Hiipuva valo

 

Käänteinen päiväkoti - tekoälyn luomus

Raivailen kesää pois takapihalta. Katson vielä viimeisen kerran pihakalusteita ja muistelen kesän juhlia. Naurua, valoa, lämpöä ja viihtyviä ihmisiä. Luultavasti yhdet elämäni parhaista juhlista ikinä. Puran aurinkovarjon pois, kantelen tuoleja suojaan ja tyhjennän terassin. Muutaman kuukauden päästä lautakannen peittää lumi ja jää. Kaikki vihreys katoaa valkoisen alle ja koko maan peittää pimeys.

Seison ikkunan edessä kello viisi aamulla ja katson ulos. Vielä näkee ulos, aurinko yrittää ulottaa valoaan jopa tänne pohjolan takimmaiseen nurkkaan. Kun syksy tulee, ei valoa näy kuukausiin. Kesä loppuu aina jotenkin väkivaltaisesti vaihtuen pimeään, kylmään ja koleaan synkkyyteen. En ikinä pääse sisään syksyn ihanuuteen tai ruskan väriloistoon. Minusta ruska on kuin hautajaisissa vainaja puettaisiin värikkäisiin vaatteisiin ja juhlien toivottaisiin muuttuvan ilojuhlaksi. 

Monet moittivat kulunutta kesää. Minä en. Siinä oli sopivasti kaikkea, eikä liikaa mitään. Ei tappavia helteitä tai hukuttavia sateita. Tämä oli kasvattajan kesä. Satokausi on luultavasti paras miesmuistiin. Katselen somesta, miten maanviljelijät kaivavat puimurit esiin tallista ja aloittavat sadonkorjuun. Heidän sesonkinsa on nyt. Samalla kaipaan itsekin jonnekin, missä ikkunasta avautuu pelto ja pitkä avaruus. Unelma, jota tuskin koskaan toteutan. Olen maalla asuja enemmän mielikuvissani kuin raa'assa todellisuudessa. 

Raivasin trampoliinin viimeisen kerran takapihalta pois. Pomppijat ovat kasvaneet  niin suuriksi, että takapihan "komistus" on syytä siirtää seuraaville. Onneksi nykyisin on torit ja marketplacet, missä tavara kiertää nopeasti sitä enemmän tarvitseville. Meidänkin tramppa löysi uuden kodin nopeasti dynaamisen hinnoittelun ansiosta. Toivottavasti seuraavan perheen lapsi saa pomppumatosta iloa yhtä paljon kuin omamme. 

Lapset kasvavat, he ovat todellakin lainaa vain. Joka syksy huomaa hyvästelevänsä heistä osan. On luonnonlaki, että sukupolvet eroavat toisistaan ja muodostavat vähän kerrallaan oman elämän. Mutta silti se hieman kirpaisee, kun huomaa, miten vähän itseä enää heidän elämässään tarvitsee - edes tuon pienimmän. 

Tulevaisuudesta ei kannata säästää

Palaan vielä edellisen kirjoituksen aihepiiriin. Koska en saa palkkaa politikoinnista, en politikoi. En neuvo itseäni viisaampia siinä, miten tätä valtamerilaivaa nimeltä yhteiskunta tulisi ohjata. Mutta ei se viisastelua estä.

On selvää, että lähitulevaisuudessa tehdään suuria arvovalintoja siitä, mikä osa yhteiskunnasta on se, josta meidän on pakko karsia. Rahaa ei riitä kaikille samaa määrää, eikä nykyisiä yhteiskuntarakenteita Suomessa ole varaa ylläpitää. Tämä on puhtaasti matemaattinen asia. Maksajia on vuosi vuodelta vähemmän, jolloin heidän veronmaksukykynsä on rajallinen. Ei hevosta kannata hengiltä piiskata, koska silloin ei ole edes sitä huonoa hevosta. 

En jaksa uskoa umpivasureiden ideologiaan, jossa yhteiskuntarakenteita ylläpidetään väkisin ja rahoitus pakkoverotetaan työläisten ja yritysten selkänahasta. Sen lopputuloksena on keskiluokan hiljainen kapina ja yritysten pako helpompien verotusten maihin. Kun yrittäjiä ei ole, ei synny jakovaraa. Ja jos ei synny jakovaraa, ei ole mitään, mistä verottaa. Sitten ollaan taas tilanteessa, jossa joudutaan ottamaan kallista lainaa, jolle ei kohta riitä enää vakuuksia. Rahan hinta Suomelle ei ole tulevaisuudessa halpenemassa. Usko meihin vähenee sitä mukaa, kun viennin nettoarvo pienenee. Muiden usko Suomeen putoaa nopeammin kuin omamme.

Mutta säästää voi monella tapaa.  Sen vuoksi seuraavissa vaaleissa suurin painopiste tulee olemaan tulevan hallituksen koalitiolla sekä toimenpideohjelmalla. Ne puolueet, jotka lupaavat säästötöntä tulevaisuutta, kannattaa unohtaa heti. He eivät jaksa edes valehdella tosissaan. Sen lisäksi jaksan edelleen lapsellisesti uskoa, ettei kansa olisi tyhmää. Ehkä edellisten vaalien persu-sumutuksesta on vihdoin otettu opiksi ja etsitään ratkaisua, jossa puheet ja teot menevät samaan linjaan. 

Lapsissa on tulevaisuus

Suomen suurin vientituote kautta aikojen ovat olleet fiksut ja asiansa osaavat ihmiset. Suomalaisen yhteiskuntarauhan ja kehittymisen tae on ollut koulujärjestelmä, joka on rakentanut kaikista kansalaisista perustaltaan fiksuja. Kaikkialla ei näin ole. Suomalainen peruskoulujärjestelmä on edelleen yksi maailman hienoimmista ja toimivimmista, vaikkei sekään entisellään ole. Peruskoulu ja sen jälkeiset jatko-opintomahdollisuudet ovat yhtä aikaa Suomen tulevaisuus, vientituote sekä sisäisen toimivuuden tae.

Suomessa hienoa on ollut se, että täällä kenestä tahansa on voinut tulla mitä tahansa. Perhetaustalla tai vanhempien tulotasolla ei ole ollut merkitystä, mihin opinahjoon pääset opiskelemaan. Lukukausimaksujen puute on mahdollistanut myös vähempituloisten perheiden lapsille pääsyn yliopistoon ja sitä kautta tarjonnut mahdollisuuden yhteiskunnalliseen nousuun sukupolvien välillä. Tiedän tämän, koska olen itse siitä nauttinut. 

Viime vuosien säästöt ovat syöneet koululaitoksen toimivuuden sisältäpäin. Paperilla näyttää siltä, että meillä on edelleen toimiva koulutusputki. Todellisuudessa putki on ollut rikki jo pidemmän aikaa.  Peruskoulun oppimistulokset putoavat jokaisella vertailujaksolla, eikä perusopetus enää pysty tuottamaan yhtä laadukasta ja tasaista jälkeä kuin aiemmin. Se puolestaan tarkoittaa, että jatkokoulutuspaikkoihin tulee entistä heikompaa ainesta. Jos peruskoulu ei opeta riittäviä perustaitoja, ei ammattikoulu pysty vajaasta aihiosta vuolemaan enää ammattimiestä tai -naista. Tästä kuulen toistuvasti kommentteja kanssayrittäjiltä. Ammattikoulusta valmistuneet tietävät ehkä juuri ja juuri kummasta päästä vasaraa pidetään, mutta siitä eteenpäin taitotaso on klassisen kirkkoheprean tasolla. 

Enkä todellakaan syytä tästä opettajia. He kyllä pyrkivät parhaaseen lopputulokseen niillä keinoilla, mitä heillä enää on. Opettajat sitoutuvat, yrittävät parhaansa, uupuvat ja lopettavat taistelun tuulimyllyjä vastaan. Opettajat ovat tilanteessa, jossa puusepälle annetaan puukko ja pyydetään rakentamaan Iisakin kirkko. 

Kouluissa makaa meidän kaikkien tulevaisuus. Suomen kohtalon määrää se, millaisen sukupolven kasvatamme jatkamaan meidän jälkeemme. Jos annamme koululaitoksen rapautua, ei meillä oikeastaan ole tulevaisuutta. Noin vuosikymmenessä nykyisten vientituotteiden elinkaari on käyttöikänsä päässä ja meillä on oltava jotain muuta, mitä tarjoamme Suomesta muualle. Sitä varten tarvitsemme innovaatioita ja ne innovaatiot eivät synnyt tyhmästä päästä. Päinvastoin - tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. 

Innovaatiot syntyvät koulunpenkillä. Luovuus syntyy siitä, että pystymme käyttämään pienen kansan parhaat resurssit niin hyvin kuin se on mahdollista. Ja uskokaa minua - parhaat ja fiksuimmat oppilaat eivät aina ole rikkaiden perheiden jälkeläisissä. Jos koulutus ei ole enää kaikkien tulotason perheille mahdollista, jää arvokasta älyllistä resurssia hyödyntämättä. 

Kohti lapsimyönteisempää yhteiskuntaa

Totta kai kouluja varten tarvitaan lapsia. Pelkät rakennukset tai henkilökunta eivät älyviennin puutetta ratkaise. Suomalaisen yhteiskunnan suurin ratkaistava ongelma ei olekaan rahassa, vaan asenteessa. Olen itse huomannut Suomen muuttuvan viime vuosina todella lapsivastaiseksi. Lapset nähdään monissa paikoissa riesana ja rajoitteena, eikä tulevaisuuden avaimena. Yhä enemmän luodaan paikkoja, jotka on tarkoitettu vain aikuisille. Lapsia ei saisi tuoda ravintolaan tai kauppaan ja mielellään kylpylöissäkin saisi vierailla vain täysi-ikäisiä. Säästetään päiväkodeista ja leikkipuistoista ja tehdään ympäristöt vain aikuisille.

Asenneilmaston vihamielisyys saa monet hylkäämään lapsihaaveet. Miksi loisit elämää yhteiskuntaan, joka kannustaa vain aikuisuuteen? Haluatko kasvattaa lapsia ympäristössä, jossa sinua katsotaan vihamielisesti, kun raahaat lastasi mukana paikkaan, jossa aikuiset haluavat olla rauhassa?

Yhteiskunta kyllä pyrkii kannustamaan lapsien tekemiseen, mutta keinot ovat vanhoja. Ne keskittyvät heihin, jotka päätöksen lapsesta ovat tehneet. Mitä toimenpiteitä ulotetaan heihin, jotka tuon päätöksen kanssa arpovat? Kuinka yhteiskunta pyrkii kääntämään lapsettomien pään toiseen suuntaan? Kuinka pidämme yhteiskunnan rakenteet sellaisina, että lapsen saaminen koetaan turvalliseksi ja taloudellisesti siedettäväksi vaihtoehdoksi?

Nyt vanhemmuutta uhkaa yhteiskuntarauhan järkkyminen. Jos lähi-ostarin ovat vallanneet peukkupäät, et todellakaan halua kasvattaa lastasi siinä ympäristössä. Tai jos lapsen saaminen keikauttaa perheen talouden pakkaselle, et todellakaan tee päätöstä yhteiseksi hyväksi. Näen ongelmana myös sen, että yhteiskunnallisessa viestissä on katkennut yhteys lasten ja Suomen tulevaisuuden välillä. Lapset nähdään pikemminkin vain säästettävänä kulueränä tai budjetissa olevana hankalana rivinä, josta pitäisi päästä eroon. 

