Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste hyvinvointivaltio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hyvinvointivaltio. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 23. elokuuta 2026

Bulgaroituva Suomi

 

SS Hyvinvointiyhteiskunta vie maailmalle paperikoneita ja tuo paluulastissa rahaa (tekoälyn luoma kuva)

Lempiaiheitani täällä blogissa on aina ollut Suomi ja yhteiskunnan kehitys. Olen taustaltani yhteiskuntatieteilijä ja katselen maailmaa aina ja ikuisesti sosiologisten silmälasien läpi. Koetan katsoa koko maailman menoa siitä näkökulmasta, että taltioisin tänne virtauksia, jotka myös jälkeenpäin kertovat, miten meille kävi niin kuin kävi. 

Maailmanhistoria tapahtuu hitaasti vuosissa ja vuosikymmenissä. Suuret tapahtumat ottavat aikaa, eikä kaikkien muutosten alkupistettä voida koskaan todentaa. Historia näyttää vain itseään lyhyemmältä, kun sitä lukee oppikirjasta. Toinen maailmansota kesti taistelujen näkökulmasta seitsemän vuotta, mutta kun kaikki poliittiset sotaan johtavat tapahtumat otetaan huomioon, oli sodan pituus yli kymmenen vuotta. Ukrainan sota on nyt kestänyt neljä ja puoli vuotta ja se on muuttunut meille uutisten arjeksi. Vuosi on historiassa pelkkä sekuntiviisarin värähdys.

Uskon, että elämme tällä hetkellä Suomessa erittäin suurta murrosta. Se yhteiskuntamalli, johon minä olen syntynyt ja jonka piirissä olen saanut kasvaa, murtuu kovaa vauhtia. Suomalaiselta hyvinvointiyhteiskunnalta katoaa pohja sekä ideologisesti että taloudellisesti. Meillä ei yksinkertaisesti ole enää varaa olla se Suomi, mikä olemme olleet.

Joudumme tekemään myös suuria arvovalintoja. On valittava, kuka hyvinvoinnin eduista saa nauttia ja kenet jätetään ulkopuolelle. Valitettavasti rahaa ei enää riitä kaikille. Etenkin minun sukupolveni joutuu toimimaan rajusti itseään vastaan. Meidät on opetettu siihen, että heikoimmista pidetään huolta ja jokaiselle on oltava jotain jakovaraa tarvittaessa. Kohta sitä jakovaraa ei ole edes heikoimmille.

Parissa vuosikymmenessä olemme muuttuneet talouden veturista pohjolan Bulgariaksi. Miten tässä näin kävi?

Työn kalleus, viennin väheneminen ja halpatuontimaiden ohimarssi

Suomen vienti on nojannut toisen maailmansodan jälkeen metalliin, puuhun ja paperiin. Suomen luonnonvarat ovat metsässä ja sieltä se raha on kirjaimellisesti käyty hakemassa pois. Paperiyhteiskunnan kulta-ajalla valtikka oli sillä maalla, joka pystyi tuottamaan parasta sellua, paperia tai sahatavaraa. Suomalaista paperia ostettiin valtamerten taakse ja pystyimme toimimaan itsellemme edullisesti ostamalla raaka-aineen naapurista ja jalostamalla sen kovan rahan tuotteiksi ulkomaan vientiin.

Sama koski metalliteollisuutta. Laivoja, paperikoneita ja muuta oman aikansa high techiä opittiin tekemään sotakorvausten maksussa. Suomen tuotantokone oli pakko virittää huippuunsa ja kun sotakorvaukset oli maksettu, oli huippukierroksilla käyvälle tuotannolle löydettävä uusia markkinoita. Vaikka olimme arkoja ja nojasimme itänaapuriin, saimme jalansijaa kokoluokkaan nähden suhteettoman paljon. Tuotteet olivat laadukkaita, uniikkeja ja niistä haluttiin maksaa. Ei ollut mitään merkitystä, mikä tuotannon työvoimakulu oli, koska hintojen päälle lätkittiin vähintään lomarahan verran katetta päälle naureskellen. Insinööritöiden mallikappaleille oli vuosien jono, mikä pelkästään nosti hintaa.

Mitä tapahtui? Loppui paperin ja sellun käyttö ja viennin arvo romahti. Jäimme liian pitkäksi aikaa kiinni vanhaan ja puujalat pääsivät lahoamaan. Nyt paperitehtaita ei enää ole, eikä sellutehtaiden piipustakaan niin sakea savu nouse kuin ennen. Suomalainen sellu on muuttunut halutusta high techistä bulkiksi, jota tuotetaan muualla halvemmalla ja lähempänä päämarkkinoita. Hinta painuu markkinoilla niin alas, ettei sellua kannata ajaa.

Metalliteollisuudessa taas halpismaat temuttivat markkinat. Laivoja tehdään Aasiassa, missä raaka-aineet ja työvoima on halvempaa. Markkinat eivät enää olekaan valmiita maksamaan samaa hintaa kuin ennen. Laivateollisuudessa meillä sentään on vielä joitain johtotähtiä, mutta kuinka kauan. 

Työn hinnasta on tullut liian korkeaa. Suomalaiset palkat ja jäykät palkka- ja työehtosopimusrakenteet eivät lisää maan houkuttavuutta. Ulkomaalaisia omistajia ei välttämättä kiinnosta maksaa pitkiä vanhempainvapaita ja lomarahoja. Tuntihinta on tuotannon arvoon nähden liian suuri ja kysynnän pienentymisen myötä myös työn hinnan korkea taso kiinnostaa ostajia. Miksi ostaa Suomesta kalliilla, jos saman saa halvemmalla muualta. 

Vienti lisäsi hyvinvointi - viennin kapeneminen pakottaa luopumaan siitä

Kun muualle maailmaan ajettiin menokuormana sellua ja paluukuormana rahaa, syntyi jakovaraa. Oli mahdollista luoda pohjoismainen hyvinvointimalli, jossa jokaisesta pystyttiin pitämään huolta. Oli kattavat terveyspalvelut ja sosiaalipalveluita voitiin paisuttaa ylisuuriksi. Sen mahdollisti se, että maahan virtasi rahaa, jonka varaan yhteiskunnan rakenteet voitiin paaluttaa. Eikä niitä huolehdittaviakaan ollut niin paljoa, koska kansalla riitti töitä. Nyt kun työpaikat vähenevät, siirtyy koko ajan porukkaa korttitehtaista kortistoon.

Kun vienti vähenee, eikä laivoissa tule paluukuormana muuta kuin temu-krääsää, ei jakovaraa ole. Jos halutaan rahoittaa entisen laajuinen hyvinvointimalli, se tapahtuu joko verotusta kasvattamalla tai velaksi. Verotuksen kiristäminen ajaa viimeisetkin sijoittajat pois maasta ja velka alkaa pohjolan Bulgarialle olla jo niin kallista, ettei sitäkään voi loputtomiin ottaa. 

Niin outoa kuin se toisille tuntuu olevankin, niin yhteiskunnan talous toimii tasan samalla tavalla kuin yksityistalous:
 
Sääntö numero 1 - et voi kuluttaa enemmän kuin tienaat 
Sääntö numero 2 - jos meinaat tuhlata, tienaa ensin rahat
Sääntö numero 3 - jos meinaat tienata, hanki työtä
Sääntö numero 4 - jos ottaa velkaa, se on myös pakko maksaa takaisin

Nämä näin aluksi. Suomi on tilanteessa, jossa on pakko karsia vanhoja rakenteita pois. Lihavina aikoina paisutettiin julkista sektoria sellaiseen kuosiin, että koneistossa on esimiestasoja toistensa päällä, limittäin ja poikittain. Virkamiehiä oli kuin pankkitoimihenkilöitä ennen 1990-luvun lamaa. Suomesta tehtiin byrokratiaa palveleva yhteiskunta, jossa tärkeintä eivät olleet kulut, vaan säännöt ja niiden noudattaminen. Nyt nuo rakenteet ovat haitallisia kahdesta syystä. Ensinnäkin ne syövät jo muutenkin kapenevia verovaroja, koska niiden kulut maksetaan yhteisestä taskusta. 

Toinen syy on se, että kun rakenteita karsitaan, tehdään lisää työttömiä. Virkamieskunnan leikkaukset luovat työttömyyttä, jota on vaikeaa paikata. Kun TE-keskusksen virkailija siirtyy tiskissä puolelta toiselle, jäävät viulut edelleen veronmaksajien maksettavaksi. Summa onneksi pienenee. Eikä sen halvemmaksi tule siirtää virkamiespoloja eläkeputkeen, koska maksaja on edelleen sama Suomi Oy.

Ja sama koskee sosiaali- ja terveyspalveluja. Jos tukiverkkoa venyttämällä on mahdollista tienata päälle kolmentonnin liksaa kuussa, on jotain pielessä. Kolmen tonnin käteen jäävä osuus nimittäin tarkoittaa viiden tonnin tuloja ja minullakaan ei sellaisia ole, vaikka teen parisataa tuntia kuussa töitä. 

Suomalainen hyvinvointiverkko rakennettiin sodan jälkeen tilapäiseksi avuksi. Sen avulla piti saattaa pulaan joutuneet ihmiset takaisin raiteilleen ja töiden väliseksi ajaksi tarjottiin tukea. Verkkoa ei koskaan ajateltu sellaiseksi, että sen suojassa eletään päätoimisesti vailla pyrkimystäkään hakeutua pois tukien parista työelämään. 

Ongelma on, että työhön on lähdetty rajusti takamatkalta. Jos työtä olisi haluttu tehdä järkevästi, olisi karsintaa pitänyt tehdä jo kolme tai jopa neljä hallitusta takaperin. Silloin työtä olisi voitu tehdä pienissä palasissa ja saatella sekä hyvinvointiverkko että sitä hallinnoiva byrokratia hallitusti alas. Nyt kun hommissa ollaan myöhässä, joudutaan leikkauksia tekemään rajusti ja lyhyellä syklillä.

Jolloin päästään suomalaisuuden seuraavaan ongelmaan - tahdottomaan politiikkaan...

