Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste kasvattaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kasvattaminen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 30. elokuuta 2026

Hiipuva valo

 

Käänteinen päiväkoti - tekoälyn luomus

Raivailen kesää pois takapihalta. Katson vielä viimeisen kerran pihakalusteita ja muistelen kesän juhlia. Naurua, valoa, lämpöä ja viihtyviä ihmisiä. Luultavasti yhdet elämäni parhaista juhlista ikinä. Puran aurinkovarjon pois, kantelen tuoleja suojaan ja tyhjennän terassin. Muutaman kuukauden päästä lautakannen peittää lumi ja jää. Kaikki vihreys katoaa valkoisen alle ja koko maan peittää pimeys.

Seison ikkunan edessä kello viisi aamulla ja katson ulos. Vielä näkee ulos, aurinko yrittää ulottaa valoaan jopa tänne pohjolan takimmaiseen nurkkaan. Kun syksy tulee, ei valoa näy kuukausiin. Kesä loppuu aina jotenkin väkivaltaisesti vaihtuen pimeään, kylmään ja koleaan synkkyyteen. En ikinä pääse sisään syksyn ihanuuteen tai ruskan väriloistoon. Minusta ruska on kuin hautajaisissa vainaja puettaisiin värikkäisiin vaatteisiin ja juhlien toivottaisiin muuttuvan ilojuhlaksi. 

Monet moittivat kulunutta kesää. Minä en. Siinä oli sopivasti kaikkea, eikä liikaa mitään. Ei tappavia helteitä tai hukuttavia sateita. Tämä oli kasvattajan kesä. Satokausi on luultavasti paras miesmuistiin. Katselen somesta, miten maanviljelijät kaivavat puimurit esiin tallista ja aloittavat sadonkorjuun. Heidän sesonkinsa on nyt. Samalla kaipaan itsekin jonnekin, missä ikkunasta avautuu pelto ja pitkä avaruus. Unelma, jota tuskin koskaan toteutan. Olen maalla asuja enemmän mielikuvissani kuin raa'assa todellisuudessa. 

Raivasin trampoliinin viimeisen kerran takapihalta pois. Pomppijat ovat kasvaneet  niin suuriksi, että takapihan "komistus" on syytä siirtää seuraaville. Onneksi nykyisin on torit ja marketplacet, missä tavara kiertää nopeasti sitä enemmän tarvitseville. Meidänkin tramppa löysi uuden kodin nopeasti dynaamisen hinnoittelun ansiosta. Toivottavasti seuraavan perheen lapsi saa pomppumatosta iloa yhtä paljon kuin omamme. 

Lapset kasvavat, he ovat todellakin lainaa vain. Joka syksy huomaa hyvästelevänsä heistä osan. On luonnonlaki, että sukupolvet eroavat toisistaan ja muodostavat vähän kerrallaan oman elämän. Mutta silti se hieman kirpaisee, kun huomaa, miten vähän itseä enää heidän elämässään tarvitsee - edes tuon pienimmän. 

Tulevaisuudesta ei kannata säästää

Palaan vielä edellisen kirjoituksen aihepiiriin. Koska en saa palkkaa politikoinnista, en politikoi. En neuvo itseäni viisaampia siinä, miten tätä valtamerilaivaa nimeltä yhteiskunta tulisi ohjata. Mutta ei se viisastelua estä.

On selvää, että lähitulevaisuudessa tehdään suuria arvovalintoja siitä, mikä osa yhteiskunnasta on se, josta meidän on pakko karsia. Rahaa ei riitä kaikille samaa määrää, eikä nykyisiä yhteiskuntarakenteita Suomessa ole varaa ylläpitää. Tämä on puhtaasti matemaattinen asia. Maksajia on vuosi vuodelta vähemmän, jolloin heidän veronmaksukykynsä on rajallinen. Ei hevosta kannata hengiltä piiskata, koska silloin ei ole edes sitä huonoa hevosta. 

En jaksa uskoa umpivasureiden ideologiaan, jossa yhteiskuntarakenteita ylläpidetään väkisin ja rahoitus pakkoverotetaan työläisten ja yritysten selkänahasta. Sen lopputuloksena on keskiluokan hiljainen kapina ja yritysten pako helpompien verotusten maihin. Kun yrittäjiä ei ole, ei synny jakovaraa. Ja jos ei synny jakovaraa, ei ole mitään, mistä verottaa. Sitten ollaan taas tilanteessa, jossa joudutaan ottamaan kallista lainaa, jolle ei kohta riitä enää vakuuksia. Rahan hinta Suomelle ei ole tulevaisuudessa halpenemassa. Usko meihin vähenee sitä mukaa, kun viennin nettoarvo pienenee. Muiden usko Suomeen putoaa nopeammin kuin omamme.

Mutta säästää voi monella tapaa.  Sen vuoksi seuraavissa vaaleissa suurin painopiste tulee olemaan tulevan hallituksen koalitiolla sekä toimenpideohjelmalla. Ne puolueet, jotka lupaavat säästötöntä tulevaisuutta, kannattaa unohtaa heti. He eivät jaksa edes valehdella tosissaan. Sen lisäksi jaksan edelleen lapsellisesti uskoa, ettei kansa olisi tyhmää. Ehkä edellisten vaalien persu-sumutuksesta on vihdoin otettu opiksi ja etsitään ratkaisua, jossa puheet ja teot menevät samaan linjaan. 

Lapsissa on tulevaisuus

Suomen suurin vientituote kautta aikojen ovat olleet fiksut ja asiansa osaavat ihmiset. Suomalaisen yhteiskuntarauhan ja kehittymisen tae on ollut koulujärjestelmä, joka on rakentanut kaikista kansalaisista perustaltaan fiksuja. Kaikkialla ei näin ole. Suomalainen peruskoulujärjestelmä on edelleen yksi maailman hienoimmista ja toimivimmista, vaikkei sekään entisellään ole. Peruskoulu ja sen jälkeiset jatko-opintomahdollisuudet ovat yhtä aikaa Suomen tulevaisuus, vientituote sekä sisäisen toimivuuden tae.

Suomessa hienoa on ollut se, että täällä kenestä tahansa on voinut tulla mitä tahansa. Perhetaustalla tai vanhempien tulotasolla ei ole ollut merkitystä, mihin opinahjoon pääset opiskelemaan. Lukukausimaksujen puute on mahdollistanut myös vähempituloisten perheiden lapsille pääsyn yliopistoon ja sitä kautta tarjonnut mahdollisuuden yhteiskunnalliseen nousuun sukupolvien välillä. Tiedän tämän, koska olen itse siitä nauttinut. 

Viime vuosien säästöt ovat syöneet koululaitoksen toimivuuden sisältäpäin. Paperilla näyttää siltä, että meillä on edelleen toimiva koulutusputki. Todellisuudessa putki on ollut rikki jo pidemmän aikaa.  Peruskoulun oppimistulokset putoavat jokaisella vertailujaksolla, eikä perusopetus enää pysty tuottamaan yhtä laadukasta ja tasaista jälkeä kuin aiemmin. Se puolestaan tarkoittaa, että jatkokoulutuspaikkoihin tulee entistä heikompaa ainesta. Jos peruskoulu ei opeta riittäviä perustaitoja, ei ammattikoulu pysty vajaasta aihiosta vuolemaan enää ammattimiestä tai -naista. Tästä kuulen toistuvasti kommentteja kanssayrittäjiltä. Ammattikoulusta valmistuneet tietävät ehkä juuri ja juuri kummasta päästä vasaraa pidetään, mutta siitä eteenpäin taitotaso on klassisen kirkkoheprean tasolla. 

Enkä todellakaan syytä tästä opettajia. He kyllä pyrkivät parhaaseen lopputulokseen niillä keinoilla, mitä heillä enää on. Opettajat sitoutuvat, yrittävät parhaansa, uupuvat ja lopettavat taistelun tuulimyllyjä vastaan. Opettajat ovat tilanteessa, jossa puusepälle annetaan puukko ja pyydetään rakentamaan Iisakin kirkko. 