Lasten tulevaisuudesta säästäminen on Suomelle kaikkein huonoin vaihtoehto pitkässä mittakaavassa. Ilman lapsia emme voi mitenkään taata Suomi Oy:n jatkuvuutta. On turha kuvitella, että edes tänne halutaan maailmalta tulla paikkaamaan väestövajetta, jos yhteiskunnan perusteet ovat lahonneet. Eikä väestövajeen paikkaaminen tuonnilla ole muutenkaan paras ja kestävin vaihtoehto. Hän, joka  tulee tänne muualta, on myös halukkaampi menemään muualle, jos elämästä ei tule toivottua.  

Vanhemmuustaitoja, laadukas peruskoulu ja lapsimyönteinen ilmapiiri

Poden huonoa omaatuntoa siitä, että lapseni eivät saa nauttia samanlaisesta Suomesta, josta itse olen nauttinut. En ehkä voi tarjota heille mahdollisuutta valita koulutustaan vapaasti, jos kouluista tulee maksullisia tai jatko-opinnot ovat mahdollisia vain joillekin. Pelkkä elämisen kallistuminen ja opintotukien kapeneminen vaikeuttavat valinnanmahdollisuuksia. Pystynkö tukemaan lapsia rahallisesti, jos yhteiskunta ei tule yhtään vastaan?

Toivon yhteiskunnalta apua myös vanhemmuustaitojen kartuttamiseen. Monilta tuntuvat kadonneen lasten kotikasvatuksen perustaidot sekä vastuu siitä, että kasvattaminen on vanhempien vastuulla yhtä paljon nyt kuin aiemminkin. Lapsia tehdään avaimet käteen -periaatteella, jossa vanhempien vastuulla on lapsen tekeminen ja kasvatus kuuluukin jollekin muulle. Tämä liittyy yleisesti yhteisvastuun katoamiseen. Tietty egoistinen elämäntapa kannustaa jokaista huolehtimaan vain itsestään - siis vain itsestään, ei edes lapsistaan. 

Toivon ja mielessäni jopa rukoilen, että laadukas peruskoulu tulisi pysymään Suomi Oy:n tuotevalikoimissa myös tulevaisuudessa. Jos lukee Suomen historiaa (taas kerran), huomaa, että koko kansan yhteiskunnallisen nousun taustalla on yhteiskunnan toimesta tehty sivistystason nousu. Suomi-Ruotsin aikaan koko osaa nimeltä Suomi pidettiin takapajulana, josta saatiin maanviljelijöitä ja sotilaita, mutta ei juurikaan älyllistä ylimystöä. Peruskoulun rapauttaminen tietäisi paluuta tuohon asenneilmastoon. Kai me haluamme olla muutakin kuin metsänviljelijöitä?

Ja se viimeinen toive on meille ihan jokaiselle. Toivon, ettemme näkisi lapsia riesana, hidasteena ja haittana, vaan tulevaisuutena. Toivon, että lapset saisivat kasvaa ilmapiirissä, jossa heidät hyväksytään osaksi yhteiskunnan jatkuvuutta ja tulevaisuutta. Valitettavasti ilman seuraavaa sukupolvea, on koko maan tulevaisuus kylmä ja väritön kuin alkava syksy. 

Taustapeilistä näkyy mennyt elämä - juhlahaastattelu á la ChatGPT -50's sarja osa 3

 

Olen parinkin ystäväni kehotuksesta koettanut tutustua tekoälyn antamaan apuun keski-ikäisen ihmisen arjessa. Yhtään tekstiä en anna hyvän ystäväni ChatGPT:n kirjoittaa, enkä edes tarkistaa tai oikolukea omia kirjoituksiani. Mutta esimerkiksi hassujen kuvien luomisessa (kuten tuossa yllä näette) avustaja on kyllä yliveto.

Tykkään näissä tekoälysovelluksissa ystävällisestä ja kannustavasta äänensävystä. Ne ovat tavallaan kuin perhe, jota en koskaan saanut. Kaikki ideani ovat loistavia ja ajatuksiani kehutaan älykkäiksi ja erittäin jalostamiskelpoisiksi. Tekoäly ei koskaan halua tehdä asioita toisin tai paremmin, mutta antaa toki hienovaraisia vihjeitä, miten asioita voisi terävöittää.

Niinpä pyysin tällä kertaa tätä uutta kannustajaani luomaan minulle muutamia kysymyksiä ikään kuin juhlahaastattelun merkeissä. Tässä artikkelissa ruodin mennyttä elämääni aiempaa henkilökohtaisemmasta näkökulmasta.

”Hyvää iltaa ja lämpimästi tervetuloa juhlimaan Tonin viittäkymmentä vuotta – täyttä elämää, perhettä, ystäviä ja yrittäjyyttä. Ajattelimme, että näin juhlan kunniaksi voisi tehdä pienen aikamatkan – pysähtyä hetkeksi muistelemaan, nauramaan ja ehkä oppiakin jotain elämästä. Toni, otetaanpa siis pieni juhlahetken haastattelu”

(Tässä siis suora lainaus ChatGPT:n luomasta tekstistä)

1)         Kun katsot taaksepäin näihin viiteenkymmeneen vuoteen, mitkä hetket tai valinnat ovat olleet elämäsi käännekohtia?

Elämän käännekohdat voivat olla yhtä lailla käännöksiä oikeaan tai väärään. Olennaista on, että suunta muuttuu. Nuoruuden ajoin melko lailla automaattiohjauksella. Peruskoulun jälkeen en nähnyt itselleni muuta tietä kuin lukion, vaikka siitä eteenpäin kaikki olikin aika utuista.

Ylioppilasvuonna havahduin ensimmäistä kertaa siihen, miten kiehtova ympäröivä yhteiskunta on ja syttyi vahva halu opiskella yhteiskuntatieteitä. Se ei loppujen lopuksi ollut mikään random-valinta, jonka tein, kun en muuta keksinyt. Ala kiinnosti ja oppiminen kiehtoi, mutta en pystynyt jalostamaan saamia oppeja koskaan ammatiksi.

En kadu käytännössä hukkaan heitettyä yliopistotutkintoa. Se tutkinto johti muulla tavoin tietäni eteenpäin ja ilman sosiologian opintoja tuskin kirjoittelisin tätä blogiakaan. Onhan tässäkin ollut yhtenä pohjavireenä juuri yhteiskunta ja sen muuttuminen. Koulu opetti ajattelemaan kriittisesti, ottamaan kantaa ja luomaan mielipiteitä - sekä perustelemaan niitä.

Mitä tekisin nyt toisin? Olisin rohkeammin mukana opintojen aikaan erilaisissa vaikuttavissa elimissä ja järjestöissä, verkostoituisin ja etsisin samanhenkisiä ihmisiä ympärilleni. Pyrkisin töihin alalle, jossa tutkintoa voisi paremmin hyödyntää ja suuntaisin työelämän haut paremmin oikeaan osoitteeseen. Tällä viisaudella ja kokemuksella haluaisin olla joku kirjoittava politiikantoimittaja tai tietokirjailija tai vaikka kaupunginsosiologi. Ja toisaalta voisin hyvin olla yhteiskunnallisten aineiden opettaja. Uskon, että pystyisin siirtämään omaa kiinnostustani ympäröivään maailmaan myös eteenpäin nuorille.

Opiskelisin myös pidempään ja erilaisia ainevaihtoehtoja. Hyödyntäisin paremmin yliopiston tarjoamat vaihtoehdot opinnoissa ja omien aineiden lisäksi tutustuisin laajemmin muiden tiedenkuntien tarjontaan. Minua kiinnosti jo opiskeluaikana historia sekä kielet, mutta koska oli niin saatanan kiire päästä työelämään, jätin kaikki sivurönsyt tutkimatta.

Vihje nuorelle minälle olisi ”Älä kiirehdi työelämään, siellä ei loppujen lopuksi ole mitään mielenkiintoista”

Työelämässä tein nipun vääriä valintoja ensimmäiset kaksikymmentä vuotta. En ollut riittävän rohkea etsimään omaa paikkaani, vaan tyydyin tehtäviin, joita tarjottiin. En myöskään tarpeeksi ajoissa lopettanut sellaisia tehtäviä tai positioita, jotka eivät lopulta antaneet mitään, vaan pikemminkin veivät minuutta pois. Väsyin, vittuunnuin ja lopulta kyynistyin. En ollut oikein hyvä millään elämäni osa-alueella. Ilman perhettä ja turvallista henkilökohtaista elämää olisin luultavasti tuhonnut itseni jollain tapaa henkisesti tai jopa muuten. Se elämä ei sopinut minulle ja silti puskin sitä eteenpäin väkisin hampaat irvessä. Onneksi mukana oli sattumusta, joka ohjasi uuteen suuntaan ja pitkän vaelluksen jälkeen nykyiselle tielleni.

Vihje nuorelle minälle olisi ”lopeta ajoissa asiat, jotka enemmän vievät kuin antavat”

2)          Jos saisit viettää päivän täysin omalla tavallasi – ilman työpuheluita, sähköposteja tai aikatauluja – mitä tekisit?

Tähän kun vielä lisätään päivä ilman mitään kodinhoidollisia tehtäviä tai vastuita, niin johan kelpaisi. Varsinkin ruuhkavuosien rullatessa kiihkeimpinä, kaipasin paljon omaa aikaa. Olen aina ollut ihminen, joka viihtyy hyvin myös itsekseen vailla yhtään seuralaista. Lataudun omassa seurassa ja sosiaalinen patteri saa lisää virtaa hiljaisuudessa.

Jos tällainen päivä tulisi, niin aika unelmaa olisi viettää se laiskotellen, lukien, musiikkia kuunnellen ja kirjoittaen. Ja jos vielä paikankin saisi unelmapäivään valita, niin minulle kelpaisi joku keskisen Euroopan pieni alppikylä. Koti on aina maailman paras paikka – näin on pakko sanoa jo perhesovun takia – mutta tätä yhtä ainokaista unelmapäivääni voisin mielelläni viettää ihan vieraissa maisemissa.

Toinen varteenotettava vaihtoehto olisi viettää päivä vaeltaen luonnossa. Tämän syksyinen Ilomantsin minivaellus sytytti taas kipinän luonnossa liikkumiseen. Suosikkipaikkoja Suomessa ovat Patvinsuo ja ylipäätään Pohjois-Karjalan vaaramaisemat. Varmaan tietty kotiseuturakkaus puskee läpi.

Kirjat ja musiikki ovat kulkeneet matkassani läpi elämän. Täälläkin olen monesti kirjoittanut lukemisesta ja edelleen voin uppoutua hyvän kirjan pariin niin, etten näe enkä kuule mitään. Maku vaihtelee ja koetan lukea sekä faktaa että fiktiota sekaisin. Tietyt suosikkikirjailijat säilyvät ja niiden rinnalle tulee myös uusia. Tällä hetkellä fanitan Satu Rämöä (yhtä paljon persoonan kuin kirjojen takia), Max Seeckiä ja kestosuosikkeja Reijo Mäkeä (kesä-Vares kuuluu jokaiseen lomaan), Mika Waltaria ja tietenkin ah niin rakasta Juha Vuorista (jonka uusin juoppis on pöydällä tälläkin hetkellä).

Eli unelmapäivä menisi varmaan keski-ikäisen chillisti matalilla kierroksilla. Tuskin tekisin mitään kovinkaan tajunnanräjäyttävää tai shokeeraavaa. Kaipaan vieläkin viikonloppuja Uimaharjun rauhassa. Siellä oli tällainen chilli ja rento fiilis, jossa pystyi rauhoittumaan ja olemaan myös tekemättä mitään.