Poliittista itsemurhaa haluaa harvat tehdä

Suomalainen politiikka menee eduskuntakausien rytmissä. Valitaan eduskunta, jonka kausi kestää neljä vuotta. Ensimmäinen vuosi menee opetellessa (tai riidellessä, kuten tämän eduskunnan kohdalla). Toisella ja kolmannella kaudella tehdään töitä siihen, että neljäntenä vuonna voidaan paaluttaa maaperää seuraavaan vaalivoittoon. Voitte ottaa malliesimerkkiä vaikka nykyisestä hallituksesta. 

Ensimmäisellä kaudella oltiin terhakoita, heristeltiin vähän rasismikorttia ja tapeltiin kuin pohjalaisissa häissä. Hallituksen neitsytvuosi oli kuin Wasa-laivan ensimmäinen purjehdus - horjuvaa ja uppoaminen oli enemmän kuin lähellä. Mutta siitäkin vielä noustiin, vaikka horjuvin jaloin.

Toisena ja kolmantena vuonna leikattiin kuin thaimaalaisella silkkipajalla. Sakset kävivät jokaisen köyhän ja sitäkin köyhemmän taskulla. Vastaavasti taas rahaa koetettiin takakädellä ohjata kavereiden taskuun, kuten Garden-hanke lopulta paljasti. Mutta hallituksen toinen ja kolmas vuosi olivat heidän loistoaikaansa (ainakin heidän omasta mielestään). 

Kolmannen vuoden lopussa kauheus (lue: totuus) paljastui. Gallupit osoittivat, ettei kansa tykkää, kun leikataan ja hyvinvointi vähenee. Jopa istuva hallitus säikähti niin, että leikkauslistaa lyhennettiin ja loivennettiin. Ei se mitään tosin enää auta. Kun maine on mennyt, se on mennyt kuin entiseltä tytöltä. 

Ongelma on juuri tuossa haluttomuudessa viedä kovaa politiikkaa läpi neljää vuotta - saatikka useampaa hallituskautta peräkkäin. Kansa on kategorisesti tyhmää ja valitsee aina toisinpäin kuin edellisissä vaaleissa. Nyt seuraavissakin vaaleissa siirrytään vasemmalla niin, että laidat rytisee. 

Politiikan ailahtelevuus tekee pitkäkestoisesta kehittämisestä mahdotonta. Poliittista resurssia hukataan siihen, että edellisen hallituksen tekosia puretaan ja aletaan rakentaminen taas pohjalta. Ratkaisu olisi se, että eduskunnan toimikautta pidennetään kaksinkertaiseksi nykyisestä tai sitten hallituksesta tehtäisiin parin vuosikymmenen ajaksi virkamieshallitus, jossa poliittiset virtaukset eivät paljon paina. 

Ailahtelevuus vaikuttaa negatiivisesti myös kansan luottamukseen. Kansa ei pidä demokratiaa toimivana vaihtoehtona, jolloin eduskuntaan valitaan suoranaisia koomikoita. Eivät nämä kaikenmaailman vornaset ja rydmanit mihinkään politiikkaan kuuluu - BB-taloon ennemmin. Eikä vika ole ehdokkaissa, vaan äänestäjissä. Kansahan saa äänestämällä juuri itsensä näköisen edustajiston. 

Nopea reivaus ja pitkäkestoinen työ uuden nokian löytämiseksi

Meillä on edelleen metsät, puhdas luonto ja vesistö. Meillä on sellaisia alueita, joista voimme edelleen löytää uuden nousun avaimet. Täytyy muistaa, ettei selluteollisuuden romahdus ole ensimmäinen kerta, kun aika ajaa meistä ohi. Meillä oli aikoinaan terva, joka oli valtava maailmanmarkkinatuote. Sen vienti huippuaikoina vastasi suhteellisesti moninkertaisesti mitään paperivientiä. Ja sitten laivat tehtiin muusta kuin puusta ja tervalle sanottiin hiiohoi. Ja siitäkin noustiin. 

Ja oli Nokia, joka tuli ja meni, oli Neuvostoliiton vienti, joka loppui siihen, että venäläiset nyt ovat mitä ovat. Onhan näitä menestystarinoita nähty Suomen historiassa moneen kertaan. 

Missä ne uudet nokiat piilevät? Voisiko matkailu olla tulevaisuuden rahasampo? Tai voisimmeko hyödyntää edelleen korkealla tasolla olevaa insinööriosaamista ja luoda jotain, mitä maailma tarvitsee? Siitä olen varma, että entisellä mallilla emme voi jatkaa, koska sellua ei pakkomyydä mihinkään. Samoin olen varma, ettei tie Suomen menestykseen ole datakeskuksissa tai varsinkaan ulkomaalaisomisteisissa kaivoksissa. Noista kumpikin on pelkkää suomen bulgaroimista, jossa nahka myydään paniikissa liian halvalla. Rahavirtojen siirto kotimaasta poispäin ei luo meille vaurautta, vaan tekee meistä talousorjia. Ottakaa oppia vaikka Helenistä ja sähköverkon myynnistä.

Suomelle tärkeintä olisi pitää huolta luonnosta ja puhtaudesta. Ne ovat Luojan luomia artikkeleita, joiden varaan on mahdollista luoda pitkäkestoista tuottoa. Meille mahtuu matkailijoita ja meillä on osaamista rakentaa uudenlaista matkailuinfraa, josta muualta tulevat ovat valmiita maksamaan. Luulen, että eri suunnista tulevat turistit ovat kiinnostuneita lomasta, joka päästää heidät hetkeksi eroon kiireisestä, saateisesta ja meluisasta arjesta. Olen varma, että jos ilmastonmuutos käristää etelä-Euroopan helvetin esikartanoksi, kääntyvät lentokoneiden nokat pohjoiseen. Mutta sitä ennen meidän on tehtävä itsemme kanssa tiliä siitä, että olemme valmiita muuttamaan Suomen suuntaa taas kerran kohti uutta. 

sunnuntai 5. huhtikuuta 2026

Sananvapaus ei kuulu virkamiehelle?

 

Kuvituskuva, luotu tekoälyn avustuksella

Tämän pääsiäisen suurin uskonriita ei yllättäen koskenut sitä, paljonko Juha Mieto vetää mämmiä tai kuuluuko lammas juhlapöytään mintun kanssa vai ilman. Tämän vuoden kärsimysnäytelmän järjesti Valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Mika Niemelä antamalla Helsingin Sanomien Kuukausiliitteelle haastattelun koskien valtionrahoitusta sekä hyvinvointivaltion uudelleenmuotoilua. Hän sai koko suomalaisen vasemmiston itkemään verisiä kyyneleitä siitä, kuinka virkamies uskaltaa hypätä aitojen yli ja esiintyä lehdessä.

Luin itse jutun kokonaan (toisin kuin osa arvostelijoista) ja ajatuksen kanssa (toisin kuin suurin osa arvostelijoista). Teksti oli asiallista ja kantaaottavaa. Mielessäni ehdin jo hetken havahtua ja jopa ilahtua, että nykyisessä virkamieskunnassa tajutaan, kuinka vallan vahtikoiran on tehtävä muutakin kuin osuttava näkymättömänä harmaan eri sävyihin sointuviin ministeriötapetteihin. Olin otettu, että meillä on virkamiesjoukkueen ykkösketjuun on synnytetty omilla aivoillaan ajattelevaa ja kantaa ottavaa päällikkökuntaa. 

Mutta paljastuikin, että olen asiassa pienessä vähemmistössä!

Hesarin artikkeli sai koko suomalaisen vihervasemmiston takajaloilleen ja opetti jopa minulle uusia asioita kotimaan sisäpolitiikasta sekä politiikan hierarkiasta ja vaalikiimasta. Näitä on herkullista käydä läpi ja siten hyödyntää minulle suotua sananvapautta olla omaa mieltäni asioista.

1) Vaalikiima on totta

Vasemmisto piti Niemelän lausuntoja jopa julkeina. Yhtenä kärkkäimmistä arvostelijana tuntui heiluvan Ville Niinistö, jonka luulin karkotetun jonnekin Euro-politiikan takamaille. Mutta valitettavasti huuto kuuluu jopa sieltä Suomeen saakka. Ilmeisesti kaikki Euroopan asiat on ehditty ratkaisemaan, kun aikaa "asialliselle" kritiikille riittää. Niin, tai sitten junalippu kohti paluuta kotimaan politiikkaan on jo ostettu ja nyt kaivataan kannuksia. Otan Niinistön tähän esimerkkinä, koska hänen kannanottonsa tunki minun feediini, vaikken häntä seuraa (enkä tule seuraamaan). 

Hämmästyin itsekin, kun Vihreiden nimipoliitikko elää itse maailmassa, jossa hoiva kuuluu vain naisille. Niinistön mukaan läheishoivan siirtyminen kansalaisten itsensä hoidettavaksi kasvattaa naisten tekemää palkatonta työtä. Ja minä hölmö olen elänyt tasa-arvoisessa perheessä, jossa kaikki tekevät kaikkea. Luultavasti Vihreän Villen vastaus olisi, että näin ei kaikissa perheissä ole - ei ainakaan Niinistön perheessä, mielipiteistä päätellen. Tarkistin vielä hesarin jutun varmuuden vuoksi ja siellä ei kyllä lisätty hoivaa naisten niskoille, vaan läheisten. Minun maailmassani se tarkoittaa yhtä paljon naisia kuin miehiäkin. Toivon kovasti, että tasa-arvo pääsee myös Vihreisiin arvoihin samalla tavalla kuin ne toimivat meidän perheessämme. Tuntuu vähän ikävältä, kun läheishoivaa ei katsota miehille kuuluvaksi työksi.


Kotimaiset lähinnä vasemmistopoliitikot juoksivat kilpaa kommentoimaan, kuinka väärin on, että valtion palkkaama virkamies uskaltaa mennä ottamaan poliittista kantaa ja kehtaakin lausua omia mielipiteitään valtion rahoituspolitiikasta. Lyöjiä tuntui löytyvän läpi vasemmistorintaman (ja totta kai yleisänkyrä Jani Mäkelä, joka kritisoi jopa omiaan nykyisin), mutta puolustajia harvinaisen vähän. Kuule Mika - minä puolustan sinua, fiksusti puhuttu!