Kouluissa makaa meidän kaikkien tulevaisuus. Suomen kohtalon määrää se, millaisen sukupolven kasvatamme jatkamaan meidän jälkeemme. Jos annamme koululaitoksen rapautua, ei meillä oikeastaan ole tulevaisuutta. Noin vuosikymmenessä nykyisten vientituotteiden elinkaari on käyttöikänsä päässä ja meillä on oltava jotain muuta, mitä tarjoamme Suomesta muualle. Sitä varten tarvitsemme innovaatioita ja ne innovaatiot eivät synnyt tyhmästä päästä. Päinvastoin - tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. 

Innovaatiot syntyvät koulunpenkillä. Luovuus syntyy siitä, että pystymme käyttämään pienen kansan parhaat resurssit niin hyvin kuin se on mahdollista. Ja uskokaa minua - parhaat ja fiksuimmat oppilaat eivät aina ole rikkaiden perheiden jälkeläisissä. Jos koulutus ei ole enää kaikkien tulotason perheille mahdollista, jää arvokasta älyllistä resurssia hyödyntämättä. 

Kohti lapsimyönteisempää yhteiskuntaa

Totta kai kouluja varten tarvitaan lapsia. Pelkät rakennukset tai henkilökunta eivät älyviennin puutetta ratkaise. Suomalaisen yhteiskunnan suurin ratkaistava ongelma ei olekaan rahassa, vaan asenteessa. Olen itse huomannut Suomen muuttuvan viime vuosina todella lapsivastaiseksi. Lapset nähdään monissa paikoissa riesana ja rajoitteena, eikä tulevaisuuden avaimena. Yhä enemmän luodaan paikkoja, jotka on tarkoitettu vain aikuisille. Lapsia ei saisi tuoda ravintolaan tai kauppaan ja mielellään kylpylöissäkin saisi vierailla vain täysi-ikäisiä. Säästetään päiväkodeista ja leikkipuistoista ja tehdään ympäristöt vain aikuisille.

Asenneilmaston vihamielisyys saa monet hylkäämään lapsihaaveet. Miksi loisit elämää yhteiskuntaan, joka kannustaa vain aikuisuuteen? Haluatko kasvattaa lapsia ympäristössä, jossa sinua katsotaan vihamielisesti, kun raahaat lastasi mukana paikkaan, jossa aikuiset haluavat olla rauhassa?

Yhteiskunta kyllä pyrkii kannustamaan lapsien tekemiseen, mutta keinot ovat vanhoja. Ne keskittyvät heihin, jotka päätöksen lapsesta ovat tehneet. Mitä toimenpiteitä ulotetaan heihin, jotka tuon päätöksen kanssa arpovat? Kuinka yhteiskunta pyrkii kääntämään lapsettomien pään toiseen suuntaan? Kuinka pidämme yhteiskunnan rakenteet sellaisina, että lapsen saaminen koetaan turvalliseksi ja taloudellisesti siedettäväksi vaihtoehdoksi?

Nyt vanhemmuutta uhkaa yhteiskuntarauhan järkkyminen. Jos lähi-ostarin ovat vallanneet peukkupäät, et todellakaan halua kasvattaa lastasi siinä ympäristössä. Tai jos lapsen saaminen keikauttaa perheen talouden pakkaselle, et todellakaan tee päätöstä yhteiseksi hyväksi. Näen ongelmana myös sen, että yhteiskunnallisessa viestissä on katkennut yhteys lasten ja Suomen tulevaisuuden välillä. Lapset nähdään pikemminkin vain säästettävänä kulueränä tai budjetissa olevana hankalana rivinä, josta pitäisi päästä eroon. 

Lasten tulevaisuudesta säästäminen on Suomelle kaikkein huonoin vaihtoehto pitkässä mittakaavassa. Ilman lapsia emme voi mitenkään taata Suomi Oy:n jatkuvuutta. On turha kuvitella, että edes tänne halutaan maailmalta tulla paikkaamaan väestövajetta, jos yhteiskunnan perusteet ovat lahonneet. Eikä väestövajeen paikkaaminen tuonnilla ole muutenkaan paras ja kestävin vaihtoehto. Hän, joka  tulee tänne muualta, on myös halukkaampi menemään muualle, jos elämästä ei tule toivottua.  

Vanhemmuustaitoja, laadukas peruskoulu ja lapsimyönteinen ilmapiiri

Poden huonoa omaatuntoa siitä, että lapseni eivät saa nauttia samanlaisesta Suomesta, josta itse olen nauttinut. En ehkä voi tarjota heille mahdollisuutta valita koulutustaan vapaasti, jos kouluista tulee maksullisia tai jatko-opinnot ovat mahdollisia vain joillekin. Pelkkä elämisen kallistuminen ja opintotukien kapeneminen vaikeuttavat valinnanmahdollisuuksia. Pystynkö tukemaan lapsia rahallisesti, jos yhteiskunta ei tule yhtään vastaan?

Toivon yhteiskunnalta apua myös vanhemmuustaitojen kartuttamiseen. Monilta tuntuvat kadonneen lasten kotikasvatuksen perustaidot sekä vastuu siitä, että kasvattaminen on vanhempien vastuulla yhtä paljon nyt kuin aiemminkin. Lapsia tehdään avaimet käteen -periaatteella, jossa vanhempien vastuulla on lapsen tekeminen ja kasvatus kuuluukin jollekin muulle. Tämä liittyy yleisesti yhteisvastuun katoamiseen. Tietty egoistinen elämäntapa kannustaa jokaista huolehtimaan vain itsestään - siis vain itsestään, ei edes lapsistaan. 

Toivon ja mielessäni jopa rukoilen, että laadukas peruskoulu tulisi pysymään Suomi Oy:n tuotevalikoimissa myös tulevaisuudessa. Jos lukee Suomen historiaa (taas kerran), huomaa, että koko kansan yhteiskunnallisen nousun taustalla on yhteiskunnan toimesta tehty sivistystason nousu. Suomi-Ruotsin aikaan koko osaa nimeltä Suomi pidettiin takapajulana, josta saatiin maanviljelijöitä ja sotilaita, mutta ei juurikaan älyllistä ylimystöä. Peruskoulun rapauttaminen tietäisi paluuta tuohon asenneilmastoon. Kai me haluamme olla muutakin kuin metsänviljelijöitä?

Ja se viimeinen toive on meille ihan jokaiselle. Toivon, ettemme näkisi lapsia riesana, hidasteena ja haittana, vaan tulevaisuutena. Toivon, että lapset saisivat kasvaa ilmapiirissä, jossa heidät hyväksytään osaksi yhteiskunnan jatkuvuutta ja tulevaisuutta. Valitettavasti ilman seuraavaa sukupolvea, on koko maan tulevaisuus kylmä ja väritön kuin alkava syksy. 

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Onnea äidit

Kuva aamukävelyltä - ensimmäinen keväinen aamu tänä vuonna
Tänään on liput nostettu salkoon äitien kunniaksi. Äitienpäivä on ehdottomasti yksi vuoden tärkeimmistä juhlista, koska silloin arvon saavat ne teot ja rakkaus, joka yleensä hautautuu arjen alle ja jää sekä huomaamatta että huomioimatta.

Elämäni äidit / 1

Minun ja äitini suhde on selkeä, mutta erikoinen. Näemme harvoin, mutta puhumme paljon. Meidän keskustelumme käydään jo fyysisen etäisyyden vuoksi puhelimitse ja sähköpostitse. Enkä usko, että kumpikaan meistä kokee huomiovajetta sen vuoksi, että emme istu samassa kahvipöydässä kovinkaan usein. Enkä suoraan sanottuna voisi edes kuvitella, että lähtisimme esimerkiksi yhteiselle lomamatkalle puolta päivää pidemmäksi aikaa - me vaan emme ole sellaisia tyyppejä.

