Blogit.fi

maanantai 21. joulukuuta 2020

No olihan vuosi!! Yhteenveto 2020 ja kohti - todellakin uutta vuotta

Puutyö Hjerppen tekemä upea logotaulu kassapöydässä

 

Kun kalenterin viimeinen sivu on ruksittu loppuun, tässä maassa on tuskin yhtään ihmistä, joka ei ole kiitollinen tämän koitoksen päättymisestä. Vuosi on ollut erilainen, monessa suhteessa opettavainen ja jossain mielessä todellinen henkinen mylly. Toivottavasti vastaavaa ei ole luvassa ihan lähiaikoina. 

Korona korkojen kera

Isossa kuvassa ei juuri muuta sanottavaa ole kuin se, että yksi virus muutti koko maailman. Korona sai aikaan sellaisia muutoksia yhteiskunnassa, jotka pysäyttivät kaiken normaalin. Mutta toisaalta se varmaan opetti meille itsellemme asioita itsestämme, elämästä ja maailmasta. Tämän jälkeen monet asiat ovat muuttuneet lopullisesti ja paljon asioita tullaan tekemään toisella tapaa myös koronan jälkeen. 

Kun vuosi alkoi, ei kukaan arvannut, että maaliskuussa kaikki muuttuu. Minä etsin tammikuussa itselleni liiketiloja toteuttaakseni yrityshaaveitani. Laskeskelin mielessäni exitiä palkkatyöstä ja haaveilin siirtymisestä omaan tekemiseen. Luojan lykky en ehtinyt toteuttaa noita haaveita liian pitkälle. Jouduin seuraamaan sivusta, kuinka vaikeaa hyvinvointialalla oli koronan ensimmäisen aallon aikaan. 

Puoli vuotta maaliskuusta syyskuuhun oltiinkin sitten enemmän tai vähemmän neljän seinän sisällä. Nuorimmainen otettiin eskarista pois hyvissä ajoin ja sittenhän eskarit pistettiin säppiin kokonaan. En voi väittää olevani kauhean onneton siitä, että minulle tarjoutui tilaisuus olla kotona pienen kanssa kaksin. Meillä oli itse asiassa aika kivaa - ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Päiviin syntyivät omat rutiinit. Minä tein töitä ja pieni viihdytti itseään tai sitten teki tehtäviä, joita olin hänelle keksinyt. Lapsi oli keksinyt tehdä itselleen oman postilaatikon huoneensa viereen, joten kasasin pienistä tehtävistä hänelle "Postipojan Kesätehtävät"-vihkosen. Oli iloinen yllätys, kun omassa postilaatikossa oli "postia". No aika vähän aikaa eskarilainen jaksoi tehtävien parissa aina tuusailla.

Ja on totuuden nimessä tunnustettava, että puoli vuotta oli varmaan meille molemmille aika lailla liian pitkä aika olla kaksin päivät. Loppuajasta alkoi olla näkyvissä jo pieniä allergisia reaktioita puolin ja  toisin. 



Olen joskus ennenkin kirjoittanut, että olen ollut kaikkien perheen lasten kanssa jossain välissä pidempiä aikoja kotona. Se syventää lapsen ja vanhemman suhdetta. On aikaa seurata, millaisia tyyppejä junioreista kasvaa ja on mahdollisuus antaa omaa huomiota rajattomasti lapselle, joka sitä myös osaa ottaa vastaan. Lapsihan on huomion suhteen täysin pohjaton kaivo.

Viime vuoden lopulla pelkäsin, että määräaikainen työsuhteeni uhkaa loppua. No se "parin kuukauden homma" on venähtänyt kohta kahteen vuoteen. Nautin edelleen työstäni ja firman boogiesta. Tässä kahden vuoden aikana olen tehnyt suunnittelua, asiakaspalvelua, rekrytointia sekä kaikkea muutakin, mitä on tarvittu. Ei ole muuten aika käynyt kertaakaan pitkäksi!! Etenkin korona-aikojen pahimmilla hetkillä olen jotakuinkin polvillani kiittänyt, että töitä on piisannut ja perheen elanto on vaikeimpina hetkinäkin ollut turvassa. 

Sitten tuli Studio

Yrittäjyys on ollut haaveeni pitkän aikaa. Se on muhinut takaraivossa ja välillä unohtunut, mutta lopulta kypsynyt valmiiksi kuin viini tynnyrissä. Kevään haaveet romuttuivat nopeasti koronan takia, mutta kun ensimmäinen aalto helpotti, palasin taas vuokratilojen tarkisteluun ja laskentaan. Sitten eräänä päivänä soi puhelin, kun kaverini ilmoitti, että hänellä on "tiskin alla" yksi hyvä tila ja lähtisinkö katsomaan. Ei muuten tarvinnut paljoa miettiä....

Ja siitä se sitten lähti. Syyskuusta alkaen olen pyörittänyt Lappeen Hierontastudio -nimistä unelmatehdasta, joka tarjoaa klassisen ja urheiluhieronnan palveluita. Yrityksen perustaminen ja pyörittäminen ovat minulle lihallistunutta unelmaa. Jokainen euro, joka tulee sisään tai lähtee ulos, on kiinni omasta tekemisestä. Asiakkaat ovat omiani ja kannan työstäni vastuun vain itselleni. Aivan täydellistä (vaikka välillä vähän pelottavaa)

Tykkään työstäni yrittäjänä. Tykkään asiakkaista ja rakastan heidän kanssaan tehtävää työtä. Yksinäisen palkkatyön vastineeksi on mukavaa saada työ, jossa tapaa ihmisiä ja pääsee heidän kanssaan kunnolla jutulle. Yrittämisen arjessa on paljon oppimista ja varmaan isoimmat jutut tajuaa vasta ensimmäisen toimintavuoden jälkeen. Mutta so far so good. Studion tarinaa olen enemmän avannut firman verkkosivuilla olevassa blogissa

Ja koska ihminen ei osaa olla paikoillaan - tai ei osaa lopettaa ajoissa, otin vielä yhden homman hoitaakseni. Hain - ja pääsin - Suomen Hierojakouluille tuntiopettajaksi. Tällä hetkellä vedän Kotkassa monimuoto-opiskelijoiden kurssia, joka on noin puolessavälissä. Opettaminen antaa omaan työhön aivan uudenlaista näkökulmaa ja toisaalta taas opettaminen on ollut haaveeni jo pidemmän aikaa.

Unelmat toteutuvat yksi kerrallaan. Joskus ne näyttävät olevan kaukana, mutta askel kerrallaan ne huomaamatta lähenevät, kunnes tajuat eläväsi juuri sitä, mistä haaveilit. Sen vuoksi pelkkä haaveilu ja unelmien kirjaaminen ovat tie onnelliseen elämään. Päämäärät, unelmat ja haaveet antavat elämälle suunnan ja tien, mitä kohti haluaa ponnistella. Kun katson elämääni taaksepäin, olen saavuttanut lähes kaikki ne asiat, jotka olen uskaltanut ääneen sanoa. Tie on ollut mutkainen, pitkä ja joskus vaikeakin, mutta maalit ratkaisevat. 

Romaani, jota ei koskaan tullut


Kirjoittamista niin, että tuntuu

Tänä vuonna on kirjoituskonekin pysynyt tavallista paremmin näpeissä. Lisääntynyt vapaa-aika sekä kestotyyppinen kotoilu saivat aikaan sen, että päässä alkoi kehittyä tarinoita jopa ulostettavaksi saakka. Kesän aikana kirjoitin yhden romaanikäsikirjoituksen, joka tosin ei ottanut sen enempää tulta alleen kustantajissa (yksi kustantaja sanoikin, että korona-aikana on käsiksiä tullut luettavaksi noin 30% enemmän kuin aiemmin, joten eipä suuren suuri ihme). Eikä siitä menestymättömyydestä sen isompaa lommoa sieluun tullut. Olen ylpeä, että olen tuottanut pitkän, juoksevan ja kokonaisen tarinan hahmoineen. Ja tiedän senkin, että jonain päivänä kynnys julkaisuun vielä ylittyy.

Lisäksi olen nyt joulun aikana kirjoittanut perheen junnulle joulukalenteri-tyyppistä tonttutarinaa. Suoraan sanottuna siinä tekstin juoksutus ja hahmot sekä juoni ovat aika hyvin onnistuneet, kun otetaan huomioon, että se on kiireessä kirjoitettu. Kaksi liuskaa per päivä kaiken tämän työ-yrittäjyys-opettajuus-hässäkän keskellä on minusta kelpo saavutus. Ja mikä parasta - kohdeyleisö odottaa illan tarinaa ja pitää siitä, että hänelle tuota tarinaa luetaan. Jos teksti on yhdelle tehty ja yksi siitä pitää, niin kohdeyleisö on 100% tavoitettu.

Ja noiden lisäksi olen kirjoittanut firman sivuille blogia, tehnyt tekstejä verkkosivuille ja vähän muuallekin. 

Lisääntynyt vapaa-aika sekä vähentynyt ruutu-aika ovat tehneet ihmeitä sille, kuinka teksti syntyy ja siihen, kuinka omaa mielikuvitusta on saanut kehitettyä. Minusta kirjoittamiseen tuli tänä vuonna todella hyvä flow. Toivottavasti sama jatkuu myös ensi vuonna. Ainakin päässä pyörii vahvasti teksti, jolla on työnimenä "Pataässä".

Vuoden 2020 opetukset

Vuosi on ollut monella tapaa erilainen. Ymmärrän, että monille se on ollut vaikea ja surullinen. Ei kukaan toivo, että koko juokseva  yhteiskunta pysähtyy näin totaalisesti ja näin nopeasti. Taloudelliset vahingot, joista loppulasku lankeaa vasta vuosien päästä, ovat kohtuuton hinta viattomille asianosaisille, inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan.

Silti näen tämän vuoden myös positiivisena. Minulle tämä on opettanut kiitollisuutta sekä kykyä sopeutua. Olen oppinut näkemään huonoissa asioissa myös hyvät puolet ja oppinut tulemaan toimeen  muuttuvissa tilanteissa. 

Totta kai omassa elämässä tapahtuneet muutokset ovat vieneet fokuksen enemmän pois kaikesta ankeudesta ja mahdollistaneet sen, että olen voinut keskittyä positiivisiin muutoksiin elämässä. Yrittäjyys ja oman tekemisen kehittäminen ovat nostaneet itsetuntoa ja antaneet rohkeutta. Lisäksi yrittäminen on pakottanut siihen, että epävarmuuden sietokyky paranee. Tästä vuodesta tulen ulos vahvempana kuin siihen menin.

Yksi tämän vuoden opetuksia on ollut se, että maailmassa voi nopeasti tapahtua asioita, joille emme voi mitään. Silloin ainoa oikea tapa suhtautua on se, että roikkuu mukana ja sopeutuu. Olen aktiivisesti pyrkinyt ottamaan omaan asennevalikoimaan tällaisen ehkä enemmän venäläistyyppisen maailmankatsomuksen, jossa voivottelun sijaan selvitään. 

Toiveikas 2021

Kaikki meistä lähtevät seuraavaan vuoteen toiveikkaina. Amerikka on saanut oikean presidentin sen edellisen kaaosgeneraattorin sijaan. Koronaan on tulossa rokote, joka taittaa toivottavasti pahimman ja vuoden aikana purkautunut kulutustulppa purkautuu. Lähtökohtaisesti ensi vuodesta pitäisi tulla monella tapaa rikkaampi kuin nyt loppuvasta.

Itselleni vuosi on toiveikas myös muista syistä. Työelämä on suhteellisen mallillaan ja voisin jopa sanoa orastavassa kasvussa. Toivon, ja melkein rukoilen, että nämä tänä vuonna alkaneet kuviot ottavat tulta alleen ja pärjään siinä, mitä olen aloittanut. Opettaminen on tosi kivaa ja niin on kyllä yrittäminenkin. On aika luksusta tehdä töitä sellaisten asiakkaiden parissa, joiden oloa voi parantaa ja hyvinvointia edistää. "Tee työtä, jolla on tarkoitus"-metodi täyttyy täydellisesti. 

Tämä blogi aloittaa viidennen vuotensa. Kun katsoo tekstejä taaksepäin, on elämä muuttunut hurjasti. On tullut paljon uutta, olen menettänyt paljon vanhaa. Elämässä jokainen vuosi on ollut täynnä erilaisia tunnetiloja, jotka ovat kasvattaneet kukin tavallaan. Itse huomaan kasvaneeni henkisesti eniten näiden viiden edellisen vuoden aikana. Minusta on tullut henkisesti vahvempi, rohkeampi ja jos mahdollista, vieläkin uteliaampi elämälle. Se tuskin johtuu blogista tai edes kirjoittamisesta. Se johtuu siitä, että elämä on pakottanut kohtaamaan asioita, jotka opettavat ja kasvattavat. 