3)          Mitä yrittäjyys on opettanut sinulle – sekä työstä että itsestäsi

Ja heti kärkeen – minusta ei koskaan pitänyt tulla yrittäjää. Halusin aina turvallisen kuukausipalkkaisen, säännöllisen ja turvatun työn. Ehkä jopa salaa haaveilin virkamiesurasta, joka takaisi niin vahvan irtisanomissuojan, ettei sitä voinut liuotta pois edes alkoholilla. Mutta joo – tässä sitä ollaan yrittäjänä vetämässä paria firmaa ja mikään ei ole säännöllistä, ei työajat, ei palkka eikä tehtävät. Ja silti on maailman parasta.

Oikeasti yrittäminen sopii minulle. Se tarjoaa vapautta, jota ei muualta saa. Se antaa mahdollisuuden tehdä asiat tasan sillä tavalla kuin itse haluan ja luoda firmasta sen näköisen kuin itse sen päässäni visioin. Työn tekeminen muuntuu myös suoraan tuloksi itselle. Jos jonain päivänä ei työnteko kiinnosta, ei ole pakko tehdä – mutta eipä tule liksaakaan. Ja toisaalta taas, jos satun tarvitsemaan johonkin ylimääräisen satasen, on sen tekeminen omista käsistä kiinni. Vapaus ja vastuu samassa kukkarossa.

Yrittäminen on opettanut sietämään epävarmuutta. Kun tuloista ei ole takuuta, on pakko oppia luottamaan omaan tekemiseen. On myös opittava varautumaan siihen, ettei rahaa joka kuukausi tule samaa määrää. Joskus sitä tulee tonni ja joskus viisi. Pitkässä juoksussa meno tasoittuu. Oppii katsomaan asioita paremmin ennakkoon ja tekemään myös suunnitelmia.

Yrittäminen on myös vastuullisempaa kuin mikään työ, mitä olen tehnyt. Kun hommia tekee omalla nimellä ja naamalla, ei oikein saa epäonnistua. Yhtään työtä ei voi tehdä puolivillaisesti tai huolimattomasti, koska pelissä on omat rahat ja firman maine. Ja etenkin kun töitä tekee suhteellisen pienessä kaupungissa, ei mainettaan voi ryvettää. Se pakottaa tekemään hommat aina ”vimosen päälle ja vähän yli”.

Olen huomannut yrittämisen kautta venyväni työelämässä aivan erilaisiin mittoihin kuin palkkatöissä. Se kertoo siitä, että kun tekeminen on kivaa, ei tunteja lasketa tai työaikaa ehditä edes mittaamaan. Töitä tehdään silloin kun niitä on.

Uskon, että suomalaisen työn tuottavuutta saataisiin nostettua tekemällä siitä joustavampaa ja luomalla tekijälle mielekkäämpiä tavoitteita ja päämääriä. Omassa tekemisessäni kiehtoo edelleen se, että työllä on näkyvä päämäärä ja pystyn vaikuttamaan, miten sinne päämäärään pääsee. Etenkin suuremmissa organisaatioissa monesti tuskastui tekemisen hitauteen ja kankeuteen. Hyviäkään ideoita ei välttämättä saanut läpi, koska joku jossain oli sitä mieltä, että ehkä tätä pitää vielä miettiä… Ja kun asioita mietittiin, ehti juna ajaa asemasta ohi moneen kertaan.

Menisinkö vielä palkkatöihin? Kyllä, kun työ, organisaatio, palkka ja tehtävä olisivat oikeat. En rajaa itseltäni mitään vaihtoehtoja pois, enkä pitäydy väkisin edes omassa toiminimessäni. Maailma muuttuu, ajatukset muuttuvat ja elämä muuttuu. Pitää osata olla tilaisuuksille avoin. Mihin tahansa en lähtisi edes rahasta mukaan, enkä omastani ihan helpolla luovu. Mutta ovet pidän aina auki myös muutokselle.

4)          Millaisena näet perheen ja läheisten merkityksen elämäsi eri vaiheissa?

Perhe ja lapset ovat kaikki kaikessa. Ilman niitä en olisi tässä tänään. Vanhemmuus ja perheyhteisössä toimiminen kasvattavat ja loivat minusta lopullisesti aikuisen. Vanhemmuus sitoo ja sitouttaa elämään, jossa ei voi elää vain itselleen. Lasta tehdessään on ottanut vastuun kahdestakymmenestä seuraavasta vuodesta. Vanhemmuus on lupaus hoitaa ihmisentaimi pienestä aina aikuisuuteen saakka.

Perhe itsessään on toiminnallinen yksikkö, jossa kaikkien osasten on pelattava yhteen. Se on yksikkö, joka sietää paljon kuraa (kirjaimellisesti) ja joka elää niistä pienistä onnenhetkistä arjessa. Lapsiperheen elämä on harvoin helppoa ja mukavaa, mutta antoisaa se on monella tapaa. Lasten kasvattaminen ja aikuisten elämä lapsiperheessä on jakamista, tekemistä ja ennen kaikkea sietämistä. Vanhemmuus on vaikein rasti, jolle olen itseni asettanut.

Mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen olen onnellinen siitä, että olen tätä kaikkea jaksanut. Lapsiperheruletissa sateenkaaren päässä on jonkinlainen kultapotti. Kun lapsiin panostaa ja niiden kanssa ainakin pyrkii viettämään aikaa, saa yhtenä päivänä huomata taimien varttuneen aikuisiksi, itsenäisiksi yksiköiksi, jotka pärjäävät. Se on kuin onnistunut projekti, jonka tulokset paljastuvat vuosikymmenten jälkeen.

Vanhemmuudessa tärkeintä ei saa olla päämäärä, vaan se, että myös matkasta nauttii. Huomaan viimeisen lapsen kohdalla, että nautin eri tavoin kaikista vastaantulevista uusista asioista. Tulen näkemään ne viimeistä kertaa ja se on yhtä aikaa helpottavaa ja haikeaa. Lasten kasvu on suloisen katkeraa. Tulee päivä, kun täällä ei asu enää ketään ja jäämme kaksin aikuisten kesken.

Sen vuoksi myös aikuisten välisen suhteen on toimittava. Sekään ei ole itsestäänselvyys ja vaatii työtä, sietokykyä ja paksua nahkaa. Aikaa yhdessä olemiselle on liian vähän ja energiaa tehdä mitään on vielä vähemmän. On luotettava siihen, että toinen ymmärtää ja jaksaa. Jollain tapaa ymmärrän sen, että toiset eivät ruuhkavuosiaan jaksa, jollain tapaa taas en. Lapsiperheen vanhempien välinen side on syvää kumppanuutta, ymmärrystä ja jonkinlaista taistelutoveruutta.

Ettei homma mene turhan diipiksi, niin kevennetääs vähän…

5)          Jos perheesi kirjoittaisi sinusta käyttöohjeen, mitä siinä lukisi

Tästä kysymyksestä annan pisteet tekoälylle – en olisi ikinä keksinyt mitään näin luovaa… ja jopa vastauksen keksiminen on haastavaa. Mutta koetetaan:

a)     Ruoki sitä säännöllisesti. Nälkäisenä se tyyppi on kiukkuinen ja riitelee. Älä koskaan ala vaatia mitään työpäivän jälkeen ennen kuin olet työntänyt sille lautasen nenän eteen tai leivän suuhun. Kylläisenä kaikki ideat menevät läpi.

b)      Älä koskaan, missään tilanteessa, ikinä (!) herätä sitä päiväunilta. Jos se ei ole sekaisin kuin seinäkello, se on ihan helvetin vihainen. Päiväunet ovat sen ainoa loukkaamaton oikeus ihmisenä ja siitä se pitää kiinni viimeiseen saakka.

c)      Tarjoa huonoihin hetkiin hyvää musiikkia. Se tykkää vanhasta rockista tai kotimaisesta popista. Jos se ei tokene levylautasen ääressä, vie se jollekin keikalle – kyllä siitä ihminen vielä tulee.

d)      Syötä karkkia sekä makkaraa säännöllisesti. Tuo vuosimalli on moottorityypiltään liha-sokeri-hybridi. Se ei ole ehkä ekologisin ja päästöt siinä on huimaa luokkaa, mutta sellainen perusvarma talvi-starttaaja se on. Sokerilla sen kierrokset saa nostettua, vaikka virranjakaja olisi vähän jäässä. Ja joskus tosi harvoin sille voi tarjota ryyppyä, jos mikään muu ei auta.

e)      Pohjimmiltaan se on apina. Puhu lyhyin, terävin lausein ja kerro asiat selkeästi. Edes vuosien kova treeni ei ole tehnyt siitä ajatustenlukijaa (trust me – perhe on tätä yrittänyt!). Jos se kurtistaa kulmia tai murahtelee, jatka selittämistä, kunnes valo syttyy silmien taa.

f)        Se on oikeasti nössö – se lämpiää haleista, kauniista sanoista ja siitä, että sille ollaan ystävällisiä. Monesti se on hyvää seuraa ja höpötteleekin kivoja, jos sille antaa tilaisuuden. Anna sen olla ihan vaan oma itsensä.

Kiitos vielä kerran ChatGPT!

Ja sitten vielä viimeinen – kliseinen – mutta haastatteluun olennaisesti kuuluva kysymys

Perheen kolme gorillaa - vanhin on kuski

6)      Jos voisit antaa 25-vuotiaalle itsellesi yhden neuvon, mikä se olisi?

No ensinnäkin yhden neuvon antaminen tuon ikäiselle on sama kuin sammuttaisit tulipaloa vesilasilla, mahdoton homma. Varttiaikuisen aivot toimivat niin, että sinne pitää syöttää kymmenen ajatusta, että yksi menee läpi. Mutta uskon, että 25-vuotias minä kuuntelisi vanhemman ja viisaamman itseni neuvoja yhtä antaumuksella kuin itse kuuntelin isäni neuvoja tuossa iässä (meillä oli ikäeroa tasan 25 vuotta).

Itse neuvoisin nuorta itseäni elämään itsensä näköisen ja häpeämättömän elämän. Suurimmat virheet omassa elämässä ovat liittyneet siihen, etten ole uskonut itseeni riittävästi ja tehnyt asioita, joista olisin ollut kiinnostunut. Kulutin liikaa aikaa miettimällä, miltä asiat näyttävät muiden silmissä tai mikä on oikein tai väärin jonkun muun mielestä kuin omastani. Siinä samassa jätin haaveeni turhan usein testaamatta ja elämättä. Puuttui rohkeutta ja uskallusta olla oma itseni. 

Jo tässä iässä ymmärtää, että aikaa on rajallinen määrä, eikä sitä kannata tuhlata mihinkään itselleen tarpeettomaan. Ainoa, jolle omassa elämässä pitää olla täysin uskollinen, olet sinä itse. Pitää luoda arvot, joihin pystyy nojaamaan jokaisessa hetkessä ja täytyy kyetä unelmoimaan riittävän isosti.

Elämässä suurin osa on arkea, puurtamista, tylsää ja harmaata. Ne juhlahetket ovat loppujen lopuksi harvassa. Meidän tulee siis pystyä rakentamaan arjesta siedettävää ja nautinnollista, jotta koko elämän pohjavire olisi plussalla. Ihminen ei voi elää pelkästään juhlaa varten.

Jokainen unelmoi jostain. Ne unelmat on pystyttävä tunnustamaan itselleen ja niiden eteen joutuu tekemään töitä. Elämässä mitään ei saa ilmaiseksi, ja harvoin mitään saa edes helpolla. Mutta suurin tyydytys tulee usein siitä unelmien eteen tehdystä työstä ja sen kautta saavutetuista päämääristä. Liian usein näkee sitä, että etsitään helppoa elämää, jossa olisi vain niitä kivoja juttuja. Sellaista ei ole, eikä sellaisesta kannata unelmoida.