Totta kai Niemelän tekemät kannanotot ovat poikkeuksellisia ja voimakkaita maassa, jossa on totuttu, että poliitikot pitävät ääntä ja virkamieskunta vaietkoon. Mutta poikkeukselliset ajat vaativat poikkeuksellisia toimenpiteitä ja tekijöitä. Ja Niemelä puhui omilla mielipiteillään, kansalainen Niemelänä.

Menopuolta hillitsevät kommentit osuivat sopivasti aikaan, jolloin kaikki puolueet kaivavat lähtökuoppia alkavaan eduskuntavaalitaisteluun. Niemelän lausunnot tuomitsemalla kuviteltiin kerättävän korikaupalla vasemmiston kaipaamia sympatiapisteitä. Paha virkamies leikkaa, kun vasemmisto haluaisi ojentaa köyhälle yhden setelin lisää. Yhdellä artikkelilla Niemelästä tuli kiipeilypuu, jonka oksia pitkin koko vallanhimoinen vasemmisto koettaa kiivetä latvaan päästäkseen paistattelemaan julkisuuden valokeilassa. Hey, come on - teillä on jo varma vaalivoitto, vaikkette mihinkään ylilyönteihin sortuisikaan. Miksi sitä on pakko koettaa munata nyt?

Valitettavasti tuo nolo vaalitemppu onnistuu tässä tilanteessa huonosti. Sympatiapisteet saattavat karista, kun Niemelän edustaman Valtiovarainministeriön laskelmat osuvat oikeaan. Artikkelissa mainitut ehdotukset (käytännössä mielipiteet) ovat tämän päivän reaalipolitiikkaa, jonka tajuaa jokainen taloudesta yhtään mitään ymmärtävä. Kun rahaa ei ole, eikä sitä tunnu tulevan, on pakko karsia menoja. Tämä sama pätee meihin tavallisiin kuluttajiin. Jos lompakko on tyhjä, ei kannata korkealla korolla ottaa kulutusluottoa. On ymmärrettävää, että tämän tyyppinen reaalitalous on vierasta esimerkiksi EU-poliitikolle, jonka kuukausiliksa ylittää kymppitonnin tai kansanedustajalle, joka tienaa karvan verran vähemmän. Mutta meille ihan tavallisille ihmisille tämä on tuttua totuutta. 

Kommentteja selatessa kävi selväksi, että kummallisen paljon Suomessa on vielä 2020-luvulla henkilöitä - myös päättävissä asemissa - joiden mielestä sähkö tulee töpselistä ja raha pankkiautomaatista. Talouden tilanne ei ole valjennut, vaikka niistä on oltu mukana päättämässä jo vuosia. Vähemmän vaarallista minusta on yksi mielipiteitään esittelevä - ja hyvin perusteleva - budjettipäällikkö.

2) Suomi on sananvapauden luvattu maa - paitsi virkamiehelle

 Vielä enemmän hämmästelin sitä, kuinka syvään paheksuttiin Niemelän uskallusta ottaa asioihin kantaa omalla naamalla ja kommenteilla. Maassa, joka kuuluttaa vahvaa sananvapautta, riisutaan tämä sama vapaus puhua yhdeltä vähemmistöryhmältä nimeltä virkamiehet. He ovat tässä maassa ainoa kansanosa, jonka pitää istua suu supussa vailla mitään mielipiteitä (oikeita tai vääriä). Jos joku kysyy, niin kärsivällisesti vallan vahtikoiran pitäisi osoittaa kysymykset esitettäväksi ministerille tai muulle tehtävää varten äänestetylle kusitolpalle. Virkamiehethän eivät perinteisesti ole ihmisiä, vaan pelkkiä virkakoneiston hyvin rasvattuja osia.

Ja totta kai kyse on siitä, että mielipiteet ovat aina vääriä. Eihän virkamies voi näyttää oikealta sen enempää kuin vasemmaltakaan. Jos virkamies kumartaa, niin aina on takana joku, jonka mielestä hän pyllistää. Virkamiehen pyhä tehtävä on seisoa suorassa pylvään takana piilossa, että poliitikko saa paistatella siellä päivänpaisteessa.

Ehei - ei tätä sotaa näin käydä! 

Kyllä se sananvapaus kuuluu ihan jokaiselle meistä. Valitettavasti vain kaikki meistä eivät pääse lausumaan mielipiteitään Helsingin Sanomiin. Ja tämä varmaan rivipolitiikkoja närästääkin. Palstatilalle olisi heillä itselläänkin tarvista, mutta kun ei toimittajaa kiinnosta. Samaa dadaa suoltaa niin suuri määrä wanna-be-ministereitä, ettei heitä enää erota toisistaan. Onneksi somessa saa sentään haukkua sitä, joka sinne lehteen naamansa saa.

Minusta on pelkästään raikasta, että myös virkamieskunta käyttää omia aivojaan. Jokaisella meistä on mielipiteet ja omat näkökulmansa asioihin. Myös minulla. Käytän röyhkeästi hyväkseni tätä somen minulle suomaa pienen pientä palstatilaa ottamalla kantaa omasta näkökulmasta. Minua ei harmita, jos Valtiovarainministeriön budjettipäällikkö kommentoi säästöpaineita hesarissa, kunhan tekee työnsä sen työsopimuksen mukaan, jonka on allekirjoittanut. Näin sanoi Niemelä myös artikkelissa - hän tekee työtään virkamiehenä ja päätökset sekä linjaukset tulevat poliittisista elimistä. Niemelä on tehnyt työtään yhtä lailla Marinin hallituksen kuin nyt Orpon hallituksen kanssa. Noista toinen kulutti ja toinen koettaa säästää - ja sama virkamies siellä kirstun ja kouran välissä tasapainottelee.

Ja kyllä - minäkin haluaisin päästä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen, mutta en silti mene itkemään Threadsiin, jos palstatilan vievät minua fiksummat.

On totta kai erityistä, että Niemelä on julkisesti näkyvillä ja ottaa kantaa. Se on Suomessa uutta, mutta se on luultavasti tulevaisuutta. Meidänkin on aika luopua ajatuksesta, jonka mukaan virkamieskunta toimii taustalla äänettömänä ja näkymättömänä koneenosana. Siellä makaa kuitenkin valtava määrä asiantuntijuutta sekä näkemystä reaalipolitiikka koskien, joka voi kiinnostaa monia meistä (jotka osaamme jopa lukea nuo jutut kokonaan ja sisäistää ne).

3) Hyvinvointivaltio on pyhä lehmä, jonka kuolemasta ei saa puhua

Seuraava Niemelän selkeä virhe oli mennä ottamaan kantaa nykyisen (tai oikeastaan entisen) hyvinvointivaltion kuolemaan. Tai kuten Mika artikkelissa sanoi "hyvinvointivaltion pelastamiseen". Hän viittasi mielipiteillään siihen, että maksuttomaan koulutukseen ei ehkä tulevaisuudessa ole varaa tai siihen, että vanhushoiva putoaa meidän läheisten käsiin, koska hoiva- ja rahavaje kasvaa. 

Käsi ylös, joka ei tiennyt, että rahat ovat loppu ja on pakko säästää! Ja valitettavasti se säästöpaine koskee ihan kaikkea yhteisestä pussista maksettua. Tilanteen kaoottisuus pakottaa miettimään säästökohteita kaikilta kanteilta ajatuksella, että mikään ei ole pyhää. Eikä saa ollakaan.

On selvää, että vanhushoiva putoaa läheisten käsiin. Olen juuri kuluttanut vuoden kirjoittamalla kirjaa, jonka yksi kantava teema on juuri tuo hoivan muutos. Siihen ajaa yhtä lailla resurssien kuin rahankin puute yhdistettynä vanhusväestön rajuun suhteelliseen kasvuun. Tätä asiaa on turha hyssytellä missään punavihreässä sävyssä. 

En minäkään siitä pidä, mutta aina ei faktoille mitään voi. En minäkään haluaisi luopua hyvinvointivaltion tuomasta sateenvarjosta, mutta muuta tietä meillä ei ole. Vaalipuheet kun eivät vanhaa mallia rahoita. Ehkä Niemelän ajatus oli, että oikeilla toimenpiteillä on mahdollisuus sentään säästää jotain ilman, että koko maata ajetaan konkurssiin.

Vaalien alla hyvinvointivaltion palvelujen karsiminen on poliitikoille punainen vaate. Siitä ei saa puhua, eikä siihen saa ottaa kantaa. Vaalien jälkeen asia on toinen. Silloin vaipoissa makaavat vanhukset ovat vallassa istuville poliitikoille pelkkä rasite sekä ikävä luku budjetissa. Mutta nythän tosiaan eletään vaaleja edeltävää aikaa - tyhmä minä!

Etenkin minun sukupolvelleni palvelujen karsiminen on kipeä asia. Haluaisimme nauttia eläkkeistä, vanhainkodeista sekä kodinhoidonpalveluista ja terveyspalveluista. Haluaisimme työntää vanhukset yhteiskunnan hoivaaviin käsiin ja välttyä itse tekemästä - tai maksamasta - mitään. Tuntuu pahalta, kun nuo palvelut lipeävät käsistä juuri, kun niille alkaisi olla tarve. Tuntuu kurjalta, että olemme rahoittaneet palkan sivukuluilla systeemiä, joka sortuu alta pois. Mutta näin tulee käymään, vaikka kuinka puristamme kädet nyrkkiin ja pistämme silmät kiinni. Jos jotain haluttaisiin tehdä, tulisi tulopuolta saada kasvatettua. Se taas vaatii lisää palkansaajia ja sitä kautta suurempaa verokertymää. Kun väestökäyrää katsoo, ei moista ole näkyvissä. 

4) Talousjärki ei ole trendikästä

Luin muutamia kommentteja koskien hesarin artikkelia. Valitettavasti niiden taso muistutti Seiskan kääk-juoruja. Sisältöä ei ollut mummonpierun vertaa - eli paskaa oli enemmän kuin puolet. Kommentoijista suurin osa oli nähnyt vain otsikot sekä lemppari-poliitikon kommentit ja teki omat päätelmänsä niistä käsin. Kommentoijille vinkiksi, että nämä jutut kannattaa lukea yleensä kokonaan (jos osaa) ja ottaa kantaa vasta, kun tekstin on sisäistänyt (jos pystyy). Lopetin nopeasti kommenttien lukemisen - ja luulen Niemelänkin niin tehneen. 