Minulle suurimmat kasvun paikat ovat liittyneet epäonnistumisiin. Suru, pelko, epäonnistuminen ja häpeä ovat tehokkaimmat motivaattorit, sillä ne jättävät voimakkaimmat muistijäljet ja toisaalta taas ne kertovat sen, mitä tulee tehdä toisin. Toki yhtä tärkeää on olla onnellinen ja kiitollinen ja huomata elämässään myös ne positiiviset asiat. Tällä saralla suurin oppini on se, että sallin itselleni sen, että olen tyytyväinen saavuttamiini asioihin ja osaan olla onnellinen saavutuksistani. Ei niitä kaikkein helpoimpia oppeja perisuomalaiselle luonteelle. 

Kuten joka aamu toistan itselleni - olen kiitollinen elämästä sekä kaikista heistä, joiden ansiosta en ole täällä yksin. 

Kiitos taas kaikille lukijoille kuluneesta vuodesta!

Hyvää Joulunaikaa sekä Onnellisempaa Uutta Vuotta 2021!

lauantai 28. marraskuuta 2020

Viimeisen ritarin matka - haudattu sukupolvi

Mannerheim-risti, kuva Mannerheimin perinnesäätiön sivuilta

 

Tänään Lappeenrannassa saatetaan haudanlepoon Mannerheim-ristin ritari numero 95, Tuomas Gerdt. Kyseessä on viimeinen elossa ollut ritari, joka on kasvoillaan pitänyt ritaristoa esillä yksin viimeiset vuodet. Gerdt haudataan Lepolan hautausmaalle, jossa makaa toinenkin sota-ajan ikoni, alikersantti Rokkaa ensimmäisessä Tuntemattomassa sotilaassa esittänyt Reino Tolvanen. 

Sodassa ja välittömästi sen jälkeen palkittiin vajaat kaksisataa sotilasta Mannerheim-ristillä, mutta lukematon määrä sankareita haudattiin sodan aikana kotikunnan multiin tai jäi rintamalle. Ritarit edustavat kaikkia sodan sankareita, palkittuja, palkitsemattomia - sekä myös kuolleita.

Viimeisen ritarin hautajaiset ovat saaneet ansaitsemansa huomion sekä mediassa että valtakunnan päättäjissä. Läsnäolollaan hautajaisia kunnoittavat presidentti Sauli Niinistö, puolustusministeri Antti Kaikkonen, kuten myös puolustusvoimain komentaja Timo Kivinen. Harva yksittäinen henkilö saa kyseisen tasoiset vieraat, mutta yhtä harva sitä myöskään ansaitsee. 

Päivän Etelä-Saimaa on arvokkaasti tehnyt pitkän artikkelin Tuomas Gerdtin elämästä. Olin ilahtunut, että sota-ajan saavutusten rinnalle nostettiin tasa-arvoisena myös sodan jälkeen tehty työ, Tuomas Gerdtin valoisa sekä elämään positiivisesti suhtautuva persoona. Vaikka meriitit tulivat sodasta, on arvokkain työ elämässä tehty kuitenkin sen jälkeen. 

Haudattu sukupolvi

Tuomas Gerdtin hautajaiset ovat merkittävät minullekin, vaikka en häntä koskaan tavannut. Katson viimeistä ritaria hänen sukupolvensa edustajana ja hänen mukanaan hautaamme isovanhempieni sukupolven. Tuon rakentaja-sukupolven mukana valitettavasti multaan peitetään sellaiset arvot sekä tavat toimia, joita itse arvostan.

Tuomas Gerdt viimeistään teki tunnetuksi "kaveria ei jätetä"-mentaliteetin, mikä tarkoitti sitä, että tiukimmassakin paikassa pärjää paremmin porukalla kuin yksin. Heikompaa ei jätetä jälkeen, vaan tuetaan niin, että jokainen pärjää. Sota-ajan kokeneet etenivät yhtenä joukkona sekä rintamalla että sen jälkeen. Suomea ei olisi rakennettu tuijottamalla omaa etua tai asettamalla yksilön etu yhteisön edelle. 

Tuon sukupolven periaatteet ovat tuttuja omista isonvanhemmistani. Ukkini oli rintamalla nuoruutensa. Sotatyöt alkoivat 17-vuotiaana ja loppuivat Lapin sodan jälkeen 1945. Sen jälkeen alkoivat sitten todelliset työt, joita tehtiin tukkisavotoilla. Myös ukkini arvot olivat loppuun saakka, että yksin ei täällä maailmassa pärjää, vaan töitä on tehtävä yhdessä. Ja periksi ei anneta ennen kuin työt on tehty loppuun.

Tätä päivää leimaavat valitettavan voimakkaasti yksilön korostaminen sekä oman edun tavoittelu. Olemme itse luoneet yhteiskunnan, jonka tunnusmerkki on kiire - todellinen tai kuviteltu. Ajastamme on tullut niin arvokasta, että sen jako-osuuksien määrittämisestä on tullut tärkein ihmiselämän resurssi. 

Ihmettelen usein, kuinka isovanhempieni sukupolvi rakensi vähemmillä resursseilla maan, jota meidän sukupolvemme ei pysty enää pitämään pystyssä. Hartiapankki-työnä tehtiin sekä talot että yhteiskunnan rakenteet. 

Ne asiat, joiden puolesta rintamalla taisteltiin, murenevat yksi kerrallaan. Olemme kovaa vauhtia rapauttamassa pala palalta rakennetun hyvinvointivaltion, jonka perimmäinen idea on ollut taata tasa-arvoiset mahdollisuudet kaikille yhteiskuntamme jäsenille. Hyvinvointiyhteiskunnan purkaminen nostaa pystyyn ne muurit, jotka sodan jälkeen purettiin. On syytä muistaa, että talvisotaan jouduttiin vain kaksikymentä vuotta sisällissodan päättymisen jälkeen. Rintamalla punaiset ja valkoiset aatteet niputettiin sinivalkoiseksi puolustuslinjaksi.

Tuloerojen kasvu tulee jättämään yhä useammat perheet sekä lapset sellaisten mahdollisuuksien ulkopuolelle, jotka vielä minunkin nuoruudessani kuuluivat kaikille. Kuulun itse siihen porukkaan, joka lapsuudessa ja nuoruudessa oli saamapuolella yhteiskuntaan nähden, enkä luultavasti kaikkia velkoja ole veroina vieläkään ehtinyt kuitata. Onneksi työelämää on sen verran jäljellä, että minuun sijoitetut rahat tulevat kuitattua. 

Historian monumentti

Kun sodan elävä perintö haudataan, häviää meiltä konkreettinen muisto siitä, millaista elämää Suomessa ja koko Euroopassa elettiin 40-luvulla. Kun isovanhempamme eivät ole muistuttamassa siitä, että aina meillä ei ole ollut rauhaa ja hyvinvointia, saattaa monilta tuo aika jäädä unholaan. Sotiemme sankarit eivät ole vain sankarillisia taistelumuistoja, vaan myös muistutuksia siitä, että sodan kääntöpuolena ovat hävitys, kuolema ja kärsimys.

Historialla on se paha tapa, että kun sen annetaan unohtua, se pääsee toistamaan itseään. Jos seurataan yhteiskuntien kriisisyklejä, on helppo havaita, että suuret sodat ja kriisit seuraavat toisiaan 2-3 sukupolven välein. Kun veteraanit haudataan ja mitalit pölyttyvät piirongin laatikkoon, pääsee unohtumaan myös se kauheus, mitä sota on. Näin käy luultavasti meillekin.

Jo nyt on eri puolilla maailmaa nähtävissä, että ristiriidat kansallisuuksien välillä tai sisällä voivat äkkiä leimahtaa kriisiksi joko paikallisesti tai maiden välille. Pieniä kriisipesäkkeitä syntyy nyt etenkin entisen Neuvostoliiton alueilla, missä kansallinen stabiliteetti on horjunut savijaloilla jo vuosia. Amerikan poliittinen epävakaus sekä Kiinan maailmanvalloitus eivät rauhan aatetta ainakaan voimakkaasti tue. Taloudellisten tekijöiden lisäksi kriisejä synnyttävät luonnonoloihin, nälänhätään sekä uskonnollisiin kysymyksiin epävarmuudet. 

Tämän päivän Suomi ei selviäisi samasta kriisistä, mikä meitä kohtasi 40-luvulla, ei yksin. Mutta osana suurempaa kokonaisuutta meillä on turva, joka mahdollistaa rauhanajan jatkumisen vielä lapsillemme ja heidän lapsilleen. Myös isossa kuvassa on fiksua todeta, että yksin täällä maailmassa ei pärjää. Itse uskon myös siihen, että edistämällä kahdenkeskisesti yhteistyötä naapurien kanssa, on rauhanaikaa mahdollista pidentää. 

Photo by Riikka Jouhkimo



Mielessäni heitän vielä kerran hiljaisen kiitoksen sotien sukupolvelle, joka ensin pelasti tämän maan hyökkääjältä ja joka sodan jälkeen rakensi maan ja mahdollisti meille tasa-arvoiset mahdollisuudet elämään. Toivotan voimia viimeisen ritarin, Tuomas Gerdtin omaisille heidän surussaan. 


sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Uuden ajan isyys on tasa-arvoa, mutta ei sokeaa sellaista

100% rakkaudella tuotettu jääkaappimagneetti

Aiempina vuosina olen kirjoittanut isänpäivästä – enkä tee tänäkään vuonna poikkeusta. Isyys on elämässäni kiistatta suurin asia, sillä se on ikuinen ja pysyvä olotila. Isyyttä ei voi pestä pois, eikä siitä voi luopua. Ja siksi sen kanssa on opittava tulemaan toimeen ja selvitettävä sen salaisuudet. Helppo tehtävä se ei ole, eikä aina kaikkein palkitsevinkaan. Mutta ne palkinnot, joita isyys tarjoaa, voittavat kaikki hankaluudet.

Millainen se isä sitten on?

Tuntomerkit

Isä on perheessä se jäsen, jolla on lyhin suihkuvuoro, mutta vastaavasti pisin vessavuoro. Vessassa isät viihtyvät pitkään sen vuoksi, että siellä he saavat olla rauhassa. Vessan ovi on talossa yleensä se ainoa, jonka saa kätevästi lukkoon ja viimeistään haju karkottaa turhan innokkaat lähestyjät oven takaa. Suihkuvuorojen listalla lyhin aika jää käsiin sen takia, että kaikki muut ajavat ensin. Niin – ja isät ovat yleensä tuskallisen tietoisia vesilaskun hinnasta.

Vaatekaappien metrimäärässä isät jäävät taatusti jämäsijoille. Isien garderoobien uusintavauhti lasketaan ennemmin vuosikymmenissä kuin sesongeissa. Meillä isillä käytännöllisyys ajaa muodikkuuden edelle. Vaalimme vaatevalinnoissa kestävyyttä ja klassista epämuodikkuutta. Kaikki isät tietävät, että jokainen heidän ostamansa vaate tulee muotiin uudestaan, kun vain malttaa odottaa. Sen vuoksi emme suotta hötkyile hetkellisten virtausten perässä.

Meidät löytää grillin äärestä, takapihalta tai varaston perukoilta setvimässä ikuisesti solmussa olevia työkaluvuoria. Emme viihdy kotisohvalla – paitsi päiväuniaikaan, jolloin isän häiritseminen on synneistä suurin. Grillaus on panoksemme perheen ruuanlaittoon siitä yksinkertaisesta syystä, että grilliruoka on ruuista ainoa, jota voi väittää kunnolliseksi, vaikka se olisi toiselta puolelta palanut ja toiselta puolelta raaka. Ruuan luonne kuvastaakin loistavasti isien asennetta elämään – se ei ole yleensä ”niin justiinsa”.


Tehtävät

Isälle perheessä lankeavat ne kaikkein yksinkertaisimmat, triviaalit tehtävät. Isää pyydetään taatusti vaihtamaan auton renkaat, mutta häntä ei pyydetä setvimään teinitytön sydänsuruja. Pyrimme kaikin keinoin olemaan puuttumatta ihmissuhteisiin, henkilöstöongelmiin tai ylipäänsä mihinkään, mikä koskettaa tunne-elämän umpisolmuja. Vähäiset taitomme perustuvat enemmän käytäntöön ja raakaan tekemiseen.

Tyttärillemme olemme miehenmalleja – niitä, jollaista kannattaa tavoitella tai toisaalta niitä, joita kannattaa välttää. Toivoisin toki olevani tuo ensimmäinen, mutta toisaalta - haluaisinko katsella aamupalapöydässä kahta itseni kaltaista pierulaulu-trubaduuria, tuskin. 