Ja viimeinen – jälleen kerran klisee, mutta totuus – viime hetkillä emme kadu asioita, joita teimme, vaan asioita, jotka jäivät tekemättä.

 

Ja tähän kauniiksi lopuksi vielä ChatGPT:n antama ystävällinen lopetus (jälleen suora lainaus)

”Kiitos Toni, että jaoit kanssamme palan elämääsi – nauruja, muistoja ja viisautta. Näiden sanojen myötä nostetaan malja seuraavalle viidellekymmenelle vuodelle”

Kesken jääneet unelmat

 

Kun saa suuremman kirjoitusurakan päätökseen, tulee tyhjiö. Sielu on imetty kuiviin tekstistä ja ajatuksista totaalisesti, eikä päässä liiku yhtään mitään. Omaa tekstiä katsoessa tulee ensin epätodellinen olo - minäkö tuon tein?! Kevyt ylpeyden puuska tehdystä urakasta ja aikaansaannoksesta lävistää mielen. Suusta karkaa helpotuksen huokaus.

Pari päivää ja sitten iskee alakulo. Tyhjällä päällä loputonta doomskrollausta ja mielihyvän jahtaamista, että aivot saisi käyntiin tai tuntisi ylipäätään jotain. Lievä jälkihäpeä tekstin lopputuloksesta. Ei sellaista voi mihinkään laittaa näytille - moista roskaa. Jos en olisi laittanut sitä eteenpäin, polttaisin luultavasti jopa kannettavan nuotiossa. Mieli seilaa edestakaisin hyvän ja huonon väliä.

Ja se loputon väsymys. Tekisi mieli vaipua pelkästään lokakuun takia pitkään horrokseen ja herätä seuraavan kerran keväällä, kun valo alkaa taas näkymään. Lokakuun päälle vielä univelkaa melkoisilla kiskurikoroilla. On valvottuja öitä ja aamuöitä, nukkumattomia päiväunia ja arjen venytystä joka suuntaan. Omalle tekemiselle on uhrannut aikaa joka paikasta, mistä sitä ylipäätään on varastettavissa. Päässä ei soi muuta kuin Dire Straitsin Brothers in arms - maailman masentavin rock-balladi. 

Onneksi on elämä, jota pitää suorittaa. Työ ja asiakkaat pakottavat nousemaan ylös ja tekemään jotain. Perhe pitää arjen onneksi sen verran kiireisenä, ettei turhia jouda murehtimaan, vaikka pää niin käskisi. Eteenpäin ja rintamaa kohti!

Mutta asiaan....

Keski-ikäiset eivät osaa unelmoida kunnolla!

Sain  tyttäreltäni - tuolta blogini uudelta päähahmolta sekä suloiselta totuudentorvelta hyvän opetuksen siitä, kuinka vajavaista ja rajoittunutta on aikuisen ihmisen unelmointi. Keskustelimme - sattuneesta syystä - kirjoista. Olen siis kirjoittanut yhden käsikirjoituksen, joka on mennyt tarjolle eteenpäin. Itse huokaisin, että homma on minun osaltani niin pitkällä kuin sen omin avuin saan, joten voin ottaa iisisti.

Tyttäreni kuitenkin kysyi, millaisen kannen halusin kirjaani tai mitä sen takakannessa lukisi. Viaton kysymys, joka paljasti, että olin jättänyt oman unelmani puolitiehen (taas kerran). Näen oman unelmani hyvin pelkistettynä ja vain mahdollisena, kun oikeastihan unelmat pitäisi nähdä rajoittamattomana tienä pidemmälle kuin mihin pystyy uskomaan. Eli käytännön kautta ajateltuna - keski-ikäisen keinoin ihminen olisi päässyt kuuhun ja lapsen rajattomilla kyvyillä olisi lennetty Marsiin asti (kuten luotaimet ovat jo tehneet). 

Aikuiset ihmiset ovat siinä mielessä tylsiä, että he pitäytyvät maailmassa, joka on varmasti mahdollinen. Rakennamme omien unelmiemme eteen, taakse ja sivuille rajoittimet, joiden sisällä oma tavoite pysyy kasassa ja varmasti pystyssä. Samalla unelmien henkiset turvarakenteet rajoittavat sitä, etteivät unelmat pääse oikeasti lentoon. 

Lapsellani oli kyky nähdä tuotokseni valmiina kirjana, joka on kirjakaupan hyllyssä odottamassa ostajaa. Hän pystyy näkemään siinä kannen sekä takakannen tekstit. Mihin minä pystyn? Pystyn näkemään nipun papereita tiukkailmeisen kustantajan pöydällä odottamassa joko hyväksyntää tai hylkäämistä (ja näistäkin näen todennäköisempänä hylkäämisen).

Rajatut unelmat estävät putoamasta korkealta

Missä vaiheessa meidän kykymme "lentää" kuolee? Milloin meistä tulee tylsiä ja kuolevaisia keski-ikäisiä ja menetämme kyvyn nähdä unelmat pidemmällä kuin silmin nähtynä on mahdollista? Monesti olen syyttänyt asiasta peruskoulua, joka onnistuneesti tappaa kaiken luovuuden lapsista, mutta ilmeisesti se ei tällä kertaa ole syypää. Verrokkiryhmän lapsi on kohta kuusi vuotta käynyt kotimaista ja laadukasta peruskoulua, eikä hänen luovuuttaan ole onnistuttu hyvistä aikeista huolimatta tuhoamaan. 

Ehkä vikaa pitää etsiä suomalaisesta perusluonteesta ja kasvatuksesta. Varsinkin meidät lama-ajan lapset kasvatettiin perinnesanonnoilla "pessimisti ei pety" ja "parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla" sekä tietenkin klassikoilla "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" ja "ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa". Kaikki nämä kuvaavat osuvasti sitä, että haaveiden tulee pysyä turvallisen pieninä, ettei niiden toteutumattomuus satuta.

Kyse on kuitenkin ajatusharhasta. Ihmisten unelmissa ei ole kyse pelkästään päämäärästä, vaan matkasta. Teemme asioita unelmien eteen, joiden kautta lopputulos lopulta jalostuu. Noista tekemiseen liittyvistä tehtävistä pitäisi nauttia niin täysillä, että pelkästään matka on tekemisen arvoinen, vaikka päämäärä jäisi toteutumatta. Jos otetaan vaikka huippu-urheilija, on hänen nautittava myös treenaamisesta, eikä pelkästään kilpailuista. Harjoittelun on maistuttava hyvälle ja annettava itselle jotain, minkä takia salille/ladulle/pururadalle tai urheilukentälle vääntäytyy päivästä toiseen viikonpäivästä tai kelistä huolimatta. 

Tätä samaa ajattelin nyt kirjoittaessani. Nautin itse tekemisestä ja tarinan kirjoittamisesta niin paljon, että tekeleen lopullinen lopputulos on oikeastaan yhdentekevää. Toivon totta kai, että tekemisestä nauttiminen näkyisi lopputuloksesta ja olisin tietenkin vallan ilahtunut, jos lopputulos kelpaisi jollekin jopa kirjan aihioksi. Mutta en mene suin päin suohautaan, vaikka homma ei tulta löisikään. Pelkästään tekemällä olen saanut itselleni elämyksen, joka oli kokemisen väärti.

Ehkä noita perinteisiä, hieman masentavia ja tunkkaisia sanontojakin pitäisi uudistaa. Jospa lapsemme lausuisivat "pettymykset kasvattavat", "jokainen pyy on metsästyksen väärti" tai niinkin radikaalisti kuin "kurkota kuuseen, saatat päätyä vieläkin korkeammalle". Kaikille meistä tekisi hyvää opetella hieman positiivista ajattelua päivittäisessä elämässä.

Tapa häpeä

Entinen minä olisi jättänyt nämä kaikki jutut kertomatta. En olisi paljastanut kenellekään, että koetan kirjoittaa ehjää käsikirjoitusta, enkä varsinkaan tunnustanut täällä julkisesti, että pyrin kohti isointa unelmaani - nähdä kirjastossa kirja, jossa komeilee oma nimeni. Tähän saakka nimi on vilahtanut ainoastaan varauslistalla ja sakkoluettelossa.

Entistä minää rajoitti vahva häpeän tunne sekä epäonnistumisen pelko. Olisin pitänyt kaiken tiedon itselläni siltä varalta, että jos epäonnistun, ei minun tarvitse kertoa sitä kenellekään. Olisin voinut yksikseni nuolla haavat jossain huoneen nurkassa ja häpeillä huonouttani. Nuorempana koin kaiken oman luovan tekemiseni jotenkin niin nolona, että jätin mieluummin unelmani toteuttamatta kuin otin riskin, että homma epäonnistuu - tai edes paljastuu muille. Se tie loi toki turvallisen, yllätyksettömän ja helpon nuoruuden, mutta eipä siinä juuri  unelmia toteuteltu - piiloteltiin ja kaduttiin kyllä.

Kerron nyt näistä jutuista siksi, että haluan muiden välttävän saman tien. Toivon, että osaisin kannustaa lapsia (niin omia ja vieraitakin) jahtaamaan unelmiaan 100%:sti ja ottamaan riskejä elämässä. Häpeilemällä, passaamalla ja vetäytymällä kaikista vaikealta tuntuvasta jää paitsi elämän highlighteista ja parhaista muistoista. Yrittäminen ei ole koskaan väärin, eikä omiin tavoitteisiinsa uskominen ole millään tapaa noloa. Päinvastoin - maailma arvostaa heitä, jotka urheasti taistelevat haaveidensa puolesta.

Eikä epäonnistumisia pidä pelätä tai vältellä. Epäonnistumiset kuuluvat elämään ja niiden kautta opitaan sekä kasvetaan ihmisinä. Teemme päivittäin satoja päätöksiä, joista suurin osa menee joko pieleen tai ovat kokonaan merkityksettömiä. Eikä arkemme ole silti sen kaoottisempaa tai tuhoon tuomittua. Ihmisen ei pidä jättää epäonnistumatta, vaan muuttaa suhdettaan siihen, että elämä viskoo tiellemme jatkuvia opetuksia epäonnen muodossa. Ilman epäonnistumisia ei voi kasvaa täyteen mittaansa.

Joten lapseni, kun luet tätä (joko tässä elämässä tai seuraavassa) - uskalla unelmoida, epäonnistua ja kasvaa. Elämässä ei koskaan ole tärkeintä päämäärä vaan matka. Eikä päämäärää pidä lukita liian lähelle, vaan tarpeeksi kauas niin, että matka sinne kestää. Sen matkan aikana tulet saamaan elämyksiä, joista et osannut unelmoida. Äläkä koskaan mieti, mitä muut ovat unelmistasi mieltä. Sinun haaveidesi tärkeyden ja järkevyyden päätät ainoastaan sinä. Jos Waltari olisi uskonut soraääniä, hän olisi kirjoittanut jotain muuta kuin Sinuhen. Tai jos SaiPa olisi viime kaudella kuunnellut vain kiekkoasiantuntijoita, se pelaisi divarissa. Unelmat lennättävät meitä korkealle ja luovat elämään perspektiivin, mitä kaipaamme tullaksemme täysin onnellisiksi. 