Vaalien alla ei ole trendikästä ottaa kantaa talouspolitiikkaan leikkaavalta kannalta. Siinä saa helposti liiankin oikeistolaisen leiman. Ja se leima ei tämän vaalikauden jälkeen ole sattuneesta syystä oikein voittava. Sininen väri heilahtaa liiankin helposti sini-mustaksi.

Niemelässä on munaa - hän ei peittele mielipiteitään, asemastaan huolimatta. Hän ei ilmeisesti pelkää saada oikeistolaisen mainetta, koska uskoo asiaansa ja tietää valitettavasti minuakin enemmän siitä, missä Suomi Oy:n tase makaa. Ja hänen tietojensa takia minua kiinnostaa kuulla hänen mielipiteitään. Niiden takana on luultavasti enemmän tietoa kuin X:ssä huutelevan Jaken tai Ellun. Tai toisaalta virkamiehen mielipiteeseen on ehkä turvallisempaa luottaa kuin poliitikkoon, joka haluaa minun ääneni ja unohtaa minut sen jälkeen.

 Veronmaksajana olen kiitollinen, että rahoistani huolehditaan ja asioita pohditaan.

Mika Niemelä - olet tolkun mies. Arvostan uskallustasi puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tieto lisää tuskaa, mutta lisää se valtaakin. Uskoni suomalaiseen virkamieskuntaan lisääntyy, kun siellä ajatellaan omilla aivoilla, eikä pelkästään kuljeta sokeana poliittisen eliitin talutusnuorassa.

Seuraavat käskyttäjäsi tulevat hyvin luultavasti olemaan enemmän vasemmalta. Silloin vallan vahtikoirana sinulla Mika sekä kollegiollasi tulee olemaan hankala tehtävä. Joudutte tuhlaamaan rahaa, jota teillä ei ole, eikä sitä tunnu oikein tulevan. Vaikka maailmaa katsoisi miten punaisten linssien läpi, ei Suomen tila muutu paremmaksi sillä, että velkasuhdetta kasvatetaan ja tuhlataan enemmän kuin tienataan. Tiedän omasta elämästäni sen, että on huono idea kuluttaa enemmän kuin tienaan. Siinä käy sama ilmiö kuin housuun kustessa pakkasella. Hetken se lämmittää, mutta pidemmän päälle meille kaikille tulee vilu. Koettakaa te virkamiehet toimia jonkinlaisena järjen äänenä, ettei minun ja muiden veronmaksajien rahoja pistetä aivan vastuuttomasti menemään.

perjantai 12. joulukuuta 2025

Kuinka paljon on ihmisen arvo Suomessa?

Itse otettu kuva Koivusuolta Ilomantsista

 


Suomalaisten vahvuus - ja samalla heikkous - on aina ollut se, että meillä yhden yksittäisen kansalaisen arvo on ollut valtavan suuri. Kuusimiljoonaisessa kansassa jokaisella yksilöllä on valtava merkitys, jos sitä verrataan vaikka itäisen naapurimme satamiljoonaiseen kansaan. Meitä on täällä Suomi-neidon helmojen suojassa niin vähän, ettei yhtään ylimääräistä ihmishenkeä huolisi menettää, jos kansan elinkelpoisuus halutaan turvata myös tulevaisuudessa. Jokaiseen menetykseen on suhtauduttava vakavuudella. 

Jos Venäjällä kerrostalon tulipalossa kuolee kymmenen ihmistä, on se aika normaali asia, mutta meillä sama nostattaisi kansansurun, jota murehditaan satojen kilometrien päässä tapahtumapaikasta. Tästä meillä on hyvä esimerkki tältä viikolta, kun pohdimme Savonlinnassa tapahtunutta tulipaloa, jossa menehtyi äiti ja kolme pientä lasta. Se koskettaa monia heille täysin vieraita ihmisiä.

Suuri yksilön arvo tarkoittaa samalla sitä, että pyrimme turvaamaan jokaisen suomalaisen terveyttä ja elämää viimeiseen saakka. Se ei ole helppo tehtävä maassa, jossa etäisyydet asutuskeskusten välillä kasvavat suurimmillaan satojen kilometrien mittaisiksi. Eikä se ole helppoa maassa, jossa asumistiheys on niin pieni, että joillain alueilla naapuria ei taatusti tarvitse nähdä, jos se ei jostain syystä kiinnosta.

Kun siniset valot eivät välkykään

Varsinkin Etelä-Karjalassa on viime viikot kipuiltu sen kanssa, että terveyspalvelumme kuihtuvat kuin ihmisyys venäläisessä aateilmastossa. Hoitohenkilökuntaa sairaaloissa vähennetään ja jäljelle jääville koittavat ankarat ajat. Tehty säästö kaatuu väkisin niiden selkään, jotka hoitotyössä leipäänsä tienaavat. Jalkojen ja käsien on jatkossa liikuttavat seitsemän prosenttia nopeammin, koska työkaverit viereltä on siirretty reserviin.

Kasvava kiire tarkoittaa aina huonoa, kun puhutaan ihmisten hoitamisesta. Alle minimin vedetty henkilöstö ja jatkuva stressi yhdistettynä kiireeseen jauhavat ajan myötä vahvemmankin tiimin pieniksi palasiksi. Lisääntyy riski sille, että jotain jää tekemättä tai joudutaan ajan puutteen vuoksi tekemään rimaa hipoen. Ei kenenkään voi olettaa jaksavan loputtomiin. 

Tänään paljastuivat säästöt ensihoidossa. Jatkossa joudumme maakunnassa tulemaan yöaikaan toimeen kolmea päivystävää ambulanssia vähemmällä. Matkaa lähimpään ensihoidon yksikköön kasvatetaan tarkoituksella, jolloin riskit kasvavat eksponentiaalisesti. Enää eivät paljon odotetut siniset valot välky niin nopeasti kuin tarve on.

Tässä päästään alun kysymykseen. Mikä on ihmisen arvo tämän päivän Suomessa? Ovatko kaikki kansalaiset saman arvoisia yhteiskunnan palvelujen käyttäjinä? Etelä-Karjala ei ole edes suurimpien etäisyyksien maakunta. Jos samaa karsintaa tehdään Lapissa ja Pohjois-Karjalassa, se ei pelkästään venytä hoitomatkaa, vaan antaa suoran viestin, että apua on turha enää odottaa. 

Kuinka monta aivoinfarktipotilasta ei ehdi saamaan ajoissa hoitoa, kun ensihoidon yksikön tulo kestää puoli tuntia kauemmin kuin ennen? Kuinka monta sydänkohtauspotilasta jää hoitamatta, kun siniset valot eivät välky tarpeeksi ajoissa? Kuinka monta riskisynnytystä päättyy suruun, jos tukea ja apua ei näy eikä kuulu? En haluaisi olla ensimmäistä lastani odottava riskisynnyttäjä Parikkalassa tällä hetkellä, enkä oikein uskaltaisi asua Rautjärvelläkään, jos terveysriskit osoittavat minkäänlaista avun tarvetta.

Hallitus pelaa rahan lisäksi ihmishengillä

En haluaisi kuulostaa tylsältä ja toistaa itseäni, mutta tämä ei ole se Suomi, jolle veroni mielelläni maksan. Se Suomi makaa henkitoreissaan muutaman sadan kilometrin päässä odottamassa turhaan apua, joka ei ehdi ajoissa perille. 

Karsimalla kriittisen tärkeää ensihoitoa maassa, jossa etäisyydet sairaalaan ovat jo valmiiksi ylipitkät, lasketaan jokaisen alueella asuvan yksilön arvoa. Kun osa asukkaista jää käytännössä ehtivän ensihoidon ulkopuolelle, heille samalla todetaan, etteivät he ole yhtä arvokkaita veronmaksajia ja kuntalaisia kuin muut. Rakennamme päätöksenteon kautta epätasa-arvoa ja luomme tarkoitukselle kuolleita alueita. Tämä on puhdas arvovalinta sen puolesta, että tähän maahan kaivataan ainoastaan ihmisiä, jotka asuvat suuremmissa kuntataajamissa ja mielellään tuolla vähän etelämmässä. 

En koe koskaan olleeni mikään maalaisromantikko, mutta jotenkin olen aina uskonut siihen, että Suomessa tarvitaan erilaisia ja kaikenlaisia ihmisiä. Me emme pohjimmiltamme ole sen enempää Kruunuhaasta kuin Kruunupyystäkään. Juuret tässä maassa ovat olleet melko lailla mullassa ja lehmänpaskassa, mutta tänä päivänä nuo juuret koetetaan unohtaa kovin tehokkaasti. Ehkä maalaisuudesta on päättäjille tullut niin ikävä riesa, että se koetetaan tuhota hiljaa syömällä ihmisten edellytykset pysyä elossa katuvalojen ulkopuolella.

Kuulin tällä viikolla Autiotalojen asuntomessuista, jotka järjestetään tulevana kesänä Kangasniemellä. Siinä koetetaan aktivoida ihmisiä sekä myymään että ostamaan maaseudulle jääneitä tyhjiä taloja ja tiloja. Etelä-Karjalassakin vanhat maalaiskylät ovat pullollaan tyhjiksi jääneitä entisiä maalaistaloja, joita kukaan ei asu tai edes käytä juuri muuhun kuin satunnaisena kesäpaikkana. Samalla meillä on kuitenkin ihmisiä, jotka etsivät omaa pakopaikkaansa pois kaupungin hälinästä. Kangasniemellä nämä kaksi ihmisjoukkoa koetetaan saada kohtaamaan toisensa.

Ehkä yhä useamman pitäisi tehdä vastareaktio ja muuttaa maalle? Kiusaksi päättäjille ei paetakaan betonin sisälle turvaan katsomaan katuvaloja, vaan tehdään vielä yksi korpivaellus kauas taajamista. Pakotetaan päättäjät turvaamaan maaseudun tulevaisuus sillä, että sinne muuttaa yhä useampi lapsiperhe, joka aktiivisesti käyttää palveluja ja vaatii osansa verovarojen tuotosta.