Tyttäret ovat kaiken kaikkiaan kaikkien isien heikko kohta. Ne kierittävät isän pikkusormensa ympärille jo synnytysosastolla, eikä se kieppi aukea edes aikuisena. Vain yksi silmänräpäys ja tytär saa auki niin isän sydämen kuin lompakonkin.

Pienille lapsille olemme se suuri, turvallinen syli, johon kiivetä turvaan maailman murheilta. Meiltä löytyy syliaikaa sekä aina joku turhanpäiväinen vitsinpoikanen, jolla pieneltä saa pyyhittyä synkkyyden kasvoilta. Tosin vanhemiten ne sylissäistujat kaikkoavat ja turvakin muuttuu henkisestä enemmän taloudelliseen suuntaan.

Äiteihin verrattuna olemme kasvatustehtävässä pelkkiä koomisia sivuhahmoja. Se ei silti vähennä meidän merkitystämme – ehkä vain opettamamme taidot ovat erilaisia ja perustuvat enemmän elämänasenteeseen ja selviytymiseen. Filosofiamme on luoda yksinkertaisen kasvatustyön kautta aikuisia, jotka selviävät itsenäisesti maailmassa. Isien ja äitien vanhemmuuden erottamisessa puhutaan niin sanotusta yksinkertaisesta ulko-ovifilosofiasta. Siinä, missä isät odottavat, että talon ulko-ovi aukeaa päästääkseen lapsen elämään omillaan, odottavat äidit sitä, että ne maailmalle karanneet lapset palaavat takaisin kotiin.

Monesti isä on se perheen handyman, joka korjaa, rakentaa ja uusii kodin repsottavat paikat. Perinteiset isät ovat syntyneet vasara kädessä ja porakone toisessa. Sitten on toki meitä ultramoderneja isiä, joilla ei pysy kädessä muu kuin puhelin, jolla hommata apua ja joille työkalujen käteen antaminen on heitteillejättöön verrattavaa huolimattomuutta.


Mistä isän erottaa

Maailma on – Luojan kiitos – muuttunut siihen, että enää ei isillä ole perinteistä roolia, johon hänet valetaan sementtiin. Tänä päivänä kodin työt (yleensä renkaanvaihtoa lukuunottamatta) jaetaan suhteellisen tasan ja iso osa isi-miehistä on kykeneväinen huolehtimaan yhtä lailla lapsenhoidosta, pyykeistä kuin maalausurakasta tai vessanpöntön korjauksesta.

Olen onnellinen siitä, että maailma ja isyys ovat muuttuneet. Ensinnäkin olisin kykenemätön astumaan vanhan malliseen isyyteen, jossa työt on jaettu miesten ja naisten kesken, eikä toisen tontille kurkita. Olen sanalla sanoen heikohko kodin kunnostustöissä, mutta sen sijaan kyllä loistan pyykinpesussa.

Pidän tasa-arvoisesta vanhemmuudesta, vaikka olen edelleen sitä mieltä, että meillä kummallakin sukupuolella on omat, toisista poikkeavat, roolimme. Yhtä vähän kuin haluan olla roolini vanki, haen sokeasti tasa-arvoista roolitonta vanhemmuutta. Miehisyyttäni ei loukkaa avata pesukoneen luukkua tai imuroida, mutta vanhemmuudessa näen vieläkin sen, että meillä isillä ja äideillä on hieman toisistaan poikkeava osa lastemme elämässä. Olen mielelläni se tyyppi, jonka syliin voi kiivetä turvaan, mutta jolta ei kannata kysellä suotta neuvoja lemmenhuoliin tai ikäkausiongelmiin. Jätän nuo kimurantit ongelmat jatkossakin mieluummin äidin huoleksi – ja menen vaihtamaan pihalle ne nastarenkaat.

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

On täss vähän jo yritettykin

Puutyö Hjerppen tekemä puinen logokyltti. Upeaa eteläkarjalaista puuosaamista.

 

Viimeksi kirjoittelin, että hyppään pienin askelin kohti itsenäisen yrittäjän elämää. Nyt tätä ”hästäg uutta elämää” on takana pari vauhdikasta kuukautta ja on aika pistää taas asioita paperille. Kun yrittäminen on alussa enemmän tunnetta kuin taitoa ja nyt mennään enemmän vaistojen kuin osaamisen varassa, on syytä pistää juttuja etenkin itselle talteen. Kun tästä taivalletaan vuosia eteenpäin (ja toivottavasti teen samaa sittenkin), ovat tunteet taittuneet taidoksi ja päätökset tehdään toivottavasti enemmän kokemuksen kuin vaiston varaisesti. Tekeminen voi olla varmempaa, mutta luultavasti myös tylsempää.

Syys- ja lokakuun olen leikkinyt yrittäjää turvallisesti palkkatyön tuomien tulojen turvin – ja hyvä niin. Olisi saattanut leipä kaveta turhan laihaksi, jos olisin takinnapit röyhyten aloittanut pelkästään oman työn varassa. 

Toki vastavuoroisesti työpäivät levähtivät melkein kellonympyräisiksi. Toisaalta homma ei kyllä väsyttänyt, koska tekemisen muotoa vaihtoi toiseen kesken päivän. Tuollainen rupeama yhdessä työssä olisi saattanut jopa puuduttaa. Ensi kuusta alkaen tuohon ajankäyttöön tulee kuitenkin helpotusta.

Kaiken kaikkiaan olen kyllä omalle työnantajalleni todella kiitollinen. Kaikki asiat on saatu sovittua parhain päin. Hyvät työnantajat - ainakaan näin hyvät - ovat nykypäivänä harvassa.

No mitäs, mitäs

Alku on ollut enemmän kuin positiivinen ja itselle monella tapaa yllätyksellinen. Asiakkaita on pöydällä riittänyt ja olen saanut tunnit myytyä melko lailla täyteen jo toisen toimintakuun aikana. Työn tekeminen itselle on osoittautunut vieläkin hauskemmaksi kuin alunperin ajattelin. Jokaisen asiakkaan eteen tekee taatusti parhaansa, koska haluaa jättää hyvän mielikuvan itsestään. Iso osa hierojien asiakaskunnasta perustuu jatkuvuuteen ja pitkiin hoitosuhteisiin. Ja ne eivät huonolla työllä synny. Ja uutena toimijana markkinassa tietää olevansa muihin verrattuna takaa-ajo-asemassa.

Paikan valinta yritykselle osui nappiin. Sitä ovat kehuneet itseni lisäksi asiakkaat. Kuten etukäteen ajattelin – helposti tunnistettava paikka, jossa ilmaiset parkkipaikat ovat lähellä, on hyvä valtti. Ja tila itsessään on tarkoitukseen juuri passeli. Kaukaan Mutteri on paikallisille eräänlainen maamerkki, joka antaa myös tilalle pientä prestiisiä.

Ja yksi iso kiitos lähtee myös siitä, että olen oppinut nykyisessä työssäni sähköisen markkinoinnin työkalujen käyttöä. Ne taidot ovat osoittautuneet vähintään kullan arvoisiksi. Köyhälle sähköinen markkinointi optimoi rahankäyttöä tehokkaasti ja hukkaa syntyy vähemmän. Sähköiset alustat tarjoavat myös mahdollisuuden kokeilla eri kampanja-tyyppejä ja löytää sen "oman äänen".

Nyt noita iltapäivän tunteja, jolloin otan asiakkaita vastaan, odottaa innolla. Seuraan varauskalenteria taajaan ja katson varaukset läpi. Sähköinen varauskalenteri on tähän työhön kerrassaan huippukeksintö. Kun katsoo varausten tekemistä, niin iso osa niistä tehdään toimistoajan ulkopuolella. Jokainen sähköisesti tehty varaus on poissa siitä, että minä vastaisin puhelimeen ja ne ajat, jotka olisin puhelimessa kirjaamassa varauksia, olisivat poissa jostain muualta. Myös asiakkaiden kommentit kertovat, että itse verkossa tehtävät varaukset ovat tätä päivää. Niin – ja toistaiseksi ainakin - no-show-tapauksia on ollut pyöreät nolla.

Työkaluni kotimaista laatutyötä - Lojer Capre F5



Opit ja opetukset

Byrokratian puoli yrityksen toiminnasta on tällä hetkellä minulle vielä täyttä hepreaa. Onneksi apuna on kirjanpitäjä, joka neuvoo ja opastaa. Ilman häntä olisin totaalisen hukassa. Yrittämisen yksi merkittävä osa onkin se, että pelkkä tekeminen ei riitä kovinkaan pitkälle. Oman työn lisäksi on osattava myydä, markkinoida, hoitaa firman arkeen liittyvät asiat – ja tietenkin hoitaa vielä oma elämä siihen päälle. 

Myynnin ja markkinoinnin arvoa en tajunnut lainkaan ennen kuin tähän ralliin läksin. Tänä päivänä ilman aktiivista markkinointia, saisi asiakkaita odotella aivan rauhassa. Minun luokseni asiakkaat löytävät pääasiassa sähköisten kanavien kautta. Olen markkinoinut itseäni sosiaalisessa mediassa sekä hakukoneissa. Perusmarkkinoinnin lisäksi olen pitänyt firman verkkosivuilla pienimuotoista blogia. Ja ainakin osa asiakkaista väittää jopa lukeneensa raapustuksiani. Markkinoinnin osuus työssä on myös yllättänyt minut ehkä eniten - sehän on loppujen lopuksi aika nastaa puuhaa.

Alan ymmärtää paremmin heitä, jotka tituleeraavat itseään elämäntapayrittäjiksi. Itseäni en sellaiseksi, ainakaan vielä, koe. Olen vasta tällainen vaatimaton oppipoika uuden tien ensimmäisessä risteyksessä miettimässä, mihin hittoon sitä on päänsä laittanut.

Oma näkemykseni on, että yrittäminen on palkkatyöhön verrattuna sitä, että sietää paremmin jatkuvaa epävarmuutta. Nytkin katson ensi viikon varauskalenteria, joka ammottaa vielä sunnuntai-iltana tyhjyyttään. Mutta kun huominen valkenee, luulisin sen täyttyneen sopivilta osin valmiiksi. Eniten varauksia tehdään alkuviikosta ja omat aikani ovat normaalisti keskiviikkoon mennessä täyttyneet melkein täysin. 

Lisäksi koen yrittämisen sellaisena, että siinä ei helppoja päiviä varsinaisesti olekaan. Joka päivä joudut myymään oman työsi uudestaan ja saavuttamaan asiakkaiden luottamuksen. Kukaan ei tule luoksesi ilman, että joutuisit tekemään sen eteen työtä. Se on toki raskasta, mutta samalla myös kummallisen palkitsevaa. Yrittäminen voi olla myös todella yksinäistä. Minulla on onneksi hyvää tukiverkostoa kollegoista, joiden kanssa vaihdan ajatuksia niin työn arjesta kuin markkinoinnin saloistakin.

Onnistumisen mittarit

Vanhana talouden taitajana on työtä pakko jollain tapaa mitata. Eihän sitä muuten tiedä, meneekö hommat oikein vai oikein väärin. Omat mittarini ovat tietenkin tulovirta, mutta myös tuntien täyttöaste sekä palaavien asiakkaiden prosentti. 

Tulovirta on yrityksen toiminnan kannalta kriittinen mittari. Minimitavoite on, että tuloja täytyy tulla enemmän kuin on menoja. Kaikki sen päälle kertyy yrityksen tulokseen ja jonain päivänä siitä rahasta kertyy kuulemma itselle tuloakin. Minimitavoite on onneksi täyttynyt kirkkaasti kumpanakin kuukautena. Palkaksi on tosin tähän saakka jäänyt se tekemisen ilo. 

Tuntien täyttöaste on mielenkiintoisempi mittari. Siinä katsotaan, paljonko tarjolla olevista tunneista menee myyntiin. Kun toimitaan sähköisen kalenterin kautta, asiakkaalla on vapaus valita aikansa oman toiveen mukaan vapaana olevista ajoista. Silloin kalenteriin voi syntyä kiusallisia aukkoja, joihin ei mahdu toiminnallista aikaa ollenkaan. Puhelinvarauksilla toimivat saavat kalenterinsa paremmin täyteen, koska jokainen asiakas sovitetaan vapaisiin aikoihin ja turhia aukkoja ei synny. Mutta nykyiselläkin systeemillä olen saanut ajat menemään lähes 70% - ja siihen on laskettu mukaan lauantait, joiden myynti on ainakin aluksi vähän vaikeampaa. Korkeampi hinta ehkä karkottaa asiakkaita, vaikka sekään hinta ei alueen tasoon nähden ole ylimitoitettu.