Koska vanhempani ovat eronneet ollessani hieman toisellakymmenellä, olen rakentanut suhteen kumpaankin vanhempaani erikseen. Suhde ei ole samanlainen isääni kuin on äitiini. Isäni oli enemmän vähäsanainen, mutta taattu fyysinen turvapaikka ja viimeinen satama kaikissa onnettomuuksissa, joita minäkin sain aikaan tasaiseen tahtiin. Äitini sen sijaan on aina ollut ja on edelleen henkinen turvapaikka, jolle puran tunnepuolen solmuja - niistäkin asioista, joita en kerro kellekään muulle. Isäni kuoleman jälkeen suhteemme on lähentynyt, mikä on luonnollistakin. Nythän äitini on ainoa vanhempani.

Äitini kanssa meitä yhdistää rakkaus kirjoihin ja kirjallisuuteen. On pitkälti äitini ansiota, että olen aikoinani kirjojen pariin eksynyt. Puhelimessa puhumme joskus pitkiä aikoja kirjoista, joita olemme lukeneet tai joita pitäisi lukea. Saan myös säännöllisesti puhelimeeni hyviä vinkkejä pakkoluettavista kirjoista. Huolimatta hieman erilaisesta kirjamausta yhtymäkohtia löytyy kyllä helposti.

Olen kiitollinen äidistäni ja siitä, että hän on kaikista karikoista huolimatta aina ollut läsnä ja saatavilla. Koskaan en ole kokenut hetkeä, että olisin jäänyt ilman äidinrakkautta, vaikka suhteemme ei ehkä perinteisen äiti-lapsi-suhteen normeja täytäkään. Jokainen meistä elää tavallaan.

Elämäni äidit / 2

Toinen elämäni äiti on tietenkin perheemme lasten äiti. Hän on se puolisko, jonka kanssa jaan arkeni 100%:sti ja jota ilman oma sirkuksemme ei pyörisi pitkään ilman, että rattaat jumittuisivat. Hänessä ihailen sitä lähes loputonta jaksamista ja uurastamista kaikkien lasten eteen. En voisi kuvitella, että tulee hetki, jolloin hän asettaisi omat tarpeensa lasten tarpeiden edelle tai että tulisi hetki, jolloin hän nostaisi kädet pystyyn ja sanoisi, että nyt riittää - hoitakoot omat ongelmansa.

Itse olen meistä kahdesta se huomattavasti kovasieluisempi ja lyhytpinnaisempi. Minun ongelmanratkaisu-jaksamiseni yltää noin tuntiin ongelman alkamisesta, kun vaimoni voi ratkaista jotain lapsen ongelmaa useita päiviä - putkeen. Minusta tuo kärsivällisyys ja loputon jaksaminen on äitiyttä parhaimillaan.

Toinen äitiydessä ihailemani piirre on se, että rakkautta lapsia kohtaan riittää aivan loputtomasti. Ei tule hetkeä, jolloin itkevä lapsi ei löydä syliä tai kiukutteleva lapsi rauhoittavia sanoja. Siinä on joku äiteihin sisäänrakennettu ominaisuus, jota ihailen ja joka varmaan rakentuu jokaiseen äitiin sitä kautta, kun lasten kanssa on.

Vaimolleni olen kiitollinen siitä, että hän jaksaa lasten kanssa minua kilometrejä pidemmälle. Tiedän, että lapsilla tulee aina olemaan äiti, jonka syli on heille avoin ja turvapaikka tarjolla, kävi elämässä miten tahansa. Se on paljon se.

Elämäni äidit / 3

Jokaiselle avioituneelle tai avoutuneelle miehelle kolmas äiti on anoppi. Hehän ovat nainen sen hurmaavan ja hirveän vaimon takana - eli katsomassa anoppia näet oman vaimosi tulevaisuuden. Mutta anopit ovat paljon muutakin kuin aikakone vaimon tulevaisuuteen.

Meidän perheelle ainakin anoppi on melkoinen hätävaraturvapaketti, joka pelastaa perheemme säännöllisesti milloin mistäkin pulasta. Mummoa on soitettu hätiin milloin tekemään suursiivousta ja milloin hoitamaan kipeää lasta. Ja aina on apua saatu.

Minulle anoppila on myös paikka, jossa olen oppinut nauttimaan perhejuhlista. Punkaharjun mummola on juhlapyhinä kuin pala Serranon perhettä, kun talo täyttyy huutavista lapsista ja kilpaa puhuvista aikuisista. Ruokapöytä notkuu käsittämättömistä herkuista ja ravitsevasta lihapitoisesta ruuasta. Vävystä pidetään parempaa kuin hyvää huolta.

Anopilleni olen kiitollinen tietenkin siitä, että hän on luonut tuon ihmeellisen vaimoni. Sen lisäksi olen kiitollinen siitä turvasatamasta, johon perheemme saa säännöllisin väliajoin purjehtia. Anopin luona perheen kaikkien lasten on hyvä olla ja sinne heidät voi hyvillä mielin jättää, jos ja kun joskus vielä vaimon kanssa karkaamme kaksin (siis toki tullaksemme pian takaisin!).

Elämien äidit / loput

Luin aamulla ystäväni Facebook-kirjoituksen, jonka viesti oli se, että äitiys on enemmän mielentila kuin synnyttämällä hankittu arvonimi. Olen tuosta täysin samaa mieltä - jo oman taustani takia. Lapsen vanhempi on se, jonka lapsi kokee tuon äidin arvonimen arvoiseksi. Biologisen äidin lisäksi tai sijasta tuo äiti voi olla äitipuoli, sijaisäiti, isoäiti, kasvatusäiti tai kuka muu, joka rakastaa ja hoitaa.

Pienenä minutkin vietiin aina kesähoitoon mummolaan, jossa olin melko lailla koko kymmenen viikon kesäloman. Noista kesistä olen kiitollinen omille isovanhemmilleni sekä kummeille, jotka minusta pitivät huolta.

Itse puolivanhempana myös tiedän, että lasta voi kasvattaa muutkin kuin syntymätodistukseen merkityt vanhemmat. Olen kymmenen vuoden ajan jakanut kodin puolison kautta tulleiden lasten kautta, enkä tänä päivänä koe noita lapsipuolia piiruakaan vähempiarvoiseksi kuin tuota itsetekemääni. Kymmenen vuoden ajan tuo toiminta-duo on kulkenut rinnalla ja heidän kanssaan on saanut jakaa niin iloja kuin surujakin. Eikä tuo vanhemmuus ole todistusta paljon kysynyt. Asennetta se välillä vaatii paljonkin, mutta sitä tekee koko elämä.

Tänään ruusu teille kaikki äidit, äitipuolet, sijaisäidit, isoäidit, varamummot ja muut, jotka annatte lapselle tai lapsille turvallisen sylin, johon kivuta silloin, kun läheisyysvaje iskee rajummin. Kiitos teille äidit, kun jaksatte meitä lapsellisia miehiä samaan tapaan kuin tekoaikuisia teinejä ja kiukuttelevia taaperoitakin. Kyllä se niin on, että te äidit tätä maailmaa pyöritätte.


 




perjantai 24. maaliskuuta 2017

Mitä miehen tulee olla

Tämä teksti sai ideansa Suurlähettiläiden biisistä, joka osuvasti kertoo siitä, kuinka haastavaa on olla kunnon mies, joka kelpaa kaikilla elämän osa-alueilla. Tuo biisi sai omatkin ajatukseni lentoon ja aloin miettimään mieheyttä sillä ajatuksella, kuinka paljon meidän miesten maailma on muuttunut isiemme ajoista.

