomaan politiikkaan...

Poliittista itsemurhaa haluaa harvat tehdä

Suomalainen politiikka menee eduskuntakausien rytmissä. Valitaan eduskunta, jonka kausi kestää neljä vuotta. Ensimmäinen vuosi menee opetellessa (tai riidellessä, kuten tämän eduskunnan kohdalla). Toisella ja kolmannella kaudella tehdään töitä siihen, että neljäntenä vuonna voidaan paaluttaa maaperää seuraavaan vaalivoittoon. Voitte ottaa malliesimerkkiä vaikka nykyisestä hallituksesta. 

Ensimmäisellä kaudella oltiin terhakoita, heristeltiin vähän rasismikorttia ja tapeltiin kuin pohjalaisissa häissä. Hallituksen neitsytvuosi oli kuin Wasa-laivan ensimmäinen purjehdus - horjuvaa ja uppoaminen oli enemmän kuin lähellä. Mutta siitäkin vielä noustiin, vaikka horjuvin jaloin.

Toisena ja kolmantena vuonna leikattiin kuin thaimaalaisella silkkipajalla. Sakset kävivät jokaisen köyhän ja sitäkin köyhemmän taskulla. Vastaavasti taas rahaa koetettiin takakädellä ohjata kavereiden taskuun, kuten Garden-hanke lopulta paljasti. Mutta hallituksen toinen ja kolmas vuosi olivat heidän loistoaikaansa (ainakin heidän omasta mielestään). 

Kolmannen vuoden lopussa kauheus (lue: totuus) paljastui. Gallupit osoittivat, ettei kansa tykkää, kun leikataan ja hyvinvointi vähenee. Jopa istuva hallitus säikähti niin, että leikkauslistaa lyhennettiin ja loivennettiin. Ei se mitään tosin enää auta. Kun maine on mennyt, se on mennyt kuin entiseltä tytöltä. 

Ongelma on juuri tuossa haluttomuudessa viedä kovaa politiikkaa läpi neljää vuotta - saatikka useampaa hallituskautta peräkkäin. Kansa on kategorisesti tyhmää ja valitsee aina toisinpäin kuin edellisissä vaaleissa. Nyt seuraavissakin vaaleissa siirrytään vasemmalla niin, että laidat rytisee. 

Politiikan ailahtelevuus tekee pitkäkestoisesta kehittämisestä mahdotonta. Poliittista resurssia hukataan siihen, että edellisen hallituksen tekosia puretaan ja aletaan rakentaminen taas pohjalta. Ratkaisu olisi se, että eduskunnan toimikautta pidennetään kaksinkertaiseksi nykyisestä tai sitten hallituksesta tehtäisiin parin vuosikymmenen ajaksi virkamieshallitus, jossa poliittiset virtaukset eivät paljon paina. 

Ailahtelevuus vaikuttaa negatiivisesti myös kansan luottamukseen. Kansa ei pidä demokratiaa toimivana vaihtoehtona, jolloin eduskuntaan valitaan suoranaisia koomikoita. Eivät nämä kaikenmaailman vornaset ja rydmanit mihinkään politiikkaan kuuluu - BB-taloon ennemmin. Eikä vika ole ehdokkaissa, vaan äänestäjissä. Kansahan saa äänestämällä juuri itsensä näköisen edustajiston. 

Nopea reivaus ja pitkäkestoinen työ uuden nokian löytämiseksi

Meillä on edelleen metsät, puhdas luonto ja vesistö. Meillä on sellaisia alueita, joista voimme edelleen löytää uuden nousun avaimet. Täytyy muistaa, ettei selluteollisuuden romahdus ole ensimmäinen kerta, kun aika ajaa meistä ohi. Meillä oli aikoinaan terva, joka oli valtava maailmanmarkkinatuote. Sen vienti huippuaikoina vastasi suhteellisesti moninkertaisesti mitään paperivientiä. Ja sitten laivat tehtiin muusta kuin puusta ja tervalle sanottiin hiiohoi. Ja siitäkin noustiin. 

Ja oli Nokia, joka tuli ja meni, oli Neuvostoliiton vienti, joka loppui siihen, että venäläiset nyt ovat mitä ovat. Onhan näitä menestystarinoita nähty Suomen historiassa moneen kertaan. 

Missä ne uudet nokiat piilevät? Voisiko matkailu olla tulevaisuuden rahasampo? Tai voisimmeko hyödyntää edelleen korkealla tasolla olevaa insinööriosaamista ja luoda jotain, mitä maailma tarvitsee? Siitä olen varma, että entisellä mallilla emme voi jatkaa, koska sellua ei pakkomyydä mihinkään. Samoin olen varma, ettei tie Suomen menestykseen ole datakeskuksissa tai varsinkaan ulkomaalaisomisteisissa kaivoksissa. Noista kumpikin on pelkkää suomen bulgaroimista, jossa nahka myydään paniikissa liian halvalla. Rahavirtojen siirto kotimaasta poispäin ei luo meille vaurautta, vaan tekee meistä talousorjia. Ottakaa oppia vaikka Helenistä ja sähköverkon myynnistä.

Suomelle tärkeintä olisi pitää huolta luonnosta ja puhtaudesta. Ne ovat Luojan luomia artikkeleita, joiden varaan on mahdollista luoda pitkäkestoista tuottoa. Meille mahtuu matkailijoita ja meillä on osaamista rakentaa uudenlaista matkailuinfraa, josta muualta tulevat ovat valmiita maksamaan. Luulen, että eri suunnista tulevat turistit ovat kiinnostuneita lomasta, joka päästää heidät hetkeksi eroon kiireisestä, saateisesta ja meluisasta arjesta. Olen varma, että jos ilmastonmuutos käristää etelä-Euroopan helvetin esikartanoksi, kääntyvät lentokoneiden nokat pohjoiseen. Mutta sitä ennen meidän on tehtävä itsemme kanssa tiliä siitä, että olemme valmiita muuttamaan Suomen suuntaa taas kerran kohti uutta.