Palaavien asiakkaiden määrä kertoo toiminnan laadusta. Mitä enemmän palaavia asiakkaita on sitä parempaa työtä tunnen itse tehneeni. Ja mitä enemmän on palaavia asiakkaita sitä vähemmän tarvitsee markkinointia tehdä. Ideaalitilanteessa koko systeemi pyörisi niin, että vakioasiakkaat varaavat kalenterin täyteen ja markkinointipanos uusille asiakkaille on todella pieni. Mutta sellaisen tilanteen kehittyminen vie aikaa. Tälläkin hetkellä palaavat asiakkaat ovat erittäin merkittävä osa myydyistä ajoista. Se on asia, joka tekee minut iloiseksi. Tehty työ kantaa hedelmää ja tuottaa tyytyväisiä asiakkaita.

Mitäs sitten?

Nyt jatketaan yrityksen painamista vielä parempaan vauhtiin. Edessä on isänpäivän ja joulun sesongit, jotka toivottavasti tuottavat lahjakorttimyyntiä. Lisäksi marraskuu on vuoden pimeintä aikaa, jolloin ainakin itse kaipaan omaan hyvinvointiini buustausta. Toivottavasti myös asiakkaani ajattelevat samoin.

Oppimista tässä yrittämisessä riittää, mutta juuri se pitää mielen virkeänä. Jokainen toimenpide ja jokainen tehty tunti kerryttää omaa osaamista ja sataa lopulta myös omaan laariin. Joka kerta, kun kalenteriin kilahtaa varaus, tuntuu minusta yhtä ihmeelliseltä ja olen todella kiitollinen siitä, että asiakkaat ovat Studion oven löytäneet. Kiitos siitä heille jokaiselle.

sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Yritä edes!

 

Heipparallaa lukijat ja muut!

Elokuu meni niin vauhdikkaasti, etteivät jalat juuri maata koskeneet. Omalla unelmatehtaallani liukuhihna pyörähti lopulta aika vauhdikkaasti pykälän eteenpäin ja pääsin aloittamaan oman yrityksen suunnittelua ja käynnistämistä jopa vauhdikkaammin kuin olin ajatellut.

Viime vuonna päättyneen koulun jälkeen on oman ammattitaidon jalostaminen ja hyödyntäminen pyörinyt mielessä koko ajan. Vähän kateellisena katselin, kun kurssikaverit pystyttivät omat narikkansa pystyyn ja pääsivät oikean tekemisen makuun. Kevään koronakriisi siirsi omaa tekemistä suosiolla puoli vuotta eteenpäin, mutta edes pakollinen miettimistauko ei saanut luopumaan haaveesta rakentaa jotain "ihan omaa". Koko kesän ajan tein laskelmia ja mietiskelin omia tekemiseni rajoja. Toisaalta koetin inhorealistisesti miettiä, mitä kaikkea voi mennä pieleen, mutta toisaalta taas ajattelin, millaiset ovat onnistumisen mahdollisuudet

Sitten tuli se puhelu (tai tässä tapauksessa sähköpostiviesti). Tuttuni soitti ja kertoi, että hänellä on "tiskin alla" minulle sopiva toimitila, jossa natsaavat kaikki esittämäni toiveet työtilan suhteen. Ja siitä se idea sitten lähti! Kaivoin naftaliinista suunnitelmat, pyyhin niiden päältä pölyt ja kävin toteutuksen kimppuun. Lopputuloksen voitte lukea tarinan lopusta. Väliin vähän jargonia ja opetuksellista paatosta.

Miksi yrittäjäksi?

Suvussani ei yrittäjyydeksi nimitettyä tautia tunneta. Olemme jo monessa sukupolvessa olleet palkkarenkejä ja lomarahaprostituoituja. Sen vuoksi omat fiilikseni yrittäjyyteen olen kerännyt pääasiassa työelämästä omien kokemusten kautta. Olen työskennellyt useammalla yrittäjällä duunissa ja tunnen muuten suunnilleen saman verran onnellisia oman tiensä kulkijoita. Jokaiselta olen oppinut jotain, mutta ennen kaikkea asennetta. 

Yrittäjyys on käsittääkseni sairauden muoto, jossa ihmisellä on pakonomainen tarve lähteä seuraamaan päähän kasvanutta yritysideaa ja potkia firma pystyyn, vaikka kaikki indikaattorit osoittaisivat minne. Tuntemani yrittäjät ovat luonteeltaan sitkis-porukkaa. Periksi ei anneta, eikä hommasta luovuta, vaikka ihan jokaisena päivänä työnteko ei naurata ja joskus ei edes hymyilytä. Jokin kumma vimma oman idean jalostamisessa pakottaa puskemaan läpi graniittiseinän aina päätyyn saakka. Palkkatyössä samaa asennetta tapaa vuosi vuodelta vähemmän.

En jaksa löpistä joustavuudesta tai työn vapaudesta. Ne ovat markkinanimikkeitä sille, että jos haluat pitää vapaapäivän, se on sallittua, mutta sen vastapainona menetät työtulot samalta päivältä. Työn vapaus taas tarkoittaa käytännössä sitä, että voit valita työpäiväsi vapaasti maanantain ja sunnuntain väliltä - yleensä työpäivien määrä pyöristetään ylöspäin. 

Itse arvostan eniten sitä ikiliikkujan lailla pyörivää koneistoa aivoissa, joka tuottaa ideoita toisensa perään ja pyrkii menemään koko ajan eteenpäin. Raa'asti sanottuna palkkatyötä tekevät ihmiset pyrkivät tiettyjen suoritusvuosien jälkeen staasiin, jossa saatu raha ansaitaan entistä helpommalla tai sitten työtehtävissä pyritään tasolle, jossa tarjottu rahallinen korvaus varmasti kompensoi menetetyn vapaa-ajan korkojen kera. 

Yrittäjät sen sijaan tuntuvat roikkuvan vuodesta toiseen trapetsinarulla tuulessa ja ilman varmistusköyttä vailla varmuutta toimeentulon taatusta kasvusta tai riskien katoamisesta. Ja pahiten yrittäjyyteen sairastuneet vielä levittävät omia yrityksiään eri suuntiin kasvattaen riskejä tai sitten hakeakseen uusia haasteita. Kuulostaa pelottavalta, mutta kiehtovalta.

Ja sitten vielä - ollaanpa rehellisiä. Jos olette seuranneet työelämän muutoksia, niin yksi suuri valtavirta on palkkatyön osien muuttaminen alihankinnan suuntaan. Tulevaisuudessa useat tällä hetkellä palkkaa maksavat yritykset tulevat olemaan pelkkiä alihankintaa ostavia keskittymiä. Prosessinomaisessa työssä kokonaisuus on monessa tapauksessa pilkottavissa pienempiin osiin ja jokainen osanen on mahdollista kilpailuttaa. Tuloksena on työnantajan taholta pienemmät henkilöstön sivukulut ja toisaalta kevyempi epävarmuuden sietokyky. Alihankkijoita kun on tunnetusti helpompi potkia pihalle kuin työntekijöitä. Sen vuoksi on hyvä harjoitella hommaa jo vähän etukäteen. 

Minun kohdallani tänä vuonna tähdet sattuivat oikeaan asentoon. Takataskussa oli tuore koulutus, joka mahdollistaa itseni työllistämisen ja tarvittava pääoma on sen verran kevyt, että sen saa raavittua kasaan. Ikää minulla on sen verran, että uuden aloittaminen pelottaa sopivasti, mutta järki on juurtunut päähän sen verran syvään, että ihan kaikkiin hullutuksiin en sentään lähde mukaan. Maltti kasvattaa tässä tapauksessa onnistumisen todennäköisyyttä. 

Ja vielä yhtenä tärkeänä tekijänä se, että en edes kuvittele omilla käsillä tehtävässä työssä makaavan miljoonia, vaan edessä on luultavasti hiukan ohuempia vuosia ja liikaa töitä. Mutta uskon, että kaikesta selviää. Nää on ehkä näitä "rakkaudesta lajiin"-tyyppisiä juttuja.

Ne luotettavat kumppanit

Piirsin paperille suunnitelman, mitä kaikkea tartvitsen, että saan homman pystyyn. Itse perustaminen on nykypäivänä helppoa. Alusta saakka on verkon käyttö ja asioiden etsiminen verkosta on kullanarvoinen kyky (tämän saman ajatuksen siirsin myös yritykseni verkkosivuille). Mitä helpommin asiat löydät sitä helpompaa on myös kaupan teko. Hyvänä esimerkkinä vaikka yrityksen verkkosivut.

Minulle oli alusta saakka selvää, että yrityksen kirkkain kilpi ulospäin ovat toimivat ja näyttävät verkkosivut, joiden kautta asiakkaat löytävät minut. Vaatimuksena sivuille oli, että sieltä löytyvät yhteystiedot sekä se, että suurin osa ajanvarauksista tapahtuu passiivisesti suoraan verkkosivujen kautta. En näe mitään etua siinä, että päivystän puhelimessa ja kulutan työajaksi tarkoitettua aikaa hoitamalla ajanvarauksia, kun helpompiakin tapoja on. Lisäksi verkkosivujen päätyö on olla toimiva alusta verkossa tapahtuvalle markkinoinnille. 

Koska olen sivujen suunnittelussa ja toteutuksessa "peukalo&kämmen"-tason tekijä, on fiksua pyytää paikalle firma, jolta homma sujuu. Tekijäksi löytyi onneksi paikallinen Markkinointi Ukkonen. Miksi juuri he? Ehkä juuri siksi, että lähetettyäni heille tarjouspyynnön, minulle soitettiin 10min päästä ja alettiin puhua asiaa. Niko Ukkosen kanssa hommat toimivat heti alusta saakka. Omat aivoitukseni ymmärrettiin puolesta sanasta ja kokonaisuus valmistui ajallaan. Itse pidän lopputuloksesta - ja samaa laulua olen kuullut heiltä, kenelle olen sivuja päässyt esittelemään. 

Eli jos kaipaatte taatusti toimivaa ja luotettavaa verkkosivujen - tai digimarkkinoinnin osaajaa, niin pistäkääpä nettiin osoiteriville:



Verkkosivujen lisäksi olen tarvinnut paperitukkua, kirjanpitäjää, työvaatteiden tekijää ja muuta. Kaikissa valintakriteerinä on ollut A) paikallisuus ja B) luotettavuus ja vasta C) hinta. Ensimmäisiä asioita, mitä itse pyrin pitämään kunniassa on se, että täällä etelä-Karjalassa me kaikki seisomme samassa suossa. Silloin ei ketään yksittäistä toimijaa auta se, että polkee toista yrittäjä enemmän suon sisään, vaan pelastus löytyy siitä, että yhdessä pyritään nousemaan suon vetelyydestä kuivalle maalle.

Verrattoman tärkeää on ollut myös kollegojen tuki. Itse nojaan lähes kaikissa epävarmuustekijöissä ja selvitettävissä asioissa kurssikaveriini Eveliinaan - Eveltä on tullut vastaus lähes pomminvarmasti kaikkeen - koska hän on käynyt läpi samat asiat aiemmin. Lisäksi haen henkisiin epävarmuuksiin tukea muilta samaa polkua talsivilta, kiitos myös teille kaikille! Toivottavasti osaan olla samalla tavalla teille tukena ja turvana tulevaisuudessa.

Ensimetrit

Se, mitä yrittäminen lopulta on, selviää ajastaan. En ala jeesustella asioista, mistä en mitään tiedä. Työn tulokset selviävät sitten, kun ensimmäiset tilikaudet ovat takana ja homman arki näyttäytyy päivittäisessä työssä. Tällä hetkellä koko työ on minulle vain nippu odotuksia - ja pelkoja. 

Sen verran tiedän jo nyt, että alussa firmaan menee rahaa moninverroin enemmän kuin siitä saa ulos. Jokainen ovesta vastaantuleva kauppamies on käsi ojossa pyytämässä satasta tai kahta ja yrittäjän viisaus on löytää niistä kauppamiehistä tyypit, jotka ovat tekemisen kannalta hyödyllisiä tai tarpeellisia. Rasittavimpia ovat viikottain soittelevat luettelokauppiaat, jotka koettavat saada yrityksen nimeä milloin mihinkin mielikuvitukselliseen nettiluetteloon, jota kukaan ei oikeasti lue. Halvin tarjous on vuodessa ollut noin 90€ ja kallein taisi olla jossain kolmensadan kieppeillä.

Tekeminen on kivaa. Pidän siitä, että saan palvella asiakkaita ja pidän myös työstä, jota joutuu tekemään asiakkaiden löytämiseksi. Lähes joka ilta kiitän otsa lattiassa nykyistä työnantajaani PKS Jakelua siitä, että olen kuluneiden kahden vuoden ajan oppinut uusia asioita, oppinut mm. sähköisen markkinoinnin ja verkkotyökalujen saloja ja ennen kaikkea päässyt treenaamaan sitä, miten markkinoinnista saadaan onnistumisia (Kiitos Mary J.). Ja lisäksi olen kyllä kiitolinen siitäkin, että palkkatyö on mahdollistanut sen, että iltani ovat olleet vapaita suunnittelemaan oman yrityksen tekemisiä. Edelleenkin olen sitä mieltä, että nykyinen leipätyöni on urani ehkä paras hyvin monelta osin.  