Kerro mitä kaikkee miehen tulee olla
Mitä miehen tulee olla kerro beibi mulle
kun en usko naistenlehtiin
haluun olla oikee sulle
komeaa ja kaunista
samaan aikaan kilttiä ja tuhmaa
hoikkaa ja hauista
ilmeessä älyä ja uhmaa
kokemusta täytyy olla
mutta sopivasti poikamainen
eksotiikka plussaa on
kunhan on suomalainen


Työmies
Isiemme aikaan miehet olivat joko johtajia tai rehellisiä duunareita. Suuri osa työpaikoista oli suorittavassa työssä, jossa viikkorytmi koostui viideltä saunaan ja kuudelta putkaan-meiningistä. Lähiöiden kerrostaloista purkautui tasainen massa haalariasuisia miehiä tehtaisiin töihin ja sama letka Ladoja ja Toyotoja palasi illalla neljän aikaan takaisin. Perjantaina käytiin alkossa ja aloitettiin viikonloppu "pitkällä saunalla". Eläkettä ei juuri odotettu, koska harvat sitä näkivät. Läski, suola, tupakka ja lyijyllinen bensa piti huolen siitä, että kansaa kannettiin "viimeisille nokosille" reilusti ennen kuuttakymmentä.

Ne miehistä, jotka olivat johtajia pystyivät keskittymään puhtaasti johtamiseen. Käytännössä se tarkoitti pitkää lounasta, jonka päätteeksi käytiin neuvottelemaan tärkeistä asioista kabinetin pöydässä samalla, kun koko pöytäseurue peittyi tasaiseen tupakansavuun. Työteosta ei tarvinnut juuri huolehtia, sillä johtajalla oli alapääjohtaja, jolla oli ylialajohtaja, joka käskytti puolestaan osastopäällikköä tekemään työt, jotka lopulta tekivät sihteerit. Organisaatioissa oli niin monta tasoa, että pääkonttorin nimitaulukin piti taitella haitarille. Urakehitys nousi tasaisella kierteellä aina lähettipojasta pääjohtajaksi asti. Ylioppilas oli herra ja maisteri lähes jumala.

Tänä päivänä ei tehdastöitä juuri ole. Miehet luovat ykkösistä ja nollista dataa, jota sitten myydään markkinamiesten avulla nuorison suut ja silmät täyteen. Suurin innovaattori on devaaja, joka saa markkinoille appsin, jota ladataan eri storeissa miljoonia. Koska työajat ovat liukuvia ja työaika käsitteenä muutenkin on katoava luonnonvara, niin tämän hipsteri-devaajan saattaa nähdä tekemässä töitä lähikahvilassa tai vaikka lasten kanssa leikkikentällä. Alkosta käydään hakemassa jotain kahdeksan euron viiniä, jota suositeltiin keskustelupalstalla tai viinikerhon kuukausikirjeessä. Nuoria miehiä ei enää tapa läski eikä tupakka, sillä kumpikin löytyy nykyisin uhanalaisten ja vaarallisena kiellettyjen listalta. Sen sijaan henki karkaa stressin takia tai siksi, että krooninen läskinpelko ajaa lenkkipolulle, jossa sykemittari huijaa ottamaan askeleita ripeämmin kuin sydän kestää. Ja jos ei juoksu tapa, niin viimeistään se, että joogassa vääntelet itseltäsi niskan mutkalle.

Johtajia ei enää ole. Työpaikalla on vain rooleja, joista joihinkin sattuu kuulumaan päätöksenteko. Käyntikortissa lukee toimitusjohtajan sijasta "Selfmade-startup-CEO". Johtajat ovat oppineet tekemään jopa työt itse, koska sataportaiseen organisaatioon ei millään firmalla ole rahaa. Ja mikä pahinta - nyt on opittu jo siihen, ettei johtaminen olekaan miesten yksinoikeus. Jos firmaan etsitään pomoa, niin haastatteluja odottaa samalla penkillä parikymppinen liimatukka-ekonomi, viisikymppinen konkari sekä nippu naisia. Pikkuhiljaa päästään meilläkin eroon naisjohtajakammosta. Varmaan se kabineteista kadonnut tupakansavu on selkeyttänyt ajattelua. 

Aviomies

Kun palataan isiemme aikaan, niin aviomiehellä oli kaksi vaatimusta. Toinen oli se, että osasi olla hiljaa, kun vaimo puhui ja toinen oli kyky elättää perheensä. Avioliitot eivät perustuneet keskusteluille tai tunteille, vaan käytännön elämälle. Avioliitto oli toimiva silloin, kun laskut oli maksettu ja lainat lyhennetty. Avioliitto saavutti kulmionaatiopisteensä sinä päivänä, kun aravalainan viimeinen erä kuitattiin pankille ja tilattiin samalla ensimmäinen Kanarianmatka. Avioliitossa oli selkeät roolit, joita ei suotta menty sotkeman. Miehen tehtävä oli lukea lehtiä ja olla viisas, kun taas naisen rooliin kuului hoitaa koti ja olla kaunis. Tuohon aikaan tiskaava mies oli taatusti homo - tai siis olisi ollut, jos "niitä" olisi ollut olemassa. Noilla säännöillä pärjättiin niin pitkälle, että avioliitot saatiin kestämään yhtä olympiadia pidemmälle. Onnellisuus ei ollut avioliitolle mikään mittari.
Avioliiton erotiikalle oli varattu tiukka ajanjakso, joka osui lauantaisin saunan jälkeen lottoarvonnan ja urheiluruudun väliin. Siinä mentiin suoraan sanoista tekoihin, jotta liigakierroksen maalikooste ei suotta jäisi näkemättä. Asennot olivat samat kuin ampumahiihdossa - makuu ja pysty.
No entäpä tänään. Aamut alkavat lauseelle "Rakas, miltä sinusta tuntuu" tai "Armas, mitä sinä ajattelet...". Tunteista puhumattomuus on muuttunut arvostetusta kansanluonteesta jonkin sortin diagnosoiduksi sairaudeksi ja puhumattomia miehiä pidetään jotenkin outoina. Mitä ikinä tapahtui sanonnalle "vaikeneminen on kultaa"? Ja mitä kertoo meistä se, että tunnetuin miespuolinen bloggaajammekin on rakkausbloggaaja, jonka tekstit ovat tunteita ja kyyneleitä täynnä?!

 Samoin on menty koskemaan kultaiseen työnjakoon. Lehtiä lukevat enää harvat, eikä miesten viisauskaan ole yksinoikeus. Minäkin väitän jopa osaavani tiskata (olematta yhtään homo) ja käytän sujuvasti kaikkia pesukoneita ja kuivuria. Sen sijaan renkaidenvaihtoaikaan ei takanani näy jonossa yhtään naispuolista halukasta osallistumaan. Eli tasa-arvossakin on vielä kehittämistä.

Johtuuko sitten noista koventuneista vaatimuksista, vai yksilönheikkoudesta, mutta avioliittojen kestoikä on laskenut samalle tasolle toisen maailmansodan etulinjan vänrikin elinajanodotteen kanssa. Eli ensimmäisen avioliiton alkaessa on toinen liittolaisista jo toinen jalka tinderin välissä katsomassa seuraavaa, koska "elämässä pitää olla se vapaus täynnä elämyksiä". 

Entäpä tuo erotiikka sitten. Jos lukee toimivan seksielämän oppaita, niin huippurakastajalla tulee olla neljä kättä, kaksi jalkaa ja ainakin kolme päätä, jotta suoriutuu kaikista tyydyttämisen vaiheista. Erilaisia tyylisuuntauksia syntyy joka viikko uusia niin, että viimeisistä fetisseistä en minäkään tunne nimeltä kuin 50%. Hyvä lauantain erotiikka alkaa suitsukkeiden polttamisella ja yhteisellä kolmen tunnin tantraistunnolla, jonka jälkeen puhutaan tuokio tunteista ennen kuin riisutaan sukat. Sitten jos jossain vaiheessa tulee sen perinteisen aktin aika, niin mieheltä vaaditaan taipumista asentoihin, joista sirkuksen akrobaatitkin vain unelmoivat. Jos naiselle ehdottaa lähetyssaarnaajaa, niin vastaukseksi tulee "ai se Dingon biisi 90-luvulta?"