Talouden realiteetit ovat totta, mutta myös kätevä piilopaikka

Ymmärrän hyvin säästöjen perimmäisen syyn. Kun rahaa ei ole, on pakko karsia jostain. Jokainen säästökohde on arvovalinta. Ei voi kumartaa ilman, että pyllistää jollekin. Kaikki päättäjät hallituksesta alaspäin aina Hyvinvointialueen johtajaan ovat perin ikävässä rakosessa. Heidän kynänsä kertoo sen, kuka tässä maassa on arvokas ja kenen terveydellä me voimme leikkiä potematta huonoa omaatuntoa. 

Sen, mitä lehdistä olen lukenut, on Etelä-Karjalassa raippaa annettu jokaiselle hyvinvointialueen yksikölle melko tasaisella kädellä. Säästökohteita on etsitty - ja myös löydetty - ilmeisesti kaikesta, mistä säästää voi. Tämä tulee valitettavasti tuntumaan omassakin kukkarossani ensi vuonna. Kurjistuva tilanne ja hiipuva talous ei tiedä palvelualan tuottajalle hyvää.

Enkä hetkeäkään usko, etteikö terveydenhuollon taso tulisi putoamaan. Tulemme taatusti lukemaan surullisia tarinoita, mitä tapahtuu, kun hoitoyksikkö ei ehdi ajoissa paikalle. Olen melko varma, että ensi vuoden lopussa tulemme kuulemaan, millaista jälkeä seitsemän prosentin viilaus työntekijämäärässä tekee hoitohenkilöstön jaksamiselle. Ja aika lailla olen yhtä varma siitäkin, että seuraavissa vaaleissa ihmisarvoa tullaan mittaamaan eri lailla kuin sitä tällä hetkellä tehdään. Kansanvalta on siinä mielessä ikävä järjestelmä, että siinä erilaisten arvosuuntausten kannatusta mitataan säännöllisin väliajoin. 

sunnuntai 27. lokakuuta 2024

Yksilöllinen elämäntapa tappaa sosiaaliturvan - (Suomeni-sarjan tekstit)


Suomalaisesta sosiaaliturvasta on erittäin uskaliasta - ja myös vaikeaa - kirjoittaa. Se jakaa ihmiset todella jyrkkiin jakolinjoihin. Puolustajien näkökulmasta suomalainen hyvinvointijärjestelmä on luotu tasoittamaan tuloeroja ja saattamaan erituloiset ihmiset samalle viivalle. Tuloerojen häivyttäminen luo yhteiskuntarauhaa, ehkäisee syrjäytymistä ja luo tasa-arvoa. Kaikki nuo asiat ovat totta, mutta niillä on myös kääntöpuolensa.

Hyvinvointivaltion vastustajien mielestä taas suomalainen järjestelmä luo liian houkuttelevan tilaisuuden vapaamatkustamiselle ja järjestelmän hyväksikäytölle. Kun hyvinvointijärjestelmä rahoitetaan yhteisistä varoista, se tarkoittaa, että veroa maksavat joutuvat omalla työllään rahoittamaan tukia nauttivien osuuden. Suomessa se tarkoittaa keskimääräistä korkeampaa veroastetta ja sitä, että kulutukseen käytettävät varat ovat maksajapuolella pienemmät. Totta tämäkin. 

Yhtä suurta totuutta ei ole olemassa. Suomalainen hyvinvointijärjestelmä on luonut jopa maailman mittakaavassa suhteessa kaikkein tasa-arvoisimman järjestelmän, jossa jokaisella on mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään ja myös mahdollisuus lähtökohdista huolimatta päästä omin voimin melkein minne tahansa. Suomi on luultavasti monille muualta tuleville jopa helpompi alusta omien unelmien toteuttamiselle kuin vaikka Yhdysvallat, jota ensimmäisenä kuvataan sanoilla "land of possibilities". 

Hyvinvointivaltion juuret ovat sotien jälkeisessä Suomessa

 Jotta voidaan pohtia järjestelmän nykyongelmia, on pakko poiketa ensin historiaan. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan juuret ovat sotien jälkeisessä Suomessa. Sodan jälkeen maassa oli paljon eri tavoin heikommassa asemassa olevia kansalaisia, joiden auttamiseksi oli kehitettävä yhteinen koordinoitu järjestelmä nostamaan heidät jaloilleen. Iso osa sodasta palanneista oli fyysisesti tai henkisesti rikki. Heidät tuli pystyä nopeasti saattamaan takaisin tuottavaan työkuntoon. Jälleenrakennuksen maa tarvitsi jokaista käsiparia työhön.

Lisäksi kaatuneiden vuoksi leskiä ja yksinhuoltajia oli merkittävästi normaalia enemmän. Ennen sotia miehet olivat nykyistä yleisemmin perheen pääelättäjiä ja naisten työssäkäynti ei ollut yhtä yleistä kuin tänä päivänä. Ilman valtion antamaa tukea lasten elättäminen olisi monelle ollut kohtuuttoman vaikeaa ja nykytermein edessä olisi ollut varma syrjäytyminen.

Kolmas iso ryhmä, jotka tarvitsivat koordinoitua apua, olivat luovutettujen alueiden uudelleenasutettavat. Menetetyn Karjalan asukasväestöä voisi tänä päivänä verrata siihen, että koko Pirkanmaan asukasmäärä pitäisi sijoittaa jonnekin oman alueen ulkopuolelle. Heille pitäisi löytää jostain asuinpaikat, työpaikat ja sen lisäksi rakentaa alueiden infrastruktuuri vastaamaan muuttunutta asukasmäärää. 

Tarvittiin siis järjestelmä purkamaan nopeasti kasvaneet sosiaaliset ongelmat, ehkäisemään uusia ongelmia ja auttamaan menetyksiä koneneet kansalaiset takaisin jaloilleen. Ja koska niskassa olivat valtavat sotakorvaukset ja useamman vuoden talodellinen takamatka, asialla oli kiire. 

Järjestelmän idea alunperin oli se, että yhteiskunta tarjoaa apua tilapäisesti syrjäytymisvaarassa oleville. Tarkoitus oli saattaa ihmiset nopeasti takaisin tuottavaan työhön, jolloin jokainen käyttäjä rasittaisi järjestelmää vain sen ajan, kunnes he pääsisivät takaisin jaloilleen. Tukiverkko oli tehty putoamisen varalta ehkäisemään lopullinen syrjäytyminen. Rahoituspohja kesti sen, että tukea nautittiin hetki ja sitten palattiin takaisin maksajaksi. 

Yhteiskunnan noustua paremmin jaloilleen alkoi työn sivutuotteena syntyä taloudellista jakovaraa, jota voitiin jyvittää eteenpäin apua tarvitseville. Pikkuhiljaa toimeentulotuen rinnalle tulivat lapsilisät ja myöhemmin opintotuki ja siitä eteenpäin erilaisten tukimuotojen kasvu on jatkunut tasaisella tahdilla kattamaan erilaisia sosiaalisia häiriötiloja. Järjestelmä alkoi vähän kerrallaan kattaa yhä suurempia ihmisryhmiä ja samalla koko tukiverkkoa pyörittävä byrokratia alkoi paisua. 

Kun mietitään eri tukimuotojen yhteiskunnalle aiheuttamaa kustannusta, tulee miettiä sekä tukien maksusta tulevaa rahapottia että järjestelmän pyörittämiseen kuluvaa rahaa. Molemmat näistä ovat yhteisistä varoista rahoitettavia ja siten veroastetta nostavia tekijöitä. 

Järjestelmän kannatusta syövät siivelläeläjät ja järjestelmän kalleus

Hyvinvointijärjestelmä on kohdannut viime vuosina suurta leikkauspainetta. Samalla myös järjestelmän kannatus maksajien keskuudessa on heikentynyt. Tämä on yksi pääsyy siihen, että suomalaisen vasemmiston ja oikeiston väliset rajalinjat ovat jyrkentyneet. Mitä enemmän oikealle mennään sitä haluttomampia ollaan osallistumaan verovaroin tukiverkon ylläpitoon. Toisaalta taas vasemmisto on oikeutetusti huolissaan siitä, että tuloerojen kasvu johtaa siihen, että yhä useampi syrjäytyy ja tippuu niin sanotusti lopullisesti rattailta. 

Näkökulmien ero tulee myös siitä, mistä suunnasta asiaa katsoo. Suurimmassa osassa maailman valtioista vastaavaa tukijärjestelmää ei ole olemassa ja yksilöt ovat enemmän tai vähemmän itse vastuussa omasta toimeentulostaan, myös ongelmatilanteissa. Mikään valtio ei kutienkaan ole täysin vailla tukimuotoja - muualla tehtäviä hoitavat valtion ulkopuoliset tahot, kuten kirkko tai hyväntekeväisyysjärjestöt ja rahoitus kerätään verovarojen sijaan yksityisin lahjoitusvaroin. 

Vasemmiston näkökulma on ehkä enemmän Suomea sisältäpäin katsova. Meillä on erittäin vahva yhteisvastuun ja valtiovetoisen auttamisjärjestelmän historia. Olkoonkin se pieni osa slaavilaisuutta, että uskomme "isoveljen" pitävän meistä huolta, jos itse emme siihen kykene. Yhteisvastuun eetos on tehnyt meistä kiistatta tasa-arvoisempia ja kun järjestelmän rahoitus hoidetaan yhteiskassasta, ei avun vastaanottaminenkaan tuota samaa kynnystä kuin jos apua pitäisi pyytää vaikka sukulaisilta tai ystäviltä. 

Systeemin ongelmat ovat muuttuneessa maailmassa. Järjestelmästä on tullut joillekin rahanjakoautomaatti, jonka varaan oma elämä rakennetaan pysyvästi vailla haluakaan poistua tukiverkon suojista. Se, mikä on tarkoitettu turvaverkoksi, onkin muuttunut riippumatoksi, jossa on helppo köllötellä. 

Tämä johtaa järjestelmän toiseen ongelmaan. Kun käyttäjiä on paljon ja he roikkuvat verkossa pysyvästi, ei verkko enää kestä, vaan murtuu. Mitä enemmän käyttäjiä on sitä suurempi rasite siitä tulee maksajille. Pikkuhiljaa olemme tilanteessa, jossa veroaste on korkea, mutta sekään ei riitä hyvinvointijärjestelmän ylläpitoon, vaan lisävipua on haettava lainarahasta. Ja tämä on yhtä viisasta kuin oman arkielämän rahoittaminen pikavipeillä - noutaja siinä tulee. 

