Kuinka paljon on ihmisen arvo Suomessa?

Itse otettu kuva Koivusuolta Ilomantsista

 

Suomalaisten vahvuus - ja samalla heikkous - on aina ollut se, että meillä yhden yksittäisen kansalaisen arvo on ollut valtavan suuri. Kuusimiljoonaisessa kansassa jokaisella yksilöllä on valtava merkitys, jos sitä verrataan vaikka itäisen naapurimme satamiljoonaiseen kansaan. Meitä on täällä Suomi-neidon helmojen suojassa niin vähän, ettei yhtään ylimääräistä ihmishenkeä huolisi menettää, jos kansan elinkelpoisuus halutaan turvata myös tulevaisuudessa. Jokaiseen menetykseen on suhtauduttava vakavuudella. 

Jos Venäjällä kerrostalon tulipalossa kuolee kymmenen ihmistä, on se aika normaali asia, mutta meillä sama nostattaisi kansansurun, jota murehditaan satojen kilometrien päässä tapahtumapaikasta. Tästä meillä on hyvä esimerkki tältä viikolta, kun pohdimme Savonlinnassa tapahtunutta tulipaloa, jossa menehtyi äiti ja kolme pientä lasta. Se koskettaa monia heille täysin vieraita ihmisiä.

Suuri yksilön arvo tarkoittaa samalla sitä, että pyrimme turvaamaan jokaisen suomalaisen terveyttä ja elämää viimeiseen saakka. Se ei ole helppo tehtävä maassa, jossa etäisyydet asutuskeskusten välillä kasvavat suurimmillaan satojen kilometrien mittaisiksi. Eikä se ole helppoa maassa, jossa asumistiheys on niin pieni, että joillain alueilla naapuria ei taatusti tarvitse nähdä, jos se ei jostain syystä kiinnosta.

Kun siniset valot eivät välkykään

Varsinkin Etelä-Karjalassa on viime viikot kipuiltu sen kanssa, että terveyspalvelumme kuihtuvat kuin ihmisyys venäläisessä aateilmastossa. Hoitohenkilökuntaa sairaaloissa vähennetään ja jäljelle jääville koittavat ankarat ajat. Tehty säästö kaatuu väkisin niiden selkään, jotka hoitotyössä leipäänsä tienaavat. Jalkojen ja käsien on jatkossa liikuttavat seitsemän prosenttia nopeammin, koska työkaverit viereltä on siirretty reserviin.

Kasvava kiire tarkoittaa aina huonoa, kun puhutaan ihmisten hoitamisesta. Alle minimin vedetty henkilöstö ja jatkuva stressi yhdistettynä kiireeseen jauhavat ajan myötä vahvemmankin tiimin pieniksi palasiksi. Lisääntyy riski sille, että jotain jää tekemättä tai joudutaan ajan puutteen vuoksi tekemään rimaa hipoen. Ei kenenkään voi olettaa jaksavan loputtomiin. 

Tänään paljastuivat säästöt ensihoidossa. Jatkossa joudumme maakunnassa tulemaan yöaikaan toimeen kolmea päivystävää ambulanssia vähemmällä. Matkaa lähimpään ensihoidon yksikköön kasvatetaan tarkoituksella, jolloin riskit kasvavat eksponentiaalisesti. Enää eivät paljon odotetut siniset valot välky niin nopeasti kuin tarve on.

Tässä päästään alun kysymykseen. Mikä on ihmisen arvo tämän päivän Suomessa? Ovatko kaikki kansalaiset saman arvoisia yhteiskunnan palvelujen käyttäjinä? Etelä-Karjala ei ole edes suurimpien etäisyyksien maakunta. Jos samaa karsintaa tehdään Lapissa ja Pohjois-Karjalassa, se ei pelkästään venytä hoitomatkaa, vaan antaa suoran viestin, että apua on turha enää odottaa. 

Kuinka monta aivoinfarktipotilasta ei ehdi saamaan ajoissa hoitoa, kun ensihoidon yksikön tulo kestää puoli tuntia kauemmin kuin ennen? Kuinka monta sydänkohtauspotilasta jää hoitamatta, kun siniset valot eivät välky tarpeeksi ajoissa? Kuinka monta riskisynnytystä päättyy suruun, jos tukea ja apua ei näy eikä kuulu? En haluaisi olla ensimmäistä lastani odottava riskisynnyttäjä Parikkalassa tällä hetkellä, enkä oikein uskaltaisi asua Rautjärvelläkään, jos terveysriskit osoittavat minkäänlaista avun tarvetta.

Hallitus pelaa rahan lisäksi ihmishengillä

En haluaisi kuulostaa tylsältä ja toistaa itseäni, mutta tämä ei ole se Suomi, jolle veroni mielelläni maksan. Se Suomi makaa henkitoreissaan muutaman sadan kilometrin päässä odottamassa turhaan apua, joka ei ehdi ajoissa perille. 