Isämies

"Vanhaan hyvään aikaan" isien rooli oli toimia pelotteena. He istuivat kulmat kurtussa sohvannurkassa radiota kuunnellen ja odottivat keittiöstä sanoja "Jos ette nyt tottele, niin isä antaa teille selkään...". Silloin isä tiesi, että hänen aikansa on tullut. Siinä, missä äidit olivat kasvatusvastuussa ja toimivat roolissa kasvattaja-opettaja-lohduttaja, niin miehille oli varattu roolit poliisi-tuomari-vanginvartija. 
Meidän isiä ei nähty leikkimässä olohuoneen lattialla barbeilla tai kuskaamassa lapsia pitkin kyliä leikkitreffeille tai liikuntapuistoon. Lapset leikkivät pihalla keskenään ja pleikkareiden sijasta pihapelit rakennettiin tikuista, kävyistä ja kivistä. Suurin evoluutio taisi olla jalkapallo tai pihalätkä.

Vaan nytpä tuo isyys on saavuttanut syvyyttä. Minäkin leikin pienimmän kanssa sujuvasti nukkeleikkejä, enkä koe miehisyyttäni yhtään uhatuksi. Pidän lasten kanssa olemisesta. Pienillä on kiinnostavia ajatuksia ja kuuntelen heidän juttujaan suurella mielenkiinnolla. Välillä tuntuukin, että perheen suurin viisaus elää tuolle pienimpien korvien välissä. 

Olen myöskin kovasti koettanut ottaa osaa kasvatustapahtumiin. Sitä en osaa luvata, onko antini sen suurempaa kuin muutamien hassujen laulujen opettamista sekä sen suuren salaisuuden paljastaminen, että isin sormea vetämällä tuleekin samalla vetäneeksi pierunapista. Olen myös rikastuttanut lapsen maailmaa erinäisillä saduilla, joissa yllättäen isi on suurin sankari. Eli anti on rikasta, mutta ei oppikirjapohjaista. Edelleen olen antanut vaimolleni suurimman vastuun niistä asioista, jotka tuota lapsen kehitystä vievät eteenpäin. Ehkä se minun roolini peruskuvaus tuleekin lapsen lauseessa "isi on hassu".

Isien lisäksi muutosta on lapsissakin. Nykyajan lapset eivät pärjää metriäkään ilman puhelinta, padia tai muuta elektronista lärpytintä. Jos maailmasta katoaisi intenet, niin meillä istuisi miljoona lasta sohvalla silmissään tyhjä katse, sillä elämänlanka on katkennut. Jos lapsen heittää pihalle leikkimään, niin lopputulos on, että viiden minuutin päästä se sama lapsi kynsii ovea kuin kissa vaatien päästä sisälle, koska netitön ulkoilma on liian valoisa, raikas ja kylmä hänen makuunsa ja "kaveritkin on vaan netissä". Jos lapselle annat kepin, kävyn ja kiven leikkikaluksi, niin noin 110% varmuudelle se keppi on tökätty silmään, kivi on lentänyt ikkunaan ja käpy tungettu...nenään.

Kaiken kaikkiaan mieheys on kokenut suuren muutoksen. Vaatimustaso sille, että voit kutsua itseäsi mieheksi, on noussut sellaisiin sfääreihin, että mieheyttä täytyy todella rakentaa. Ei ole helppoa olla hipsteri-devaaja-osallistuva isä-kodinhengetär-kasvattaja. Meidän rooliamme uhkaavat yhtä aikaa nouseva naisvoima, joka hamuaa paikkaamme niin johtajina kuin renkaanvaihtajinakin ja maailma, jossa tasa-arvo uhkaa kaataa kaikki raja-aidat (ehkä kuitenkin sitä renkaanvaihtoa lukuunottamatta). Mieheys on muuttunut pikkuhiljaa voimalajista taitolajiksi, jossa pärjätäkseen täytyy osata pukea maripaita oikein päin ja mennä rohkeasti leikkikentälle. 

Vaikka itse olen täällä kultaisen keski-iän paremmalla puolella, niin väitän oppivani päivä päivältä enemmän näitä mieheyden uusia saloja. Osaan pukea barbin uskottavasti ja koetan jopa osallistua lastenkasvastuksen merkittäviinkin osa-alueisiin. Mutta tukkaa en letitä, enkä myöskään loiki lenkkipolulla ihonmyötäisissä juoksutrikoissa - jotain pyhää on minunkin periaatteissani.

Hyvää viikonloppua kaikille!
 

tiistai 21. helmikuuta 2017

Viiskertaaviis osa 4 - viisi viisautta lasten kasvatukseen

Vaikka olen täysi amatööri kasvattamisessa, voin sentään tituleerata itseäni edes pienyrittäjäksi, jolla on alasta jonkinlaista kokemusta jo kymmenen vuoden ajalta. En siis todellakaan ole lastenkasvatuksen ammattilainen, enkä aio muutenkaan leikkiä joka-alan-asiantuntijaa. Mutta perheenisänä oppii väkisin jotain.

Kasvattaminen on elämän tehtävistä vaikein ja jopa mahdoton. Siinä täydellisen onnistumisen todennäköisyys on samaa luokkaa suomalaisen kestävyysjuoksijan olympiamenestyksen kanssa eli vahinkoja sattuu ja harjoittelemalla voi tuloksia parantaa (mutta dopingiin ei kannata sortua, koska siitä jää aina kiinni!). Sen takia lapsiakin kannattaa tehdä useampia. Jos ensimmäisestä tulee itseni kaltainen harjoituskappale, niin seuraavien kanssa voi olla jo vähän viisaampi.

Joitain asioita kasvatuksesta oppii ja toisia ei opi koskaan. Ainoa, minkä varmasti tiedän on, että kahta samanlaista päivää ei lasten kanssa tule ja kaikkea ei voi oppia koskaan. Se on yhtä aikaa lasten kanssa elämisen hienous ja kauheus.

Panos-tuotos -ajattelu ei sovi lapsiperheeseen milloinkaan. Syyt lasten hankkimiseen ja niiden kanssa olemiseen löytyvät useimiten jostain muualta kuin talous- tai järkisyistä. Joskus vaimon kanssa ihmettelimme tuttavaperheitä, joilla on vielä meitäkin enemmän lapsia, että kuinka he jaksavat, mutta ei niitä syitä voi toinen koskaan ymmärtääkään. Joku perhe täyttyy yhdestä lapsesta, kun toiseen perheeseen mahtuu vaikka viisi tai viisitoista lasta.

Lapsettomat saattavat ihmetellä joskus, kuinka vanhemmat ihastelevat potassa makaavaa kakkaa tai kolmesta viivasta koostuvaa piirustusta. Kyllä - se ihastelu on 100% aitoa ja se johtuu siitä, että noiden asioiden eteen on saatettu tehdä tuntitolkulla töitä ja kovan työn antamista tuloksista täytyy osata olla myös ylpeä.

Ehkä löysin kuitenkin jotain universaaleja totuuksia myös lasten kasvatukseen liittyen - ohessa viikon viisikkko.

1) Kasvata lapsesta vahvempi ja viisaampi kuin itse olet

Jossain vaiheessa lapsistamme tulee meitä viisaampia. Kaikille vanhemmille koittaa se päivä, jolloin he joutuvat pyytämään tietokoneen päivittämisessä apua tai kyselevät lapsilta maailman tuoreimmista trendeistä. Jos ihmiset eivät kehittyisi sukupolvi toisensa jälkeen, niin maailma ei menisi eteenpäin.

Minulle tuo on aina ollut hiukka vaikea paikka. On haastavaa hyväksyä, että lapsi painelee ohi lenkkipolulla, kaukalossa tai ATK:ssa, mutta siihenkin tottuu. Nyt osaan olla jo ylpeä lapsista, jotka menevät taidollisesti omassa luokassaan ja menestyvät myös oman ikäisiinsä verrattuna. Ja ehkä se hieman keventää myös sydäntä, kun huomaa, että lapset pärjäävät.