Unelmiin uskovat erottaa

Olen onnellisessa asemassa siinä(kin), että tuttavapiiriini kuuluu eri alan taiteilijoita ja monella tapaa luovia ihmisiä. Heitä kaikkia yhdistää vankkumaton usko omiin kykyihin sekä uskallus uida omien päämäärien vuoksi vastavirtaan. Runoilija tekee runoja kokonaisiksi teoksiksi, vaikka runoutta pidettäisiin aikansa eläneenä marginaalitaiteena. Viisikymppinen rokkari tekee huikeita kappaleita, koska uskoo omaan musiikkiinsa tai näyttelijä löytää elokuvaroolit, koska luottaa itseensä ja kykyihinsä. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat - olla täysin omia itsejään. Ihailen myös sitä, että eri alojensa ammattilaiset uskaltavat tehdä asioita vailla pelkoa epäonnistumisesta tai muiden ihmisten täystyrmäyksestä. Jos olisin nuorempana ollut samanlainen, en kirjoittelisi täällä pelkästään tätä blogia, vaan luultavasti menestysromaaneja huvilallani Caprin saarella. 

Enkä vähäksy pienempiäkään unelmia. Unelmat täytyy suhteuttaa omaan elämään. Yhdelle on yhtä suuri unelma saada itsensä ylös sängystä masennuskauden jälkeen kuin toiselle on luoda menestyskirja tai -levy. Ihmisten elämät eivät koskaan ole keskenään verrannollisia, eikä oman onnensa mittarina saa koskaan pitää jonkun toisen saavutuksia. Jälleen kerran synti, johon itse olen nuorempana syyllistynyt. Kun oma horisontti oli kateissa, lainasin muiden. Kun tuijottaa liikaa muiden saavutuksia tai tavoittelee muiden unelmia, menee omissa tavoitteissaan vikaan - ja vahvasti!

Tätä ongelmaa korostaa vielä nykyinen instagram-maailma, jossa muiden elämää seurataan pelkästään highlightien kautta. Näemme somessa postauksia menestyksen hetkistä ja niistäkin vain sen valoisan puolen. Ei urheilija kuvaa sitä, kun itkee väsymyksestä lokakuisen pimeän urheilukentän laidalla, eikä kirjailija kuvaa sitä seitsemättä hylkäyskirjettä kustantajalta. Kiillotamme omaa kuvaamme ja esitämme elämän tähtihetket pelkässä kohdevalossa, jotta varjot jäävät pois näkyvistä. Se saa katsojat turhan usein uskomaan siihen, että elämä voisi - tai sen pitäisi - olla pelkkää onnea ja päivänpaistetta. 

Tarvitsemmekin lisää kriittistä silmää sekä alastomuutta elämän erilaisten hetkien suhteen. Jos elämää on elettävä somen kautta, pitäisi sinne saada nykyistä enemmän sisältöä, joka kuvaa tähtihetkien lisäksi myös tähdehetkiä, niitä, joissa homma pusertuu vihkon puolelle. Kontrastit tekevät arjesta elävämmän ja todellisen. Ja juuri siitä syystä kerron myös näistä oman elämäni kokeiluista, vaikka ne eivät aina mihinkään johdakaan. 

Surkea kasvatus luo umpimielisiä nolostelijoita

Itse syytän omasta keskenkasvuisuudestani lapsuuttani. En ehkä koskaan kokenut, että minua olisi kannustettu luovuuteen tai harrastamaan mitään itseäni esittävää. Eikä tämä ole syytös kasvattajia kohtaan, vaan aikaa ja ajan henkeä. Ikäpolveni vanhempia ei lasten tekemiset juuri kiinnostaneet, vaan kakarat kasvoivat pitkälti keskenään vanhempien käydessä töissä. Olisin tarvinnut nimenomaan emotionaalisen puolen turvaa ja kannustusta. Maailma oli kokonaisuutena hieman yksiniittisempi ja tunneköyhempi kuin tänä päivänä. Nykyisin tunnepuolen ilmaisu ja ylipäätään tunnesiteet lapsiin ovat monimuotoisemmat ja vahvemmat. Olemme emotionaalisesti paljon lähempänä lapsiamme kuin vanhempamme olivat meihin.

Toivon, että teen asiat toisin kuin vanhempani. Toivon pystyväni kannustamaan lapsia olemaan sellaisia kuin he luonnostaan ovat. Toivon, että he uskaltavat ilmaista itseään ja olla itsenäisiä, itseensä uskovia yksilöitä, joilla on tavoitteita, päämääriä - ja ennen kaikkea unelmia. Olkoon heidän unelmansa millaisia tahansa (laillisuuden ja veronkantokyvyn puitteissa totta kai!), toivon voivani kannustaa heitä niiden toteuttamisessa. Olisin itse onnellinen, jos lapseni saisivat tuossa mielessä onnellisemman elämän kuin itse sain. Ja pyrin myös olemaan esimerkkinä siinä, että täydellistä elämää ei meistä kukaan elä, mutta epätäydellisiä kannattaa olla omina itsenään. Epäonnistuakin saa - ja välillä pitääkin.

PS. Kuvitus on tällä kertaa ihan itse otettua ja kuvattua. Pari ensimmäistä kuvaa ovat Ilomantsin Koitajoelta ja viimeinen näkymä on Koivusuon luonnonsuojelualueelta. Tehtiin syyskuussa viikonlopun happihyppyvaellus Hattuvaaraan Pirhon kierrolle. Upea reitti, loistava keli ja vielä huikeammat maisemat!

Keski-ikäisten ihmisten huonon omantunnon lähteet

Kuva Pixabay / WenPhotos

Huono omatunto on keski-ikäisten ihmisten kroonistunein kansansairaus. Se puhkeaa viimeistään sen jälkeen, kun talouteen saapuu ensimmäinen lapsi ja jatkuu niin kauan, kunnes joko unohdamme kärsiä siitä tai sitten elämä armahtaa muuten lopullisesti. Kärsimme omantunnon tuskista liittyen eri rooleihin elämässä. Aika ajoin tunnemme olevamme huonoja vanhempia lapsillemme, huonoja lapsia vanhemmillemme, kehnoja puolisoita toinen toisillemme ja muutenkin tunnemme, että suoriudumme elämästään korkeintaan välttävin arvosanoin. Useimmilla meistä suurin kriitikko katsoo peilistä aamuisin.

Koska elämä on kiireistä, taantunutta ja monella tapaa erilaisten risteyskohtien värittämää, painimme kroonisesti riittämättömyyden tunteen ja epäonnistumisten kanssa - ja usein häviämme. Seikkailu elämän roolien viidakossa johtaa siihen, että lopputulos on 24/7/365 yhtäjaksoinen kaaos, jossa aika ei riitä mihinkään ja kaikki tehtykin jää kesken.

Asiaa ei helpota yhtään se, että elämästä tulee haastavampaa vuosi vuodelta. Työelämän kuormitus kasvaa sitä mukaa kuin vanhenemme ja oma suorituskykymme laskee. Eli pienemmillä resursseilla pitäisi saada entistä enemmän aikaan. Yhtälö on usein mahdoton. 

Ja sama pätee vanhemmuuteen. Se, mikä ennen oli luonnollinen elämäntapa, on muuttunut suorittamiseksi. Vanhemmuudesta on tullut temppurata, jossa keskiössä ovat lapset ja heidän kannattelunsa menestyjiksi. Enää ei riitä sama kuin 80-luvulla - kaikki menee hyvin, jos lapset säilyvät hengissä aikuisuuteen ja ne saa potkittua kotoa pellolle.

Mistä kaikesta me podemme huonoa omaatuntoa? 

Kuva: Pixabay / Camera-Man

1) Riittämätön vanhempi

Tunnen usein riittämättömyyttä vanhempana. Koska teen paljon töitä, ei aika riitä siihen, että voisin antaa sen määrän huomiota lapsille, jonka he ansaitsevat. Helppo vastaus on totta kai se, että tekisin vähemmän töitä. Se taas johtaisi toiseen huonon omantunnon alalajiin. Siihen, että haluan tarjota lapsille tietyn tasoisen elämän ja resurssit, mikä onnistuu vain tienaamalla riittävästi.

Olen lama-ajan lapsi. Omassa takaraivossa jyskyttävät valitettavan pysyvinä muistoina ajat, jolloin rahat eivät oikeasti riittäneet mihinkään. Omalla kohdallani se on johtanut taloudelliseen varmisteluun. Olen koettanut pitää huolen siitä, että töitä tehdään aina, kun niitä on, koska joskus tulee aika, ettei niitä ole. Tätä kutsutaan nimellä yrittäjän dilemma. Yrittäjä haalii itselleen kaikki mahdolliset työt, koska jossain universumissa on mahdollisesti olemassa aika, että työt ovat loppu ja rahaa ei tule. Onko se todellista? No ei tietenkään ole, mutta näin se ajatusketju menee. 

Parinkymmenen vuoden vanhemmuuden perusteella voin todeta, että lapsille annettu aika on aina parhaiten sijoitettua aikaa. Se on myös kaikkein kallisarvoisinta aikaa, sillä se ei koskaan palaa. Lapset kasvavat, muuttuvat taaperoista naperoiksi, naperoista teineiksi ja lopulta aikuisiksi. Heidän tarpeensa vanhempien suuntaan vähenevät vuosi vuodelta ja meidän merkityksemme heidän elämässään pienenee - halusimme sitä tai emme. Siinä on jotain yhtä aikaa suloista ja katkeraa. Lapsista on vaikea luopua lapsina, mutta ei voi olla tuntematta ylpeyttä siitä, että he muuttuvat itsenäisiksi yksiköiksi. Lopputulos on hauska ja hankala tunteiden sekamelska. 

Kuva: Pixabay /LeoEspina

2) Riittämätön lapsi vanhemmille

Meidän sukupolvemme on edellisiin verrattuna erilaisessa asemassa siksi, että me joudumme pitämään enemmän huolta myös omista vanhemmistamme. Se johtuu kahdesta seikasta. Toisaalta vanhempamme elävät pidempään kuin edeltävät sukupolvet, jolloin vietämme heidän kanssaan enemmän aikaa kuin ennen. Tämä on totta kai suuri onni, mutta toisille se voi olla myös taakka. Pidempi elämä tarkoittaa sitä, että elämä jatkuu vanhuudessa. Nuoruus ja aktiivinen keski-ikä pysyvät suunnilleen samanmittaisina. Ja ihmisen vanheneminen tarkoittaa väistämättä sitä, että vastaan tulee myös ongelmia niin fyysisen kuin henkisen jaksamisen kanssa. 

Parantunut ravinto ja terveydenhuolto sekä lääketieteen kehitys jatkavat ihmisen elinikää - ainakin fyysisesti. Mutta valitettavasti prosessoripuoli muuttuu kestävämmäksi hitaammin. Sen vuoksi kamppailemme usein muistiongelmaisten läheisten kanssa. Muistamaton ihminen vaatii paljon huolenpitoa ja aiheuttaa jatkuvaa huolta läheisille. Hän on tapaturma- ja onnettomuusaltis, mikä jyskyttää lapsen harteilla koko ajan.

Vastavuoroisesti yhteiskunnan tuki vanhustenhoidossa heikkenee jatkuvasti. Yhä enemmän vastuunkanto jää läheisten harteille, koska hoitoa ei ole saatavilla tai siihen ei ole varaa. Asiaa ei helpota sekään, että olemme hajaantuneet eri puolille maata tai jopa maapalloa. Jos pari sukupolvea sitten saatettiin asua kolmen sukupolven yhteistaloudessa, niin nyt eri sukupolvien fyysinen etäisyys saatetaan laskea tuhansissa kilometreissä. Pidempi etäisyys ei suinkaan hälvennä huolta, vaan tekee vain asioiden hoitamisesta vaikeampaa.