Tänä päivänä kaiken avain on se, että olet näkyvissä verkkossa. Lähes kaikkeen työhön tekijät etsitään ensisijaisesti verkon kautta ja mitä suurempi näkyvyys sitä varmemmin pääset kauppaa tekemään. Oma ajatukseni on myös se, että verkon kautta ihmiset pääsevät varaamaan aikansa suoraan - olipa kellonaika mikä tahansa. Monesti päätökset vaikkapa hieronnoista tehdään lyhyellä aikavälillä ja silloin on tärkeää, että asiakkaan tarvitsee nähdä mahdollisimman vähän vaivaa A) löytääkseen tekijän ja B) saadaakseen itselleen ajan tekijän luokse. Tämä siis ykköskierroksen asiakkaille.

Sitten taas, kun aletaan puhua paluuprosenteista, niin ainoastaan tehty työ ratkaisee. Jokaisessa tehdyssä tunnissa tulee tavoitteena olla se, että asiakkaan ongelmat kuullaan ja korjataan. Sen jälkeen tarjotulla serviisillä pyritään siihen, että vaiva on korjattu, eikä asiakkaan tarvitse enää tulla pöydälle - MUTTA hän kertoo palvelusta kahdelle kaverilleen. Tai jos vaiva ei ole kerralla korjattu, niin tavoitteena on saada ihminen niin tyytyväiseksi palveluun, että hän palaa uudelleen. Bisnes on simppeliä, tekeminen ei aina. 

Ja sitten lopuksi

Ja koska käytössäni on tämä bloginmuotoinen ilmainen mainosalusta, niin toivotan kaikki lukijani tervetulleeksi asiakkaaksi. Pidän putiikkia auki maanantaista lauantaihin aina varausten mukaan. 

Verkkosivut löytyvät täältä

Ja sitten olen vielä hajauttanut tätä omaa kirjoittamistani vähän myös tuonne firman verkkosivujen puolelle - siellä on enemmän ammattiin liittyvää kirjoittelua sekä sitten firman asioihin keskittyviä asioita. Mutta tekstit on tarkoitettu asiakkaille ja varmaan sieltä löytyy monta avaavaa juttua kehon hyvinvointiin ja sen kohentamiseen. Ne jutut löytyvät täältä:


Tätä blogia en missään nimessä hylkää - veikkaan, että työn tekemisen lomaan tekee hyvää kirjoittaa jotain vähän vapaampaakin. Ja itse asiassa kirjoitin kesällä karanteenissa ollessa jopa yhden romaanikäsikirjoituksen, mutta en usko sen saavan sen suurempaa suosiota. Olipahan vaan kiva kirjoittaa.

Hyvää syyskuuta ja alkanutta syksyä kaikille!

perjantai 17. heinäkuuta 2020

Kesäloman kirjakassin sisältö



Kesäloma näkyy uhkaavasti kalenterissa parin viikon päässä. Ensimmäistä kertaa pariin vuoteen saan ihan luvalla lörvehtiä aamulla pidempään ja käyttää aikaani vaikka suosikkiharrastukseeni, lukemiseen. Varaudun kesäloman viettoon hyvissä ajoin hakemalla kirjastosta "kesälomakassin". Sen sisältö on enemmän tai vähemmän tarkkaan harkittu ja pitää sisällään minulle sopivan kombon erilaista lukemista, jolla pärjään läpi vapaan. 

Valitsen kirjastosta yleensä viidestä kymmeneen kirjaa. Sisältö koostuu tietyllä tavalla ja pyrin löytämään tietyt vakioelementit, jotta lukemiseni saa eri ulottuvuuksia ja pysyn kirjojen parissa koko loman ajan. Kirjoista täytyy löytyä vastine eri fiiliksiin ja yleensä luenkin paria kirjaa yhtä aikaa ristikkäin.

Kuinka löydän omat suosikkini ja miten tuon kassin sisältö hupenee kirja kerrallaan?



Aperitiiviksi pari tiiseriä

Kesäloman kirjakassiin kuuluu ehdottomasti pari helppoa tiiseriä, joilla herätän lukuhimon täyteen liekkiin. Tiiseri on jotain helppoa ja jotain, mikä ei vaadi liikaa aivotoimintaa lukijalta. Tiisereiksi käytän helppoja dekkareita, kevyttä huumoria tai tuttuja klassikoita.

Paras tiiseri jokaiseen kesään on Reijo Mäen uusin Vares-dekkari. Niissä hahmot ovat tuttuja, tarinan kerronta etenee kuin Aurajoen vesi ja juoni on ymmärrettävän helppo. En yhtään ihmettele, että Varekset ovat koko kansan suosikkeja vuodesta toiseen. Laatu on tasaista ja aina, kun otat Vareksen käteen, tiedät mitä saat.

Muuten omia aperitiivejani lukemiseen ovat Juha Vuorisen kirjat, Vexi Korhosen dekkarit, Matti Röngän kirjoittamat Viktor Kärppä -kirjat tai sitten sellaiset klassikot, joita olen lukenut niin monta kertaa, että juoni on tuttu, mutta yksityiskohdat häipyvät muistista. 

Niin sanottuihin iki-klassikoihin kuuluvat muun muassa Mika Waltarin pitkät historiaromaanit, Daniel Defoen kirjoittama Robinson Crusoe tai vaikka kaikki Leon Urisin kirjoittamat kirjat. Aperitiivin ei tarvitse olla lyhyt tai kevyt. Sen ainoa tehtävä on herättää lukuhimo henkiin ja totuttaa silmät sekä keho tulevaan lukumaratoniin. 

Tiiserit ovat myös niitä, joihin ei koskaan kyllästy. Olen lukenut kaikki Juha Vuorisen teokset ehkä kymmeneen kertaan ja silti ne kelpaavat jokaisen kesän alkuun tiisereiksi herättämään lukuhimon kerta toisensa jälkeen. Tiiserit ovat myös monesti kirjoja, joita ostan omaan kirjahyllyyni. Iän myötä minusta on tullut erittäin tarkka siitä, mitä haluan itselleni ja missä taas lainaaminen riittää. Itselleni ostan nykyisin enää vain teoksia, joiden pariin tiedän palaavani myöhemmin. Käytännössä meiltä kirjahyllystä löytyy suosikki-bändien elämänkertoja sekä sellaista kevyttä kamaa, joita tulen lukemaan monta kertaa ja joiden pariin palaan aina, kun lukuhimo jostain syystä sammuu.

Pääruuaksi sopivasti faktaa ja fiktiota

Koostan oman lukukassini niin, että siellä on sopivassa suhteessa faktaa ja fiktiota. Haluan lukiessa oppia lisää ja lukea esimerkiksi historiasta, mutta sen lisäksi aivot kaipaavat tuuletusta, jota ne saavat vaikkapa hyvien dekkareiden tai historia-fiktion kautta. Yleensä minulla on kesken yksi kirja faktaa ja yksi fiktiota. Usein, kun on väsynyt, ei jaksa lukea paksua faktaa, vaan aivot kaipaavat pelkkää viihdettä. Sitten taas toisinaan kevyt fiktio ei riitä, vaan aivot kaipaavat haasteita ja tartun mieluiten faktaan.

Iki-suosikkini ovat toiseen maailmansotaan liittyvät elämänkerrat tai kertomukset. Viime aikoina olen lukenut melkoisesti Auschwitzista kertovia tarinoita, joista parhaat ovat "Auschwitzin tatuoija", "Auschwitzin apteekkari" sekä "Sonderkommando". Lisäksi yksi yllättävimmistä, josta en ole nähnyt arvioita missään on Thomas Hardingin kirjoittama "Hanns ja Rudolf". Kaikkia noita suosittelen lukemaan, jotta oppisimme sen, kuinka paha maailma voi pahimmillaan olla. 

Luen toki myös ihan rintamakertomuksia tai sodassa kunnostautuneiden komentajien elämänkertoja. Erikoista on se, että amerikkalaisista tai englantilaisista ei juuri tarinoita tunneta, mutta sen sijaan saksalaisten komentajien elämänkertoja löytää helposti. Jos jotain pitäisi suositella, niin lukulistalle "Panssarikreivi", "Otto Carius, Tiikerit mudassa" sekä "Vaitelias Otto". Kenraalitason taistelijoista hyvin kirjoitettu kirja on "Karl Dönitz ja kolmannen valtakunnan viimeiset päivät". 

Sodan lisäksi koostan kirjakassini muusikko- tai urhelijaelämänkerroilla. Haen kirjoista tarinoita ihmisistä, joiden elämää ihailen. Koetan löytää tarinoita, jotka kertovat, miksi jostakusta on tullut suosittu menestyjä. Ensimmäisenä näistä kirjoista mieleen tulee "Shoe dog" (Niken perustajan tarina), Andre Agassin elämänkerta sekä "Voittoja ja valheita", mikä kertoi Lance Armstrongin doping-huuruisen tarinan. Urheilussa luen eri lajien edustajia todella laajalla skaalalla. Niissä lajia tärkeämpää on se, että kirja kertoo taustat sekä menestystekijät.

Kolmas suosikkigenreni faktapuolella ovat muusikot. Luen bänditarinoita tai sitten muusikoiden elämänkertoja. Kirjojen aiheet eivät välttämättä liity edes musiikkiin, mitä kuuntelen, vaan valintaan päätyy monesti muusikoita, joiden elämän tiedän olleen mielenkiintoinen. Ja on usein käynyt niinkin, että löydän jonkun yhtyeen musiikin vasta tekijöiden tarinoiden takaa. Näin kävi esimerkiksi The Who -yhtyeelle, jonka musiikin löysin sen jälkeen, kun luin Pete Townshendin kirjoittaman kirjan "Kuka olen". 

Luonnollisesti ahmin ensimmäisenä ne kirjat, jotka kertovat bändeistä, joita kuuntelen. Olen ostanut itselleni melkoisen läjän Led Zeppeliniä, AC/DC:tä, Red hot Chilli peppersiä tai The Doorsia kertovaa kirjallisuutta. 

Yksi salainen paheeni faktakirjoissa on Ruotsin historia. Olen heikkona teoksiin, jotka kertovat Ruotsin suurvalta-ajasta sekä sen ajan kuninkaista. On jotenkin kiehtovaa ajatella, että nykyinen "Euroopan villasukka" Ruotsi on ollut joskus koko Euroopan mahtivaltio ja todellinen suurvalta, jolle kukaan ei ole voinut mitään. Pakkohan siitä on lukea!



Fiktiossa tuttua ja tuntematonta

Fiktiopuolella pyrin ottamaan sekoituksen tunnettuja ja tuntemattomia tekijöitä. Pidän kirjasarjoista, kuten Conn Igguldenin Keisari- tai Valloittaja-sarjoista. Niissä on löyhä yhteys todellisuuteen, mutta tarinat on kuitenkin tehty fiktion ehdoilla. Igguldenin lisäksi pidän Bernard Cornwellin Uthred-sarjasta. 

Historia-fiktion lisäksi ahmin dekkareita. Vaimoni on ihastunut ruotsalaisiin dekkareihin ja monesti mukaani kirjastosta tarttuu Anna Janssonia, Camilla Läckebergiä tai Viveca Steniä, mutta minua nuo eivät viehätä. Itse olen enemmän Jens Lapidus-miehiä. Tavaan sujuvasti myös Grebe&Leanderin Venäjä-sarjaa tai ihan vaan kevyitä Jack Higgins -jännäreitä.

Tykkään myös paljon kotimaisista dekkareista. Uusin suosikkini on Max Seeck, jolla on hallussa hyvät tarinat, uskottavat hahmot sekä riittävän epäennustettava juonenkulku. Seeckin lisäksi kelpuutan kotimaisista Marko Kilpeä tai Jarkko Sipilän tekemiä kirjoja. Minusta dekkareissa suomalaisten kirjoittajien taso on todella kova. Meillä on omanlainen tyyli sekä uskottavat kirjoittajat, jotka pystyvät rakentamaan juonenkuluista riittävän haastavia ja oikealla tavalla kammottavia. Seeckiä voin sanoa jopa kadehtivani. Hänellä on hyvä hahmogalleria ja hän osaa kuljettaa juonta niin, että lukemista ei yksinkertaisesti voi lopettaa. Dekkareissa pidän siitä, että hahmot ovat uskottavia, mutta inhimillisiä. Sen lisäksi, että he ratkovat rikoksi, he myös rakastuvat, pettyvät, kärsivät ja ovat väsyneitä. Ihan kuin me kaikki muutkin kuolevaiset.