Lapsi ei ole sinun kuvasi tai haaveidesi ruumiillistuma

Etenkin pelikentillä näkee lapsia, joita vanhemmat puskevat eteenpäin vielä siinäkin vaiheessa, kun lapsen oma kiilto peliin on silmistä jo kadonnut. Lapsesta ei koskaan pitäisi tehdä sitä NHL-pelaajaa, jota isästäkään ei tullut tai lasta ei pitäisi asettaa väkisin siihen kouluputkeen, jonka vanhemmat näkevät parhaaksi. Lasta täytyy ohjata, mutta se ohjaaminen tulisi tehdä lapsen ehdoilla. Maailma saattaisi olla kovin vittumainen paikka elää, jos se olisi täynnä vanhempien toiveita noudattaneita lääkäri-lakimies-ekonomeja, eikä kukaan keskittyisi siihen, että eläisi ihan vaan onnellista elämää. Suurin osa onnellisista aikuisista tulee niistä lapsista, joita vanhemmat ovat kannustaneet jahtaamaan omaa intohimoaan ja sallineet myös sellaisia ratkaisuja, jotka eivät ehkä olleet vanhempien mielessä. Samoin mustan kiven alta löytyy huonoja esimerkkejä niistä lapsista, joita on liikaa painettu vanhempien haaveiden perässä.

2) Salli lapsen tehdä omat virheensä

Vanhempi, joka kolaa kaikki elämän asettamat esteet lapsensa edestä, tekee karhunpalveluksen sekä itselleen että lapselle. Jossain vaiheessa jokaiselle lapselle tulee vastaan hetki, jolloin omasta elämästä on otettava vastuu. Ja mitä nuorempana tuohon vastuuseen koulii sitä paremmin lapset pärjäävät lopulta omillaan.

Etenkin tämän päivän äideillä on tapana ennaltaehkäistä kaikki mahdolliset ongelmat pois lapsen tieltä niin, että lapsi saisi höyhenen lailla kulkea huolista vapaana ja huolettomana. Kuinka noille lapsille käy siinä vaiheessa, kun on aika lennähtää höyhenenkeveästi omaan elämään ja omiin huoliin? Jos kotona ei ole opetettu selviämisen eväitä, niin eivät ne itsestään kasva. Parhaassa tapauksessa lapsi jää ikuisesti riippuvaiseksi äidin kaikenkolaavasta avusta, eikä opi elämään omillaan. Tai sitten poika jää aikuisenakin makaamaan synnyinkotinsa peränurkkiin vanhempiensa riesaksi.

Itse olen niin sanotun vapaan kasvatuksen tuotos. Kotona oli paljon sallivat rajat ja pitkälle oma vapaus tehdä asiat mieleni mukaan. Oli minun pelastukseni, että minua kiinnosti lukeminen, oppiminen ja koulunkäynti. Ilman tuota kiinnostusta, olisi minun luonteellani tie saattanut olla...no hieman erilainen. Kun katsoo osumia, joita olen elämässäni ottanut vielä aikuisiällä, niin nuoressa ihmisessä lopputulos olisi saattanut olla paljon fataalimpi.

Vapaan kasvatuksen yksi lopputulos oli myös se, että omat ongelmansa ratkaisi itse ja oppi tulemaan toimeen omillaan. Minuun syntyi heti lukion jälkeen mahdoton palo päästä pois kotikaupungista ja opiskelu onneksi mahdollisti sen. Siirtymä kotoa pois ei minuun tehnytkään isoa lovea huomio- ja rakkausvajeeseen Aika äkkiä elämä uudessa kotikaupungissa asettui jonkinlaisiin uomiin.

3) Älä anna periksi

Tähän ohjeeseen sisältyy kaksi viisautta.

Toisaalta usko lapseen ja hänen tulevaisuuteensa ei saa koskaan horjua. Vaikka lapset välillä mokaavat ja tuntuu, ettei lapsesta tule mitään, niin häneen on luotettava ja uskottava, että jossain vaiheessa asiat kääntyvät parempaan. On aikuisen tehtävä valaa lapseen koko ajan itseluottamusta ja uskoa omaan itseen - ja vielä isolla lapiolla!

Tämä on niitä viisauksia, jotka tulevat teini-ikäisten kanssa kovaan käyttöön. Teinit koettelevat vanhempiensa hermoja ja uskoa joka päivä. Välillä tuntuu, että teini irtaantuu vanhempiensa otteesta liian aikaisin ja liian nopeasti. Me vanhemmat emme yksinkertaisesti ymmärrä, mitä lapsen päässä liikkuu. Tuolloin on pakko vain luottaa siihen, että aiemmassa elämässä annetut neuvot ja opit ovat edelleen siellä raivoavan ja myrskyävän lapsen pään sisällä ja ohjaavat laivan jossain kohtaa oikeaan uomaan. Jos äitien synti äsken oli tuo liiallinen kolaaminen, niin tämä uskon loppumattomuus on kiistatta äitien vahvuus, jossa isät eivät pärjää. Isät olisivat monesti valmiimpia antamaan helpommin periksi, kun taas äitien loputon kärsivällisyys pelastaa tilanteet himaan.

Toisaalta taas kun elää taloudessa, joka sisältää yhtä aikaa teini-, uhma- ja keski-ikäisen naisen, niin oppii siihen, että toisen tahdolle ei aina saa antaa periksi. Olen sivusta kuunnellut tuntien mittaista tahtojen taistelua, jossa periaatteet ottavat mittaa toisistaan. Vastapuolilla ovat järjen ääntä edustava keski-ikäinen ja toisessa nurkkauksessa nyrkkeilee kaikentietävä visionäärinen teini-ikäinen. Taistelussa harvoin sovelletaan minkään henkisen nyrkkeilyn liiton sääntöjä tai mitään työehtosopimusta. Peli on koko ajan kovaa, eikä koskaan reilua. Mutta mikä parasta, niin nuo eivät koskaan pääty ratkaisemattomaan tai mene edes rankkareille. Voittaja selviää lopulta joka kerta. On hetkiä, jolloin olen vaimostani valtavan ylpeä ja niistä yksi ovat noiden kamppailuiden suvereenit voitot, jotka on hankittu puhtaalla sisulla ja peräänantamattomuudella. Taito, joka minulla on paljon heikompi.

Olen huomannut yksinkertaisen totuuden, että jos lapselle annat periksi tänään, niin huomenna se yhden kerran poikkeus on muuttunut jo säännöksi. Lapset ovat lakimiehiä ja luottamusmiehiä satoja kertoja ovelampia silloin, kun he haluavat jotain etuuksia tai myönnytyksiä. Niiden eteen ollaan valmiita tekemään lähes mitä vain, aina pienestä huijauksesta jättivalheeseen ja periaatteiden polttamiseen saakka. Ja minä olen kyllä aina osannut arvostaa hyvää ja keksiliästä yritystä päästä omiin, hullumpiinkin, päämääriin - vaikka lopputulos onkin se, että kurja vanhanaikainen ja kaikinpuolin mistään ymmärtämätön vanhempi tuon äkillisen idena tyrmää ja ampuu alas samalla nuolella.

Onneksi voi aina sanoa, että pettymykset kasvattavat. Siis en suosittele antamaan liian helpolla periksi, enkä varsinkaan niissä asioissa, jotka varmasti tietää turmiollisiksi (huumeet, alkoholi, liian vanhat ja epämääräiset poika- / tyttöystävät, huonomaineiset kaverit, kotoa pois muutto teini-ikäisenä, yön viettäminen paikallisella ostarilla, pään lävistäminen ohimoiden kohdalta ja koko vartalon kokoinen tribaalitatuointi noin aluksi). Aikuisen tehtävä on olla aikuinen niin kauan, kunnes lapsi on kypsä kantamaan vastuut teoistaan ja omista asioistaan.

Eivätkä ne rajat ja säännöt sitä lasta riko. Enemmän rikkinäisiä lapsia tulee niistä kodeista, joissa sääntöjä ja rajoja sekä sitä kautta sitä välittämistä ei ole. Synkimmän mielensä pimeimmässä sopukassa lapsikin tajuaa, että säännöt kertovat siitä, että aikuinen välittää ja suojelee.