Kuva: Pixabay / sippakorn

3) Kuinka kohtelen itseäni

Poden huonoa omaatuntoa siitä, kuinka kohtelen itseäni. Valitettavan paljon laiminlyön oman sieluntemppelini perushuoltoa. Turhan usein liikunta jää väliin ja vaihtuu sohvan kutsuvaan nurkkaan. Tiedän kivuliaan hyvin, että tämä laiminlyönti kostautuu itselleni ajan kanssa. Fyysinen työ vaatisi parempaa kunnon ylläpitoa. Keho kuluu ja sitä pitäisi vastavuoroisesti treenata kohtaamaan ajan hampaan tekemät syömäjäljet. Yhtä hyvin tiedän myös sen, että fyysinen jaksaminen edesauttaa henkistä jaksamista. Hyvä lenkki, kävely tai salitreeni antavat buustia, jonka avulla myös mieli kevenee. Sen sijaan sohvalla hyvin istuttu ilta ei sitä tee. Olo on sumuinen, väsynyt ja vetämätön. Veikkaan, että jos Newton olisi elänyt, niin hänen painovoiman seuraava laki olisi koskenut sohvan muodostamaa magneettikenttää, joka vetää ihmistä puoleensa. 

Kirjoitin pari viikkoa takaperin myös suhteestani alkoholiin ja siitä, kuinka olen alkanut keventää kuormaa. Vaikka tämä mielipide voi olla hieman epäsuosittu, niin alkoholi on elimistölle myrkkyä. Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän juomisen vaikutukset tuntuvat kehossa. Se ei minullekaan tarkoita totaalikieltäytymistä, vaan asioiden järkevöittämistä. Turhat annokset poistamalla kiittävät vatsa ja pää. 

Minun suurin yksittäinen ongelmani on huono nukkuminen. Vaikka koetan pitää unirytmin tasaisena ja säännöllisenä, ei se aina onnistu. Toisinaan katson sarjoja tai elokuvia yömyöhään tai sitten pari drinkin jälkeen kärsin heikoista yöunista. Molemmat häiriöt ovat itseaiheutettuja - ja siten melko turhia. Hyvä yöuni pitää meidät suorituskykyisenä ja antaa energiaa päivään, jossa sitä tarvitaan. Paljonko unta sitten on tarpeeksi?

Nukun noin 6-7 tuntia yössä. Koetan käydä nukkumaan yhdentoista aikaan ja yleensä herään kuuden jälkeen, jotta olen seitsemältä hesarini lukeneena ja isolla kahvimukilla tankattuna valmis kohtaamaan päivän haasteet. Joskus viikonloppuna onnistun nukkumaan pidempään - se on luksusta. Kroonisten univelkojen lyhennysten kuittaaminen on makeinta maailmassa. Kun kroppa on levännyt saatuaan vaikka yhdeksän tuntia lähes yhtäjaksoista unta, se suorastaan kehrää. Noin pitkien unien onnistuminen tosin on lottovoittoon verrattavissa oleva sattuma.

Kuva: Pixabay / Zhugher

4) Menneiden valintojen aiheuttama huono omatunto

Suorittaja-sukupolven edustajana olen ehtinyt tekemään kaikenlaista. CV on tässä iässä jo kunnioitettavan pitkä ja kuljetulle polulle on mahtunut enemmän ylä- ja alamäkiä kuin tour de francessa. Elämän nykytila on menneiden valintojen summa. Osa meistä osaa suhtautua itseensä armollisemmin ja hyväksyy sen, että kaikki valinnat eivät mene nappiin. Itselläni ongelma on, että en osaa vieläkään olla itselleni riittävän armollinen valintojeni suhteen. Virheet ja väärät valinnat opettavat, ne kasvattavat vahvemmin meistä sellaisia, mitä olemme. Ja virheetön ihminen ei ole elämäänsä elänyt, vaan pelkästään varmistellut, että elämä jää elämättä ja nauttimatta. 

En itsekään ymmärrä näitä "en päivääkään vaihtaisi pois"-tyyppejä. Minä vaihtaisin - jopa vuosia tai melkein vuosikymmeniä. Rehellisesti puhuttuna opin elämään ja hyväksymään itseni lopullisesti vasta neljänkympin korvilla. Kasvuprosessini oli hidas ja kitukasvuinen kuin vaivaiskoivun elo Lapin tuntureilla - eikä lopputuloskaan sen kummoisempi ole ollut. Johtuen tuosta pohjoisen ilmaston pitkästä ja hitaasta kasvukaudesta, olen viidenkympin kohdalla luultavasti onnellisempi ja enemmän sinut itseni kanssa kuin koskaan ennen. Minulle ikääntyminen sopii.

Elämään kuuluvat virhevalinnat. Normaaliin kiertokulkuun kuuluu, ettei siinä mennä suoraa linjaa kohti onnistumista. Välillä mennään metsään, oikaistaan ja tehdään asiat uusiksi. Sitä prosessia nimitetään kasvuksi. Meidät erottaa toinen toisistamme se, kuinka suhtaudumme omiin virhevalintoihin ja kuinka otamme opiksemme epäonnistumisista. Ne, jotka myöntävät virheensä ja ottavat opikseen, kasvavat nopeimmin ja varmimmin. Heistä tulevat ne metsien jykevät punahongat.

Jos voisin aloittaa elämäni uusiksi, niin tietäisin, miten se pitäisi elää. Ihmisen elämän dilemma on se, että teemme nuorena ratkaisuja, joiden oikeellisuuden - tai virheellisyyden - näkee vasta aikuisena. Ja vasta aikuisena oikeasti tietäisi, miten elämä pitää elää. Eikä tätä oppia voi edes siirtää seuraavalle sukupolvelle, sillä leikin sääntöjen mukaan jokaisen sukupolven pitää vetää se elämä vihkoon omalla tavallaan. Paska peli - paskat säännöt. 

Kuva: Pixabay / tvjoern

5) Huono puoliso

Jokaisen ihmisen vuorokaudessa on samat 24 tuntia, jotka jaamme mieleisellämme tavalla. Kultaisen keskitien jaolla nukkumiseen menee 1/3 vuorokaudesta, työhön uhraamme 1/3 vuorokaudesta ja viimeinen kolmannes on sitä meidän omaa aikaa, jonka jaamme perheen, kotitöiden, harrastusten, ystävien ja kaiken muun elämään olennaisena kuuluvan sälän kesken. 

Useimpien keski-ikäisten elämän (anteeksi stereotypiani!!) primääririnki koostuu puolisosta, lapsista ja omasta lähisuvusta. Kun lapset ovat pieniä tai vanhemmat vanhoja, ne imaisevat juuri tuosta omasta ajasta merkittävän osan. Legendaaristen ruuhkavuosien aikaan perheen vanhempien (yhden tai useampien) aika kuluu puhtaasti lasten ja kodin eteen tehtävään työhön ja jonnekin sinne treenikuljetusten, viikkosiivousten ja kauppareissujen väliin koetetaan survoa myös aikuisten aika. Ruuhkavuosien aallokossa suurin kärsijä on juuri parisuhde.

Valitettavan usein aikuisten välinen suhde on se niin sanottu joustava elementti elämässä. Se taipuu, joustaa, antaa periksi ja välillä katoaa, kun ajalle ja huomiolle on tärkeämpiä ottajia. Se parisuhde on myös elävä elementti elämässä. Jos sitä ei ruoki ja vaali, se myös kuolee. Aikuisten välisestä suhteesta tulee puhtaasti funktionaalinen bisnes-suhde, jossa ainoastaan hoidetaan asioita, eikä toinen toista. 

Hyvä parisuhde kestää myrskyt ja se kestää myös ne ajat, jolloin sille ei riitä aikaa. Mutta se kaikki vaatii työtä. Pysyäkseen hengissä parisuhde vaatii huomiota ja toimiakseen se vaatii, että sillä on merkitystä nimenomaan aikuisten välisenä suhteena. Funktionaalinen kämppis-suhde, jossa pelkästään jaetaan työt tasaisesti keskenään ja piirrellään suorat viivat perhekalenteriin, ei ole parisuhde. On surullista nähdä, kuinka monien ihmisten suhteet kaatuvat ajan ja huomion puutteeseen. Ne kaatuvat, koska niissä annetaan liikaa periksi kaikelle muulle. Työt vievät aikaa, lapset vievät aikaa, koti vie aikaa. Ja lopulta sitä energiaa ei riitä enää muuhun. Iltaisin sänkyyn kaatuu kaksi elävää ruumista, joiden viimeinen mielenkiinnon kohde on se vieressä makaava toinen aikuinen.

Ehkä ongelma on siinä, että sitä parisuhdetta ei nähdä riittävän tärkeänä. Kuvitellaan liikaa, että parisuhteen voi siirtää loputtomiin syrjään tai eletään elämää, jossa joskus tulee aika, jolloin aikuisten suhde kaivetaan jostain varaston perukoilta ja otetaan uudelleen käyttöön.

Parisuhteen ongelma on myös se, että siitä on tehty liikaa suorittamista. Arjen kiireetöntä oleilua ei nähdä arvokkaana, vaan haetaan turhankin paljon elämyksiä. Elämää ei ole eletty, jos ei Kreikan valkeita rantahietikoita ole nähty kolme kertaa vuodessa. Joskus parhaaseen parisuhteeseen riittää kiireetön ilta kotona kaksin ilman puhelimia, lapsia tai someja.

Suomessa ollaan huolissaan lapsiluvun pienenemisestä. Lapsiluku ei tule kasvamaan, jos ei opita ensin elämään kaksin aikuisten kesken. Perheen sokkeli valetaan aikuisten suhteesta ja vasta kun perusta on riittävän tukeva, voidaan sen päälle rakentaa tukeva perhe, jossa lapsille on hyvä kasvualusta. 

Kuva: Pixabay / Trudi90

Grande final - kuinka huonon omantunnon kanssa tulee toimeen

Huonon omantunnon tuskia ei saa napista käännettyä pois. Ne seuraavat meitä halusimme tai emme. Se tavallaan kuuluu siihen keski-ikäisen ihmisen peruspakettiin. Lohtua tunnontuskiin ei kannata hakea pullosta, eikä niitä voi siirtää muidenkaan hartioille. Tästä elettäväksi tarkoitetusta elämästä on valitettavasti selvitettävä ihan itse. 

Paras lääke huonoon omaantuntoon ovat itsearmo ja maalaisjärki. On opittava antamaan itselle anteeksi se, ettei ole täydellinen tai että omat kyvyt ovat aina vajavaiset. Tämä pätee yhtä lailla vanhemmuuteen, arkielämään kuin parisuhteeseenkin. Oman vajavaisuuden hyväksymisessä auttaa myös tieto siitä, että me kaikki keski-ikäiset seisomme samassa suossa.

Kaikkia elämässä tehtyjä virheitä ei saa millään korjattua, eikä tarvitsekaan. Nuo pintaan tulleet kolhut antavat jokaisen elämälle ne persoonalliset muodot ja ohjaavat meitä kohti parempaa minää - jos niistä osaa ottaa opikseen. Virheiden välttelyä tärkeämpää onkin ottaa niistä opiksi. 

Paras lääke huonoon omaantuntoon ovat kuitenkin hyvä huumori ja ystävät. Kun omia murheitaan oppii jakamaan jonkun hyvän ystävän kanssa, huomaa mieltä painavien huolten olevan lopulta arkisia. Ja pienellä keittiö-sosiologisella istunnolla moni pieni ongelma saadaan ratkottua ja elämä menee entistä kevyemmin eteenpäin. 

Henkilökohtaisesti paras lääkkeeni elämän vastoinkäymisissä on hurtti huumori ja se, että asioihin pystyy suhtautumaan riittävällä keveydellä, vaikka joskus vituttaakin. Suurin osa arkielämän ongelmista on joko merkityksettömiä tai sellaisia, ettei niihin itse voi vaikuttaa. Merkityksettömät asiat kannattaa ohittaa ja niihin asioihin, joihin ei voi vaikuttaa, ei kannata uhrata turhan paljon energiaa. Pääasia on uskoa, että elämä kantaa ja näyttää tiensä. 