Suurimmiksi silmätikuiksi ovat joutuneet järjestelmän hyväksikäyttäjät. Kieltämättä veroja kohtalaisen paljon maksavana tuntuu pahalta, kun luen lehdestä ideologisesti työttömästä Ossista, joka kirkkain silmin kertoo, ettei häntä haittaa elää muiden kustannuksella. Töihin ei huvita mennä, koska tuillakin pärjää. Tai hieman kulmia kurtistaa haastatella työhön ihmistä, joka kertoo, ettei työnteko oikein kannata, kun kotiin maksetaan enemmän ja saa sentään nukkua kymmeneen. 

Tukiverkon käyttäjiltä on ehkä mennyt ohi se fakta, että meistä veronmaksajista suurin osa ei ole björnwahlrooseja, joille tonni sinne tai tänne on yhdentekevää.  Pääosin olemme oman toimeentulomme kanssa kamppailevia tavallisia perheenisiä ja -äitejä, joilla kuun lopussa pankkitili näyttää nollaa ja Visa pitkää miinusta. Niille tukieuroihin meneville veroille olisi käyttöä ihan omastakin takaa. 

Yhtä suuri ongelma on hyvinvointijärjestelmän aiheuttama byrokratia. Suorien tukieurojen lisäksi maksamme huiman summan järjestelmän ylläpidosta ja siitä työmäärästä, jota tukiverkon ylläpito vaatii. Se on käytännössä tuottamatonta työtä, jos asiaa tarkastellaan vain talouden kannalta. Ja mitä suuremmaksi paisuu käyttäjien ja erilaisten tukieurojen määrä sitä suurempi on myös järjestelmän vaatima byrokratia. Ei hyvä.

Uhkana kapina, verokapina

Kun puhutaan Suomesta, puhutaan usein myös veroista. Suomessa on keskimääräistä suurempi veroaste, josta merkittävä osa koostuu eteenpäin jaettavista etuuksista. Järjestelmän ja siten korkean veroasteen kannatus on viime vuosiin saakka ollut kuitenkin suurta. Nyt tämä järjestelmän kannatus kuitenkin rapautuu - miksi?

Luulen, että suomalaiset maksavat veronsa mielellään, jos rahalle saa vastinetta. Väitän, että tyytymättömyydessä verojärjestelmään kyse ei ole veroasteen kasvusta tai siitä, että olisi saavutettu piste, jossa verot ovat liian korkeita. Väitän, että tyytymättömyydessä on kyse siitä, että verorahoille ei saada enää sitä vastinetta, jota odotetaan. Kyseessä on lopulta hyvin yksikertainen taloudellinen transaktio - minä maksan veroja, joille odotan saavani yhteiskunnalta jonkinlaisen vastineen. Ja jos vastine ei ole odotettu, alan miettiä, mistä oikein maksan. Normaalia kaupankäyntiä.

Pahoin pelkään, että tulevaisuudessa jopa Suomessa tullaan näkemään jonkinasteista verokapinaa. Yritysten osalta se näkyy siten, että toimintoja viedään kevyemmän verotuksen maihin ja kansalaisina siten, että harmaan talouden osuus tulee kasvamaan ja rahanarvoista aivovientiä siirtyy Suomesta ulos. Lisäksi vaikeutuu tarvittavan työvoiman löytäminen tännepäin. En haluaisi olla se myyntimies, joka koettaa houkutella IT-insinööriä Suomeen lauseilla "maksa palkasta puolet veroja, jotta ideologisesti työttömän Ossinkin pöydässä on leipää".

Suoran toiminnan lisäksi verokapina jalostuu poliittisen järjestelmän kautta. Viime vaaleissa nähtiin ensimmäinen suora vastaisku hyvinvointivaltiolle. Vallassa ollut vasemmisto vedettiin kölin ali ja Suomeen tuli oikeistolaisin hallitus koskaan. Minusta tämä oli erittäin suora epäluottamuslause myös hyvinvointivaltiolle.  Jos hallitusvastuu pysyy useamman kauden oikeiston käsissä, on melko selvää, että nykyisenkaltaisen hyvinvointivaltion alasajo käynnistyy voimakkaasti.

Järjestelmä kaatuu omaan mahdottomuuteensa

Suomalainen järjestelmä on kiistatta hieno, mutta se on hyvien taloudellisten aikojen järjestelmä. Olen itse hyvinvointi-Suomelle ikuisesti kiitollinen, sillä se on mahdollistanut nousun melko köykäisistä lähtökohdista yliopistoon ja ylempään korkeakoulututkintoon. Lähes kaikissa muissa maailman maissa tieni olisi ollut erilainen - ja mahdollisuudet heikommat. Siitä johtuen olen jokaisen veromarkkani maksanut kiltisti valtion kassaan kuten kuuluu.

Olen kuitenkin talousrealisti. Jos järjestelmää joudutaan rahoittamaan lainarahalla, on menty liian pitkälle. Jos tilapäiseksi tarkoitettu tukijärjestelmä muodostaa monille pysyvän elannon, on alkuperäinen idea hukkunut ja järjestelmää täytyy korjata. 

Tilanteessa, jossa veronmaksajien määrä vähenee ja tukia nauttivien määrä ei laske, on rasitus yhtä maksajaa kohden lopulta kohtuuton. Jopa minä odotan verorahoilleni nykyistä parempaa vastinetta ja toivon (toki itsekkäästi), että maksamiani varoja kohdennettaisiin paremmin myös minun hyvinvointiini. Ihan siltä tämä ei nyt tunnu. Julkinen terveydenhuolto rapautuu, tieverkosto alkaa olla Viipurin tasoa ja leikkurin alla ovat turvallisuudestani huolehtivat poliisi- ja pelastustoimi, joiden palvelut olisivat yhteiskunnan perustoimintoja.

Suurin vastustaja järjestelmälle on kuitenkin tässäkin yksilöllinen elämäntapa, joka valtaa sijaa etenkin nuoremmassa sukupolvessa. Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, ei yhteiskassaan kuuluminen ole nuoremman sukupolven mielestä yhtä itsestäänselvää kuin se on ollut meille. Nykyisin halutaan entistä enemmän olla itse vastuussa omasta hyvinvoinnista ja sen eteen ollaan valmiita tekemään myös taloudellisia panostuksia. Entistä vähemmän halutaan myöskäään nähdä sitä, että joku muu elää itse tienatuilla rahoilla. Enemmän arvostetaan sitä, että veroaste on matalampi ja kulutukseen voidaan sijoittaa rahaa enemmän. Kulutusmyönteisyys on modernin kapitalismin bensa.

Kun meidän sukupolvemme siirtyy vähemmistöön, ei halukkaita yhteiskassan maksajia enää ole. Tukijärjestelmä rapautuu varmasti ajan myötä ja hyvinvoinnin rahoitus, myös ongelmatilanteissa, siirtyy yhteiskunnan ulkopuolelle. 

Ei totaalista alasajoa kuitenkaan

Itse näen järjestelmän perusperiaatteeltaan hyvänä. Siinä on ongelmia, mutta edelleen kannatan tuloerojen tasoittamista sekä sitä, että heikompiosaisia on pystyttävä kannattelemaan tilapäisesti. Uskon siihen, että pitämällä heikommista huolta, meillä säilyy muita paremmin yhteiskuntarauha ja mahdollistamme yksilön kehityksen lähtökohdista huolimatta. Työläismaistereita tarvitaan myös tulevaisuudessa. 

Lisäksi olen myös hyvinvointirealisti. Nykyisiä tukiverkon tehtäviä ei pysty näin pienessä valtiossa hoitamaan kukaan muu. Isommissa yhteiskunnissa lahjoiusvaroin hoidetut sosiaaliturvan tehtävät onnistuvat, kun lahjoittava populaatio on suurempi. Suomessa ei lahjoitusvaroin kovin isoa koneistoa ylläpidetä, etenkin kun kulttuuri sellaiseen toimintaan on lähes olematonta. 

Näen suomalaisessa järjestelmässä kolme tukimuotoa, joihin en haluaisi puuttua ja joista maksan mukisematta verot, vaikka ne eivät omaa hyvinvointiani millään tavalla lisää. Ensinnäkin meillä on yhteiskunnassa ihmisiä, jotka eivät edes teoriassa pysty huolehtimaan itsestään. Suomessa vammaisten asema on monia muita maita parempi ja heistä huolehditaan suhteellisen hyvin. Tämä on vanhaa Suomea suomimmillaan. Vammaiset ovat syyttömiä siihen, että he eivät kykene pitämään itsestään huolta. Eivätkä he ole meille taloudellisesti se suurin rasite, vaan heihin meillä pitäisi olla varaa.

Toinen tukimuoto, johon en koskisi, ovat lapisilisät. Yhteiskunnan kansalaisten vastuulla on huolehtia jatkuvuudesta. Ja monille tuntuu nykyisin tulevan ihan uutena tieto, että ilman lapsia, meillä ei ole jatkuvuutta. Ilman lapsia tämän kokoinen populaatio on parissa sukupolvessa taputeltu loppuun. Tiedän tämän omakohtaisesti, kun katson sukunimemme lukumäärää, joka on jo tällä hetkellä alle viidenkymmenen. Eikä suunta suinkaan ole menossa ylöspäin, vaan on täysin mahdollista, että seuraavan sukupolven jälkeen on sukunimikalenteri yhtä nimeä köyhempi.

Suomesta on viime vuosina tullut erittäin lapsivastainen. Se näkyy siinä, että lasten toimeentulosta leikataan koulutuksen heikentämisen kautta, ja se on useimmille ookoo. Lisäksi lapset nähdään enemmän rasitteensa kuin sijoituksena tulevaisuuteen. Kylpylöistä ja hotelleista tulee K-18-alueita ja liian usein joutuu lukemaan kirjoituksia, joissa lasten toivotaan pysyvän poissa elämästä nauttivien YOLO-aikuisten jaloista. 