4) Jokainen lapsi on erilainen

Elämän suurin mysteeri on se, kuinka samoista aineksista tehdyistä lapsista tulee niin erilaisia. Lapseen käytetään vain kahta ainesosaa - puolet äitiä ja puolet isää. Ja silti noista ainesosista saadaan niin erilaisia sekoituksia, ettei niihin koskaan päde samat lainalaisuudet. Jos tämä tapahtuisi elintarviketeollisuudessa, niin firmaa uhkaisi konkurssi alta aikayksikön. Olisi paakarin painajainen hoitaa leipomoa, jossa kahden ainesosan tuotteista saataisiin joka päivä eri näköistä ja makuista pullaa.

Juuri, kun luulit oppineesi, mitä uhmaikä tarkoittaa, niin siihen samaan ikään astuu toinen lapsi, joka käyttäytyy samoissa tilanteissa aivan päinvastoin. Ja sama pätee murrosikään. Sen jekkuja ja jippoja ei  kukaan täysin opi, eikä voikaan oppia - niitä pitää vain oppia sietämään. Ne asiat, jotka olivat ensimmäiselle helppoja, ovatkin toiselle juuri maailman vaikeimmat. Ja ikäkausien ennustettavuus on pohjois-Korean ydinaseohjelman toimivuuden luokkaa. Mutta kyllä lasten hienous piilee juuri siinä, että he ovat yksilöitä. Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa ja jokaisessa lapsessa piilee juuri se oma potentiaalinsa. Erilaisista lapsista kasvaa erilaisia aikuisia ja siitä muodostuu tämä monimutkainen maailmamme.

Koska jokainen lapsi on yksilö, niin heitä pitäisi osata myös kohdella yksilönä. On aikuisen viisautta osata ottaa huomioon kunkin sisaruksen erilaisuus ja kohdella heitä omalla tavallaan. Mietin monesti, miten opettajat oikein pärjäävät luokissa, joissa on kaksikymmentä eri persoonaa. On selvää, ettei jokaiselle voi puhua yksilöllisesti tai ottaa huomioon jokaisen erityispiirteitä, mutta jotkin sävelet ne on luokkaankin luotava. Olette te kansankynttilät tavallisen taitavia!

5) Jokainen vanhempi epäonnistuu (ja onnistuu)

Vanhemmuus on maailman epäkiitollisin ammatti. Siinä on suorituksiin nähden heikoin palkka, kurjimmat työajat ja varmasti vaativimmat asiakkaat. Myös työn sisältämät kannustimet ovat kohtalaisen heikkoja. Parhaimmillaan siitä, että olet uhrannut lapselle aikaa, vaivaa ja rahaa, saat kiitokseksi pari v-sanalla ryyditettyä lausetta ja olankohautuksen silmien pyörityksellä vauhditettuna. Siinäpä bonusta.

Varmaan juuri tuosta syystä mikään ay-liike ei ole neuvotellut kotiäideille ja -isille mitään työehtosopimusta. Jos ammattia eivät koske mitkään säännöt, niin mitenkä noille olemattomille säännöille voisi tehdä jotain rajoja?!

Ja sitä paitsi työehtosopimuksen solmiminen olisi muutenkin mahdoton tehtävä, sillä vanhemmuus itsessään rikkoo jo niin montaa lakia, alkaen työaika- ja vuosilomalaista. Lisäksi jokainen vanhempi joutuu "urallaan" ainakin kiristämään, uhkaamaan ja mahdollisesti jopa sortumaan pieniin petoksiin esimerkiksi pientä lasta syöttäessään tai teinin kanssa kotiintulosäännöistä sopiessaan.

Vaikka naapurin tai sukulaisten lapset näyttävät joskus omiamme paremmin kasvatetuilta, niin todellisuus on, että täydellistä vanhempaa, tai perhettä, ei ole olemassakaan. Jokainen epäonnistuu joskus. Teemme virheitä, mutta toivottavasti niiden motiivi on oikea - eli saada lasta kasvamaan tai menemään eteenpäin. Ja kasvatukseen pätee sama kuin muuhunkin elämään - epäonnistumisiin ei saa jäädä vellomaan, vaan niiden tarkoitus on antaa meille opetuksia, joilla suoritamme hommat seuraavalla kerralla hieman paremmin.

Ja lopuksi vielä yksi vanhemmuuden huono puoli. Vaikka teet kuinka lujasti töitä ja parhaasi lapsen kasvamisen eteen, niin ne tulokset näkyvät lopulta vasta silloin, kun näet aikuiseksi kasvaneen lapsen elävän omillaan ja pärjäävän. Ja jos jotain bonusta kaipaat, niin ehkä Luoja suo sinun jonain päivänä näkevän sen, kun lapsesi taistelee verisesti periaatteista oman teini-ikäisen lapsensa kanssa. Tiedän nimittäin, että isäni on pilvenreunalla saanut jo muutamat hyvät naurut seuratessaan perheemme kasvatustaivalta. Joskus oikein hiljaisina hetkinä kuulen yläkerrasta hiljaa kaikuvat sanat "siitä sait".



    

tiistai 18. lokakuuta 2016

Miksi koulunkäynti on niin ongelmallista?

Tulen töihin vartin myöhässä. Hengityksessä haisee vielä eilisilta...tai vähän tämä aamukin. Tuskin puhaltaisin nollia vieläkään. Heitän repun nurkkaan ja istuudun pöydän kulmalle. Samalla hetkellä pomoni kurkkaa ovesta sisään ja moittii minua siitä, että olen taas myöhässä. Närkästyneellä äänellä hän myös huomauttaa epäilevänsä työkuntoani - taas kerran.

Huudan pomolleni täysillä "Haista sinä Hännikäinen pitkä vittu ja lähe meneen siitä ennen kuin hakkaan sut! Sen jälkeen kaadan työtuolini lattialle ja vilautan pomolleni vielä povitaskussa olevaa veistä. 

Viereisestä huoneesta kollega tulee katsomaan ja ottaa puhelimen esiin alkaen kuvata tilannetta. Hän säestää minua ja alkaa yhteiseen vastarintaan hankalaa pomoa vastaan - "Niin Hännikäinen - ime munaa - tää video on kohta Youtubessa ja saat nähdä, että saat potkut töistä ahdistelun takia!!"

Ehtisivätköhän avaimeni edes pudota pöydälle asti ennen kuin olisi irtisanottu työpaikastani, jos tuo edellinen olisi edes lähelle totta? 

Viime päivinä olen lukenut useammastakin paikasta opettajien kertomaa arkea tämän päivän koulussa ja tuo edellinen tuntuu olevan liian monelle arkipäivää. Lisäksi olen kuullut jotain vastaavia tarinoita koulujen arjesta myös oman perheen koulukkaiden suusta jo kohta kymmenen vuoden ajan. Opettajat kokevat työpaikallaan ahdistelua, väkivaltaa ja kiusaamista - oppilaiden taholta. Opetuksen ammattilaiset turhautuvat siihen, että luokassa muutama häirikkö särkee koko luokan työrauhan ja tekee sekä opettajan työstä että muiden oppilaiden oppimisesta mahdotonta. Opettajan päivästä iso osa kuluu siihen, että selvitellään ongelmalasten tekemisiä tai opettamisen sijasta lapsia paimennetaan käyttäytymään edes hieman normaalien kaksijalkaisten nisäkkäiden tavoin.

Kouluun tuntuu tulevan entistä vähemmän kasvatettuja lapsia, joilla on kaulassa lappu, jossa kehotetaan opettamaan lapselle perus käytös- ja elintavat, koska vanhemmilla ei ole aikaa/kiinnostusta/voimia hoitaa omaa tehtäväänsä.

Mitä helvettiä on tapahtunut?