Lapset on lainaa vain

Kuva: Pixabay / RitaE

Ei ole aikoihin tullut tehtyä sellaista kunnon keski-ikäistä buumeripostausta. Aika on mennyt niin tiiviisti maailman- ja kotimaanpolitiikka ihmetellessä, niin tämä oman elämän ruotiminen on jäänyt hieman vähemmälle. Tosin ehkä tällaisessa post-ruuhkavuosielämän töihin-kotiin-kauppaan-kotiin-arjessa ei juuri raportoitavaa ole.

Keski-ikäisyys on käytännössä ajan rattaan jurnutusta eteenpäin. Sitä mukaa kun oma ratas raksuttaa kohti vääjäämätöntä vanhuutta, tarkoittaa se seuraavalle sukupolvelle aikaa uuden löytämiselle. Saan kateellisena seurata vierestä, kuinka meidän jälkeen tuleva ihmislasten katras elää samaa vaihetta, jossa itse talsin kolmekymmentä vuotta sitten (Ai saatana!!)

Keskustelimme eräässä seurueessa asuntojen vuokrauksesta ja kävi ilmi, että varsinkin nyt kesällä, kun opiskelijat etsivät asuntoja, saattaa joku tehdä vuokrasopimuksen täysin sokkona asuntoa sen enempää näkemättä. Yksi seurueessa kysyi, onko sellainen tosiaan totta, johon vastasin myös itse tehneeni niin, kun muutin Jyväskylään. Vaihtoehdot olivat vähissä, osaaminen vielä enemmän kateissa ja internetistä ei ollut tietoakaan. Piti ottaa se, minkä sai ja tyytyä siihen. Mutta siinäkin kävi lopulta hyvin. Polttolinjan solu ajoi asiansa sen aikaa, kunnes oli aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen asumisessa - ja elämässä.

Lapset on lainaa vain

Toisinaan havahtuu siihen, että elämä on mennyt hirveitä harppauksia eteenpäin. Ne lapset, joiden leikkejä seurasit lattialla, pakkaavat tavaransa pahvilaatikoihin ja lennähtävät omilleen. On käsittämätöntä, kuinka lyhyt aika loppujen lopuksi on ihmisen taimen kasvu siihen mittaan, että he alkavat kasvaa omaan suuntaansa.

Tämä kappale on teille nuorille, jotka suunnittelette lapsen tekoa. Älkää suunnitelko, älkää keksikö asialle mitään fiksuja perusteita, koska ne eivät johda mihinkään. Lapsia ei tehdä järkisyistä, eikä niiden tekoa voi onnistuneesti suunnitella kuitenkaan. Lapsi tuo tullessaan kaaoksen ja sekoittaa teidän hahmotelmanne joka tapauksessa, oli ne excelöity miten tarkasti hyvänsä. Kun lapsi syntyy, se tuleva kahdeksantoista vuoden taakka tuntuu loputtomalta. Mutta se aika menee hujauksessa ohi ja mikäli ette ole osanneet nauttia matkasta, vaan olette vain odottaneet päämäärää, teitä odottaa pelkkä pettymys. Lasten kasvussa matka on se päämäärä. Pienet jokapäiväiset ihmeet ja vuorenhuiput, jotka eivät näy edellisen huipun takaa. Kahdeksaantoista vuoteen mahtuu satoja, ei vaan tuhansia, ääneen tai pään sisällä sanottuja perkeleitä, jolloin toivoo, että tämä piina loppuisi, mutta - ja tämä on se iso MUTTA - se sisältää niin käsittämättömän hienoja hetkiä, ettette lopulta muista hankaluuksista mitään, vaan pelkästään ne highlightit. Siinä vaiheessa, kun lapsi on aikuinen ja katsotte elämäänne taaksepäin, on tunne sama kuin katsoisit repeatillä Rockyn tyrmäävän Ivan Dragon kerta toisensa jälkeen - niitä ensimmäisiä eriä ei muista kukaan.

Kun lapsiarkea elää, se tuntuu totta kai joskus loputtomalta. Valvotut yöt, ainainen kiire, taloudelliset huolet ja kaikki se muu taustakohina, mikä lapsista tulee. Aika ei kulu, eikä kiire lopu. Elämä tuntuu joskus jopa kohtuuttoman raskaalta, kunnes se kitisevä lapsukainen kiipeää syliin, hymyilee ja rutistaa sinua kaikin voimin. Se kolmen sekunnin helpotus huuhtelee kaikki murheet mielestä ja saa elämän tuntumaan sen kaiken arvoiselta.

Lapset ovat hinta-laatu-vaiva-vaativuus-suhteessa tavallaan paska kauppa. Ne vaativat paljon, koskaan ne eivät ole tyytyväisiä ja paluupostina saadut hyvät hetket ovat suhteessa 1:1000. Mutta silti, joka ikinen kerta - se yksi promille hyvää kuittaa nuo kaikki muut harmitukset. Lapsi itsessään on loputon ihme, jonka seuraamiseen ei kyllästy koskaan. 

Vauvat ovat aivan uskomattoman tylsiä - ensimmäisen vuoden  puolikkaansa ne käytännössä käyttävät elämänsä nukkumiseen, syömiseen ja niistä valittamiseen. Mutta keskellä yötä kantelet pientä nyyttiä sylissä ja kuuntelet sen ähinää ja tunnet maailman suurinta rakkautta - sitä olentoa kohtaan, joka ei rakkaudesta, elämästä tai kiitollisuudesta tajua mitään. Vanhemmuus on selittämätön rakkauskupla, jota ei voi mitenkään järkisyin perustella. Tajutakseen asian se täytyy kokea livenä.

Lapsen ehdottomasti paras ikä on neljä vuotta. Silloin koulumaailma ei ole vielä ehtinyt tappaa lapsen luovuutta ja kekseliäisyyttä. Perustaidot alkavat olla kohdillaan ja uusia ihmeellisiä kykyjä ilmestyy repertuaariin viikoittain. Ja se loputon uteliaisuus - mikään maailman ihme ei ole liian pieni kysyttäväksi, eikä mikään vastaus ole riittävän kattava pistämään kysymystulvalle lopullista pistettä. Jopa rasittavuuteen saakka pieni ihme imee itseensä tietoa, jolla tulevaisuudessa tuskin tekee mitään. 

Kuva: Pixabay / ddimitrova

Lapsen kasvukäyrän suurin yksittäinen harppaus on ensimmäinen koulupäivä

Olen nähnyt perheen jokaisen lapsen ensimmäisen koulupäivän. Muistan, kun aamulla ovesta poistuu pieni, jännityksestä pinkeä lapsi itseään suuremman repun kanssa ja iltapäivällä samasta ovesta tulee omasta mielestään lähes täysin oppinut ja elämää nähnyt "The koululainen". Yhdessä ainoassa päivässä selkäranka saa muutaman pidentävän nikaman ja itsetunto kasvaa kerrostalon verran korkeutta. 

Suomalainen peruskoulu sinällään ei ruoki lasten luovuutta, korkeintaan tappaa sen orastavan elämänjanon ja uteliaisuuden. Koulu tasapäistää, häivyttää yksilöllisyyttä ja jauhaa myllyssään yhteiskuntakelpoisia veronmaksajia. Ja valitettavasti se onnistuu tänään huonommalla todennäköisyydellä kuin aiemmin. Eikä vika ole opettajissa tai heidän halussaan tehdä lapsistamme viisaita. Vika on systeemissä ja systeemin mahdottomuudessa. Meidän lastemme pelastus on ollut siinä, että opettajat ovat onnistuneet yksilöinä systeemiä paremmin. Voisi sanoa, että lapsista on tullut täysijärkisiä koulusta huolimatta. Suurin koulufarssi on ollut ammatillinen opetus. Tästä samasta kirjoitti Helsingin Sanomat viime viikolla ja artikkelille ei voinut muuta kuin nyökytellä. Harmillista, surullista ja veronmaksaja näkökulmasta turhaa. 

Lakista viis - tärkeintä on onnellisuus

Me emme oikeastaan kasvata lapsiamme. Me koetamme antaa heille parhaat mahdolliset eväät oppia itse kasvamaan. Me emme tee heistä oikeastaan mitään - sen työn lapset joutuvat tekemään itse. Siksi meillä ei myöskään ole oikeutta valita lastemme tietä - ei harrastuksissa, ei koulutuksessa, eikä myöskään työelämässä. Omille lapsille en ole koskaan toivonut muuta kuin sen, että he osaisivat olla onnellisia. Tärkeintä on, että he uskaltavat jahdata omaa onneaan niillä tavoin, jotka heille itselleen ovat luontaisia. En usko, että onnettomien ylioppilaiden vanhemmat ovat tyytyväisempiä kuin onnellisten ammattikoululaisten vanhemmat. Enkä usko, että väkisin diplomi-insinööriksi taivuteltu lapsi tuottaisi vanhemmilleen suurempaa iloa kuin lapsi, joka menee onnellisena itse valitsemaansa työhön kaupan kassalle tai autokorjaamoon. Niin oudolta kuin se voi kuulostaakin, niin lasten valokeila ei loppujen lopuksi osu meihin vanhempiin. 

Tämä on myös se minun elämäni ehkä suurin tragedia. Valitsin nuorena väärän tien, jolta en uskaltanut poistua riittävän ajoissa. Talsin omaa polkuani kuvitellen, että teen jonkun toisen onnelliseksi omilla valinnoillani unohtaen sen, että ne valinnat olisi pitänyt tehdä vain omista lähtökohdista ja vain itseä varten. Valitettavasti se retki johti minun kohdallani pitkähköön harharetkeen ja tavallaan elämän tuhlaamiseen. Noilta soisin lasteni välttyvän. Jokaisen tulee sallia tehdä omat virheensä, eikä yksikään vanhempi voi kolata kaikkia esteitä lasten poluilta. Eikä sitä pitäisi tehdä muutenkaan. Virheet kasvattavat, epätäydellisyyden salliminen vie pidemmälle kuin turhan tasaiseksi lanattu tie. Pätee yhtä lailla meihin aikuisiin kuin lapsiinkin.

Kuva: Pixabay / Maxmann

Tyhjenevän pesän syndrooma

Oman ikäpolveni kohtalona on näinä vuosina seurata, kun lapset alkavat lentää omin siivin pois pesästä. Jotkut muuttavat opiskelemaan muualle, toiset taas aloittavat oman elämän, kun työn myötä on varaa siirtää kirjat omaan osoitteeseen. Joka tapauksessa elämän luonnollinen kiertokulku toteutuu ja siirrymme taas uuteen vaiheeseen.

Se on kummallinen sekoitus haikeutta, surua, mutta myös onnellisuutta. Lapsen kanssa on onnistuttu siinä vaiheessa, kun siivet kantavat. Se pieni sylissä istunut poikanen on muuttunut uljaaksi kotkaksi, joka liitelee oman onnensa perässä. Kierros kierrokselta tie vie kauemmas kotoa ja lopulta oman itsenäisen elämän alkuun. 

Vanhemmalta pääsee pieni huokaus, kun tajuaa, ettei se vuosien työ ehkä mennytkään hukkaan - ne perkele pärjää sittenkin! Mutta toisaalta taas on luovuttava lähivanhemman roolista - ulko-ovi ei kolahda puolenyön aikaan, eikä eteinen enää ole täynnä liian suuria kenkiä suloisesti sikin-sokin sekaisin. Aikuisten lasten perään ei soitella aamuyöllä huolestuneena ja kysellä "Missä oot, kenen kanssa ja miksi et ole kotona?!!?"