Yleensä löydän omat fiktiopuolen kirjani kirjaston "Viimeksi palautettujen" hyllystä. Viimeksi palautetut kertoo muutenkin, mitä kansalaiset lukevat ja siellä on monesti teoksia, jotka ovat jääneet varauslistan ulkopuolelle, mutta joita kuitenkin luetaan. Totta kai lonttaan myös kirjakauppojen uutuuhyllyjä sekä luetuimpien listoja. Käyn säännöllisesti ihailemassa Suomalaisen kirjakaupan valikoimaa ja kuolaan lukemattomien uutuusteosten perään.

Yksi salainen rakkauteni ovat Jari Tervon kirjat. Ne ovat ainoita kaunokirjallisia teoksia, joita pakotan itseni lukemaan yli sadan sivun. Tervo koostaa kirjansa niin, että ne lähtevät liikkeelle todella hitaasti. Tervon kirjoissa luet ensimmäiset sata sivua kuin katekismusta ja sen jälkeen tarina vie mennessään niin, että kun kirja loppuu, rukoilet, että sivuja tulisi jostain lisää. Tervo on mestari tarinan hiivuttamisessa ja siinä, että hän koukuttaa lukijan hahmoihin täysin huomaamatta.



Mikä on hyvä ja mikä huono kirja?

Kun valitsen luettavaksi kymmenen kirjaa, tiedän, että niistä kolme menee suoraan hylkyyn. Minulla on tietyt kriteerit, joilla luen kirjoja ja en koskaan kuluta aikaani sellaisten kirjojen parissa, jotka eivät sovi tiettyyn formuun. En pakota itseäni lukemaan kirjoja sen takia, että tekijä on tuttu tai siksi, että kirjan lukeminen nostaisi omaa sivistystäni. Olen esim. koettanut pariin kertaan lukea Salman Rushdien "Saatanalliset säkeet"-kirjaa ja todennut sen olevan niin tekotaiteellista paskaa, ettei minun aikani tule ikinä riittämään siihen. Lukeminen on minulle ennen kaikkea viihdettä ja hyvää ajankulua.

Ensimmäinen kriteeri on se, että tarinan täytyy juosta alusta saakka. En koskaan lue viittäkymmentä sivua pidemmälle kirjaa, joka ei lähde käyntiin. Ymmärrän, että joillakin kirjoittajilla on tarve salata kirjan juoni mahdollisimman pitkälle ja paljastaa se vasta lopussa. Minä en koskaan lue sellaisia kirjoja. Jos tarina ei starttaa, kirja menee "luiskaan".

Sekava juoni tarkoittaa yleensä sitä, että luet tarinaa kymmenen sivua ja huomaat, ettet ole tajunnut koko juonesta sanaakaan. Sitten palaat takaisin ja koetat löytää kohdan, jossa menit sekaisin. Jos tuota samaa teet riittävän monta kertaa, ei lukemisesta tule mitään. Kirjan lukemisen on tarkoitus olla helppoa ja viihteellistä. Ymmärrän, että toiset tekevät kirjallisuudesta taidetta, mutta he saavatkin etsiä lukijansa muualta.

Yksi iso miinustekijä on myös se, jos hahmoja on liikaa. Osa kirjoittajista rakastaa sitä, että kirjaan luodaan hahmo toisensa perään. Lukijalle se on tuskaa. Parhaissa kirjoissa hahmoja on alle kymmenen ja ne ovat käsitettävissä olevia ja liittyvät juoneen luontevasti. Sivuhahmoilla kirjan juoni hävitetään ja tärkeimmäksi tekijäksi muodostuu se, että koko kylä saa nimensä kirjan sivuille.

Itse arvostan myös kaunista ja sujuvaa kieltä. Kirjoja ei tarvitse kirjoittaa kirjakielellä, mutta tykkään siitä, että sanojen käyttö on huoliteltua ja siistiä. Eräs kaikkien aikojen parhaimmista ja kauneimmista kirjoista, joita olen lukenut, on Minna Rytisalon "Lempi". Sitä lukiessa tuntui, että jokainen sana on mietitty ja hiottu osumaan toisiinsa. Koko kirja oli minusta yksi kaunis taideteos. Kirjan juoni ei ehkä ollut kärkikastia, mutta kieli itsessään oli niin kaunista, että itketti. Suosittelen lukemaan.

Minusta kirja ei voi olla liian pitkä. Rakastan Waltarin kirjoittamia pitkiä historiateoksia sekä Ken Folletin eepoksia. Niissä tarina juoksee koko ajan, tarina pysyy koossa ja kirjailija pystyy maalaamaan uskottavasti maailman lukijan eteen. Vaikka teosten koko lähentelee tuhatta sivua, ei yksikään sivu ole turha tai kirjoitettu vain täytteeksi. Lukiessa voi vain ihailla tekijään pitkämielisyyttä ja taitoa. Pitkien kirjojen ainoa ongelma on se, että niitä on mahdotonta lukea sängyssä. 

Elämänkerroissa jätän väliin teokset, joita ei oikeasti ole kirjoitettu. Osa elämänkerroista on pelkkiä luetteloita päähenkilön saavutuksista ja tekijällä ei ole itsellä ollut mitään mielenkiintoa hakea luvuille tai sattumille taustoja.  Hyvänä esimerkkinä vaikka Joel McIverin Metallica tai Black Sabbath -tekeleet. Kaikkein huonoimmat teokset on lisäksi tehty ilman kohteen hyväksyntää tai omaa panosta.

Hyvässä elämänkerrassa tekijä on kiinnostunut kohteesta ja värittää elämän merkkipaaluja hyvillä knopeilla ja tarinoilla. Kohdetta on kuvailtu monesta eri näkökulmasta ja varmistusta faktoille on haettu kohteen ulkopuolelta. Viime aikojen parhaiten tehdyistä teoksista mieleen tulee Tuomas Marjamäen kirjoittama "Spede nimittäin", jossa teksti elää ja tarinat vievät lukijan mukanaan. Vaikka itse en tod. ole Spede-fani, niin kirjan luin suorastaan ahmimalla. Ja se oli täysin tekijän ansiota. Ja totta kai parasta on, jos kirjan tekijänä on itse kohde. Hyvänä esimerkkinä vaikka Tina Turnerin "Minun rakkaustarinani" tai RHCP:n Flean kirjoittama "Happoa lapsille".



Lukeminen kannattaa aina

Olen ollut lukumiehiä koko ikäni. Opin lukemaan vasta ala-asteen ensimmäisellä luokalla ja muistan, että helpolla tuo taito ei päähäni istunut. Mutta sitten kun lopulta sain kirjaimet oikeaan järjestykseen, ei lukemiseni ole koskaan loppunut. Minun suurin inspiraationi on ollut oma äitini. Niin kauan kuin muistan, on äitini istunut kirja kädessä ja kirjannut myös ylös teokset, jotka hän on lukenut. Äitini haukansilmien ohi ei pääse yksikään lukemisen arvoinen uutuus.

Äitini kanssa vaihdamme vielä nykyäänkin lukuvinkkejä ja annamme toisillemme hyviä neuvoja siitä, mitä hyvää maailmassa on kirjoitettu. Ja tuota samaa lukemisen intoa koetan saada taottua myös lastemme päähän. Uskon siihen, että kirja on ikuinen formaatti, olkoon muotona perinteinen paperi tai sitten uusi sähkökirja. Kirjojen parissa saa aikansa kulumaan ja edelleenkin uskon, että kirjat sivistävät meitä ihmisiä paremmiksi. Ja ainakin kirjoihin on tallennettu menneiden aikojen virheet, joita ei huolisi toistaa. En lupaa, että lukeminen itsessään automaattisesti viisastaa, mutta antaa se siihen hieman paremmat eväät.

Hyvää viikonloppua!







lauantai 11. heinäkuuta 2020

Mihin se kesäkuu (ja puolet heinäkuusta) karkasi?




Heipparallaa pitkästä aikaa!

Kalenteri kertoo julmaa tarinaansa, että elämme jo heinäkuun puoltaväliä. Blogi on siis pölyyntynyt vaatehuoneen ylähyllyllä toista kuukautta täysin koskematta. Mieleen tulee keskustelu oman lapsen kanssa kesän alussa:

"Isi, isi, isiiiiii, saanhan mie sen trampan, jota olen AINA toivonut, saanhan?"
"Lupaatko hyppiä siinä joka aamu niin, että takahampaat irtoavat leukaluusta?"
"Lupaan, lupaan, lupaan. Menen heti herättyäni trampalle ja hypin sillä viimeiset unet silmistäni. Ja illalla hypin siinä vielä ennen nukkumista, että olen niin väsynyt, ettei minua tarvitse enää ikinä nukuttaa"

Ja kyllä - hänen korkeutensa sai trampan ja puolet takapihasta. Ja ei - hampaat ovat tallessa, enkä ole aamuisin nähnyt trampoliinin kankaan päällä harakkaa kummoisempia eläjiä. Toistaiseksi sijoitus on siis kannattavuuden rajamailla. Mutta toisaalta takapihalla on trampan verran vähemmän ruohoa leikattavaksi, eikä vielä yhtään tapaturmaa ole kirjattu työsuojelutoimikunnan pöytäkirjaan.

Nautiskelin kesäkuun alun helteet täysin mitoin. Istuskelin takapihalla tekemässä töitä heti, kun sinne tarkeni mennä ja pysyttelin tiukasti ulkoilmassa iltapäivään saakka, kunnes helle pakotti viettämään siestaa sisätiloihin. Iltaisin vielä kirjoittelin kiikussa keinutellen, kunnes vilu ja itikat pakottivat minut evakuoimaan itseni sisään. Mietin, että omaan kesääni en oikeastaan kesämökkiä tarvitse, koska en ole kummoinen veneilijä, enkä välttämättä kaipaa istuskelua järven rannalla (vaikka se mukavaa onkin).

Sattuneesta syystä emme ole matkustelleet, emmekä oikein edes käyneet missään. Joten mihin nämä puolitoista kuukautta ovat menneet?

Kirjoitushommia

Koska meidät ihmiset on edelleen tuomittu osittaiseen vapausrangaistukseen ja olemaan kotosalla, niin päätin käyttää aikani kirjoittamiseen. Blogi jäi kyllä huomiotta, mutta kirjoitin kaikkea muuta. Pitkästä aikaa otin virtuaalikynän karvaiseen käteen ja kirjoitin kunnon setin täyttä fiktiota (joku irvileuka tosin väittää tämän bloginkin olevan sitä)

Lopputuloksena täysimittainen kaunokirjallinen tarina, jonka kohtalo selviää "sitten joskus". Eikä tässä tapauksessa lopputuloksella ole edes väliä, sillä kirjoitin enemmän tekemisen ilosta ja rakkaudesta tarinoihin. En ole aikoihin keskittynyt mihinkään pidempikestoiseen, enkä ole rakentanut tarinallista juonta aikoihin, joten oli suuri nautinto koostaa omaan mielikuvitusmaailmaan uutta eloa. 

Kun kirjoittamisesta hylkää päämäärän tai seuraukset, alkaa tekemisestä nauttia toisella tapaa. Ote kynän varresta rentoutuu ja saa aikaan viihdettä, jolla, jos ei muuta, saa ainakin oman aikansa kulumaan. Ja onhan kirjoittaminen hyvä vaihtoehto kyllästymiselle. Mielikuvitusmaailma antaa pakopaikan omalta pihalta tai liiankin tutuiksi käyneistä ympyröistä. Fiktion luominen tuuletti päätä kummasti. Ajatukset sai hetkeksi heittää johonkin aivan toisaalle ja jumalainen luomistyö teki hyvää. 

Minulle kirjoittamisessa on aina ollut kyse oman häpeän voittamisesta. Häpeä on paras tekosyy lopettaa sellaisten asioiden tekeminen, joihin et täysillä usko tai joiden lopputulosta et pysty täysin ennakoimaan. Toisaalta taas häpeä ja pelko ovat parhaita tekosyitä olla tarttumatta itseä kiinnostaviin outoihin tai tuntemattomiin asioihin. Olen tehnyt viimeiset viisi vuotta lujasti töitä voittaakseni juuri itsehäpeän ja nolostelun ja antautunut tuottamaan tekstiä, jota itse lukisin. Ihminen itse on yleensä oman luovuutensa suurin vihollinen. 

Niin se tarina tosiaan tuli valmiiksi ja olen kovasti koettanut houkutella vaimoa sitä lukemaan ja arvostelemaan, mutta tiukkaa tekee löytää ensimmäistä lukijaa. Elämä näyttää, johtaako kirjoitustyö johonkin vai ei.