Ongelma lähtee monesti meistä vanhemmista. Kodin tehtävä on opettaa lapselle ne kansalaistaidot, joilla varustettuna hänet voi lähettää muiden kaltaistensa joukkoon. Näihin kuuluvat muun muassa sellaiset tieteelliset tehtävät kuin perseen pyyhkiminen, vessan vetäminen, kengännauhojen sitominen sekä se, että vanhempia ihmisiä kunnioitetaan ja kaikille taataan fyysinen koskemattomuus. Sen sijaan niihin kansalaistaitoihin eivät välttämättä kuulu se, että rinnakkaisluokan Jania voi hakata välitunnilla, huumeiden käyttö on ok tai että opettajan nimittäminen vitunhomoksi on hauskaa tai edes lähellekään okei. Vuosi vuodelta kasvavassa määrin kouluihin tuntuu valuvan näitä jälkimmäisiä valuvikaisia tapauksia.

Ilmeisesti meistä vanhemmista on jossain vaiheessa päässyt kasvamaan uusavuttomien isien ja äitien sukupolvi, joka ei enää pystynyt tai jaksanut tai ehtinyt pitää lapsiaan kurissa. Meillä saattoi olla töissä niin kiire, että unohtui opettaa lapsille, kuinka ollaan normaaleja yhteiskunnan jäseniä tai illalla olikin joskus niin kiire omiin harrastuksiin, että lapset jäivät vaille huomiota ja niiden kasvu pääsi rönsyämään ulos ruukusta. Ja ehkäpä iltaisin olimme töiden ja harrastusten jäljiltä niin uupuneita, että unohdimme koko lasten olemassaolon.

Valitettavasti kuitenkin on niin, että lasten kasvatus kuuluu niille, jotka niitä lapsia ovat onnistuneet hankkimaan. Sitä vastuuta ei voi siirtää kouluille, opettajille, poliisille tai edes sosiaalitoimelle. Lapsesta vastuu on vanhemmalla niin kauan kuin yhteiskunta katsoo hänen olevan kelvollinen vanhempi. Ilmeisen moni vanhempi kuitenkin luovuttaa tämän kasvastustehtävän jopa lopullisesti yhteiskunnan kontolle, kun katsotaan vaikkapa huostaanottojen määrää vuosittain.

Vikaa löytyy kyllä systeemistäkin

Ei tämä suomalainen koulusysteemi ihan viaton ole itsekään. Kouluille ja opettajille on annettu täysin puutteelliset työkalut ongelmien selvittämiseen. Samoin resurssit ongelmalasten kanssa selviämiseen tai ongelmien ratkaisuun, ovat täysin riittämättömät. Lopputulos on se, että ongelmatapaukset koetetaan sälyttää normijoukon jatkoksi ja toivoa parasta. Systeemi sulkee luokanoven jäljessään, ristii kätensä ja toivoo, että se opettajaparka pärjää siellä luokassa.

Jotenkin kummallisena pidän myös sitä, että luokkien häiriköt ovat ne, jotka sanelevat luokan työrauhan. Vaikka ongelma jossain vaiheessa ryöpsähtää pahaksikin, niin tuon ongelmalapsen hoitaminen tuntuu olevan mahdotonta. Ikään kuin olisi mahdotonta sanoa, että lapsi ei kuulu opetuksen piiriin ja hänet irrotetaan koulun vastuulta ja siirretään sinne, mihin se kuuluu - vanhempien vastuulle. Muistan vuoden aikana lukeneeni useammankin kertomuksen, jossa koulukiusattu tai hänen vanhempansa kertoo, kuinka kiusatun piti vaihtaa koulua, jotta sai rauhaa ja elämänsä järjestykseen. Eikö tämä kuulosta kenenkään muun mielestä erikoiselta - kiusaaja jatkaa, mutta kiusattu muuttaa?

Kolmas erikoinen piirre on se, että poliisia pyydetään selvittämään koulujen ongelmia. Onko tosiaan niin, että koulu ei voi tai saa selvittää sisäisiä ongelmiaan ilman poliisia? Kuuleman mukaan sinisellä virkakunnalla on kädet täynnä jo "oikeitakin töitä". Eikö näitä koulun asioita voisi selvittää rehtorin tai koulutoimenjohtajan toimesta loppuun saakka ja ratkaista ongelma siellä, missä se on syntynytkin? Vaatii varmaan jotain muutoksia koulun johtoportaan valtuuksiin, mutta maallikon silmissä tehtävä ei mahdottoman iso ole.

Ja sitten te lapset - juuri te!

Nämä seuraavat ohjeet ovat lapsille (jos sellaisia lukijoina on, yhden tiedän varmasti)- toki aikuiset voivat niitä lukea, mutta meidän keski-ikäisten osalta on jo liian myöhäistä tehdä mitään.

Viaton lapsi on myytti. Lapsethan ovat tuote, jonka rakentavat geenit ja ympäristö - sekoitussuhteella 50/50. Siis hulluus ei tule puhtaasti geeneistä, mutta eivät ne ongelmat puhtaasti tuolta ympäristöstäkään leiju. Lapsen mieli onkin lopputulos siitä, mitä sinne syötetään - tekovaiheessa ja sen jälkeen.

Jopa lasten kannattaisi nostaa päätään padin näytöltä ja miettiä hetki ainakin muutaman kymmenen vuotta pidemmälle.

Jos kiusaat toista, niin toisesta tulee mielipuoli. Ja kun toisesta tulee mielipuoli, niin hänestä ei tule yhteiskuntakelpoista kansalaista. Ja kun hänestä ei tule yhteiskuntakelpoista kansalaista, hän syö lääkkeitä ja leijuu eri tukiverkkojen asiakkaana, kunnes jää kolmekymppisenä sairaseläkkeelle. Ja sen jälkeen juuri sinä, kiusaaja, maksat omien verojesi lisäksi tuon kiusatun verotaakan ja vielä hänen eläkkeensä sekä hoitonsa. Veroprosenttisi nousee tätä tahtia jonnekin 120% tienoille eli sen lisäksi, että koko palkkasi ulosmitataan, joudut tekemään vielä toista työtä - pelkästään verovelkojen kuittaamiseksi.

Ja kun kiusaat opettajaa, niin kohta käy niin, että opettajia ei enää ole. Sen jälkeen ne lapset, jotka kuvittelit työntäväsi muiden kasvatettavaksi (niin kuin sinullekin tehtiin), jäävätkin sinun itsesi opetettaviksi ja kasvatettaviksi. Se tarkoittaa sitä, että kun tulet töistä ja sen sijaan, että menisit golfkentälle, opetatkin lapsellesi Suomen historiaa 1800-luvulta. Ja viheriöt jäävät haaveeksi kuin Topi Sorsakosken laulussa.

Ja kun kiusaajana ja häirikkönä haaskaat yhteiskunnan varoja, niin jossain vaiheessa nuo varat kuivuvat loppuun eikä yhteiskunnan järjestämää opetusta enää olekaan. Sitten joudut järjestämään lastesi kouluksen täysin omin varoin ja sepä ei niin halpaa olekaan. Siis jälleen kerran illalla, kun mielesi tekisi lähteä kokemaan golf-kentän ihanuutta, vaihdatkin sen siihen, että vedät päälle McDonaldsin vaatteet ja lähdet tekemään iltavuoroa, koska lasten koulumaksut vievät yhden ihmisen palkan.

Paljon on pielessä tämän päivän kouluissa. Sen lisäksi, että joudun vanhempana olemaan huolissani omien lasten oppimisrauhasta, olen myös väkisin huolissani niiden henkilöiden työssäjaksamisesta, joiden tuosta oppimisesta tulisi vastata. Opettajat tarvitsevat lisää työkaluja luokkien ongelmien ratkaisuun. Yhteiskunta tarvitsee lisää selkärankaa sekä rahaa siihen,että ongelmia ei tulevaisuudessa synny ja nykyiset saadaan jotenkin ratkottua. Lisäksi me vanhemmat tarvitsemme isommat kivekset siihen, että pystymme hoitamaan oman perustehtävämme eli sen, että lapset lähtevät kotoa varustettuna riittävällä kasvatuksella ja kansalaistaidoilla, jotta oppiminen olisi ylipäänsä mahdollista.