Karsimalla kriittisen tärkeää ensihoitoa maassa, jossa etäisyydet sairaalaan ovat jo valmiiksi ylipitkät, lasketaan jokaisen alueella asuvan yksilön arvoa. Kun osa asukkaista jää käytännössä ehtivän ensihoidon ulkopuolelle, heille samalla todetaan, etteivät he ole yhtä arvokkaita veronmaksajia ja kuntalaisia kuin muut. Rakennamme päätöksenteon kautta epätasa-arvoa ja luomme tarkoitukselle kuolleita alueita. Tämä on puhdas arvovalinta sen puolesta, että tähän maahan kaivataan ainoastaan ihmisiä, jotka asuvat suuremmissa kuntataajamissa ja mielellään tuolla vähän etelämmässä. 

En koe koskaan olleeni mikään maalaisromantikko, mutta jotenkin olen aina uskonut siihen, että Suomessa tarvitaan erilaisia ja kaikenlaisia ihmisiä. Me emme pohjimmiltamme ole sen enempää Kruunuhaasta kuin Kruunupyystäkään. Juuret tässä maassa ovat olleet melko lailla mullassa ja lehmänpaskassa, mutta tänä päivänä nuo juuret koetetaan unohtaa kovin tehokkaasti. Ehkä maalaisuudesta on päättäjille tullut niin ikävä riesa, että se koetetaan tuhota hiljaa syömällä ihmisten edellytykset pysyä elossa katuvalojen ulkopuolella.

Kuulin tällä viikolla Autiotalojen asuntomessuista, jotka järjestetään tulevana kesänä Kangasniemellä. Siinä koetetaan aktivoida ihmisiä sekä myymään että ostamaan maaseudulle jääneitä tyhjiä taloja ja tiloja. Etelä-Karjalassakin vanhat maalaiskylät ovat pullollaan tyhjiksi jääneitä entisiä maalaistaloja, joita kukaan ei asu tai edes käytä juuri muuhun kuin satunnaisena kesäpaikkana. Samalla meillä on kuitenkin ihmisiä, jotka etsivät omaa pakopaikkaansa pois kaupungin hälinästä. Kangasniemellä nämä kaksi ihmisjoukkoa koetetaan saada kohtaamaan toisensa.

Ehkä yhä useamman pitäisi tehdä vastareaktio ja muuttaa maalle? Kiusaksi päättäjille ei paetakaan betonin sisälle turvaan katsomaan katuvaloja, vaan tehdään vielä yksi korpivaellus kauas taajamista. Pakotetaan päättäjät turvaamaan maaseudun tulevaisuus sillä, että sinne muuttaa yhä useampi lapsiperhe, joka aktiivisesti käyttää palveluja ja vaatii osansa verovarojen tuotosta.

Talouden realiteetit ovat totta, mutta myös kätevä piilopaikka

Ymmärrän hyvin säästöjen perimmäisen syyn. Kun rahaa ei ole, on pakko karsia jostain. Jokainen säästökohde on arvovalinta. Ei voi kumartaa ilman, että pyllistää jollekin. Kaikki päättäjät hallituksesta alaspäin aina Hyvinvointialueen johtajaan ovat perin ikävässä rakosessa. Heidän kynänsä kertoo sen, kuka tässä maassa on arvokas ja kenen terveydellä me voimme leikkiä potematta huonoa omaatuntoa. 

Sen, mitä lehdistä olen lukenut, on Etelä-Karjalassa raippaa annettu jokaiselle hyvinvointialueen yksikölle melko tasaisella kädellä. Säästökohteita on etsitty - ja myös löydetty - ilmeisesti kaikesta, mistä säästää voi. Tämä tulee valitettavasti tuntumaan omassakin kukkarossani ensi vuonna. Kurjistuva tilanne ja hiipuva talous ei tiedä palvelualan tuottajalle hyvää.

Enkä hetkeäkään usko, etteikö terveydenhuollon taso tulisi putoamaan. Tulemme taatusti lukemaan surullisia tarinoita, mitä tapahtuu, kun hoitoyksikkö ei ehdi ajoissa paikalle. Olen melko varma, että ensi vuoden lopussa tulemme kuulemaan, millaista jälkeä seitsemän prosentin viilaus työntekijämäärässä tekee hoitohenkilöstön jaksamiselle. Ja aika lailla olen yhtä varma siitäkin, että seuraavissa vaaleissa ihmisarvoa tullaan mittaamaan eri lailla kuin sitä tällä hetkellä tehdään. Kansanvalta on siinä mielessä ikävä järjestelmä, että siinä erilaisten arvosuuntausten kannatusta mitataan säännöllisin väliajoin.