Ei ole väliä, oletko hyvä tai huono. Ainoastaan sillä on väliä, että kelpaat itsellesi

 

Kuunteluhommia

Kirjoittamisen lisäksi olen antanut korville kyytiä. Lähes kaikki podcast-lähteet ovat kesän aikana tuottaneet tavaraa, jota ei yksinkertaisesti voi jättää kuuntelematta. Koska #keski-ikä ja #kalkkis, niin suosikkini ovat löytyneet kummasti Yle Areenan puolelta. Yle on tehnyt hartiavoimin duunia ja tuottanut kesän aikana niin paljon audiotuotantoa, etteivät tunnit enää riitä.

Kesän ehkä odotetuin ja varmaan myös yksi suosituimmista tuotannoista on "Kaikki huutaa Dingo". Viime kesän Kikka-sarjan jälkeen on otettu vielä hieman kunnianhimoisempi tavoite ja koko Dingo-yhtyeen tarina on siirretty 20-osaiseen kuunnelma-podcast-sarjaan. Yksi jakso on reilut viisitoista minuuttia, joten kokonaisuuden haukkaa halutessaan parissa päivässä. Itse olen sarjassa menossa vasta alkupuolella, mutta jälki on selväti kehittynyt ja tarinan kerronta monipuolistunut Kikan tarinasta. Tuotanto tosin luottaa siihen, että kuulijalla on ennakkokäsitys Dingosta ja sen jäsenistä. Se on ollut myös elinehto sille, että bändin tarina on saatu tiivistettyä muutamaan tuntiin. Meihin Dingo-aikaan eläneisiin tuo sarja iskee kuin Korkeajännityksen tuhat volttia.

Toinen keskareille suunnattu sarja, on "Radio Mafia was here". Siinä muistellaan seitsemän puolen tunnin mittaisen jakson verran Ylen ensimmäistä nuorisolle suunnattua radiokanavaa, Radio Mafiaa. Mafia oli minun nuoruuteni radio, joten podcastin asiat ovat pääosin tuttuja ja merkityksellisiä. Nyt kanavan lopetuksesta on kulunut riittävästi aikaa, että perspektiivi on mennyt kohdilleen. On helppo huomata, kuinka suuri edelläkävijä monessa asiassa Mafia oli. Se oli oman aikansa kapinallinen, mutta tuleville kanaville se toimi paaluttajana tiellä, joka synnytti modernin, vapaamman, ohjelmien tekotavan. Jos tästä sarjasta jotain negaa hakee, niin Pertti Salovaaran haastattelukunto on kaukana loiston päivistä ja on vähän siinä ja siinä, voiko tuollaista jälkeä moraalisesti käyttää äänituotannoissa.

Noiden kahden lisäksi olen löytänyt Areenasta "Afrikkalaisen heinäkuun". Yle on tuottanut useamman Afrikkaa käsittelevän podcast-sarjan, joissa käsitellään Afrikan historiaa, maantiedettä, kulttuuria sekä muutosta. Hauskana kuriositeettina on sarja "Afrikan tähden maailma", jossa Afrikkaa käsitellään Afrikan tähti-pelin näkökulmasta. Ainakin minä opin paljon uutta timanttien tuottamisesta uusimmasta jaksosta. 

Ja viimeisenä podcast-sarjana on pakko suositella vielä "Kasarin lapset"-sarjaa. Siinä Vesa Winberg ruotii 80-luvun suosittujen rock-bändien taustoja sekä pohtii, mikä oli yhtyeiden suosion taustalla. Koska olen vanha hevimies ja ylpeydellä kantanut farkkutakkia, jossa oli selkälippu sekä hihamerkit, tarinat kiehtovat. Lisäksi Vesa on tekijänä radion puolelta tuttu ammattimies, jonka tuotanto ja kädenjälki ovat totaalisen priimaa. 

Kesän ajaksi olen myös uudistanut hieman paatunutta radiomakuani. Kun lypsy jäi lomalle, on hyvää aikaa kuunnella välillä jotain ihan muuta. Kesäkuussa viihdyin loistavasti Radio Aallon aamun parissa. Aalto on kanavana ottanut kesäksi teeman "Latino-Aalto", mikä on muokannut soittolistat uusiksi. Idea on loistava ja ainakin itse tykkään karistaa aamun unet silmistä letkeillä latino-rytmeillä.

Heinäkuussa taas aamuvuorossa on viime kesän tapaan Esko Eerikäisen vetämä aamushow Radio Novalla. Show'ssa Eskon juontajapari vaihtuu viikottain. Setin aloitti Mikko Leppilampi, joka oli täysi radionoviisi, mutta näillä korvilla kuunneltuna sopisi aalloillekin aivan loistavasti. Mikko Leppilampi on jotenkin ärsyttävän käypäinen joka paikkaan. Hän on juuri se kaveri, että vaikka nokeat siltä kasvot ja puet juuttisäkkiin, se nousee lopulta elokuvan kärkiosaan tai Tanssii tähtien kanssa -juontajaksi. Ei voi kuin kahdehtia. 

Ensi viikolla Esko ottaa partneriksi Ile Uusivuoren ja sitten taisi olla Mikko Töyssy. Vaikka viime kesän Antti Holman veroista apujuontajaa tuskin löytyy, niin korvat raikastuu kun eetterissä kuulee uusia ääniä. Ile Uuusivuoren visiittiä odottelen, sillä herrahan on aikoinaan vetänyt YleX:n aamuohjelmaa ja sen jälkeen ei häntä radiossa ole nähtykään.

Jos muuten muistatte, kun meuhkasin aikoja sitten paikallisradioiden noususta tulevana median tuottajana. Nyt noita merkkejä alkaa - Luojan kiitos - näkyä eri puolilta Suomea. Karjalainen osti Joensuussa paikallisradion, jonka kautta tuottaa uutta ja omaa ohjelmaa. Samoin Jyväskylässä Keskisuomalainen tajusi itsekin äänen voiman yhtenä median osana ja perusti sinne paikallisradion. Kauniisti sanottuna Sanoma siis nosti myös radion jaloilleen. Tästä lisää vielä tekstin lopussa.


Lukuhommia

Ja loppuajan, mitä jäljelle kuuntelu- ja kirjoitushommista jäi yli, olen tiukasti käyttänyt lukemiseen. Olin ikionnellinen, kun kirjastot vihdoin aukesivat ja pääsin lonttaamaan hyllyiltä itselleni lukemista. Suurimmat löydöt kesän ajalle ovat tähän saakka olleet "Auschwitzin apteekkari" sekä Spede Pasasen elämänkerta. 

Ensimmäinen noista kertoo Victor Capesiuksesta, joka toimi keskitysleirillä apteekkarina ja koetti sodan jälkeen pakoilla oikeutta ja kuvitteli ilmeisesti itsekin olevansa syytön mihinkään rikolliseen. Tarina on yhtä aikaa kiehtova ja kauhistuttava. Ihmisen mieli on rajaton, kun se oikeuttaa itselleen sellaisetkin hirmuteot, joita toisen maailmansodan keskitysleireillä tehtiin. 

"Kahdeksan vankihammaslääkäriä, joiden tehtävä oli irrottaa ruumiiden kultahampaat talteen, työskentelivät yötä päivää. Suolahappo, jolla kultahampaat puhdistettiin lihasta ja luusta, kerääntyi valtaviksi määriksi haittajätettä, kun kultaa kerättiin parhaimmillaan jopa kymmenen kiloa päivässä"

- Posner, Auschwitzin apteekkari -

Toinen löytöni oli itse asiasta Suomalaisen kirjakaupan ale-laarista. Tuomas Marjamäki on kirjoittanut pitkähkön teoksen Suomalaisen viihdeteollisuuden edesmenneestä mogulista Pertti "Spede" Pasasesta. Spede on kiehtova sen takia, että myöhemmässä elämässään hän ei raottanut yksityiselämästään juuri mitään ja pysyi elokuvissakin pitkälti taustavaikuttajana. Silti Spede oli television nousukaudella luomassa monia viihteen trendejä ja jätti jälkeensä mm. ohjelmaformaatteja sekä tietenkin nipun elokuvia, joista jotkin jopa kestävät aikaa ja katsomista. 

Speden elämänkerrassa viihdyttävintä on Marjamäen kirjoitustyyli. Tuomas Marjamäki on pitkän linjan toimittaja ja ammattilaisen kädenjälki näkyy kirjan sivuilta. Kerronta etenee ja siinä on tarttuva, kepeä tyyli. Elämänkerrat sortuvat turhan usein kaavamaiseen luettelointiin ja unohtaa, että myös oikean ihmisen tarinan on kiinnostettava lukijaa, jos sitä mielii saada myytyä. Marjamäen tyyli sopii ainakin minun silmille ja sielulle mainiosti. Lisäksi sivuilta kuultaa se, että kohde on kiinnostanut tekijää muutenkin kuin ansionlähteenä. Monesti aito kiinnostus kohteeseen, luo tekstiin vähän erilaisen ja raikkaamman klangin.

Näiden kahden kirjan lisäksi ahmin vielä tietenkin uusimman Vareksen. Reijo Mäen tämän kesän luomus oli taattua Varesta - ei yllättävä, ei huono, mutta ei minusta kyllä sarjan kärkeäkään. Silti jokainen Mäen kirjoittama kirja on aina lukemisen väärti. Minulle Vareksen seikkailut ovat sitä kevyttä täytettä korvien väliin, johon voi tarttua lukemisen muuten takkuillessa. Niillä saa aina oman lukukoneen käyntiin ja lukemisen maistumaan.

Dekkareissa tämän kesän löytö minulle on ollut Max Seeck kaikilla neljällä dekkarillaan. Seeckillä on taito luoda raaka, mutta koukuttava maailma, johon pääsee suoraan sivusta seuraamaan. Hahmot ovat uskottavia ja inhimillisiä. Juonet ovat toisaalta vaikeita, mutta eivät sellaisia, ettei niitä tajuaisi kirjan viihdearvon kärsimättä. Eli ihan parasta luettavaa takapihan kiikkuun. Seeckin tuotanto on jotain sen tyyppistä, jota itse haluaisin tulevaisuudessa kirjoittaa. 


Rakkauteni Sanomalehti

Meille sanomalehti kuuluu aamukahvipöytään - paperisena. Minusta paperinen formaatti on edelleen sopivin kaveri kahvin kaveriksi. Muistaakseni olen joskus jopa ostanut keittiönpöydän sillä ajatuksella, että siihen mahtuu kaksi broadsheet-lehteä vierekkäin. 

Paperisen lehden selaamiseen menee sopivasti aikaa ja lukemisen jälkeen olen jälleen löytänyt paikkani maailmasta. Ilman uutisia olen kuin ulapalla purjeetta ajelehtiva vene vailla horisonttia. Uutiset ankkuroivat minut maailmaan. Olisi vaikeaa kuvitella lehdetöntä aamua.

Pidän edelleen, että uutisointi on paikallista. Minusta omalle maakunnalle osaavat parhaiten kirjoittaa oman maakunnan toimittajat. Olisi hieman pelottavaa ajatella sitä, että koko uutisointi olisi pelkkää iltapäivälehtien tuottamaa yhdentekevää huttua. Itse olen kyllästynyt IS:n ja IL:n uutisointiin, joka on vuosi vuodelta muuttunut puhtaasti klikkihuoraamiseksi ja kohuotsikoinniksi. Ymmärrän päämäärän ja keinot, mutta minulle lukijana ne eivät sovi. Paikallinen on paras laadun tae.

Mutta koska maailma muuttuu, on myös lehtien muututtava. Löytääkseen tarjonnalle kaikki käyttäjät, on uutisointia tuotettava niillä keinoin, joilla käyttäjät löytää. Formaatin on seurattava tiukasti käyttäjn jalanjälkiä. Siksi paperi on enää yksi vaihtoehto muiden joukossa. Digi on nouseva voima, joka saavuttaa varmasti ykkössijan käyttökanavana piakkoin. Koronakriisi herätti ihmiset etsimään luotettavaa ja nopeaa uutisointia. Paperi on silloin auttamatta liian hidas, mutta sen sijaan ihmisten luottamusta pystyvät harvat tavoittamaan samalla tapaa kuin oman maakunnan mediatalot.

Tätä ei siis ollut tarkoitettu Etelä-Saimaan mainokseksi, vaikka hyvää kannattaa aina mainostaa. Pohjustus koski Helsingin Sanomien maakunta-expatien tuotteelle HS Viikko, jota olen lukenut nyt parin kuukauden verran. Hesari siis tuottaa joka viikko lukupaketin, johon on tiivistetty viikon uutistarjontaa pidempien artikkeleiden muodossa. Artikkelit eivät ole instant-uutisointiin tarkoitettuja, vaan ajatus on siinä, että lehden parissa vietetään pidempi aika, eivätkä uutiset vanhene. Anteeksi ylisanat, mutta tuote on täydellinen! Se vei sydämen jopa kaltaiseltani vanhan kansan maakuntamieheltä.