Uskokaa minua, lasta parempaa sijoitusta ette elämäänne tule koskaan löytämään. Jokainen lapsi vaatii rahaa, aikaa, huomiota ja valtavan määrän taloudellista sekä henkistä panostusta. Mutta ne panostukset tulevat korkojen kera takaisin yhteiskunnan jatkuvuuden, oman henkisen kasvun ja oppimisen kautta. Jos näin viisikymppisenä jotain asiaa harmittelen, niin sitä, että tajusin nuo asiat ehkä liiankin myöhään. Onneksi en kuitenkaan jäänyt täysin kokemuksetta. 

Kolmas tukimuoto, jota kannatan 100%:sti ovat opintotuet. Meillä Suomessa perinteisten vientituotteiden salkku kapenee vuosi vuodelta. Jotta pärjäisimme myös tulevaisuudessa kansainvälisessä kilpailussa, on oltava aiempaa innovatiivisempi. Ja innovatiivisuus syntyy aivoissa, jotka kehittyvät koulutuksen ja oppimisen kautta. Suomeen on aikojen saatossa luotu valtavan hyvä koulutusjärjestelmä, joka toimiessaan tuottaisi fiksuja ihmisiä aivovientiin. Nyt kun tuota koulujärjestelmää leikkaamalla kuritetaan, myös tuotos heikkenee. Kysykää vaikka yrittäjiltä, jotka koettavat työllistää vastavalmistuneita - aines on heikentynyt ja koulusta palautetaan työelämään aihioita, jotka eivät ole edes lähelle valmiita. Monilla ammattialoilla koulun jälkeenkin puuttuvat perustaidot, joiden päälle työelämä voisi rakentaa lopullisen osaajan. Tässä leikitään yhtä aikaa yhteiskunnan tulevalla tuottavuudella ja romutetaan aiemmin rakennettu hyvä pohja. 

Itse uskon silti yhteisvastuuseen, tietyin reunaehdoin

Vaikka olen talousrealisti, en romuttaisi suomalaista hyvinvointijärjestelmää kokonaan. Se on kuitenkin tehnyt Suomesta Suomen ja erottaa meidät monista muista maista. Suomalaiset ovat sen verran pieni populaatio, että meillä pitäisi olla varaa pitää huolta toisistamme - sillä edellytyksellä, että jokainen myös osaltaan tuottaa järjestelmälle oman osansa. En ihmettele viime vuosien puheita siitä, että järjestelmä pitäisi ajaa alas. Nykyisellään se on liian kallis ja mahdollistaa sen, että tukiverkossa voi elää pysyvästi. Jos järjestelmä olisi pienempi ja sitä käytettäisiin vain tilapäisten ongelmien hoitamiseen, sen ylläpitoon tarvittava koneistokin olisi pienempi. Kevyempi järjestelmä voisi toimia myös siinä tilanteessa, että maksajien määrä vähenee. 

Harkinnanvaraisuuden lisääminen tarkoittaa valitettavasti myös sitä, että ihmisten olisi otettava enemmän vastuuta itsestään. Automaattinen toimeentulo ja hyvinvointiverkkoon nojaaminen on sanalla sanoen tehnyt meistä laiskoja. On liikaa ihmisiä, jotka nojaavat siihen, että kyllä isoveli hoitaa, kun käden osaa ojentaa. Suurempi harkinnanvaraisuus voisi pakottaa yrittämään enemmän. Ja toisaalta hyvinvointiverkon ylläpidosta säästyneet kulut voisi käyttää työpaikkojen luomiseen ja sitä kautta ihmisten auttamiseen toista kautta.

Joka tapauksessa eriarvoisuus tulee lisääntymään. Kun yhteiskunnan kuluja maksavien määrä suhteessa käyttäjien määrään kasvaa, jää joku aina tukien ulkopuolelle. Se ei ole kivaa, mutta taloudellinen pakko se on. Arkielämän kustantaminen lainarahalla on vielä kalliimpaa ja siihen meillä no vielä vähemmän varaa. 



Suomeni-sarja on kokoelma omia mietteitäni siitä, miten Suomi on tällä hetkellä monella rintamalla suuressa muutoksessa. Tekstit käsittelevät eläkeasioiden lisäksi sosiaaliturvaa ja hyvinvointivaltiota, taloutta, politiikkaa, työelämää sekä Suomea oikeusvaltiona. 

perjantai 28. heinäkuuta 2023

Lomapäiväkirjat osa 5/X



 Lomaan alkaa muodostua rutiineja. Elämisen tahti selvästi hidastuu ja ajan merkitys katoaa. Päivät alkavat toistaa itseään, tosin nukkumaan käyminen ja herääminen hieman liiraavat. Mieleen tulee yksi pitkä palkallinen vapaa, joka kesti kymmenen kuukautta. Siinä ehti todella urautua vapaan viettoon ja tuntui, että aikaa on suorastaan tuhlattavaksi asti. Tässä tajuaa, kuinka helposti ihminen ajautuisi tekemättömyyden kehään, josta olisi lopulta vaikeaa nousta pois. Tajuan ihmisiä, jotka vuosien paikallaanolon jälkeen eivät enää meinaa saada työarjesta kiinni ja jäävät arkipyörästä kokonaan pois. 

Olen tyypillinen oman sukupolveni edustaja. Meidät on kasvatettu unilineaariseen malliin, jossa elämä etenee steppi kerrallaan kohti seuraavaa. Tavoitteena on pyrkiä aina elämän seuraavalle askelmalle, eikä sivuille turhia vilkuiltu. Ensin kouluun, koulusta ammatti, ammatista työpaikka ja työpaikasta kohti asuntolainaa, perhettä ja pikkuhiljaa kohti eläkettä. Ammattia ei vaihdettu kuin pakottavasta syystä ja silloinkin se oli hieman noloa. Paljon kertoo se, että kun olin lapsi, pidettiin aikuiskoulutukseen "joutuneita" jotenkin epäonnistuneina, vaikka he hakivat elämäänsä uutta suuntaa ja starttia uuteen elämänvaiheeseen. 

Minusta nykyinen ammatillinen hajaannus ja elämän monilinjaisuus on vapaampaa ja terveempää. Ihminen hakee läpi elämän sitä, että löytää itselleen sijan, jossa on hyvä olla.Onnellisuus on yhtä hyvä päämäärä kuin status ja palkka. Jos työ tai ammatti ei tunnu hyvältä, sen voi vaihtaa. Koulua ei ole pakko käydä "ykkösellä läpi", vaan opiskella voi läpi elämän. Ammatinvaihto ei ole mitenkään noloa, vaan samanarvoinen elämänvaihe kuin mikä tahansa. 

Samalla eri vaihtoehdot elämässä ovat avoimempia. Enää ei ole automaattista oletusta, että parisuhde johtaa avioliittoon. Avioliiton ei kaikilla tarvitse johtaa siihen, että asutaan samassa osoitteessa ja kumppanin valintakin on vapaampaa. Ihan kaikkea "ylitasa-arvoistamista" en minäkään tajua, tai edes hyväksy, mutta oletettavasti tässäkin asiassa haetaan vielä linjoja.



Onko loma pitkä vai lyhyt?

Hieman nakuttaa takaraivossa, että loma alkaa olla jo puolessavälissä. Kaksi viikkoa tuntuu hieman lyhyeltä lomaksi, mutta toisaalta taas loman pituutta ei mitata viikoissa, vaan asenteessa. Jos loman pituutta tai lyhyyttä alkaa murehtia heti ensimmäisistä päivistä alkaen, tuntuu viidenkin viikon loma liian lyhyeltä. Mutta toisaalta taas, jos osaa laittaa aivot narikkaan loman alusta saakka, on pari viikkoa ihan riittävän pitkä aika latautumiseen.

Loman pituutta suurempi vaikutin on se, mistä lomalle lähtee. Jos työ ei ole itselle sopiva, tai stressaa kiireen, huonon johtamisen tai vaikka työyhteisön pahoinvoinnin vuoksi, ei mikään loma riitä palauttamaan. Tai palauttamaan kyllä, mutta palautumisen vaikutus valuu hukkaan heti, kun töihinpaluu loman jälkeen koittaa. Sen takia lomaa tärkeämpi asia on hakea itselle arki, joka ei syö miestä tai naista ihan loppuun saakka. Työ ei saisi koskaan viedä koko energiaa, edes työaikana.

Huomaan tämän itsestäni. Kun olen oman itseni herra ja työ, jota teen, sopii tällä hetkellä minulle, palaudun nopeasti. Duunit eivät hakkaa kupolissa, enkä näe öisin unia työntekemisestä. Päinvastoin - pystyn hylkäämään työt heti loman ensimmäisestä päivästä saakka. Totta kai parin viikon aikana tulee mietittyä työasioita ja jopa hoidettua niitä jonkin verran, mutta mieleen ne eivät jää kytemään. Ja kuten olen ennenkin sanonut - olen elänyt myös toisenlaista elämää, jossa työasiat rassasivat mieltä ja pyörivät päässä, vaikka lomaa oli tuplaten nykyiseen verrattuna. 

Loman toimivuus onkin enemmän asenteesta kuin pituudesta kiinni. Tunnen monia yrittäjiä, ja heistä aika usea on sellainen, että kun lomalle jäädään, se on kaasu pohjassa. Tekemistä on loman jokaiselle päivälle ja vapaasta täytyy ottaa kaikki irti. Nyt ymmärrän heitä miksi. Kun yrittäjä lomailee, se on itse maksettua aikaa, jota ei huolisi heittää hukkaan. Jos loma jää vähän vajaaksi, sitä harmittelee ikään kuin hukkaan heitettyä rahaa - ja kuten kaikki tietävät, ei yrittäjän taskusta tipu senttikään tarkoittamatta. 

Seuraavaksi yhteiskunnallista paatosta, joten jos ei kiinnosta, niin skippaa suosiolla. 

Eetu Isto "Hyökkäys", 1899, Suomen kansallismuseo


Suloisen Suomemme ongelma

Jatkan vielä tätä ajatusketjua maamme tilasta, kun se mieltäni askarruttaa. Tällä kertaa en katso asiaa politiikkojen tai vallanpitäjien näkökulmasta, vaan ihan yleisesti. Suomessa, kuten itse asiassa muissakin pohjoismaissa, ollaan ajautumassa taloudelliseen kriisiin, jossa veroina kerätyt rahat eivät riitä ylläpitämään aiemmin luotuja rakenteita. Toista kautta mietittynä, rahallinen rasite aiemmin luoduille hyvinvointirakenteille on liian suuri, koska sekä järjestelmä että sen käyttäjäkunta ovat paisuneet ylisuuriksi yhtä aikaa maksajakadon kanssa.