Se saa tuntemaan itsensä myös vanhaksi. Tajuaa, että ajanpyörä on kiertänyt kierroksen ja olen itse siinä iässä, jossa isäni oli, kun pakkasi muuttokuormaani kohti Jyväskylää ja saatteli minut oman taipaleeni alkuun. Ei se isä silloin kyllä näyttänyt yhtä vanhalta kuin miksi itseni tällä hetkellä tunnen. 

Kyll me buumerit pärjätään

Ihailen kaikkia perheemme lapsia tasapuolisesti. Heissä jokaisessa on pala omaa persoonalllisuutta ja taitoja, joita muilla - tai edes meillä vanhemmilla - ei ole. Kolmestaan he muodostavat eräänlaisen supersankari-trion täynnä omia vahvuuksiaan ja häivyttäen toistensa heikkouksia. Siinä missä yksi on perusvakaa kallio ja itse rauhallisuus, on toinen impulsiivinen, ihmisläheinen ja täyttä sydäntä. Kolmas voi olla sosiaalisesti se kaikkein lahjakkain, kekseliäin ja luovin. Mitkään noista ominaisuuksista eivät ole toistaan arvokkaampia, vaan jokainen on yhtä lailla tarpeellinen. Myös rosot ja pienet lommot tekevät ihmisestä täydellisen. Täydellisyys syntyy kontrasteista ja siitä, ettei kukaan meistä osaa kaikkea, mutta osaa riittävästi ollakseen osa tätä maailmaa. 

Vielä aikuisenakin nuo lapset tekevät onnelliseksi. Se voi olla pelkkä viesti kuulumisista kesken työpäivän tai onnistuminen haastavaksi tiedetyssä kokeessa. Parhaimmillaan se on koko orkesterin yhteinen sunnuntai-ateria nauruineen ja kiihkeine väittelyineen. Elämä on upeimmillaan yhtä suurta Serranon perhettä. Nyt ymmärrän paremmin mummoni onnellisen ilmeen, kun mummolan pöytä oli lapsia ja lapsenlapsia täynnä. 

Minulla on vahva usko, että me buumerit kyllä pärjätään, vaikka talo asukkaistaan tyhjeneekin. Uskon siihen, että jos olemme vanhempina tehneet työmme lähellekään oikein, nuo pesästä lentäneet kyllä palaavat säännöllisin väliajoin piipahtamaan, jos ei muuten niin nälän ajamana. Samapa tuo, kunhan osoite on oikea. 

Myös meille tämä vaihe on kasvun paikka. Vaikka lapsista viimeinen jääkin vielä päivystämään seuraavan sukupolven privilegioita, niin tavallaan elintilamme laajenee ja muuttuu. Lasten kasvun myötä käsiin jää väkisin enemmän aikaa ja uusia mahdollisuuksia. Ehkä alamme kaksissa-buumerein harrastaa jotain, tai keksimme vapautuneelle tilalle jotain uutta hyötykäyttöä. Joka tapauksessa en jaksa uskoa, että sammaloituisimme paikalleen suremaan keski-ikää ja kolotuksia. Elämä on kuitenkin tarkoitettu elettäväksi täysillä loppuun saakka. 

***

Ja tämä viimeinen kappale on niille kaikille vanhemmille, jotka tänä syksynä saattelevat jälkikasvuaan uuden tien alkuun. Te ehkä pakkaatte muuttolaatikoita kohti soluasuntoa kaukana jossain. Tai arvotte kotona, mitä tavaraa kenenkin matkaan lähtee. Tämä on hieno hetki - nyt vasta ne vuosien kasvatuksen tulokset alkavat realisoitua. Siinä vaiheessa, kun lapsi on riittävän rohkea irrotakseen automaatti-pesukoneen ja aina-täyden-jääkaapin luota, tiedätte tehneenne jotain oikein. Jo se ensimmäinen askel kertoo, että menneiden kahdenkymmenen vuoden aikana valvotut yöt ja teini-ikäisten kitinässä menetetyt kuulosolut eivät menneet hukkaan. Lasten kasvatuksen suurin tragedia ja hienoin komedia on siinä, että tulokset saa nähtäville vasta jälkikäteen. Muistakaa myös, että jos tämä on uusi vaihe lapselle, on se sitä myös teille vanhemmille. Matemaattisesti laskien - jos isin kukkaroa kohti kurottuvien käsien määrä laskee, niin kukkaron potentiaalinen sisältö kasvaa. Osatkaa nauttia muuttuvasta elämästä ja sen suomista tilaisuuksista. 

Uuden ajan isyys on tasa-arvoa, mutta ei sokeaa sellaista

100% rakkaudella tuotettu jääkaappimagneetti

Aiempina vuosina olen kirjoittanut isänpäivästä – enkä tee tänäkään vuonna poikkeusta. Isyys on elämässäni kiistatta suurin asia, sillä se on ikuinen ja pysyvä olotila. Isyyttä ei voi pestä pois, eikä siitä voi luopua. Ja siksi sen kanssa on opittava tulemaan toimeen ja selvitettävä sen salaisuudet. Helppo tehtävä se ei ole, eikä aina kaikkein palkitsevinkaan. Mutta ne palkinnot, joita isyys tarjoaa, voittavat kaikki hankaluudet.

Millainen se isä sitten on?

Tuntomerkit

Isä on perheessä se jäsen, jolla on lyhin suihkuvuoro, mutta vastaavasti pisin vessavuoro. Vessassa isät viihtyvät pitkään sen vuoksi, että siellä he saavat olla rauhassa. Vessan ovi on talossa yleensä se ainoa, jonka saa kätevästi lukkoon ja viimeistään haju karkottaa turhan innokkaat lähestyjät oven takaa. Suihkuvuorojen listalla lyhin aika jää käsiin sen takia, että kaikki muut ajavat ensin. Niin – ja isät ovat yleensä tuskallisen tietoisia vesilaskun hinnasta.

Vaatekaappien metrimäärässä isät jäävät taatusti jämäsijoille. Isien garderoobien uusintavauhti lasketaan ennemmin vuosikymmenissä kuin sesongeissa. Meillä isillä käytännöllisyys ajaa muodikkuuden edelle. Vaalimme vaatevalinnoissa kestävyyttä ja klassista epämuodikkuutta. Kaikki isät tietävät, että jokainen heidän ostamansa vaate tulee muotiin uudestaan, kun vain malttaa odottaa. Sen vuoksi emme suotta hötkyile hetkellisten virtausten perässä.

Meidät löytää grillin äärestä, takapihalta tai varaston perukoilta setvimässä ikuisesti solmussa olevia työkaluvuoria. Emme viihdy kotisohvalla – paitsi päiväuniaikaan, jolloin isän häiritseminen on synneistä suurin. Grillaus on panoksemme perheen ruuanlaittoon siitä yksinkertaisesta syystä, että grilliruoka on ruuista ainoa, jota voi väittää kunnolliseksi, vaikka se olisi toiselta puolelta palanut ja toiselta puolelta raaka. Ruuan luonne kuvastaakin loistavasti isien asennetta elämään – se ei ole yleensä ”niin justiinsa”.

Tehtävät

Isälle perheessä lankeavat ne kaikkein yksinkertaisimmat, triviaalit tehtävät. Isää pyydetään taatusti vaihtamaan auton renkaat, mutta häntä ei pyydetä setvimään teinitytön sydänsuruja. Pyrimme kaikin keinoin olemaan puuttumatta ihmissuhteisiin, henkilöstöongelmiin tai ylipäänsä mihinkään, mikä koskettaa tunne-elämän umpisolmuja. Vähäiset taitomme perustuvat enemmän käytäntöön ja raakaan tekemiseen.

Tyttärillemme olemme miehenmalleja – niitä, jollaista kannattaa tavoitella tai toisaalta niitä, joita kannattaa välttää. Toivoisin toki olevani tuo ensimmäinen, mutta toisaalta - haluaisinko katsella aamupalapöydässä kahta itseni kaltaista pierulaulu-trubaduuria, tuskin. 

Tyttäret ovat kaiken kaikkiaan kaikkien isien heikko kohta. Ne kierittävät isän pikkusormensa ympärille jo synnytysosastolla, eikä se kieppi aukea edes aikuisena. Vain yksi silmänräpäys ja tytär saa auki niin isän sydämen kuin lompakonkin.

Pienille lapsille olemme se suuri, turvallinen syli, johon kiivetä turvaan maailman murheilta. Meiltä löytyy syliaikaa sekä aina joku turhanpäiväinen vitsinpoikanen, jolla pieneltä saa pyyhittyä synkkyyden kasvoilta. Tosin vanhemiten ne sylissäistujat kaikkoavat ja turvakin muuttuu henkisestä enemmän taloudelliseen suuntaan.

Äiteihin verrattuna olemme kasvatustehtävässä pelkkiä koomisia sivuhahmoja. Se ei silti vähennä meidän merkitystämme – ehkä vain opettamamme taidot ovat erilaisia ja perustuvat enemmän elämänasenteeseen ja selviytymiseen. Filosofiamme on luoda yksinkertaisen kasvatustyön kautta aikuisia, jotka selviävät itsenäisesti maailmassa. Isien ja äitien vanhemmuuden erottamisessa puhutaan niin sanotusta yksinkertaisesta ulko-ovifilosofiasta. Siinä, missä isät odottavat, että talon ulko-ovi aukeaa päästääkseen lapsen elämään omillaan, odottavat äidit sitä, että ne maailmalle karanneet lapset palaavat takaisin kotiin.

Monesti isä on se perheen handyman, joka korjaa, rakentaa ja uusii kodin repsottavat paikat. Perinteiset isät ovat syntyneet vasara kädessä ja porakone toisessa. Sitten on toki meitä ultramoderneja isiä, joilla ei pysy kädessä muu kuin puhelin, jolla hommata apua ja joille työkalujen käteen antaminen on heitteillejättöön verrattavaa huolimattomuutta.

Mistä isän erottaa

Maailma on – Luojan kiitos – muuttunut siihen, että enää ei isillä ole perinteistä roolia, johon hänet valetaan sementtiin. Tänä päivänä kodin työt (yleensä renkaanvaihtoa lukuunottamatta) jaetaan suhteellisen tasan ja iso osa isi-miehistä on kykeneväinen huolehtimaan yhtä lailla lapsenhoidosta, pyykeistä kuin maalausurakasta tai vessanpöntön korjauksesta.

Olen onnellinen siitä, että maailma ja isyys ovat muuttuneet. Ensinnäkin olisin kykenemätön astumaan vanhan malliseen isyyteen, jossa työt on jaettu miesten ja naisten kesken, eikä toisen tontille kurkita. Olen sanalla sanoen heikohko kodin kunnostustöissä, mutta sen sijaan kyllä loistan pyykinpesussa.

Pidän tasa-arvoisesta vanhemmuudesta, vaikka olen edelleen sitä mieltä, että meillä kummallakin sukupuolella on omat, toisista poikkeavat, roolimme. Yhtä vähän kuin haluan olla roolini vanki, haen sokeasti tasa-arvoista roolitonta vanhemmuutta. Miehisyyttäni ei loukkaa avata pesukoneen luukkua tai imuroida, mutta vanhemmuudessa näen vieläkin sen, että meillä isillä ja äideillä on hieman toisistaan poikkeava osa lastemme elämässä. Olen mielelläni se tyyppi, jonka syliin voi kiivetä turvaan, mutta jolta ei kannata kysellä suotta neuvoja lemmenhuoliin tai ikäkausiongelmiin. Jätän nuo kimurantit ongelmat jatkossakin mieluummin äidin huoleksi – ja menen vaihtamaan pihalle ne nastarenkaat.