Ja ne formaatit....

Kuten jo edellä sanoin, paikallisradiot nostavat päätään. Uusia asemia on jo nähty Joensuussa ja Jyväskylässä ja uskoisin, että kun kannattavuusluvut saadaan kohdilleen, tullaan jatkoa näkemään myös muualla. Oli harmi, että Radio Saimaa oli etupellossa hetken liian aikaisin. Siinä olisi ollut aihio, jonka päälle etelä-Karjalassakin olisi voitu luoda pitkäkestoista ja hyvää paikallista ohjelmaa. 

Ääni on noussut formaattina tekstin ja kuvan rinnalle vahvaksi toimijaksi. Lisääntyvä podcast-tuotanto sekä etenkin Suplan ja Yle Areenan kaltaiset jättiläiset totuttavat ihmiset käyttämään myös korviaan uutisten kuluttamisessa. Sen luonnollinen jatkumo on, että yleisö kaipaa luotettavaa uutislähdettä myös audiopuolelle. 

Jospa paikallinen mediatalo olisi tässä kehityksessä nopeasti mukana :)

torstai 21. toukokuuta 2020

Karanteeni kulkee, koirat haukkuu



Koronakaranteenissa alkaa näkyä pieniä valonpilkahduksia. Paikkoja avataan vähän kerrallaan varovasti tutkaillen. Kun tilanne on kaikille uusi ja erilainen, on eri vaihtoehtoja testattava. Uskon, että valtiovallan on käytännössä mahdotonta tehdä oikeita päätöksiä. Jokainen päätös on kumarrus jollekin ja pyllistys toiselle - ihan kuin maailmassa ylipäätäänkin. Tavallista mikään ei edelleenkään oli - kävimme viime viikolla kirjastossa, joka teoriassa oli auki, mutta meno oli kuin Ilmestyskirjasta. Kirjoja saa vain varausten kautta ja varaushyllyllä kävellessä on fiilis kuin koko ajan joutuisi varomaan kanssalainaajia. Minulle hommasta jäi hieman makaaberi fiilis, vaikka olenkin todella iloinen, että kirjastot avautuivat ensimmäisten paikkojen joukossa.

Koko yhteiskunta taiteilee kahden pahan välillä. Jos maata ei aleta avaamaan, rahatalous menee niin kuralle, että nousu menee päivä päivältä mahdottomammaksi. Käytännössä raha on saatava liikkumaan ja ihmiset töihin. Ja jotta yhteiskuntaan saadaan liikettä, se tarkoittaa, että on pakko saada ihmiset liikkumaan ja kuluttamaan.

Toisaalta taas - jos liikettä tulee kerralla liikaa, on vaarana, että virus saa happea hiiliin ja alkaa loimuta taas täydellä liekillä. Sen lopputulos on lisää vainajia - ja lopulta se, että tiukat rajoitukset tulevat arkeemme uudelleen. Se olisi sosiaalisen ja taloudellisen elämän katastrofi.

Eniten pelkään velkaantumista. Nyt kriisin aikana on velkaa jouduttu ottamaan markkinoilta todella vapaalla kädellä. Kalliit ratkaisut on nuijittu pikavauhtia läpi kuluja liiemmin miettimättä ja rahoituksen ainoa keino on velka. Ja kun maailmanmarkkinoilla kaikki kansantaloudet ovat samalla velkakukkarolla, se nostaa myös rahan hintaa. Siis nyt ollaan otettu pikavauhtia enemmän ja kalliimpaa velkaa kuin aikoihin. Enkä syytä tästä hallitusta - näin on ollut pakko toimia.

Omalla harkinnalla

Me teimme omassa perheessä päätöksen, että pienin jää vielä kotiin, vaikka eskari alkoikin. Parin viikon takia on turha laittaa lasta riskialttiiseen paikkaan. Lisäksi eskarilaisten arki oli monin tavoin niin rajattua, että se vaikuttaisi väkisin opiskelumukavuuteen. Ja kolmantena syynä oli se, että parin viikon lisäpoissaolo ei lapsen oppimisen kannalta olisi mitenkään merkityksellistä. Onneksi asiassa sai käyttää omaa harkintaa.

Eniten päätöksessä harmitti lapsen puolesta. Hän ei näkisi koko kevätlukukaudella koulukavereitaan, joihin oli kiintynyt ja luonut kaverisuhteita. Olisi ollut reilua saada heipatella kaverit ja kiittää opettajia hyvästä työstä, jota he ovat tynkävuoden aikana tehneet. 



Lepolomalla

Viisas ihminen nai itseään viisaamman puolison. Toissa viikolla vaimo puhalsi kotona pelin poikki ja puki päälleen erotuomarin paidan. Kuulemma minun ja pienimmän välinen kymmenen viikon symbioosi alkaa näkyä kummassakin - eikä hyvässä mielessä. Pientä riitaa ja sanomista tulee vähän joka asiasta ja sietokyky toiseen nähden on samoissa lukemissa kuin Vorkutan lämpötila kesäkuussa.

Ja olen samaa mieltä, liika on liikaa. Päivät samoissa nurkissa samoja asioita toistaen käy pidemmän päälle kaikkien sielun kulmaan. Teimme ratkaisun, että minä lähden viikonlopuksi käymään Uimaharjussa ja lapsi saa olla kotona äidin helmoissa. 

Viikonloppu omassa rauhassa tekikin hyvää. Siivosin, tein pihatöitä ja tyhjentelin taas taloa. Olen kyllä kiitollinen nykyajan kierrätysmahdollisuuksista. Metallit, pahvit, paperit ja turhat vaatteet sain osin menemään kierrätysastioihin. Kävin tekemässä perinteisen retken hautausmaalle ja viemässä isälle 70-vuotiskukat. 

Ihmisen pahin vihollinen on 80-luvun tietosanakirjasarja. Niin kiehtova kuin Spectrum olikin lapsena, niin hävitettäessä se on yksi saatana. Toivottavasti tein hommat oikein - eli kansipaperit energiajätteeseen, kannet irti ja pahvinkierrätykseen. Ja sivut menivät puolestaan paperinkierrätykseen. Tuollainen 80-luvun laadukas kotimainen kirjapainotyö on melkoisen työlästä purkaa osiin. No nyt se manuaaligoogle on pois mielestä.

Lopputulos tyhjennyksestä kuitenkin oli fiilis, että vanhaa taloa on mahdotonta saada tyhjäksi. Kun yhden nurkan saat putsattua, sen alla odottaa toinen. Tavaraa on talon jokainen huone täynnä - on tietenkin, koska sitä on joku 70-luvulta saakka sinne kerännyt. Ja kun talon alkuperäinen omistaja oli sodan aikaista sukupolvea, niin jokainen keppi ja tikku tallennettiin visusti talteen - "jos sitä vielä joskus sattuisi tarvitsemaa".

Rakastan tuota paikkaamme maalla. Olen edelleen sitä mieltä, että siellä on oma jäljittelemätön tunnelmansa. Rakastan sen hiljaisuutta ja rauhaa. Harvassa ovat paikat, joissa voit istua illalla juomassa etupihalla tunnin verran olutta ilman, että näet ketään - mutta silti olet ruutukaavalla ja sivistyksen keskellä. 

Pienen "Hermoloman" jälkeen taas jaksaa aivan uudella sykkeellä.


Pikku bisnekset koko ajan mielessä

Parin kuukauden pakkoloma hieronnoista on selkeyttänyt omiakin ajatuksia. Kaipaan sitä työtä ja haluaisin tehdä sitä enemmän. Sen takia olen nyt pikkuhiljaa katsellut mahdollisuuksia alkaa rakentaa asiasta myös pikku bisnestä. Lappeenrannan sopivat toimitilat ovat melko kiven alla - ehkä olen kranttu tai sitten liian varovainen. Mutta vähän kerrallaan.

Edes kamala korona ei karkoittanut omia yrittäjyyshaaveita. Palkkatöitä aion tehdä niin kauan kuin niitä riittää - koska viihdyn ja tykkään työstäni. Mutta siihen sivuun mahtuisi hyvin myös pala pientä yrittäjyyttä. 

Näen oman haaveeni kehon hyvinvoinnin tienä, joka kehittyy pikkuhiljaa. Nyt olen hankkinut vasta ensimmäisen osan koulutuksista, joita lopulta tavoittelen. Tietyllä tapaa unelmoin, että tekisin työtä, oppisin siitä ja lisäksi opettelisin lisää myös uusien koulutusten kautta. Kokemuksesta ja koulutuksesta rakentuisi monipuolinen osaamispankki ja hyvinvoinnin tavaratalo, jossa asiakkaiden ongelmat ratkeaisivat yhdellä pöydällä. 

Uskon eräänlaiseen fuusiohoitoon - eli siihen, etten toimi vain yhden nimikkeen alla, vaan hoidan asiakkaan ongelmaa niillä keinoilla, joita se vaatii. 


"Metsolat"  - 90-luvun helmi

Karanteeniaikana otimme urakaksi kahlata läpi Yle Areenan kautta näkyvän Metsolat-sarjan. Muistan, kun katsoin sarjaa alkuperäisenä esittämisaikana ja kyseessähän oli oman aikansa jättituotanto - sekä valtava  yleisömenestys. Jotkin kohdat ja etenkin hahmot olivat jääneet aika hyvin mieleen. Enemmän oli kuitenkin painunut muistojen unholaan ja kokemus oli, kuin katsoisi uutta sarjaa. 

Nyt Metsoloita katsoi uusin silmin. Siitä erottaa helpommin, kuinka hyvä ajankuva sarja oli. Siinä käsiteltiin Metsolan perheen lisäksi myös koko sen aikaista suomalaista yhteiskuntaa ongelmineen ja oireineen. Lama oli yhtenä pääosan esittäjänä ja toi mukanaan devalvaation, valuuttalainat sekä keskikaljakuppilat. Hyvän sarjan tunnusmerkki oli se, että monessa kohtaa huokaisin mielessäni - tai ääneen, että "Oi, muistan muuten ton!!"

Sarja toimii edelleen- yllättävän hyvin. Henkilöhahmot ovat uskottavia, normaaleja ja samaistuttavia. Elämä on tavallista ja juuri sen vuoksi epätavallisen kiinnostavaa. Metsolat oli varmaan ensimmäinen sarja, jossa yrittäjyys nousi tapetille sarjan päähahmojen kautta. Yleensähän sarjoja tehdään enemmän tai vähemmän menestyjistä. Tosin minään yrittäjyyden markkinointikeinona tuo sarja ei toimi - raakarealismi enemmän karkottaa kuin houkuttelee yrittämään. 

Ihmetystä aiheutti sarjan hidastempoisuus ja tyhjäkäynti. On nykypäivänä erikoista, että sarjan jaksoissa on kohtauksia, jotka eivät liity juonenkulkuun mitenkään. Niissä tehdään jotain arkista ja tylsää. Tuollaisia kahvinkeittokohtauksia katsoessa mietin koko ajan, että mihin ihmeeseen tämä liittyy - ymmärtämättä, että ennen ilmeisesti tehtiin sarjaan täytettä, jotta saadaan aika täyteen - tai sitten ei vaan ollut kiire juoksuttaa juonta koko ajan eteenpäin. Nykypäivänä koko Metsoloiden tarina kuvattaisiin todennäköisesti niin, että sarjan pituus olisi alle puolet alkuperäisestä.

Sarjassa on hyvää se, että se uskoo perihyvyyteen. Sarjan hyville hahmoille käy hyvin ja pahoille huonosti. Voin kuvitella, mitä palautetta Kari Kaukovaaran esittäjä Juha Hyppönen on saanut kaupan kassalla tempuistaan. Ihmiset ovat inhimillisiä vikoineen ja virheineen. Se auttaa katsojaa antamaan myös itselleen anteeksi omat pikkuviat. Ei se ihme ole, että ihmiset juo, jos kerta Erkkikin.

Suosittelen sarjaa - en vain nostalgian takia, vaan siksi, että siitä näkee, millainen Suomi oli silloin, kun se oli Suomi. Äkkiä huomaa, kuinka paljon on muuttunut - ihmisissä ja yhteiskunnassa. Oikeasti tällaisia sarjoja pitäisi tehdä enemmän. Hyvänmielen ohjelmia, joissa syke ei ole koko ajan sata, vaan katsojalla on fiilis kuin olisi joidenkin tuttujen elämässä sivustaseuraajana. Aina ei ole tarvetta heittää juonta överiksi ja rakentaa liian monimutkaisia juonikuvia. Joskus tekee hyvää katsoa matalatempoista ja perihyvää ohjelmaa.

Karanteeni kulkee ja koirat haukkuu - koetetaan pysyä kyydissä!