Selvällä suomella sanottuna hyvinvointivaltio on liian kallis, koska sen rahoittajia on liian vähän ja käyttäjiä liian paljon. Ja yksinkertaisen yrittäjän yksinkertaisella matematiikalla se tarkoittaa, että on joko saatava lisää rahaa tai sitten karsittava palveluja (tai niiden käyttäjiä). Velkarahalla kiinteiden ja pysyvien kulujen rahoittaminen pitkässä juoksussa on aivan helvetin tyhmää. Aikuisten maailmassa ne velat on joskus maksettava - tai ainakin sitä velkaa on kyettävä lyhentämään. Emmehän me omassakaan elämässä ota arjen pyörittämiseen lainarahaa, jos ei lisääntyvistä tuloista ole takeita. 

Lisärahan kerääminen verojen kautta on myös hankalaa. Kun verotusaste kasvaa, on seurauksena kulutuksen pysähtyminen tai verokapina jossain muodossa. Jos kulutus pysähtyy sen takia, että veroaste kasvaa, se sysää palvelualat taantumaan. Tiedän jo itsestäni, että jos veroennakoiden määrää haukkaa liikaa kulutusrahasta, ostaminen loppuu. Ja ensimmäisenä karsitaan ns. kulutushyödykkeistä ja palveluista. Sama toimii isossa mittakaavassa koko yhteiskunnassa. 

Verokapina taas tarkoittaa sitä, että hyvät veronmaksajat vaihtavat kirjansa halvempiin maihin tai veroja yksinkertaisesti jätetään maksamatta. Verovaroin rakennettu yhteiskunta perustuu yhteiskuntasopimukseen, jossa me maksajat hyväksymme tietyn määrän veroja, koska saamme vastineeksi yhteiskunnalta toimivan infrastruktuurin. Jos hinta nousee liian korkeaksi suhteessa palvelujen tasoon, vähenee myös halu maksaa veroja. Sama pätee kaikkeen palveluiden ostoon - jos palvelu on liian kallis suhteessa tasoon, se jää hankkimatta. 

Suomalainen yhteiskuntasopimus sallii kohtalaisen korkean ja pitkälle viedyn verotuksen. Kun tienaan euron, maksan siitä tuloveron ja kun ostan lopuilla senteillä leipää, maksan arvonlisäveron. Ja kun joskus kuolen ja taskun pohjalle on jäänyt jokunen sentti, niin perikunta hyvittää lopuista vielä osan perintöverona. Vapaaseen kulutukseen jää yhdestä tienatusta eurosta melko vähän. Tämän kaiken olemme kuitenkin hyväksyneet, koska vastineeksi olemme saaneet toimivan yhteiskunnan ja kattavat palvelut. 

Mersulla ajetaan, vaikka varaa olisi Ladaan

Suomessa on vuosien mittaan ajauduttu tilanteeseen, jossa hyvinvointipalveluja on lisätty, tasoa pyritty väkisin ylläpitämään ja palveluiden piiriin on tullut käyttäjiä, joille systeemiä ei alun perin ole edes tarkoitettu.

Sodan jälkeinen hyvinvointivaltio rakennettiin tilapäisavuksi, jotta pulaan joutuneet ihmiset saisivat avun esim. työttömyyden, sairauden tai muun taloudellisen ahdingon varalle siksi aikaa, että he pystyivät saamaan itsensä jaloilleen ja palaisivat käyttäjästä takaisin maksajaksi. Systeemin ajatus ei ollut elättää ketään pysyvästi, vaan kyseessä oli nimenomaan turvaverkko, josta liian monet ovat nyt rakentaneet itselleen pysyvän puumajan. 

Jos tilapäiseksi luotuun järjestelmään nojataan liikaa pysyvästi, se romahtaa. Ja näin on käymässä myös Suomelle. Systeemi ei enää kestä sitä, että verovaroista maksetaan elantoa liian monelle. Maksavia ihmisiä on yksinkertaisesti liian vähän ja järjestelmän käyttäjiä liian paljon. Jää kaksi mahdollisuutta, lisätä maksajia tai vähentää käyttäjiä. 

Ja se politiikkojen viisaus - sekä kynnettävä pelto - tulee juuri tässä. Mitään yhtä oikeaa ratkaisua ongelmaan ei ole. Jokaisella on asiaan oma mielipiteensä ja toimintavalikoima. Ongelma on sama kuin suomalaisessa jääkiekossa 80-luvulla - ratkaisijoita on yllättävän vähän. 

Se johtuu siitä, että tehtävä työ on yli yhden vaalikauden mittainen, eikä yksikään puolue ota riskiä, että menettää maineensa ja suututtaa äänestäjän liian rajulla leikkauslistalla tai veronkorotuksilla. Raakaa palveluiden karsintaa sekä myös tulorahan kasvatustyötä on tehtävä raa'alla kädellä. Se tarkoittaa kylmästi sitä, että osa ihmisistä on pudotettava palveluiden ulkopuolelle. Näissä asioissa valitettavasti kansa on niin tyhmää, ettei se tajua omaa parastaan. Mutta mitä pidemmälle asian ratkaisua venytetään sitä kipeämmäksi ratkaisut käyvät meille kaikille.  

Väestörakenteen kehitys sotii vielä järjestelmää vastaan. Kansan ikääntyessä huollon määrä kasvaa yksilöä kohti ja rahan lisäksi se vaatii tekijöitä. Jos työtä tekeviä on liian vähän, supistuu verokertymä ja vähemmällä rahalla ei saada mitenkään hoivaa suuremmalle määrälle ihmisiä. 

Älä valita, vaan esitä ratkaisusi

Koska joku kuitenkin sanoo, että on turha itkeä, jos ei osaa esittää ratkaisua, kerron toki oman mielipiteeni. Uskon näin - lopputulos tulee olemaan se, että nykyisenkaltainen hyvinvointivaltio loppuu viimeistään parissa vuosikymmenessä. Meitä seuraava sukupolvi näkee enää unta siitä, että on olemassa legendaarinen "sossun luukku", josta käteistä voi käydä kuin pankkiautomaatista (tämä kärjistetysti)

Terveyspalvelut tullaan ajamaan minimiin niin, että työssäkäyvät ja muut riittävän varakkaat pudotetaan julkisen terveydenhuollon ulkopuolelle. Laajan julkisen terveydenhuollon tilalle tulee vakuutusten kautta hoidettu terveydenhuolto, jossa joko työnantaja tai työntekijä itse maksavat terveysvakuutusta, jonka kautta terveydenhuolto hoidetaan. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että työnantajan maksamasta terveydenhuollosta tulee todellinen kilpailuvaltti työmarkkinoilla. Julkinen puoli on pelkistetty hoitokanava ensiavulle ja varattomille. 

Sosiaalitukien ja -etuuksien osalta palataan sodan jälkeiselle tasolle. Verkko palautetaan siihen kuntoon, että se sallii tukien nostamisen määräajaksi ja sen jälkeen ihminen nostaa itse itsensä siivilleen tai putoaa verkosta lattialle. Siihen en usko, että suomalainen yhteiskunta koskaan hylkää heitä, jotka eivät mitenkään kykene itsestään huolehtimaan, mutta tuotakin rajaa tullaan luultavasti nostamaan. En itsekään soisi, että esim. vammaisten hoito jätetään pois suomalaisen yhteiskunnan tehtävistä. 

Koulutuksen suhteen raja itse maksetussa koulutuksessa tulee alenemaan. Uskon, että peruskoulu säilyy maksuttomana ja pidämme huolta sivistyksen perustasosta myös ajassa eteenpäin (onhan se eräänlainen vientituote). Sen sijaan jatko-opinnot tulevat menemään ainakin osin maksulliseksi heti peruskoulun jälkeen. Ja mitä pidempään halutaan opiskella sitä kalliimmaksi homma käy. En näe tulevaisuudessa yhteiskunnan maksamia maisteriopintoja. Toivottavasti opintoja edelleen tuetaan ja toivon, että Suomessa säilyisi mahdollisuus mistä tahansa lähtökohdista päästä mihin tahansa päämäärään, mutta omaa rahaa se tulee vielä vaatimaan. 

Eläkkeiden suhteen olen oman toivoni menettänyt jo aikaa sitten. Kun täytän seitsemänkymmentä ja menen eläkekassan luukulle kysymään maksamiani rahoja, tulen saamaan vastauksen, että ne rahat menivät jo. Minun sukupolveni tulee olemaan se sukupolvi, joka on ikään kuin väliinputoaja kahden systeemin välissä. Me maksamme eläkettä saamatta mitään vastineeksi ja joudumme hoitamaan itsellemme vanhuuden turvan vielä toista kautta. Seuraava sukupolvi hoitaa omat asiansa henkilökohtaisesti. Todennäköisesti eläkettä varten tehdään joko henkilökohtainen sijoitussuunnitelma tai sitten eläkevakuutus, johon jokainen säästää haluamallaan tasolla. Nykyinen järjestelmä on joka tapauksessa liian kallis, eivätkä siihen usko juuri muut kuin nykyiset eläkkeensaajat. 

Meillä on Suomessa ajatusharha siitä, mitkä ovat yhteiskunnan tehtävät. Pidämme itsestään selvänä, että yhteiskunnalla on velvollisuuksia yksilön hyvinvointia kohtaan. Valitettavasti näin ei asia ole. Yhteiskunta huolehtii vain infrasta, että jokaisella on turvallinen ympäristö, mahdollisuus tehdä töitä ja elää vapaana. Yksilön hyvinvoinnista huolehtii yllättäen yksilö ihan itse. 

Ikävä sanoa, mutta ajan myötä meistä suomalaisista on tullut kuin lapsia, jotka tulevat ruokapöytään, jättävät lähtiessään astiat korjaamatta, eivätkä koskaan mieti, mitä kaikkea on pitänyt tapahtua, että se lämmin ruoka on saatu lautaselle saakka. Ja aika moni vielä poistuu pöydästä ilman kiitos, pieraisee ja haukkuu ruuan mennessään ja tokaisee "Thanks for nothing, naapurissa oli sentään pizzaa"